"Pakanallinen" pääsiäinen, Ištar ja muita hölmöjä salaliittoteorioita

Kirjoittanut:

Ossi Tammisto

Seurailen jonkin verran englanninkielisiä apologeettisia eli kristinuskoa puolustavia Youtube -kanavia. Monesti ne kristinuskoa koskevat mielikuvitukselliset väitteet ja niiden torjumiset saavat välillä suorastaan huvittumaan: nämäkö todella ovat jonkun mielestä uskottavia syytöksiä ja järkeviä kritiikin kohteita?

Kun nyt kuitenkin pääsiäisen aikoihin sain nähdä ihan suomeksi jonkun kirjoittavan pääsiäisen pakanallisista juurista perustellen tätä muun muassa Easter -nimen taustoilla sain havaita, että mitä pöhköimmät jutut saattavat levitä myös tänne. Niinpä kirjoitan nyt juuri tästä ja parista muusta pääsiäisjutusta vielä näin jälkijunassa. Todetaan heti alkuun, että pitääkseni tämän luettavan pituisena en syvenny kaikkiin yksityiskohtiin kovin pitkälle (tai ainakin yritän olla menemättä), mutta lähteistä pääsee syvemmälle.

Nykytiktokkarit skotlantilaisen pastorin oppilaina

Englanninkielisessä maailmassa, varsinkin nykyään Tiktok -videoilla, kiertää näet väite pääsiäisen pakanallisista kytköksistä ja kuinka kyseessä olisi alkujaan Astarten eli Ištarin juhla. Katsokaas, Ištar ja Easter. Selvä yhteys, eikö vain?

No eihän se ole. Väite Ištarin ja pääsiäisen yhteydestä putkahtaa esiin vuonna 1853, kun Skotlannin vapaakirkon pastori Alexander Hislop julkaisi pamflettinsa The Two Babylons, jossa hän uutterasti  pyrki osoittamaan katolisen kirkon pakanallisuuden. Vuonna 1858 teos ilmestyi laajennettuna kirjana. Hänen teorioitaan ovat sittemmin hyödyntäneet niin uuspakanat kuin ateistitkin hyökätessään kristinuskoa vastaan. Mitä lie Hislop tästä tuumisi?

Alexander Hislop (1807-1865) oli Skotlannin vapaakirkon pastori, jonka inho katolista kirkkoa kohtaan sai hänet kehittelemään mitä mielikuvituksellisempia väitteitä, jotka ovat sen jälkeen palvelleet myös kristinuskon vastustajien työkalupakissa. Wikimedia Commons: File:Alexander Hislop.jpg - Wikimedia Commons

Hislop hyödynsi teoksessaan runsaasti Austen Henry Layardin julkaisuja tämän tutkimuksista Ninivessä, joka oli löydetty aivan hiljan, vuonna 1851. Tämä antoi vaikutelman Hislopin teoksen perustumisesta uusimpaan tutkimukseen. Vaikutelma oli varsin pettävä.

Mitä Hislop siis väittää? Erillisessä pääsiäistä koskevassa luvussa hän aloittaa näin:

"Then look at Easter. What means the term Easter itself? It is not a Christian name. It bears its Chaldean origin on its very forehead. Easter is nothing else than Astarte, one of the titles of Beltis, the queen of heaven, whose name, as pronounced by the people Nineveh, was evidently identical with that now in common use in this country. That name, as found by Layard on the Assyrian monuments, is Ishtar."

Eli hän selittää, kuinka pääsiäisen englanninkielinen nimi olisi peräisin kaldealaisesta uskonnosta ja Astarte -jumalattaresta, jota assyrialaiset kutsuivat Ištariksi. Tästä sitten tehdään mitä monimutkaisempia johtopäätöksiä. Muun muassa mainitaan häntä juhlitun huhtikuussa aikana, jota pakanalliset britit olisivat kutsuneet nimellä Easter-monath.

Astarten alttari on on itse asiassa löytynyt Britanniasta. Tämä ei sinänsä yllätä, sillä monietnisessä Rooman valtakunnassa väestö ja myös väen uskonnot liikkuivat laajalti. Emme voi tietää levisikö hänen kulttinsa myös alkuperäisväestön parissa vai oliko kyse vain niiden uskonnosta, jotka olivat muuttaneet nykyisestä Lähi-Idästä. Joka tapauksessa alttari oli nimetty Astarten, ei Ištarin nimellä, joten yhteys jälkimmäisen ja Easter -sanan välillä vaikuttaa hataralta.

700-luvulla anglosaksikronikoitsija Beda Venerabilis (n. 673-735) kirjoitti kronikassaan De temporum ratione kirjoitti siitä, miten entisiaikojen englantilaiset ("Antiqui autem Anglorum populi") olivat kutsuneet eri kuukausia. Huhtikuuta oli kutsuttu nimellä Eosturmonath ("Aprilis Eosturmonath"). Myöhemmin Beda kertoo, mitä tuo nimi hänen tietääkseen tarkoitti ja miten se vaikutti pääsiäisen nimeen. Hänen mukaansa Eosturmonath käännettiin nykyään pääsiäiskuukaudeksi ja se oli saanut nimensä jumalattarelta nimeltä Eostre, jonka kunniaksi vietettiin juhlia huhtikuussa. Bedan aikana väki oli alkanut kutsua kristillisen pääsiäisen aikaa vanhalla, kyseiseen ajanjaksoon totutulla nimellä.

Beda 1100-luvun koodeksin tulkitsemana. Wikimedia Commons: 
File:E-codices bke-0047 001v medium (cropped).jpg - Wikimedia Commons

On ollut jonkun verran erimielisyyttä siitä oliko kyseessä vain Bedan itsensä keksimä selitys nimelle ja oliko Eostre -nimistä jumalatarta olemassakaan. Sitäkin on spekuloitu oliko kyseessä paikalliseen kieleen taipunut versio Astartesta. Tuo nimi ei joka tapauksessa ole Britannian roomalaisaikakaudelta, koska se on germaaninen ja juontaa siis Britanniaan Rooman valtakunnan hajotessa tunkeutuneilta angleilta ja sakseilta, ei kelttiläisiä kieliä puhuneilta briteiltä tai latinaa puhuneilta roomalaisilta.

Bedan lisäksi frankkilainen historioitsija Einhard (n. 775-840) mainitsee Kaarle Suuren elämäkerrassaan Vita Karoli Magni, että Kaarle antoi kuukausille nimet omalla kielellään eli germaanisella frankin kielellä, kun frankit olivat aiemmin kutsuneet niitä osin latinaksi, osin "barbaarisilla nimillä" (barbaris nominibus). Tässä yhteydessä huhtikuusta tuli ostarmanoth.

Eostre/Ostara Johannes Gehrtsin (1855-1921) tulkitsemana. Wikimedia Commons: 
File:Ostara.png - Wikimedia Commons

Paljon puhetta, vähän villoja

Mutta mitä tämä kertoo pääsiäisen alkuperästä? Ei oikeastaan mitään. Nimittäin, kuten Hislop itsekin toteaa oli pääsiäistä kyllä vietetty jo varhaisista ajoista asti kristittyjen parissa. Hänen mukaansa tämä juhla, nimeltään "Pasch" tai "Passover" oli kuitenkin aivan eri kuin katolisen kirkon Hislopin aikana viettämä juhla ja joka ei ollut, kuten Hislop korostaa, Easter.

Tässä Hislop on suorastaan herttaisen englanti-keskeinen. Pääsiäisen nimi kun on tuota juurta lähinnä englannissa sekä saksassa (Ostern). Sen sijaan lukuisissa kielissä sen juurena on kreikan kielen pääsiäistä merkitsevä sana πασχα, jonka juuret ovat aramean sanassa פַּסְחָא ('pasḥā'), joka puolestaan tulee heprean sanasta פֶּסַח ('pesaḥ'). Ja mitä tulee Hislopin pyrkimyksiin kytkeä yhteen katolisuus, epäjumalanpalvonta ja pääsiäinen Easter -sanalla, niin monissa katolisissa maissa juuri on nimen omaan kreikkalainen (esimerkiksi ranskaksi Pâques, espanjaksi pascua, italiaksi Pasqua...) 

(Sivuhuomiona: meikäläinen pääsiäinen muodostuu päästä -verbistä, pääsiäisenä kun päästään paastosta, ja toki ensimmäisenä pääsiäisenä juutalaiset pääsivät pois Egyptin orjuudesta. Sana tunnetaan ainakin Agricolalta asti, mutta voi olla vanhempikin.)

Mikä merkittävintä, on nimi katolisen kirkon käyttämällä kielellä eli latinaksi pascha. Jos siis kuvitellaan, että kyseessä on ollut jokin katolisen kirkon juoni muuttaa pääsiäisen vietto pakanajumalattaren palvonnaksi, niin miksei tuo nimi ole edes käytössä niissä maissa, joissa katolilaisuus on valtavirtaa?

Vinkkinä kaikille: jos jostain syystä haluatte lähteä kritisoimaan katolista kirkkoa tai kristinuskoa yleisesti, niin tämä ei sitten ole kovin hyvä lähdeteos. Wikimedia Commons: File:The Two Babylons (7th Edition).jpg - Wikimedia Commons

Johdonmukaisuus ei toki muutenkaan ole Hislopin vahvaa alaa, vaikka hän peittääkin sen informaatiovyöryllä. Hän esimerkiksi väittää, että 40-päiväinen paasto ennen pääsiäistä on peräisin babylonialaisen jumalattaren palvojilta. Hän näyttää tyystin unohtavan, että Jeesus itse paastosi ennen julkisen toimintansa aloittamista 40 päivää (Luuk. 4:1-13), ja että Israelin kansa vaelsi erämaassa 40 vuotta, jotka ovat varsin johdonmukaisia juuria tuolle paastojaksolle.

Suomessa Hislopia on käyttänyt auktoriteettinaan ainakin vuonna 1937 adventistien Aikain Vartija -lehteen kirjoittanut Kaarlo Soisalo artikkelissaan, jossa hän perusteli sapatin eli lauantain asemaa ainoana kristillisenä pyhäpäivänä. Hän vyöryttää esiin joukon lähteitä Hislopin lisäksi, mutta hän ei tunnu itsekään ymmärtävän mitä lainaa ja millä perustein. Hän esimerkiksi toteaa Rooman kirkon kerskaavan siitä, miten se on tehnyt pakanallisesta Eostresta pääsiäisen ja että juhla on englanniksi edelleen Easter. 

Tästä sitten jatketaan parilla lisälainauksella Eostresta, jonka jälkeen aletaan väittää, etteivät kristityt ennen Nikean kirkolliskokousta olisi viettäneet pääsiäistä, vaikka hieman aiemmin on todettu, että silloin vain päätettiin yhteinen ajankohta pääsiäiselle. En tiedä, mitä adventistit nykyään tuumivat Hislopista, mutta Jehovan todistajat ovat ainakin käyttäneet häntä ahkerasti lähteenään, myös pääsiäistä koskien: Search — Watchtower ONLINE LIBRARY

Hislopia aiemmin itse lähteenään käyttänyt ja tämän pohjalta oman kirjansa kirjoittanut Ralph Woodrow on kirjoittanut, kuinka hän otti oman kirjansa pois levityksestä tajuttuaan, kuinka huteralla todellisuuspohjalla Hislopin väitteet ovat. Hislop sekoittelee surutta yhteen erilaisia myyttejä ja nimiä luoden sekavan, mutta äkkinäisiä vakuuttavan keitoksen. Lisäksi jokainen sellainen asia, josta Hislop ei pidä löytää kyllä vastineensa Babyloniasta, mutta niinpä myös vaikkapa polvillaan rukoilu ilmenee Raamatun lisäksi pakanauskonnoissa, ja muutenkin samankaltaisuuksia löytyy, jos niitä haluaisi etsiä. Samankaltaisuus ei vain aina merkitse riippuvuussuhdetta.

Hislopin väitteiden moderni leviäminen

Tämä ei estä Hislopin aloittamien väitteiden elämistä, ja ne ovat vain kehittyneet eteenpäin. 2000-luvulla oheinen meemi on valloittanut Internetiä (ruksit on lisätty muistuttamaan, ettei lukijan kannata jakaa tätä kuvaa):

Itse asiassa jo tässä kohtaa voinee todeta, että vuonna 2013 kuvan jakoi sekulaaria maailmankatsomusta ajava Richard Dawkins Foundation for Reason and Science, jota julkaisua jaettiin ainakin 226 000 kertaa. Tämän jälkeenkin kuvaa tai sen variantteja on jaettu ainakin satoja tuhansia kertoja. Luultavasti moni suomalainenkin on sen vuoksi väitteeseen törmännyt. Sen jakoi myös niin ikään sekulaaria katsomusta edistävä Center for Inquiry, joka kuitenkin on julkaissut sivuillaan artikkelin, jossa pahoittelee sitä, ettei tullut tarkistaneeksi väitteen todenperäisyyttä ennen sen levittämistä.

Kuvassa toistuu Hislopin etymologiaväite, jota on vielä täydennetty lisäväittein. Ištarin symboleiksi väitetään pupu ja munat, mikä väitteen mukaan alleviivaa hänen juhlaansa hedelmällisyyden ja seksin juhlana. Lisäksi väitetään keisari Konstantinus Suuren muuttaneen pääsiäisen koskemaan Jeesusta.

Kumotaan muutama pääsiäiseen liittyvä väite

Noh, tuota noin, Ištarin tunnuseläin oli leijona, joka lähinnä hotkii suuhunsa nuo väitetyt puput. Munatkaan eivät kuuluneet hänen tunnuskuviinsa. Kuten edellä ilmeni pääsiäistä kyllä vietettiin jo aiemmin, Konstantinuksen aikana vain päätettiin yhteinen ajankohta, mitä ennen oli ollut kilpailevia pääsiäisen ajankohdan laskutapoja kuitenkin niin, että kaikki mielsivät viettävänsä samaa juhlaa. Niihin voidaan palata ehkä toiste tarkemmin.

Munilla ja niiden koristelulla on toki yhteyksiä erinäisten uskontojen menoihin, mutta kristityillä on tältä osin oma, kristillisestä teologiasta nouseva perustelunsa tälle. Legendan mukaan Magdalan Maria olisi ollut Rooman keisari Tiberiuksen kuultavana koskien uskoaan. Maria olisi silloin ottanut käteensä kananmunan ylösnousemuksen vertauskuvana, kananmunan kuolleen kuoren alta kun näet murtautuu elämä, ja julisti Kristuksen ylösnousemusta. Keisari olisi silloin todennut, että väite on yhtä todennäköinen kuin se, että nyt esillä oleva muna muuttuisi punaiseksi. Silloin näin ihmeenomaisesti tapahtui.

Äskeinen on luultavasti pelkkää legendaa, mutta se sisältää pääsiäismunien symboliikan lähtökohtia ja sitä, millä niitten koristelua perusteltiin. Tärkeä juuri munien ja pääsiäisen yhteiselolle oli edellä mainittu 40 päivää kestävä pääsiäispaasto. Silloin paastottiin näet myös munista. Niinpä munat laitettiin talteen ja niillä voitiin sitten herkutella pääsiäisenä. Tavaksi tuli myös koristella niitä. Suklaamunilla yllätyksineen on niilläkin kristillinen ulottuvuutensa: haudan sisältä löytyykin iloinen yllätys.

Pääsiäispupuja minulla ei ole tarvetta puolustella, en ole niiden suuri ystävä. Mutta todettakoon kuitenkin, että kyse on varsin myöhäisestä perinteestä, jonka juuret eivät juonna Astarteen eivätkä ilmeisesti edes keskiajalle asti. Kyseessä lienee keväiseen ajankohtaan ja luonnon virkoamiseen liittyvää rekvisiittaa. Tosin jotkut ovat selittäneet asiaa niin, että protestantit olisivat halunneet jatkaa pääsiäismunien jakamista, mutta ilman niiden kirkollista siunaamista, jolloin ne toi pääsiäispupu. Jos joku tietää väitteen todenmukaisuudesta lisää niin kertokoon.

Näinpä myös virpomisvitsoja kyseenalaistetun tänä pääsiäisenä sillä perusteella, että paju oli pakanoiden pyhä puu. Puhutaanpa tämäkin nyt sitten alta pois. Virpovitsojen heilutteluhan juontaa siitä, kuinka Jeesuksen tullessa Jerusalemiin heilutettiin palmunoksia. No, meillä Suomessa ei ole palmuja, mutta paju kukkii pääsiäisen aikaan, siksi palmusunnuntaina heilutetaan pajunoksia. Noidaksi pukeutuminen ei oikeastaan kuulu palmusunnuntaihin, vaan on pitkäperjantain ja pääsiäisen välisen lauantain perinne, johon ajatuksellisesti kuuluu se, että Jeesuksen ollessa haudassa ovat pahan voimat valloillaan. Näiden kahden perinteen sekoittuminen on valitettavaa, sillä se hämärtää niiden merkitystä, varsinkin virpomisen.

Pysykää tarkkoina!

Tämä teksti pääsi taas venähtämään. Toivottavasti kuitenkin opitte, että kaikista yhtäläisyyksistä ei kannata vetää kovin suuria johtopäätöksiä ja että jos historiallinen väite on yhtä aikaa tiivistetty yhteen meemiin ja kyseenalaistaa perinteisen historiatulkinnan kannattaa sen väitteet tarkastaa, niin kuin tämänkin tekstin.

Lähteet: 

RIB 1124. Altar dedicated to Astarte. Roman Inscriptions of Britain. Verkkoversio: https://romaninscriptionsofbritain.org/inscriptions/1124

Louis Baudoin-Laarman: Easter not derived from name of ancient Mesopotamian goddess. AFP Fact Check, 2.4.2021. Verkkoversio: Easter not derived from name of ancient Mesopotamian goddess | Fact Check

Carolyn Emerick: Ēostre - Real Goddess or Bede's Invention? HubPages 12.5.2015. Verkkoversio: Ēostre - Real Goddess or Bede's Invention? - HubPages

Einhard: Early Lives of Charlemagne. V. 1905 englanninkielinen käännös. Verkkoversio: Early Lives of Charlemagne

Paul Fidalgo: Holy Ishtar! Our Own False Claim Rises from the Dead. Center for Inquiry, 5.4.2021. Verkkoversio: Holy Ishtar! Our Own False Claim Rises from the Dead | Center for Inquiry

Kaarina Heiskanen: Punastunut pääsiäismuna ällistytti Rooman keisarin. Lehteri, 18.3.2016. Verkkoversio: Punastunut pääsiäismuna ällistytti Rooman keisarin - Lehteri

Alexander Hislop: The Two Babylons or the Papal Worship Proved to be the Worship of Nimrod and His Wife. 1858, v. 1916 painos. Verkkoversio: The Two Babylons, 1853 - Alexander Hislop

Virpi Hyvärinen: Puput ja tiput kuuluvat pääsiäiseen. Kirkkotie, 30.3.2022. Verkkoversio: Puput ja tiput kuuluvat pääsiäiseen – Kirkkotie

Johanna Laakso: Pashajuttu, mutta tulipahan kirjoitettua. Kieliö - sekalaista aattelehdintaa kielestä ja kielistä, 30.3.2018. Verkkoversio: Pashajuttu, mutta tulipahan kirjoitettua – Kieliö – sekalaista aattelehdintaa kielestä ja kielistä

Spencer McDaniel: No, Easter Is Not Named after Ishtar. Tales of Times Forgotten, 6.4.2020. Verkkoversio: No, Easter Is Not Named after Ishtar - Tales of Times Forgotten

Roger Pearse: Easter: A translation error in Bede, De Ratione Temporum. Roger Pearse 25.3.2024. Verkkoversio: https://www.roger-pearse.com/weblog/2024/03/25/easter-a-translation-error-in-bede-de-ratione-temporum/

Kaarlo Soisalo: Kristityn ainoa pyhäpäivä. Pakanallis-kirkolliset pyhäpäivät ja juhla-ajat. Sabatti ja sunnuntai. Aikain Vartija 6/1937. Verkkoversio: 01.06.1937 Aikain vartija : sanomalehti oikean kristillisen siveyden edistämiseksi no 6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Jon Sorensen: No, Easter Is Not a Pagan Holiday. Catholic Answers, 4.4.2023. Verkkoversio: No, Easter Is Not a Pagan Holiday | Catholic Answers Magazine

Ralph Woodrow: The Two Babylons: A Case Study in Poor Methodology. Christian Research Journal volume 22, number 2 (2000). Christian Research Institute. Verkkoversio: The Two Babylons: A Case Study in Poor Methodology - Christian Research Institute

"Tunnetko tämän juutalaisen?" - Dimitri Klepininin (1904-1944) tarina

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Toinen maailmansota oli suurten kauhujen ja julmuuden aikaa. Kaiken verenvuodatuksen ja julmuuden pimeän yötaivaan keskellä esiintyi kuitenkin myös sellaisia epäitsekkyyden, hyvyyden ja rakkauden osoituksia, että ne loistavat tuossa synkeydessä kuin kirkkaat tähdet. Jokainen niistä olisi oman laulunsa arvoinen, mutta nyt tahdon kertoa teille Ranskassa toimineesta ortodoksipappi Dimitri Klepininistä (1904-1944).

Dimitri Klepinin mainitaan usein häntä tunnetumman Maria Skobtsovan eli Maria Pariisilaisen (1891-1945) yhteydessä. Maria onkin hyvin kiehtova henkilö, ja hänestä on kirjoitettu paljon. Nyt haluan kuitenkin keskittyä Dimitriin. Käytän hänestä tässä nimeä Dimitri, koska lähteenikin kutsuvat häntä pääosin isä Dimitriksi.

Venäjältä Pariisiin

Dimitri syntyi 14. huhtikuuta 1904 Venäjän keisarikunnan eteläosissa, Terekin oblastin Pjatigorskissa hartaaseen ortodoksiperheeseen. Perheen asuessa Odessassa nykyisen Ukrainan alueella hänen äitinsä Sofia auttoi perustamaan ortodoksisia kouluja ja toimi aktiivisesti kaupungin köyhien auttamiseksi.

Dimitri Klepinin nuorena miehenä. 
Wikimedia Commons

Venäjän vuonna 1917 alkanut vallankumous johti lopulta siihen, että perhe pakeni maasta ensin Konstantinopoliin (nykyinen Istanbul Turkissa), sitten Jugoslaviaan ja lopulta Ranskan Pariisiin. Siellä Dimitrin elämässä tapahtui suuri käänne hänen rakkaan äitinsä kuoltua vuonna 1923. Hän kirjoitti ystävälleen kirjeessä kokemastaan:

"Ensimmäinen kerta, kun ymmärsin kärsimyksen merkityksen [---] Mutta ilo tuli takaisin, kun muistin Vapahtajamme sanat: 'Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt'. Olin tullut äitini haudalle maailmallisten murheiden raskaan taakan kera. Kaikki näytti hämmentävältä ja ratkaisemattomalta kunnes yhtäkkiä löysin Kristuksen keveän ikeen. En ole koskaan kokenut iloisempaa päivää kuin tuo päivä ja kiitän Jumalaa kaikesta mitä Hän on antanut minulle kannettavaksi. Tämän kokemuksen jälkeen uudelleensuuntasin elämäni ja tiettyjen ongelmien ratkaiseminen helpottui."

Kohti pappeutta

Vuonna 1925 Dimitri alkoi opiskella Pyhän Sergiuksen teologisessa instituutissa Pariisissa. Siellä hänen opettajanaan ja oppi-isänään toimi Sergei Bulgakov (1871-1944), instituutin johtaja ja dogmaattisen teologian professori. Dimitrin tavoin Bulgakov oli syntynyt Venäjällä. Tutustuminen marksismiin oli vieraannuttanut hänet lapsuudenkotinsa uskonnollisuudesta, mutta Leo Tolstoin, Fjodor Dostojevskin sekä Vladimir Solovjovin teosten lukemin auttoivat häntä löytämään uudelleen kristillisen uskon.

Bulgakovista tuli eräänlainen kristillinen sosialisti, ja vuonna 1906 hän olikin Venäjän duumassa itsenäisenä kristillis-sosialistisena edustajana. Kesällä 1909 hän sai poikansa hautajaisissa kokemuksen, joka ratkaisi hänen paluunsa ortodoksiseen kirkkoon. Vuonna 1918 Bulgakov vihittiin papiksi ja sai olla mukana valitsemassa Moskovan patriarkka Tiihonia. Bulgakov suhtautui torjuvasti lokakuun vallankumoukseen, mikä johti osaltaan hänen ja monen muun karkottamiseen Neuvostoliitosta joulukuussa 1922 niin sanotulla filosofien laivalla.

Sergei Bulgakov 1920-luvulla. 
 https://en.wikipedia.org/wiki/File:Sbulgakov.jpg

Bulgakov vaikutti Dimitrin hengelliseen ajatteluun, joka oli varmasti jo jälkimmäisen perhetaustankin vuoksi yhteiskunnallisesti suuntautunut. Dimitri ei tosin tehnyt opiskeluaikanaan suurta vaikutusta opettajiinsa, sillä näiden mukaan Dimitri oli hyvin vaatimaton ja melko kömpelö nuori mies, joka ei erottunut mitenkään erityisesti. Jälkikäteisarviona sanottiin, ettei kukaan osannut arvata hänen sisällään ollutta valtavaa henkistä voimaa.

Dimitri kuitenkin valmistui vuonna 1929 ja opiskeli sen jälkeen Yhdysvalloissa New Yorkin protestanttisessa teologisessa seminaarissa. Sieltä palattuaan hän työskenteli eri ammateissa ollen samalla kirkollisesti aktiivinen muun muassa johtamalla seurakunnan kuoroa.

Papiksi ja juutalaisten auttajaksi

Vuonna 1937 tapahtui kaksi tärkeää asiaa. Ensinnäkin avioituminen Tamara Baimakovan kanssa ja toiseksi metropoliitta Jevlogin suorittama pappisvihkimys. Liitosta syntyi kaksi lasta, Helene vuonna 1939 ja Paul vuonna 1942. 

Vuonna 1939 Dimitri nimitettiin papiksi yhteisöön, joka majoitti köyhiä. Sitä johti luostarien ulkopuolella elävä nunna Maria Skobtsova, äiti Maria, hänkin Venäjältä muuttanut. Hän oli vuonna 1935 perustanut Ortodoksinen aktio -nimisen hyväntekeväisyysjärjestön. Sen keskus oli Lourmel-kadulla sijaitsevassa talossa, jonka keskuksen pappina Dimitri toimi.

Dimitri pappina.
Wikimedia Commons

Samana vuonna 1939 alkoi myös toinen maailmansota, ja seuraavana vuonna Saksa miehitti Ranskan. Tämä vaikutti myös Dimitrin tekemään työhön, sillä natsien aloitettua Ranskan juutalaisten massapidätykset etsivät monet juutalaiset turvaa Lourmel-kadun keskuksesta. Vangitsemisen saattoi tässä vaiheessa välttää, mikäli pystyi todistamaan olevansa kristitty eikä juutalainen siitä huolimatta, että natsien juutalaisiin kohdistama vaino oli kylläkin etnistä eikä niinkään uskonnollista. Kastetodistuksella saattoi kuitenkin hämätä juutalaisia etsineitä viranomaisia.

Tämä antoi uuden ulottuvuuden Dimitrin pappisvirkaan. Osa keskukseen tulleista juutalaisista päätyi Dimitrin kanssa keskusteltuaan ottamaan vastaan kasteen, mutta hän kirjoitti kastetodistuksia pyydettäessä myös muille juutalaisille laittaen niihin ainoastaan pienen merkinnän muistaakseen itse, mitkä todistukset olivat aitoja, mitkä vääriä. Tällainen hämäys vaivasi hänen omaatuntoaan hieman, mutta hän katsoi kristillisen uskonsa ja pappeutensa velvoittavan hänet toimimaan näin. Hän kirjoitti:

"Ajattelen, että hyvä Kristus antaisi minulle tällaisen paperin jos olisin heidän asemassaan. Joten minun täytyy tehdä se [---] Jos myrskyn yllättämä hakee suojaa kirkosta, onko minulla oikeutta sulkea ovea?"

Eräs Dimitrin seurakuntalaisista on kuvannut seurakunnan pääsiäisenviettoa vuonna 1942. Silloin ei ollut tiedossa, että kyseessä oli viimeinen pääsiäinen, jonka Dimitri sai viettää seurakuntansa kanssa:

"Ulkopuolella olivat rajoitukset, tuska, sota. Täällä kynttilöiden valaisemassa kirkossa oli pappimme kokonaan valkoisiin puettuna, kuin tuulten siivin kantamana. Säteilevin kasvoin hän julisti: 'Kristus on ylösnoussut!'. Ja me vastasimme: 'Totisesti ylösnoussut!', niin että varjot hajosivat."

Kesäkuussa 1942 pidätettiin kerralla noin 13 000 juutalaista ja vietiin heidät urheilustadionille säilöön kuin karjalauma aitaukseen. Äti Marian onnistui kuitenkin päästä sisälle stadionille, jolloin hän saattoi auttaa sairaita ja antaa tukea epätoivoisille. Hän jopa onnistui pelastamaan neljä lasta piilottamalla nämä pois kuljetettaviin roskalaatikoihin.

Maria Pariisilainen v. 1930 yhdessä venäläisen ortodoksifilosofin Nikolai Berdjajevin sekä bulgarialaisen ortodoksiteologin Stefan Tsankovin kanssa. 
Wikimedia Commons

"Juutalaisten rakastaja" vankeuteen

Helmikuussa 1943 Gestapo pidätti Marian, tämän pojan Georgin sekä useita muita. Georgin taskusta löytyi kirje juutalaisen perheen Dimitrille lähettämä kirje, jossa pyydettiin kastetodistusta. Dimitri ei ollut paikalla Gestapon hyökätessä, mutta seuraavana aamuna hän rauhallisesti toimitti viimeisen jumalanpalveluksen kirkossaan ja meni sitten kohtaamaan Gestapon. Osa Dimitrin ja häntä kuulustelleen saksalaisen upseerin Hoffmanin keskustelusta on säilynyt:

Hoffman: "Jos vapautamme sinut, niin lupaatko olla koskaan enää auttamatta juutalaisia?"
Dimitri: "En voi luvata sellaista. Olen kristitty, ja minun pitää toimia niin kuin täytyy."

Silloin Hoffman iski Dimitriä vasten kasvoja huutaen: "Juutalaisten rakastaja!  Kuinka julkeat puhua noista sioista kristityn velvollisuutena!"

Silloin Dimitri kohotti kaulassaan roikkuvaa ristiä. Se oli krusifiksi, joten siihen oli kuvattu Jeesus ristiinnaulittuna. Sitä näyttäen hän lausui: "Tunnetko tämän juutalaisen?" Vastaukseksi Hoffman iski uudelleen. Dimitri Klepininin kohtalo oli sinetöity.

Kaksi kuukautta myöhemmin Dimitri oli vankileirillä yhdessä Marian pojan Georgin kanssa. Dimitrin papinpuku eli kasukka oli repaleinen sekä likainen ja vartijat kutsuivat häntä pilkkahuudolla "Juutalainen!" Georgin alettua itkeä lohdutti Dimitri häntä sanoen, että Jeesus Kristus oli saanut kantaa paljon suurempia loukkauksia.

Dimitrin oli leirillä mahdollista toteuttaa pappiskutsumustaan, sillä ortodoksivankien oli sallittu pystyttää leirille kappeli, jossa he viettivät päivittäin jumalanpalvelusta. Hän jopa valmisti Georgia pappisvihkimystä varten. Hän rohkaisi kirjeissään perheelleen vaimoaan pysymään vahvana:

"Hävitä synkät ajatukset Jeesuksen rukouksella, osallistu ehtoolliseen niin usein kuin mahdollista [---] Älä anna epätoivon tai ärsytyksen juurtua sinuun, ja riennä nopeasti ripittäytymään papille."

Omasta tilanteestaan hän totesi:

"Olen täysin tietoinen siitä, että Jumalan tahto toteutuu ja että uusi kuuliaisuus kirkossa on alkamassa minulle."

Buchenwaldin keskitysleirin portti, jossa lukee "Jedem das seine", 'jokaiselle omansa'.
Wikimedia Commons

Kuoleman rajan yli ristinmerkin suojissa

Vuoden kuluttua Dimitri siirrettiin Buchenwaldin keskitysleirille ja sen jälkeen Mittelbau-Doran keskitysleirille. Georgi sai akuutin äkämätautitartunnan ja mahdollisesti teloitettiin työhön kykenemättömänä. Myös Dimitrin terveys romahti ja hän kärsi keuhkokuumeesta. Hän lojui ylikansoitetussa sairastuvassa lattialla, jossa ihmisjätökset löyhkäsivät. Lopulta 9. helmikuuta 1944 hän menehtyi. 

Henkensä säilyttämiseksi vanginvartijaksi värväytynyt venäläinen vanki on kertonut tunnistaneensa Dimitrin papiksi, jota eräät vangit olivat kyselleet. Hänen kumartuessaan Dimitrin puoleen pappi pyysi vartijaa siunaamaan hänet ristinmerkillä. Ajattelematta mitään vartija toteutti Dimitrin pyynnön, jonka jälkeen pappi veti viimeisen henkäyksensä. Vuosia myöhemmin vartija kertoi ahdistuneena, kuinka hänen mielessään kummitteli se, miten hän pampuniskujen tahraamalla kädellään oli piirtänyt ristinmerkin kuolevan miehen ylle.

Dimitrin ruumis poltettiin Buchenwaldin krematoriossa. Kun sana hänen kuolemastaan saavutti hänen perheensä järjesti metropoliitta Jevlogi järjesti hänelle muistopalveluksen. Myös äiti Maria kuoli keskitysleirillä, 31. maaliskuuta 1945.

Dimitrin ja hänen ystäviensä jälkimuisto

16. tammikuuta 2004 Konstantinopolin patriarkaatti julisti Marian, Georgin, Dimitrin sekä heidän kanssaan toimineen kristityksi kääntyneen juutalaisen Elia Fondaminskin pyhiksi asettaen muistopäiväksi 20. heinäkuuta.

Dimitrin ja hänen tovereidensa tarina on vaikuttava ja inspiroiva. Inhimillisesti ajatellen sillä on vaikea nähdä onnellista loppua. Varmaan heidän vangitsijoidensa ajatukset vastasivat paljossa niitä pilkkasanoja, joita Jeesuksen ristiinnaulitsemista seuranneet syytivät hänen päälleen: "Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan" (Matt. 27:42).

Mutta juuri tämän Mestarinsa jalanjälkiä he olivatkin lähteneet seuraamaan. He olivat saaneet pelastettua muiden hengen, vaikka he menettivät omansa. He halusivat seurata oikeaa Kristusta, juutalaisen kansan pariin syntynyttä Kristusta, ei mitään natsien keksimää arjalaista Kristusta, jollaista Saksalaiset kristityt (Deutsche Christen) -liike yritti lanseerata. Tätä ristiinnaulittua juutalaista Jeesusta Dimitri tunnusti iskujakin vastaan, ja hänen ristinsä merkki ylleen piirrettynä hän astui kuoleman rajan yli.

Oma kaunis viestinsä on siinäkin, että tuon viimeisen palveluksen suoritti itsensä kelvottomaksi tuntenut vanginvartija. Hän oli monessa rikkonut, mutta silti hän saattoi toimia siunauksen välikappaleena. Eikö se olekin lohdullinen ajatus, kun rehellisesti tarkastelemme omaa elämäämme, puutteellisuuksiamme, rikkomuksiamme ja laiminlyöntejämme?

Dimitrin ja hänen ystäviensä tarina on monella tapaa synkkä. Samalla se on kaunis tarina epäitsekkyydestä ja itseuhrautuvaisuudesta. Ja samalla tavoin kuin heidän hyvyytensä loistaa kirkkaiden tähtien tavoin pimeällä yötaivaalla oli vanginvartijan piirtämä ristinmerkki pieni valontuike sairastuvan saastan keskellä.

Lähteet:

Dimitri Klepinin. Gariwo: Gardens of the Righteous Worldwide. https://en.gariwo.net/righteous/shoah-and-nazism/dimitri-klepinin-7568.html

New Martyr Under The Nazis: St. Dimitri Klepinin. American Carpatho-Russian Orthodox Diocese of North America. Ecumenical Patriarchate of Constantinople. https://www.acrod.org/orthodox-christianity/articles/saints/st-dimitri-klepinin

Pyhittäjämarttyyri Maria Pariisilainen, hänen poikansa Georgi, pappi Dimitri Klepinin ja Elias Fondaminski. Suomen ortodoksinen kirkko. https://ort.fi/synaksario/pyhittajamarttyyri-maria-pariisilainen-hanen-poikansa-georgi-pappi-dimitri-klepinin-ja-elias-fondaminski/

Pyykkönen, Hannu: Sergei Bulgakov. Ortodoksi.net. https://www.ortodoksi.net/index.php/Sergei_Bulgakov

Palava sielu - Pelastusarmeijan Suomen pioneeri Hedvig von Haartman

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

HEDVIG VON HAARTMAN (1862-1902)

Joidenkin ihmisten elämä ei kulje kulkuaan tasaisena pitkänä virtana, vaan kuohuvana koskena, joka päättyy yhtäkkiä jyrkkänä vesiputouksena. Joidenkin elämä palaa sellaisella liekillä, että se loistaa ensin hämmästyttävällä kirkkaudella ja sitten hiipuu haihtuen pimeään. Näin erityisesti silloin, kun jonkun elämä nuoresta pitäen palaa asialle, joka on hänen omaa elämäänsä suurempi. Tällainen oli Hedvig von Haartmanin, jonka elämäkerrankin nimi on osuvasti "Palava sielu", elämä. Nyt luomme katsauksen tähän hennossa ruumiissa roihunneeseen sieluun.

Hedvig von Haartman Pelastusarmeijan upseerin 
asussaan. Hänen ulkonäössään huomio kiinnittyy 
nopeasti hänen suuriin silmiinsä, joita elämäkerturi kutsui 
"aito Haartmanilaisiksi". Kyläkirjaston Kuvalehti nro 6/1908.

Kartanontyttönä Piikkiön Raadelmassa

Hedvig von Haartman syntyi 29. joulukuuta 1862 Varsinais-Suomen Piikkiössä Raadelman kartanossa. Hän syntyi von Haartmanien aatelissukuun, isänsä, valtioneuvos Carl Daniel von Haartmanin 21. lapseksi. Isä oli jo kolmannessa avioliitossaan jäätyään jo kahdesti leskeksi. Hedvigin äiti Emmy Westzynthius oli miestään 43 vuotta nuorempi ja sai Hedvigin jälkeen vielä kolme lasta. Liitto oli onnellinen, tosin aiempien liittojen lapset piti ensin rauhoitella, sillä palvelusväki oli pelotellut heitä pahalla äitipuolella, joka myrkyttää heidät. Hienoa henkilökuntaa, kerrassaan.

Piikkiö sijaitsee Varsinais-Suomen 
maakunnassa Turusta itään. Siitä länteen 
saaristossa sijaitsi Nauvo, jossa sijainnut Prostvik
kuului myöskin von Haartmanin elämän keskeisiin 
paikkoihin. Wikimedia Commons.

Hedvigiä nämä pelot eivät hänen onnekseen koskaan koskeneet. Hän eli lapsuuttaan Piikkiössä seudun tarjotessa sisarussarjalle paljon virikkeitä, talvella urheilua ja rekiretkiä lumisissa metsissä, kesäisin kalastusta ja purjehtimista Kuusiston seuduilla. Perheessä suhtauduttiin kunnioituksella kristilliseen uskoon, ja tämä näkyi nälkävuotena 1867 myös käytännön tasolla. Eräänä myöhäisenä elokuun iltana isä-Haartman tuli lastensa luo lausuen: "Lapset, tämä yö merkitsee meille paljon, nyt on ruis valmiina leikattavaksi, mutta lämpötila laskee nopeasti ja jos tulee halla, me kaikki tässä osassa maata jäämme ilman leipää." Tällainen uutinen pitikin sitten nuorison valveilla koko yön, varmaan myös 5-vuotiaan Hedvigin, mutta aamun sarastaessa ovi äkkiä avautui ja isä astui sisään säteillen ilosta ja sanoen: "Lapset, kiittäkäämme Herraa, alkoi tuulla, ennen kuin aurinko nousi ja sato on pelastettu." Voi vain kuvitella, millä tavalla tämä kokemus on vaikuttanut pienen Hedvigin omaan uskonelämään. 18-vuotiaana hän entiselle kotiopettajattarelleen kirjoittaessaan pyysi tätä rukoilemaan puolestaan ja sanoi tietävänsä, miten esirukoukset auttavat. Ehkä hän tässä kohtaa muisteli myös tuota valvottua elokuista yötä.

Hedvig kuvattuna joskus 1870-luvulla.
Finnish Heritage Agency, Historian kuvakokoelma.
https://finna.fi/Record/museovirasto.A2B4D8EAE5EBEFC953E0CF360D3ED196

Raadelman onnistunut sato ei hyödyttänyt ainoastaan kartanon väkeä, sillä tuon syksyn ja kevään aikana Raadelmaan vaelsi loputon määrä nälkäisiä laumoja, jotka etsivät ravintoa jopa jätekasoista. Raadelmassa näille nälkäisille jaettiin ruokaa ilmaiseksi. Joka päivä keitettiin suuret padalliset perunaa ja joskus myös ruispuuroa köyhille ja nälkäisille. Ehkä tämäkin muisto vaikutti Hedvigiin, kun hän myöhemmin halusi henkilökohtaisesti olla lievittämässä vähäosaisten hätää.

Vanha koti jää

Vuonna 1877 Carl Daniel von Haartman kuoli eikä Emmy-leski kyennyt lunastamaan kaikkia perillisiä. Kartano ja sen irtaimisto joutuivat huutokaupattavaksi. Useampi Haartmanin pojista oli hyvätuloisia ja he olivat luvanneet velkaantuneelle isälleen huolehtivansa tämän veloista kuoleman jälkeen. Näin he myös tekivät huutamalla tavaraa sellaisilla summilla, että loppusumma peittäisi velat ja jättäisi leskelle ja lapsille ylijäämää. Kertoman mukaan eräästä taulusta tehdyt tarjoukset nousivat niin korkeiksi, että eräs maalaisukko kysyi ihmetellen "onks talo vai taulu ku menee?" Pojista Rafael huusi itselleen kartanon.

Hedvig oli silloin noin 15-vuotias. Perhe muutti kesän 1878 jälkeen Turkuun, mutta kaikki kesät vietettiin nyt Nauvon Prostvikissa, Emmy-äidin lapsuudenkodissa. Raadelma oli menettänyt luonteensa suvun kokoontumispaikkana. Hedvigin nuoruuteen kuuluivat monet vierailut herraskartanoissa, sisarustensa tai muiden sukulaistensa kodeissa. 1881 hän oli sukuloimassa Tukholmassa asti. Nuori neito mietti tulevaisuuttaan ja epätietoisuus siitä ahdisti häntä. 18-vuotiaana nuorison leikit eivät enää viihdyttäneet eikä hän sietänyt sitä levotonta odotusta, jonka epätietoisuus hänessä aiheutti. Siksi hän niitä edellä mainittuja rukouksia pyysikin.

Nuori neito von Haartman vuonna 1881.
Tuolloin hän vietti iloista ja aktiivista elämää, mutta
epätietoisuus tulevaisuudesta ahdisti.Finnish Heritage Agency, 
Historian kuvakokoelma. https://finna.fi/Record/museovirasto.BF76D37FCF0843C10F12007C91CD2CD7

Perhepiirissä päädyttiin siihen, että Hedvigin olisi hyvä vahvistaa ranskantaitoaan ja niinpä hän vietti pääosan vuosista 1882 ja 1883 Sveitsissä ja Ranskan Pariisissa. Erityisen hyvin hän viihtyi Sveitsin Veveyssä, jossa samaan aikaan oli hänen ystävänsä Sigrid Schulman, myöhemmin Wrede. Tämä vaikutti ilmeisesti häneen myös uskonnollisesti, sillä kerran Hedvig sujautti Sigridille oppituntien välissä käteen lappusen, jossa luki: "Kadehdin uskoasi".

Opettajan uralle - ja elämä aivan uudelle uralle

Palattuaan Pariisista Hedvig vietti vuoden Helsingissä ottaen osaa kaupungin seuraelämään. 1883 hän sai Turun ruotsalaisen tyttökoulun ranskanopettajan toimen. Pitkäksi ja soreaksi neidoksi varttunut Hedvig oli erään entisen oppilaan kuvauksen mukaan myös luja ja tarmokas ja viehätti tämän sekä ulkonäkönsä vuoksi kaikkia. Hedvigin äiti ja sisaret asuivat talvisin Turussa mikä osaltaan oli tekemässä näistä opettajavuosista valoisia ja onnellisia. Talvella tehtiin rekiretkiä laskettiin mäkeä, pidettiin kahvikestejä ja tansseja, kokeiltiin jopa spiritismiä huvin vuoksi. Hedvigin sisällä tuntui kuitenkin tyhjältä. Häntä vaivasi se oliko tässä tosiaan kaikki mitä elämällä on tarjota.

25. maaliskuuta 1884 Hedvigin elämässä tapahtui suuri käänne. Hän oli kuullut, että tuona päivänä tehtaanpatruuna Edward Björkenheim aikoi pitää Turussa hengellisen kokouksen. Björkenheim oli tullut englantilaisen lordi Radstockin käynnistämän herätysliikkeen koskettamaksi ja oli aikansa tunnetuimpia herätyspuhujia. Häntä meni kuuntelemaan myös Hedvig, istuen oppilaansa ja Björkenheimin veljentyttären, myöhemmän diakonissan Hia Björkenheimin vieressä. Tämä huomasi Hedvigin olevan tilaisuuden aikana silmin nähden liikuttunut. Jälkikäteen Hedvig kirjoittikin, että Jumalan Henki puhui kokouksen aikana voimakkaasti hänen sielulleen. Kokouksen päätyttyä Hedvig oli lausunut: "Minä tunnen, että asia on nyt ratkaistava" ja oli päättävästi mennyt puhujan luo. Ei hän jälkikäteen muistanut, mitä hän Björkenheimiltä kysyi eikä sitäkään, mistä tämä tarkalleen oli kokouksen aikana puhunut, mutta sen hän muisti että Björkenheim rukoili hänen puolestaan. "Poloisen, maailmallisen sydämeni ovet aukenivat selkoselälleen ja Vapahtaja kävi sinne asumaan", hän kertoi jälkeenpäin. "Olin muuttunut. Suuri rauha valtasi sydämeni."

Edvard Björkenheimin julistus muodosti 
ratkaisevan käänteen nuoren Hedvigin 
elämässä. Kyläkirjaston Kuvalehti nro 3/1898.

Hedvig oli nyt saanut sisäisen rauhan, mutta ulkoisesti elämään tuli taisteluja ja ahdistuksia. Kun vanhat huvitukset eivät häntä enää viihdyttäneet alkoivat sukulaiset ja ystävät pitää häntä sairasmielisenä. Oppilaittensa parista hän sen sijaan sai ymmärrystä ja perusti heille pyhäkoulun, jossa hän sai vapaasti puhua siitä valosta, jonka hän oli löytänyt. Vaikka hän hoiti opettajantyötään antaumuksella haaveili hän nyt voivansa omistaa kaiken aikansa Jumalan valtakunnan työhön. Hän ajatteli olevansa valmis tekemään mitä tahansa työtä Jeesuksen puolesta, sanoi olevansa valmis vaikka "pesijättäreksi Raunistulaan". Ankara sairaus kuitenkin pakotti hänet keskeyttämään nämä pohdinnat hänen kärsiessään ihottumasta kaikkialla ruumiissaan niin, että koko ruumis suuria silmiä sekä huulia lukuun ottamatta oli siteissä. Hän otti tämän kaiken kuitenkin Jumalan vastauksena, ja tyytyi siihen: vielä ei ollut aika tarttua raskaaseen, sosiaaliseen työhön.

Kutsumusta etsimässä

Kahden vuoden kuluttua Hedvig ilmoittautui Helsingin jatko-opiston kasvatusopilliselle kurssille, mutta sairastui kolmen viikon kuluttua ankarasti ollen muutaman päivän ajan elämän ja kuoleman rajoilla. Sairautensa aikana hän koki, ettei ollut vielä täysin antautunut Jumalalle ja tämä teki hänen hengellisestä elämästään heikkoa ja voimatonta. Hän antoi Jumalalle lupauksen, että mikäli hän saisi elää hän lupaisi tästedes elää täysin Jumalan tahtoaan seuraten. Toipuessaan hän sitten mietti mihin olisi suunnattava. Näytti siltä, että opettajakutsumus, niin rakas kuin se olikin, oli jätettävä. Hän pohti voisiko sairaanhoitajana palvella paremmin lähimmäisiään myös hengellisesti, mutta keskusteltuaan erään lääkärin kanssa hänelle selvisi, että siinä työssä hän ei saisi harjoittaa minkäänlaista julistustyötä.

Helsingissä Hedvig oli mukana kokouksissa, joissa oli mukana muun muassa Edward Björkenheim ja Louise af Forselles. Tämä joukko alkoi työskennellä Helsingin köyhien parissa. Hedvig joutui tässä taustaansa nähden aivan outoon ympäristöön, mutta havaitsi tämän olevan juuri sitä mitä hän halusikin tehdä. Hän tunsi riemua saadessaan todistaa uskostaan erilaisille kuulijakunnille eikä hän koskaan unohtanut sitä iloa, jonka hän koki ponnistellessaan erään kurjan ja syntiin sortuneen tytön puolesta saaden lopulta nähdä tämän antautuvan Jumalalle.

Uusi elämäntapa ja toiminta täytti hänen mielensä siinä määrin, että se seurasi mukana myös reissulla Nauvoon. Nauvon pappilassa hän kertoi hämmästyneelle Evy Fogelbergille, Nauvon kirkkoherran tyttärelle, kokouksista, jotka olivat sunnuntaisin ääriään myöten täynnä, juopoista, jotka olivat pelastuneet ja murheestaan sen johdosta, ettei voinut tehdä vielä enemmän näiden puolesta. Sitten hän soitti pianolla iloisia hengellisiä lauluja. Myöhemmin hän matkasi purjeveneellä eräälle kalliosaarelle julistamaan näille kaukana kirkosta asuville saarelaisille. Prostvikin kartanossakin hän piti kartanon väelle kokouksen, johon myös hänen äitinsä ja neiti Fogelberg ottivat osaa. Fogelbergistä tuli aikanaan suomalaisen vankiloissa tehtävän hengellisen työn uranuurtajan, Mathilda Wreden, elämäkerturi.

Pelastusarmeijan epäilijästä yhdeksi Suomen ensimmäisistä pelastusupseereista

Helsingissä Hedvig kuuli Englannissa syntyneestä Pelastusarmeijasta. Sen työ köyhien parissa kiinnosti, mutta sotilaallinen toimintamalli oudoksutti ja aluksi Hedvig sanoi sitä markkinoineelle af Forsellesille, että jos Helsingin toiminta siirtyy Pelastusarmeijan alle jää hän pois. Pian asenne kuitenkin muuttui, ja 9.4.1889 Hedvig matkusti yhdessä Constantin Boijen ja Alva Forsiuksen kanssa Englantiin kouluttautuakseen pelastusupseeriksi. Hän arveli, että Pelastusarmeija auttaisi häntä tappamaan ja hautaamaan itsestään lopullisesti kaiken itsekkyyden. Pelastusarmeijan koulutuksen tarkoitus olikin opettaa noudattamaan käskyjä ja kukistamaan oman tahtonsa. Aika oli näyttävä, että juuri sen Hedvig teki.

Hedvigille olivat Englannissa kaikkein tärkeimpiä ne tilanteet, joissa hän sai tutustua Pelastusarmeijan johtajaan kenraali William Boothiin ja tämän perheeseen. Aiempi epävarmuus vaihtui lujaan varmuuteen ja erään kokouksen jälkeen Hedvig kirjoitti kirjeessään: "Niin kauan kuin elän, on tämä päivä säilyvä muistossani innostaen minua mihin ponnistuksiin tahansa edistämään Herran sotaa. Sillä kohtasipa meitä mikä tahansa, olemme voitosta varmat - Suomessakin." On syytä muistaa, että Pelastusarmeijan puheissa kyse oli juurikin hengellisestä taisteluista sieluista, mitään väkivaltaa ei pelastussotaan liittynyt, paitsi joskus väkijoukkojen pelastusarmeijalaisiin kohdistamina.

Pelastusarmeijan perustaja ja kenraali 
William Booth (1829-1912) teki Hedvigiin 
suuren vaikutuksen. Kyläkirjaston Kuvalehti 
nro 6/1908.

Hedvigin koulutus ei ollut helppoa. Sotakoulun kadetteja ei hemmoteltu, vaan nuori aatelisneito sai pestä köyhälistökortteleiden lattioita, tyhjentää likasankoja sekä hoitaa sairaita. Vaikeinta hänelle oli kuitenkin Sotahuuto-lehtien myynti. "Kun ensi päivinä en vielä ymmärtänyt, mitä ihmiset minulle sanoivat, oli helpompaa, mutta nyt alan jo ymmärtää kieltä, ja he sanovat usein minulle niin kiusallisia asioita, etten voi niitä punastumatta kuunnella. Mutta Jumala voi pelastaa minut punastumastakin, kunhan vain totun." Hedvig oli kaunis nuori nainen, joten voi hyvin kuvitella hänen kuulleen paljon sellaista, mitä hän ei hienostopiireissä ollut koskaan kuullut.

Myös muita vastoinkäymisiä koettiin. Kerran hän kirjoitti olleensa ensi kertaa sellaisessa kokouksessa, jossa armeijalaisten päälle heitettiin kiviä ja lokaa. Hedvig itsekin sai kiven päähänsä, mutta armeijalaisnaisen päähine, bonnetti, vaimensi iskua. Sekä takki että bonnetti menivät niin huonoon kuntoon, että niiden tilalle oli hankittava uudet. Vastoinkäymisten lisäksi oli myös juhlahetkiä, kuten se tilaisuus, jolloin kaikki ulkomaalaiset armeijalaiset kutsuttiin kenraalin ympärille kuulemaan hänen puhettaan ja neuvojaan. Hedvig huolehti tuolloin teetarjoilusta ja iloitsi saadessaan ojentaa teekupin myös kenraalille.

Hedvig palasi Suomeen täysiverisenä armeijalaisena, ja tämän huomasi myös tuolloin Kakolan vankilassa työskennellyt Mathilda Wrede, joka tapasi Hedvigin Turussa täydessä Pelastusarmeijan asussa. Wreden mielestä Hedvig oli kasvanut ja saanut uutta, ihmeellistä voimaa, mutta oli myös matkalla myrskyä kohti.

Pelastusarmeijan luutnantti 
von Haartman. Finnish Heritage 
Agency, Historian kuvakokoelma.
https://finna.fi/Record/museovirasto.C871ACC04FF6E1921065889ED93285E4

Luutnantti Hedvig von Haartman oli yhdessä Louise af Forsellesin ja Constantin Boije af Gennäsin kanssa perustamassa Suomen Pelastusarmeijaa, ja Boijen oli Booth nimittänyt johtajaksi. Ensimmäinen kokous pidettiin lokakuussa 1889 Helsingin Siltasaarella. Myös Suomessa saatiin kokea kivien ja lian heittelyä. Boijen tytär muisteli vuosia myöhemmin, kuinka aikuiset muodostivat kokouksista palatessa suojarivistön lasten ympärille. Myös ikkunoihin lensi kiviä, kun Sörnäisten huligaanit hyökkäsivät armeijalaisten kimppuun. Tosin osa näistä myöhemmin häpesi käytöstään pelastusarmeijalaisten tyynesti vastaanottaessa hyökkäykset ja päätyipä osa lopulta näitten kokousten katumuspenkin ääreen.

8. marraskuuta 1889 pidettiin varsinainen Pelastusarmeijan vihkimiskokous Siltasaaren ratsastusmaneesissa. Vaikka 'armeija' oli vasta kolmen upseerin vahvuinen herätti se suurta uteliaisuutta ja kokosi paljon kansaa ylhäisistä alhaisiin. Myös Zachris Topelius oli paikalla ja lausui myönteisiä sanoja Pelastusarmeijasta ja sen tavoitteista. Myös eräs Hedvigin entinen oppilas oli paikalla ja oli ihmeissään siitä, miten ennen kaikissa seuratilaisuuksissa ihailtu ja palvottu opettajatar seisoi Pelastusarmeijan asussa tässä erikoisessa kokouksessa. Kyseinen oppilas itki kotona entisen opettajansa puolesta, tosin myöhemmin hänen käsityksensä Pelastusarmeijasta koheni.

27-vuotiaana Suomen Pelastusarmeijan johtajaksi

Pian ilmeni armeijan johdossa ristiriitoja. Boije halusi tehdä Suomen Pelastusarmeijasta itsenäisen järjestön, kun taas Hedvig ja af Forselles pitivät juuri kansainvälisyyttä yhtenä Pelastusarmeijan arvokkaana piirteenä. Niinpä Boije vetäytyi sivuun, ja Booth valitsi von Haartmanin tämän tilalle, ja toukokuussa 1890 kapteeniksi ylennetty von Haartman astui Suomen Pelastusarmeijan johtoon.

Suomen Pelastusarmeijan johtaja,
kapteeni von Haartman. Pelastusupseerin 
koulutus tuli tarpeeseen kun hänen oli yllätten 
otettava käsiinsä Boijelta jääneet ohjat. Finnish 
Heritage Agency, Historian kuvakokoelma. 
https://finna.fi/Record/museovirasto.4DE005E56E67C58276ECB67AB4D1DF97

Hän joutui heti suurten haasteiden eteen. 1. toukokuuta perustettiin Helsinkiin sotakoulu, jossa Hedvig asui kolmen koulutettavan kadetin kera. Hedvig johti nyt sotakoulua ja oli myöskin huhtikuussa ilmestymisensä alkaneen Krigsropet -lehden toimittaja. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään tällaista, ei hoitanut kirjanpitoa eikä raha-asioita, mutta pelastusarmeijalaisen tehtävä oli totella, ja työ opetti tekijänsä.

Hän näkikin Englannissa oppimansa tottelevaisuuden ja kurin ensisijaisen tärkeänä edellytyksenä työn onnistumiselle ja opetti uudet alaisensa myös siihen. Tässä oli hänessä tapahtunut suuri muutos, sillä hän oli aluksi itse vierastanut armeijan kuria. Kun kadetti tuli päivätyönsä jälkeen antamaan raporttia oli tämän aina seistävä, kun taas kapteeni istui. Uudessa paikassa ensimmäisenä iltana kokouksen jälkeen tyhjään asuntoon tultaessa hän antoi kadetille määräyksen valmistaa teetä. Kadetti ihmetteli ensin, sillä talossa ei ollut keittoastiaa, ei teetä eikä mitään muitakaan tarvekaluja. Kun kapteeni kolmannen kerran antoi käskyn "Valmistakaa teetä!" ymmärsi kadettiparka, että käsky oli annettu, kadettitytön oli nyt keksittävä keino sen toteutukseen. Kun kaikki tarvekalut oli hankittu ja iltatee oheistuotteineen höyrysi pöydällä istui kapteeni tyytyväisenä sen ääreen ja sanoi: "Hyvä. Saittehan kuitenkin kaiken kuntoon. Muistakaa nyt, että me voimme suorittaa mitä tahansa, jos vain päätämme sen suorittaa." Kaiken tarkoituksena oli siis koulutus niin kuuliaisuuteen kuin mahdottoman mahdolliseksi tekemiseen.

Puolen vuoden sotakoulu Englannissa oli tehnyt Hedvigiin syvän vaikutuksen, ja saman vaikutuksen hän halusi siirtää myös muihin. Kadetit opetettiin määrätunnein pidettäviin rukoushetkiin ja Raamatun tutkiskeluihin, kunnostaan huolen pitämiseen, kohtuullisiin ruoka- ja elintapoihin. Tunteellisten oli nujerrettava tunteensa ja arkojen arkuutensa. Osa häipyi, mutta osasta tuli uusia pelastusupseereja riveihin. Armeija alkoi kasvaa.

Piirros Hedvigistä työpöytänsä ääressä. Pelastusarmeijan 
Suomen työn johtaminen toi hänelle paljon sellaista työtä, 
josta hänellä ei ollut mitään kokemusta, mutta ahkeruudellaan 
ja pelastusupseerin uskollisuudellaan hän voitti työhön 
liittyneet haasteet. Naisten ääni nro 36/1914.

Hän itse johti omalla esimerkillään. Kerran hän istui upseeriensa kanssa kokouksen jälkeen ilta-aterialla. Hedvigin ystävä oli tuonut herkullisen juuston niukan ravinnon särpimeksi. "Nyt voimme kieltäytyä voista", sanoi silloin Hedvig, ja voi katosi pöydältä. Kun työ jossain vaiheessa oli vaikeuksissa, valoi hän joukkoihinsa rohkeutta sanoen: "Meidän ei ensinkään pidä masentua Mestarimme asiaa ajaessamme. Hän, joka pelasti vainoojansa Sauluksen on sama tälläkin vuosisadalla. Hän voi täydellisesti pelastaa kaikki ne, jotka hänen kauttaan tulevat Jumalan luo. Tehkäämme me, jotka rakastamme sieluja, kaikki minkä voimme. Hän vie asiamme voittoon." Näitä vaikeuksia tulikin uranuurtajalle usein, kaikki oli tehtävä Suomessa ensi kertaa ja paljon ennakkoluuloja ja vastustusta oli voitettavana. Kokouksia kiellettiin, tunnusten kantamista rajoitettiin, työn mielekkyyttä kyseenalaistettiin. Hedvig oli kuitenkin järkkymätön.

Hedvig johtaa joukkonsa yhä uusille taistelukentille

Kun useampia osastoja oli perustettu Helsinkiin alkoi osastojen perustaminen myös muualle maahan, ensin 19.8.1890 Porvooseen, jonne Hedvig asetti kaksi nuorta upseeria työhön. Kaupungissa oleskelleet ylioppilaat lauloivat eräänä kesäyönä Hedvigin ikkunan alla tälle serenadin, ja tämä mietti kuinka siihen reagoisi. Seuraavana iltana hän sanoi rauhallisesti ja luontevasti kokouksessa jossa nämä ylioppilaatkin olivat näin: "Kun viime yönä heräsin mitä ihanimpaan lauluun, ajattelin: Oi, että kaikki nuo äänet olisivat pyhitetyt minun Vapahtajani palvelukseen, miten monta sielua silloin hänelle voitettaisiinkaan." Imartelu ei saanut häntä enää hämmentymään, eikä se vienyt huomiota hänen elämäntehtävästään.

Myös muualle syntyi vastustuksesta huolimatta osastoja, ja Hedvig vieraili niissä itsekin. 1891 hän oli kongressissa Lontoossa ja kuuli tuolloin kapteeniksi kohonneen Sigrid Gladin joutuneen hetkeksi vankilaan. Kuultuaan tästä Hedvig, joka oli jo majuri, lähetti tälle rohkaisevan kirjeen ja sanoi olevansa itsekin valmis vankeuteen. Raumalla armeijan toiminnan kohdatessa ankaraa vastarintaa Hedvig matkusti itse yllättäen tueksi kulkien Turusta lähtien jäitä myöten Raumalle ja piti muutaman päivän ajan useita täysinäisiä kokouksia kehottaen lähtiessään jo miltei lannistuneita upseerejaan Zaida Sireniusta ja Maria Skarpia jatkamaan iloisesti työtään.

Kenraalikuvernööri Fjodor Heiden
(1821-1900) sai vieraakseen majuri von Haartmanin.
Jälkimmäisen mukaan pitkä keskustelu päättyi suotuisasti.
Wikimedia Commons.

1892 kenraalikuvernööri kielsi sekä ruotsin- että suomenkieliset Pelastusarmeijan lehdet ja muutenkin ajoi armeijan ahtaalle. Silloin majuri von Haartman marssi 3.3. itse kenraalikuvernööri von Heidenin puheille. Tämä otti majurin ystävällisesti vastaan ja antoi tämän kertoa Pelastusarmeijan työn tarkoituksesta sielujen pelastamiseksi sekä kansan yhteiskunnallisen ja siveellisen tason kohottamiseksi. Kenraalikuvernööri sai myös Boothin kirjan omistuskirjoituksella varustettuna. Tämä oli kysynyt majurilta: "Puhutte köyhien sieluista mutta ajatteletteko minunkin sieluani?" "Luonnollisesti", vastasi Hedvig, "joka ainoa sielu on Jumalalle kallis." Niin vaikuttava juttuhetki oli ollut, että kenraalikuvernööri ojensi majurille sata markkaa sanoen haluavansa antaa oman osuutensa, minkä lisäksi lehtien kielto pian peruttiin.

Työn laajentuessa vastustus saattoi vähitellen vähetä, mutta raskasta se oli silti ja vaati yhä enemmän matkustamista. Hedvigin päiväkirjoista ilmenee, että hän koki usein suurta väsymystä ja ruumiillista heikkoutta. Siitä huolimatta hän hoiti tehtävänsä. On myös muistettava, että hänen äidinkielensä oli ruotsi ja suomensa puutteellista, ja siitä huolimatta hänen oli kyettävä alusta asti johtamaan myös suomenkielisiä kokouksia. Hän opetteli tämän vuoksi ulkoa raamatunlauseita ja yksinkertaisia sanontoja ja kehittyi siitä pikku hiljaa. Työ todella meni eteenpäin: 7 ja puolen vuoden työn jälkeen oli 32 osastoa, kolme slummiosastoa, lastenseimi, 104 upseeria sekä 1328 sotilasta ja alokasta. Uudisraivaus oli tuottanut tulosta.

Hedvig otti myös muunlaista vastuuta. Hän oli perheetön, mutta otti yhdessä toisen pelastusarmeijalaisen, Alma Forsblomin kanssa kasvattityttärekseen pienen Mary-tytön, joka oli hänen suurena ilonaan. Tyttö kasvatettiin Jumalan palvelukseen, mutta hän ei liittynyt saman tien aikuisena Pelastusarmeijaan, vaan hänen pukiessaan ylleen univormun oli enää Forsblom sen näkemässä, Hedvigin ollessa jo kuollut.

Kolme suomalaisen hengellisen auttamistyön voimanaista 
samassa kuvassa. Vasemmalta oikealle pelastusupseerit 
Hedvig von Haartman ja Alma Forsblom sekä vankilatyön 
pioneeri Mathilda Wrede. Finnish Heritage Agency, Historian 
kuvakokoelma. https://finna.fi/Record/museovirasto.A9C0BE7AF9478B93B327B440326FA5A2

Upseerin tehtävä on totella käskyjä - pois Suomesta

Huipputapaus Hedvigille, joka 1895 nimitettiin brigadööriksi, oli kenraali Boothin vierailu Suomessa heinäkuussa 1897. Se oli oikea menestys ja Booth sai maassa hyvän vastaanoton. Sen jälkeen von Haartman oli kuitenkin erittäin uupunut ja hänet lähetettiin Sveitsiin lepäämään. Hän oli haluton vetäytymään syrjään edes hetkeksi, mutta määräystä oli toteltava. Hän myös aavisti, että tämä matka saattaisi ennakoida pysyvämpääkin siirtoa.

Näin myös oli. 1898 heinäkuussa, palattuaan saman vuoden alussa Suomeen hän sai kuulla, että hänen oli siirryttävä Tukholmaan odottamaan jatko-ohjeita. Moni arvosteli päämajan määräystä , mutta koska von Haartman oli itse aina sanonut, että määräykset ja siirrot oli otettava Jumalalta tulleina hän ei niskuroinut, vaan lähtökokous pidettiin Helsingissä 29.7.1898 täydellä salilla uuden johtajan, brigadööri Jens Povlsenin, johtaessa kokouksen. Turussa pidettiin myös toinen jäähyväiskokous, jossa oli mukana myös Mathilda Wrede. Tukholmaan päästyään hän joutui eroamaan myös Forsblomista ja kasvattityttärestään, jotka olivat saattaneet häntä sinne asti. Samalla selvisi uusi asemapaikka: Sveitsin saksankielisen työn johtaminen. Siis takaisin Sveitsiin.

Hedvig kotiutui pian uuteen työhönsä, tosin puutteellinen saksan-taito kiusasi. Hän tosin toivoi, että puutteellinen kielitaito voisi vedota sellaisiin, joita eivät kauniit korupuheet koskettaneet. Ranska ja englanti olisivat olleet hänelle ominaisempia työkieliä, mutta upseeri ei valittanut. Itse asiassa heikko kielitaito piti kokoukset lyhyinä, ja Hedvig huomasi niiden silloin olevan tehokkaampia, kun ihmiset eivät ehtineet väsyä.

Rakkaus löytyy, synkkä varjo laskeutuu

1899 Hedvig tutustui pelastusupseeri Franz Rudolf von Taveliin, joka oli kapteeni, taustaltaan filosofian tohtori ja oli ollut ennen uskoon tuloaan Zürichin yliopiston kasvitieteen professori. Aluksi Hedvig käskytti tätä tuoretta upseeria, mutta heidän jouduttuaan läheiseen työyhteyteen nämä yhteiskuntaluokaltaan, kasvatukseltaan ja iältään tasavertaiset alkoivat kiintyä toisiinsa. Kiintymys kasvoi rakkaudeksi, mutta Hedvig murehti sitä, olisiko tämä varmasti Jumalan tahto, hän kun oli olettanut elävänsä ikänsä yksin. Muutaman kuukauden harkinnan ja rukouksen jälkeen hän suostui von Tavelin vaimoksi ja myös kenraali Booth hyväksyi liiton, vaikka hän yleensä vastusti eriarvoisten upseerien liittoja. 30.4.1900 heidät vihittiin, ensin siviilivihkimisellä, sitten luterilaisen papin toimesta kirkollisesti ja lopuksi vielä armeijamenoin.

Franz Rudolf von Tavelista 
(1863-1941) Hedvig löysi itselleen 
elämäntoverin. Valitettavasti heidän 
yhteinen taipaleensa ei kestänyt pitkään.
https://www.geni.com/photo/view/6000000000106710569?album_type=photos_of_me&end=&photo_id=6000000006798090406&project_id=&start=&tagged_profiles=

Nyt oli tarkoitus olla edessä ihana kokouskiertue avioparina. Ensin pidettiin toukokuussa Zürichissä suuret kokoukset, joissa oli mukana kenraali Booth. Sitten piti alkaa kiertue. Kolme kertaa he ehtivät olla yhdessä lavalla, mutta neljännestä ei tullut mitään, sillä yllättävä verensyöksy ennen sitä paljasti Hedvigin terveyden huonommaksi kuin arvattiinkaan. Seuraavan kerran hän pitäisi kokouksen vasta kahden vuoden kuluttua, viimeisensä.

Hedvigin toipilasajasta tuli pitkä. Pariskunta muutti 1902 Berniin, ja vasta tuolloin Hedvig saattoi ilokseen tehdä edes kirjallista työtä toimittaen saksan- ja ranskankielisten Sotahuutojen naisten palstaa. Saman vuoden helmikuussa kenraali Booth kävi taas Sveitsissä ja Hedvig sai osallistuttua osaan hänen kokouksistaan. Tämä kirjoitti tälle vielä lähtiessään henkilökohtaisen tervehdyksen, jossa toivoi tämän vielä paranevan.

Viimeisen kerran Suomeen

Samana vuonna lähdettiin myös kauan kaivatulle Suomen-matkalle. Kolmipäiväinen Itämeren ylitys virkisti Hedvigiä ja hän oli aivan heikkona ilosta nähdessään taas Helsingin. Heidät otettiin juhlavasti vastaan ja Helsingin Temppelissä pidettiin tervetuliaiskokous, jossa hän sai seistä lavalla yhdessä miehensä kanssa. Vielä kerran siellä saatiin kuulla von Haartmanin korutonta, omalaatuista julistusta. Hän sanoi kaipaavansa sitä, että ihmissielut kurottuisivat kohti yhä korkeampaa ja täyteläisempää hengellistä elämää, ja 30 miestä ja naista astui esiin pyytäen, että voisivat uudelleen vihkiä elämänsä Jumalan palvelukseen.

Se oli Hedvigin viimeinen kokous. Hän palasi kotiin äitinsä luo väsyneenä mutta onnellisena. Ennen seuraavaa sunnuntaita tuli taas verensyöksy, siihen asti pahin. Omaiset ymmärsivät, että lähtö oli lähellä. Alkoi tuskien aika, jota lääkäritkään eivät kyenneet lievittämään. Hedvig kaipasi rakkaaseen Prostvikiin, mutta sinne ei ollut mitenkään mahdollista päästä. Hänet vietiin lepäämään Väinölään, pelastuskotiin, jonka perustamista hän oli itse suunnitellut. Von Tavel piti sillä aikaa useita kokouksia Helsingissä ja hänestä pidettiin, mutta tietysti hän oli paljon myös vaimonsa vierellä.

Syyskuussa Sveitsistä tuli komendööriltä kirje. Von Tavelin oli palattava Sveitsiin tärkeän tehtävän vuoksi. Komendööri ei tietenkään tiennyt, missä kunnossa Hedvig oli, hän ei jaksanut edes kuiskata. Hän pyysi aakkoskorttiaan ja näytti siitä kirjaimin: "Jumala tarvitsee sinua. Hän voi luottaa meihin. Me matkustamme." Pelastusupseeri oli taas valmis noudattamaan käskyä.

3. lokakuuta kannettiin Hedvig kauniissa säässä laivaan. Hän istui kannella lepotuolissa huovilla peitettynä. Pitkälle hyvästelijöiden riville jäivät mieleen hänen kalpeat mutta säteilevät kasvonsa. Äiti ja sisaret syleilivät häntä vielä kerran, ja sitten laiva lähti rannasta. Miehensä tukemana Hedvig pääsi kaiteen ääreen vilkuttamaan maalleen ja kansalleen, joita hän ei enää koskaan näkisi.

Loppuun asti uskollinen kutsumukselleen

Hedvig ei päässyt Hampuria pidemmälle. Siellä hänen voimansa uupuivat ja hän joutui vuoteen omaksi. Sähkeet lähetettiin Sveitsiin ja Suomeen. Äiti, joka oli tyttärensä myötä tullut Pelastusarmeijan ystäväksi, ehti vastatakin. Viikon kärsimysten jälkeen Hedvigin loppu lähestyi. Hän kuiskasi miehelleen: "Tule aivan lähelleni. Meillä on niin vähän aikaa enää yhdessäoloon, ollaan lähellä toisiamme." Von Tavel oli hänen vierellään yötä päivää, hoitajattarien ihaillessa hänen uupumatonta rakkauttaan. Aamulla 15. lokakuuta 1902 koitti lähtö. "Rakkaani", Hedvig kuiskasi, "en jaksa elää kauempaa. En koskaan ole ollut näin väsynyt. Nyt kuolen. Kiitos kaikesta. Vie terveisiä kaikille." Mukana olleen suomalaisen ystävän, Bertha Lindebergin, jonka Hedvig oli aikoinaan johdattanut uskon tielle, laulaessa poistui Hedvig tästä elämästä Vapahtajaansa luottaen, kuten hän oli tehnyt koko upseeriaikansa ajan. Hän oli aiemmin kuolinvuoteellaan maatessaan lausunut miehelleen: "Olen antanut koko elämäni Jumalalle. Miksi hän ei siis saisi käyttää kuolemaanikin siunaukseksi."

Näin myös tapahtui, sillä hänen kuolemansa ja se rauha, jolla hän siihen kulki teki vaikutuksen niin lääkäreihin, hoitajiin, omaisiin kuin ystäviinkin. Ympäri maailman Pelastusarmeijan lehdet kertoivat hänen elämäntyöstään ja persoonastaan sekä kuolinkamppailustaan. Näin hän pääsi vielä kerran julistamaan, suuremmalle yleisölle kuin koskaan. Hänet haudattiin Hampuriin, jonne pystytettiin myös kivinen hautamuistomerkki.

Hedvig von Haartman sai viimeisen 
maallisen leposijansa Saksan Hampurissa.
Kuvassa hänen hautamuistomerkkinsä. Pelastusarmeijan 
nuori sotilas nro 47/1929.

Hän kuoli ennen kuin ehti täyttää 40 vuotta, mutta sai aikaan enemmän kuin moni koko elämänsä aikana. Hän rakensi sen perustan, jonka pohjalta Pelastusarmeija Suomessa nousi ja toimii edelleen. Ulkopuolisen on helppo sanoa, että hänen olisi pitänyt olla itseään kohtaan lempeämpi ja vaalia paremmin terveyttään, mutta se olisi ollut hänelle luonnotonta: hän oli palava soihtu, joka roihusi Herransa asialle, ja se roihu kulutti hänet. Samalla se sytytti liekin lukemattomien ihmisten sydämiin.

Lähteet:

Helmi Gulin: Palava sielu. Piirteitä Hedvig von Haartmanin elämästä. 1951.

Elsa Könönen: Hengen miekka, auttava käsi. Pelastusarmeijan vaiheet Suomessa. 1964.

Tapio Manninen & Johanna Nieminen: Piikkiön historia 2. 1808-2000. 2004.

Hilkka Nieminen: Pelastussotaa Suomessa 1889-1989. 1989.

Nikolaos Myralainen, itsenäisyyspäivän lahjojen jakaja ja toisen lahjantuojan esikuva

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 NIKOLAOS MYRALAINEN (N. 270-343)

6. joulukuuta on suomalaisille luonnollisesti tutuin maamme itsenäisyyspäivänä. Katolisissa ja ortodoksisissa maissa tätä päivää kuitenkin muistetaan erityisesti vuonna 343 kuolleen nykyisen Turkin alueella olleen Myran kaupungin piispan kuolinpäivänä. Hänellä on ollut myös merkittävä välillinen vaikutus Suomeen ja koko maailmaan siinä mielessä, että hän on osaltaan vaikuttanut siihen, millaiseksi joulupukki-perinne on muotoutunut. Tehdäänpä siis pieni katsaus Nikolaos Myralaisen elämään.

Nikolaosta kuvaavista ikoneista 
voivat nokkelimmat jo havaita 
yhdennäköisyyttä erääseen loppu-
vuodesta suosittuun hahmoon.
Wikimedia Commons.

Innokas ja salamyhkäinen hyväntekijä

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja niinpä Nikolaoskin tunnetaan Nikolaos Myralaisena hänen piispanistuimensa mukaan, Nikolaos Ihmeidentekijänä häneen liitettyjen monien ihmekertomusten vuoksi sekä Nikolaos Barilaisena hänen jäännöstensä nykyisen sijoituspaikan mukaan. Niin, ja lisäksi häntä voidaan kutsua myös Nikolaukseksi ainakin länsimaissa, mutta koska hän vaikutti kreikkalaisella kielialueella niin puhutaan nyt Nikolaoksesta.

Hänen elämänsä varhaisvaiheista ei tiedetä paljon, ja muutenkin hänen elämäänsä kytkeytyy paljon legendanomaista ainesta. Tämä johtuu osin siitä, että vanhin hänestä kertova elämäkerta on peräisin vasta noin 500 vuotta hänen kuolemansa jälkeiseltä ajalta. Sen kirjoittaja, Konstantinopolin vuonna 847 kuollut patriarkka Methodios totesikin siinä, että "tähän saakka tämän verrattoman esipaimenenen elämä on ollut tuntematon uskovien enemmistölle". Niinpä kertomuksiin pitää suhtautua tietyllä varauksella.

 Hänen arvellaan syntyneen vuoden 270 vaiheilla nykyisen Turkin alueella Lyykian provinssissa kreikkalaiseen Pataran siirtokuntaan, joka kuului tuolloin Rooman valtakunnan alaisuuteen. Hänen perheensä oli kohtalaisen hyvätuloinen ja hän sai hyvän kasvatuksen. Hänen kerrotaan olleen jo nuoresta pitäen hyvin uskonnollinen ja hänestä tuli jo varsin nuorena pappi.

Osa Pataran entistä pääkatua. Näillä kivillä on Nikolaoskin
 käppäillyt. Wikimedia Commons.

Hänen kerrotaan olleen ahkera paastoaja ja rukoilija, mutta erityisesti kertomuksissa korostuu hänen halunsa hyväntekeväisyyteen ja omastaan antamiseen. Kun hän vanhempiensa kuoltua sai näiltä ison perinnön hänen kerrotaan jakaneen sen pois köyhille ja muille apua tarvitseville. Hän oli omasta mielestään ainoastaan köyhille kuuluvan omaisuuden hoitajana, joka kuitenkin yritti pitää hyvät tekonsa salassa.

Tunnetuin häneen liitetty kertomus, jolla on suuri historiallinen merkitys riippumatta siitä onko tarina totta vai ei on kertomus kolmesta neidosta, joiden isä oli joutunut niin suuriin velkoihin. Hän ei kyennyt naittamaan tyttäriään, sillä hänellä ei ollut rahoja näiden myötäjäisiin. Näytti siltä, että rahapulan takia tyttärien pitäisi turvautua itsensä myymiseen. Nikolaos kuuli asiasta ja päätti toimia. Yön pimeydessä hän hiipi paikalle ja heitti perheen ikkunasta kolme pussia. Joissain versioissa ne heitettiin savupiipusta, mutta sellaista tuskin talossa olisi tuohon aikaan ja tuolla seudulla ollut. Eräässä versiossa yksi säkeistä lensi lattialle, yksi kenkään ja yksi tulisijan äärellä kuivuvaan sukkaan. Nokkelimmat alkavat näistä yksityiskohdista jo aavistaa, mihin tällaiset tarinat ovat antaneet aineksia... No, perheen taloustilanne oli pelastettu ja tyttäret pääsisivät naimisiin, mutta anonymiteetti ei säilynyt, sillä perheen isä tunnisti pois painelevan Nikolaoksen.

1300-luvun italialainen versio 
Nikolaoksen rahalahjojen jaosta. 
Tässäkin muuten lahjojen tuojan 
vaatetus on punainen, mistä voi tulla
mieleen jotakin... Wikimedia 
Commons.

Monenlaisia muitakin ihmeitä Nikolaokseen liitetään, mutta yritän pitää tämän tekstin tiiviinä. Halukkaat löytävät niitä kyllä luettavakseen. Kerrotaan, että enkeli olisi kehottanut valitsemaan hänet Myran piispaksi, kun tätä oltiin valitsemassa. Ainakin kansan kerrotaan iloinneen valinnasta.

Harhaoppisten läpsijä - vai oliko sittenkään?

Keisarit Diocletianus ja Maximianus järjestivät viimeisen suuren kristittyihin kohdistuneen vainon Rooman valtakunnassa. Lähteestä riippuen Nikolaos oli tuona aikana joko maanpaossa tai vankeudessa, mutta joka tapauksessa keisari Konstantinus Suuren tehtyä kristinuskosta laillisen saattoi Nikolaoskin palata tehtäviinsä Myraan.

Nykyaikana internetin meemikulttuuri on ilakoinut erityisesti Nikolaoksen väitetyllä osallistumisella Nikean kirkolliskokoukseen vuonna 325, missä aleksandrialainen presbyteeri Areios väitti Jeesuksen olevan luotu olento, eikä siis samaa olemusta kuin Isä Jumala. Hän siis kiisti Jeesuksen jumaluuden. Areioksen puhuessa väitetään Nikolaoksen menettäneen malttinsa kuunnellessaan moista jumalanpilkkaa ja läimäisseen Areiosta. Tämän vuoksi Nikolaos olisi vangittu ja häneltä olisi riistetty hänen piispalliset tunnuksensa, mutta yöllä vankilassa koetun ilmestyksen yhteydessä kahleet olisivat kirvonneet ja hän olisi saanut uudet piispalliset tunnukset vastattuaan ensin Jeesuksen kysymykseen siitä, miksi oli joutunut vankeuteen: "Rakkaudestani sinuun". Tämä ihme sitten olisi tehnyt niin suuren vaikutuksen keisariin ja kirkolliskokoukseen, että Areioksen kanta hylättiin ja Nikolaos sai piispanvirkansa takaisin.

Tässä keskiaikaisessa kreikkalaisessa maalauksessa 
Nikolaos antaa Areiokselle tällin. Vaikka ajatus hykerryttääkin
monia hyväntahtoisen lahjojenjakajan menettäessä malttinsa 
ei tätä kohtaamista luultavasti koskaan tapahtunut. 
Wikimedia Commons.

Juttu on tosiaan levinnyt varsinkin kristillisissä meemeissä ja nettisarjakuvissa, mutta sen todenmukaisuus on kyseenalainen. Nikolaosta ei näet löydy niistä luetteloista, jotka ovat listanneet kokoukseen osallistuneet piispat. Vasta satoja vuosia myöhemmin hänestä kirjoitetut elämäkerrat liittävät hänet kokoukseen. Toki Myra ei ole hirveän kaukana Nikeasta, joten ei olisi ihmeellistä vaikka hän olisikin ollut paikalla, mutta jos hänen roolinsa olisi ollut lähelläkään niin suurta kuin mitä tarina antaa ymmärtää, olisi luullut nimen löytäneen tiensä luetteloihinkin...Sitä paitsi, ensimmäinen maininta läimäisystä on ilmeisesti vasta 1300-luvulta, ja siinäkin Nikolaos läimäisee erästä areiolaista eli Areioksen kannattajaa. Tämähän oli aivan liian laimeaa, joten parin vuosisadan päästä iskua ottamaan laitettiin itse Areios.

Nikolaoksen hauta Myrassa, nykyisessä Demressä. 
Haudalle on unohtanut asentaa "Olemme muuttaneet" 
-kyltti, sillä Nikolaosta ei täältä enää löydä.
Wikimedia Commons.

Nikolaos ei siis ilmeisesti ollut mätkimässä kerettiläisiä, ja ehkä parempi niin. Areios joka tapauksessa kokouksessa torjuttiin. Nikolaos itse kuoli 6. joulukuuta 343 ja hänet haudattiin Myraan, jonne kohosi kirkko hänen kunniakseen. Myöhemmin Myra siirtyi muslimien alaisuuteen, ja moni harmitteli sitä, että tuolloin jo laajemmin arvostetun pyhän hauta oli vääräuskoisten hallussa. Niinpä vuonna 1087 joukko italialaisia purjehti seudulle kauppiaita esittäen, etsivät Nikolaoksen haudan ja veivät luut mukanaan Italian Bariin, jossa ne haudattiin uudelleen. Tällä siirrolla on oma juhlapäivänsä 9. toukokuuta ja väitetään Nikolaoksen jäännösten vuodattavan mirhaa, jota kutsutaan nimellä Manna di San Nicola. Ruumiille on tehty myös tieteellisiä tutkimuksia, joiden mukaan Nikolaos olisi ollut noin 1,5 metriä pitkä, eli hieman sen ajan keskiarvoa lyhyempi, ja että hänen nenänsä oli murtunut. Jollei siis Nikolaos läimäyttänytkään Areiosta oli hän ainakin itse saanut joskus nenälleen.

Nikolaoksen maallisten jäännösten nykyinen leposija 
Italian Barissa. Verrattuna edelliseen käytössä olo 
on ilmeinen, sisustus on näet aivan eri luokkaa.
Wikimedia Commons.

Lahjojen jakajaksi ja joulupukin esikuvaksi

Nikolaoksen perinteen eräs jatkajista, 
Mikulás jakamassa lahjoja 1860-luvun 
Unkarissa. Wikimedia Commons.

Mutta niin, miten on  sen Nikolaoksen myöhemmän vaikutuksen laita? No, ortodoksinen ja katolinen kirkko kunnioittavat häntä lukuisten asioiden suojelijana, mutta edellä kerrottu legenda rahalahjojen tuonnista on vaikuttanut erityisen laajasti. Niinpä 6. joulukuuta esimerkiksi Belgiassa, Itävallassa, Saksassa ja Ranskassa lapset voivat saada erityisiä herkkuja, Unkarissa ja lähistön slaavilaisissa maissa Mikulás tuo lasten asettamiin lahjasukkiin tai kenkiin makeisia ja leivonnaisia sekä pieniä lahjoja ja Espanjassa Nikolaos tuo lahjojaan isoille ja pienille.

Alankomaissa Sinterklaas on 
iso juttu. Tämä kuva on vuodelta 2009.
Wikimedia Commons.

Ehkä tunnetuin on Alankomaiden Sinterklaas, joka saapuu veneellään lahjoja tuomaan. Yhdysvalloissa tästä muodostui sitten Santa Claus, joka uudessa amerikkalaisessa maallistuneessa muodossaan lähti maailmanvalloitukselle, nyt joulun sankarina. Täällä pohjoismaissa se sulautui aiempiin perinteisiin niin, että joulupukki muuttui pukinhahmoisesta pelottavasta ilmestyksestä hyväntahtoiseksi, punanuttuiseksi parrakkaaksi ukoksi, joka liitettiin samalla vanhaan pohjoismaiseen tonttuperinteeseen, joka oli antanut aineksia uudelle perinteelle jo rapakon takana. Jonkinlaista yhteensulautumista perinteissä oli ollut jo aiemmin, joissain maissa pukinhahmoinen kammotus kulki Nikolaoksen toverina, mutta vähitellen on amerikkalainen kuvasto yhdenmukaistanut perinnettä joulun osalta ympäri maailman.

Varsinainen joulupukkiperinne olisi ihan oman tarinansa 
väärti, mutta niin vain tämä ruotsalaisenkin kuvan keskellä 
oleva sarvipäinen pukkihahmo on kokenut sittemmin melkoisen 
muodonmuutoksen. Wikimedia Commons.

Niinpä saamme tavallaan kiittää nykymuotoisesta joulupukista piispa Nikolaosta. Eikä se hassumpaa olekaan, sopiihan siihen häneen liittyvän legendan auttamisen ja antamisen ilo ja pyrkimys olla ottamatta kunniaa lahjan antamisesta itselleen. Muistapa siis tänä itsenäisyyspäivänä ja jouluna lämpimin ajatuksin myös Myran muinaista piispaa.

"Ollaanhan täällä Kristuksen jumaluuden 
tunnustajia... ei kun siis... onkos täällä kilttejä 
lapsia?" Wikimedia Commons.

Lähteet:

Anna Dunér & Andréa Räder: Pyhät ja rohkeat. Katekeettinen keskus 2003.

Steven D. Greydanus: Let's Stop Celebrating St. Nicholas Punching Arius. National Catholic Register, 6.12.2016. https://www.ncregister.com/blog/let-s-stop-celebrating-st-nicholas-punching-arius

Elizabeth Hallam: Pyhiä miehiä ja naisia. Karisto 1996.

Petja Pyykkönen: Nikolaos Ihmeidentekijä. Ortodoksi.net. https://www.ortodoksi.net/index.php/Nikolaos_Ihmeidentekij%C3%A4

Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä 6. joulukuuta. Suomen ortodoksinen kirkko, 4.12.2020. https://ort.fi/uutishuone/2020-12-04/pyha-nikolaos-ihmeidentekija-6-joulukuuta

Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä, Myrran piispa. Suomen ortodoksinen kirkko. https://ort.fi/pyha-nikolaos-ihmeidentekija-myrran-piispa