Sokio-Aapa: Abraham Tuominiemi, Keski-Pohjanmaan herättäjä

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

ABRAHAM TUOMINIEMI (1845-1891)

Suomen herätysliikkeissä on ollut runsaasti merkittäviä maallikkojulistajia. Näin myös evankelisessa herätysliikkeessä, jonka parista haluan nyt nostaa esille erään aikansa merkittävimmistä. Abraham Tuominiemen ansiota on näet osaltaan se, että evankelisella herätysliikkeellä on yhä, yli 130 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin suhteellisen vahva asema Keski-Pohjanmaalla. Sitäkin kiehtovampaa tämä on siksi, ettei Tuominiemi ulkoisesti vastaa stereotyyppistä mielikuvaa siitä, millainen olisi massoja viehättävä julistaja.

Halsuan pojan harvinainen silmäsairaus ja elämän valon löytäminen

Tuominiemi oli kotoisin Keski-Pohjanmaan Halsualta, joka oli tuolloin Vetelin kappeliseurakunta. Hän syntyi 5. toukokuuta 1845 pienelle Tuominiemen tilalle. Hänen äitinsä mainitaan olleen kristillismielinen ja kehotti lapsiaan ahkeraan Raamatun tutkimiseen. Isä puolestaan oli uskonnollisesti välinpitämätön. Pikku Aabrahamin tai Aapramin mainitaan olleen iloinen ja "hilpeä-luontoinen poika", joka oli taipuvainen kuuntelemaan Jumalan sanan opetusta.

Tuominiemi muutti 15-vuotiaana kotoaan hankkiakseen elantonsa vieraan palveluksessa. Hänen kerrotaan eläneen muiden nuorten tavoin aina 18-vuotiaaksi, tai kuten hänen elämäkertansa Kotimatkalla -vuosikirjaan kirjoittanut Juho Torppa asian ilmaisee, "tämän maailman juoksun jälkeen". 18-vuotiaana hän sairastui pitkälliseen tautiin, jonka seurauksena hän sai silmiinsä pysyvän vian. Moni luuli häntä sokeaksi, mutta oikeastaan  kyse oli silmäluomien halvaantumisesta. Niinpä Tuominiemen oli nähdäkseen vaikkapa lukemista varten käsin nostettava silmäluomensa ylös. Tämän vuoksi hän tarvitsi itselleen taluttajan pitkille matkoille. Usein näillä matkoilla saattajana toimi Tuominiemen sisarenpoika.

Abraham Tuominiemi Kuva on piirretty valokuvan pohjalta ja hän on siinä jo habitukseltaan selvästi arvokas saarnamies. Silmät eivät sairauden vuoksi pysyneet auki ilman, että hän nosti käsin luomiaan. Kotimatkalla 1892.

Sairaus luonnollisesti esti häntä tekemästä normaalia työtä, minkä vuoksi hän päätti ryhtyä hierojaksi. 22-vuotiaana hänen elämässään tapahtui kuitenkin jälleen suuri käänne. Halsuan pitkäaikainen kappalainen Frans August Hällberg (1824-1889) oli muuttanut perheineen v. 1867 Himangan kappalaiseksi. Tuominiemi oli kuulunut Hällbergin rippikoululaisiin. Ehkä Tuominiemi oli jäänyt jotenkin mieleen, tai sitten kappalaisenpappilassa kaivattiin hierojaa, mutta joka tapauksessa Tuominiemi kutsuttiin Himangalle, missä erityisesti rouva Serafia Hällberg (1826-1890) otti hänet hoiviinsa. Tämä vei häntä myös evankelisen liikkeen tilaisuuksiin, joita pieni joukko järjesti Himangalla.

Näissä tilaisuuksissa sana puhutteli Tuominiemeäkin. Hän havaitsi oman Jumala-suhteensa puutteellisuuden siitä huolimatta, että oli tautivuoteelta asti tuntenut halua parannuksen tekoon. Oman syntisyyden painaessa Tuominiemi joutui painiskelemaan myös kahden eri herätysliikkeen uskonkäsitysten välillä. Evankelisten lisäksi alueella vaikutti näet lestadiolaisia, jonka edustajat myöskin olisivat halunneet nuoren miehen riveihinsä. Lutherin sekä evankelisen liikkeen oppi-isän Fredrik Gabriel Hedbergin kirjojen lukeminen saivat hänet kuitenkin omaksumaan evankelisen kannan, jossa hän pitäytyikin kuolemaansa saakka.

Himangan kirkon alttaritaulu julistaa sitä Jeesuksen täytetyn työn sanomaa, 
josta Tuominiemikin löysi elämänsä valon silmien valon heikennyttyä. 
Wikimedia Commons:
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Himanka_nya_altartavlan.JPG

Lähes sokeasta valoa jakamaan

Vuoden 1870 aikoihin Tuominiemi matkasi Lappajärvelle, jossa toimi apulaispappina nuori, myöhemmin evankelisen liikkeen johtohahmoksi nouseva Johannes Bäck (1850-1901). Hän oli omaksunut evankelisen uskonkäsityksen aivan vastikään. Tuominiemi aloitti Lappajärvellä hengellisten puheitten pitämisen. Ensimmäisen raamatunselityksen tekstikin tiedetään, se oli Johanneksen evankeliumin 8. luvusta. 

Ulkonäöltään tämä ainakin myöhemmin lihava ja parrakas mies ei ollut ehkä miellyttävimmän näköisiä sananjulistajia, mutta hänen erinomainen muistinsa auttoi tässä tehtävässä, josta tuli hänen elämäntyönsä. Hänellä oli myös monia kiehtovia kielikuvia, jotka jäivät kuulijoiden mieleen. Esimerkiksi tähdentäessään sitä, ettei parannuksen tekoa kannata jättää vasta kuoleman hetkelle hän sanoi: "Se ei ole niin otettavissa kuin vesitanko porstuvan nurkasta". Seuraillessaan kirvesvartta veistävän isännän puuhastelua hän totesi: "Itsevanhurskas on kuin pilalle veistetty pölkky, siitä on vaikea tehdä kirvesvartta. Helpompi se on tehdä veistämättömästä pölkystä".

Johannes Bäck (1850-1901) oli itse merkittävä evankelinen vaikuttaja, joka sai hetken toimia yhdessä Tuominiemen kanssa. Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Johannes_B%C3%A4ck_pastor.jpg 

Tämän jälkeen hän asui noin kymmenen vuotta Himangalla toimien yksityisesti maallikkosaarnaajana kiertäen naapuriseurakunnissa Kälviällä, Lohtajalla ja Kannuksessa sekä matkaten myös pidemmälle Lestijokilaaksoon Toholammille ja Lestijärvelle. Tuominiemi kulki kylästä kylään niin, että saattoi viipyä samalla paikkakunnalla useita viikkoja.

Vainottuna ja valtuutettuna julistajana

Tosin Himangalla nuorta sananjulistajaa kohtasivat jo alkuunsa vaikeudet. Evankelista julistusta vastustaneet saivat näet Tuominiemen karkotettua Halsualle sillä perusteella, ettei tällä ollut lainmukaisia matkapapereita. Pian hän kuitenkin palasi tarvittavat paperit mukanaan. Silloin hänen vastustajansa hävittivät nuo paperit, joita säilytettiin erään isännän luona ja vaativat miestä jälleen poistumaan. Silloin muutamat säätyläiset selittivät tilanteen nimismiehelle, joka rauetti asian. Tuominiemi toimi Himangalla noin kymmenen vuotta.

Tuominiemen muutettua takaisin kotiseudulleen Halsualle hän aloitti Vetelinjokilaaksossa seurojen pidon. Tästä paisui vähitellen huomattava hengellinen liikehdintä. Vetelissä Räyringin ja Finnilän kylien väki sisusti Finnilään erityisen saarnahuoneen Tuominiemen seuroja varten niin, että kukin talo hankki huoneeseen oman penkkinsä. Tuominiemi oli kolmen vuoden ajan tuon huoneen vakinainen opettaja kiertäen pyynnöstä myös muualla. Seudulla kutsuttiin Tuominiemeä nimellä "Suuri vältti" tai "Isofältti" eli aura, mikä kuvasi hänen vaikutustaan hengellisen maaperän muokkaajana. Muita hänestä käytettyjä nimiä olivat "Aapa-pappi" ja "Sokio-Aapa".

Vetelin kirkko tuli Tuominiemelle varmasti tutuksi hänen vaikuttaessaan siellä monta vuotta. 
Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Veteli_Church_20180525.jpg

Vuoden 1883 lopulla evankelisen herätysliikkeen kattojärjestö Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys kutsui Tuominiemen kolportöörikseen eli maallikkotyöntekijäkseen. Pöytäkirjassa mainittiin valinnan perusteluna Tuominiemen erinomainen lahja "saarnata puhtaasti ja selvästi Jumalan sanaa". Tämän myötä hän matkasi entistä laajemmalla alueella saarnaten nyt myös Alajärvellä, Lappajärvellä sekä Evijärvellä. Liikkumishaasteistaan huolimatta hän toimi kolportöörinä ainakin 21 seurakunnassa. Häntä onkin pidetty Keski-Pohjanmaan evankelisen herätyksen isänä.

Pappien herjausten kohteena

Menestys toi mukanaan huomiota, eikä ainoastaan myönteistä. Paikallinen papisto alkoi arvostella Tuominiemeä. Niissä seurakunnissa, joissa papisto suhtautui Tuominiemen työhön kielteisesti alkoivat evankeliset ollakin pian oppositiohengessä seurakuntaa kohtaan, kun taas myönteisten pappien seurakunnissa evankeliset olivat kirkollisia.

Kaustisten kirkkoherrana toimi vuosina 1887-1889 vt. kirkkoherrana J. R. Forsman (1859-1936), joka toimi myöhemmin sukunimellä Koskimies Oulun piispana. Hän kohtasi silloin tällöin Tuominiemen seuroissa. Hän ei hyväksynyt Tuominiemeä ja ilmaisi arvostelunsa tavalla, joka ei tee suinkaan kunniaa arvostelun antajalle. Hänen mukaansa Tuominiemi oli "inhottava katsella, puoli silmitön, lihava mäskisäkki", joka puhui "pitkään ja sakeasti", mutta siitä huolimatta tämän puhe oli "herkkua" kuulijoille. Ulkomuodon haukkuminen tuntuu ala-arvoiselta, varsinkin kun Tuominiemi ei voinut sairaudelleen mitään. Puheen arvostelussa voi aavistella kateuttakin, kun tämä "sakeasti" puhuva mies sai ilmeisesti kirkkoherraa suurempaa suosiota.

Juho Rudolf Forsman (1859-1936) ei sanottavammin tämän kirjoituksen sankaria arvostanut. Wikimedia Commons: 
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Juho_Rudolf_Forsman.jpg

Kuolinvuotenaan 1891 Sokio-Aapa ehti päätyä Vartija-lehden väittelyn kohteeksi. Kaustisilla vuodet 1889-1891 pappina toiminut Johan Adolf Snellman (1861-1901) antoi ankaraa arvostelua Evankeliumiyhdistyksen maallikkosaarnaajia vastaan syyttäen sen kolportöörejä omahyväisiksi ja itsepäisiksi sekä miehiksi, joita hallitsi väärä täydellisyydentunto. Snellmanin mukaan nämä eivät käyneet kirkossa eivätkä sallineet ojentaa itseään. Snellman ei mainitse Tuominiemen nimeä, mutta on pidetty selvänä tämän puhuneen hänestä.

Snellmanin kirjoitusta seurasi vilkas kirjoittelu kolportöörien oikeuksista ja velvollisuuksista, missä yhteydessä Tuominiemeä ja tämän mainetta myös puolusteltiin. Paikallisen perimätiedon mukaan poikamieheksi jäänyt Tuominiemi olikin elämänvaellukseltaan nuhteeton. Usein tällainen kiistely johtui siitä, että papisto edusti toisenlaista teologista kantaa kuin kolportööri. Tuominiemi ja Snellman olivat ilmeisesti päätyneet opilliseen väittelyyn, mikä selittää vihamielisen kirjoittelun.

Saarnamiehenä liki viimeiseen asti

Viimeiset vuotensa Tuominiemi eli Vetelissä Tunkkarin talossa. Helmikuun alussa 1891 Tuominiemi noudettiin Halsualle Meriläisen taloon puhumaan. Tuominiemen terveys ei ollut tuolloin kovin hyvä, mutta kun kerran Halsualla oli sanan nälkää oli sinne mentävä. Oltuaan Halsualla viikon hän sai oikeaan olkapäähän kivuliaan veripaisuman. Siitä huolimatta hän opetti sunnuntaisin ja kerran arkenakin. 

Keskiviikkona 11. helmikuuta hän piti viimeisen julkisen puheensa. Tilaisuus oli tavallisuudesta poikkeava, sillä puheensa lopetettuaan Tuominiemi ehdotti lopuksi keskustelua ja esitti itse kysymyksiä keskustelun pohjaksi, kun hän yleensä oli antanut tämän muiden tehtäväksi. Hänen esittämänsä kysymykset koskettelivat hyvin keskeisiä asioita, kuten uskovan lankeemuksia, syntien anteeksiantamista, syntien anteeksi antajaa jne. Aivan kuin hän olisi aavistanut, että aika oli hänen osaltaan kulumassa loppuun.

Seuraavana sunnuntaina hänen oli vielä tarkoitus pitää raamatunselitys, mutta voimat murtuivat ennen sitä. Maanantaina 16. helmikuuta hänen vointinsa paheni rajusti ja hän sai kouristuksia. Hän kuitenkin oli iloisella mielellä sanoen ilonsa ja lohdutuksensa olevan siinä, että sai olla Jeesuksen morsian. Illalla hän ei enää jaksanut puhua, vaan lepäsi kuin nukkuen seuraavan päivän 17. helmikuuta aamuun kello 9 asti, jolloin hiljaa nukkui pois. Hän oli kuollessaan 45-vuotias. Kuolinsyyksi kirjattiin "kolme pahkaa selässä".

En tiedä, oliko Vetelin kirkkoherra Julius Bergroth (1849-1914) evankelisia, mutta jonkinlaista 
hengenheimolaisuutta voi kuvastaa se, että hän piti ruumissaarnan vainajalle henkilökohtaisesti tärkeästä tekstistä. Museoviraston Historian kuvakokoelma, Collianderin kokoelma: https://www.finna.fi/Record/museovirasto.E4D97795B2CC301084C8849B2C4599A6

Tuominiemen siunasi Halsuan kirkkomaahan 8. maaliskuuta 1891 Vetelin kirkkoherra Julius Bergroth (1849-1914) suuren saattojoukon läsnä ollessa. Ruumissaarnan hän piti samasta Johanneksen evankeliumin 8. luvusta, josta vainajakin oli ensimmäisen raamatunselityksensä pitänyt. Haudalla laulettiin laulu, joka käsittääkseni on sama kuin nykyinen Siionin kanteleen numero 487 (Meillä on koti taivaallinen), tässä näytteeksi 1. säkeistö Tuominiemelle lauletusta versiosta:

Meill' on koto autuas juur',

Kun me pääsemme Luojamme luo,

Jossa hurskasten joukkio suur

Ylistystänsä Herralle tuo,

Luojan luo, Luojan luo, Luojan luo,

Me riennämme Hän kodin suo.

Lopuksi seitsemästä seurakunnasta saapunut saattoväki piti vielä hengellisen kokouksen, jossa kerättiin rahalahja lähetystyölle. Tähän vaikutti sekin, että vainaja oli itse testamentissaan halunnut muistaa lähetystyötä.

Tuominiemen vaikutus ja muisto elää

Tuominiemen vaikutuksen voi katsoa jatkuvan Keski-Pohjanmaan evankelisuudessa. Luonnollisesti liike on siellä yli sadan vuoden aikana kokenut nousuja sekä laskuja, ja monet muutkin julistajat ovat tehneet oman osansa liikkeen eteen. Mutta kaikki he ovat viljelleet sille maaperälle, jonka "Suuri vältti" on ensin muokannut. Vuonna 1939 Kotimaa-lehdessä kirjoitettiinkin Vetelin evankelisuudesta, että siellä "Jumalan tulen sytyttäjänä" oli 1880-luvulla ollut "sokea saarnamies Aaprami Tuominiemi". Vetelin seurakunnan hengellisen elämän sanottiin siitä asti kantaneen miltei pelkästään evankelisen liikkeen leimaa, kuten oli asian laita myös naapureissa Kaustisilla ja Halsualla. Vuonna 1971 kirjoitti toimittaja Annikki Wiirilinna Keskipohjanmaa-lehdessä, miten vielä silloin evankelisen liikkeen pohjoisraja meni juuri niiden pitäjien mukaan, joissa Tuominiemi oli aikoinaan saarnannut.

Kotiseudun mullissa Halsuan kirkkomaalla on Tuominiemen maallisten jäännösten
viimeinen leposija. Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Halsua_Church_2017.jpg

Tuominiemen muistoa nostettiin viime vuonna esille tavallista isommalle joukolle. Keski-Pohjanmaan Toholammilla vietettiin Evankeliumiyhdistyksen kesäjuhlaa eli valtakunnallista Evankeliumijuhlaa 30.6.-2.7.2023. Siellä pastori Pasi Palmu kertoi puheessaan tapauksen yli sadan vuoden takaa Toholammin Kaattarin kylästä, jonne Tuominiemi oli tullut saarnaamaan. Palmun sanoin Toholammin isännät olivat jo tuolloin vakaata väkeä, ja he olivat kuulleet epäilyttäviä juttuja Tuominiemestä. Tämä kuului olevan villikko, uskonnollinen kiihkoilija. Isäntien aikomuksena oli antaa mokomalle selkäsauna ja ajaa pois paikkakunnalta.

Isännät päättivät kuitenkin ennen höykytyksen antamista kuunnella Tuominiemen puheen. Se oli tietyssä mielessä kohtalokasta. Sokio-Aapa piti puheen, katsoi sitten hiirenhiljaa istuvaa kuulijakuntaansa ja lausui "Silloin seppäkin takoo, kun rauta on kuumaa" ja alkoi pitää uutta puhetta. Pahoinpitelyä suunnitelleet miehet alkoivat vähitellen kyynelehtiä. Sokio-Aapa ei joutunut karkotetuksi, vaan hän viipyi Toholammilla kokonaisen viikon jättäen syvän jäljen monien paikkakuntalaisten elämään.

Palmu nosti kyllä esille senkin, etteivät kaikki ihastuneet Sokio-Aapan puheisiin ja mainitsi edellä mainitut Forsmanin puheet puolisilmittömästä lihavasta mäskisäkistä naurahtaen, että nykyään voisi sanoa menneen vähän henkilökohtaisuuksiin. Laitan puheen linkit lähteisiin, josta voitte halutessanne sen kuunnella.

Tuominiemessä näkyy se monen muunkin maallikkovaikuttajan kohdalla pätevä asia, ettei merkittävän julistajan tarvinnut olla ulkoisesti vaikuttava tai yhteiskunnallisesti merkittävä, vaan hyvin yllättävätkin persoonat saattoivat vaikuttaa syvästi lukuisiin ihmisiin. Tätä nostaa esille myös Tuominiemen elämänkuvauksen laatinut Juho Torppa kuvauksensa alun lainauksella: "Ei monta lihallista wiisasta eikä monta suurasta suwusta, waan ne kuin maailman edessä owat tyhmät, on Jumala walinnut, että hän wiisaat häpiään saattaisi". Torpan silmissä Sokio-Aapa oli Jumalan valitsema työkalu hänen palveluksessaan. Suuren Auran työ näkyy yhä Keski-Pohjanmaan elopelloilla.

Lähteet:

Lauri Koskenniemi: Sanansaattajia. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys kolportööritoimensa valossa 1873-1900. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1964.

A. V. L.: Voimakas evankelinen herätys Vetelin hengellisen elämän pohjana. Seurakunta 300-vuotias. Kotimaa 53/1939, 28.7.1939. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2027597?page=3

Pasi Palmu: Sormus sormeen - Mikä on Pyhän Hengen sinetti? Puhe Toholammin evankeliumijuhlassa 1.7.2023. Äänite: https://mediakirjasto.sley.fi/2023/07/sormus-sormeen-mika-on-pyhan-hengen-sinetti ja video: https://www.youtube.com/watch?v=BZAAtCOytd8

Juho Torppa: Abraham Tuominiemi. Kotimatkalla 1892. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1009761?page=130

Annikki Wiirilinna: Fredrik Gabriel Hedberg ja evankelisen liikkeen tulo Keski-Pohjanmaalle. Keskipohjanmaa 1.7.1971. Verkkoversio: https://www.porstuakirjastot.fi/files/original/a28aaf0a0592c1179efe1c927977eb61.pdf

Kiirastorstai

 Kiirastorstai on päivä, jolloin muistellaan erityisesti Jeesuksen viimeistä ateriaa opetuslastensa kanssa ja ehtoollisen asettamista. Päivä on ainakin Norjassa ja Tanskassa virallinen pyhäpäivä, mitä se oli Suomessakin vuoteen 1774 asti. Sen jälkeenkin se säilyi hiljaisena puolipyhänä iltajumalanpalveluksineen ja työrajoitteineen. Tehdään nyt pieni katsaus päivän sisältöön sen nimien ja perinteiden kautta.

Puhtaat oksat

Sana 'kiira' päivän nimessä herättää usein ihmetystä. Sanan arvellaan juontavan muinaisruotsista sanasta, joka on nykyruotsissa skär, 'puhdas'. Päivän nimi on esimerkiksi muinaisnorjaksi ollut skiraÞorsdagr, mikä on tarkoittanut "puhdistustorstaita", jolloin pääsiäispaastoa viettäneet puhdistettiin synneistään. Vanhakirkollinen tapa oli antaa tuona päivänä synninpäästö niille synnintekijöille, joille oli määrätty katumusharjoituksia ja jotka olivat ne suorittaneet. Päivän latinankielinen nimitys dies viridium, 'vihreiden oksien päivä', viittaakin siihen, kuinka katujat otetaan puhtaina vihreinä oksina (virides) takaisin Kristus-viinipuun eli seurakunnan yhteyteen. Saksassa päivän nimi onkin Gründonnerstag, 'vihreä torstai'.

Kuva oksista ja niiden palauttamisesta takaisin puuhun nousee apostoli Paavalin Roomalaiskirjeen 11. luvusta:

"Jos jalosta oliivipuusta on katkaistu oksia ja jos sinut, joka olet peräisin villistä oliivipuusta, on oksastettu oikeiden oksien joukkoon niin että olet päässyt osalliseksi puun juurinesteestä, älä ylvästele alkuperäisten oksien rinnalla! Mutta jos ylvästelet, muista, ettet sinä kannata juurta vaan juuri kannattaa sinua. Sanot ehkä, että nuo oksat katkaistiin, jotta sinut voitaisiin oksastaa. Se on totta. Ne katkaistiin pois epäuskonsa tähden, mutta sinä pysyt, kun uskot. Älä silti ole ylimielinen, vaan pelkää! Jos Jumala ei säästänyt luonnollisia oksia, ei hän säästä sinuakaan. Katso, kuinka Jumala on sekä lempeä että ankara. Langenneita kohtaan hän on ankara, sinua kohtaan lempeä, jos pysyt kiinni hänen hyvyydessään; muuten sinutkin leikataan pois. Mutta myös nuo toiset oksastetaan uudelleen, elleivät he jää epäuskonsa valtaan, sillä Jumala kykenee liittämään heidät takaisin runkoon. Jos kerran sinut on leikattu irti villistä oliivipuusta, johon luonnonmukaisesti kuuluit, ja vastoin luontoa oksastettu jaloon oliivipuuhun, niin totta kai nämä alkuperäiset oksat voidaan liittää takaisin omaan puuhunsa." (Room. 11:17-24)

Puhtaat jalat

Englannin kielen Maundy Thursday viittaa puolestaan juurikin puhtauteen, nimittäin Jeesuksen suorittamaan opetuslastensa jalkojen pesuun. Osa protestanttisista kirkoista harjoittaa jalkojen pesua, esimerkiksi monet adventistit neljästi vuodessa ehtoollisenvieton yhteydessä, mutta esimerkiksi katolisessa, ortodoksisessa, koptilaisessa ja syyrialais-ortodoksisessa kirkossa tapa liittyy juuri kiirastorstaihin. Myös anglikaanisissa ja luterilaisissa kirkoissa on paikoin elvytetty kyseistä tapaa.

Ortodokseilla, jotka kutsuvat tätä päivää suureksi torstaiksi on Suomessa tapana, että piispa pesee yhdessä hiippakuntansa seurakunnista ehtoollisjumalanpalveluksen eli liturgian jälkeen kahdentoista papin jalat, kuten Jeesus pesi opetuslastensa jalat. Tapa on jatkunut Suomessa katkeamatta aina siitä asti, kun Suomeen muodostui vuonna 1896 oma ortodoksinen hiippakunta.

Katolisessa kirkossa jalkojen pesu voidaan haluttaessa suorittaa osana kiirastorstain messua jokaisessa seurakunnassa eikä ole välttämätöntä, että pestäviä henkilöitä on juuri 12.

Aikoinaan monet Euroopan kuninkaalliset ovat pesseet seremoniallisesti joko hovinsa jäsenten tai kerjäläisten jalkoja kiirastorstaina, mutta tämä tapa on hiipunut. Nykyään Englannin kuningas jakaa erityisiä kolikoita, Maundy money, yhtä monelle kuin hänellä on ikävuosia sekä miehille että naisille. Kunkin saamien yhden, kahden, kolmen ja neljän pencen kolikoiden yhteisarvo on siis monarkin ikä penceinä, mutta keräilyarvo tekee niistä arvokkaampia.

Puhdas koti

Luterilaisella puolella kiirastorstaista on muodostunut yksi suosituimpia kirkossakäyntipäiviä, onhan ehtoollisen asettamisen muistopäivä oiva syy viettää ehtoollista. Jumalanpalveluksen päätteeksi alttari voidaan riisua ja pukea se mustiin pitkäperjantaihin siirtymisen symbolina seurakunnan laulaessa virttä 77, Käy yrttitarhasta polku valojen vähitellen sammuessa.

Suomalaisessa kansanperinteessä tämä on muuten ollut monin paikoin siivouspäivä, jolloin on ajettu 'kiira' metsään. Paikoin on vedetty palavaa terva-astiaa kelkassa ja hoettu "Kitis kiira metsään, tulta suuhun, savua sieraimiin, seipäällä selkään, lapiolla lautaselle". Pohjois-Savossa on kiiraa ajettaessa juostu talon tai navetan ympäri lehmänkello kaulassa. Usein tapa sai lastenleikin muodon. Pielavedellä tapaa on selitetty pahojen henkien poisajamisena.

Ilmeisesti kansan parissa on säilynyt muistissa kiirastorstaihin liittyvät puhdistusmenot ja päivän pyhä luonne, vaikka se menettikin pyhäpäivän aseman ja kiira-sanan merkitys hämärtyi. Niinpä kiira muuttui persoonaksi, joka puhdistettiin pois. Kustaa Vilkuna on pohtinut oliko palavaa sisältöä kuljettaneen kelkan taustalla katolisen ajan suitsutusastian savu.

Ortodoksisessa Karjalassa kiirastorstaina pestiin ja siistittiinkin joka nurkka sekä poistettiin käytöstä risaiset ja likaiset vaatteet. Näin puhdistauduttiin ihan konkreettisesti. Luterilaisessa Hämeessä puolestaan päivä oli siivouspäivän lisäksi kynsien ja tukan leikkuupäivä.

 Muita töitä ja askareita kuitenkin välteltiin, olihan päivä pyhä. Ei sopinut kehrätä eikä jauhaa, ei oikein leipoakaan. Saunoakaan ei kovin myöhään sopinut. Erikoinen on ollut keskipohjalainen häntätorstai, sillä siellä on kiirastorstaina leikattu lehmien liian pitkät häntäjouhet ja keitetty häntäpuuro parhaista ohraryyneistä, jouhia ei siis laitettu puuroon.

Ehtoollisen juhla

Ennen kaikkea kiirastorstai on tietysti ensimmäisen ehtoollisen muistojuhla, tai Herran pyhän ehtoollisen taikka eukaristian. Ehtoollinen sananahan tarkoittaa ehtooruokaa eli ilta-ateriaa, mutta on vakiintunut meillä miltei yksinomaan kirkolliseen käyttöön. Ehtoollisesta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta pitääkseni tekstini lyhyenä päätän näihin Efraim Syyrialaisen säkeisiin 300-luvulta:

Siunattu olet sinä, oi yläsali,

piskuinen kaiken luomakunnan rinnalla,

mutta se mitä sinussa tapahtui

täyttää nyt kaiken luomakunnan,

ja luomakunta käy pieneksi sen rinnalla.

Siunattu on sinun asuntosi,

sillä siinä murrettiin leipä

siunatusta viljalyhteestä,

sinussa poljettiin Mariasta tullut rypäleterttu

pelastuksen maljaksi.

Siunattu olet sinä, oi yläsali!

Kukaan ei ole nähnyt eikä koskaan näe sitä, mitä sinä katsoit:

Herramme tuloa alttariksi ja papiksi,

leiväksi ja pelastuksen maljaksi.

Itsessään Hän täytti kaikki nämä roolit,

mihin kukaan muu ei ole pystynyt.

Kokonainen uhrilahja ja karitsa, uhri ja uhraaja,

pappi ja kuolemaan tarkoitettu.

Efraim Syyrialainen (n. 306-373): Pääsiäishymnit 3:9–10

Lähteitä:

Suuri torstai. Helsingin ortodoksinen seurakunta: Suuri torstai — Helsingin ortodoksinen seurakunta (hos.fi)

Kiirastorstai. Kirkkovuosikalenteri:  https://www.kirkkovuosikalenteri.fi/kirkkovuosipaiva/kiirastorstai/

Opetuksia Suurena torstaina. Ortodoksi.net: https://www.ortodoksi.net/index.php/Opetuksia_Suurena_torstaina

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto (1985)

Miksi tehdään ristinmerkki? Ristinmerkin historia Välimeren rannoilta Pohjolan perukoille

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Kristillinen tapakulttuuri ja sen historia on kiehtonut minua jo pitkään, varsinkin kun itselleni se on monin osin tuttua vasta aikuisiältä. Nyt haluan jakaa palasen tutkisteluistani teillekin. Pahoittelen pitkää tekstiä, ehkä joskus voisin pilkkoa joitain kokonaisuuksia omiksi artikkeleikseen. Olkoon tämä nyt jonkinlainen kokoava esitys.

Ristinmerkki, siis tapa piirtää kädellään ristin kuvio itsensä tai jonkin henkilön tai esineen ylle on tapa, joka yhdistää kristittyjä yli tunnustuskuntien ja samalla myös jakaa mielipiteitä. Toisille se on tärkeä osa rukous- ja uskonelämää, toisille taas taikauskon ja (protestanttisissa piireissä) katolilaisuuden merkki. Muistan itsekin yläkoulusta tilanteen, jossa luokkatoverini luuli luterilaisen seurakunnan nuorisotyöntekijää katolilaiseksi siksi, että näki tämän tehneen ristinmerkin. Monelle suomalaiselle ele lieneekin tutuin ulkomaisten urheilijoiden eleenä ennen urheilusuoritusta. Mutta miten tuo tapa on syntynyt, mikä on sen historia ja merkitys? Ja näin suomalaisessa kontekstissa, onko se luterilaisempi kuin luulitkaan? Tätä lähdemme nyt tutkimaan.

Ristinmerkki varhaisessa kirkossa

 Ennen kuin menemme niihin Raamatun teksteihin, joilla ristinmerkin tekoa on perusteltu kurkistetaan varhaiseen kirkkohistoriaan. Ensimmäisiä tunnettuja kirjallisia mainintoja ristinmerkistä on Karthagossa, nykyisessä Tunisiassa Pohjois-Afrikassa, eläneen Tertullianuksen (n. 160-220) kirjoittaa teoksessaan De Corona seuraavasti: "Jokaisella askelella, kun menemme sisään ja ulos, kun pukeudumme ja riisumme kenkämme, kun peseydymme, syömme, sytytämme kynttilän, käymme makuulle, istumme alas ja kaikissa askareissa joita hoidamme, piirrämme ristin sinetin otsaamme." (De Corona, 3. luku). Tämän perusteella tiedämme, että Tertullianuksen aikana kristityillä oli yleisenä tapana tehdä otsaansa ristinmerkki.

Piispa Basileios Suuri (330-379) Kappadokiasta, nykyisen Turkin alueelta kirjoitti teoksessaan Pyhästä Hengestä, kuinka tapa tehdä ristinmerkki on opittu jo apostoleilta. Toki hän on liian myöhäinen todistamaan moista, mutta tämäkin osoittaa, ettei kyse ollut mistään tuoreesta käytännöstä. Jerusalemin piispa Kyrillos Jerusalemilainen (315-386) kirjoittaa Katekeeseissaan, jotka on suomennettu nimellä Jerusalemin uskontunnustus seuraavasti:

"Älkäämme siis hävetkö tunnustaa ristiinnaulittua. Pankaamme rohkeasti sormillamme sinetti otsalle ja pantakoon risti kaiken päälle, syötäville leiville ja juotaville maljoille, sisään käytäessä, ulos mentäessä, ennen unta, vuoteeseen laskeutuessamme ja vuoteesta noustessamme, matkatessamme ja paikalla ollessamme. Se on suuri suoja, ilmainen köyhille, vaivaton heikoille, on se armolahja Jumalalta, uskovaisten merkki ja  demonien kauhistus. Saihan hän niistä voiton ja saattoi ne häpeään. Sillä nähdessään ristin ne muistavat ristiinnaulittua. Ne pelkäävät lohikäärmeen päitten murskaajaa. Älä ylenkatso sinettiä siksi, että se on ilmainen, vaan kunnioita hyväntekijää sitäkin enemmän." (Jerusalemin uskontunnustus, 13. katekeesi, 36. kohta.)

Katekeeseissaan Kyrillos Jerusalemilainen käsittelee myös ristinmerkin tekemistä. 
Kuvassa v. 1763 laitos, jonka teksti on sekä kreikaksi että latinaksi. Wikimedia Commons: 
File:Cyrillus Hierosolymitani Catecheses.jpg - Wikipedia

Kyrilloskin siis tuntee otsalle piirrettävän ristinmerkin, ja kannustaa sen piirtämiseen usein ja myöskin siunaamaan ruoka ja juomakin sitä käyttäen. Merkille näytetään annettavan ehkä hämmentävänkin suuri merkitys, mutta Kyrilloksen mukaan merkin voima on juuri siinä, että se muistuttaa ristiinnaulitusta, Jeesuksesta.

"Tee merkki kaikkien niiden otsaan..."

Tässä kohtaa voisi ottaa esille sen, ajateltiinko ristinmerkin teolla olevan mitään raamatullisia perusteita. Karthagon piispa Cyprianuksen (n. 200-258) nimiin on laitettu teos Kolme kirjaa todistuksia juutalaisia vastaan. Teos on ilmeisesti jonkun muun laatima ja päätynyt vain osaksi Cyprianuksen teosten kokoelmaa, mutta on silti varhainen teksti. Sen 2. kirjan 22. kohta on otsikoitu "Että tässä ristin merkissä on pelastus kaikille ihmisille, joilla on merkki otsassaan". Siinä viitataan kolmeen Raamatun kirjaan: Vanhan testamentin Hesekielin kirjaan ja 2. Mooseksen kirjaan sekä Uuden testamentin Ilmestyskirjaan. Otetaan lyhyt raamattutunti ja vilkaistaan erityisesti niistä ensimmäistä.

Hesekielin kirjan 9. luvun 4. jakeessa Hesekiel näkee näyn, jossa Jumala sanoo pellavapukuiselle, kirjoitusvälineitä kantavalle miehelle: "Kulje Jerusalemin halki, koko kaupungin läpi laidasta laitaan, ja tee merkki kaikkien niiden otsaan, jotka huokaavat ja valittavat kaupungissa tehtävien iljettävyyksien tähden." Sen jälkeen toiset saavat näyssä käskyn hyökätä surmaten tähän kaupunkiin, mutta merkittyihin he eivät saa koskea. 

Kirjoittaja asettaa tämän rinnalle 2. Mooseksen kirjan 12. luvusta, jossa Jumala lyö Egyptiä vielä viimeisellä vitsauksella, jotta Israelin kansa vapautuisi orjuudestaan. Egyptin esikoiset surmataan, mutta Israelin kansa säästetään merkitsemällä talot uhrikaritsan verellä: "Ja veri olkoon niiden talojen merkkinä, joissa te olette, sillä kun minä näen veren, menen ohitsenne. Minä kuritan vain egyptiläisiä, eikä tämä vitsaus satu teihin." (2. Moos. 12:13). Uhrikaritsa nähdään kristinuskossa Jeesuksen ja hänen uhrinsa ennakkokuvana, ja niinpä pelastava merkki on myös hänen merkkinsä.

Tähän on Hesekielin tekstin osalta aivan erityinen peruste. Sana "merkki" on tässä kirjoitettu hieman epätavallisesti heprean taw-kirjaimen nimenä. Kyseessä on heprean aakkosten ensimmäinen kirjain. Nykyään taw -kirjain kirjoitetaan hepreassa ת, mutta se on elänyt erilaisia vaiheita pohjautuen alkuaan foinikialaiseen kirjaimistoon. Varhaisessa muodossaan taw näytti joko vinoristiltä tai ristiltä, mitä kautta siitä on kehittynyt kreikan tau -kirjain (τ) ja lopulta meidän t:mme. Tämän vuoksi varhaisessa kirkossa nähtiin Hesekielin mainitseman merkin ennakoivan ristin tuomaa pelastusta, ja ilmeisesti tästä juontaa yleinen tapa piirtää ristinmerkki kastettavan otsaan.

Vasemmalta oikealle varhaissiinailainen, foinikialainen ja varhaisheprealainen tav-kirjaimen 
muoto. Oikeanpuolimmaisena heprean nykyinen tav käsinkirjoitettuna ja painokirjain-versiona. 
Ei ihme, että jotkut ovat saaneet tästä mielleyhtymiä ristiin.

Edellä mainittu salaperäinen kirjoittaja viittaa myös Ilmestyskirjan 6. luvussa mainitusta sinetistä, joka painetaan Jumalan palvelijoiden otsaan sekä lopulta Ilmestyskirjan 1. luvun jakeeseen 8, jossa Jumala sanoo: "Minä olen A ja O, alku ja loppu". Α eli alfa on kreikan aakkosten ensimmäinen, Ω eli oomega puolestaan viimeinen. Vastaavat kirjaimet ovat heprean aakkosten ensimmäinen alef ja viimeinen tav. Näin tav -merkki saa suorastaan eskatologisen merkityksen, jolloin sen voi tulkita olevan niiden merkki, jotka selviävät lopunkin tullessa.

En ole kielitieteilijä, joten olen tässä(kin) muiden varassa. Joka tapauksessa nämä kielelliset perustelut ovat kuitenkin mielestäni kiehtovia. Luonnollisesti tällä ei ole pyritty pelkästään puolustamaan ristinmerkkiä eleenä, vaan ennen kaikkea haluttu nähdä Vanhan testamentin ennustavan tulevasta Jeesuksesta Kristuksesta.

Ristinmerkin muoto kehittyy

Kristuksen olemusta koskeneet kiistat vaikuttivat myös ristinmerkin kehitykseen. Monofysiittien väittäessä Kristuksella olleen vain jumalallinen luonto hänen inhimillisen puolensa ollessa vain näennäistä alettiin tälle vastalauseena noin 500-luvun tienoilla idässä tehdä ristinmerkki kahdella sormella sen merkkinä, että Jeesus Kristus oli sekä Jumala että ihminen. Ristinmerkkiä ei myöskään tehty enää vain otsalle vaan näkyvämmin koko ylävartalon alueelle.

Myöhemmin haluttiin ilmaista vielä selkeämmin Jumalan olemukseen liittyviä asioita ristinmerkin symboliikan avulla ja käden asento kehittyi edelleen. Ristinmerkki alettiin piirtää yhdistäen peukalo, etusormi ja keskisormi kuvaten Jumalan kolmea persoonaa, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, jotka yhdessä muodostivat Kolmiyhteisen Jumalan, sekä asettamalla kaksi jäljellä olevaa sormea vierekkäin vasten kämmentä sen merkiksi, että Jeesus Kristus oli sekä Jumala että ihminen.

Oheinen kuva havainnollistaa sormien asentoa silloin, kun ristinmerkki tehdään edellä 
kuvatulla tavalla. Tämä on nykyään erityisen suosittu tapa itäisessä kristikunnassa. 
Wikimedia Commons: File:Sign-of-the-cross--fingers-position.jpg - Wikimedia Commons

Tämä uusi käytäntö levisi myös länteen. Esimerkiksi Rooman paavi Leo IV kirjoitti 800-luvun puolivälissä, kuinka ehtoollisaineet tulisi siunata tekemällä ristinmerkillä niin, että kaksi sormea ojennettuna ja peukalo kiinni niissä kolminaisuuden symbolina. Käytännön jonkinasteista tuoreutta kuvaa se, että Leo kehottaa huolehtimaan siitä, että ele suoritetaan oikein. 1200-luvulla paavi Innocentius III ohjeisti tarkemmin, kuinka ristinmerkki tehdään kolmella sormella otsasta rintaan ja oikealta olkapäältä vasemmalle. Tämä on itse asiassa tapa, jota itäinen kirkko noudattaa valtaosin edelleen, mutta katolisessa kirkossa siirryttiin 1300-luvulla vähitellen tapaan tehdä ristinmerkki avokämmenellä ja käänteisesti, vasemmalta oikealle. Syy tähän on hieman epäselvä. Itäinen kirkko perustelee oikealta aloittamista ainakin sillä, että uskontunnustuksessa ja Uudessa testamentissa sanotaan Jeesuksen istuvan Isän Jumalan oikealla puolella.

Katolilaisille lapsille tehty ohjekuvasarja ristinmerkin tekemisestä vuodelta 1949. Tässä mallissa 
merkki piirretään avokämmenellä. Wikimedia Commons. File:Sign of the cross step by step.png - Wikipedia

Ristinmerkki-riitoja Ruotsinmaalla

Ristinmerkki oli luonnollisesti osa suomalaistakin kirkollista elämää keskiajalla, muun muassa kastetoimituksessa kastettavan otsaan ja rintaan, vihittäessä aviopareja sekä lausuttaessa Herran siunausta jumalanpalveluksessa. 1500-luvulla reformaatio vei Suomen osana Ruotsia luterilaiseen kristikuntaan. Tämä ei periaatteessa ollut ristinmerkin teolle ongelma. 

Itse Martti Luther näet ohjeisti Vähä katekismuksessaan jokaista siunaamaan itsensä "pyhällä ristinmerkillä" sekä aamulla herätessä että illalla nukkumaan mennessä. Myös Iso katekismuksessaan Luther kannusti 2. käskyn selityksessään ristinmerkin tekoon: "Tästä syystä ovat tulleet pysyvään käyttöön myös ruokasiunaukset ja -kiitokset sekä muut rukoukset, aamu- ja iltasiunaukset samoin kuin lasten totuttaminen siunaamaan itsensä ristinmerkillä, kun he näkevät tai kuulevat jotain kauheaa ja pelottavaa. Heitä opetetaan samalla lausumaan: "Varjele, Herra Jumala", "Auta, rakas Herra Kristus" tai muuta sen kaltaista. Ja kun taas jollekin yllättäen tapahtuu hyvää, vaikka vähäistäkin, lausutaan: "Ylistys ja kiitos Jumalalle", tai "Tämän on Jumala minulle suonut". Myös toinen merkittävä saksalainen luterilainen teologi, Martin Chemnitz, määritteli ristinmerkin vanhaksi kirkolliseksi tavaksi, jota jotkut väittivät apostoliseksi. Hänen mukaansa tällaiset tavat eivät olleet pakollisia, mutta niitä voidaan hyödyllisinä noudattaa.

Kuitenkin 1500-luvun aikana ristinmerkki tuli haastetuksi niiden taholta, joilla oli ajattelussaan reformoidun eli kalvinilaisen teologian piirteitä. Siinä reformaation linjassa näet vieroksuttiin kaikkia rituaaleja ja tapoja, joita ei voitu suoraan johtaa Raamatusta. Merkittävä ristinmerkin puolustaja oli Ruotsin ensimmäinen luterilainen arkkipiispa Laurentius Petri (1499-1573). Hän käänsi v. 1562 ruotsiksi saksalaisen reformaattorin Justus Meniuksen (1499-1588) teoksen, jossa tämä selitti ristinmerkkiä käytettävän kastetoimituksessa siitä huolimatta, ettei sitä Raamatussa erikseen käskettykään siksi, että se muistutti Kristuksen kuolleen ristillä syntiemme anteeksisaamiseksi havainnollistaen samalla uskoa Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen. Laurentius puolusti ristinmerkkiä myös omassa teoksessaan "Om Kyrkio Stadgar och Ceremonier" vedoten kristilliseen vapauteen tässä asiassa.

Ruotsin valtakunnan luterilaisuuden sinetöineessä Uppsalan kokouksessa v. 1593 ei juuri keskusteltu ristinmerkistä, vaan sitä pidettiin kuuluvana niihin seremonioihin, jotka tuli säilyttää kristillisen vapauden tähden. Kalvinilaisia näkemyksiä omaava Kaarle-herttua, josta v. 1599 tuli Ruotsin hallitsija ja sittemmin kuningas Kaarle IX, kuitenkin toimi sen poistamiseksi. Vuosien 1599 ja 1608 kirkkokäsikirjaehdotuksissa poistettiin ristinmerkki vihkikaavasta ja Herran siunauksesta, mikä vahvistettiin vuoden 1614 käsikirjassa. Myös kastekaavasta ristinmerkki poistettiin, mutta Kaarlen kuoltua v. 1611 se palautettiin.

Petrus Kenicius toimi vuosina 1609-1636 Uppsalan arkkipiispana. Vaikka hän oli tullut virkaansa ristinmerkkiä vastustavan Kaarle IX:n aikana puolusti hän tämän kuoltua sen säilyttämistä. 
Wikimedia Commons: File:PetrusKenicius.JPG - Wikipedia

Käsikirjan esipuheessa Uppsalan arkkipiispa Petrus Kenicius (1555-1636) puolusti sen säilyttämistä sillä, ettei Uppsalan kokous ollut sitä hylännyt. Käyttö olisi vapaaehtoista, mutta se oli hyvä muistuttamaan jokaista kastettua kohtaavasta elämän tuskasta ja rististä, josta heidät armollisesti vapahtaa ja autuuteen saattaa vain ristiinnaulittu Jeesus Kristus. Turun piispa Ericus Erici Sorolainen käytti hyvin samoja perusteluja suomenkielisen laitoksen esipuheessa.

Kenicius oli viitannut puhuessaan vapaaehtoisuudesta siihen, että niissä seurakunnissa, joissa ristinmerkin käyttö oli säilynyt se olisi yhä sallittua, mutta missä siitä oli luovuttu ei palauttamiseen ollut pakkoa. Niinpä Ruotsin valtakunnassa käytäntö muodostui kirjavaksi osan piispoistakin vastustaessa, osan kannattaessa tapaa. Suomen alueella ainakin piispa Johannes Gezelius vanhempi (1615-1690) puolusti käytäntöä, koska se muistutti, ettei meillä ole muuta ansiota Jumalan edessä kuin ristiinnaulitun Kristuksen hankkima. Tapa vaikuttaakin olleen Suomessa 1600-luvulla yleinen niin, että kun v. 1658 Taivassalon rovasti valitti eräiden nuorten pappien jättäneen ristinmerkin teon pois totesi Turun tuomiokapituli, että on parempi noudattaa käsikirjaa ja olla tekemättä omia muutoksia siihen. Silloin ei siis haluttu tavan hiipuvan omin päin vaan nuoret papit pistettiin ruotuun.

Gezelius puolusti mahdollisesti ristinmerkin tekoa myös yksityisessä hartaudenharjoituksessa eikä vain kastetoimituksessa, sillä laatimassaan Liivinmaan kirkkojärjestyksessä hän toteaa, että: "yksinkertaisten ihmisten tulee varoa sitä hurskauden puutetta osoittavaa tapaa, ettei osoiteta lainkaan kunnioitusta silloin, kun Jeesuksen pyhä nimi mainitaan". Ruotsalaisissa katekismuslaitoksissakin oli 1600-luvun lopulla säilytetty ohje ristinmerkin teosta yksityisessä hartaudenharjoituksessa. On kuitenkin mahdollista, että Gezelius tässä puhui tavasta kumartua tai notkistaa polviaan silloin, kun Jeesuksen nimi mainitaan. Tätä vanhaa käytäntöä seuraa Suomessa yhä ainakin Satakunnan ja Vakka-Suomen alueella vaikuttava rukoilevaisuus. Kyseinen traditio olisikin aivan oman kirjoituksensa väärti.

Johannes Gezelius vanhempi toimi Turun piispana vuosina 1664-1690. Tämä ruotsalaisen 
talonpoikaisperheen kasvatti puolusti hänkin osaltaan ristinmerkkiä hyvänä kristillisenä 
tapana. Wikimedia Commons: File:Johannes Gezelius den äldre, copy by Lindh.jpeg - Wikimedia Commons

V. 1664 Loimaalla pappina toiminut Laurentius Petri Aboicus selitti ristinmerkin teon hyödyllisyyttä neljällä tavalla: ”1. Pyhä risti muistuttaa Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta. 2. Se muistuttaa myös Kristuksen antamasta esikuvasta sekä kristityn halusta eritä tästä maailmasta ja olla Kristuksen kanssa (Fil. 1:23) 3. Risti kuvaa uskon asettamista perkeleen kiusauksia, helvettiä ja kuolemaa vastaan ja niiden voittamista. 4. Ristinmerkki erottaa kristityn pakanoista. Sillä me tunnustamme uskomme Kolmiyhteiseen Jumalaan ja annamme itsemme Hänen haltuunsa”. 

Ristinmerkin yllättäviä puolustajia ja ylläpitäjiä Pohjolassa

Kuten voi päätellä ristinmerkin kiistanalaisesta asemasta jopa kastetoimituksessa oli sen käyttö muissa yhteyksissä kuitenkin kovasti hiipunut. Tässä on nähty 1700-luvulta lähtien myös valituksen ja pietismin vaikutusta, jotka kumpikin, eri syistä, vierastivat ulkoisia menoja.

Paikoin vanha kirkollinen tapakulttuuri piti kuitenkin pitkään pintansa. Näin ainakin Satakunnan Ulvilan tienoilla. 1800-luvun alkuvuosikymmenille säilyi tapa tehdä ristinmerkki Pyhää kolminaisuutta mainitessa, ja ilmeisesti vielä 1900-luvun alussa tunnettiin tapa tehdä ristinmerkki astuessa ovesta ulos tai sisään. 1900-luvun alusta ovat myös maininnat oikein jättiristinmerkeistä, kun jotkut siunasivat peltojaan piirtämällä tiheillä askelilla kylvetyn pellon poikki ristin. Vielä kauemmin eli muualtakin tuttu perinne piirtää leipää leivottaessa ristinmerkki taikinan ylle seuraten tässä hyvinkin vanhakirkollista tapaa.

Porilaisen rukoilevaislasimestari J. A. Nylénin kanta ristinmerkkiin on minulle tuntematon, 
mutta hänen puolustuksensa polvirukoukselle soveltuu myös ristinmerkin tapaiseen eleeseen. 
Suomen Kuvalehti nro 50/1928.

Juuri Satakunnan alueella ovat monet muutkin vanhakirkolliset tavat säilyneet muita alueita paremmin muun muassa rukoilevaisuuden ylläpitäminä. Rukoilevaisuudessa onkin nähty joitain muita herätysliikkeitä vahvemmin ruumiillisuuden merkitys uskonelämässä. Porilainen lasimestari ja rukoilevainen maallikkosaarnaaja J. A. Nylén (1853-1941) kirjoitti v. 1903 kirjan Muutama sana Rukouksesta eli Rukoilewaiset ja Rukouksen wäärinkäyttämisestä. Siinä hän polvirukousta ja kasvoillaan maassa rukoilua puolustaessaan esittää perustelun, joka soveltuu muihinkin fyysisiin rukouseleisiin:

"Niinkuin ennen syntiä tehtäissä ruumis totteli sisällä asuwia waikutuksia, joka yllytti pahuuteen, niin uudessa mielessä, johon ihminen on tullut, tulee ruumiin olla hengelle alamainen, ja tämä koskee kaikkiin kristillisyyden harjoituksiin, myöskin rukoukseen."

Herätysliikejohtajien joukossa on ristinmerkillä ollut myös yksi merkittävä ja ehkä yllättäväkin puolustaja, Pohjolan herättäjä ja lestadiolaisuuden oppi-isä Lars Levi Laestadius (1800-1861). Hän näet kritisoi aikakauslehdessään Ens Ropandes Röst i Öknen (Huutavan Ääni Korvessa) sitä, miten Ruotsin uudessa kirkkokäsikirjassa oli jätetty pahojen henkien manaaminen ja ristinmerkki pois kastetoimituksesta. Laestadius ei perustanut toimitukseen sisältyvistä kysymyksistä kastettavalle vaan piti viisaimpana, että lasta kastettaessa käytettäisiin ainoastaan ristinmerkkiä Jeesuksen ristin osallisuuden merkkinä.

Lars Levi Laestadius tunnetaan niin herätysjohtajana, raittiusmiehenä kuin kasvitieteilijänäkin, 
mutta harvemmin kai ristinmerkin puolustajana. Kuvan piirros on julkaistu teoksessa "Voyages en Scandinavie et Laponi" v. 1839. Rintapielessä on Ranskan kunnialegioonan ritarin mitali, jonka taiteilija lisäsi muotokuvaansa jälkikäteen kuultuaan sen myönnetyn Laestadiukselle. Wikimedia Commons: File:Larslevilaestadius.jpg - Wikimedia Commons

Laestadiuksen käsitys lasten uskosta ja kasteen merkityksestä olisi oma laaja aiheensa, mutta hän ajatteli manaamisen ja ristinmerkin olevan tarpeen läsnäolevan seurakunnan vakuuttamiseksi siitä, että lapsi on todella vapautettu synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta. Esittipä Laestadius oman kaavaehdotuksenkin, jossa ristinmerkin osalta todettiin seuraavasti: "Nyt pappi menee lapsen luo ja sanoo: "Lapsi, ota pyhä ristinmerkki sydämeesi merkiksi, että jokaisen kristityn täytyy kantaa Jeesuksen ristiä kärsivällisyydessä." Tämä ristinmerkin teon säilyttämisen halu on sikälikin mielenkiintoinen, että hän toisaalta Hulluinhuonelainen -teoksessaan esittää esimerkkinä teeskennellystä uskosta venäläisen, "joka tekee ristinmerkin ja kumartaa krusifiksin ääressä joka aamu, ja kun tämä ulkonainen jumalanpalvelus on tehty, alkaa kirota ja pettää kansaa".

Mielenkiintoisena puolustajana voisi mainita myös Pelastusarmeijan. Vaikka kyseessä on hyvin omaleimainen protestanttinen suunta harjoitti se ainakin 1910-luvun Pietarissa työskennellessään everstinsä Karl Larssonin toivomuksesta hyvin käytännönläheistä suhtautumista ristinmerkin tekoon. Mataloittaakseen ortodoksitaustaisen väestön kynnystä osallistua kokouksiinsa se salli jopa jäsenikseen liittyneille venäläisille ristinmerkin tekemisen ja tapana oli, että joku ortodoksiseen kirkkoon kuulunut armeijalainen teki kokousten alussa ristinmerkin aloittamisen merkiksi. Muitakin vastaavia elementtejä oli, kuten ikonin asettaminen Pelastusarmeijan slummiasemalle. Ikonin tuli kuitenkin aina esittää Kristusta eikä ketään muuta.

En tiedä, missä määrin Pelastusarmeijan eversti Karl Larsson henkilökohtaisesti arvosti 
ristinmerkin tekoa, mutta hän halusi antaa tilaa niille, joille se oli tärkeä. Nuori Sotilas nro 9/1915. 
27.02.1915 Pelastusarmeijan nuori sotilas no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Pietarissa esiintynyt toiminta oli varmasti olennaisilta osiltaan pyrkimystä madaltaa osallistumisen kynnystä tutuilla elementeillä, mutta muissakin yhteyksissä Pelastusarmeija osasi tehdä arvoa hurskaille eleille. Pelastusupseereille suunnatussa Upseeri -lehdessä v. 1920 käsiteltiin kunnioitusta ja kirjoitettiin arvostaen siitä, miten katolilaiset osoittivat kunnioitusta kirkoille, alttarille, ristille sekä Jeesuksen nimelle tekemällä ristinmerkin. Kirjoittaja toteaakin: "Voitanee kuitenkin sanoa, että uskonpuhdistajat taistellessaan katolisen kirkon mystillistä pyhimysten ja pyhäinjäännösten palvomista vastaan ja intoillessaan puhtaan opin puolesta tekivät sen niin rajusti, että jotain hyvääkin tuli hyljätyksi, muun muassa paljon kunnioitusta pyhiä asioita kohtaan".

Ortodoksit ristinmerkin puolustajina

Pelastusarmeijankin suhtautuessa ristinmerkin tekoon sallivasti oli ainakin Suomessa luterilainen kirkko välillä hyvinkin nihkeä kastetoimitusta lukuun ottamatta. Ristinmerkin vierastus meni täällä niin pitkälle, että vuonna 1948 silloisessa Lutherin Vähä katekismuksen painoksessa oli ristinmerkin teko muutettu käsien ristiin laittamiseksi. Niin luterilaisia siis haluttiin olla, että Lutheriakin piti sensuroida.

Tähän vierastukseen saattoi vaikuttaa se, että maassamme oli merkittävä vähemmistö, jolle ristinmerkki oli hyvinkin ominainen osa uskonelämää, nimittäin ortodoksit. En nyt mene heihin syvemmin, mutta heidän vanhoista julkaisuistaan huomaa, että vähemmistöasema on hyvin tiedostettu. Ristinmerkin merkitystä on opetettu paitsi vastauksena ulkopuolisten ihmettelyihin myös opetukseksi ortodokseille itselleen sen oikeasta käyttötavasta. Toisaalta tällöin on korostunut juuri tavan ortodoksisuus.

Vuonna 1927 nimittäin Säkeniä -lehdessä oli Nikolai Varfolomejeffin (myöh. Valmo) (1890-1943) kirjoitus, jossa hän kertoo ristinmerkin historiasta, muodosta ja merkityksestä. Kirjoitus loppuu mahtipontisesti: "Koska tämän isiltämme perityn ja monia vuosisatoja kirkossamme säilyneen tavan merkitys on niin tärkeä, niin älkäämme luopuko siitä, älkäämme hävetkö sitä, älkäämme unohtako sitä, vaan aina rukoillessamme Tehkäämme ristinmerkki".

Nikolai Varfolomejeff oli yksi niistä, jotka pyrkivät tukemaan Suomen ortodoksien kirkollista 
perinnettä myös ristinmerkin osalta. Aamun Koitto nro 36/1931.

Edellä mainittua lehteä julkaisi Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta, joka v. 1928 toisena painoksena ilmestyneessä rukous- ja hartauskirjassa annettiin ohjeet myös ristinmerkin tekoon oikein kuvalla höystettynä sormien asentoja kuvaamaan. Samalla on kerrottu tämän asennon symboliikasta. Mainittakoon vielä lehtinen Elämän sana, jossa v. 1939 oli pitkä kirjoitus (koko julkaisun täyttävä) Kuinka on oikealla tavalla tehtävä ristinmerkki. Siinä kannettiin huolta ristinmerkin välinpitämättömästä ja huolimattomasta tekemisestä. Tämän nähtiin olevan haitaksi paitsi näille ihmisille itselleen myös antavan aiheen ulkopuolisille arvostella ortodoksista kirkkoa. Niinpä kirjoitus antaa ohjeita ja kehotuksia sen oikeanlaiseen tekemiseen. Näistä esimerkeistä voinee päätellä, että ulkopuolisten arvostelu oli laajamittaista, samoin myös tarve opettaa ortodokseille ristinmerkin tradition merkitystä.

Ristinmerkin elpyminen Suomen luterilaisilla

Ristinmerkin teko on elpynyt luterilaisessa kirkossa osin ekumeenisten yhteyksien, osin syvemmän historiallisen ymmärryksen myötä. Silti se on ehkä suurelle osalle kirkon jäsenistöä vieras ja mielletään joko katolilaiseksi ja ortodoksiseksi tavaksi. Ehkä siksikin eri yhteyksissä on koettu hyväksi kertoa, missä kaikkialla luterilainen voi esimerkiksi tehdä ristinmerkin, kuten jumalanpalveluksen alku- ja loppusiunauksessa liturgin lausuessa sanat "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" ja tehdessä ristinmerkin, ylipäätään kun edellä mainitut mainitaan, ehtoolliselle tultaessa ja sieltä poistuttaessa ja jopa kirkkoon astuessa sen merkkinä, että on astuttu Herran huoneeseen. Oikeastaan siis silloin, kun se tuntuu luontevalta ja palvelee omaa rukousta ja hartautta. 

Omien havaintojeni mukaan ristinmerkki on omaksuttu käyttöön ainakin osassa herätysliikepiirejä, esimerkiksi evankelisuudessa. Monelle suomalaiselle se on kuitenkin varmasti edelleen vieras tapa, sillä se ei ortodoksista ja katolisista maista poiketen ole osa yleistä tapakulttuuria ja onkin tunnettu lähinnä uskonnollisesti aktiivisempien luterilaisen kirkon jäsenten parissa, joista osa heistäkin tosiaan saattaa vielä vierastaa sitä. Henkilökohtaisesti olen yhä enemmän innostunut sen käytöstä, mitä enemmän aiheeseen perehdyn.

Tähän loppuun voisin laittaa vielä mahtipontisen sitaatin Johannes Khrysostomokselta (n. 347-407), joka oli Konstantinopolin patriarkka ja legendaarinen saarnaaja, mistä johtuikin hänen lisänimensä Khrysostomos, 'kultasuu'. Muita mielenkiintoisia ajatuksia aiheesta löydätte lähdeluettelon kautta. Kuten kirkollisessa tapakulttuurissa muutenkin on kunkin oman harkinnan mukaista kokeeko jonkin tavan omaksumisen luontevaksi osaksi hartauselämäänsä. Mutta näin siis Kultasuu neuvoo ristinmerkin teosta:

"Älä koskaan poistu kotoasi tekemättä ristinmerkkiä. Se on sinun sauvasi, aseesi, voittamaton linnoituksesi. Ei ihminen eikä demoni uskalla hyökätä kimppuusi nähdessään sinun peittävän itsesi niin voimakkaalla haarniskalla. Anna tämän merkin opettaa, että olet sotilas, valmis taistelemaan demoneja vastaan, ja valmis taistelemaan oikeuden kruunun puolesta. Oletko tietämätön siitä, mitä risti on tehnyt. Se on voittanut kuoleman, tuhonnut synnin, tyhjentänyt helvetin, syössyt valtaistuimeltaan Saatanan ja asettanut ennalleen maailmankaikkeuden. Epäilisitkö siis sen voimaa?"

Lähteet:

Johnathan Arnold: Should Christians Make the Sign of the Cross? Holy Joys, 12.12.2022. Should Christians Make the Sign of the Cross? - Holy Joys

Basileios Suuri: De Spiritu Sancto. CHURCH FATHERS: De Spiritu Sancto (Basil) (newadvent.org)

John Bombaro: Very Superstitious: A History of the Sign of the Cross. 1517. Very Superstitious: A History of the Sign of the Cross (1517.org)

[Pseudo?]-Cyprianus: Treatise 12, Second Book. CHURCH FATHERS: Treatise 12, Second Book (Cyprian of Carthage) (newadvent.org)

Bert Ghezzi: The Sign of the Cross. Recovering the Power of the Ancient Prayer. Word on Fire, 2021. The-Sign-Of-The-Cross.pdf (wordonfire.org)

Whitney Hetzel: 5 Things You Should Know About the Sign of the Cross. Good Catholic 10.9.2021. 5 Things You Should Know About the Sign of the Cross - Good Catholic

Petri Hiltunen: Ristinmerkin tekeminen. Luterilainen.net, 6.10.2016. https://www.luterilainen.net/ristinmerkin-tekeminen/

Heikki Huhtala: Seurakunta on elänyt ja uskonut. Ulvilalaista kristillisyyttä 750 vuoden aikana. Ulvilan seurakunta, 1981.

Jari Jolkkonen: Ristin suojeluksessa ja siunauksessa.Yle Radio 1:n aamuhartaus 6.8.2014. Ristin suojeluksessa ja siunauksessa | Piispa Jari Jolkkonen

Hannu Juntunen: Lars Levi Laestadiuksen käsitys kirkosta. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1982. Lars Levi Laestadiuksen käsitys kirkosta = Kyrkouppfattningen hos Lars Levi Laestadius = Lars Levi Laestadius' Auffassung von der Kirche / Hannu Juntunen. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kunnioituksesta yleensä, mutta varsinkin meidän järjestömme keskuudessa. Lehdessä Upseeri. Pelastusupseerien yksityinen kuukauslehti, nro 3-4/1920. 01.03.1920 Upseeri no 3-4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kirkkoisä Kyrillos: Jerusalemin uskontunnustus. Kyrillos Jerusalemilaisen katekeesit. Suomentanut Johannes Seppälä. Perussanoma, 2013.

Elsa Könönen: Hengen miekka, auttava käsi. Pelastusarmeijan vaiheet Suomessa. Werner Söderström Osakeyhtiö, 1964. Hengen miekka, auttava käsi : Pelastusarmeijan vaiheet Suomessa / Elsa Könönen. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Pentti Laasonen: Johannes Gezelius vanhempi ja suomalainen täysortodoksia. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1977. Johannes Gezelius vanhempi ja suomalainen täysortodoksia = Johannes Gezelius der Ältere und die finnische Hochorthodoxie / Pentti Laasonen. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lars Levi Laestadius: Hulluinhuonelainen - silmäys armon järjestykseen. Microsoft Word - Darhushonet Finnish complete.doc (laestadiusarkivet.se)

Lars Levi Laestadius: Tidskriften Ens Ropandes Röst i Öknen / Aikakauslehti Huutavan Ääni Korvessa. Microsoft Word - ERR 001 (laestadiustexter.se)

Peter Leithart: Mark it with a T. Theopolis, 21.3.2012. Mark it with a T – Theopolis Institute

Pentti Lempiäinen: Kastekäytäntö Suomen kirkossa 1500- ja 1600-luvulla. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1965.

Martti Luther: Iso katekismus. 1529. https://www.tunnustuskirjat.fi/ik/index.html

Martti Luther: Vähä katekismus. 1529. https://tunnustuskirjat.fi/vahakatekismus.html

Rukous- ja Hartauskirja. I osa. Kotirukoukset. Pyh. Sergein ja Hermanin Veljeskunta, 1928. Rukous- ja hartauskirja. I osa, Kotirukoukset / toimittanut ja kustantanut Pyh. Sergein ja Hermanin veljeskunta. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Yrjö Sariola: Uudistuva jumalanpalvelus. Tutkielmia jumalanpalveluksen teologiasta. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1994. Uudistuva jumalanpalvelus : tutkielmia jumalanpalveluksen teologiasta / Yrjö Sariola. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

J. Suhola: Kuinka on oikealla tavalla tehtävä ristinmerkki. Elämän sana nro 28/1939. 01.01.1939 Elämän sana no 28 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Seppo A. Teinonen: Rooma ja me. Vatikaanin toiseen konsiiliin liittyviä dogmatiikan kysymyksiä. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1966. Rooma ja me : Vatikaanin toiseen konsiiliin liittyviä dogmatiikan kysymyksiä / kirjoittanut Seppo A Teinonen. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Tertullianus: De Corona. https://www.newadvent.org/fathers/0304.htm

The Sign of the Cross. Office of Educational Services; Melkite Eparchy of Newton. https://www.cyril-methodius.org/Pamphlets/Sign_of_the_Cross.pdf

N[ikolai] Varfolomejeff: Muutama sana uskonnostamme. Ristinmerkki. Säkeniä nro 8/1927. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/838159

When did Christians first start making the Sign of the Cross? Catholic Company. https://www.catholiccompany.com/getfed/when-did-christians-first-start-making-the-sign-of-the-cross/

Nuutinpäivä 7.1. ja 13.1.

 "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi" on luultavasti monelle tuttu sanonta. Tuttua voi olla myös se, että Nuutinpäivänä loppuu joulun viettäminen ja joillain alueilla kiertävät nuuttipukit. Kalenterista puolestaan voi perinteitä huonomminkin tunteva tarkistaa, että Nuutin nimipäivä on 13. tammikuuta.

Mutta miten kyseinen päivämäärä liittyy jouluun? Entä kuka oli Nuutti? Ja miksi tämän kirjoituksen otsikossa on kaksi päivämäärää? Näihin kysymyksiin yritän seuraavaksi vastata, vaikka hämmentävä vyyhti tämä on. Mutta aletaan vaikka siitä, että kuka oli Nuutti.

Tanskalaisten Knuut-pyhimysten ihmeelliset vaiheet

Tämä kysymys vie meidät ajassa vajaan tuhannen vuoden taakse Tanskaan. Siihen aikaan William Shakespearen Hamlet -näytelmässä Marcelluksen lausumat sanat "On jotain mätää Tanskanmaassa" olisivat olleet kerrassaan kuvaavat. Valtataistelut näet repivät maata eikä korkea yhteiskunnallinen asemakaan turvannut henkikultaa. 

Tämän sai kokea myös Knud eli Knuut IV (s. 1043, kuningas vuosina 1080-1086). Hänen mainitaan olleen läheisissä väleissä kirkon kanssa, mahdollisen henkilökohtaisen hurskauden lisäksi myös siksi, että hän haki siltä tukea ylimysten vallan heikentämiseksi ja monarkian vahvistamiseksi. Vuonna 1085 hän vaati Knuut Suuren sukulaisen ominaisuudessa Englannin kruunua ja alkoi valmistella yhdessä Flanderin kreivin (jonka sisko oli Knuutin vaimo) ja Norjan kuningas Olavi III:n kanssa hyökkäystä Englantiin.

 Suunnitelma kuitenkin keskeytyi, sillä laivaston väki koostui paljolti talonpojista, joitten olisi pitänyt päästä sadonkorjuuseen. Knuut ei ollut uskaltanut lähteä liikkeelle aiemmin pelätessään Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisaria Henrik IV:ttä, joka oli huonoissa väleissä sekä Flanderin että Tanskan kanssa. Laivaston väki alkoi kyllästyä odotteluun ja valitsi puolestapuhujakseen Knuutin veljen Olufin. Knuut vangitsi epäluuloisena veljensä ja passitti tämän Flanderiin, mutta hyökkäyskin lykättiin myöhempään.

Sitten kuninkaan veropolitiikkaa vastustaneet ylimykset saivat liikkeelle talonpoikaiskapinan. Knuut pakeni lopulta Odensessa sijainneeseen kirkkoon, mutta kapinalliset murtautuivat sisään tappaen Knuutin seurueineen. Kuninkaaksi nousi velipoika Oluf, joka sai lisänimen Hunger, 'Nälkä', viitaten valtakautensa katovuosiin. Niiden perusteella häntä sitten epäiltiin veljensä kuoleman järjestämisestä, mistä Jumala olisi kostanut huonoilla sadoilla. Vuonna 1101, Olufin jo kuoltua, Knuutista tulikin Knuut Pyhä ja Tanskan suojeluspyhimys.

Knuut Pyhästä ei tullut Englannin valloittajaa, mutta pyhimyksenä hän jäi 
historiaan. Ohessa Christian Albrecht von Benzonin (1816-1849) tulkinta hänen 
kuolemastaan vuodelta 1843. Wikimedia Commons: File:Christian-albrecht-von-benzon, the death of Canute the Holy.jpg - Wikimedia Commons

Varsinainen Nuutti on kuitenkin Knuut Pyhän vähemmän tunnettu veljenpoika, Knud Lavard (s. n. 1090 - k. 7.1.1131). Lavard ei muuten ole nimi, vaan englannin lordia vastaava titteli. Knudin isä oli Tanskan kuningas Erik Ejegod, mutta tämän kuollessa oli Knud vasta alle kymmenvuotias. Niinpä kuninkaaksi tuli Knudin setä Niels eli Niilo Sveninpoika, joka oli myös Knuut Pyhän veli ja viides kuningas samasta veljessarjasta. Knud aikuistui ja pärjäsi ihan hyvin. V. 1115 setä teki hänestä Slesvigin jaarlin, hän soti lähitienoon slaavilaisia vendejä vastaan ja näiden ruhtinaan kuoltua sai itsensä nimitetyksi uudeksi ruhtinaaksi kukistaen myös vendiruhtinas Niklotin kapinan.

Niilon poika Maunu alkoi kuitenkin kadehtia serkkupojan menestystä pitäen tätä uhkana kruunulleen. Kun kuningas ei puuttunut asiaan tarttui Maunu toimeen ja murhautti Knudin 7.1.1131 tämän ollessa menossa tapaamaan serkkuaan, Knuut Pyhän tytärtä Ceciliaa.

Knud olisi voinut unohtua historian hämäriin, mutta hänen murhaamisensa johti kapinaan. Se huipentui Fotevikin taisteluun v. 1134, jossa Maunu sai surmansa ja kuningas Niilo pakeni joutuen itsekin myöhemmin surmatuksi. Monien taistelujen jälkeen Knudin poika, joka oli syntynyt vasta isänsä kuoltua, nousi valtaistuimelle v. 1157 saaden myöhemmin nimen Valdemar I Suuri. Hän järjesti myös sen, että isäukko julistettiin pyhäksi. Muistopäiväksi tuli 7. tammikuuta kuolinpäivän mukaan. Se on Knud Lavardin muistopäivänä edelleen ainakin Tanskassa, Islannissa ja Saksassa.

Knud Lavard kuvattuna Tanskan Vigerstedin kirkon seinämaalauksissa. 
Sotaisat varusteet ja kukkaseppele muodostavat hupaisan yhdistelmän.
Wikimedia Commons: File:Knut Lavard.jpg - Wikipedia

Kummallisia kalenterikiemuroita

Suomessakin oli sama päivämäärä aina vuoteen 1708 asti, jolloin nimipäiväksi muuttunut muistopäivä siirrettiin 13. tammikuuta kohdalle. Ruotsin puolella tuo muutos oli tehty jo 1600-luvulla. Koska loppiainen oli ollut viimeinen joulun pyhä oli Knudin eli Nuutin päivä vakiintunut joulun päätöspäiväksi. Kuten myöhemmin tästä ilmenee, muisti kansa tämän yhteyden vielä pitkään päivän vaihduttuakin.

Mutta miksi se sitten vaihtui? Kustaa Vilkuna on pohdiskellut asiaa Vuotuinen ajantieto -kirjassaan, ja olen paljolti hänen varassaan. Useissa keskiaikaisissa lähteissä joulurauha päättyi 7. tammikuuta eli vanhana Nuutin päivänä. Ajatus oli tosiaan se, että loppiainen pyhäpäivänä kuului vielä joulurauhan piiriin ja sitten koitti paluu arkeen. (Loppiaisesta olen kirjoittanut täällä: Kirkkohistorian kahinaa: 6.1. Loppiainen, idän tietäjien ja Jeesuksen kasteen juhla

Vanhoissa ruotsalaisissa kalentereissa oli kuitenkin 13. tammikuuta nimenä Octava epiphanie Domini, 'Herran ilmestymisen oktaava' eli siis kahdeksas päivä loppiaisesta. Toinen nimi päivälle oli 20.de dag jul eli 20. päivä joulua. Eräissä Ruotsin keskiaikaisissa maakuntalaeissa juuri tämä päivä esiintyy joulurauhan lopettajana.

Nuuttipukkiperinne ei ole vain suomalainen juttu. Tässä nuuttipukkeja, tai oikeammin "julknutar",
'jouluknuutteja' Ruotsista vuonna 1922. Wikimedia Commons: File:Julknutar 1922.jpg - Wikimedia Commons

Löytyi siis kaksi vaihtoehtoista joulurauhan päätöspäivää. Joidenkin tutkijoiden mukaan 20 päivän juhlakausi omaisi pitkät pohjoismaiset perinteet vuoden pimeimmän kuukauden ollessa pyhä ja vaarallinen aika, jolloin oli parasta pysytellä kotosalla. Tämä ilmeisesti esikristillinen (ja ehkä lähinnä enemmän Pohjanlahden länsipuolella?) vaikuttanut perinne korvautui kuitenkin loppiaisella ja sitä seuranneella Nuutilla niin, että se näkyi sananparsissakin, kuten "Knut körer Julen ut", tai suomalaisittain "Hyvä Tuomas [21.12.] joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi". Nimen näin vakiinnuttua se sitten vain siirrettiin tuon 20. päivän jakson kanssa sopivaan 13. tammikuuta. Kirkollisesti sitä saattoi sitten ajatella loppiaisen jälkipyhänä, joka siten korosti sen arvoa juhlana. 20 päivän joulujakso näkyy muuten hyvin ruotsalaisissa sanonnoissa, kuten "tjugondag Knut körs julen ut" tai "tjugondag Knut kastas granen ut", eli Nuuttina joulukuusi lentää ulos.

Nuuttina joulu siivotaan pois nuuttipukkien auttamana

1800-luvun lopulta oleva nuuttipukin naamari on varsin hurja ilmestys. 
Suomen kansallismuseon Kansatieteelliset kokoelmat: naamari; joulupukin naamari; nuuttipukin naamari | Suomen kansallismuseo | Finna.fi

Nuutin päivän merkitys on kuitenkin ollut lähinnä joulun lopetus ja paluu arkeen. "Knuutin knuppi, joulun loppu, sontarikko käteen, kaalikuppi eteen". Mutta jotta paluu arkeen onnistuisi piti joulu tietysti siivota pois, ja sen helpotukseksi tuhottava ylijääneet jouluoluet. Nuuttipukkiperinteen alkuperäisessä muodossa ovatkin nuoret miehet ja naisetkin kiertäneet hassusti pukeutuneina talosta taloon pyrkimyksenä juoda kylän oluttynnyrit tyhjiksi. Miehet saattoivat pukeutua naisiksi, naiset miehiksi. Miehillä oli yllään olkilyhteitä, turkki nurinpäin, liina silmillä maskina tai kasvot mustaksi noettu. Karnevaalimeininki siis.

Nämä seurueet saattoivat laulaakin, ja ilman juomaa jäädessään myös uhkailla. Joskus kiertely alkoi jo loppiaisiltana, mutta yleensä vasta Nuuttina. Ne talot, joista oli tarjottavia saatu merkittiin liidulla, etteivät muut erehtyneet samaan taloon tyyliin "Nuutti on saatu; On saatu". Runsas tarjoilu saattoi saada piirtämään niin monen haarikan kuvan kuin oli talossa tarjottu. Tuollainen piirros sai olla koko talven talon ylpeytenä. Olut voitiin myös kerätä saaviin ja kuljettaa kylän suurimpaan tupaan joulun viimeisiä pitoja varten.

Nuutti ja nuutinmorsian Iitin Myllylässä vuonna 1929. Iitti olikin itäisimpiä 
paikkoja, jossa nuuttipukkiperinne eli vielä varsin myöhään. Museoviraston 
Kansatieteen kuvakokoelma: nuutti ja nuutinmorsian | Museovirasto | Finna.fi

Nuuttipukit noudattivat pitkään alkuperäistä 7. tammikuuta ajankohtaa, vaikka luultavasti jo varhain on myös ollut siirtymää 13. tammikuuta. Vuonna 1972 työmarkkinajärjestöjen toiveesta loppiaisesta tuli kuitenkin liikkuva juhlapyhä, joka katkaisi loppiaisen ja Nuutinpäivän yhteyden. Vaikka loppiainen palasi vuonna 1992 vanhalle 6. tammikuuta paikalleen oli Nuutinpäivän vietto vakiintunut jo nimipäivälle 13. tammikuuta. Nyt sen palauttaminen voisi olla työlästä ihmisten totuttua nykyiseen, helposti kalenterista löytyvään päivään.

Nuuttipukkiperinteen alue on vaihdellut ja kaventunut. 1930-luvulle asti nuuttipukit kiersivät laajalti Varsinais-Suomessa sekä Etelä- ja Lounais-Hämeessä. Idempänä olivat nuuttipukit kiertäneet vielä vuonna 1939 Iitin Lyöttilän kylässä, mutta sitten talvisota, sorkkatauti ja jatkosota toivat niin pitkän tauon, ettei kiertäjiä sen jälkeen enää löytynyt. Nykyään perinne elää vahvimmin Satakunnan ja Vakka-Suomen tienoilla, ilmeisesti paikoin muuallakin. Kiertäjät ovat tosin nykyään lapsia ja olutpalkkiot ovat hävinneet. Tapa muistuttaakin lähinnä virpomista tai Halloween -karkkien keräämistä.

Tammikuussa 1960 otettu kuva nuuttipukkeina kiertävistä uusikaupunkilaisista 
lapsista kuvastaa perinteen nykymuotoa lasten naamiais- ja herkunkeruupäivänä.
Uudenkaupungin museo, Ugin museon valokuvakokoelma: nuuttipukit, naamioituneita lapsia nuutinpäivänä; henkilökuva | Uudenkaupungin museo | Finna.fi

Nuutinpäivän vietto on siis irronnut alkuperäisestä yhteydestään loppiaisen luota, siten myös ikävästi hämärtäen loppiaisen merkitystä. Kuitenkin se on nykyiselläänkin hauska perinne ja antaa myös mahdollisuuden venyttää joulun viettoa varsin pitkälle. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin sen verran vanhoillinen, että ainakin tältä osin vastustan vuoden 1708 kalenteriuudistusta ja heitän kuusen vanhana Nuuttina 7. tammikuuta mäkeen. Kukin toimikoon tässä kuitenkin halunsa mukaan.

Lähteitä:

Canute IV. Britannica: Canute IV | Viking ruler, Christian reformer | Britannica

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto (1985)