Tuhoa ja tulta - Kangasniemen entisten kirkkojen vaiheita

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Pari kesäreissuani on suunnannut Etelä-Savoon Kangasniemelle, missä paikkakunnan muun kauneuden lisäksi olen saanut ihastella sen komeaa puukirkkoa. Tämän myötä intouduin hieman penkomaan sen taustoja ja huomasin sen edeltäjien vaiheet perin mielenkiintoisiksi, ja siksipä kirjoitan niistä nyt teillekin jotain. Kuvitus tosin koostuu valitettavasti vain nykyisen kirkon kuvista, vanhoista kun en ainakaan minä ole kuvia yhyttänyt.

Kuolemaa ja rappiota

Kangasniemen komealla vuonna 1815 käyttöön otetulla 
kirkolla on ollut pari vaatimattomampaa ja huono-onnisempaa 
edeltäjää. Wikimedia Commons.

Ensimmäinen varsinainen kirkko Kangasniemelle kohosi vuonna 1659, tosin samoilla paikkeilla oli jo ennestään ollut jonkinlainen rukoushuone tai kappeli, jossa Pieksämäen seurakunnan papit olivat vierailleet. Tuo uusi kirkko edusti malliltaan pitkäkirkkoa ja rakentajana hääräsi Nisius Martinpoika Fränti. Miesparka ei saanut kuitenkaan nähdä rakennustyötään valmiina, sillä aivan työn loppuvaiheissa eräs nainen murhasi Fräntin tämän nukkuessa syystä, joka ainakin tämän kirjoittajalle on hämärän peitossa.

Ensimmäinen kirkko ei ollut koreudella pilattu, ja kellotapulin se sai toverikseen vasta vuonna 1680. Toki rakennusmestarin siirtyminen rajantakaisille työmaille tuskin ainakaan nopeutti tuota rakennustyötä. Varustelutasokin oli vaatimaton, kirkkoherra oli lahjoittanut seurakunnalle messukaavun ja -paidan, mutta esimerkiksi virsikirja saatiin hankittua vasta myöhemmin. Sen sijaan seurakuntaa velvoitettiin hommaamaan mitä pikimmin vuonna 1642 valmistunut ensimmäinen suomenkielinen koko Raamattu, ja siihen sitten menikin silloisesta kirkon kassasta noin puolet.

Tämä ensimmäinen kirkko alkoi vähitellen rapistua, ja lintujen kerrottiin lentäneen vapaasti kirkkosalissa rikkoutuneiden ikkunoiden vuoksi. Vuonna 1724 rovastintarkastuksessa moitittiin seurakuntalaisten laiminlyöneen kirkon korjauksen. Tosin seurakuntalaisten puolustukseksi on sanottava, että vuodet 1700-1721 kestänyt Suuri Pohjan sota sekä siihen liittynyt isovihana tunnettu miehityskausi vuosina 1713-1721 saattoi viedä huomiota ja voimavaroja muuhun kuin remppahommiin. Asia ei ollut kuitenkaan parempi neljä vuotta myöhemminkään, sillä 1728 katon todettiin vuotavan solkenaan ja koko kirkko oli mätänemistilassa.

Kangasniemi sijaitsee Etelä-Savon 
länsiosissa. Wikimedia Commons.

Ei auttanut muu kuin ryhtyä uuden rakentamiseen. Työt alettiin luultavasti vuonna 1745 ja jo samana vuonna kaikki 26 hirsikertaa olivat valmiit. Rakennusmestarin tehtävässä toimi August Sorsa, mutta reippaasta alusta huolimatta viimeistely viivästyi rakennusmestarin saadessa parikin tuomiota salavuoteudesta. Rangaistuksen osana oli ilmaista työntekoa, mutta se ei ilmeisesti kannustanut Sorsaa koviinkaan ponnisteluihin. Kun hänelle vuonna 1748 myönnettiin lisäpalkkio alkoi sitten tapahtua ja kirkosta puuttuvat penkit, kaiteet, kuorin ovi ja koristukset sekä kirkon portit saatiin valmiiksi. Kellotapuli saatiin 1765.

Toistuvaa tulen raivoa ja oikeusjuttuja

Joulukuussa 1806 päätettiin tuo kirkkorakennus, josta ilmeisesti pidettiin parempaa huolta kuin edeltäjästään, vakuuttaa. Idea ei tosin ollut aivan oma, vaan tuli tuomiokapitulilta. Hyvä se kuitenkin oli, sillä vajaa kaksi vuotta myöhemmin 21. elokuuta 1808 tuo kirkko paloi kera kellotapulin ja koko esineistön, vain kirkkoviinit säilyivät. Kirkossa oli ehditty vielä vannoa uskollisuudenvala uudelle hallitsijalle, Venäjän keisari Aleksanteri I:lle, Suomen sodan ollessa käynnissä ja Venäjän miehittäessä Suomen aluetta.

En tiedä tehtiinkö tuohon valantekoon ja kirkon kohtaloon liittyen jotain johtopäätöksiä, mutta väliaikaisen kirkon tarve oli kova. Niinpä rovasti Aron Molander, seurakunnan kirkkoherra, lähti 25. elokuuta 1808 pyytämään lupaa jumalanpalvelusten pitämiseksi pitäjän viljamakasiinissa uuden kirkon valmistumiseen asti. Lupa saatiinkin, mutta tuli pian turhaksi viljamakasiininkin sytyttyä tuleen. Sen jälkeen vietettiin jumalanpalvelusta käräjätalossa, mutta kun sekin paloi alkoi varmaan kaikkien huumori olla koetuksella.

Paikkakunnalla vaikutti ilmeisen värikäs maallikkosaarnaaja Elias Hänninen, joka piti kirkon sakramentteja mitättöminä eikä ollut suostunut avioliittoon vihkimiseen eläen vihkimättä puolisonsa kanssa. Hän oli ennustanut kirkon ja makasiinin palon, mikä herätti tiettyjä epäilyksiä siitä, että hän olisi avittanut ennustustensa toteutumista. Kun Hänninen ennusti vielä pappilankin paloa pidettiin sen ympärillä vuoden ajan vartiota.

Hänninen puolestaan haastettiin oikeuteen lähimpine tukijoineen ja oikeutta käytiin vuoden 1809 talvikäräjiltä vuoden 1809 syyskäräjiin, välissä oli vielä kahdet ylimääräiset käräjät. Asia siirtyi kihlakunnanoikeudelta hovioikeudelle ja Hänninen vietiin Heinolan kuritushuoneeseen. Yleisessä mielipiteessä Hänninen oli syyllinen ja saarnaajan maine mennyttä. Päästyään kuritushuoneesta hän muutti vuonna 1817 Laukaalle ja vuonna 1838 takaisin Kangasniemelle ollen loppuikänsä siivoa poikaa.

Ylistystä Herran huoneelle

Ennen uuden kirkon valmistumista pykättiin jonkinlainen väliaikainen kirkko jo vuonna 1808. Siellä rovasti Molander piti jouluaamuna 1808 saarnan, jossa hän puolusti kovasti kirkon asemaa Herran huoneena. Tämä oli ilmeisen selvästi suunnattu Hännistä ja tämän hengenheimolaisia vastaan, jotka väheksyivät kirkkorakennuksen arvoa ja merkitystä. Molander näki asialla selvästi olevan laajempaakin merkitystä, sillä hän päätti painattaa saarnan.

Niinpä Turussa painettiin vuonna 1809 tämä saarna, joka sai ajan tavan pitkähkön otsikon "Yxinkertainen puhe, jolla Herran huonetta welwollisesa arwosa pitämään, ja sen suhteen oikein itzensä käyttämään, sanankuulioitansa joulu-aamuna wuonna 1808, koska korswärkin rakennus Kangasnemesä auwaistin yhteisen Jumalan palveluxen toimittamisexi, ylöskehoitti Aron Molander, prowasti ja kirkkoherra". Painoluvan teokselle myönsi Turun Akatemian teologian professori Jakob Bonsdorff ja kaikkinensa siinä on runsas 30 sivua. Teen siitä pari nostoa.

Painettuun saarnaan on liitetty kangasniemeläisille osoitettu esipuhe, joka on varsin hengästyttävää luettavaa, pistettä kun on siinä säästelty ja pilkkua viljelty sitäkin runsaammin. Laitan sen tässä kuitenkin kokonaisuudessaan, pisimmät lauseet kuitenkin omiksi kappaleikseen jakaen. Näin Molander kirjoittaa seurakunnalleen: 

"Kangasnemen seurakunnan welwollisesa kunniasa ja arwosa pidetyt asujamet, rakastetut sanankuuliani. Suurimmalla mielikarwaudella on minun, ynnä kaikkein toimellisten kanssa teidän seasanne, täytynyt hawaita, kuinga, wähän ajan sisällä usiammat täsä seurakunnasa owat, ymbäri juoxeviin ja jumalisuden warjolla heidän sydämmensä häjynelkisen laadun peittäwiin wietteliäin kawalan haukutuxen kautta, tullet wimmatuixi uskomaan walhetta, niinkuin usiammisa muisa siihen kristilliseen oppiin ja siinä edeskirjoitettuun totisesti kristilliseen elämään koskewisa asioisa, nin myöskin kirkkoin suhten, joita heidän luulonsa jälken ei enembätä tarwittais, eikä misän pitäis löytymän. 

Niinkuin minä nyt olen etsinyt estää niiden muiden erhetysten uloslewittämistä sen kautta, että minä jokaisesa näinä edesmenneinnä aikoina minulda pidetysä saarnasa olen edespannut yhden eli toisen niistä totuxista, jotka owat ollet niitä minun tietooni tulleita erhetyxiä wastan: Niin olen minä myös sopiwasa tilaisudesa, kuin sen täsä tehdyn kirkonsiaisen rakennuxen aukaiseminen yhteisen Jumalan palweluxen toimittamisexi minulle ojensi, että edespäin sitä mainittua wäärää luuloa wastan warustaa kaikkia niitä teidän seasanne, jotka wielä ei ole siihen ryhtynet, ja niitä jo wietellyitä etsiä poiswetää heidän erhetyxestäns, tarpellisexi löytänyt täsä seurawaisesa puheesa, jonga te Joulu-aamuna kuulitte, eteenne asettaa, mingäkaldaisella sydämmellä ja käytöxellä kaikki ne, jotka ei teeskeldyllä tawalla, waan totudesa Jumalata rakastawat, Herran huoneita eli kirkkoja kohtawat.

 Juuri se sama ja ei mikän muu päälletarkoitus on minulla myös nyt andaisanai sen saman puhen präntätä: jonga kautta se kaikille teille taita tulla pysywäisexi muistutuxexi teidän waarinotettawasta welwollisudestanne Herran huonen suhten. Tekis Jumala, että tämä minun rakas päälletarkoitukseni tulis woitetuxi! Rauhan Jumala, tallatkon sentähden pian saatanan teidän jalkainne alla! Meidän Herran Jesuxen Kristuxen armo olkon teidän kanssanne. Amen. Sitä sydämmestäns toiwottaa kaikkia teitä wilpittömästi rakastawa ARON MOLANDER."

Kangasniemen nykyinen kirkko on 
koristeltu kaunein yksityiskohdin.
Wikimedia Commons.

Itse saarnan pohjana ovat psalmin 122 ensimmäisen jakeen sanat (tuolloisen käännöksen mukaan): "Minä iloitsen niistä, kuin minulle sanotut owat, että me menemme Herran hunneeseen." Molander sitten monin sanoin toivoo, että hänen seurakuntalaisillaan olisi sama asenne kirkkoaan kohtaan kuin mitä psalmin kirjoittajalla on ja vastustaa niitä, joiden asenne kirkkoa kohtaan on nurja ja toivovat jopa niiden häviötä. 

Molanderin opetuksessa kiinnostava yksityiskohta on se, että koska psalmi on ainakin laitettu Daavidin nimiin ei kyse Herran huoneessa voi olla kyse Jerusalemin temppelistä, joka rakennettiin vasta Daavidin jälkeen. Niinpä Herran huoneessa ei tuottanut iloa sen suuri komeus, vaan Molander muilla psalmiteksteillä perustelee sen ihanuuden olevan siellä vietettävässä seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa, jota ja siinä saatavia Jumalan lahjoja Molander monisanaisesti ja kauniisti kuvailee. Niinpä jopa Kangasniemen väliaikainen kirkko oli ihana Herran huone, johon tuli ilolla tulla. Laitan linkin digitoituun saarnaan lähdeluetteloon, jotta ne joilta fraktuura taittuu voivat siihen halutessaan tutustua.

Edeltäjiään onnekkaampi kirkko

Kangasniemi sai uuden kirkon lopulta vuonna 1815, jolloin kirkonrakentaja Matti Salosen johtamat rakennustyöt kirkon osalta päättyivät ja kirkko vihittiin käyttöön. Niinpä Aron Molanderkin pääsi ilmeisesti saarnaamaan tässä kirkossa, sillä hän siirtyi vasta vuonna 1816 Mikkelin kirkkoherraksi.

Näin nykyinen kirkko on ollut pystyssä kauemmin kuin sen edeltäjät yhteensä, ja toivottavasti pysyykin vielä pitkään. Vanhoillekin kirkoille on pystytetty muistomerkki, jota en harmikseni reissullani nähnyt, ehkä ensi kerralla löydän sen. Nykyiset kangasniemeläiset voivat iloita komeasta kirkostaan. Sikäläisten kirkossakäynnin aktiivisuudesta minulla ei ole tietoa, mutta Molander varmaan haluaisi kohdistaa tämän saarnansa kysymyksen myös tämän päivän kangasniemeläisille:

"Waan jos te nyt tämän tiedätte ja Jumalata rakastaisitte, kuinga taidaisitte te silloin muuta, kuin sydämmellisellä mielisuosiolla kohdata sitä paikka, josa se yhteinen Jumalan palwelus pidetän, ja tämän Herran huonen mieluisen ja iloisen etsimisen kautta selittää teidän sydämmenne wilpittömän taipumisen noudattamaan teidän Taiwallisen Isänne mieldä?"

Rovasti Molanderin toiveena oli, että seurakuntalaiset 
kävisivät ahkerasti Kangasniemen kirkossa. Astu siis 
sinäkin häntä muistaen sisään, jos satut seudulle ja ovet ovat 
auki. Blogistilla ei itse asiassa ole vielä tuota avointen ovien 
onnea ollut. Wikimedia Commons.

Lähteet:

Ensimmäisen ja toisen kirkon muistomerkki. koekangasniemi.fi. Katsottu 9.8.2021. https://koekangasniemi.fi/?page_id=425

Kangasniemen kirkon ympäristö. Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto. Katsottu 9.8.2021. http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4170

Kangasniemen vanha hautausmaa ja tapuli. jukkajoutsi.com. Katsottu 9.8.2021. http://www.jukkajoutsi.com/kniemi16.html

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Aron Molander. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=8970>. Luettu 9.8.2021.

Aron Molander: Yxinkertainen puhe, jolla Herran huonetta welwollisesa arwosa pitämään, ja sen suhteen oikein itzensä käyttämään, sanankuulioitansa joulu-aamuna wuonna 1808, koska korswärkin rakennus Kangasnemesä auwaistin yhteisen Jumalan palveluxen toimittamisexi, ylöskehoitti Aron Molander, prowasti ja kirkkoherra. Turku 1809. Digitoitu versio luettavissa osoitteessa: https://www.doria.fi/handle/10024/144430

"Nyt ylös sieluni!" - nuorena hukkunut virsimestari Johan Kahl

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 JOHAN KAHL (1721-1746)

Joittenkin ihmisten luovuus puhkeaa kukkaansa jo aivan nuorella iällä, toisten taas saavuttaessa tärkeimmät saavutuksensa vasta kypsemmällä iällä. Sitten on heitä, joiden elämänlanka katkeaa varhain ja äkkinäisesti, mutta jotka ennen sitä, edes tietämättä varhaista lähtöään, saavuttavat jotakin pysyvää ja kestävää. Näin oli nuoren ruotsalaisen kirjurin Johan Kahlin laita. Tosin meillä suomalaisilla on ollut merkittävä rooli siinä, että Kahlin kirjallisen työn vaikutus on muodostunut suorastaan maailmanlaajuiseksi.

Nuoren kirjurin lyhyt elämä

Kahl oli kotoisin Visbyn kaupungista Gotlannista.
Wikimedia Commons.

Johan Kahl syntyi 25. kesäkuuta 1721 kauppiaan pojaksi Ruotsin Gotlannin saarella Visbyn kaupungissa. Isän mainitaan olleen varakas sekä kaupungin raatimies, vaikka joku kirjoittaakin köyhästä suurperheestä. Ehkä tällöin on ajateltu sitä, kuinka Johan jo nuorena miehenä lähti Tukholmaan elantoa hankkimaan, mutta jos väite suurperheestä pitää paikkansa, niin pakkohan sitä luultavasti oli lähteä rakentamaan uraa kotinurkkien ulkopuolelle.

Tukholmassa onnistikin työpaikan suhteen, sillä hän pääsi kirjuriksi kuninkaan revisiovirastoon. Varmasti ihan passeli pesti, mutta ei mitään parrasvaloissa paistattelua. Voi olla, että Kahl olisikin jäänyt tyystin historian hämäriin ja ehkä sivumaininnaksi johonkin tukholmalaisia virkamiehiä käsitelleeseen tutkimukseen, ellei hän olisi sattunut päätymään mukaan Tukholmassa vaikuttaneeseen herrnhutilaiseen liikehdintään. Kyseessä oli Böömissä 1720-luvulla syntynyt liikehdintä, jonka alkajana ja hengellisenä isänä oli kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf. Liikkeen tunnetuin vaikutus lienee Päivän Tunnussanan eli raamatunlauseiden vuoden joka päivälle julkaiseminen. Liikkeessä korostui morsiusmystiikka eli seurakunnan ja Kristuksen välisen suhteen kuvaaminen avioliittona seurakunnan ollessa morsian, verimystiikka eli Jeesuksen ristinhaavat sekä lähetyshenkisyys, joista viimeinen oli kuljettanut sen tänne pohjan perillekin. Täällä Pohjolassa herrnhutilaiset toimivat luterilaisen kirkon sisällä herätysliikkeenä.

Hiärneska malmgården toimi Tukholman herrnhutilaisten 
tärkeänä kokoontumistilana. Wikimedia Commons.

Herrnhutilaiset olivat laulavaa väkeä, ja luonnollisesti kaivattiin lauluja, jotka toistaisivat liikkeen omia sydänääniä. Tarvittiin siis sanoittajia ja nuoren kirjurimme pää ja kynä osoittautuivat molemmat teräviksi. Kun 1743 ilmestyi tuo kaivattu laulukirja Sions sånger oli siinä jo parikin Kahlin kipaletta kirjan 90 kappaleen joukossa. Näissä lauluissa ilmeni eräissä säkeissä hyvin palava hengellinen koti-ikävä runoilijan ollessa mielellään valmis nukkumaan Jeesuksen haavoihin ja olisi valmis lähtemään vaikka heti Taivaan kotiin, jos kutsu kävisi. Tuolloin Kahl oli noin 22-vuotias.

Hänen lauluistaan pidettiin, ja niinpä kun laulukokoelmaa parin vuoden päästä 1745 laajennettiin 130 laululla oli Kahlin kynä sauhunnut ja mukaan saatiin häneltä useita kymmeniä uusia lauluja. Yhteensä hänen arvioidaan kirjoittaneen noin 50 virttä. Hänen vaikutuksensa kokoelmaan oli siis valtava. Nyt syntyivät muun muassa hitit "Käy sydämeni temppeliin" sekä erityisesti "Nyt ylös, sieluni". Ensin mainittu on melkoista raamatullisten kielikuvien ilotulitusta, sillä siitä on löydetty yli 30 viittausta Raamattuun. Kahl siis selvästi tunsi hyvin Raamattunsa, ja sitä hän pyytää virressäänkin voivansa tuntea yhä paremmin:

Taas tahdot minut, oppilaan,

sanasi kouluun panna.

Tee minut tarkkaavaiseksi,

Marian sydän anna.

Suo hyvä osa valita

juuressa jalkojesi.

Myös anna voimaa kulkea

jäljissä askeltesi.

Kauaa ei Kahl itse saanut näitä lauluja laulaa ja uutta kokoelmaa käsissään pidellä. 6. syyskuuta 1746 hän oli ollut vesillä Tukholman saaristossa yhdessä sisarustensa lasten kanssa. Silloin syysmyrsky oli yllättänyt heidät ja he hukkuivat Sandhamnin edustalla. Kahl oli kuollessaan vasta 25-vuotias.

Sandhamn ja sen lähivesistöjä. Näillä tienoilla Kahlin nuori 
elämä päättyi meren aaltoihin. Wikimedia Commons.

Meri vei runoilijan, mutta laulut lentävät merten yli

Laulut jäivät kuitenkin elämään. Ne itse asiassa saivat Suomen puolella vielä Ruotsiakin vankemman kaikupohjan, kun silloinen Jalasjärven kappalainen Elias Lagus julkaisi suomeksi kokoelman Siionin virret vuonna 1790. Näin herrnhutilaisten laulut levisivät myös suomalaisen herätyskristillisyyden käyttöön. Samassa yhteydessä hän käänsi myös useita Kahlin virsiä. Samana vuonna julkaisivat papit Antti (Anders) Achrenius ja Bengt Jakob Ignatius kokoelman Halullisten sielujen hengelliset laulut, tuolloin vasta 26 laulua kattavana, mutta juuri sen kautta Suomen kamaralle tuli se laulu, joka tulisi päätymään vielä virsikirjan päätösvirreksi, tuo jykevä veisu, joka on monesti toiminut hautajaisvirtenä ja alkaa tuossa laulukokoelmassa näin:

Nyt ylös sieluni!

Nouse ylös mullasta tästä,

 Riennä jalkain juureen Jumalan ja Karitsan,

Ja vaikka silmäni ei sitä valoa kestä,

Niin riemuhuudolla kuitenki lähde laulamaan,

Sillä iloon täyteen,

Kuin taivaass' löytään,

Karitsan suuriin häihin olet ostettu,

Kaikki taivaan kunnia

Suuresta armosta,

Se on sun osasi, perintös' ja tavaras',

Siis iloitse ja ajattele autuuttas'!

Tuo säkeistö on ylösnousseen sielun ylistystä häntä odottavasta ilosta ja autuudesta. Kahl oli väkevien kielikuvien mies, mikä näkyy hänen muissakin lauluissaan. Ne ovatkin ainoita ikkunoita tämän nuoren miehen sielunmaisemaan, sillä hänen elämästään ei kovin paljon tiedetä. Näitä ikkunoita kuitenkin riittää, sillä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa on peräti kuusi Kahlin virttä ja Siionin virsissä niitä on 18. Lisäksi hänen laulujaan löytyy niin edellä mainitusta Halullisten sielujen hengellisistä lauluista kuin yhden kappaleen verran kokoelmista Siionin kannel ja Luterilaisia virsiä. Voisi siis sanoa, että Kahlin sanoitusten perintö on Suomessa varsin elävää, on jopa luultavaa, että jokin kokoelma on jäänyt mainitsematta.

Kahlin tunnetuin virsi "Nyt ylös sieluni" alkuperäisessä 
asussaan "Sions sånger" -kokoelmassa vuonna 1743.
Wikimedia Commons.

Mutta hetkinen, Kahlhan oli ruotsalainen. Miten on asian laita siellä vastarannalla? Noh, Ruotsissa Sions sånger ilmestyi viimeisen kerran vuonna 1810. Kahlin lauluja pääsi mukaan Ruotsin kirkon vuoden 1819 virsikirjaan ja vielä vuoden 1937 virsikirjaan, mutta vuonna 1986 ei hänen laulujaan enää otettu uuteen virsikirjaan.

Suomen puolella Kahlia voi vielä veisata alkukielellä eli ruotsiksi, sillä Suomen ruotsinkielisessä virsikirjassa on mukana "Upp, du min själ och sjung", eli siis suomeksikin varmaan tunnetuin laulu "Nyt ylös sieluni". Tässä on vain se huvittava juttu, että tuo ruotsinkielinen laulu on käännös suomesta siitä huolimatta, että laulun alkukieli on ruotsi. Meillä näet laulu on paitsi säilynyt tunnetumpana myös saanut sävelekseen suomalaisen kansantoisinnon, virsikirjan mukaan se olisi toisinto Kalannista. Tämä on osaltaan ollut siivittämässä laulun menestystarinaa meillä, ja tuon sävelen kanssa on suomessa tehty ruotsinnos käännetty myös norjaksi ja löytyy suomalaista lyhyempänä Norjan kirkon virsikirjasta.

Eikä tässä vielä kaikki, sillä veisu on käännetty myös englanniksi ("Arise, My Soul, Arise!") ja on, suomalaisen sävelmän kera, päätynyt Amerikan evankelis-luterilaisen kirkon (ELCA) virsikirjaan Evangelical Lutheran Worship, toisen yhdysvaltalaisen luterilaisen kirkon, evankelis-luterilaisen Wisconsinin synodin kokoelmaan Christian Worship: a Lutheran hymnal ja vieläpä adventtikirkon  kokoelmaan Seventh-day Adventist Hymnal. Kierrätys Suomen kautta näyttää tuottaneen siis melkoisen hittikappaleen.

Kahl siis kuoli nuorena, mutta hänen sanoituksensa elävät yhä niin Itämeren tällä puolen kuin myös Atlantin molemmin puolin.  Kahl halusi tuottaa lauluillaan kunniaa Jumalalle, ja näistä lauluista hänet itsensäkin tunnetaan. Niinpä päätänkin tämän tekstin hänen tunnetuimman laulunsa viimeiseen säkeistöön nykyisen virsikirjan mukaisesti:

Siell' kaunis kannel soi,

veisaamme virttä uutta,

ei koskaan lopu se, ei koskaan vanhene.

Täällä en lauluun voi

saada sen ihanuutta,

kuitenkin laulan ylistystä Herralle.

Hän verellänsä

ja hengellänsä

myös minut Jumalalle lunastanut on.

Kunnia, kirkkaus,

voima ja ylistys

sinulle, Jeesus, ikuisesti kaikukoon.

Ja taivas, maa ja meri aamen vastatkoon.

Kahlin syntymäsaaren Gotlannin taivas, maa ja meri.
Wikimedia Commons.

Lähteet:

Arise, my soul, stretch forth to things eternal. Hymnary.org. https://hymnary.org/text/arise_my_soul_arise_stretch_forth_to_thi?extended=true#instances

Kalle Hiltunen: Nuori kielikuvien käytön mestari Johan Kahl (1721-1746). Hengellinen kuukauslehti  6/2020.  https://www.h-y.fi/media/virsirunoilijat/06_runoilijat_kahl.pdf

Aarni Voipio: Laulava seurakunta. Kertoelmia messulauluista ja virsistä. 1956.

Tauno Väinölä:  Virren tarina. 203 Käy sydämeni temppeliin. Virsikirja.fi. https://virsikirja.fi/virsi-203-kay-sydameni-temppeliin/

Tauno Väinölä: Virren tarina. 632 Nyt ylös, sieluni. Virsikirja.fi.  https://virsikirja.fi/virsi-632-nyt-ylos-sieluni/

Porin kirkon ihmepelastuminen tulelta 1801 ja sen rukousvartijat

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Entisinä aikoina ovat tulipalot olleet Suomenkin kaupunkien alituisena vaarana. Historiassamme tunnetuin on Turun palo vuonna 1827, mutta monet muutkin kaupungit ja kylät ovat joutuneet lieskojen saaliiksi. Roihun niellessä hohtavaan kitaansa kaiken tielle osuneen on jonkunkin rakennuksen pelastuminen ollut suuri ilon aihe. Siksi Porin palossa 1801 kirkon ihmeenomainen säästyminen liekeiltä jäi pysyvästi aikakirjoihin siitä huolimatta, että vastaavaa onnea ei sille enää vuoden 1852 palossa suotu. Näistä kahdesta palosta ajattelin nyt lyhyesti kertoa.

Tuntemattoman tekijän maalaus Porin palosta vuonna 
1852. Wikimedia Commons.

Ensimmäinen tulipalo ja kirkon rukousvartio

1800-luvun alkuun tultaessa Porin kaupunki oli kasvanut nopeasti ja siitä oli tullut varakas satamakaupunki, josta vietiin runsaasti puutavaraa sekä tervaa. Tähän suotuisaan kehitykseen 10. kesäkuuta 1801 valloilleen päässyt tulipalo antoi ankaran iskun. Kaupunki tuhoutui lähes kokonaan, sillä 272 rakennusta paloi ja yli 2000 ihmistä jäi kodittomaksi. Porissa asui vuonna 1800 yhteensä 2586 henkeä, eli tuho suhteessa kaupungin kokoon oli valtava. Kuolonuhreja oli kuitenkin vain yksi, nuori poika.

Porin kartta vuodelta 1799. Tällainen kaupunki oli 
pari vuotta ennen paloa. Wikimedia Commons.

Liekit uhkasivat myös kaupungin kirkkoa. Sen suojelutyössä käytettiin sammutuskaluston lisäksi myös toista, yliluonnollista keinoa. Muiden kauhuksi  kaupungissa tunnettu maallikkosaarnaaja ja näkyjen näkijä Anna Lagerblad (tunnetaan myös sukunimellä Haapakoski) (1747-1811) marssi kirkkoon ja asettui sen alttarin eteen rukoilemaan varjelusta kirkolle. Huolimatta siitä, että tuli riehui jo kirkon ympärilläkin hän kieltäytyi nousemasta, vaan jatkoi innokasta rukoustaan.

 Erään kertoman mukaan hän ei olisi joutunut rukoilemaan aivan yksin, vaan hänen vierellään oli kirkolle varjelusta anomassa myös räätäli Iisak Lemberg, maallikkosaarnaaja hänkin. Molemmat olivat vuonna 1799 kuolleen porilaisen herätysliikevaikuttajan Juliana Söderborgin, jonka esittelin edellisessä kirjoituksessani ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2021/01/kuninkaan-edessa-rukoillut-porin.html ), ystäviä. Kirkko säästyi tulelta, vaikka rakennukset sen ympärillä tuhoutuivat. Tapaus oli omiaan lisäämään Annan jo ennestäänkin melko suurta mainetta, sillä kansa näki kirkon pelastumisen hänen ansiokseen. Annasta olisi paljonkin kirjoittamista, mutta tässä kirjoituksessa rajoitumme kertomaan tuosta rukousvartiosta. Ehkä toiste enemmän.

Johan Knutsonin piirros Porin kirkosta 1840-luvulta. 
Kirkko oli rakennettu vuonna 1701. Wikimedia Commons.

Liekkimeren paluu ja uusi rukousyritys

Kaupungille palo oli luonnollisesti kova isku, ja jälleenrakennus vei aikaa. Suomen sota vuosina 1808-1809 hidasti muutenkin hidasta jälleenrakennusta, ja vuonna 1809 Porin tontit olivat vieläkin tuhkan peitossa. Meni parikymmentä vuotta, ennen kuin Porin talous toipui. Vähitellen ulkomaankauppa pääsi jälleen vauhtiin ja purjelaivanvarustus kiihtyi. 1840-luvulla kaupungissa alkoi oikea kulta-aika. Saksan Lyypekkiin suunnannut puutavaran vienti kasvoi siinä määrin, että tuli tarvetta lisälaivoille ja Reposaareen perustettiin uusi veistämö. Porista tuli Suomen johtava laivanvarustajakaupunki, ja sahatavaraa kulki Välimerelle asti.

Porin karttta vuodelta 1852, juuri ennen tuhoa. 
Wikimedia Commons.

Reipasta tahtia kehittyvälle kaupungille 22. toukokuuta 1852 olikin kuin raju isku palleaan, pahempikin. Kaupunkia kohtasi jälleen tulipalo, joka hävitti lähes koko kaupungin. Kaupungissa oli rakennettuja tontteja yhteensä 392, ja niistä valkea tuhosi 295. Seuraavana vuonna syttynyt Krimin sota ja sen heijastuminen Itämerelle Oolannin sotana vaikeutti jälleenrakennusta, kun englantilaiset sotalaivat pelottelivat porilaisia Pihlavanlahdella. Sota myös näivetti ulkomaankaupan ja merenkulun. Osa kotinsa menettäneistä asuikin vuosikymmeniä maakuopissa, 'kuoppakaupungissa'.

Kaupungin jälleenrakennuksen yhteydessä kaupungin 
asemakaavaa väljennettiin huomattavasti uusien 
vastaavien onnettomuuksien välttämiseksi.
Wikimedia Commons.

Tälläkin kertaa Porin kirkossa oli palon aikana rukoilija, nimittäin Juliana Fagerlund, kirkon vahtimestarin Juhana Fagerlundin vaimo. Kesken rukouksen hänelle tultiin ilmoittamaan, että hänen omakin kotinsa oli syttynyt tuleen, jolloin Juliana riensi pelastamaan pienen lapsensa. Kirkko paloi, mutta Juliana ei palanut ainakaan mukana. Hänen kerrotaan surreen enemmän sitä, että Herran huone paloi kuin oman asuntonsa tuhoa.

Kaupungin toipumista ja rukoilijan jälkivaiheita

Vähitellen kaupunki nousi jaloilleen, ja 1864 vihittiin käyttöön nykyinen Keski-Porin kirkko. Ilmeisesti Juhana Fagerlund toimi tämänkin kirkon vahtimestarina. Ainakin vuonna 1893 Satakunta -lehdessä mainitaan, että entisen kirkonvahtimestarin, Juho Fagerlund -vainajan leski Juliana Fagerlundin pyyntö saada vielä kyseisen vuoden ajan saada hänen miehelleen myönnettyä eläkettä ei hyväksytty. Fagerlundien mainitaan pitäneen rukoilevaisseuroja kodissaan ja Juliana innostui toisinaan seuroissa hyppimään innosta muiden samoin toimivien mukana, mutta katui jälkikäteen osallistumista sellaisiin hurmoksellisiin purkauksiin. Juliana itse kuoli kello seitsemältä ennen puoltapäivää 3. heinäkuuta 1903, 79 vuoden, 5 kuukauden ja 27 päivän iässä pitkällisen sairauden jälkeen. Kuolemasta ilmoitettaessa ei mainittu mitään hänen yrityksestään toistaa vuoden 1801 ihme, ja 1905 Porin seudun herännäisyydestä kirjoittanut J.W. Wallin kirjoittaa vuoden 1852 kirkkopalosta kansan sanoneen, että silloin olisi tarvittu "toinen Anna L. siellä rukoilemassa."

Keski-Porin kirkko, palaneen kirkon seuraaja, vihittiin 
käyttöön 1864 ja palvelee edelleen. Wikimedia Commons.

Eikö Juliana Fagerlundin rukousyritystä muistettu vai eikö sitä huomioitu, se kun ei näyttänyt johtaneen tuloksiin? Toisaalta, mikä on laskettava tulokseksi? Jotkut lähteet sanovat Porissa syntyneen hengellistä herätystä tulipalon jälkiseurauksena. Lisäksi Fagerlund ei jättänyt 'vartiopaikkaansa' oman vaan lapsensa turvallisuuden vuoksi. Tämänkin voi lukija halutessaan tulkita johdatukseksi, jonka seurauksena hän ei palanut kirkon mukana. Joka tapauksessa, kerrottuani kuuluisamman vuoden 1801 rukoilijan tarinan halusin nyt välittää eteenpäin myös kertomuksen vuoden 1852 rukoilijasta.

Juliana Fagerlundin kuolinilmoitus. 
Satakunta nro 74/1903.

Lähteet:

1809-1856 | Laivanvarustajien aika. Satakunnan museo, Pori. Luettu 15.1.2021. https://www.pori.fi/satakunnan-museo/nayttelyt/verkkonayttelyt/teollisuustyon-jaljilla/1809-1856-laivanvarustajien-aika

Aikakausi pähkinänkuoressa (1765-1809). Satakunnan museo, Pori. Luettu 15.1.2021. https://www.pori.fi/satakunnan-museo/nayttelyt/verkkonayttelyt/teollisuustyon-jaljilla/1765-1809-kaupankaynti-vapautuu-8

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä.1976.

Yrjö Hormia: Rukoilevaisen kansan hengellisiä äitejä. 1956.

Kirkonkokouksesta. Satakunta -lehdessä nro 68/1893. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/549589?page=2

Kuolleita. Satakunta -lehdessä nro 74/1903. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1050289?page=1

Porin historiikki. Porin kaupunki. Luettu 15.1.2021. https://www.pori.fi/sites/default/files/atoms/files/historiikki.pdf

Porin palo. Agricolaverkko. Luettu 15.1.2021. https://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/historiakone/vuosi.php?sivu=35

Porissa. Satakunta -lehdessä nro 75/1903. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1050290?page=1

Jouko Ruohomäki: Karismaattisuuden kutsu. Karismaattisen kristillisyyden historiallinen kehitys helluntailiikkeeksi.2009.

Kuninkaan edessä rukoillut Porin supertähti Juliana Söderborg

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 JULIANA SÖDERBORG (1745-1799)

Suomalaisten herätysliikkeiden historialle ovat ominaista yllättävät johtohahmot ja merkkihenkilöt. Toisinaan johtajana ja kokoavana hahmona on voinut toimia paikallinen pastori, mutta hyvin usein nämä johtohenkilöt ovat nousseet mitä erilaisimmista taustoista. Tällä kertaa nostamme esiin satakuntalaisen porvarintyttären joka 25-vuotiaana aloitti toiminnan, joka ei oikeastaan synnyttänyt uutta liikettä, mutta voimisti olemassa olevaa liikehdintää ja lujitti sen keskinäistä yhteyttä saavuttaen monella tapaa legendaarisen maineen. Tällä kertaa siis esittelyssä porilainen kuuluisuus, joka veti väkeä koolle kuin Yö konsanaan, eli Juliana Söderborg.

Nuoresta asti kansankokoajaksi

Juliana Söderborg, omaa sukua Malmberg, syntyi 27. maaliskuuta 1745 Porissa porilaisen porvarin Gustaf Malmbergin ja tämän vaimon Anna Matintyttären tyttäreksi.  Vanhempien mainitaan olleen hartaita kristittyjä, ja heiltä luultavasti Juliana oppikin uskonoppinsa perusteet. Jo nuoruudessa Julianalta löytyi intoa kristillisen sanoman levittämiseen. Varhaisin tieto hänen astumisestaan hengelliselle näyttämölle on vuodelta 1770, jolloin hän 25-vuotiaana alkoi pitää julkisia rukoushetkiä vanhempiensa kodissa. Mikä sai hänet ryhtymään tähän juuri silloin ja miksi hän koki kutsumuksekseen juuri tällaisen toiminnan jää historian hämäriin.

Porin kaupungin kartta Julianan kuolinvuodelta 1799. 
Tässä kaupungissa hän teki pääosin elämäntyönsä, 
vaikka halu Jumalan sanan jakamiseen vei häntä 
usein myös kaupungin ulkopuolelle. Wikimedia 
Commons.

Elettiin hengellisesti vilkasta aikaa, ja 1770-luku tulisi muodostumaan erilaisten pietististen kansanherätysten ajaksi ympäri maan. Vielä saman vuoden lopulla tulisi Merikarvialla asuva Anna Rogel (1751-1784) alkamaan oman horrossaarnaajan 'uransa', ja vaikka Julianan seurat alkoivatkin aiemmin on Rogelin toiminta varmasti antanut alettuaan myös Julianan toiminnalle lisää vettä myllyyn, varsinkin kun näiden kahden naisen välille syntyi ystävyyssuhde. Väkeä alkoikin tulla Poriin sankoin joukoin, eikä joskus satoihin noussut lauma mahtunut taloon sisälle, vaan osa oli pihalla sekä viereisellä kadulla. Väkeä tuli laajalta alueelta, ja vuoden 1774 helluntaina heitä kerrotaan olleen sadoittain aina Tyrväältä, Huittisista, Loimaalta, Eurajoelta, Raumalta ja Uudestakaupungista asti.  Tästä kokoontumisesta oli kuitenkin seurauksensa.

Kirkkoherran ja pormestarin silmätikuksi

Kuten myöhemmin tarkemmin kuvataan, ei Juliana noudattanut rukous- ja hartaushetkissään mitään määrättyjä kaavoja, vaan ne elivät tilanteen ja hänen oman harkintansa mukaan. Vuonna 1726 oli Ruotsin valtakunnassa säädetty konventikkeliplakaatti, joka kielsi kansan omaehtoiset hartauskokoukset. Itse asiassa perheitten omaan hartauselämään rukouksineen, Raamatun lukuineen ja opetuksineen jopa kehotettiin, mutta useamman perhekunnan sekä toisilleen vieraiden ihmisten kokoontuminen oli kielletty epäjärjestyksen ja väärien oppien pelossa. Vaikka kristityt kuinka olisivat yhtä perhettä, niin tässä ei selvästi enää ollut kyse mistään kotihartaudesta.

Niinpä Porin kirkkoherra Mikael Lebell* sekä Porin pormestari Lars Sacklén päättivät pistää touhulle pisteen. 29. toukokuuta 1774 järjestettiin Porin kirkossa kirkonkokous, jossa käsiteltiin Juliana Malmbergin toimintaa. Sen yhteydessä todettiin, että porvari Gustaf Malmberg -vainajan nyt 29-vuotias tytär Juliana Malmberg on nyt neljä vuotta pitänyt joka päivä kodissaan rukoushetkiä, joihin on tultu niin kaupungista kuin maaseudultakin. Aluksi kirkkoherra ei ollut ryhtynyt estämään toimintaa, sillä se vaikutti kohtuulliselta ja hyödylliseltä. Kuitenkin kirkkoherra oli huolestunut kuultuaan Julianan alkaneen muuttamaan ja lisäilemään omiaan virallisten rukoushetkien sisältöihin ja alkaneen pitää puheita ja saarnoja, mistä kirkkoherra oli häntä varoittanut.

Varoituksista huolimatta toiminta oli jatkunut, väki lisääntynyt ja mikä pahinta myös muita naisia sekä eräs Yyteristä kotoisin ollut 18-vuotias vuokraajanpoika Jaakko Antinpoika olivat alkaneet myös puhua, osa eräänlaisessa horrostilassa. Näitten pitämien ankarien Jumalan lakia painottaneiden saarnojen kerrottiin ahdistaneen ihmisiä ja saaneen aikaan fyysisiä kohtauksia. Kokouksien mainitaan kestäneen joskus jopa yli yön.

Kuultaviksi olikin nyt kutsuttu yhteensä 15 henkeä, Julianan lisäksi 12 naista sekä kaksi miestä. Porvarissäätyä olivat Julianan lisäksi porvari Rosellin vaimo Sofia Pietarintytär sekä tämän tytär Kaisa Rosell. Kaksi oli työmiesten vaimoja, yksi vahtimestarin, yksi räätälin, yksi talollisen, neljä piikaa, joista Beata Matintyttären kerrottiin olevan myös kirkonvaivainen. Priita Matintytärtä luonnehdittiin vain sanalla 'nainen'. Miehiä edusti edellä mainittu Jaakko Antinpoika sekä rusthollari Iisakki Laurén Kokemäensaaresta. Tämä sekä Beata Matintytär ja piika Helena Heikintytär eivät saapuneet paikalle.

Porin pormestari Lars Sacklén (1724-1795) 
yritti pistää Julianan toiminnalle suitsia.
Tiedä sitten johtuiko osin siitä, että Sacklénin 
omakin työväki kävi Julianan kokouksissa.
Wikipedia.

Väkeä alettiin sitten kuulustelemaan kirkkoherran kysellessä näiltä näiden uskonkäsityksistä. Suurimpaan osaan kysymyksistä ei kuitenkaan tullut joko vastausta lainkaan tai sitten se johdettiin aina koskemaan herätystä ja Pyhän Hengen vaikuttamaa mliki välitöntä kääntymystä. Juliana Malmberg kuitenkin osasi vastata lähes kaikkiin kysymyksiin. Tämä osoittaa hänet joukon oppineimmaksi ja siten luonnolliseksi johtohahmoksi. Kiistakysymykseksi nousi kuitenkin kysymys siitä luuliko hän Jumalan ja esivallan asettaman saarnaviran olevan riittämätön seurakunnan opettamiseen ja johdattamiseen autuuden tielle ja että oliko hänellä itsellään lupa ryhtyä moiseen tehtävään. Malmberg vastasi, ettei voinut pitää itseltään kiellettynä sitä, että hän käytti Jumalan hänelle antamaa lahjaa ja että Pyhä Henki oli kutsunut hänet opettamaan. Hän ei voinut käsittää, miten voisi olla kiellettyä jakaa toisille Jumalan sanaa ja miksi se työ kuuluisi vain papeille.

Tämä maininta on muuten näin nykyajasta katsottuna kiinnostava . Meidän aikamme vinkkelistä kun tässä voisi nähdä varhaisen esimerkin siitä, miten naiset alkavat raivata tietään kohti pappeutta, mutta Julianalle kyse näyttää olleen ennemmin kristityn maallikon oikeudesta julistaa kristillistä sanomaa toisillekin. Olihan joukossa kaksi miestä, joitten olisi periaatteessa ollut mahdollista kouluttautua ja päästä papinvirkaan, ainakin rusthollarille se olisi varmaan voinut olla mahdollista, mutta nyt he olivat naisten kanssa samassa joukossa ollessaan maallikkopuhujia. Kyse oli ennen kaikkea maallikkojen oikeudesta julistustyöhön.

Erilaisia kohtauksia ja muita vastaavia seuroissa ilmenneitä ilmiöitä Juliana piti vähintään Jumalan sallimina ja siis siksi hyvinä ilmiöinä. Pormestari mainitsi Julianan ennustaneen vuoden alussa, että Poria uhkaisi ennen maaliskuuta yleinen onnettomuus ja hävitys. Pormestari mainitsi omienkin vuokraajiensa, torppariensa ja palvelusväkensä olleen yötäkin myöten Julianan kokouksissa ja näiltä pormestari oli saanut tietonsa. Itse asiassa edellä mainittu Jaakko Antinpoikakin oli pormestarin vuokramiehen poika. Voi olla, että muun huolen lisäksi pormestari oli huolissaan alustalaistensa työtehosta, kun yökaudet seuroissa kukkuivat. Sekä pormestari että kirkkoherra varoittivat ankarasti paikalle kutsuttuja enää jatkossa toimimasta vastoin määräyksiä. Mahdollisesti seurauksena oli myös sakkoja, sillä Julianan osalta asia kerrotaan vedetyn myös Porin raastuvanoikeuteen, mutta sen arkistot ovat kauan sitten palaneet.

Työ jatkuu ja perhekin tulee perustettua

Julianan toiminta jatkui kyllä myöhemminkin, mutta ehkä nuhteluilla oli jokin vaikutus. Häneltä ei nimittäin ole tiedossa muita ennusteluja kuin pormestarin mainitsema, joten niistä hän ainakin luopui. Hänen kerrotaan myös, oman kokoustoimintansa ohella, osallistuneen ahkerasti seurakunnan jumalanpalveluksiin ja käyneen usein myös ehtoollisella. Oliko näin ollut myös ennen kuulustelua en tiedä. Kun kokoontumisissa ei ilmennyt häiriöitä, eivät viranomaiset niihin enää juuri puuttuneet. Konventikkeliplakaatti näyttää olleen työkalu, joka tarvittaessa otettiin esille, mutta jolla ei nähty tarpeelliseksi alati hutkia.

Juliana avioitui vuonna 1778 eli vasta 33-vuotiaana itseään kuusi vuotta nuoremman Henrik Aleksander Söderborgin (s. 1751-1825) kanssa, joka oli lähteestä riippuen joko kersantti tai vääpeli. He saivat avioliittonsa aikana yhden lapsen, pojan nimeltä Johan Jeremias 26. toukokuuta 1781. Pariskunta oli ilmeisesti uskonnollisissa näkemyksissään yhteneväinen ja siten kokoustoimintakin sujui yhteisymmärryksessä. Mies Henrikin arvellaan olleen hiljainen ja syrjäänvetäytyvä ja siksi jättäneen mielellään asioitten hoidon ja johdon toimeliaalle ja tarmokkaalle vaimolleen. Olihan se sikälikin luontevaa, että väki tunsi Julianan jo ennestään juuri näissä merkeissä. Juliana olikin tuttu ja hyvissä väleissä hyvin monien aikansa herätyskristillisten hahmojen kanssa. Rogel tuli jo mainituksi, minkä lisäksi hänen ystäväpiiriinsä kuului Siikaisista Poriin vuonna 1770 muuttanut Anna Lagerblad (1747-1811), joka oli tunnettu saamistaan näyistä ja sai asua Söderborgien luona. Tästä naiskolmikosta Juliana oli muuten ainoa, joka oli perheellinen.

Tässä Porin 1703 valmistuneessa kirkossa Juliana kävi 
jumalanpalveluksissa. Kirkko selvisi vuoden 1801 palosta 
miltei ainoana rakennuksena, kertoman mukaan Julianan 
ystävän Anna Lagerbladin rukoillessa koko palon ajan kirkon sisällä
yhdessä myöhemmin mainittavan Julianan luottomiehen Isak Lembergin kanssa.
Kirkko kuitenkin tuhoutui 1852 Porin liekehtiessä toisen kerran.
Wikimedia Commons.

Söderborgien asuntoon kuului suuri sali, jossa seurat usein pidettiin. Isosta koosta huolimatta seuraväki ei aina mahtunut sisälle, vaan osan oli kuunneltava porttikäytävän puolelta. Seurojen ohjelma oli yksinkertainen: luettiin kappale Raamatusta tai jostain hartauskirjasta, laulettiin paljon ja pidettiin rukouksia. Talon isäntä, vaikka hiljaiseksi edellä mainittiinkin piti myös puheita, joissa tarkkaan esiteltiin armonjärjestyksen eri asteet. Emäntä oli kuitenkin se, joka oli päävastuussa. Hänen puheittensa oppia luonnehditaan hyvin evankeliseksi ja käytännölliseen kristillisyyteen tähdänneeksi. Juliana oli myös ahkera ja innokas rukoilija, muttei rukoustavoissaan mitenkään kaavamainen. Hän saattoi johtaa rukouksen niin polvillaan tai kasvoillaan maassa maaten, kumartuneena pöytää tai tuolia vasten taikka istualtaan. Rukous saattoi olla hiljaista tai äänekästä, pitkä tai aivan lyhyt. Mitään tiettyä kaavaa ei siis ollut muotoutunut.

Kirjavinkkejä ja armollista uskonoppia

Ei Juliana pelkästään omasta päästään oppiaan ammentanut, vaan hän myös luki paljon. Raamatun ohella hänelle rakkaimpia kirjoja olivat saksalaisen David Hollatzin (1704-1771) Armon järjestys autuuteen sekä kirja nimeltä Hengellisten ahdistusten speili.  Näistä erityisesti ensin mainittu oli Julianalle tärkeä, sillä hänen kerrotaan lausuneen: "Jos sinulla on kaksi hametta tai kaksi lakkia mene ja myy toinen ja osta Armonjärjestys." Teos olikin aikanaan eräänlainen bestseller, sillä vuosina 1745-1826 siitä otettiin 9 painosta ja esimerkiksi Euran alueella se oli perunkirjoitusten perusteella Lutherin Vähä katekismuksen jälkeen toisiksi yleisin kirja. Ehkä tähän vaikutti myös Julianan suosittelut sen ohella, että se melko pienen kokonsa vuoksi oli hinnaltaan edullinen opus.

Juliana luki varmasti kaikenlaista muutakin, sillä hänet muistetaan melkoisena lukutoukkana. Matkustaessaan tapaamassa uskonystäviään myös maaseudulla hänen kerrotaan aina lukeneen matkallaan jotain kirjaa. Hänen sanotaan käyneen ahkerasti katsomassa sairaita antaen näille niin ruumiillista hoitoa kuin hengellistä virvoitusta. Lohduttaessaan näitä hän saattoi käyttää omia sanoja, mutta hän saattoi myös lukea ääneen jostakin hartauskirjasta.

Mitä tulee Julianan oppiin, antaa siihen valoa eräs hänen usein toistamansa mielilause: "Olen lunastettu, olen lunastettu, olen lunastettu." Hänen kerrotaan teroittaneen ja korostaneen sitä, että pelastus ja autuus Kristuksessa oli valmistettu aivan kaikille ja se kuului myös suruttomille, joka termi siis kuvaa ihmistä, joka ei sure syntejään eli ei usko tekevänsä syntiä. Sen vastinparina ei siis ole surullinen uskovainen, vaan uskovaisen ajatellaan tuntevan murhetta tekemästään synnistä ja katuvan sitä. Jokaiselle, joka kääntyy Kristuksen puoleen oli Julianan mukaan armo tarjolla. Hän tosin pelkäsi, että tällainen vapaan armon julistus voitaisiin ymmärtää myös väärin ja saada ihmiset liian itsevarmoiksi ja välinpitämättömiksi oman sielunsa tilasta ja siksi hän olikin tyytyväinen, kun toiset tasapainottivat hänen omaa julistustaan lainsaarnalla ja parannuskehotuksilla. Tästä esimerkkinä voi mainita sen, kuinka eräs Beata -niminen innokkaasti Jumalan laista puhunut nainen vieraili hänen luonaan. Tällöin Söderborg kehotti tätä viemään sanomaansa maaseudulle, sillä hän oli huomannut etteivät hänen omat evankeliset saarnansa olleet tehneet siellä riittävää vaikutusta. Silti hän oli valmis puolustamaan omaakin julistustaan moitteilta. Jonkun väittäessä hänen julistustaan liian avaraksi oli Söderborg vastannut näin: "Karja menestyy parhaiten, jos ei sitä suljeta liian ahtaaseen laitumeen, vaan kun se saa laveammalta hakea ruokansa."

Juliana Söderborgin mainitaan olleen luonteeltaan hellä ja sydämellinen ja että koko hänen olemukselleen antoi leimansa suuri rakkaus kaikkia ihmisiä kohtaan. Tätä rakkautta hän pyrki osoittamaan niin sanotusti julkisyntisillekin yrittäen voittaa heidät Herran omiksi hyvyydellä ja rakastavalla mielellä. Esimerkiksi hänen kerrotaan ottaneen kotiinsa lepäämään kadulla maanneita juoppoja. Onpa häneltä talletettu juopuneisiin liittyen tällainenkin lausahdus: "Tuo kurja on täynnä karvaita juomia, mutta me toiset viheliäiset olemme täynnä epäuskoa." Jos lause on todenperäinen kuvannee se Söderborgin ymmärtäväistä asennetta siihen, kuinka eri ihmisten heikkoudet poikkeavat toisistaan. Yhtenä Julianan vaatimattomuutta korostavana piirteenä on mainittu, ettei hän sallinut itseään kutsuttavan rouvaksi, vaan vain Julianaksi. Siksipä itsekin rohkenen häntä tässä välillä sinutella.

Kuninkaan edessä rukoilua ja kuoleman jälkeen oma tribuuttikappale

Julianaan liitetään myös sellainen kertomus, että kun Ruotsin kuningas Kustaa III vieraili sotavuosina 1788-1789 Suomessa olisi Julianalla ollut mahdollisuus pitää kuninkaan teltan edessä rukoushetki. Tämä olisi sitten tehnyt kuninkaaseen niin suuren vaikutuksen, että hän olisi antanut Julianalle luvan saarnata vapaasti ja siten siis kumonnut konventikkeliplakaatin hänen osaltaan. Tarinan epäperäisyyttä on perusteltu sillä, ettei kuningas tiettävästi käynyt Porissa eikä Juliana varmaankaan olisi käynyt etelässä kuningasta tapaamassa. Voi olla, tosin edellä jo ilmeni, että hän liikkui myös Porin ulkopuolella. Ainakaan kuninkaalla tuskin olisi ollut halua mainostaa mitään erivapauksia, eri puolilla valtakuntaa kun olisi varmasti ollut jono pietistejä ja muitakin vastaavaa vapautta toivomassa.

Epäselväksi jää, kohtasivatko 
kuningas Kustaa III (1746-1792) 
koskaan toisiaan. Juttuna ainakin 
hyvä. Wikimedia Commons.

Aiemmin syytetyn penkillä ollut Juliana sai vuosien varrella osakseen arvostusta. Niinpä hänen kuoltuaan 16. kesäkuuta 1799, 54-vuotiaana, mainitaan häntä saattaneen hautaan suuri kansanjoukko ja myös kaupungin korkeimmat viranomaiset olivat läsnä hänen hautajaisissaan. Mainitaan laitilalaisen talonpojan Henrik Mäen kirjoittaneen hänestä muistovirren kuultuaan kuolinuutisen. Kyseinen tribuuttikappale alkoi sanoilla "Jo työmies palkan sai" ja siinä kerrotaan vainajan työskennelleen Raamatun Elian ja Johannes Kastajan tavoin, tosin näistä hieman poiketen "äärettömäll' rakkaudell' Eik lain vasaran tulell'!" Lauluntekijän mukaan ei koko Suomessa ollut toista joka "sieluja autuuden tietä Sill' halull' etsei viedä." Tekijä toivoi pääsevänsä tapaamaan Julianan Taivaan ilosalissa, jonne "Herra on Sinun valin', Jos kuulisin vaan kaukaa, kuink' virtes siellä pauhaa." Omalta osaltaan tämä laulu kertoo siitä suuresta arvostuksesta, jota Juliana Söderborgia kohtaan tunnettiin. Tämä laitilalaisen runoilijan ihailijateos sai uuden painoksen Porissa vielä vuonna 1880, 81 vuotta Julianan kuoleman jälkeen.

Maallinen ja hengellinen jälkipolvi sekä Julianan pitkä perintö

Julianan pojasta tuli sittemmin opettaja Ahlaisiin, missä hän kuoli naimattomana. Niinpä Julianalla ei ole elossa olevia jälkeläisiä, mies Henrik meni ilmeisesti uudelleen naimisiin ja sai vielä lisää lapsia. Hengellistä perintöä kantoi eteenpäin ainakin yksi sukulainen, sillä Noormarkussa elänyt omia virsirunoja säveltänyt Kaisa Juhantytär (1782-1856) oli Julianan pikkuserkku. Yksi Julianan luottohahmoihin kuulunut oli räätäli Isak Lemberg, joka Julianan kuoltua tuli laajasti arvostetuksi ja luotetuksi johtohahmoksi toimien Raumalta käsin aina vuoteen 1829 asti, jolloin kuoli. Julianaan kohdistuvaa kunnioitusta myös myöhemmin kuvastaa sekin, että vuosikymmeniä myöhemmin rukoilevaisten parissa kiisteltäessä oikeasta rukoustavasta vetosi maallikkosaarnaaja Matti Paavola (1786-1859) muun muassa Julianan esimerkkiin siitä, että hyviä rukoustapoja oli useita eikä mitään tiukkaa sääntöä ole syytä tehdä.

Julianan elämässä näyttävät vaihdelleen vaino ja yhteiskunnallinen arvostus. Voi olla, että porvarillinen perhetausta auttoi häntä, ainakin se oli ilmeisesti mahdollistanut hänelle lukeneisuuden, joka nosti osaltaan hänet herätysliikeväen keskeiseksi hahmoksi. Verkostoituneena hän paitsi piti yhteyttä myös loi yhteyksiä, sillä kun hänen seuroihinsa kokoonnuttiin laajalta alalta ja hän myös itse kiersi sai hän aikaan sen, että tämä siellä täällä elänyt herännyt kansa muotoutui laajemmaksi liikkeeksi, kun nämä ihmiset eri puolilta tutustuivat toisiinsa ja kuuntelivat samoja opettajia.

Juliana ei pitänyt itseään täydellisenä opettajana, rukousten johtaminen näyttää olleen hänelle leimallisinta, mutta siksi hän saattoikin ohjata  toisia täydentämään omalla julistuksellaan työtään. Näin myös nämä muut, usein tuntemattomammat opettajat saivat myös kuulijoita ja puheet monipuolisuutta. Lisäksi jakamalla vastuuta hän varmisti osaltaan sen, ettei liikehdintä kuivunut kokoon hänen kuoltuaan. Lisäksi on hyvä muistaa, että kaikki tuo toiminta tapahtui normaalien jumalanpalvelusten rinnalla niitä täydentäen, lähinnä alkuvaiheessa jossain määrin kilpaillen. Vaikka tähän malliin siirtyminen saattoi tapahtua jossain määrin pakosta oli Juliana Söderborg joka tapauksessa osaltaan johdattamassa suomalaista herätysliikeväkeä siihen systeemiin, josta tuli pitkiksi ajoiksi vallitseva.

*Lebell on useassa kirjoituksessa sekoitettu poikaansa Fredrik Lebelliin.

Lähteet:

Reinh. Grönvall: Eräs hengellisen liikkeen edustaja viime vuosisadalta. Juliana Söderborg. Vartija -lehdestä nro 1/1898. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/832456?page=14

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. 1976.

Yrjö Hormia: Rukoilevaisen kansan hengellisiä äitejä. 1956.

Kaisa Kautto: Kaisa Juhantyttären (1782-1856) elämänhistoria ja muistivihkoon kätketty minuus. Kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma,Turun yliopisto. Maaliskuu 2020. https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/149211/opinn%C3%83%C2%A4ytety%C3%83%C2%B6.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Mikael Lebell. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=6054>. Luettu 12.1.2021.

Lilli Lilius: Naisia uskonnon alalta. Koti ja yhteiskunta -lehdessä nro 5/1892. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/920092?page=6

Naisten osuudesta Suomen kirkon historiassa. II. Sunnuntaitervehdys -lehdessä nro 8/1912. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/836486?page=1

Jouko Ruohomäki: Karismaattisuuden kutsu. Karismaattisen kristillisyyden historiallinen kehitys helluntailiikkeeksi. 2009.

Irma Sulkunen: Söderborg, Juliana. Biografiskt lexikon för Finland. http://www.blf.fi/artikel.php?id=4946

Kirkonrakentaja ja lauluntekijä - Suoniemen Siuron mylläri Gustaf Stenman (1754-1809)

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

GUSTAF (KUSTAA) STENMAN (1754-1809)

Suomen hengellisessä historiasta löytyy monenlaista väkeä. Nyt tutustumme mieheen, joka ei kuulu heistä tunnetuimpiin eikä omana aikanaankaan varmaan ollut tiedetty kotiseutunsa ulkopuolella, mutta hänen elämäntyönsä muistomerkkeinä seisoo edelleen yksi kokonainen puukirkko ja kahdestakin laulukirjasta löytyy tämän myllärin ja rakennusmestarin sanoituksia. Mennään siis Pirkanmaalle, Kangasalan ja Suoniemen seuduille yli 200 vuoden taakse.

Tämä Suoniemen kirkko liittyy hyvin vahvasti tässä 
kirjoituksessa kuvattuun henkilöön. Wikimedia Commons,
Harri Hedman.

Syntyi kesäkuussa Kangasalla

Gustaf Stenman, josta käytetään myös nimimuotoa Kustaa (joka varmaan olikin hänen oikea kutsumanimensä) syntyi vuonna 8. kesäkuuta 1754 Kangasalla. Aluksi hän työskenteli muurarina, puuseppänä sekä rakennusmestarina. Kangasalla mainitaan thänen siellä asuessaan olleen vilkasta uskonnollista elämää. Ihmiset kävivät ahkerasti kirkossa, minkä lisäksi kokoonnuttiin myös seuroihin veisaamaan, rukoilemaan ja Jumalan sanaa tutkimaan. Tässä joukossa myös Stenman viihtyi. Naapurissa Orivedellä 1770-luvulla vaikuttaneesta herätyksestä olen jo aiemmin kirjoittanut ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/06/naissaarnaajia-ja-villia-hurmosta.html ), ja sen mainitaan vaikuttaneen myös Kangasalla, itse asiassa Oriveden herätyksen alulle saattaja "Kääkyn Maija" oli käynyt siellä seuroissa ennen oman toimintansa aloittamista, eli oikeastaan Kangasala oli tuonkin herätyksen syntysijoja. Ainakin minulle on tuntematonta se, oliko Stenmanilla mitään yhteyksiä Oriveden puolella suorastaan hurmokselliseksi yltyneeseen herätykseen, vai kulkiko hän ja Kangasalan herännyt kansa tasaisempia latuja.

Stenman oli kotoisin 
Kangasalasta.
Wikimedia Commons.

Stenmanin mainitaan olleen rakennusmestarin hommissa myös Kangasalan kirkossa, mutta kirkko valmistui 1767, ja 13-vuotias on vähän nuori rakennusmestariksi... Kellotorni kirkon yhteyteen valmistui kuitenkin vasta 1776, ja sen kaaduttua 1782 alettiin uutta suunnitella 1785. Rakentamaan päästiin vasta 1799 ja valmista tuli syksyllä 1800, jolloin Stenman oli jo useamman vuotta asunut muualla. Oliko hän sitten ollut tuolla kaatuneella tornilla rakennustöissä vai valmiissa kirkossa remonttihommissa, tiedä häntä.

Kangasalan kirkko valmistui vuonna 1767, mutta sen 
yhteydessä olevan kellotornin suhteen oli melkoisia mutkia 
matkassa. Stenmanin osuus asiaan on epäselvä. Wikimedia 
Commons.

Ei takaisin vaan asumaan Siuroon

Vuonna 1795 hänestä tuli mylläri Siuronkosken varrella sijainneeseen myllyyn, Siuron torppaan Kuljun kartanon alueelle. Alue kuuluu nykyään Nokiaan, mutta tuolloin se oli Suoniemi -niminen Karkun kappeliseurakunta. Muutto oli ilmeisesti raskas, sillä hän laati muuton yhteydessä jäähyväisvirren, jossa hän hyvästeli paitsi Kangasalan "kirkon, kuorin ja sakastin, saarnatuolin ja alttarin" myös "uskovaiset armahat". Tuohon aikaan liikkuminen kun oli kovastikin työläämpää, joten ainakaan kovin usein ei enää samoissa seuroissa nähtäisi, kuka tietää olisiko uudella kotiseudulla edes samanhenkistä sakkia. Näitä uskonystäviään Stenman kehotti edelleen jatkamaan samassa uskossa:

Ett' uskovaisna saatamme

Päivämme viimein päättää

Ja synnillisen vaatteemme

Maailman korpeen jättää.

1795 Stenman muutti Kangasalta 
Suoniemeen. Ainakin henkisesti 
matka oli ilmeisesti hänelle pitkä, 
kun kerran jäähyväisvirrenkin 
rustasi. Wikimedia Commons.

Stenmanilla oli muutenkin taipumusta laulujen sanoittamiseen, ja häneltä tunnetaankin muutamia hengellisiä sanoituksia. Niistä suurimman kantovoiman sai Ah mi autuus ompi siellä valituilla taivaassa, joka pääsi vuoden 1886 virsikirjaan numerolla 528 ja lisäksi Siionin virret -laulukokoelmaan, jossa se on edelleen, numerolla 246, muodossa Autuus ja riemu on kaikilla meillä. Lisäksi se on rukoilevaisten laulukokoelmassa Halullisten sielujen hengelliset laulut numerolla 102: O autuus suuri kuin taivaassa lienee. Arkkivirtenä vuonna 1801 ilmestynyt Voi katumatoin maailma ei ollut turha kipale sekään, sillä siitä otettiin painos Oulussa vielä vuonna 1875 ja se vaikuttaisi olevan myös Halullisten sielujen hengellisissä lauluissa numerolla 46, nimellä Voi katumatointa maailmaa, syntisten suurta joukkoo. Näitä lauluja on kiinnostavaa hieman vilkaista tarkemmin, tarjoavathan ne ikkunan 200 vuotta sitten eläneen kansanmiehen hengelliseen maisemaan. Turvaudun tässä Halullisten sielujen hengellisten laulujen v. 1899 painokseen.

Murheellisen laulun Stenman

Jälkimmäisestä veisusta näkyy hyvin Stenmanin oma uskonvakaumus. Oikeat uskovat ovat pieni joukko, ja vaikka monet kävisivätkin tavan vuoksi kirkossa ei sydämestä löydy uskoa eikä halua luopua synneistään:

Näin onnettomat viettävät

Ne kalliimmat autuuden päivät,

Aina synnin mittaa täyttävät,

Vaikk' tavan vuoksi kirkossa käyvät,

Siellä huutaa Herraa huulilla,

Kuuntelee saarnaa korvilla,

Mutt' sydän viel' synnissä kiehuu.

Siuronkoskea nykytilassaan vuonna 2014. Sen 
varrella sijaitsi aikanaan Stenmanin mylly.
Wikimedia Commons.

Stenman näyttää erityisesti harmittelevan ja ihmettelevän sitä, että vaikka Suomessa on sananjulistusta tarjolla runsaastikin, ei se näytä ihmisten sydämiä suuressa mittakaavassa muuttavan:

Voi kuitenkin aikoja viimeisii,

Voi kristityitten maata,

Voi Suomen saaren asuvii,

On pahemmat pakanoita,

Keskellä sananvalkeutt'

Evankeliumin kirkkautt',

Synnin synkeydess' maataan.

Laulunsa lopulla hän toivoo Jeesuksen vahvistavan "Sun lastes piskuista laumaa, Joita maailma vihaa ja ahdistaa, Sun veres armo meill' lainaa." Mutta ei hän muista pelkästään omiaan, vaan hän anoo vielä Jeesusta herättämään mahdollisimman monta epäuskoista nykyisestä tilastaan, tuntemaan tilansa, uskomaan Jeesukseen ja "Viimein sitte taivaaseen saata."

Kirkonrakentaja ja ilolaulun laulaja

Stenman pääsi myös Suoniemessä myllärintoimensa ohella toteuttamaan aiempaa osaamistaan rakennusmestarina, sillä hän johti vuonna 1803 valmistuneen Suoniemen kirkon rakennustöitä. Ilmeisesti siis Kangasalan tornin kaatuminen ei ollut hänen syytään, tai sitten virheistä oli opittu ja kokemus karttunut. Ainakin Suoniemen kirkko seisoo yhä paikallansa, eli se ainakin rakennettiin kunnolla.

Jos laulut olivat Stenmanin henkinen testamentti, niin 
Suoniemen kirkosta muodostui varsin komea aineellinen 
muistomerkki. Wikimedia Commons.

Stenman kuoli 5. kesäkuuta 1809 jättäen jälkeensä ainakin vaimon ja nuoren tyttären. Aiemmin mainitussa laulussaan hän kuvaili sitä iloa, jota hän tulevalta elämältä odotti:

O autuus suuri kuin taivaassa lienee

Kaikilla ulosvalituill',

Eipä sitä aju ajatella tienne,

Ei voi kieli puhua, suu,

Siell' on kaikki ihanaista,

Mitä silmillä katsellaan,

Siellä saadaan ijäti maistaa

Rakkautta Jumalan.

Tämänkin laulun lopussa on muuten toisesta laulusta tutut toivomukset uskovien kestävyydestä sekä yhä uusien ihmisten uskon löytämisestä. Pääpaino on laulussa kuitenkin Taivaan ihanuudessa:

Siellä mykät kerkiästi kiittää,

Rammat ilosta hyppelee,

Ei siell' ennät mitään pyytää,

Jota ei siellä löytäne,

Täydellisyys on jo tullut,

Pois on kaikki vajavuus,

Vanha-Aadam on jo kuollut,

Hautaan jäänyt turmelus.

Siuronkoskessa on virrannut paljon vettä sitten Stenmanin päivien. Suoniemestä on tullut Nokiaa ja Siurosta kasvanut taajama. Stenmanin laulu on pudonnut pois virsikirjasta, mutta rukoilevaisten ja heränneitten laulukokoelmissa se vielä sinnittelee, rukoilevaisten opuksessa yhdessä toisen Stenmanin hengentuotteen kanssa. Yksi yli 200 vuotta paikallaan seissyt kirkko ja kaksi edelleen käytössä olevaa laulusanoitusta, siinä varsin komea saavutus Kangasalan pojalta.

Lähteet:

Autuus ja riemu on kaikilla meillä. Herättäjä-yhdistys. https://www.h-y.fi/siionit/autuus-ja-riemu-on-kaikilla-meilla.html

K. Hallio: Siuron mylläri Gustaf Stenman. Aamulehti nro 167/1924. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1376965?page=3

K. Hallio: Pitkämatkaiset ystävykset. Kirkko ja kansa: kristillinen aikakauslehti nro 5/1925. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/984652?page=16

Halullisten sielujen hengelliset laulut. 1899.

Yrjö Hormia: Halullisia sieluja ja hengellisiä isiä. (Rukoilevaiskansan oppia ja opettajia). 1959.

Kangasalan kirkko: 250-vuotias kivikirkko. Kangasalan seurakunta. https://www.kangasalanseurakunta.fi/kirkot-ja-tilat/kirkot-ja-kappelit/kangasalan-kirkko/kangasalan-kirkon-historiaa

Mielenkiintoinen tutkielma. Länsi-Suomi nro 1B/1918. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1263643?page=1

Suomen historiallisia kirkkoja. Nokia, Suoniemen kirkko. http://www2.siba.fi/cgi-bin/shubin/haku7.cgi?urku=190303108&vuosiluku1=1900&vuosiluku2=1916&paikka=&mkunta=&rakentaja=&akmaara=&koneisto=pne&ryhma=

Pomarkun pasuuna ja näkijä Johan Pomlin (1776-1836)

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

JOHAN POMLIN (1776-1836)

Suomessa on ollut vuosisatojen varrella monenlaista pappia. Jotkut ovat tulleet vanhoista pappissuvuista, toiset ovat olleet pappeina sukunsa ensimmäisiä. Jotkut ovat hakeneet itselleen menestyksekästä virkauraa, toisilla taas on saattanut olla kutsumuksena toiminta vuosikymmenet samalla paikkakunnalla. Jotkut ovat olleet tasaisia puurtajia, joitten työstä ei ole jäänyt valittamista, mutta ei suuria muistojakaan, kun taas toiset ovat jättäneet jälkeensä lukemattomia muistoja ja tarinoita. Tällä kertaa liikumme Lounaisessa Suomessa tutustumassa sellaiseen pappismieheen, joka lähti pappisuralle vaatimattomista oloista ja teki työuransa kahdella pienellä paikkakunnalla, mutta oli silti eräänlainen legenda jo eläessään. Tämä on Pomarkun apupapin, Johan Pomlinin tarina.

Vaikka Pomlin olikin Vakka-Suomen 
poikia, tuli Pohjois-Satakunnan 
Pomarkusta hänen tärkein työkenttänsä.
Wikimedia Commons.

Torpan pojasta papiksi

Johan Pomlinin varhaisvaiheet ovat jonkin verran epäselviä. Hän syntyi 8. helmikuuta 1776 Vehmaalla Nuhjalan Uudentorpan torpparin Jakob Jakobssonin ja tämän vaimon Valborg Ericsdotterin neljänneksi lapseksi, tosin yksi isosisko kuoli jo ennen Johanin syntymää. Käytän kirkonkirjoihin merkittyjä nimiä, koska en halua arvailla millainen nimien oikeasti käytössä ollut muoto olisi voinut olla. Johanin synnyttyä oli perhe muuttanut jossain vaiheessa Pummaisten torppaan, edelleen Vehmaalla, mutta sieltäkin muutettiin pois ennen vuotta 1781. Muuttokohde vain on jäänyt kirkonkirjoihin merkitsemättä. Vuonna 1912 Pomlinista kirjoitettu artikkeli väittää jostain syystä hänen syntyneen Mynämäellä ja että isä olisi ollut sotamies. Voi siis olla, että jossain vaiheessa perhe on siirtynyt naapuripitäjään Mynämäen puolelle. Joka tapauksessa on ilmeistä, että Johanin lähtökohdat elämään olivat vaatimattomat, ja myöhemmin hänen kerrotaan leikillisesti kutsuneen itseään "Turvekaton Jussiksi", mikä varmaan on viitannut hänen kotitaustaansa.

Vuonna 1781 Vehmaalle tuli 2. kappalaiseksi Anders Björkqvist, jonka tarina on jo aiemmin tässä blogissa kerrottu: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/07/bestseller-kirjailijaksi-kuolemansa.html En tiedä, oliko nuori Johan hänen vaikutuspiirissään vai muuttiko perhe ennen sitä pois Vehmaalta. Kuitenkin hänen myöhempiä elämänvaiheitaan katsellessani se tuntuisi luontevammalta. Björkqvist oli toki taustaltaan talollissuvusta eli sikäli korkeammalta, mutta hän selvästikään ei ollut kotonaan säätyläistön parissa ja hänelle uskon asiat olivat tärkeämpiä kuin arvoasemat. Samaa on nähtävissä myös Johanin pappisuralla.

Vehmaan kirkko oli pystyssä myös Pomlinin lapsuudessa. 
Epäselväksi jää, kävikö Pomlin perheineen siellä kuulemassa 
Björkqvistin saarnoja, mutta hengenheimolaisia heistä kuitenkin tuli.
Wikimedia Commons.

Opintielle hän näet lähti, miten lie sille päässyt. Hänestä tuli 19. helmikuuta 1789 Turun katedraalikoulun oppilas, jossa yhteydessä mukaan tuli myös sukunimi Pumlin, myöhemmin Pomlin. Ylioppilas hänestä tuli 15. kesäkuuta 1796 ja pari päivää myöhemmin hän liittyi Boreaalisen eli pohjoisen Varsinais-Suomen osakunnan jäseneksi. Lopulta Pomlin vihittiin papiksi 15. heinäkuuta 1801.

Pietistipappien piiriin ja Pomarkkuun

Ensimmäinen virkapaikka löytyi vanhojen kotikulmien läheltä Mietoisista kappalaisen apulaisena. Jollei jo aiemmin niin viimeistään tässä vaiheessa Pomlin solahti sisään pietisti-piireihin, sillä tuo seutukunta oli erityisen otollista, mikäli halusi tutustua sen henkisiin pappismiehiin: Vehmaalla oli 2. kappalaisena jo aiemmin mainittu Björkqvist, joka tuli sittemmin tunnetuksi laatimastaan saarnakokoelmasta, postillasta. Nousiaisissa oli kirkkoherrana Anders (Antti) Achrenius, aikanaan hyvin kuuluisan aiemman Nousiaisten kirkkoherran Abraham Achreniuksen poika ja Halullisten sielujen hengelliset laulut -laulukokoelman laatija, ja Taivassalon kirkkoherrana toimi Elias Lagus, joka suomensi laulukokoelman Siionin virret, joka edellä mainitun laulukokoelman tavoin kului herätyshenkisen kansan käsissä. Pomlinin myöhempiä vaiheita tarkastellessa on selvää, että nämä lähiseurakuntien papit ovat olleet hänelle esikuvina ja mentoreina.

Mietoisten kirkosta tuli Pomlinin 
ensimmäinen palveluspaikka.
Wikimedia Commons.

Mietoisten ajasta ei ole Pomlinin osalta paljon sanottavaa, tai jos en minä sitä tähän hätään löytänyt. Hän oli siellä vuoteen 1812 asti, jonka jälkeen häntä kutsui pohjoinen Satakunta ja Pomarkku, jonne hän siirtyi apupapiksi. Tosin sitä korkeampaa pappia ei Pomarkussa ollutkaan, sillä se oli tuolloin osa Ulvilaa, jossa seurakunnan kirkkoherrakin oli. Pomlinista kerrotaan, että hänellä oli kulkiessaan veisata ja puhella ääneen, ja näin hänen kerrotaan tehneen myös sillä pitkällä taivalluksellaan, jonka hän tuohikontti selässä suoritti uuteen virkapaikkaansa yli mäkien ja halki suomaiden. Maantietä ei näet Pomarkkuun vielä kulkenut. Seutu oli näet varsin syrjäinen ja oma kirkkokin seudulle oli valmistunut vasta vuonna 1802, siis kymmenen vuotta aiemmin.

Perille päästyä oli pappila autio ja tyhjä, sillä kukaan ei ollut valmistautunut uuden papin tuloon. Eipä siinä, Pomlin taivalsi kirkon lähellä sijainneeseen Ranta-Rossin taloon ja pyysi sieltä yösijaa. Ilmeisesti hän oli kuullut talossa pidettävän toisinaan heränneiden seuroja. Matkamiestä ei kummeksuttu, sillä niitä oli usein liikkeellä. Kukaan ei udellut matkamiehen suunnitelmista eikä hänkään niistä alkanut tarinoimaan, vaan istui sivupenkille kuuntelemaan talonväen keskustelua uudesta papista, jonka pitäisi olla tulossa paikkakunnalle. Muitten mennessä levolle hänkin meni pitkälleen penkilleen ja nukkui konttinsa tyynynään. Aamulla yllätys oli melkoinen, kun muitten pukeutuessa kirkkoon menoa varten matkamies kaivoi papinpuvun kontistaan ja puki sen ylleen. Tämän jälkeen talonväki ja Pomlin keskustelivat enemmän ja totesivat nauttivansa siinä määrin hengenyhteyttä, että Pomlin päättikin, ettei edes halua asua pappilassa vaan jäi Ranta-Rossin taloon huonemieheksi.

Voimallinen saarnaaja ja näkyjen näkijä

Pomlinin saapuminen ei jäänyt erikoisimmaksi tapaukseksi hänen Pomarkun-ajallaan. Jo hänen ulkomuotonsa sanotaan herättäneen huomiota, sillä hän kulki vanhoissa ja kuluneissa vaatteissa, takkuisella tukalla ja hoitamattomalla parralla. Torpparin poika ei ollut oppinut herraskaisille tavoille. Kuitenkin hänen silmissään paloi outo tuli, ja ääni oli syvä ja läpitunkeva. Ja se ääni kaikuikin voimakkaana Pomarkun kirkossa. Pomlin saarnasi jykevästi Jumalan lakia herätellen ihmisiä synnin unesta. Hänen kerrotaan saarnanneen joskus jopa tuntikausia innolla ja voimalla iskien nyrkkiään saarnatuolin laitaan niin, että kirkko kajahti.  Ei hän kuitenkaan pelkästään ankaraa lain saarnaa suustansa ladellut, vaan hän osasi puhua lempeästikin, vakuuttaen usein: "Ei mikään saata Jumalan lapsia Herrasta erottaa." Pomlinin julistus jakoi pomarkkulaisia kahtia: toisten todetessa heidän saaneen hullun papin toiset taas iloiten totesivat, että juuri tällaista pappia paikkakunnalle oli kaivattukin. Seudulla kun tosiaan oli jo ennestään herännyttä väkeä, joka luki Björkqvistin postillaa ja käytti juuri niitä laulukirjoja, joitten tekijät Pomlin tunsi jo Mietoisten ajaltaan.

Pomarkun vanha kirkko oli vielä melko uusi Pomlinin 
palvellessa siellä, ja sen seinien sisällä kaikuivat hänen 
jykevät saarnansa. Wikimedia Commons.

Pomlin ei selvästikään ollut mikään tavanomainen saarnamies. Kuten edellä kerrottiin hän saattoi saarnata joskus pitkiäkin aikoja, mutta toisinaan hän saattoi valitella omaa huonouttaan ja sai sanotuksi vain joitain harvoja sanoja, jolloin kansa sanoi, ettei Pyhä Henki tällä kertaa antanut hänen puhua. Joskus taas Pomlin itse sanoi, että "Jos minä nyt puhun, te ette voi sitä kestää", ja hänen saarnojensa aikana kerrotaankin ihmisten taintuneen maahan ja saarnan jälkeen työntyneen itkien ja parkuen ulos kirkosta.

Pomlinilla väitetään myös olleen ennaltanäkemisen lahja. Tarinat ovat varmaan kasvaneet ja värittyneet matkan varrella, mutta jostakin tämäkin väite on lähtenyt liikkeelle. Kerrotaan esimerkiksi, että eräänä adventtisunnuntaina hän oli kehoittanut kirkkokansaa rukoilemaan joulurauhaa, sillä "eivät nämäkään pyhät mene onnellisesti ohi, väijyyjän käden kautta tulee murhia". Joulunpyhät menivät kuitenkin rauhallisesti, mutta loppiaisena Pomlin sanoi: "Tähän asti on Jumala suojellut, mutta pyhät eivät ole vielä lopussa, väijyyjän jalka on oven edessä, rauhaa tulisi rukoilla." Vielä samana päivänä Honkakosken kylässä Pietin Matti surmasi Anttilan talon isännän maantiellä siksi, että isäntä oli pidättänyt tältä palkan tämän pitämien ylimääräisten vapaapäivien vuoksi.

Eräänä toisena pyhänä taas sanotaan Pomlinin huudahtaneen kesken saarnansa: "Juuri nyt, ihan tällä hetkellä menee kylän isoin juoppo helvettiin!" Tämä tietysti hätkäytti kirkkokansaa, varsinkin kun he kuulivat myöhemmin Tervamäen Sakarin menneen päihtyneenä saunan lauteille, jossa hän oli jumalanpalveluksen aikana kuollut. Toisella kertaa taas kirkkoon oli tuotu esirukouspyyntö erään sairaan puolesta, joka oli Pomlinille tuttu, herännyt mies. Pomlin oli lausahtanut surullisena: "Tässä olisi tehtävä esirukous sairaan puolesta, mutta me voimme tehdä kuolleen edestä kiitoksen, sillä juuri tällä hetkellä sairas kuoli kotonansa." Jälkeen sitten kerrottiin miehen kuolleen juuri samaan aikaan, kun Pomlin oli saarnatuolissaan. Tämänkaltaiset tapaukset ja kertomukset loivat Pomlinille melkoisen maineen.

Näkyjen näkeminen tai erilaisten tiedon sanojen saaminen ei ollut satakuntalaisessa herännäisyydessä mitenkään tavatonta. 1700-luvulla oli Merikarvialla vaikuttanut horrossaarnaaja Anna Rogel (1751-1784), Porissa puolestaan Juliana Söderborg (1745-1799) ja Anna Haapakoski (1741-1811), eivätkä he olleet ainoita, vaikkakin kuuluisimpia. Yksi Rogelin kanssa hyvissä väleissä ollut oli Kankaanpäässä asunut maallikkopuhuja Matti Pukanhaava (1751-1833), joka vieraili myös Pomarkussa ja ystävystyi Pomlinin kanssa. Pomlin antoi täyden tunnustuksen Pukanhaavan kristillisyydestä, ja selvästikin Pomlin laskettiin heränneiden joukossa 'omien' joukkoon. Lisäksi Pomlinilla oli hyvät välit Porissa toimineeseen rouvaan nimeltä Walborg Ikalin (1774-1848), joka oli sikäläisen, myöskin hurmoksellisuuteen taipuvaisen liikkeen keskeisiä hahmoja. Vaikka Pomlinin vanha tuttu Björkqvist olikin postillassaan varoitellut antamasta liian suurta painoa hurmosilmiöille näyttää Pomlin tulleen ainakin hyvin juttuun niitä korostavien piirien kanssa. Toki on muistettava, että säilyneissä tiedoissa hänestä korostuvat juuri tämäntyyppiset ilmiöt erikoisuutensa vuoksi eikä niistä välttämättä saa kattavaa kuvaa hänen hengellisyydestään. Oli muuten Pomlinilla välillä myös esimiehensäkin tuki, sillä vuosina 1824-1827 Ulvilan kirkkoherrana toimi Bengt Jakob Ignatius (1761-1827), joka oli yhdessä Achreniuksen kanssa ollut tekemässä Halullisten sielujen hengelliset laulut - kokoelmaa.

Jylisevän saarnaajan vaatimaton kotielämä

Arkielämässään Pomlinin kerrotaan olleen rauhallinen ja vähäpuheinen. Hän tosiaan eli Ranta-Rossin talossa vaatimatonta elämäänsä. Tämä oli varmastikin toimiva järjestely, sillä hän ei vaikuta olleen kovin käytännöllinen taloudenhoidossaan. Hän ei kysellyt palkkansa perään, vaan jos joku toi vapaaehtoisesti jotakin otti talon emäntä sen vastaan ja vei aittaan. Rahojaan Pomlin säilytti tuohisessa tuvan penkillä ja jakeli siitä tarvitseville sitä mukaa kun rahaa tuli. Kun hänelle tuotiin juustoja, joulupaisteja ja muita lahjoja hän pyysi viemään ne ennemmin  Nevamummuna tunnetulle köyhälle heränneelle vanhukselle kylän laidalla tai muille paikkakunnan köyhille. Kuten edellä jo ilmeni oli myös hänen vaatetuksensa vaatimaton, ja jossain vaiheessa paikkakunnan heränneet naiset tekivät hänelle kotitekoisesta sarasta puvun, jota hän sitten piti vuosikaudet niin kotona kuin virkatoimissa.

Pomlin eli vuosia naimattomana, kunnes lopulta 50 ikävuoden huitteilla solmi avioliiton asumansa talon tyttären, tuolloin noin kolmekymppisen Juliaanan kanssa. Tämän äiti kuitenkin huolehti edelleen Pomlininkin taloudenhoidosta. Pitkää avio-onnea ei valitettavasti parille suotu, sillä Juliaana kuoli jo seuraavana vuonna. Tämän jälkeen Pomlin eli loppuikänsä naimattomana.

Koska Pomlin jakoi rahoistaan auliisti köyhille saattoi joillekin tulla halu hyötyä tästä. Kerran Rein -niminen ruotusotilas tuli kurillaan pyytämään Pomlinilta rahaa viinan ostoon. Mies saattoi yllättyä, kun Pomlin ojensi rahat sanaakaan sanomatta. Jonkun ajan kuluttua Rein tuli uudelleen samalla asialla, ja todisteena edellisten rahojen käytöstä oli miehen hiprakkainen olemus. Pomlin ojensi nytkin rahat, mutta tällä kertaa saatesanoilla: "Toivottavasti et tule kolmatta kertaa." Jokin papin sanoissa ja olemuksessa iski Reinin sisimpään, sillä viinat jäivät ostamatta ja mies raitistui. Pomlinin olemuksella saattoi muutenkin olla paikkakuntalaisiin voimakas vaikutus, sillä nekin, jotka eivät kuuluneet heränneisiin suhtautuivat häneen kunnioituksella. Jo lausutuksi aiotut kirosanatkin kuulemma kuivuivat huulille, kun papin nähtiin olevan liikkeellä.

Haudan levosta kaikuu veisuu

Lopulta  Pomlinin pasuunan ääni vaikeni ja hän kuoli Pomarkussa  21. marraskuuta 1836, toimittuaan seurakunnassa 24 vuotta. Hänen kuolemaansakin liittyy tarina. Tuolloin oli lukkarina Aappo Soini, joka oli viinaan menevä ja uskonnollisesti välinpitämätön. Hänen kerrotaan Pomlinin sairastellessa ivanneen tätä ja pyytäneen kertomaan kuoltuaan mihin päätyi. Lauantai-iltana iltakelloja soittaessaan lukkarin kerrotaan kuulleen kaunista veisuuta viikolla haudatun Pomlinin haudalta ja laulun sanat ja sävelet tekivät häneen vahvan vaikutuksen. Väitetäänpä Pomlinin itsensäkin ilmestyneen hänelle. 

Joka tapauksessa lukkarista tuli tämän jälkeen ehdottoman raitis mies ja hän liittyi heränneisiin. Hänen myös kerrotaan samana yönä kirjanneen ylös sen laulun, jonka oli kuullut haudasta kuuluvan. Tätä laulua on sitten kutsuttu 'Pomlinin virreksi' ja se lisättiin jossain vaiheessa Halullisten sielujen hengellisiin lauluihin ja on siellä numero 112. Oli laulun alkuperä mikä hyvänsä on tarina ainakin vaikuttava, ja ehkä siksi on syytä tähänkin laittaa muutama laulun 21 säkeistöstä:

1. Mä lähdin kylvööni leikkaamaan, Enkelein seuraan veisaamaan Karitsall, kiitost' lakkaamatt' Istuimen edess' loppumatt'.

2. Mun sielun' taivaan vaunuilla, Tuhanten huiluin lauluilla, Tuotiin istuimen etehen, Suuren seuran kanss' enkelein.

3. Nyt sain mä nähdä Jesuksen Ja Kolmeyhteisen istuimen, Mull' kruunu kallis kannettiin Ja puku kaunis annettiin.

4. Mun työni runsaasti maksettiin, Ja vaivan' paljoll' palkittiin, Jota tein murheen korvessa, Nyt saarnaan suuress' hovissa.

5. Muistakaat' vanhat ystävän', Odotan teitä perässän' Tääll' taivaass' yhteen tulemaan, Ijäistä iloo noutamaan.

6. O mikä ilo minulla, Senlainen on myös sinulla, Jesus on meidän veljemme, Kaikk' taivaan pyhät sukumme.

10. Te kalliit saarna-veljeni, Toivotan teill' mun onneni, Ett' olisimm' kaikk' niin maalissa Suurimmass' taivaan salissa.

21. Nyt lopetan mä veisuni, Menestyi hyvin reisuni. Jesuksen veren haavoissa Ijäisest' lepään rauhassa! Amen!

Pomlin sai leposijansa Pomarkun vanhan kirkon hautuumaalta. 
Tarinan mukaan hän pisti veisuuksi vielä haudan levossakin. 
Wikimedia Commons.

Pomlin osana rukoilevaisuuden historiaa

Pomlinin kuoltua menetti seudun herännyt väki viimeisen ystäväpappinsa seudulla. Näihin aikoihin kuitenkin syntyi yhteys Itä-Suomessa vaikuttavaan Henrik Renqvistiin ja tämän julkaisemat kirjat olivat suosittuja. Tässä yhteydessä myös tasaantui hurmoksellisuus, joka ei muutenkaan ollut kaikkialla tätä kansanherätystä määrittänyt tekijä, vaikka sen rooli näkyvine ilmiöineen varmasti laajempaa huomiota kiinnittikin.

Näin seudun herännäisyys kehittyi edelleen olemassa olevaksi rukoilevaisuus -nimiseksi herätysliikkeeksi. Se ei ole liikkeenä suuren suuri, mutta siellä missä Satakunnassa ja Varsinais-Suomen Laitilan tienoilla liikkeen seuroja vietetään kaikuvat Achreniuksen Halullisten sielujen hengelliset laulut sekä Laguksen Siionin virret. Näin liike kantaa edelleen sitä kansanherätyksen liekkiä, joka roihusi Satakunnassa ja Vakka-Suomessa 1700-luvun lopulla ja jonka yhtenä tulenkantajana oli myös Johan Pomlin. Hänen persoonassaan yhdistyivät Vakka-Suomen herännyt papisto ja Satakunnan hurmoksellinen herännäisyys, joista ensimmäisten kirjallinen perintö elää edelleen.

Lähteet:

E. W. Elowaara: Johan Pomlin. Ylhäältä apua - lehdestä, nro 3/1912. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/840967?page=13

Halullisten sielujen hengelliset laulut. Laulu nro 112.

Raimo E. Harju: Kuka kukin oli Pomarkussa 1804-1809. http://suku.tahti.net/pomarkku/Kuka_kukin_oli_Pomarkussa_1804-09_Tahdille.pdf

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. 1976.

Aarne Kaitila: Matti Paavola ja Satakunnan herännäisyys. Satakunta: kotiseutututkimuksia 1911, nro II. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1112598?page=196

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Johan Pomlin. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=11014>. Luettu 21.10.2020.

Pappisluettelo - Mietoinen. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=331&TYPE=HTML&LANG=FI

Pappisluettelo - Nousiainen. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=358&TYPE=HTML&LANG=FI

Pappisluettelo - Pomarkku. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=409&TYPE=HTML&LANG=FI

Pappisluettelo - Taivassalo. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=537&TYPE=HTML&LANG=FI

Pappisluettelo - Vehmaa. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=608&TYPE=HTML&LANG=FI

Mauno Rosendal: Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I 1796-1835. 1902. http://www.gutenberg.org/files/49688/49688-8.txt

Ilpo Sinkko: Matti Pukanhaava - Pohjois-Satakunnan hengellinen isä ja sielunhoitaja. http://www.rukoilevaisuus.com/pukanhaava.php?

Vehmaan seurakunnan rippikirja 1776-1781. https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/vehmaa/rippikirja_1776-1781_ap/99.htm sekä https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/vehmaa/rippikirja_1776-1781_ap/147.htm

O. Vihantola: Pomarkun pappi. Heräävä nuoriso -lehdestä, nro 6-7/1928. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/983459?page=24