Naissaarnaajia ja villiä hurmosta: Oriveden herätys 1770-luvulla

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Suomessa on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen useita erilaisia luterilaisen kirkon sisäisiä herätysliikkeitä. Ne ovat yleensä saaneet alkunsa hengellisistä herätyksistä, joista osa on sittemmin järjestäytynyt joko kirkon sisäisiksi herätysliikkeiksi tai sitten omiksi kirkkokunnikseen. Kaikki herätykset eivät kuitenkaan ole järjestäytyneet, vaan ne ovat hetken roihuttuaan hiipuneet tai yhdistyneet osaksi laajempaa liikettä. Hiipuneinakin niillä on voinut olla syvällinen vaikutus paikkakunnan ja sen ihmisten sielunelämään. Tarkastellaan nyt yhtä vähän tuntemattomampaa herätystä, nimittäin Oriveden herätystä 1770-luvulla, josta ei puuttunut väriä eikä vauhtia.

Herätys saapuu Orivedelle

1700-luvun loppu oli suurten kansanherätysten aikaa. Kun kirkossa ja yhteiskunnassa Valistukseksi kutsuttu aatesuunta levisi tuoden monella saralla edistystä, mutta samalla kyseenalaistaen monia vuosisatoja luotettuina pidettyjä kristillisiä näkemyksiä ja tuoden saarnoihin uskonnollisen julistuksen rinnalle ja joskus ylikin yleisen valistustoiminnan alkoi ruohonjuuritasolla kuohua. Kansan uskonnollinen kaipuu alkoi etsiä uusia uomia. Kasvumaaperää antoi luterilaisen puhdasoppisuuden ajan perintönä tullut laaja katekismuksen opetus sekä pietismi, joka eri muodoissaan oli pikku hiljaa levinnyt Suomeen. Yhtenä laajojen herätysten käynnistävänä tekijänä on pidetty vuonna 1755 Portugalin Lissabonissa tapahtunutta maanjäristystä, jossa kymmenettuhannet menehtyivät. Tapaus järkytti koko Eurooppaa ja herätti ilmeisesti monet miettimään myös iäisyysasioita.

Perinteisesti kansanherätyksen lähtölaukauksena on pidetty vuoden 1756 lopussa sitä hetkeä, kun Kalannin Santtion kylässä paimenessa ollut Liisa Erkintytär luki 1600-luvun alussa kuolleen englantilaisen puritaanipapin suomennettua kirjaa "Totisen kääntymisen harjoitus". Lukukokemus oli ilmeisen ravisuttava, sillä Liisa tuli vahvaan synnintuntoon ja riensi kylälle kehottamaan kaikkia muitakin parannuksen tekoon ja kääntymykseen. Liikehdintä levisi parissa vuodessa laajalti ympäri Varsinais-Suomen ja Satakunnan. Se sai myös pappeja tukijoikseen, kuten Nousiaisissa jo aiemmin paikallista herätystoimintaa harjoittaneen kirkkoherra Abraham Achreniuksen. Toisaalta herätyksiä rajoitti vuonna 1726 säädetty konventikkeliplakaatti, joka kielsi yhtä perhekuntaa suurempien hartauskokouksien järjestämisen. Säädöksen valvonta kuitenkin vaihteli, ja yksi tapa kiertää sitä oli erilaisten pitkiä lauluja sisältävien laulukokoelmien laatiminen, laulamista kun oli vaikeampi kieltää. Monet laulut olivat käytännössä laulettuja saarnoja.

1760-luvulla herätys kyti varsin tasaisesti ja levisi hitaasti leimahdellen kuitenkin välillä sille myötämielisten pappien seurakunnissa voimakkaampaankin liekkiin. 1770 mennessä oli saavutettu Pori ja Merikarvia, joista sukeutui uudet herätyskeskukset sikäläisten naispuolisten horrossaarnaajien Anna Rogelin, Anna Lagerbladin ja Juliana Söderborgin myötä. Herätys alkoi levitä myös itään saavuttaen vuosikymmenen puolivälissä myös laajat alat nykyistä Pirkanmaata. Siellä voimakkaimmaksi keskukseksi tuli Kangasalan, Oriveden ja Sahalahden tienoot. Nyt suuntaammekin katseemme juuri Orivedelle. Sisältövaroituksena mainittakoon, että suurin osa kansanherätystä oli varsin maltillista, ja Oriveden herätyksestä meillä on enemmän tietoa juuri siksi, että sillä oli omat ylilyöntinsä. Noh, kohta tiedätte mitkä.

Huutavan ääni kirkkomaalla

Punaisella karttaan merkitty Orivesi on
kertomuksemme päänäyttämö, ja monet
muutkin mainitut paikkakunnat sijaitsevat
sen lähettyvillä. Wikimedia Commons.

6. elokuuta 1775 kuului Oriveden kirkonmäellä nuoren naisäänen huuto. Oriveden Säynäjoen kylästä kotoisin ollut 19-vuotias piika Maria Samuelintytär , tunnettu joskus myös kotitorppansa mukaan "Kääkyn Maijana", julisti kirkkomaan vallilla katumusta ja parannusta kirkosta poistuvalle väelle. Hän itse oli osallistunut heränneiden seuroihin Teiskossa ja Kangasalla ja toi nyt sanomaa kotikulmilleen. Tämä hänen herätyshuutonsa kaikuikin sitten Oriveden kirkkomaalla useana sunnuntaina. Rovasti Erik Lencqvistin selostuksen mukaan jotkut jäivätkin häntä kuuntelemaan, vaikka suurin osa kulkikin ohitse.

Lencqvist itsekin kuunteli Marian puheita, eikä havainnut niissä mitään kielteistä, kuten separatismia tai fanatismia. Ne eivät näytä tehneen häneen suurta vaikutusta, sillä hän piti Marian ajatuksia jossain määrin epäjohdonmukaisina, mutta koska Lencqvist oli muualla kuullut herätykseen tulleista tulleen hyviä seurakuntalaisia ja kristittyjä hän arveli, että moinen julistustoiminta tekisi oriveteläisille, jotka hänen mukaansa olivat tavattoman röyhkeitä ja nukkuivat syvässä synnin unessa eikä heidän koviin sydämiinsä mikään saarna juuttunut. Siksi hän päätti antaa Marian yrittää näitten käännyttämistä eikä käyttänyt konventikkeliplakaattia tätä vastaan. Edeltävästä kuvauksesta näkyy ehkä osin vuodesta 1773 Orivedellä toimineen Lencqvistin turhautuminen seurakuntalaisiinsa.

Maria lähtee kiertueelle

Piispalle Lencqvist toki kirjoitti asiasta ja sanoi tarkkailevansa, mihin suuntaan asia alkaa kehittyä. Marian julistustoiminta herätti muuallakin huomiota, ja esimerkiksi Kuhmalahdelta saapui väkeä Oriveden kirkkomaalle. Syksyn tullen kylmyys esti ulkona puhumisen, jolloin Maria lähti liikekannalle kiertäen kylissä ja saarnaten iltaisin työpäivän päätteeksi. Häntä alettiin kutsua myös lähiseuduille ja syksyn sekä talven 1775 aikana hän saarnasikin Oriveden lisäksi Eräjärvellä, Kangasalla, Kuhmalahdella, Längelmäellä, Sahalahdella sekä Teiskossa. Ainakin Kangasalan ja sen kappeliseurakunnan Kuhmalahden rovasti Gustaf Allenius antoi Marian kokouksille tukensa.

Kokoukset muistuttivat ilmeisesti alkuun muuallakin kansanherätyksen parissa pidettyjä kokouksia eli seuroja. Niissä rukoiltiin, opetettiin, nuhdeltiin sekä rangaistiinkin. Saarnoissa kehotettiin luopumaan syntisestä elämästä ja moitittiin hengellistä sokeutta, ylpeyttä, himoja, pyhäpäivän halventamista, yltäkylläisyydessä elämistä sekä riitaisuutta. Myöskin tekopyhä kirkossa ja ehtoollisella käyminen sai kuulla kunniansa. Tällä ilmeisesti tarkoitettiin kirkossa käymistä pelkästään siksi, että niin oli määrätty ja toimiakseen kuten yhteisön silmissä oli asiallista eikä oman hengellisen tarpeen ajamana. Myös tottelemattomuus seurakunnan opettajia eli pappeja sekä näiden ja Jumalan sanan halveksunta saivat kuulla kunniansa. Ainakin tähän osaan julistuksesta Lencqvist oli varmaan tyytyväinen sekä siihen, että Marian toiminta tuotti tulosta. Monet sopivat riitansa, ostivat takaisin hengelliset kirjansa, jotka olivat aiemmin myyneet pois tarpeettomina, muuttivat juomatapojaan sekä lopettivat kortinpeluun ja kiroilun. Jo hiipunut tapa pitää kylittäin aamu- ja iltarukouksia elpyi niissä kylissä, joissa asui herätykseen tulleita.

Lencqvistin mukaan Marian julistuksen sävy oli varsin voimakas ja ilmeisesti painottunut parannussaarnaan. Hän maalaili sanoin kuvia siitä, miten helvetin liekit jo palavat kuulijoiden jalkain alla ja kuinka paholainen yskii tulta ja tulikiveä heidän syntejään vastaan ja että he ovat matkalla kadotuksen nieluun. Maria ei käyttänyt ainakaan pelkästään valmiita rukouksia, vaan rukoili myös omin sanoin. Vaikkei Lencqvist pitänyt hänen puheitaan aina johdonmukaisina oli Marialla silti Lencqvistin mukaan suuri into, mitä todisti myös puheiden kesto aina illasta keskiyöhön. Vuoden 1776 alussa tulikin mukaan myös muita puhujia, kuten Marian isä Samuel Kääkky, joitain 10-14 -vuotiaita nuoria sekä torpparin vaimo Liisa Eerontytär, jota kutsuttiin Lapin papiksi. Harmi kyllä lähteeni eivät kerro tästä viimeisestä mitään enempää.

Myös soraääniä kuului, erityisesti niiden taholta, jotka kokivat Marian sanat itseensä kohdistuvina, mutteivät halunneet tehdä asiasta Marian toivomia johtopäätöksiä. He ihmettelivät Lencqvistin mukaan eikö kirkossa käyminen, kirkollisten maksujen maksaminen, rehellisyys ja naapurisopu muka riittäneet pelastukseen. Tälle rovasti on tuskin korviaan juuri loksauttanut, sillä näiden riittämättömyys ilman henkilökohtaista uskoa Kristukseen ja tämän sovitustyöhön oli myös kirkon kanta. Ehkä enemmän mietitytti se vastustajien moite, että heitä opettavat papit, eivät piiat ja lapset. Jotkut uhkailivat järjestävänsä Marian rautoihin.

Vauhti kiihtyy niin, että rovastia hirvittää

Lencqvist oli pyytänyt seurakuntansa pappeja kappalainen Samuel Saloviusta ja pitäjänapulainen Isaac Utteria kutsumaan heränneitä koteihinsa ja keskustelemaan näiden kanssa, ehkä näin pitääkseen liikkeen seurakunnan papiston kontrollissa ja vaikutuksen alla. Vuoden 1776 huhtikuussa Lencqvistin piispalle lähettämässä kirjeessä on kuitenkin jo huolestunut sävy. Heränneiden kokouksissa oli alkanut ilmetä omituista pyörtyilemistä, varsinkin naiset ja lapset olivat kaatuilleet osan maaten lattialla useita tunteja sätkytellen käsiään ja jalkojaan kouristuksenomaisesti. Osan pyörtyilyistä Lencqvist oli kuullut olevan teeskenneltyjä, sillä teeskentelijät halusivat tulla niiden hyväksymiksi, jotka pyörtyilivät. Väitettiin myös, että jotkut piikatytöt 'pyörtyilivät' voidakseen kaatua poikamiesten syliin ja pettyivät, mikäli heistä ottikin kopin joku toinen nainen. Lencqvistiä epäilyttivät myös erilaiset näyt, maassa ryömimiset, hyppely, tanssi, vapisemiset sekä koiran lailla haukkuminen ja sian lailla röhkiminen. Ilmeisesti nämä eivät olleet vain vihamiesten juoruja, sillä Lencqvisthän suhtautui lähtökohtaisesti positiivisesti heränneisiin.

Marian rooli näissä muutoksissa on epäselvä. Omien sanojensa mukaan hän ei itse koskaan pyörtynyt. Joidenkin arvioiden mukaan hän ei itse olisi hyväksynyt pyörtyilyä, kaatumisia tai muitakaan hurmosilmiöitä ja olisi rankaissut häiriötä aiheuttaneita naisia määräämällä nämä kehräämään itselleen pellavalankaa. Toisen arvion mukaan kehrääminen olisi kuitenkin ollut kaatuneen suorittama kiitoslahja Marialle, "Kääkyn Maijalle". Myöhemmät tapahtumat antavat joka tapauksessa viitteitä siitä, ettei hurmoksellisuus varsinaisesti ollut Marian mieleen.

Marian rooli liikkeen keskushahmona oli kuitenkin nopeasti joutumassa uhanalaiseksi. Kuten edellä on mainittu oli pitäjänapulainen Utter solminut yhteyksiä heränneisiin ja Marian itsensäkin sanotaan majailleen useita viikkoja Utterin asumalla Sarvelan tilalla. Tosin heti on todettava kyseenalaisten luulojen välttämiseksi, että tilalla asui myös Utterin sukulaisia, eli he eivät oleilleet siellä kahdestaan. Joka tapauksessa Sarvelan tilan Eerolan torpparin poika Henrik Erkinpoika tuli herätykseen jouluna 1775. Tämä alkoi pian kertoa saaneensa Pyhältä Hengeltä sekä rukouksen, ilmestyksen ja profetian hengen ja hänestä tuli pian profeetta heränneiden keskuudessa, ehkä ollen osaltaan vaikuttamassa hurmoksellisuuden lisääntymiseen. Henrik teki Utteriin erityisen suuren vaikutuksen. Vuoden 1776 alussa Henrik profetoi kuninkaan saapuvan Orivedelle, jolloin tämä tekisi Utterista Oriveden kirkkoherran ja palauttaisi entiselleen poistetut juhlapäivät. Tämä liittyi vuonna 1772 kuningas Kustaa III:n tekemään päätökseen vähentää pyhäpäivien määrää, jolloin pyhäpäiviä lakkasivat olemasta kolmas ja neljäs joulu-, pääsiäis- ja helluntaipäivä, joita kaikkia oli siis aiemmin neljä. Lisäksi oli poistettu pyhäpäivistä kiirastorstai, apostolien muistopäivät Marian etsikkopäivät sekä kanttaiviikon pyhät. Ei ihme, jos tällainen pyhäpäivien joukkoteurastus oli hämmentänyt heränneiden mieltä ja profeetta haaveili niiden palauttamisesta.

Utter oli vakuuttunut siitä, että Henrikin profetia piti paikkansa. Tämän seurauksena hän koki itsensä heräämättömäksi ja arvottomaksi sekä masentui. 14. helmikuuta 1776 ollessaan lukemassa Jesajan kirjan 53. lukua Utter tunsi voimakkaan liikkeen käyvän sekä ruumiinsa että sielunsa lävitse. Olotila kesti noin kolme tuntia ja sen alussa Utter hikoili tuntien kovaa ahdistusta ja tuskaa synneistään, mutta illemmalla tämä muuttui sellaiseksi ilon tunteeksi, että ruumiskin tuntui höyhenenkevyeltä. Myöhemmin Utter sanoi tuolloin Pyhän Hengen vuodatetun hänen sieluunsa ja hän katsoi silloin syntyneensä uudesti.

Tämän jälkeen tilanne eskaloitui nopeasti. Kokemustaan seuranneena sunnuntaina Utter piti kolmetuntisen saarnan, jossa hän kertoi seurakunnalle hänessä tapahtuneesta muutoksesta sekä tuomitsi aiemman opetuksensa. Kirkkokansa kiinnitti julistuksen lisäksi huomiota Utterin käytökseen. Täydessä messupuvussa ja ehtoollismalja eli kalkki kädessään hän hyppäsi juoksujalkaa alttarille heittäytyen sen eteen niin, että kirkko kajahti. Hän teki messua toimittaessaan kummallisia ruumiinliikkeitä taivuttaen ruumistaan veisuun aikana maahan saakka. Jumalanpalveluksen päätyttyä hän istui alttarin reunalle ja luki Apostolien teoista jakeen 13:10, jonka jälkeen hän siihen vedoten alkoi kritisoida kappalainen Saloviuksen saarnaa. Lencqvistin aikoessa pitää kirkonkokouksen ja käskiessä Utterin olla hiljaa alkoi Utter haukkua Lencqvistiä "perkeleen pojaksi". Melko uhmakasta, mutta olihan Utter saanut profetian, jonka mukaan hän pian saisi Lencqvistin viran.

Lencqvistillä oli Orivedellä muutakin päänvaivaa kuin herätys lieveilmiöineen.
Kuvan kirkko ei ollut kertomuksemme näyttämönä, sillä Oriveden kirkko paloi
1775 ja uudelleen 1779. Kuvan kirkko valmistui 1781 ja paloi vuorostaan 1958.
Vain kellotapuli on edelleen jäljellä. Wikimedia Commons.

Vallankaappaus herätyksessä sekä sen hiipuminen

Utterista tuli näin Oriveden herätyksen keskushahmo. Hän kielsi pian Maria Samuelintyttären saarnaamisen ja antoi vain itsensä ja profeettansa Henrikin saarnata, joitten kautta Jeesus itse Utterin mukaan puhui. Hurmosilmiöitten määrä kasvoi entisestään. Ehkä Maria tosiaan oli suhtautunut kielteisemmin hurmoksellisuuteen ja joutui siksi nyt syrjäytetyksi. Utterin suhde Mariaan oli nyt ilmeisen jyrkkä, sillä vuoden 1776 toukokuussa hän Eräjärven kappelissa saarnatessaan julisti Marian olevan paholaisesta ja tekevän tämän työtä. Maria itse istui tuolloin kirkonpenkissä. Aikanaan, kun Utteria kuulusteltiin tuomiokapitulissa hän kertoi hiljentäneensä Marian siksi, ettei tämä ollut vielä tullut katumukseen vaan oli erehtynyt valosta ja tehnyt siihen asti paholaisen työtä. Maria oli saatava Utterin ja Henrikin toiminnan tieltä, sillä heillä oli korkeampi valo ja henki, joilla kansa ohjattaisiin oikeaan parannukseen.

Lencqvistin kärsivällisyys oli kuitenkin lopussa, ja Henrikin alkaessa pitää kokouksia hän pääsi iskemään näitten toimintaa konventikkeliplakaatilla ja Henrik joutui kesäkuussa 1776 Hämeen linnaan tuomiotaan odottamaan. Utter koetti uhmata tuomiokapitulia, mutta lopulta 25. toukokuuta 1778 tuli lopullinen päätös, jonka mukaan Utter menetti mielenvikaisuuden vuoksi oikeuden suorittaa papillisia tehtäviä seurakunnassa. Pappeuttaan hän ei kuitenkaan menettänyt. Utterin saarnatoiminta Orivedellä oli ilmeisesti loppunut jo kesäkuussa 1777.  Hän toimi sitten kuolemaansa 1812 asti Tukholmassa kotiopettajana ja kirjakauppiaana. Henrik vapautettiin ilman tuomiota, mutta hän ei enää saarnannut tai profetoinut, vaan eli lopun ikäänsä huomiota herättämättä. Maria puolestaan oli muuttanut Kuhmalahdelle vuoden 1776 lopun tienoilla ja avioitunut siellä sepän kanssa. Myöhemmin he muuttivat Orivedelle, mutta Marian ei mainita enää saarnanneen.

Mitä jäi käteen?

Valuiko kaikki siis hiekkaan ja pyyhkäisikö Orivedden herätys pitäjän yli pysyviä jälkiä jättämättä? Tuskin, vaikka liikkeen näkyvät hurmosilmiöt hävisivätkin ja liikehdinnän sanotaan suurelta osin kuihtuneen. Rovasti Lencqvist pyrki ohjaamaan jäljelle jäänyttä liikettä rauhallisempaan suuntaan  ja mainitsi esimerkiksi hankkineensa vuonna 1784 näiden luettavaksi suomenkielisiä kirjoja, yhtenä jo edellä mainittu Arthur Dentin "Totisen kääntymisen harjoitus". Osaltaan tämä kertoo siitä, että vielä näin monta vuotta myöhemmin oli heränneitä ohjailtavaksi, eli jotakin oli Oriveden herätyksestä kuohunnasta huolimatta jäänyt jäljelle. Missä määrin se sulautui seurakunnan yleiseen toimintaan ja elämään ja missä määrin antoi myöhemmin maaperän myöhemmille herätyksille olisi ihan oman tutkiskelunsa aihe.

Rovasti Lencqvist itse sanoi yrittäneensä myötäillä pietististä herätystä seurakunnassa samalla tavoin kuin kaskenpolttaja käyttää tulta. Tarkoitus oli polttaa kaadettu kaski ruishalmetta varten, mutta kävikin niin, että tuli pääsi metsään. Vaikka herätyksestä jäikin hedelmäksi ainakin jonkin verran herännyttä väkeä, on kuohunnan aikoja ajatellen helppo ymmärtää Lencqvistin yhteenveto Oriveden herätyksestä: "Minä iloitsin herätysten alusta, en niitten lopusta.

Lähteet:

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. 1976.

Laasonen, Pentti: Lencqvist, Erik. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 29.6.2020)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002473
(ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)

Jouko Ruohomäki: Karismaattisuuden kutsu. Karismaattisen kristillisyyden historiallinen kehitys helluntailiikkeeksi.2009.

Heli Tuominen: SAARNAAJISTA SANANSAATTAJIKSI Maria Samuelintyttären, Catharina Lefrénin ja muiden naisten merkitys Tampereen seudun hengellisessä elämässä 1700–1800-luvulla. Pro Gradu -tutkielma Historian oppiaineesta Tampereen yliopistossa, 2015. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/97258/GRADU-1433316649.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto.1950/1985.

Kiehtovaa kirkkopolitiikkaa Armeniassa: katolikosten valintoja kautta aikain

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Tällä kertaa loikataan kauas Suomesta aina Kaukasukselle asti ja siellä Armeniaan. Armenia on ainakin joittenkin määrittelyiden ja tietysti armenialaisten itsensä mielestä maailman vanhin kristitty valtio, ja Armenian apostolisella kirkolla onkin pitkä ja kunniakas historia. Siihen historiaan mahtuu myös iso liuta kirkon johtajia, joista kirkko käyttää arvonimeä katolikos. Matkan varrella virkaa on hallinnut monenlaisia persoonallisuuksia, minkä lisäksi osa valintaprosesseista on ollut vähintään värikkäitä. Nyt tutustutaan erityisesti niihin. Lähteenä käytän Serafim Seppälän (tai munkki Serafimin) erinomaista kirjaa Araratista itään (2007), joka sisältää paljon muitakin herkullisia kertomuksia Armeniasta. Mutta astukaamme nyt armenialaisen kirkkopolitiikan saleihin.

Mikä ihmeen katolikos?

Armenian apostolisen kirkon ylin johtaja on siis katolikos, nykyään virallisesti "kaikkien armenialaisten katolikos". Katolikosta voisi kutsua myös armenialaisten paaviksi. Tätä kuvaa sekin, että yleensä itäisissä kirkoissa ei arkkipiispoja ja patriarkkoja erityisesti vihitä virkoihinsa, sillä piispuuden ei katsota saavan mitään lisää, vaikka valta ja vastuu kasvavatkin. Katolikos kuitenkin vihitään virkaansa 12 piispan voimin, eli se on Armenian apostolisessa kirkossa pappeuden neljäs aste diakonin, papin ja piispan yläpuolella.

Etšmiadzinin katedraali on Armenian apostolisen kirkon
henkinen keskus ja katolikosten tyyssija. Wikimedia
Commons.

Armenian katolikosten jatkuvuudella on eräs varsin erikoinen symboli, nimittäin perimätiedon mukaan kristinuskon Armeniaan tuoneen ja siten kirkon ensimmäisen johtajan Grigor Valontuojan (240-332) oikea käsi, jota säilytetään kullatun käsivarren sisällä Etšmiadzinin katedraalissa. Sitä käytetään siunattaessa joka seitsemäs vuosi mirhavoide, joka sitten jaetaan armenialaisiin kirkkoihin ympäri maailmaa ja jota käytetään niissä kaikissa kastetoimituksissa. Näin kaikki kastetut armenialaiset tulevat osallisiksi tästä Grigor Valontuojan siunauksesta.

Katolikoksia on luetteloitu olleen yhteensä 132, tosin luettelo alkaa apostoli Taddeuksesta ja on parin ensimmäisen vuosisadan osalta melkoisen epäselvä historiallisen uskottavuutensa kannalta, mutta pitkä jatkumo siitä silti saadaan. Armenian ollessa historian saatossa usein muiden kansojen alistamana on katolikokselle tullut monesti rooli toimia myös eräänlaisena kansakunnan isähahmona, jolla on voinut olla myös poliittista valtaa.

Katolikosten joukkoon mahtuu monenlaisia tapauksia ja heitä on tullut eri puolilta maailmaa aina sieltä, mihin armenialaisia on hajaannuksensa myötä asettunut. Me olemme kuitenkin tällä kertaa kiinnostuneita värikkäistä valintaprosesseista. Tässä valintatavassa on historiallisesti ollut paljon vaihtelua ja erityisesti ensimmäisten vuosisatojen aikana kirkkokansalla on ollut merkittävä rooli. Kansa on voinut jopa pakottaa haluamansa henkilön tehtävään. Maallikoilla onkin ollut nykypäivään saakka tärkeä rooli katolikoksen valinnassa, mikä poikkeaa useimmista niin sanotuista vanhoista kirkoista. Valinnan tekee yleensä sekä piispoista että maallikoista koostuva kirkolliskokous ja valtiovalta on hyväksynyt ja vahvistanut valinnan. Tässä huomionarvoista on tietysti se, että historian saatossa tämä valtiovalta on edustanut yleensä joko toista kirkkokuntaa tai jopa toista uskontoa. 1600-luvulle asti näytetään menneen vähän tilanteen mukaan, minkä jälkeen valintaprosessi alkoi vakiintua.

Nopeita urakehityksiä sekä teinikatolikoksia

Kun vuonna 855 eräiden tulkintojen mukaan ainoan kerran valinnan suorittivat ainoastaan piispat pääsivät mokomat suorastaan yllättämään, sillä he valitsivat tehtävään maallikon. Tästä seurasi se, että uusi katolikos Sakaria I (855-875) joutui noin kymmentuntiseen vihkimisrumbaan, sillä hänet oli ensin vihittävä lukijaksi, sitten diakoniksi, papiksi ja piispaksi. Siis kaikki pappeuden asteet putkeen. Serafim Seppälä arvelee tätä kirkkohistorian toiseksi nopeimmaksi urakehitykseksi nostaen voittajaksi kuitenkin Konstantinopolin patriarkan Nektarios Tarsoslaisen, jota ei oltu vielä edes kastettu kun hänet valittiin virkaansa vuonna 381.

Pari kertaa katolikokseksi valitut ovat olleet hyvin nuoria, vain noin 15 -vuotiaita, nimittäin silloin, kun Grigor IV (1173-1193) sekä Grigor V (1193-1194) valittiin. Heidän valintansa perustui pitkälti näiden sukutaustaan, sillä tuolloin virka oli käytännössä perinnöllinen katolikosten ollessa vuosien 941-1203 saman suvun kahdesta eri haarasta.

Sinä voit olla katolikos, sinäkin voit olla katolikos, jokainen voi olla katolikos!

Katolisessa kirkossa on vuosisatojen aikana ollut useita vastapaaveja, ja niin on Armenian apostolisessa kirkossakin ollut useita yhtäaikaisia katolikoksia paikallisten ruhtinaiden rohkaistua alueittensa piispoja ottamaan tittelin itselleen nostaakseen ruhtinaskuntansa statusta. Nämä eivät kuitenkaan yrittäneet syrjäyttää alkuperäistä, vaan nousta yhtä arvokkaiksi. Erityisen paljon rinnakkaiskatolikoksia tuli Grigor II:n (1066-1105) aikana. Hänen virkakautensa oli poliittisesti sekavaa seldžukkien ja Bysantin kahinoidessa keskenään eikä Grigor ollut halukas ottamaan noihin sekavuuksiin osaa.

Hän näet oli enemmän munkki kuin johtaja ja keskittyi keräämään ja kääntämään marttyyrien elämäkertoja. Niinpä kun Eufratin-Taurusvuorten välisen ruhtinaskunnan piispa Sargis 1076 vaati itselleen katolikoksen titteliä lähetti Grigor hänelle mutinoitta katolikoksen vallan symbolit eli viitan ja sauvan. Tämän jälkeen Grigor vieraili Anissa ja vihki siellä piispan, josta myös tuli katolikos vuonna 1081. Pian katolikoksia olikin jo puolisen tusinaa siellä täällä. Egyptissä asti voi nähdä tämän ajanjakson jälkiä, sillä sikäläinen piskuinen armenialaisyhteisö kutsuu hiippakuntaansa patriarkaatiksi. Jaa millä perusteella? No arvaahan sen, Grigor kävi sielläkin.

Vuonna 1441 nähtiin erikoinen episodi. Katolikoksen istuin palasi Kilikiasta Välimeren tienoilta takaisin Etšmiadziniin oltuaan Kilikian suunnilla vuodet 1147-1441. Tai no, siirtyminen meni hieman pieleen, sillä edellinen katolikos jäi vielä olemaan Kilikiaan ja hänelle valittiin seuraajakin, muta kokonaiskirkon johto kuitenkin siirtyi vanhoille sijoilleen. Kirkolliskokoukseen osallistui yli 300 henkeä sisältäen piispoja, pappeja sekä vaikutusvaltaisessa asemassa olevia maallikoita. Ensi kertaa mainitaan mukana olleen myös naisia, minkä lisäksi suuri väkijoukko seurasi tapahtumia. Siinä sitä olikin seuraamista, sillä ehdokkaita oli iso liuta ja nämä väänsivät aiheesta niin kauan, että olivat yksimielisiä ainakin siitä, että jos en minä niin et sinäkään.

Lopulta ehdokkaat lampsivat Khor Virapin luostariin ja noutivat sieltä ehdolle vielä Kirakos -nimisen munkin. Viimein arpa ratkaisi voittajaksi Kirakoksen. Tappion kärsineistä piispa Grigor ei ollut kiinnostunut olemaan hyvä häviäjä, vaan alkoi tomerasti kampanjoimaan uutta katolikosta vastaan väittäen jopa, ettei Kirakosta ole kastettu eikä tämä siksi kelpaa katolikokseksi. Vaikea tähän on tietysti mitään sanoa, paitsi että aika räväkkä väite siihen nähden, että Kirakos oli tosiaan elänyt munkkinakin. Kirakos I (1441-1443) ei kauaa jaksanut Grigorin ruikutusta ja syytöksiä kuunnella, vaan palasi parin vuoden kuluttua luostariinsa antaen kirkon johdon tälle Grigor X:lle (1443-1466).

Valtapolitiikkaa, leikattuja partoja ja lainakirjoja

1800-luvun alussa elettiin vaikeita aikoja, sillä armenialaisten alue oli jakautunut Osmanien valtakunnan, Persian ja Venäjän kesken. Oli tarve valita katolikos, jonka kaikki kolme valtiota ja tietysti Armenian kansa ja papisto hyväksyisivät. Alkoi armoton vääntö, sanan monessa merkityksessä. 1801 Etšmiadzinissa päädyttiin Daniel Surmarilaiseen. Alue kuului kuitenkin Persialle, ja sen johto pakotti vihkimään virkaan piispa Davidin. Vuosien soppa oli valmis. Venäjän tsaari näet vahvisti Danielin valinnan ja lähetti tälle lahjoja. Kuudestatoista piispasta koottu kirkolliskokous erotti Davidin ja vihki Danielin virkaansa. Nyt oli siis kaksi katolikosta. Persian reaktio oli tyly: Daniel vangittiin ja hänen partansa katkaistiin, mikä oli tuolloin suuri häpeä. Vastaiskuna venäläiset hyökkäsivät Jerevaniin ja pitivät sen linnoitusta hallussaan kesän 1804 ajan. Lähtiessään he veivät kirkon mahdin symbolit, pyhän keihään ja Grigor Valontuojan käden, mennessään. David pysyi katolikoksena ja Daniel oli pari vuotta persialaisten hoteissa Maraghassa.

Keltaisella kuvattu Persian alaisuudessa oleva Jerevanin kaanikunta noin vuonna 1800.
Vihreällä Persia, lännessä Osmanien valtakunta. Venäjä ei ole vielä edennyt pohjoisesta
kartan alueelle, mutta sekin on jo tulossa. Armenialaiset elivät siis melkoisessa suurvalta-
politiikan puristuksessa. Wikimedia Commons.

Vuonna 1806 Venäjä ja Persia solmivat keskenään rauhan, ja tällöin saatiin myös sovittua Armenian kirkon johtajastakin. Nyt oli Danielin vuoro loistaa, ja hän saapui Etšmiadziniin juhlallisesti 500 persialaisen ratsumiehen saattamana. David oli ottamassa häntä vastaan ja lausui: "Ota avaimet, veli katolikos". Entiset kiistakumppanit marssivat saattueen kärjessä ja asettuivat asumaan yhdessä Etšmiadziniin. Eivätkö onnelliset loput olekin ihania? Sääli, ettei tämä ollut sellainen.

Daniel näet sairastui ja päätyi vuodepotilaaksi. Häntä hoitanut lääkäri olisi tarvinnut lääkärikirjaa oikean lääkityksen, mutta kirja oli hukuksissa. Lopulta se löytyi Davidin hallusta, sillä tämä oli yhtäkkiä siinä määrin kiinnostunut lääketieteestä, ettei suostunut palauttamaan kirjaa. Tästä suuttuneena piispa Nerses laittoi Davidin tyrmään ja leikkautti tämän parran, joka näyttää olleen tuolloin suosittu tapa ratkoa ongelmatilanteita. Silloin aluetta Persian puolesta hallinnoinut Jerevanin kaani lähti rankaisemaan Nersestä, mutta saatuaan runsaasti lahjoja unohti yllättäen tyystin miksi oli edes tullut ja palasi takaisin Jerevaniin, minne pian luikki myös David veljensä turviin. Venäläiset puolestaan ajattelivat, että Jerevanin piiritystä olisi mukava kokeilla uudestaan, koska mitä ilmeisemmin soppa ei vielä ollut tarpeeksi sekaisin, joten venäläiset tulivat lokakuussa 1808. 9. lokakuuta 1808 Daniel kuoli ja haudattiin venäläisten poistuttua. Seuraaja Jeprem saikin sitten pitää titteliä hallussaan pitemmän tovin (1809-1830). Hänen aikanaan Venäjä valloitti itselleen nykyisen Armenian alueen.

Tsaari valitsee ja juoksuttaa

Nerses V:lle matka Pietariin
oli miltei kohtalokas, mutta
vanha mies selvisi sieltä vielä
katolikoksen istuimelle. Wikimedia
Commons.

1843 otettiin käyttöön uusi vaalisysteemi, jossa armenialaiset valitsivat kaksi ehdokasta katolikokseksi ja Venäjän tsaari valitsi näistä toisen virkaan. Yleensä tsaari valitsi sen, joka oli armenialaisten omassa vaalissa tullut ykköseksi. Vaali oli kolmivaiheinen siten, että ensin valittiin neljä ehdokasta, mihin vaaliin osallistuivat kaukaisetkin hiippakunnat lähettämillään äänillä. Sitten läsnäolijat valitsivat näistä neljästä kaksi ja antoivat tsaarin valita näiden kahden välillä. Tämän ensimmäisen uudenlaisen vaalin voitti Bessarabian eli nykyisen Moldovan primaattina toiminut 72-vuotias Nerses. Tsaarin halu tavata hänet henkilökohtaisesti miltei koitui hänen kohtalokseen, sillä hän makasi Pietarissa sairaana viisi kuukautta. Lopulta 1845 Nerses V vihittiin virkaansa, missä toimi sitten vuoteen 1857 eli kuolemaansa asti.

1882 kuolleen katolikos Kevorkin seuraajan valinta kesti tavallista pidempään, ja vasta 1885 oltiin saatu valittua kaksi ehdokasta. Yllättäen tsaari päätti, että oli aika tehdä poikkeus sääntöön ja valitsi vähemmän ääniä saaneen ehdokkaan, josta tuli Makar I (1885-1891), joka sai lempinimen "Tsaarin valinta", joka tuskin oli kehu.

Mkrtitš Khrimian oli kirkollinen
supertähti, mutta voittosaatto
oman kansan parissa piti vaihtaa
Euroopan-kiertueeseen. Wikimedia
Commons.

Makarin seuraajan valinnasta tuli suoranainen kansanjuhla. Hiippakuntien valitsijamiesten kokoontuessa katedraaliin sen ulkopuolella kansa huusi yhden ehdokkaan nimeä, jolla selkeästi oli ainakin paikallisten suosio: Mkrtitš Khrimian. Tämä oli tuolloin karkotettuna Jerusalemiin, mutta se ei kansansuosiota haitannut, ehkä jopa lisäsi. Äänestyksen yhteydessä tapahtui hieman huvittava episodi, kun yhden äänen oli saanut henkilö nimeltä Kevork Ter Nersessian, jota kukaan läsnäolijoista ei tuntenut eikä sen nimistä piispaa ollut ainakaan olemassa. Oliko kyseessä sitten oman aikansa Aku Ankka -ääni vai oliko joku tahtonut antaa tukensa tuntemattomalle suuruudelle, tiedä häntä. Mkrtitš Khrimian kuitenkin voitti viimeisen äänestyskierroksen ja kansa intoutui huutamaan riemusta ja kerrotaan pilviseltä taivaalta pilkottaneen auringonsäteenkin. Mkrtitšillä oli kuitenkin vielä melkoinen prosessi päästä Jerusalemista virkapaikalleen, sillä Osmanivaltakunnan sulttaani ei halunnut hänen kulkevan valtakuntansa läpi, ettei maan armenialaisväestö alkaisi järjestämään tälle riemusaattoja. Niinpä oli koukattava Euroopan kautta. Hukkareissua ei kuitenkaan tullut, sillä virkakausi kesti vuodet 1892-1907.

Katolikoksia Neuvostoliiton varjon alla ja itsenäisessä Armeniassa

Khoren I saatiin valittua virkaansa
rauhassa, mutta lopulta hän joutui
kärsimään Stalinin vainoissa
marttyyrikuoleman. Wikimedia
Commons.

Vuonna 1932 huolimatta Neuvostoliitosta ja kommunistisesta hallinnosta oli katolikoksen valinta vapaampi kuin aikoihin, sillä Khoren I:sen (1932-1938) valintaa ei tarvinnut alistaa millekään ulkopuoliselle auktorille, kunhan muistettiin kiittää neuvostohallintoa valintakokouksen puolesta. Ateistista hallintoa ei ilmeisesti kiinnostanut häviäväksi luullun uskonnon valtakuviot. Kuitenkin pian alkoivat Stalinin vainot, joissa katosi satoja piispoja ja pappeja. Khoren I ei suostunut vaikenemaan eikä alistumaan tämän kaiken edessä, ja hänet tapettiin kuristamalla 10. huhtikuuta 1938. Häntä ei saatu haudata muiden katolikosten joukkoon. Niinpä kuusi naista hautasi hänet Gaianen luostarin alueelle merkitsemättömään hautaan, jonka sijainti kuitenkin muistettiin ja josta jäännökset 1996 siirrettiin muiden katolikosten joukkoon. Vasta 1945 saatiin valita uusi katolikos, jolloin valituksi tuli kirkkoa väliajan käytännössä johtanut arkkipiispa Gevorg, katolikoksena Gevorg VI (1945-1954). Arkkipiispana hän joutui useasti kommunistien syljettäväksi matkatessaan työpaikalleen.

Gevorg VI sai pitää henkensä
ja kohosi lopulta katolikokseksi.
Virka-asun huppu tulikin tarpeen
roiskesuojana miehen toimiessa
kommunistien sylkykuppina
työmatkoillaan. Wikimedia
Commons.

Nykyinen katolikos Karekin II valittiin virkaansa 27. lokakuuta 1999 itsenäisessä Armenian tasavallassa. Tuolloin kokoukseen otti osaa 452 kokousedustajaa yli 30 maasta, mikä kertoo armenialaisten laajasta leviämisestä ympäri maailman. Periaatteessa ehdokkaina oli 47 piispaa. Länsimaista tulleet kokousedustajat olivat pettyneitä, kun nämä eivät esittäytyneet ja kertoneet näkemyksistään julkisesti. Ehkä he eivät viitsineet kiinnittää huomiota siihen, että kaikki eivät tosiaankaan voi tuntea heitä. Yhtä kaikki nelituntisen äänestysprosessin jälkeen Karekin Nersissian voitti Armenian arkkipiispa Nerseksen (ties kuinka mones Nerses tässä tekstissä) äänin 263-173. Virkaan vihkiminen piti suorittaa jo neljän päivän päästä, mutta tilanne muuttui dramaattisesti, kun Armenian parlamentissa murhattiin maan pääministeri, parlamentin puhemies ja muita poliitikkoja. Niinpä vihkimys voitiin suorittaa vasta 4. marraskuuta, jolloin iso osa kokousedustajista oli jo joutunut poistumaan.

Nykyinen katolikos Karekin II
on perimätiedon mukaan viran
132. haltija. Wikimedia Commons.

Armenian historiasta ei siis puutu väriä, mikä heijastuu myös Armenian apostolisen kirkon johtajien valintoihin. Kuitenkin kyseinen kirkko on selvinnyt kaikkien vaikeuksiensa läpi ja on edelleen olemassa suurvaltapolitiikasta, sisäisistä väännöistä ja kommunistihallinnon vainoista huolimatta. Niinpä se varmaan selviää myös tulevissakin myrskyissä, mitä ne sitten ovatkin. Toki kaiken edellä kuvatun ja kuvaamattomankin jälkeen (aiherajauksen vuoksi en käsitellyt lainkaan armenialaisten kansanmurhaa 1900-luvun alussa) toivoisi sille rauhallisempaa tulevaisuutta.

Lähde: 

Munkki Serafim: Araratista itään. 12 avainta kauneuden ja kärsimyksen Armeniaan. 2007.

Katolisen papin pakomatka talvisodan lumihangissa

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Tällä kertaa vuorossa on seikkailukertomus talvisodan ajalta. Tarinan sankarina on Viipurissa työskennellyt saksalaissyntyinen katolinen pappi, jonka sairaskäynti seurakuntalaisen luona Pohjois-Karjalassa miltei päättyi teloituskomppanian eteen. Miksi näin, se selviää tämän tarinan myötä.

Unelma Suomesta ja unelmien Suomessa

Johannes Schäfer oli syntynyt Saksan Berliinissä vuonna 1906. Hänet vihittiin katoliseksi papiksi Freiburgissa joulukuussa 1938. Jo opiskellessaan hän oli haaveillut pääsevänsä lähetyspapiksi Suomeen. Mielessään hän ajatteli erakkoelämää marja- ja sienimetsissä sekä ehkä saarnamatkoista Venäjälle. Hänen käsityksensä työkentästä oli siis jossain määrin romanttinen ja epärealistinen, mutta suomalaisiin metsiin hän kyllä sai tutustua täällä ollessaan. Toteuttaakseen haaveensa Suomesta hän liittyi Jeesuksen Pyhän Sydämen veljeskuntaan, jonka lähetysaluetta maamme oli. Niinpä hän heti pappisvihkimyksensä jälkeen matkusti Helsinkiin ja siirtyi sieltä tammikuussa 1939 Viipuriin sikäläiseen katoliseen seurakuntaan.

Viipurin pyhän Hyacinthuksen katolinen
kirkko on edelleen pystyssä, vaikkei enää
alkuperäisessä käytössä.
 Wikimedia Commons.

Vähäpuheiseksi idealistiksi kuvailtu Schäfer oli ilmeinen kielilahjakkuus, tosin voi olla, että Suomeen jo aiemmin kaivanneena hän oli varmaan jo ennestään opiskellut kieltä. Joka tapauksessa hän alkoi pitää saarnoja suomeksi oltuaan vasta kolme viikkoa maassa. Suomeen tulleiden katolisten pappien suomen kielen taito ei ollut itsestäänselvyys eikä aina välttämättömyyskään, sillä maamme katolinen väestö oli isolta osalta taustaltaan italialaisia, saksalaisia sekä puolalaisia, minkä lisäksi ainakin Helsingissä suomalaistaustaisista monet olivat ruotsinkielisiä. Schäfer pääsi myös toteuttamaan kaipuutaan luontoon, sillä hän teki pitkiä pyöräretkiä pitkin Karjalan Kannasta yhdessä seurakunnassa toimineen Hemmingin nuorisoseuran aktiivijäsenen Pauli Gorskin ja huonosti suomea puhuvan hollantilaissyntyisen veli Stefanuksen kanssa. He yöpyivät teltassa tutustuen tarkasti Kannaksen mäntymetsiin ja hiekkateihin.  Osa Schäferin pyöräretkistä ulottui Saimaan kanavalle ja Kurkijoen Elisenvaaraan asti. Kesän 1939 aikana hän matkusti Terijoelle tavaten siellä toisen kahdesta syntyperäisestä suomalaisesta katolisesta papista Adolf Carlingin ja vieraili tämän perheen maatilalla Kivennavalla. Voisi sanoa, että Schäfer vietti unelmiensa elämää.

Sota alkaa, velvollisuus kutsuu

Pian kuitenkin kaikki muuttui, ja leppoisat pyöräretket olivat muisto vain. Talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939 ja muutti pysyvästi koko Kannaksen. Tuolloin Viipurissa oli kolme katolista pappia, joista yksi oli jo aiemmin joutunut lähtemään Terijoelta. Kun kirkkoherra Theodor Schwering oli joulukuun alussa saattelemassa seurakunnan lastenkodin väkeä rautatieasemalle soitti Helsingin katolisen seurakunnan kirkkoherra Jan Vernooy. Schäfer otti puhelun vastaan. Siinä ilmoitettiin päätetyn, että vain yksi pappi saisi jäädä Viipuriin, muiden oli evakuoituva. Kun Schwering palasi ilmoitti Schäfer asian siinä muodossa, että Schweringille oli annettu evakuoitumiskäsky ja Schäferin pitäisi ainoana pappina jäädä Viipuriin. Schwering paheksui ohjetta, mutta lähti kuitenkin pommien saattamana matkaan. Omien sanojensa mukaan Schäfer ajatteli tuolloin jäävänsä Viipuriin mieluummin kuollen venäläisten keskitysleirillä kuin pakenisi kotimaahan. Tuolloin näet monet ulkomaalaissyntyiset papit ja katolisen kirkon työntekijät lähtivät maasta, sillä Neuvostoliitossa harjoitettu uskonnollinen vaino oli tiedossa.

Viipurin rautatieasemalta alkoi Schäferin matka kohti pohjoista.
Wikimedia Commons.

Kauaa ei Schäfer kuitenkaan Viipurissa vanhentunut, sillä pian Schweringin lähdettyä posti toi ilmoituksen siitä, että eräs seurakuntalainen teki kuolemaa Pohjois-Karjalassa. Tämä ei ollut mitenkään ihmeellistä, sillä vaikka katolilaisia oli Suomessa vähän saattoivat seurakuntalaiset asua hajallaan. Suomessa oli tuolloin neljä katolista seurakuntaa, Helsingissä, Turussa, Viipurissa ja Terijoella, ja niiden alueet saattoivat olla hyvin laajoja. Niinpä Schäfer päätti lähteä Pohjois-Karjalaan, mutta ei pukeutunut verkkarihousuihin, vaan laittoi 6. joulukuuta ylleen tirolilaisasun, pakkasi messukasukat ja liturgiset esineet reppuun ja tallusti asemalle. Tällä kävelymatkalla hän huomasi lastin liian raskaaksi ja palasi pappilaan keventämään sitä ja vaihtoi asukseen pitkän papinkaavun, talaarin. Sitten matka pohjoiseen sai alkaa. Ihan oman onnensa nojaan ei Schäfer muuten Viipurin seurakuntaa siksi aikaa jättänyt, sillä Terijoelta evakuoitunut pappi Armand de Caluwé oli vielä jonkin aikaa kaupungissa.

Sairastava seurakuntalainen löytyi Joensuun pohjoispuolella sijaitsevasta tuberkuloosisairaalasta metsän keskeltä. Kyseessä oli ilmeisesti Kontiolahdella sijaitseva Kontioniemen parantola. Siellä hän joutui aloittaessaan sairaalle tehtävää toimitusta hän joutui vakuuttelemaan kovasti sekä sairaalle että tämän läsnä oleville omaisille, että hän todellakin oli katolinen pappi. Hän myös lupasi omaisille tulevansa tarvittaessa toimittamaan myös hautajaiset.

Tehtävä oli suoritettu ja paluumatka alkoi. Keskiyöllä Schäfer pääsi takaisin Joensuuhun ja majoittui hotellissa. Tulipalot värjäsivät kaupungin yötaivaan purppuranväriseksi. Aamulla Schäfer päätti palata Viipuriin ja astui etelään matkaavaan junaan. Kuitenkin parin tunnin matkustuksen jälkeen junan oli pysähdyttävä ilmahälytyksen vuoksi ja matkustajien oli hajaannuttava metsään suojaan. Vaaran oltua ohi väki komennettiin junan vihellysmerkillä takaisin vaunuihin. Schäfer kuitenkin oli ilmeisesti edennyt liian kauas junasta, sillä saapuessaan radalle hän ehti nähdä ainoastaan kaukana höyryävän junan. Eipä auttanut muu kuin palata edelliselle asemalle.

Sotilaitten kourissa ja sotilaita paossa

Siellä tilanne alkoi pahasti eskaloitumaan. Hänet näet pidätettiin välittömästi. Sotilaitten silmissä tämä erikoinen ulkomaalainen, jolla oli omituiset vaatteet, saksalainen passi ja kantamuksena liturgisia välineitä vaikutti epäilyttävältä. Niinpä he päättelivät tämän olevan vihollisen vakooja, desantti. On kyllä helppo kuvitella, että papinkaavussa kulkeva Schäfer oli varmasti kulmakarvoja kohottava näky, mutta toisaalta väkisin tulee mieleen, että jos vakoojan peitetarinaksi olisi todella laitettu katolinen pappi olisi se ollut aika heikkoa maakohtaista profilointia, jos tarkoitus oli olla herättämättä huomiota. Noh, yhtä kaikki, tilanne oli vakava, suorastaan räjähdysherkkä. Osa sotilaista olisi näet halunnut ampua vangin heti, joku taas ehdotti, että olisi parempi säästää kuulia ja pistää vain puukolla. Tilanne siis oli eskaloitumassa nopeasti.

Eräs upseeri päätti kuitenkin ottaa Schäferin kuulusteltavaksi ja voi olla, että sotilaidenkin uho saattoi olla vain pelottelua. Schäfer vietiin Asemäki -nimiselle asemalle Elisenvaaran ja Lappeenrannan välillä. Schäferiä tilanne varmasti kuumotti melkoisesti, varsinkin kun hän muisti sotilaiden aiemmat uhkailut. Hän tosin oli ajatellut olevansa valmis kuolemaan, mutta uskonsa puolesta marttyyrina kommunistien käsissä, ei vakoojaksi luultuna. Niinpä hän yöllä pyysi sotilailta lupaa käydä ulkona. Hetken asemalaiturilla käveltyään hän kääntyi nopeasti asemarakennuksen nurkan taakse ja säntäsi maantielle. Alkoi hurja pakomatka. Ilmaan ammutut valopallot tekivät yötaivaan päivänkirkkaaksi. Schäfer loikkasi tien sivuun ja kaivautui ojan pohjalle lumen alle. Päivällä hän kuuli läheltään etsijöiden ääniä ja pysyi piilossaan.

Yön ja seuraavan päivän kuluttua Schäfer tajusi, että saattaisi kuolla paleltumiseen. Hän päätti lopulta nousta ojasta. Jalat olivat aivan turvonneet, joten hän laahautui puolen kilometrin päässä olevaan taloon. Talon väki soitti poliisin ja Schäfer vietiin aseman kellariin säilöön. Hänelle tarjottiin lämmintä ruokaa, muttei kyennyt nielemään mitään. Jalkojen turpoamisen vuoksi hän ei saanut moneen päivään saappaita jaloistaan. Onneakin kuitenkin oli kaiken tämän surkeuden keskellä, sillä lopultakin sotilaat saivat selvyyden hänen henkilöllisyydestään. Tämän jälkeen hänet vietiin junaan, joka kulki Lappeenrannan kautta Helsinkiin. Siellä hän suuntasi Helsingin katolisen seurakunnan pappilaan. Siellä hänet otti vastaan toinen suomalaissyntyisistä katolisista papeista Wilfrid von Christierson, joka antoi Schäferille ohjeen poistua maasta, kuten olivat tehneet monet muutkin ulkomaalaisen kansalaisuuden omanneet papit piispaa ja kirkkoherraa myöten.

Suomen pakkasista Afrikan lämpöön

Niin Schäfer poistui Suomesta eikä enää palannut. Sittemmin hän suoritti varsinaisen elämäntyönsä lähetyspappina Etelä-Afrikassa, jonne hän lähti toisen maailmansodan päätyttyä. Hän ei enää koskaan palannut Eurooppaan vaan kuoli lähetysasemallaan 71-vuotiaana vuonna 1977. Hänen esimiehensä piispa Everard Baaij kirjoitti myöhemmin Suomeen: "Isä Schäfer oli juuri sitä tyyppiä, joka varmaan olisi selviytynyt teidänkin maassanne. Pitkät talvikuukaudet eivät olisi ikävystyttäneet häntä, sillä hän osasi rukoilla ja opiskella ja oli aina avuksi lähimmäisille. Hänen valokuvamaiselle muistilleen ei teidänkään kielenne olisi ollut ongelma. Olihan hän oppinut saarnaamaan useilla afrikkalaisilla kielillä."

Kuten edellä on tullut ilmi, Schäfer todella oppi suomen hyvin nopeasti. Toisaalta maamme oli tarjonnut hieman karumpaakin valmennusta, sillä voi olla, että pommien valaiseman yötaivaan, suomalaissotilaiden uhkailujen, valopallojen valaiseman pakomatkan ja parin lumihangen alla vietetyn yön jälkeen mikään Afrikan lähetyskentillä tuskin saattoi suuremmin pelottaa Schäferiä, miestä, joka oli haaveillut rauhallisesta erakkoelämästä Suomen metsissä.

Lähteet

Kalevi Vuorela: Finlandia Catholica. Katolinen kirkko Suomessa 1700-luvulta 1980-luvulle. 1989.

Kustaa Heinikkala, rukoilevaisten patriarkka Laitilasta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

KUSTAA HEINIKKALA (1809-1904)

Kuva Heinikkalasta hänen vanhoilla
päivillään. Tätä katsoessa ymmärtää
aikalaiskuvaukset patriarkallisesta
ulkonäöstä. Kirjasta "Suomen
talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon".

Kun ajaa valtatie kahdeksaa Laitilan keskustan jälkeen kohti Raumaa tulee vastaan Untamalan kylä. Valtatie sivuuttaa sen viehättävän kylänraitin, mutta vasemmalle katsoessa huomaa pienehkön punaisen puukirkon. Laitilan keskustan ja Untamalan välissä on laajahko aukea. Tuon aukean paikalla oli aikanaan matala järvi, Valkojärvi. Yksi syy järven nykyiseen poissaoloon on löydettävissä Untamalan kirkon hautausmaalta, jonne tämä kerrotaan saatetun 6000 hengen voimin. Tämä talonpoika ja monien hengellinen isä oli Kustaa Heinikkala, "Heinikkalan faari", yksi Länsi-Suomen rukoilevaisuuden merkittävimpiä maallikkovaikuttajia. Hän oli yhdistelmä uudistushenkistä maanviljelijää ja vanhoillista hengellistä johtajaa, josta on jäänyt monta kiehtovaa kertomusta. Nyt tutustumme hänen tarinaansa.

Kotiin niin maallisessa kuin hengellisessäkin mielessä

Laitilan suuren miehen tarina ei alkanut Laitilasta. Se alkoi Luvialta, jonne hänen vanhempiensa kerrotaan lähteneen velkojien vuoksi ja elivät siellä kalastuksella. Siellä syntyi Kustaa-poika vanhempiensa kolmanneksi lapseksi ja ensimmäiseksi pojaksi 23. tammikuuta 1809. Yhteensä sisaruksia oli 12. Kustaan syntymävuonna olivat vanhemmat saaneet sen verran rahaa kasaan, että saattoivat ostaa Eurajoen Lapinjoelta Jaakolan talon,  mutta veri veti Laitilaan, josta puolen vuoden päästä ostettiin Anttilan tila Jaakolan myynnistä saaduilla rahoilla ja myöhemmin saatiin haltuun Untamalan Heinikkala, joka vuoteen 1860 asti tunnettiin Vähä-Heinikkalana. Siellä alkoi ahkera uurastus. Yhtenä sivutulona on mainittu olleen viinanpoltto, joka alkoi aina helmikuussa, niin että "Viinan myyminen oli sivutulona ja viinan juominen oli koti-ilona". Koulusivistystä ei lapsille juuri ollut tarjona, jonkinlainen lukutaito sentään. Kylällä eli vielä sunnuntai-iltaisten kyärukousten perinne, joihin kutsuttiin torvea soittamalla.

1820-luvun lopulla Laitilaan rantautui voimakas hengellinen herätys. Sitä on kutsuttu hurmoksellistenkin piirteittensä vuoksi hyppyherätykseksi. Laitilassa sen voimakkain leviäminen kesti pari vuotta, jolloin se oli asettunut pitäjän pohjoisosiin Soukaisten, Untamalan, Vahantaan ja Kodisjoen kyliin. Tuolloin pitäjää näet jakoi vielä tuo matala Valkojärvi, jonka vuoksi pohjoisosa eli jossain määrin erillistä elämäänsä verrattuna etelään ja pitäjän keskukseen. Kasvoillaan maassa rukoilusta tuli tuon alueen yleinen rukoustapa. Tämä herätys tempasi mukaansa myös Heinikkalat, ja Antti-isästä tuli paikallinen johtohahmo. Kustaan kerrotaan kokeneen oman herätyksensä hänen matkattuaan yhdessä naapurinsa Matias Sarkin kanssa Rauman markkinoille 1829 ja kuultuaan siellä maallikkosaarnaaja Johan Dahlbergia. Jotkut lähteet antavat ymmärtää, että näiden kahden nuoren miehen kautta herätys sitten olisi Laitilaan tullutkin, ainakin kerrotaan Antinkin matkanneen Dahlbergin luokse ja rikkoneen sen jälkeen viinapannunsa.

Kustaa sai Heinikkalan isännyyden varsin nuorena vuosien 1834-1835 paikkeilla ja samoihin aikoihin hän avioitui Kristiina Juhontyttären kanssa, joka oli kotoisin Laustin Heikkilästä (s. 9.1.1808 - k. 27.7.1883). Häissä oli pidetty seurat, joissa oli yhtenä puhujana ollut Efraim Jaakola Kalannista, joka teki aikanaan useita hengellisiä lauluja. Perheeseen syntyi yhteensä kahdeksan lasta. Isänsä kuoltua vuonna 1837 alkoi Kustaan asema Laitilan herätystä kannattavien joukossa kohota. Hänestä alkoi kehittyä joukon hengellinen johtaja. Johtajuutta vaadittiinkin, sillä liikehdintää myös vastustettiin ja seuraväelle tehtiin kiusaa, mistä kertoo tämä Heinikkalan vanhana nuorille kertoma tapaus: " Kerrankin Hän sanoi meille nuorille. Kyll' teijä kelppa kääs seorois ko saat oll raohas, ett sillo ko mnä oli nuar miäs viäl nii oli toiselaist. Kerranki ko oltti seoras täsä lähel nii heitetti ämprilline kuravett aknast sisäl ihmiste pääl ja lapse nii peljästys siit."

Väkivahva tilan uudistaja

Heinikkalan rakennuttama kivinavetta on nähnyt parempiakin
päiviä, mutta seisoo yhä Untamalan kylänraitilla. Itse otettu.

Kustaa olikin ilmeisesti johtajatyyppiä, sillä häntä on kuvattu voimakkaaksi ja toimeliaaksi talonisännäksi. Hän raivasi Ropan suoalueille uudisviljelyksiä ja perusti sinne myös torppia. Hän myös rakennutti kylän ensimmäisen kivinavetan, oikean karjakartanon, johon tuli rakennusmestariksi Juha Rosengren Kiukaisten Paneliasta asti. Rakentuipa myöskin uusi komeampi päärakennuskin, johon tehtiin iso tila seurojen järjestämistä varten. Heinikkala siis piti huolta tilansa kehittämisestä, mutta kantoi myös huolta siitä, ettei se saisi viedä hänen huomiotaan uskonasioista. Mainitaankin hänen valitelleen erään jumalanpalveluksen jälkeen, että hän oli koko kirkonmenojen ajan rakentanut kivinavettaa, eli hänen ajatuksensa olivat pyörineet rakennustyömaalla jumalanpalveluksen sijaan. Ehkäpä näihin ongelmiin liittyy se hänen lyhyt rukouksensa, mitä hänen kerrotaan seuroissa ja muissa hengellisissä tilaisuuksissa lausuneen: "Hyvä Jumala, älä anna minun tottua". Hän siis pelkäsi tottuvansa sanankuuloon niin, ettei se enää koskettaisi häntä, ja taisteli tätä tottumusta vastaan.

Aikanaan herätysliikkeiden syntyessä muut ihmiset monin paikoin syyttelivät herätykseen tulleita laiskoiksi, nämä kun istuivat seuroissa veisaamassa ja puheita kuuntelemassa eivätkä käyttäneet sitä aikaa työntekoon. Herätykseen tulemisen pelättiin hävittävän talon. Heinikkala näyttäisi olleen esimerkki miehestä, johon tällainen syytös osui huonosti jos lainkaan. Hän istui seuratuvissa ja kävi puhumassa seuroissa, mutta huolehti myös talostaan ja kehitti sitä. Ehkä hän oli hyvin tietoinen tuollaisista ulkopuolisten syytöksistä, tai sitten muuten tarkka näistä asioista. Joka tapauksessa hänen kerrotaan  silloin, kun Juho Iisak Kartano Lappi Tl:stä tuli vasta jokin aika aiemmin uskoontulleena kyselemään neuvoja Heinikkalalta elonkorjuuaikaan nuhdelleen tulijaa sanoen: "Kuinka näin kiireisenä aikana joudat tällaisia matkoja tekemään?" Kartanon vastattua, että heillä oli jo vilja leikattu oli Heinikkala sitten todennut, että sinulla taitaa sitten olla tosi kysymyksessä. Tämä tapahtui Heinikkalan vanhuuden päivinä. Kartanosta itsestäänkin kehittyi aikanaan seurapuhuja.

Tässä Untamalan kirkkosalissa
Heinikkalakin istui monen monituiset
kerrat, mitä nyt ajatus välillä karkaili
navettatyömaalle. Itse otettu.

Heinikkalan voimista on säilynyt erinäisiä tarinoita, joista osa lienee tosia, osa matkan varrella kasvaneita. Joka tapauksessa hän vaikuttaa olleen vahva mies. Erään puron yli oli tehty kivisilta, ja sitä tehneet olivat tahallisesti jättäneet ison kiven keskelle siltaa lyöden vetoa korttelista viinaa, että Heinikkalan isäntä nostaa sen siitä yksinään pois. Sen Heinikkala tekikin, vaikka suuttuikin vedonlyönnistä. Toinen juttu kertoo Ropan metsästä ajetun härillä puita, mutta härät eivät kerran halunneetkaan kääntyä metsätielle, jolloin Heinikkala olisi nostanut niitten etupuolen tien sivuun ja potkaissut niitä kylkeen. Tätä hän kuitenkin pian katui ja lakin päästään ottaen jutteli härille: "Oi, joi, pojat, älkää olko minun suuttumisestani ja potkimisestani millännekään, kun kiukuttelenkin itse Jumalan luomille." Samoin kerrotaan hänen heittäneen varsan tämän kaadettua jyväsäkin ja kerran repineen kokonaisen nuoren koivun maasta juurineen hätyyttääkseen sillä oraita syömään menneitä hevosia. Vaikka osa näistä jutuista olisikin mielikuvitusta kertonevat ne kuitenkin todenperäistä tarinaa voimakkaasta ja helposti kiivastuvastakin isännästä, joka osasi kuitenkin myös katua ja hävetä joitain voimanpuuskiaan.

Vaikeuksia terveydessä ja perheessä

Karjalle hankittiin rehua myös Valkojärven rantamailta. Siellä isäntä vesikoissa kahlatessaan ja karjalle ruokaa niittäessään ilmeisesti sai jalkoihinsa  vesiruusun, josta tulikin elinikäinen kiusa ja joka pisti hänet viikkokausiksi vuoteenomaksi, mikä oli raskasta toimeliaalle isännälle. Kun hän siihen asti oli käynyt naapuripitäjissä ja kauempanakin seuroja pitämässä tulikin väki nyt hänen luokseen häntä lohduttamaan ja neuvoja kysymään ja talossa pidettiin nyt jatkuvasti seuroja. Ehkä tämä tilanne tekikin Heinikkalasta seutukunnan hengellisen isän, jonka luota käytiin neuvoja kysymässä.

Entisen Valkojärven rantatöyräs näyttää
nykyään tältä. Wikimedia Commons.

Oliko syynä sairastuminen vai oliko ajatus hautunut mielessä jo aiemmin, joka tapauksessa Heinikkala oli varma siitä, että Valkojärvi oli kuivattava. Se muodosti esteen Untamalan ja Kirkonkylän välille. Sen Heinikkala halusi pelloksi, vaikka toiset kauhistelivat ajatusta pitäen sitä luonnottomana. Heinikkala haastettiin kerran käräjillekin sen vuoksi, että hänen syytettiin ajamaan hankettaan ilman viranomaisten lupaa. Tämän jutun Heinikkala voitti, mutta sai samalla sakot seurojen pitämisestä. 1856 hän sai tukijoita, joiden kanssa lähetettiin joukolla anomus lupaa ja varoja kuivatusta varten. Ne kuitenkin evättiin. 1880-luvulla tehtiin uusi anomus, jonka myötä asiaa alettiin tutkia ja 1897 jälleen uuden anomuksen myötä työhön lopulta ryhdyttiin. Vaikka järvi ei täysin kuivunut vielä Heinikkalan elinaikana voi häntä pitää keskeisenä tekijänä siinä, että entistä järvenpohjaa hallitsevat nyt pellot ja valtatie.

Heinikkala koki perhe-elämässään monia suruja. Hänen kahdeksasta lapsestaan neljä kuoli nuorena. Kaksi tytärtä pääsi toisiin taloihin emänniksi ja nuorimmasta pojasta Johanneksesta tuli 1870-luvulla Heinikkalan isäntä. Viinanhimo kuitenkin vaivasi tätä ja tuotti isä-Kustaalle paljon surua. Kerrotaan tämän jopa valittaneen, että kaksi hyvää poikaa oli häneltä otettu pois, mutta tämä "kusimato" jäi. Johannes tuli kuitenkin isänsä kuoltua itse uskoon ja ilmeisesti hänen käsialaansa on Länsi-Suomen Herännäislehdessä ilmestynyt Kustaa Heinikkalan elämää käsittelevä kirjoituskin. Kristiina -vaimon kuoltua 1883 huolehti Maria-tytär, joka oli naimaton, isästään.

Voimien hiipuessa patriarkaksi

Samalla vuosikymmenellä, 1886, otettiin käyttöön uusi virsikirja ja kirkkokäsikirja. Silloin Heinikkala oli etunenässä siinä rukoilevaisjohtajien joukossa, joka päätti ettei näitä uusia kirjoja haluta ottaa käyttöön. Hänen mielestään niissä ei ollut samalla tavalla Pyhän Hengen vaikutusta kuin vanhoissa kirjoissa. Hän murehti sitä, miten kansa villiintyy kun ihmisjärjellä laaditaan kristillisiä kirjoja. Ei hän kuitenkaan uusia kirjoja täysin epäkristillisiksi väittänyt, sillä hän sanoi ettei sielunvihollinen vielä tähän kirjojen muuttamiseen tyydy, kun niissä on niin paljon hyvää jäljellä. Tällä päätöksellä oli joka tapauksessa kauaskantoiset seuraukset, sillä vuoden 1701 virsikirja ja 1694 kirkkokäsikirja ovat edelleen pääosan rukoilevaisuutta käyttämiä ja heillä jumalanpalveluskäytössä. Muutoksessa oli näet myös sisällöllistä muutosta aiempaan eikä ainoastaan kielellistä uudistamista, minkä perusteella liike on edelleen nähnyt paremmaksi käyttää näitä vanhoja kirjoja niistä uusia painoksia kevyesti kielellisesti uudistettuina ottaen.

Heinikkalan vanhetessa hänen voimansa vähenivät, mutta arvostus hengellisenä isänä vain kasvoi. Runsaasti on talletettu kertomuksia siitä, miten ihmiset kävivät häntä katsomassa ja häneltä oppimassa. Varsinainen tieto opetuksesta on kuitenkin lyhyttä ja anekdootinomaista ja joskus myös selkeästi epäperäistä. Hänellä oli tapana ilmeisesti luetuttaa kävijöillä joko Raamattua tai jotakin postillaa ja hän saattoi huomauttaa, mikäli toinen luki liian nopeasti. Hän opetti lukemaan hitaasti sanaan syventyen ja mietiskellen, mitä luetussa sanottiin. Jonkun sanottua, ettei lukemisesta tunnu olevan hyötyä lausui hän, että: "vaikka siltä tuntuisikin niin aja Jumalan sanaa sisällensä, vaan, niinkuin vanhaan latoon, kyllä se kaikki siellä tarvitaan, ja hädän aikana on tarpeen." Jonkun miettiessä sitä, miten mahdolliset vainon ajat kestettäisiin totesi Heinikkala, että "Kyllä me ne ajat kestämme, kunhan vain nämä myötäkäymisen ajat kestämme, että emme vaivu suruttomuuteen". Hänhän oli omakohtaisesti kokenut maallisen vaurastumisen lähinnä haittaavan uskonelämää. Vanhana vuoteellaan istuvana patriarkkanakin hän valitti, kuinka yhden Isä meidän -rukouksen aikanakin mieli ehti karata Turun markkinoille asti.

Untamalan pieni, mutta sievä kirkko seisoo
edelleen mäellään, lähellä Heinikkalan
kivinavettaa. Wikimedia Commons.

Nuoruutensa hurmokselliseen herätykseen näytti Heinikkala suhtautuvan kaksijakoisesti. Hänen vanhoilla päivillään ilmeni taas hurmoksellista herätystä, mutta Heinikkala pyrki ohjaamaan liikettä vähemmän hurmokselliseen suuntaan. Toisaalta hän saattoi sanoa, että usko synnyttää hengellistä iloa, mutta kuitenkin hän oli sitä mieltä, että "Jos he Pyhän Hengen koulussa pysyvät, niin kyllä takapuoli istuttavalle pysyy", eli hän tuntui suhtautuvan kielteisesti hurmosilmiöihin. Kuitenkin eräs Eurasta asti Untamalaan vuoden 1899 paikkeilla matkannut 16-vuotias tyttö, joka oli tehnyt matkan varta vasten nähdäkseen Heinikkalan kuvasi myöhemmin, kuinka seurat jatkuivat keskiyöhön asti ja kuinka osa seuraväestä makasi kasvot maassa "mustanpunaisina" ja hakkasivat nyrkillä permantoa. Heinikkala siis ilmeisesti kuitenkin oli mukana myös tällaisissa seuroissa. Toki ainakin vanhemmiten liikuntakyvyttömällä miehellä ei hirveästi ollut valinnanvaraa. Kyseinen muistelija muuten mainitsi Eurasta enemmänkin käyvän väkeä Heinikkalaa näkemässä ja että Heinikkala oli euralaisille suorastaan "epäjumala". Voi olla, että ilmaus on liioiteltu, ja epäjumalaksi Heinikkala tuskin hinkui, mutta tämä maininta kertoo siitä, miten Heinikkalaa arvostettiin myös Laitilan ulkopuolella.

Heinikkalalta on talletettu runsaasti ankaria sanontoja ja jyrkkiä lausuntoja, mutta myös lempeitäkin, kuten kehoitus olla moittimatta nuoria niin kovasti. Sympaattinen on eräs muistelo, jossa kertoja mainitsee äitinsä nuorena morsiamena kysyneen sopiiko hänen pukeutua morsiuspukuun vai olisiko se pelkkää turhuutta ja syntiä. Heinikkala oli vastannut: "Etkö sä flikka ole lukenut että 'morsian kaunistettu hänen miehelleen'. Pane sä likka vaan itses koruihin mitä koreve sitä pareve." Tiettyä leikkisyyttä ilmaisee myös Pyhärannasta pyöräilleelle nuorelle miehelle tokaistu "Voi Herran poika, kun kuljet pikemmin kuin vanhan miehen ajatus". Hänen mainitaan myös joskus arvostelleen joittenkin hänen mielestään liian pitkiksi venyneitä rukouksia, esimerkiksi tokaisten "Mistäs kaukaa niin pitk'lahjaiset nuoret miehet on kotoisin?" tai nousemalla kesken pitkää rukousta ylös sanoen "lakkaa nyt jo rukoilemasta. Pyhä Hengi ei ole enää aikaakaan vaikuttanut". Hän siis saattoi olla toisinaan hyvin terävä sanoissaan, mutta toisissa tilanteissa lempein sanoin kehoitti ihmisiä turvaamaan Jeesukseen ja olemaan "Jeesuksen käres".

Pari kuvausta voisi mainita Heinikkalan viimeisiltä vuosilta, jotka ehkä antavat kuvaa siitä millaisia olivat ne tilanteet, joissa häneltä käytiin neuvoja kysymässä. Heinikkala vietti elämänsä viimeiset seitsemän vuotta kokonaan vuoteessa. Kustaa Kylänpää -niminen mies on kirjoittanut käynnistään Heinikkalan luona ollessaan nuori ylioppilas vuonna 1903. Hän kuvailee, kuinka hänen tultuaan tupaan "oli siellä hyvin vanha ihminen, joka sanoi, että isä on kamarissa. Me luulimme häntä Kustaa H:n sisareksi. Hän olikin tytär. Kamarissa oli patriarkka, iso luiseva, laiha valkopartainen vanhus istuen sängyssä, jalat sängyssä. Pyhä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Hän rupesi heti puhumaan: Taidatte olla samoissa asioissa kuin se rehtori Oulusta vai onko sielunne asia tullut kalliiksi. Sitten hän alkoi puhua siitä ja väsähti. Meille jäi tunne, että olimme pyhän majassa." Yhdysvaltoihin muuttanut Olga Williams puolestaan muistelee, kuinka ollessaan vielä kotona "kävin monasti siellä vaarin peräkamarissa ja välin istuimme siellä koko päivänkin ja aina siellä oli muitakin vieraita. Hän oli jaloistaan sairas ettei voinut paljoa kävellä loppuaikoina vaan istui sänkyn laidalla pieni pallituoli jalkojen alla ja joku vaate vedettynä ylös polvien päälle asti ja sitä Hän vähän väliä nosti ylemmäksi ettei se vajonnut alas Hänellä oli parta ja oli hyvin Patriarkan näköinen vähän terävä katse ja puhui r.kirjaimen pehmeästi mutta hyvin ymmärrettävästi. Hänen sanansa olivat viissaat ja olit useinkin lyhyeet mutta paljon sisältävät."

Heinikkalan ja hänen vaimonsa
hautakivi Untamalan kirkkomaalla.
Itse otettu.

Muistitietoon on jäänyt sekin, kuinka Heinikkala pyysi tuomaan poikansa tyttären ensimmäisen lapsen, Viljo Heinikkalan, syliinsä voidakseen siunata tämän patriarkaaliseen tapaan. Pojantyttärelle ja tämän miehelle oli tällöin siirtynyt tilan hallinta. 2. joulukuuta 1904 tämä vanha patriarkka päätti maallisen taivalluksensa. Saattojoukon on kerrottu olleen valtava, tuhansia rukoilevaisia ja samanhenkisiä laajalta alueelta, väitetysti jopa 6000. Ruumissaarnan piti Laitilan rovasti Elers, joka, vaikka oli ollut myös napit vastakkain Heinikkalan kanssa lausui, että tässä heijastui jo eläessään "sen Kristuksen kuva, jonka yhteydessä hän oli elävän uskon kautta." Iltamyöhään kaikui Untamalan hautausmaalla saattoväen veisuu ja rukous.

Heinikkalan faarin merkitys nykyään

Heinikkalan kuva tarkkailee
nykymenoa Untamalan kirkon
sakastissa, osuvasti vanhojen kirjojen
päällä. Itse otettu.

Nyt Heinikkalasta muistuttaa Untamalan kylällä hänen rakentamansa kivinavetta, hautakivi kirkkomaalla sekä pieni valokuva kirkon sakastissa. Samoin hänen muistomerkkinään voi pitää myös peltoaukeaa, jossa ennen lainehti Valkojärvi. Se on hyvinkin maisemaa hallitseva muistomerkki riippumatta siitä, mitä mieltä on siitä oliko järven kuivatus

Veisuun aika vanhan käsikirjan
jumalanpalveluksesta Untamalassa. Kuten
kuvasta näkyy käyttävät jotkut
rukoilevaisnaiset tilaisuuksissa
tummaa päähuivia, mutta tätä tapaa
ei ole kaikilla. Itse otettu.

hyvä asia. Kuitenkin myös Heinikkalan henkinen perintö elää edelleen Laitilassa ja eteläisessä Satakunnassa. Olen itsekin saanut vierailla Untamalan kirkossa jumalanpalveluksessa, joka on toimitettu vuoden 1694 kirkkokäsikirjan mukaisesti, jossa kirkkokansa on polvistunut rukoukseen penkkiensä ääreen ja jossa vuoden 1701 virsikirjan virret ovat kaikuneet kirkon kattoon asti niin kuin aika olisi pysähtynyt eikä mitään muuta virsikirjaa olisi koskaan sen jälkeen tullutkaan. Tämä ei ole ainoastaan Heinikkalan ansiota, eikä hän ole rukoilevaisuuden perustaja, mutta kuitenkin merkittävä tekijä siinä mihin suuntaan liike kehittyi. Osa rukoilevaisista suhtautuu kirjoihinsa tiukemmin kuin toiset ja osa käyttää uudempia vanhojen rinnalla, mutta voi kuitenkin sanoa, että Heinikkalan hengellinen perintö elää edelleen, myös siinä kirkossa, jossa hän itse eläessään istui ja jonka vieressä hänen maalliset jäänteensä lepäävät.

Lähteet

J. Heinikkala: Kertomuksia Kustaa Heinikkalasta. Länsi-Suomen Herännäislehti nro 1/1911, 28.4.1911. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/991388?page=12

J. Heinikkala: Kertomuksia Kustaa Heinikkalasta. Länsi-Suomen Herännäislehti nro 2/1911, 27.5.1911. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/991389?page=10

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. 1976.

F. M. Karrakoski: Kustaa Heinikkala 1809-1904. Kirjassa Suomen talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon. 1952.

Emilia Perho: Untamalan kivinavetan käyttö- ja korjaussuunnitelma. Opinnäytetyö, 2011. https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/31043/Perho_Emilia.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Anssi Simojoki: Vanhan käsikirjan suomalainen messu. http://www.rukoilevaisuus.com/vkmessu.php?printable=true

Osmo Tiililä: Rukoilevaisten kertomaa. Länsi-Suomen herännäisyyden edustajia 1900-luvulla. 1966. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1924792?page=1