Prunkkalan pappi - hupitarinoita nykyisen Auran ammoisesta paimenesta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Tätä julkaistessani eletään Vapun aikaa, ja ehkä tähän kevään juhlaan sopii oheisen kaltainen hupijuttu.

Tämän kirjoituksen otsikossa olevaa Prunkkalaa ei helpolla kartalta löydä. Sen nimistä kuntaa tai seurakuntaa ei näet ole enää olemassa, kylä kylläkin on. Se sijaitsee Auran kunnassa Varsinais-Suomessa, ja kyseisen kylän mukaan nimettiin vuonna 1636 Liedon kappeliseurakunta. Itsenäinen seurakunta siitä tuli vuonna 1917, missä yhteydessä siihen liitettiin neljä kylää Pöytyän seurakunnasta. Niiden alueelle oli 1800-luvun lopulla kehittynyt rautatieaseman ympärille taajama, jota lähellä virtaavan Aurajoen mukaan alettiin kutsua Auraksi.

Kartalla näkyy Auran kehitys Prunkkalan kappeliseurakunnasta Auran kunnaksi. Kuten näkyy on Auran nykyinen keskusta suhteellisen myöhäinen tulokas nykyisestä merkityksestään huolimatta. Wikimedia Commons: File:Lieto ja Aura alueliitokset.svg - Wikimedia Commons

Uutta seurakuntaa luotaessa päätettiin tuo nimi antaa myös seurakunnalle ja niinpä seurakunnasta tuli Auran seurakunta. Nythän ei tosin ole enää Auran seurakuntaakaan, sillä se liitettiin vuoden 2021 alussa Liedon seurakuntaan. Auran kunta sen sijaan jatkaa itsenäistä taivaltaan.

Prunkkalan nimen häviäminen kartalta on sikäli sääli, että sen myötä on varmasti heikentynyt myös tietoisuus eräästä kansanperinteen hahmosta, Prunkkalan papista, liekö tosin ollut auralaisten osamotiivina nimenvaihdokselle. Prunkkalassa on tietysti ollut useitakin pappeja, mutta tämän tarinoiden sankarin nimeä ei kertomuksissa mainita. Mikäli kyseinen kirkonmies perustuu todellisuuteen on hän ollut jutuista päätellen aikamoinen persoona. Tosin hän on joka tapauksessa imenyt osaksi legendaansa myös erinäisiä yleisiä sananparsia tai tarinoita. Joitakin spekulaatioita henkilöllisyydestä on esitetty, mutta palataan niihin varsinaisen tarinan jälkeen.

Varoituksen sanana todettakoon, että osa tarinoista on hieman karkeita, vaikka olen suorittanut myös karsintaa. Olkoot nämä kuitenkin kuvastamassa kansan papistoon liittämää tarinaperinnettä, hyvässä ja pahassa.

Tuulispää -lehdessä 51-52/1915 oli kirjoitus Prunkkalan papista, ja otsakkeessa näinkin veikeä piirustus tästä saarnamiehestä ja hänen lukkaristaan: 24.12.1915 Tuulispää no 51-52 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hovinarriko Prunkkalan pappina?

Tarinan mukaan prunkkalalaiset olisivat valittaneet Ruotsin kuninkaalle siitä, miten tuomiokapituli oli määrännyt heille huonon papin. Valituksista tympääntyneenä kuningas määräsikin sitten hovinarrinsa Prunkkalan papiksi. Tämän nimittäneen kuninkaan väitetään olleen Kustaa III.

Narrimaisia piirteitä Prunkkalan papin tarinaan liittyykin. Nakkilasta kerätyssä variantissa syyksi sanotaan papin palkkauksesta riitely, jolloin alituiseen rettelöiville prunkkalalaisille lähetettiin papiksi jumalaton hovinarri, jotta nämä tulisivat järkiinsä. Edelleen tässä Nakkilan kertomuksessa sanotaan kansan edelleen laajalti muistavan katkelmia tuon papin pilasaarnoista, mutta ne "ovat kuitenkin sellaisia, ettei niitä sovi eikä kannata kertoa". Erilaisia juttuja on sellainen liuta, ettei niitä kaikkia voi tässä kertoa, vaikka haluaisikin. Mainitaan kuitenkin muutamia, lisää löydätte vaikka lähdeluettelon kautta.

Prunkkalan papin kerrotaan saarnatessaan lyöneen kättään saarnastuolin laitaan. Lukkari, joka esiintyy useassa muussakin tarinassa joko kiusantekijänä tai rikostoverina, oli tämän tietäen lyönyt neuloja kärjet ylöspäin siihen kohtaan, mihin käsi yleensä osui. Tästä tietämättömänä pappi sitten innoissaan saarnassaan kysyi: "Ihminen, kuka sinut loi?", samalla iskien voimalla saarnastuolin laitaan, jolloin neulanterät osuivat käteen. Niinpä pappi karjaisi lauseensa jatkoksi: "Perkele!"

Eräällä saarnakerralla pappimme osoitti ihailtavaa luovuutta. Hänen oli näet tarkoitus saada piispalta valmis saarna, joka oli suljetussa kuoressa, jonka sai avata vasta saarnastuolissa. Hämmästyksekseen hän sai havaita paperin olevan tyhjä. Sitä silmäillessään hän sanoi: "Tyhjä on tämä puoli, tyhjä myöskin toinen puoli", mutta keksi sitten jatkaa: "Tyhjästä Herra käski ja kaikki luoduiksi tulivat" pitäen lopulta tyhjästä paperista kunnon saarnan. Tämä lienee esimerkillisimpiä papin saarnatarinoista.

Aina ei seurakunta jaksanut pappinsa puheita niin kuunnella, mutta löytyipä tältä solidaarisuutta nukkuvia seurakuntalaisiaan kohtaan. Niinpä hän keskeytti naisväen keskustelun kirkonmenojen aikana: "Pitäkää te muijat suunne kiinni että nuo miehet saavat rauhassa maata!" Toki tämän tarinan voi tulkita jonkinlaiseksi tuplapiikiksikin sanankuulijoille, tai oikeammin sitä kuulemattomille.

Tarvasjoelta on talletettu kertomus, jonka mukaan Prunkkalan pappi päätti kerran havainnollistaa esitystään. Saatuaan pääskysen kiinni aidan raosta pisti hän sen taskuunsa. Pitäessään saarnaa Pyhästä Hengestä hän lausui seurakunnalleen: "Te epäuskoiset pakanat, te ette koskaan usko minun sanojani. Jos minä sanon, että Isä on, niin te ette usko sitä. Jos minä sanon, että Poika on, niin te ette usko sitä. Jos minä sanon, että Pyhä Henki on, niin te ette usko sitäkään. Mutta jotta te uskoisitte, minä tahdon näyttää teille elävän Pyhän Hengen. Ja minä näytän teille elävän Pyhän Hengen." Silloin hän otti pääskysen taskustaan laskeakseen sen lentoon, mutta havaitsikin sen hengettömäksi todeten karkeasti: "Perkele, se onkin jo kuollut!"

Toinenkin lintujuttu löytyy, mutta se lienee ainakin myöhäinen, sillä se sisältää eksoottisemman linnun, papukaijan, jonka pappi olisi saanut eräältä merikapteenilta. Papin saarnassaan kysyessä "Mitä meidän on tehtävä sielujemme pelastukseksi?" oli papukaija huutanut "Pumputkaa, pumputkaa riivatusti!", sillä niin se oli kuullut kapteenin laivalla huutavan, kun pelastumisesta puhuttiin. Silloin pappi vihaisena heitti linnun alas saarnastuolista, siivekkään kiljuessa "Heitä minun palttooni myöskin", sillä näin kapteeni oli usein sanonut poistuessaan laivalta.

Auran kirkon sisustusta v. 1926, ennen v. 1927 remonttia, jossa Ari Vilénin kertoman mukaan arkkitehti vakuutti kaiken vanhan säilyvän ennallaan. Arkkitehti vaihtoikin vain alttaritaulun, seinät, lattian ja penkit. Museoviraston Historian kuvakokoelma, Pohjola-yhtiöt kokoelma: lähikuva Auran kirkon kuorista | Museovirasto | Finna.fi

Prunkkalan pappi ei ollut niitä kaikkein vakavimmin virkansa ottavia, ja niinpä päivistäkin saattoi mennä joskus sekaisin. Kerran hän oli sunnuntaina hajottamassa riihen kattoa tietämättä edes mikä päivä on. Nähdessään kansan kulkevan kohti kirkkoa hän alkoi pohtia "mikä nyt on, kun väkeä tulee, onkos pyhä nyt?" Siitä sitten laskemaan: "maanantaina myllyyn mentiin, tiistaina kotiin tultiin, keskiviikkona hulikka [taikina] tehtiin, tuarstaina leivottiin, perjantaina koira kuoli, lauvantaina haurattiin. On aina tänäpän pyhä."

Siitä sitten kiireellä hyppäämään alas riihen katolta, ja housuthan siinä hötäkässä repesivät. Kirkossa pappi sitten messutessaan pyysi kirkkokansalta housunpaikkaa: "mikä annas kyynärän, mikä kaks; mikä annas korttelin kolmattaaaa". Lukkarin ilkkuessa, että niistä vasta tulisikin kunnon roimahousut (millä käsittääkseni tarkoitetaan väljiä housuja) käski pappi tämän pitää suunsa kiinni.

Samaan tarinaan liittyy variantti, jossa lukkari päättää tehdä jekun risoissa housuissa olevalle papille. Papin näet julistaessa saarnastuolista "Jumalan sana on minulla suussani" tiputti lukkari ampiaispesän papin housujen reiästä, jolloin pappi alkoi huutaa: "Mutta tuhannen paholaista minulla on housuissani!"

Prunkkalan pappi ei maineestaan huolimatta kaivannut ulkopuolisten huomiota. Kerran näet kaksi miestä Tampereen läheltä kulkivat Prunkkalan kirkon ohitse ja päättivät mennä sen kuuluisaa pappia katsomaan. Toinen miehistä oli suuri, toinen pieni. Kun pappi näki heidät oven suussa sanoi hän: "Rakkaat seurakuntalaiset, tää meirän kirkkomme on niin sopimattomassa paikassa; nytkin tuli taas kaksi miestä sisälle: toinen on niinkuin Taavetti, toinen kun Koljatti". Miehet lähtivät äkkiä pois tuijottavan seurakunnan edestä.

Prunkkalan, nykyisen Auran kirkko v. 1885 Kaarlo Vuoren taiteilemana. Museoviraston Historian kuvakokoelma: Auran kirkko ja kellotapuli | Museovirasto | Finna.fi

Kuka oli Prunkkalan pappi?

Prunkkalan papin tarina on ilmeisen vanha, sillä vuonna 1884 siitä kirjoitettiin Aura -lehdessä yleisesti tunnettuna ja samalla vanhana asiana. Kirjoittajan mukaan tarina Prunkkalan papin saarnasta oli tuttu paitsi Prunkkalassa myös muualla. Esimerkiksi Keski-Suomessa naiset, jotka eivät edes tienneet missä Prunkkala sijaitsi saattoivat kirjoittajan lapsuudessa kommentoida turhien lörpöttelijää, että tämä "saarnaa kuin Prunkkalan pappi". Lisäksi hän tiesi entisen Prunkkalan kappalaisen, josta oli tullut Kokkolan kirkkoherra sanoneen aikanaan, että "kaikki muut jo olen koettanut ja lopuksi vielä joutunut Prunkkalaan papiksi". Jotakin erikoista kyseiseen virkaan siis katsottiin liittyvän.

Edellä mainittu artikkeli spekuloi myös tarinan mahdollista haittaa papin hankkimisessa, sillä kappalaiseksi oli vaikea saada hakijoita: "Kolmannen kerran peräkkäin on jo virka avonaiseksi julistettu ja ken voi taata, eikä nytkin turhaan. Kukaan ei tahdo Prunkkalan papiksi".

Tarinan vanhasta iästä kertoo sekin, että Aleksis Kiven v. 1870 kirjoittamassa romaanissa Seitsemän veljestä on nähty sen vaikutuksia, nimittäin kohtauksessa teoksen kahdeksannessa luvussa, jossa Lauri saarnaa Hiidenkiven päällä. Kieltämättä teksti muistuttaa paljon Prunkkalan papin nimiin laitettuja hupisaarnoja.

Mutta kuka oli Prunkkalan pappi? Se jäänee arvoitukseksi. Jotkut ovat ajatelleet, että kyseessä olisi voinut olla Turusta syntyisin ollut Mathias Corriander. Tämä oli syntynyt n. 1660 ja oli kotoisin Turusta. Siellä hän opiskeli Turun katedraalikoulussa ainakin v. 1685, muttei ilmeisesti koskaan tullut ylioppilaaksi, mutta vihittiin kuitenkin 1692 papiksi ja tuli Liedon apulaispapiksi toimien ilmeisesti Prunkkalan kappalaisen kuolinpesän armovuoden saarnaajana ja Prunkkalan kappalaiseksi naiden edeltäjänsä lesken. Corriander pysyi virassaan yli isonvihan myrskyjen. V. 1723 katkaisi jalkansa eikä voinut hoitaa virkaansa kahteen vuoteen. Hän kuoli Prunkkalassa 3. kesäkuuta 1742.

Pelkästään näiden tietojen perusteella on vaikea kytkeä häntä Prunkkalan papin legendaan. Toinen kandidaatti on ollut Berndt Johan Floor, joka syntyi Tammelassa 1785. Hänet vihittiin papiksi 1809 ja oltuaan apupappina Perniössä ja Naantalissa hän toimi pari vuotta, 1818-1820, Prunkkalan vt. kappalaisena. Kytkeminen Prunkkalan papin tarinaan liittyy ennen kaikkea siihen mitä tiedetään Floorin myöhemmistä vaiheista. Oltuaan armovuodensaarnaajana Hämeenkyrössä ja Sahalahdessa tuli hänestä 1826 Rymättylän kappalaisen apulainen. Hänet kuitenkin erotettiin v. 1828 juoppouden takia, mistä tuli myöhemmin 28.1.1829 vielä hovioikeuden päätös. Turun tuomiokapituli pani erottamisen täytäntöön 20.12.1829. Viive johtui siitä, että Floor oli paennut. Tosin hänen mainitaan eläneen myöhemmin kerjäläisenä Rymättylässä.

Ari Vilénin kirjoittama Auran seurakunnan historiateos nostaa esille vielä yhden ammoisen papin nimeltä Laurentius Canis. Hän olisikin muuten hyvä kandidaatti, mutta kovin lyhytaikainen. Ennen pappisvihkimystään 1642 hänet oli ehditty mainita kahdesti konsistorin pöytäkirjassa kelvottoman käytöksen vuoksi. Hän oli v. 1649 lyhyen aikaa Prunkkalan kappalainen, mutta menetti pian viran hurjatapaisuutensa vuoksi, Vilénin mukaan "jo kahden päivän perästä". Canis oli v. 1656 Turun hospitaalinsaarnaaja, mutta sopimattoman käytöksen vuoksi oli pidätettynä virasta ainakin 1657-1658. Ylipäätään Caniksen mainitaan olleen julkea ja hillitön mies, joka tuomittiin v. 1662 maanpakoon hänen solvattuaan piispa Terserusta. Kuitenkin hän kuoli Turussa ja haudattiin 1670 Turun tuomiokirkkoon.

Sanottakoon siis, että vaikkei legendojen Prunkkalan pappia olisi ollutkaan, niin inspiraation lähteitä Prunkkalassa kyllä piisasi.

Prunkkalan papin legenda elää

Prunkkalan papin legenda eli Atlantin takanakin. Siellä näet ainakin v. 1912 kirjoitettiin, kuinka Michiganin Franklinissa pidettiin suomenkielinen iltama, jossa ohjelman kuului mm. "Prunkkalan papin saarna", joka siis selvästikin oli yleisesti tunnettu viihde-esitys. V. 1922 puolestaan amerikkalaisessa Raivaaja -lehdessä muisteli eräs olojaan valkoisten vankina Suomessa ja kertoi tuolloin mutisseensa Prunkkalan papin kuulua lausetta: "tämä maailma on kupera ja kapera kuin pukin sarvi".

Prunkkalan muinaista pappia on muisteltu myös lähihistoriassa. Männä vuosina herätti Auran silloinen kirkkoherra vilkasta keskustelua, jolloin Prunkkalan pappia nostettiin nykyajan verrokiksi. Tosin värikkäiden pappien sarja on jatkunut muutenkin, sillä Auran nuorisopastorina 1944-1953 toimineesta Eero Hyttisestä mainitaan hänen pitäneen kovia saarnoja ja kerran kommentoineen saarnastuolista: "Minua syytetään siitä, että olen saarnannut kirkon tyhjäksi, mutta ei täällä ketään ennenkään ollut". Tästä nokkelasta retoriikasta olisi Prunkkalan pappikin voinut olla ylpeä. Elossa olevien sananpalvelijoiden arviointi jätettäköön tämän kirjoituksen ulkopuolelle.

Vuonna 2010 Turun Sanomien yleisönosastolla nimimerkki Kiroton nosti esiin sen seikan, että jos nyt oli syytetty kirkkoherraa sopimattomasta kielenkäytöstä, niin näin oli ollut paikkakunnalla ennenkin. Hän kertoi tarinan siitä, kuinka Prunkkalan pappi oli saarnassaan sanonut: "Kuinka on teidän lampaiden laita -menevätkö ne helevettiin". Silloin pappi olisi nähnyt ikkunasta, kuinka viereisen lammasaitauksen lampaat juoksivat karkuun ja huusi: "Nyt menee yksi, nyt menee kaksi ja nyt ne perkeleet menee kaikki!"

Nämä esimerkit osoittavat, että tarinat Prunkkalan papista eivät ole tyystin unohtuneet ja niitä voidaan käyttää keskusteltaessa nykytilanteestakin. Mutta kuten Prunkkalan pappi sanoi, "ajat vierivät ja me aikain kanssa", ja niinpä on aika päättää tämäkin kirjoitus. Laitetaan vielä lopuksi yksi esimerkki Prunkkalan papin saarnoista, muita variantteja voitte etsiä esimerkiksi tämän kirjoituksen lähdeluettelosta.

Auran kirkon vanha alttaritaulu, joka on ostettu kirkon varoilla v. 1693. Jos siis Prunkkalan pappia on koskaan ollutkaan ovat hän ja tämä maalaus olleet varmastikin tuttuja toisilleen. Kuvaaja Iikka Kronqvist, Museoviraston Historian kuvakokoelma: Auran kirkon vanha alttaritaulu, öljymaalaus | Museovirasto | Finna.fi

"Saarna,

joka pidettiin Prunkkalan kirkossa Tuohikuun keskipaikkeilla tuossa pukin päivän tienoissa.

Hupaista on, että taas olemme kokoontulleet tässä meille hyvin sopivassa paikassa. Senpä tähden tahdon esittää teille monesti parannetun saarnan. Toivon, että te kaikki ristissä sormin ja pystyssä korvin hartaasti sitä kuuntelette.

Kun tuulee, niin hako humisee, ja kun sataa, niin pärekatto rapisee. Nämä kyllä näin merkilliset sanat ovat  kirjoitettuina Kuppari Kirstin kirkkohameen kuudennessa poimussa.

Mutta lammas on lauhkea eläin. Se ei pure eikä potkaise, ei niele eikä hotkaise. Sen päästä tulee hyvä puntarin perä, silmistänsä hyvä tirkistyslasi. Nahastansa tulee hyvät vällyt ja pälsyt ja sääristänsä hyviä rummun nappuloita. Hännästä saadaan hyviä ruutisarven tuppia ja suolista hyviä viulunkieliä, suuremmista rukinnyöriä, sekä papenoista kahveen pööniä.

Hiljaa, lapset, lehterillä, taikka minä saarnaan koko päivän! Lapset tosin ovat Herran lahjoja, mutta p-n paljon heitä kuitenkin on. Juoksevat kuin tuonen sotakauriit, syövät pappilan räätikkäät ja nauriit. Pojat! Hyljätkää papumaani, niin papumaani hyljää teidät.

Nämä kyllä näin merkilliset sanat löytyvät kirjoitettuna pappilan punaisen veräjän kuudennessa puolapuussa. Minun sanani pyörivät ja vyörivät teidän sydämissänne niin kuin pukin papenet siljältä kalliolta järveen, ja sanoo: plompis, plompis!

Oi sinä totinen tuohikasa ja lautakasa! Varjele meitä ja ole meidän tukenamme vihaista pässiä vastaan.

- - -

Minä näin tänään, kuinka Laukkalan suuri härkä oli märkä. Ajatelkaas tämän asian päälle, niin te saatte elää.

Rakkaat ystävät Herrassa, kalat kutevat merrassa oikein monessa kerrassa. Kyllä meidänkin pitäjässä kaloja on saatu, mutta sangen vähän pappilaan on tuotu. - Antakaa, niin teillekin annetaan ja yltäkyllin ravinnoksi kannetaan.

Voi, hyvä seurakunta, meidän kirkkomme paikkaa! Näettekö, kuinka matkustavainen seisoo oven suussa kuin tuonen tien viitta. Juuri tämä, jolla leuatkin on kuin hohtimet, korvat kuin pohtimet. Ovatko kauniit kuvat? Silmät kuin hirmukan munat, sekä nenä räässä, niin kuin piilukirves jäässä! Vaikka mitäs minä ihmisiä pilkata tahdon. Tahdon vain heitäkin neuvoni kautta auttaa ja kuoppaan kaataa, että tekisitte hänelle penkkiin tilaa. Älkää tehkö oudostakaan pilaa! Taitaa teillekin matkaretki tulla pikemmin kuin luulla. Teidän tulee käsittää, että jokainen matkaretkellä on yötä, eikä hän suuresti kirppuja syötä. Ei hänellä ole kotia myötä. Vaan teidän tulee kiittää Luojaa, joka teidät on ottanut armonsa suojaan ja lahjoittanut teidät kauniilla muodolla ja lempeällä luonnolla, tiedolla, tahdotte luulla. Teidän tulee käsittää, että jokainen matkarethellä on yötä, eikä hän mitä teihin kuuluu, munaskuut ja monet muut, jotka Luoja tarkemmin tutkii, taidolla loistaa ja selkään hutkii."

Lähteet

Floor, Berndt Johan. Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017– (viitattu 29.4.2026). Artikkelin pysyvä tunniste https://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-spa-000043

Forssa 19 8/9 02. Länsisuomen Työmies 103/1902: 11.09.1902 Länsisuomen Työmies no 103 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Iltama Franklinissa. Työmies 13/1912: 17.01.1912 Työmies no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kihniö. Aamulehti 261/1913: 11.11.1913 Aamulehti no 261 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kiroton: Prunkkalan papista. Turun Sanomat 14.9.2010. Verkkoversio: https://www.ts.fi/lukijoilta/159491

Kivi ja kansanperinne. Kansanperinnettä Seitsemässä veljeksessä. Tiet lähteisiin - Aleksis Kivi SKS:ssa: Tiet lähteisiin — Aleksis Kivi SKS:ssa

Pikku pakinaa. Etelä-Pohjanmaa 73/1906: 25.09.1906 Etelä-Pohjanmaa no 73 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Prunkkalan pappi. Käkisalmen Sanomat 48/1928: 28.04.1928 Käkisalmen Sanomat no 48 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Prunkkalasta huhtikuulla. Aura 50/1884: 29.04.1884 Aura no 50 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lauri Simonsuuri (toim.): Kotiseudun tarinoita. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (2006, 1. painos 1951).

Maija Tammi: Pappina kuninkaan hovinarri. Turun Sanomat 18.3.2006: https://www.ts.fi/a/1074108028

Valkosen Suomen vankina. Raivaaja 58/1922: 11.03.1922 Raivaaja no 58 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

E. Vihervaara: Länsisuomalaista pilaa. Julkusta ja Prunkkalan papista. Kotiseutu 9/1914: 15.09.1914 Kotiseutu : Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ari Vilén: Auran seurakunta 1917-2017. Auran seurakunta (2017).

Väänänen, Kyösti: Laurentius Jacobi Canis. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 29.4.2026). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000354

Väänänen, Kyösti: Matthias Georgii Coriander. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 29.4.2026). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000466

Tuomaan päivä 21.12., apostoli Tuomaksen muistopäivä

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

21.12. on Tuomaan ja sen varianttien nimipäivä, jolloin vanhan sananparren mukaan "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi." Enää ei ollut aikaa teurastuksiin, kynttilöiden valamiseen, oluenpanoon ja leipomisiin, vaan oli aika laskeutua jouluun. "Tuomaasta housut naulaan ja alkaa joulurauha", sanottiin Hämeessä ja Uudellamaalla. Vanhastaan näin oli myös virallisesti, sillä tästä pitäen olivat rangaistukset joulun aikana tehdyistä rikoksista kovennettuja.

Tehdäänpä nyt tiivis katsaus Tuomakseen ja hänen muistopäivänsä taustoihin sekä siihen miten tämä kaikki liittyy jouluun sekä sen tuloon hieman tarkemmin.

Epäilevä ja epäilyksensä hylkäävä Tuomas

Tuomaan päivän sankari on apostoli Tuomas, Jeesuksen opetuslapsi, joka muistetaan "epäilevänä Tuomaana". Johanneksen evankeliumissa näet kerrotaan, kuinka Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen opetuslapsilleen, mutta Tuomas oli poissa. Hän ei uskonut, kun muut kertoivat nähneensä Jeesuksen ja sanoi ettei usko, ellei voi nähdä ja koskea Jeesuksen haavoja. Myöhemmin Jeesus ilmestyi uudelleen ja käytiin seuraava sananvaihto: "Sitten hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!" Silloin Tuomas sanoi: "Minun Herrani ja Jumalani!"

Jeesus sanoi hänelle: "Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe" (Joh. 20:27-29).

Caravaggion (1571-1610) tulkinta Tuomaksen ja Jeesuksen kohtaamisesta 
ylösnousemuksen jälkeen. Wikimedia Commons

Tuomas vaikuttaakin skeptisemmältä kuin toiset opetuslapset, mutta kun hän päättää jotain tai vakuuttuu jostain hän on valmis menemään niin sanotusti päätyyn asti. Jeesuksen epäilykin muuttuu  selväsanaiseksi Jumalaksi tunnustamiseksi. Toinen esimerkki tästä on tilanne, jossa Jeesus oli menossa kuolleen Lasaruksen luo. Opetuslapset olivat peloissaan lähdöstä Juudean seudulle, sillä viimeksi Jeesuksen oltua siellä hänet yritettiin kivittää. Jeesuksen selkeästi ilmaistua, että sinne on kuitenkin mentävä lausui juuri Tuomas tovereilleen: "Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä." (Joh. 11:16) Rohkeutta vai synkkää fatalismia, kumpaakohan lienee? Ehkä tuossa kohtaa vähän molempia.

Perimätieto väittää Tuomaan lähteneen julistamaan kristinuskon sanomaa aina Intiaan saakka. Joka tapauksessa Intiassa on hyvin vanha kristillinen yhteisö, joka kutsuu itseään tuomaskristityiksi ja yhdistää alkuperänsä Tuomaksen tekemään lähetystyöhön. 300-luvulla eläneen Efraim Syyrialaisen mukaan Tuomas surmattiinkin Intiassa. Surmatavasta muistuttamassa Tuomaksen tunnuksena on usein keihäs. Intian tuomaskristityt jakaantuvat nykyään moneen eri haaraan, mutta heidän tunnusmerkkinään on yleisesti apostoli Tuomakseen liitetty risti. Kiinnostavaa sikälikin, että myös Suomessa Tuomaksella on aivan oma ristikoristeensa, mutta siitä kohta lisää alla. Tuomaskristityistä voi lukea lisää lähteisiin laitetusta Emil Antonin blogikirjoituksesta.

Tämä tuomaanristi edustaa syyrialais-malabarilaisen katolisen kirkon tyyliä.
Wikimedia Commons.

Joulurauhan aloittaja

Muiden apostolien muistopäivien tavoin oli Tuomaan päivä meilläkin pitkään pyhäpäivä myös luterilaisen kirkon valta-aikana. Vuonna 1772 päätti kuningas Kustaa III kuitenkin vähentää kovalla kädellä pyhäpäiviä, jotka siis olivat siis samalla yleisiä vapaapäiviä. Näin poistui myös Andreaksen muistopäivä virallisten pyhäpäivien joukosta ja siten pian sen viettokin, kansanperinteen kuitenkin muistaessa jossain määrin päivän erityisyyden ainakin sanontojen muodossa. (Kyseisestä pyhäpäivien vähentämisestä ja sen vaikutuksesta Oriveden hurmoksellisessa herätyksessä 1770-luvulla olen kirjoittanut tässä vanhassa blogitekstisssäni: Kirkkohistorian kahinaa: Naissaarnaajia ja villiä hurmosta: Oriveden herätys 1770-luvulla ).

Tuomas Sauvon kirkon seinämaalauksissa 1400-luvulta, kädessään 
tunnusmerkkinsä keihäs. Kuva itse otettu.

Tuomaan päivän kirkolliseen viettoon myös luterilaisena aikana osoittaa muun muassa se, että päivälle oli 1600-luvulla laaditussa Manuale finnonicum:issa annettu omat raamatunlukukappaleet ja rukoukset. Ensimmäinen rukous sekä virret ovat samat kuin apostoli Andreaksen päivänä, josta olen kirjoittanut täällä: Kirkkohistorian kahinaa: Antin päivä 30.11., apostoli Andreaksen muistopäivä

 Evankeliumitekstinä on luonnollisesti edellä mainittu Johanneksen evankeliumin 20. luvun kohta, jossa on ilmaistu hauskalla tavalla, kuinka Tuomas oli yksi 12 opetuslapsesta: "Thomas yxi cahdesta toistakymmenest". Epistolatekstinä on osa Efesolaiskirjeen 2. luvusta, jonka sen viehättävän kielen vuoksi lainaan tähän alle Manuale finnonicum:in esittämässä asussa:

"Rackat weliät / etpä te sillen ole wierat ja muucalaiset / waan pyhäin kylänmiehet / ja Jumalan perhe: Prophetain ja Apostolein perustoxen päälle racketut / josa Jesus Christus paras culmakiwi on. Jonga päälle caidi rakennus toinen toiseens lijtetän / ja caswa pyhäxi templixi Herrasa. Jonga piälle te myös raketan / Jumalalle asuinsiaxi / Henges."

Tuomaksen päivä löytyy pyhäpäivänä Manuale finnonicum:ista 1600-luvulta.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1986439?page=589

Tuomaan päivä on ollut ehkä juuri pyhäpäivän luonteensa vuoksi selkeä etappi joulun viettoon liittyen. Se ei varsinaisesti liity jouluun, mutta on ollut juhlapyhä lähellä sitä. Koska pyhänä ei ole sopinut tehdä työtä on Tuomaan päivää ollut luontevaa pitää suurimpien jouluvalmistelujen päätepisteenä. Esimerkiksi jouluoluen tuli olla tuolloin valmista, minkä vuoksi Ruotsin vanhoissa riimusauvoissa on päivän merkkinä ollut usein oluttynnyri tai -kannu. Joulurauhakin on ollut luontevaa aloittaa Tuomaan päivästä.

Kuten alussa mainittiin saatettiin nyt alkaa ottaa rennosti, "Tuomaasta housut naulaan ja alkaa joulurauha". Voitiin lekotella sisällä valmistunutta jouluolutta jo maistellen. Mieli virittyi juhlatunnelmaan, jota hyödyntäen paimenten, kyläseppien, lukkarien sekä pappien oli hyvä kiertää taloissa saataviaan pyytämässä vielä ennen joulua.

Tuomaanristi

Päivän perinteinen koriste on ollut tuomaanristi, joka on tästä lähtien ollut esillä koko joulun ajan. Aiemmin on tänään saatettu tervalla tai verellä piirtää risti oven päälle pahaa torjumaan. Tässä lienee taustalla se, kun Israelin kansa ensimmäisenä pääsiäisenä Mooseksen käskystä piirsi karitsan verellä merkin ovenpieliinsä (kertomus löytyy 2. Moos. 12: https://www.raamattu.fi/raamattu/KR92/EXO.12 ). Joulun aika oli vuodenkierron taitekohtia, ja moni uskoi silloin henkien olevan liikkeellä. Ristin katsottiin olevan väkevä symboli torjumaan tällaisia uhkia. Riimusauvoihin päivä merkittiin ristikkäin asetetuilla tangoilla, joiden päissä oli pienet havutupsut. 

Pohjanmaalla oli lyhdyin koristettuja valaistuja ristejä. Sakari Topelius on kuvaillut päiväkirjoissaan näitä ristejä, ja niiden perusteella tapa liittyi enemmän jouluaattoon. Portin molemmin puolin pystytettiin kuusenhavuin koristettujen tankojen päihin asetetut lyhdyt. Lyhdyt sytytettiin iltahämärissä ja koko Uudenkaarlepyyn kaupunki loisti valomerenä. Tavassa oli omat vaaransa, ja v. 1836 Uudenkaarlepyyn pormestari kielsi lyhtyjen sytyttämisen kaupungin alueella. Tavan voimasta kertoo, että seuraavana vuonna lyhdyt loistivat jälleen.

Nykyään yleisin tuomaanristi on ns. Korppoon risti. Tämä saariston ristimalli levisi 1900-luvun alkupuolelta lähtien vähitellen myös muualle maahan. Kuten edellä ilmeni on ristikoriste ollut muutenkin perinteenä ympäri maan. Niinpä tuomaanristi soveltuu hyvin päivän koristeeksi ja eräänlaiseksi joulukoristelujen kruunuksi vaikkapa keskelle pöytää.

Erkki Voutilaisen joulukuussa 1956 ottama kuva Tuusulan Ali-Seppälän talon 
joulupöydästä, jonka keskellä komeilee tuomaanristi.
Wikimedia Commons

Tule meille, Tuomas kulta!

Minulle henkilökohtaisesti Tuomaan päivä on tärkeä joulun ajan merkkipäivä. Tähän on syynä se, että tarvasjokelainen isoisäni Tuomo vietti nimipäiväänsä varsin suureellisesti niin, että siitä muodostui sekä sukuni että monen muunkin joulunalkajaisjuhla. Hän oli tietoinen nimipäivänsä vanhasta merkityksestä ja jatkoi omalla tavallaan perinnettä hankkien tuomaanristinkin koristeeksi. Jonkun vieraista mainitaan todenneen, että "ei tule joulua ilman Tuomon päiviä". Isoisäni on nukkunut pois jo useampi vuosi sitten eikä tähän päivään liity minullakaan enää notkuvaa pitopöytää, mutta kun tuomaanristi otetaan esille muistelen häntä lämmöllä samalla, kun mieleni virittyy alkavaan jouluun.

Joulu on siis ihan nurkan takana. Ennen kuvattiinkin naisen perinnön nopeaa hupenemista sanomalla: "Akan perintö ei kestä kuin Tuomaan päivästä jouluun". Ohessa tähän loppuun lounaissuomalainen versio runosta, jolla on toivotettu Tuomas tervetulleeksi:

"Tule meille, Tuomas kulta

tuo joulu tullesansa,

oluttynnyri olalansa,

viinapikari pivosansa,

juustokakku kailosansa.

Kyl sä meijän portin tunnet:

tervaristi, rautarengas,

musta koira portin alla."

Lähteet: 

Ilari Aalto & Elina Helkala: Vuosi keskiajan Suomessa. Atena 2023.

Emil Anton: Irakilaisempi kuin luulit: Keitä ovat tuomaskristityt? Seurakuntalainen.fi. Verkkoversio: Irakilaisempi kuin luulit: Keitä ovat Intian Tuomas-kristityt? - Seurakuntalainen

Uno Harva: Varsinais-Suomen historia III, 1. Varsinais-Suomen henkistä kansankulttuuria. 1935. 

Jouko N. Martikainen ja Osmo Vatanen (toim.): Muistopäivien kirja. Sanctorale. Väyläkirjat 2024.

joulurauha. Suomen etymologinen sanakirja, Kotimaisten kielten keskus. Verkkoversio: joulurauha - Suomen etymologinen sanakirja

Irma Savolainen: Tervaristi ja tuomaanristi. Helsingin kaupunginmuseo. Verkkoversio: Vuoden kierto - Talvi - Joulun koristeet

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto. Vuoden 1985 painos.

Tarvasjoen ortodoksinen sotilashautausmaa - muisto Krimin sodan ajoilta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto 

Varsinais-Suomen Tarvasjoelta löytyy nähtävyys, joka voi hätäiseltä jäädä tyystin huomaamatta. Kun Valtatieltä 10 suuntaa Tarvasjoen SEOn kohdalta Hämeen Härkätietä pitkin kohti Tarvasjoen keskustaa kulkee reitti Paimionjoen vartta myötäillen. Vastaan tulee taloja, sitten risteys, josta pääsee Juvan vesivoimalaitokselle, jonka patoluukkujen mahdollista aukioloa kirjoittaja jännitti lapsuuden sukuloimisreissuilla. Ei kuitenkaan käännytä sinne, vaan jatketaan kohti keskustaa.

Talojen jälkeen tulee aukeampaa. Oikealla näkyy entinen Tarvasjoen uimahalli ja tapahtumapaikka Tarvashovi, jonka kunnian päiviin kuuluu muun muassa Metallican keikka siellä 14. joulukuuta 1984. Vasemmalla taas näkyy Tarvasjoen koulu.

Mutta hetkinen, juuri ennen koulun risteystä vasemmalla on tien laidassa pieni metsäsaareke. Ja tuossa metsäsaarekkeessa on aita, ja aidantolppien päissä on ristit. Ja aitauksen sisällä on kookas puinen ortodoksinen risti. Mistä onkaan kyse?

Hautausmaa on vaatimaton, mutta kaunis. Astu kanssani portista sisälle 
hautausmaan tarinaan. Kuva itse otettu.

Nyt olemme tämän tarinan näyttämöllä, nimittäin Tarvasjoen ortodoksisella sotilashautausmaalla. Taustalla vaikuttaa vuosina 1853-1856 käyty Krimin sota ja tarkemmin vielä sen Itämeren sotanäyttämö, vuosien 1854-1856 Oolannin sota, jolloin, laulun sanoin "kolmellasadalla laivalla / seilas' engelsmanni Suomemme rannoilla". Mutta mitä ihmeen tekemistä Mustanmeren ja Itämeren rannikoilla oli sisämaassa sijaitsevan Tarvasjoen kanssa?

"Ja se Oolannin sota oli kauhia"

Tuohon aikaan Tarvasjoki tunnettiin keskuskylänsä mukaan nimellä Euran saarnahuonekunta, jollaisena se oli Marttilan seurakunnan alainen. Saarnahuonekunnalla oli oma saarnaaja, tuolloin Adolf Lindman, joka jälkipolvien riemuksi piti varsin tarkkaa päiväkirjaa seurakuntansa elämästä toimikautenaan vuosina 1853-1859. Niinpä myös sota-aika tuli dokumentoiduksi. Päiväkirjasta ilmeneekin sodan näkyneen seudulla monin tavoin.

Krimin sodan aikaan Tarvasjoki (tuolloin nimeltään Euran saarnahuonekunta) oli vielä osa laajaa 
Marttilaa, kuten myös Koski Tl ja Karinainen. Wikimedia Commons: File:Marttilan pitäjä.svg - Wikimedia Commons

Aluksi sota näkyi juhlallisissa merkeissä, sillä 15. tammikuuta 1854 veisattiin kirkossa kiitosvirsi sen kunniaksi, että Venäjän armeijat olivat saavuttaneet Balkanilla loistavia voittoja. Saman vuoden huhtikuussa saatiin nähdä jo sotilaitakin, kun kasakat kuljettivat Ahvenanmaan Bomarsundin linnoituksen vankeja Härkätietä pitkin itään, pois sodan jaloista.

Toukokuussa 1854 saatiin tiellä nähdä suuria sotaväensiirtoja. Lindmanin mukaan "kuljetusliikenne oli loputonta" ja mielet alkoivat olla levottomia. Toukokuun lopussa saatiin nähdä jälleen uutta liikennettä, kun turkulaisia alkoi muuttaa Euralle sotaa pakoon.

30. heinäkuuta 1854 oli kaikki Marttilan pitäjän miespuoliset asukkaat kutsuttu Euran kestikievarin pihalle. Paikalla oli myös kuvernööri Cronstedt. Kokoontumisen syynä oli Suomen ruotujakoisen armeijan palauttaminen ja sen sanotaan päättyneen hurraa-huutoon. Sitä en tiedä, kuinka vilpittömällä mielellä tuo huuto kajautettiin.

R. W. Ekmanin maalaus vuodelta 1854 esittää Ruissalon taisteluita. Taulun 
nimenä on "Väkivaltainen tiedustelu Turun seudulla, kohtaus Oolannin sodasta".
Wikimedia Commons: File:Robert Wilhelm Ekman - Väkivaltainen tiedustelu Turun seudulla, kohtaus Oolannin sodasta - A I 457-306 - Finnish National Gallery.jpg - Wikimedia Commons

22. elokuuta 1854 sodan jyly kantautui Euraan asti, kun tykit pauhasivat brittiläisten sotalaivojen tulittaessa venäläisten asemia Ruissalon edustalla. 10. syyskuuta 1854 joutui 12 euralaista miestä vartiohommiin Marttilan Purhalan Uotilaan, sillä sinne oli sodan vuoksi siirretty Turun linnan vaarallisimpia vankeja säilöön.

19. marraskuuta 1854 alkoi seudulla majoittua pakolaisten lisäksi myös sotilaita, kun Hollannin prinssi Frederikin krenatöörirykmentin yksi pataljoona sijoitettiin Marttilaan ja Euraan. Sotaväen läsnäolo toi levottomuuksia näiden syyllistyessä näpistelyyn ja muuhun omavaltaisuuteen. Myös saarnaaja Lindman kertoo kärsineensä tästä, sillä pappilassa oli sotilaita yötä päivää saapastellen joka huoneessa. Eräänä iltana nämä pakottivat saarnaajan jostain syystä seuraamaan itseään pitkän matkan Prunkkalaan (nykyinen Aura) suuntaan, ehkä oppaaksi?

Euran saarnahuonekunnan saarnaaja Adolf Lindman (1821-1874) 
toimi Eurassa vuodet 1853-1859. Historian ystävänä hän piti Eurassa 
tarkkaa päiväkirjaa, joka on arvokas historiallinen lähde. Kuvassa hän 
on jo siirtynyt Turun vankilasaarnaajan tehtäviin. Kuvannut Johan Jakob 
Reinberg: Vinjetterat porträtt av fängelsepredikant vicepastor Adolf Lindman (Åbo 4.5.1821-Åbo 19.11.1874) sittande i knästycke iklädd prästdräkt. | Åbo Akademin arkistokokoelmat - Bildsamlingarna | Finna.fi

10. maaliskuuta 1855 saatiin kuulla keisari Nikolai I:n kuolleen, minkä johdosta 25. maaliskuuta aloitettiin Eurallakin kirkonkellojen surusoitto tämän muistoksi. Kelloja soitettiin joka päivä tunnin ajan klo 12-13, ja jokaisesta talosta oli määrätty yksi mies tähän tehtävään. Tämä surusoitto jatkui toukokuun 16. päivään asti, jolloin oli vielä keisarin kuoleman jälkeinen valituspäivä aamu-, päivä- ja iltajumalanpalveluksineen. 26. maaliskuuta vannoivat pitäjän talolliset ja 2. huhtikuuta papisto sekä kirkonpalvelijat vannoivat uskollisuutta uudelle keisarille Aleksanteri II:lle.

Vakoojajahtia ja sodalla rikastumista

Huhtikuussa marssi Euran kautta Turkuun Moskovan Linjarykmentin pataljoona, ja 20. huhtikuuta 1855 saapui Euran kestikievariin ahvenanmaalainen apulaisnimismies Daniel Nathanael Tennberg vakoojia metsästämään. 24. huhtikuuta alkaen alettiinkin kaikilta seurakunnan rajojen ulkopuolelle matkaavilta vaatia matkatodistusta. Huhtikuun lopulla nähtiin tiellä taas uudenlaisia kulkijoita, kun Turun kehruuhuoneen naisvankeja sekä Ahvenanmaan maanpetoksellisia, siis ilmeisesti vihollisen kanssa yhteistyötä tehneitä, kuljetettiin kohti itää.

Toukokuun alussa alettiin Euran Kirkonkylään rakentamaan kahta makasiinia, joihin oli tarkoitus mahduttaa 10 000 mattoa kruunun jauhoja ja ryynejä. Viljamatoksi kutsuttiin tuolloin niinisäkkiä, johon mahtui hiukan toista sataa kiloa. Päivittäin 500 hevosta toi kruunun viljaa Turusta Euraan varastoitavaksi. Euran lukkari Heikki Widgren toimi makasiininisännöitsijä Jegoroffin apulaisena ja sai Lindmanin tietojen mukaan 3 hopeakopeekkaa jokaiselta jauhomatolta. Lindmania harmitti, ettei kuljetuksissa tehty eroa arjen ja pyhän välillä, vaan työtä tehtiin kesken jumalanpalveluksenkin niin, että veisuun aikana ulkopuolella kirottiin ja räyhättiin. Sekin saattoi ärsyttää, että Widgrenin bisnesten vuoksi lukkarille tarvittiin sijainen.

Tarvasjoen kirkko kuvattuna v. 1927. Tässä kirkossa Lindman yritti 
hoitaa tehtäväänsä sodasta ja sairastelusta huolimatta. Lukkarin 
keskittyminen bisneksiin varsinaisen työnsä sijaan selkeästi ärsytti.
Tarvasjoen kirkko‎ (1927) | Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto | Finna.fi

Erinäisiä sotilasosastoja marssi vähän väliä Euran läpi, mutta 1. heinäkuuta Mikkelin Suomalainen Ruotujakoinen Tarkk'ampujapataljoona jätti ilmeisesti ikäviä matkamuistoja pikamarssillaan. Kaikki Euran hevoset oli koottu Prunkilaan näiden kuljetusta varten. Vähän tämän jälkeen piirilääkärin piti tulla Euralle, sillä siellä oli alkanut ilmetä sukupuolitautia. Muun muassa kaksi rippikoululaista täytyi lähettää Turkuun sairaalaan. Toki ajallinen yhteys mikkeliläisten ohikulun kanssa voi olla sattumaakin.

Sotaväen kohtalon talvi

Marraskuussa rakennettiin vielä kolmas viljamakasiini, tilavuudeltaan 9000 viljamattoa. Samoihin aikoihin Euran ja Marttilan alueelle majoitettiin suuriruhtinas Aleksandr Aleksandrovitsin Karabinieerirykmentin 5. ja 6. pataljoona. Ajankohta majoitukselle ei ollut parhain, sillä paikkakunnalla oli juuri ilmennyt isorokkoa, joka levisi tehokkaasti. Sotilaitten majailu tuskin oli tälle hidasteena.

Joulukuun puolivälissä edellä mainittu piirilääkäri kävikin tuomassa lääkkeitä isorokkoon. Oli kuitenkin toinenkin murhe, kylmyys. Joulukuun alussa pakkasta oli 20 astetta, kuun lopulla jopa 33 astetta. Tauti ja kylmyys niittivät satoaan, minkä merkkinä oli myös sotilassairaalan perustaminen Euraan. Saarnaaja Lindmanin mukaan siellä kuolleisuus oli suurta ja hoito huonoa.

Tilannetta yritettiin kyllä helpottaa. Tammikuun 1856 puolivälissä kruunu ajatutti Euraan 370 syltä polttopuuta ja rakennettiin neljäs kruununmakasiini, joka veti 9000 viljamattoa. Taas kulkivat sadat viljakuormat päivittäin Euraan, jossa oli nyt varastossa noin 30 000 mattoa erilaista viljaa. Sotilaita kuoli kuitenkin yhä runsain joukoin.

Myös paikallinen väki oli sairaana. Saarnaaja Lindman oli itse asiassa sairastanut heinäkuusta asti, eikä esimerkiksi 13. tammikuuta 1856 voitu pitää jumalanpalvelusta, koska koko seurakunnan papisto oli sairastunut. 17. helmikuuta 1856 piti Lindman pitkästä aikaa jumalanpalveluksen, mutta senkin kainalosauvojen varassa.

Helmikuun 18. päivä oli sotilaita kuollut niin paljon, että seurakunnan hautausmaa ei riittänyt. Euran kirkonkassan varoilla ostettiin 10 hopearuplalla  Euran Nokan ratsutilan mailta hautapaikka venäläisille sotilaille.  Lindmanin mukaan paikka oli "kaunis varjoisa metsikkö".

Aikaa on kulunut, mutta hautausmaa on yhä jollain tapaa sitä, mitä se oli Lindmanin aikaan: 
kaunis varjoisa metsikkö. Kuva itse otettu.

Sääolot jatkuivat vaikeina, mutta viljakuormat kulkivat. Jotkut sentään hyötyivät tilanteesta, mihin Lindman taisi viitata mainitessaan lukkari Widgrenin pukeutuneen 75 hopearuplan arvoiseen supinnahkaturkkiin.

Sotilaitten kuolleisuus pysyi korkeana, ja 9. maaliskuuta oli heidän hautausmaalleen ajettava lisää santaa. Ruumiita oli näet jouduttu hautaamaan useampia päällekkäin niin, että hädin tuskin puoli kyynärää maata oli päällimmäisten arkkujen peitteenä.

Sodan tuulet puhaltavat pois

Maaliskuussa saatiin paikkakunnan kiusaksi vielä sukupuolitautikin. 22. maaliskuuta kuoli myös viimeinen isorokkopotilas. Lindmanin mukaan kaikkiaan 7 henkeä oli kuollut tähän tautiin ja että myös rokotetut olivat sairastuneet, mutta yksikään näistä ei ollut kuollut. Tässä hän puhuu selvästi vain paikallisväestöstä, sotilaiden kuolinsyitä tai määriä hän ei mainitse. Kuun lopussa kevät alkoi jo edetä, mutta jokin rutto tappoi jonkun verran hevosia.

Kevät kuitenkin jatkoi etenemistään, ja se toi muutenkin toivoa. 30. maaliskuuta 1856 oli solmittu näet Pariisin rauhansopimus, joka päätti sodan. Sodan jäljiltä oli vielä kuitenkin trafiikkia jäljellä. Toukokuun alkupuolella yli 100 kuorma- ja ammusvankkuria majoittui hevosineen ja miehineen paikkakunnalla ja kaikkien paikallisten piti osallistua kyydityksiin ja majoituksiin.

11. toukokuuta veisattiin Euran kirkossa kiitosvirsi Pariisin rauhansopimuksen johdosta, ja 20. toukokuuta siirrettiin sotilassairaalat Eurasta Turkuun. 6. kesäkuuta 1856 lähtivät paikkakunnalta siellä edellisestä syksystä saakka majoitetut sotilaat.

Sodan jäljet hävisivät vähitellen paikkakunnalta, jossa ei ollut käyty yhtään taistelua, mutta koettu silti sodan rasituksia. Kruununmakasiinitkin tyhjennettiin vuoden 1858 loppuun mennessä ja myytiin purettaviksi vuoden viimeisenä päivänä. Noitten makasiinien muistona pidetään paikkakunnan vanhaa mainetta vilja-aittana, varsinkin siksi, että aitoista myyty vilja pääsi tehokkaaseen käyttöön siemenviljana.

Kuvassa Tarvasjoen kirkko sekä peltomaisemaa v. 1951. 
Maisema sopii mielikuvaan vilja-aitasta. Kuvaaja Matti 
Poutavaara, Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma: 
Kuva otettu joen penkereeltä pellon yli kohti kirkkoa. Joen ja kirkon välissä heinäseipäitä. Kirkon torni ja katto näkyy puiden takaa. | Museovirasto | Finna.fi

Hautausmaa unohdetusta arvostetuksi

Ainoaksi konkreettiseksi muistoksi sodasta jäivät sotilaiden hautausmaalla Härkätien varressa kasvaneet tuuheat lehti- ja havupuut, joiden katsottiin saaneen kasvuvoimaa vainajista. Kansan suussa alkoi kulkea tarinoita paikasta, joka tunnettiin "Ryssän hautausmaana". 1900-luvun alussa paikalla kasvoi iso kuusi, jonka alle kerrottiin haudatun everstin tai muun korkean sotaherran. Tätä kuusta lapset pelkäsivät. Väitettiin myös, että hevonen saattoi pysähtyä hautuumaan kohdalle eikä suostunut jatkamaan, ellei ensin luettu Herran siunausta tai Isä meidän -rukousta.

Vuonna 1971 ilmestyi Aulis Ojan kirjoittama "Tarvasjoen historia". Siinä hän mainitsee hautausmaan, tai siis sen metsikön ilman muistomerkkejä, sodan ainoana konkreettisena jäänteenä ja toteaa: "Olisi kai asiallista, että Tarvasjoen seurakunta pystyttäisi paikalle vaatimattoman muistokiven kertomaan jälkimaailmalle, mikä paikka on kysymyksessä". Paikka kun oli jäänyt hoitamattomaksi joutomaaksi.

Ojan toivomus herätti vastakaikua, sillä historiikin myötä paikan arvo ymmärrettiin. 1970-luvulla näet hautausmaa rauhoitettiin sekä aidattiin ja paikalle pystytettiin puinen ortodoksinen risti. Vuonna 2004 Tarvasjoen seurakunta rakensi uuden aidan ja pystytti uuden ristin. Näin kunnostettua hautausmaata juhlistettiin 5. syyskuuta 2004, jolloin pidettiin myös ortodoksinen vainajien muistopalvelus Turun ortodoksisen seurakunnan papin johdolla. Paikalla on nykyään myös hautausmaan historiasta kertova kyltti.

Paikalle pystytetty muistokyltti on arvokas ja informatiivinen. 
Kuva itse otettu.

Nykyään hautausmaa siis tunnetaan paikkakunnalla, ja siitä on pidetty huolta. Minusta se on hyvin kaunis asia. Nämä sotilaat kuolivat kaukana kotoa ja Tarvasjoen mullista tuli heidän viimeinen leposijansa. He olivat vierasta kansaa, vierasta kirkkokuntaakin, ja voi heitä pitää vieraan vallan edustajinakin. Tuolloin heidän tehtävänsä oli kuitenkin puolustaa seutua rannikkoa uhkaavilta vihollisilta, ja luultavasti paikallisetkin kokivat asian yhteiseksi.

Muistomerkki ei tee sotilaista sankareita, se ei ota kantaa sotaan. Se haluaa kantaa menneitten tapahtumien muistoa, niiden muistoa, jotka on haudattu tuolle metsäsaarekkeelle. Heitä ja elämän arvaamattomuutta voit sinäkin muistella, jos joskus ajat tuosta ohi ja sinulla on mahdollisuus pysähtyä hetkiseksi tien oheen tuolle pienelle hautausmaalle.

Kuvassa Tarvasjoen koulu. Kuvauspaikalta vasemmalla on kertomuksemme 
kohteena ollut hautausmaa. Wikimedia Commons: File:Tarvasjoen koulu.jpg - Wikimedia Commons

Lähteet:

Kimmo Gustafsson: Tarvasjoki oli venäläisten viimeinen leposija. Yle 31.3.2014: Tarvasjoki oli venäläisten viimeinen leposija | Yle

Kosken kuohuja ja maalaismaisemaa Tarvasjoella. Liedon kunta 11.12.2020: Kosken kuohuja ja maalaismaisemaa Tarvasjoella - Lieto

Itämainen sota ja Tarvasjoki. Tarvas-kotiseutulehti, 2/2004: Tarvas22004.pdf (aumanet.fi)

Adolf Lindman: Euran saarnahuonekunnan saarnaajan päiväkirja vuosilta 1853-1859. Suomentanut Aulis Oja, julkaissut Tarvasjoen seurakunta (1972)

Aulis Oja: Tarvasjoen historia. Tarvasjoen kunta ja seurakunta(1971).

Papin terveiset. Tarvas-kotiseutulehti, 2/2004: Tarvas22004.pdf (aumanet.fi)

Pirjo Poutanen (toim.): Hämeen Härkätiellä. (2002)

Tarvasjoen "Hullu Herrasmanni", evankelinen viljelijämahtimies Johan Fredrik Fingerroos

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

JOHAN FREDRIK FINGERROOS 1845-1912

Tarvasjoen vuonna 1911 valmistunut seurakuntatalo seisoo kertoo
omaa tarinaansa suurten herätysten ajasta sekä rakennuttajastaan,
herätyksen miehestä. Itse otettu.

Varsinais-Suomessa nykyään Lietoon kuuluvan Tarvasjoen keskustassa on Tarvasjoen ylittävän sillan vieressä komea valkoinen rakennus, Tarvasjoen seurakuntatalo. Vähän matkan päässä omalla kummullaan seisoo Tarvasjoen keltainen puukirkko paikalla, jossa se Mikael Piimäsen suunnittelemana on seissyt vuodesta 1779. Sen ylemmän parkkipaikan vierestä avautuu portti hautausmaalle. Siinä, aivan blogistin sukulaisten hautojen lähellä kohoaa korkea tumma hautapaasi. Sen huipulla seisoo valkoinen kiviristi, jonka alla tähti- ja muiden kuvioiden sekä toisen valkoisen ristin alla komeilee vanhanaikaisilla kirjaimilla "Fingerroos Juho Fredrik". Tämä nimi liittyy aivan oleellisesti aluksi mainitun seurakuntatalon syntyyn, ja samalla tuon nimen kantaja liittyy myös suureen hengelliseen liikehdintään, joka yli sata vuotta sitten pyyhkäisi Tarvasjoen yli tehden siitä yhden evankelisen herätysliikkeen valtamaista.

Lapsuuden liekkimeri ja aherrusta oppimassa

Tarvasjoen 1779  valmistunut kirkko seisoi
paikallaan myös Fingerroosin syntyessä, aivan
tämän kotikylän Euran vieressä. Wikimedia
Commons.

Sankarimme syntyi Johan Fredrik Fingerroos -nimisenä Tarvasjoen, silloisen Marttilan seurakunnan Euran saarnahuonekunnan Euran kylän Tie-Knaapilla 5.2.1845. Hänen samanniminen isänsä oli syntynyt 1820 Paimiossa ja avioiduttuaan Tarvasjoella 1822 syntyneen Euran Sepästä kotoisin olleen Maria Kristiinan kanssa ja tullut Tie-Knaapin isännäksi. Isän mainitaan olleen ankara mies, joka edellytti kovaa työntekoa. Äiti puolestaan oli luonteeltaan lempeä ja hiljainen. Hän yritti opettaa lapsilleen kristillistä uskoa ja Fingerroos osasikin vielä vanhana miehenä ulkoa useita äitinsä opettamia virsiä.

Tarvasjoki sijaitsee Varsinais-Suomen
sisämaassa. Wikimedia Commons.

Tuolloin Euran ryhmäkylässä oli seitsemän taloa samalla mäellä. Fingerroosin ollessa 12-vuotias kylää kohtasi suuronnettomuus 9.5.1857. Nokan ratsutilan prännissä eli karjakeittiössä pääsi tuli valloilleen, mistä on epäilty niin piikojen huolimattomuutta kuin muurin huonokuntoisuutta. Palo alkoi seitsemän aikaan illalla ja levisi koillismyrskyn siivittämänä niin Knaapille kuin muihinkin taloihin.  Tuolloin saarnahuonekunnan saarnaajana toiminut Adolf Lindman piti tarkkaa päiväkirjaa, ja hän kertoo palosta näin: "Koko komea kylä oli nyt yhtenä tulimerenä,  josta kekäleitä lensi aina Suitsulan kylään saakka savun ja liekkien näkyessä Turkuun asti, jopa kauemmaskin.- - - Kun pimeys laskeutui tienoon ylle, mutta tuli vielä loimusi raunioissa, näky oli kaunis, mutta samalla kammottava. Kuu nousi ja katseli hävitystä alhaalla." Lindman iloitsi kuitenkin siitä, ettei ollut tuullut vastakkaiselta suunnalta, sillä silloin tuli olisi polttanut myös viereisen Kirkonkylän kirkkoineen, pappiloineen ja kruununmakasiineineen.

Tarvasjoen kyläkartta vuoden 1927 tilanteen
mukaan. Eura (11) sijaitsee aivan Kirkonkylän
(12) vieressä. Kekäleiden tavoittelema Suitsula on 8,
Fingerroosin myöhempi kotikontu Yrjäntilä on 13.
Wikimedia Commons.

Onneksi palo tapahtui keväällä, mikä helpotti jälleenrakennusta. Tie-Knaapi erkani tässä kohtaa parin muun talon tavoin ryhmäkylästä ja siirtyi Hämeentien varteen. Tässä kohtaa nuori Fingerroos sai kantapään kautta oppia rakentamisen taitoa, mistä oli hyötyä tulevaisuudessakin. Vuonna 1875 hän 30-vuotiaana avioitui 10 vuotta itseään nuoremman Emilia Wilhelmiina Nyströmin kanssa, joka oli Kättylän yksinäistilalta. Elämä isän kodissa oli työntäyteistä, sillä peltoja laajennettiin ja rauta-aura mahdollisti niittyjenkin raivauksen. Surua toi se, että ensimmäiset viisi lasta kuolivat kaikki pieninä.

Tarmokkaana tilallisena ja luottamushenkilönä

Fingerroosin kuva hänen muistokirjoituksensa
yhteydestä, sama kuva löytyy myös Tarvasjoen
seurakuntatalon seinältä. Kuvan arvokas herrasmies
ei epäröinyt tarvittaessa liata itseään eikä myöskään
myöhemmin välittänyt, mitä muut hänestä sanovat.
Kotimatkalla 1913.

Vuonna 1883 Fingerroos päätti ryhtyä rohkeaan hankkeeseen ja osti osin kotoa saaduilla rahoilla ja osin velaksi itselleen rappiolla olevan Yrjäntilän tilan, joka tunnetaan myös nimellä Herrasmanni. Maata siihen kuului 321 hehtaaria, joista 50 peltoa. Naapuruston kerrotaan surkutelleen Fingerroosia, jonka ajateltiin tuhlanneen koko omaisuutensa tilaan, jossa odotti varma köyhtyminen. Fingerroos kävi kuitenkin ankaraan työhön. Talouskeskus siirrettiin keskelle viljelyksiä, tehtiin uusi silta parempaan paikkaan ja joka vuosi raivattiin lisää peltoa niin, että sitä oli vuosisadan vaihteessa 150-160 hehtaaria, viljelysten ollessa paikkakunnan suurimmat. Myös karjaa kertyi ja komea kivinavetta kohosi. Eikä ihmekään, että työt etenivät, sillä isäntä itse raatoi työmiesten ohella niin, että jos joku kysyi isäntää kesäaikaan tämä kohta ilmestyi paikalle saappaat savessa ja kädet samaten. Työnantajana hänen kerrotaan olleen oikeudenmukaisen, mutta vaativan. Monista töistä annettiin urakkapalkka, joka oli hyvä, mutta niin oli oltava työjäljenkin. Vakituista väkeä kannustettiin usein kahdenkeskisillä kehuilla, joskus muitten näkemättä annetulla ylimääräisellä palkalla tai viinaryypyllä. Jos joku erehtyi kehuskelemaan muille olevansa ylimääräisen palkan vuoksi parempi työmies, sai hän sitten huomata muitten saaneen aivan saman. Fingerroosin koettua hengellisen murroksensa hänestä tuli suhteessa työmiehiinsä avoimempi ja luottavaisempi, suorastaan isällinen, vaikka antoikin edelleen suuren arvon ahkeruudelle.

Eikä tässä vielä kaikki, sillä Fingerroos toimi myös kunnallislautakunnassa ja oli sen esimies vuodet 1884-1895. Hänet muistettiin tarkkana talousmiehenä, jonka edistyksellisiä ajatuksia monet vastustivat. Hän ajoi esimerkiksi kansakoulun perustamista pitäen tärkeänä kaikkien kansalaisten sivistystason nostoa ja lasten pääsyä opintielle. Ehkä häntä kaihersi se, ettei itse ollut koskaan saanut muuta oppia kuin sen, mitä kotoa sai. Kouluasian tärkeyttä kuvaa se, että uskoontulonsa jälkeen hän luopui luottamustehtävistään, mutta suostui silti 1902 Suurilan koulun ensimmäiseen johtokuntaan esittäen siellä ilmaispaikkojen antamista vähävaraisille käyttäen tähän tarkoitukseen omia varojaan.

"Herrasmanni on tullut hulluksi!"

Mutta siis, iso, vauras tila ja arvostettuja luottamustehtäviä. Olisi voinut luulla, että kaikki oli mallillaan, mutta ainakin myöhemmin Fingerroos koki, että suhde Jumalaan oli tuolloin huonolla tolalla, ehkä se oli hänen kokemuksensa jo silloin.  Jo kotoa äidiltä saatu kristillinen perintö vaikutti taustalla, ja Fingerroos kävi kyllä kirkossa. Lisäksi tuolloin vaikutti Lounais-Suomessa voimakkaasti evankelinen herätysliike ja sen saarnaajia kulki Tarvasjoellakin. Fingerroos antoi näiden pitää seuroja myös Herrasmannilla ja istui itse näitä kuulemassa. Jokin kuitenkin oli esteenä. Mahtavien ystävien seura oli uskonasioita tärkeämpi, ja tämän Fingerroos ilmeisesti ainakin jälkikäteen koki tukahduttaneen hänen sisällään Pyhän Hengen äänen. Uskonelämä oli jäänyt vain ulkonaiseksi harrastukseksi, jota saattoi harrastaa pienessä määrin. Usko Kristukseen ei kuitenkaan ollut elämän ykkösasiana.

Pietari Kurvinen (1842-1925) vaikutti julistuksellaan
merkittävällä tavalla myös Fingerroosin uskonnolliseen
murrokseen. Kuva vuodelta 1909. Wikimedia Commons.

Tuohon aikaan entinen Ambomaan lähetyssaarnaaja, evankelisiin lukeutunut Pietari Kurvinen asui Turussa ja saarnasi sen ympäristössä. Kurvisen vaikutus seudulla oli melkoinen, vastasipa vuosia myöhemmin Karinaisissa eräs rouva kysymykseen, milloin kristinusko tuli Suomeen, että "Varmaan silloin, kun Kurvinen palasi Afrikasta". Hänen saarnansa ravistelivat myös Fingerroosia rajusti. Entinen elämä alkoi maistua karvaalta, ja alkoi ahkera Raamatun luku. Aiemmat synnit alkoivat kuitenkin painaa omatunnossa yhä raskaampina ja kaikki näytti mahdottomalta. Niin kului aika lukien, itkien ja rukoillen. Uudenvuodenpäivä 1893 aukaisi myös uuden lehden Fingerroosin elämässä. Hän luki kamarissaan Martti Lutherin saarnakirjaa ja nousi yhtäkkiä seisomaan kertoen, kuinka hänen syntinsä ovat anteeksiannetut. Koko päivän saikin talonväki kuulla hänen kertovan löytämästään onnesta sekä kehotuksia uskoa itsekin heti omalle kohdalle syntien anteeksiantamus Jeesuksen sovintoveressä. Fingerroosin suuri löytö oli se, että "kaikkien ihmisten kaikki synnit ovat kerta kaikkiaan hukkuneet Jeesuksen veren virtoihin jo silloin kun se veri ristillä virtaili."

Fingerroos oli onnellinen, mutta paikkakuntalaiset kauhuissaan. Naapurit sanoivat, että "Herrasmanni" oli tullut hulluksi. Tästä Fingerroos vähät välitti, ja entiset ystävät saivat ihmeissään kuunnella, kun hän julisti oppimaansa ilosanomaa. Kodissaan hän alkoi joka päivä pitää pitkiä hartaushetkiä, jotka aamuisin saattoivat kestää monta tuntia. Työväkikin hämmästyi ennen niin ahkeraa isäntäänsä, joka näytti unohtaneen talon työt tyystin,  monet arvelivat talon nyt joutuvan häviöön. Mutta näin ei käynytkään, sillä hartaushetken päätyttyä paiskittiin sitten töitä senkin ajan edestä.

Samalla tarmolla uskonasioissa kuin maallisissakin

Fingerroosin elämässä alkoi nyt aivan uusi vaihe. Hänestä tuli pian innokas sananjulistaja. Tässä työssä kotikontu kävi pian ahtaaksi. Oli päästävä muuallekin autuuden sanomaa julistamaan. Niinpä Fingerroos talvisin matkasi ympäri Suomea puhujamatkoillaan. Jopa junamatkojen aikana hän kulki vaunusta vaunuun tiedustellen muilta matkustajilta uskonasioista ja laulaen Siionin kannelta, evankelisten laulukirjaa. Taas arveltiin talon joutuvan nopeasti tärviölle. Näihin epäilyihin Fingerroos itsekin viittasi muistitiedon tallentamassa esittelyssään: "Mää olen se hullu herrasmanni, joka olen saanut herätyksen, ja kyl mun taloni hyvin menee, vaikka mää tääl maailmassa kuljen." Tähän pärjäämiseen vaikutti ensinnäkin se, että hän aina lähtiessään määräsi talon työt matkan ajaksi  ja palasi kotiin juuri sopivasti silloin, kun aiemmin määrätyt työt olivat talosta loppuneet osallistuen tällöin itsekin uutterasti töihin. Oma roolinsa oli varmasti myös kotia emännöivällä Emilia-rouvalla, joka tunnettiin myöhemmin Rauhalinnan mammana. Hänen kerrotaan olleen hyvä niin köyhille kuin rikkaillekin. Lapsiakin oli taloon syntynyt viisi kappaletta, oma työnsä varmasti heissäkin.

Emännän työpanosta tarvittiin silloinkin, kun Fingerroos järjesti kesäisin kotonakin suuria evankeliumijuhlia, kuten evankelisten isompia kokoontumisia kutsuttiin. Pihapiiriin kohosi juhlaportti sekä katollinen saarnatuoli. Pihan pitkille penkeille saapui suuri joukko väkeä naapuripitäjiä myöten. Puhujina saattoi olla pappeja Helsingistä saakka ja osan vieraista majoittuessa tiesi se emännälle kovasti työtä, vaikka apulaisia olikin. Juhlakansa sai syödäkseen rusinasoppaa, kananmunia, voileipiä sekä kahvia ja limonadia kurkunkostukkeeksi. Väenpaljous veti myös tienvarsille kaupustelijoita, jotka myyskentelivät tuotteitaan ja saivat aikaan melkoisen markkinatunnelman. Näitten kaupustelijoitten vuoksi Fingerroosin juhlia myös paheksuttiin, vaikkeivät ne liittyneetkään häneen. Juhlillakin toki myytiin, mutta lähinnä lehtiä ja kirjallisuutta.

Kiistoja opettajan ja arkkipiispan kanssa, ja taas vaimoa tarvittiin

Yksi juhlien markkinahumua paheksuneista oli kiertokoulunopettaja Antti Pennanen. Hän oli uskonnollinen mies itsekin ja tunsi myös evankelisten perusteoksen, Fredrik Gabriel Hedbergin kirjan Uskonoppi autuuteen. Hän kuitenkin koki Tarvasjoella alkaneen liikehdinnän liian levottomaksi ja vieroksui maallikkosaarnaa, tai kuten hän ilmaisi: "Papit hylätään, eikä käydä kirkossa. Pian kaikki rengit ja piiatkin luulevat olevansa viisaampia, kuin teologiaa opiskelleet." Maallikkosaarnaajien puheissa esiintynyt puhe koko maailman autuudesta sai Pennasen julkaisemaan 1899 kirjasen Väärän uskon vastustus, jossa hän hyökkäsi niin evankelisuutta yleisesti kuin suoraan Fingerroosia vastaan esimerkiksi huomauttaen, että maanviljelijän pitäisi pysyä virassaan eikä lähteä saarnamatkoille. Erityisesti Pennasta huolestutti juurikin koko maailman autuuden oppi, jonka hän tulkitsi niin, että kaikki pelastuvat vaikkeivät uskoisikaan.

Fingerroos puolustautui noita syytöksiä vastaan ja sanoi Pennasen ymmärtäneen evankelisen julistuksen väärin. Fingerroos selitti, että ristillä Jeesuksen päälle oli laskettu koko maailman synti, jokaisen ihmisen synnit.  Niinpä hän kuollessaan maksoi koko ihmiskunnan syntivelan. Näin maailma Jeesuksen sovituskuoleman tähden oli pelastettu, vanhurskas ja autuas, siksi siis puhuttiin koko maailman autuudesta.  Fingerroos jatkoi, että tämän pelastuksen uskossa vastaanottava oli ilman omia ansioitaan autuas, mutta tämän sanoman torjuva taas omasta syystään kadotuksen oma, kun ei epäuskonsa tähden ottanut tarjolla olevaa pelastuksen lahjaa vastaan. Pennanen ja Fingerroos pääsivät myöhemmin sovintoon ja Fingerroos muisteli Pennasta lämmöllä tämän kuoltua 1903.

Arkkipiispa Gustaf Johanssonin (1844-1930)
ollessa Fingerroosilla päivällisillä oli tunnelma
niin lämmin, että se oli suorastaan kuuma. Wikimedia
Commons.

Vuonna 1899 Fingerroos oli osallisena myös toisessa kiistassa. Tuona vuonna oli näet piispantarkastus, ja arkkipiispa Gustaf Johansson, joka esiintyikin jo Saara Malista käsitelleessä tekstissä Kuopion piispana. Johansson haukkui niin evankeliset, heidän julistuksensa, maallikkosaarnaajansa ja laulukirjansa aivan lyttyyn. Fingerroos oli yrittänyt pyytää tarkastuksessa puheenvuoroa, mutta ei sitä saanut. Hänen luonaan oli kuitenkin arkkipiispan seurueelle päivällinen, joilla oli läsnä myös Fingerroosin arvostamia maallikkosaarnaajia kuten August Helenius ja J. E. Liljeroos. Tilanne oli siis tulenarka, ja Fingerroosin intouduttua kertomaan elämästään ja uskoontulostaan Johanssonille se leimahti arkkipiispan käskettyä Fingerroosin vaieta ja alkaessa riidellä Heleniuksen ja Liljeroosin kanssa. Sopivasti talon emäntä ilmoitti miehille ruuan olevan pöydässä juuri silloin, kun riita oli yltymässä. Monessa se vaimo tosiaan sai olla apuna.

Nuo mainitut maallikkosaarnaajat eivät olleet evankelisten kattojärjestön Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen saarnaajia, vaan niin sanottuja vapaita maallikoita, joilla oli väliin isojakin riitoja Evankeliumiyhdistyksen kanssa, vaikka samasta juuresta nousivatkin. Näistä Helenius muisteli myöhemmin, kuinka Fingerroos oli varsinkin tuolloin hyvää pataa heidän kanssaan. Heidän kanssaan hän sanoi Fingerroosin kulkeneen ja heitä hoitaneen, niin että joku oli kirjoittanut pilkallisesti lehteenkin: "Herrasman'in talo on tullut kulkusaarnaajain kestikievariksi." Hienoista katkeruutta on havaittavissa hänen kertoessaan tuosta ajasta. Fingerroos lähentyi näet myöhemmin suuresti juuri Evankeliumiyhdistyksen kanssa. Tähän varmaan vaikutti osaltaan se, että hänen tyttärensä Helmi avioitui Evankeliumiyhdistyksen työntekijän Emerik Lyytisen kanssa. Muualla on Fingerroosista mainittu, ettei hän tahtonut tehdä suurta eroa evankelisuuden eri ryhmittymien välillä.

Nousevan evankelisuuden paikallisena johtajana ja papinvaalin "kuninkaantekijänä"

Vuonna 1904 perustettiin Tarvasjoelle evankelisten Evankelis-Luterilainen Nuorukaisyhdistys ja Fingerroosista tuli puheenjohtaja. Sen toiminta alkoi reippaasti, sillä samana vuonna siinä oli jäsenenä jo 124 miestä ja 25 naista. Osa jäsenistä oli Karinaisten puolelta. Toiminta oli ilmeisen vilkasta, sillä esimerkiksi vuoden 1906 huhtikuussa pidettiin seuroja kahdeksana peräkkäisenä iltana eri kodeissa. 1.12.1906 yhdistys muutettiin nuorisoliitto-osastoksi Fingerroosin edelleen jatkaessa puheenjohtajana. Vuosittain pidettiin noin 30 hartaushetkeä ja neljä isompaa juhlaa. Japanin-lähetykselle perustettiin oma ompeluseura, 1909 perustettiin oma 402 kirjan kirjasto ja tehtiin omaa Nuorten ajatuksia -lehteä. Jäsenmäärä kohosi yli 200 henkeen. Tällöin Karinaisissakin oli jo oma osasto, eli kun ottaa huomioon Tarvasjoella vuonna 1910 asuneen 1813 henkeä ja osastossa olevan jäseninä vain aikuisia voi sanoa paikkakunnan olleen evankelisuuden valtamaita.

Papisto ei kuitenkaan liikkeestä juuri perustanut ja saattoi kehottaa väkeä olemaan menemättä evankelisten tilaisuuksiin. Niinpä kun Tarvasjoesta oli tulossa itsenäinen seurakunta lähti Fingerroos metsästämään sopivaa pappia kirkkoherraksi. Hän löysikin matkallaan Turussa olleille juhlille Kaarlo Kustaa Turtolan, jota pyysi hakemaan virkaan, jonka jälkeen hän alkoi voimallisen vaalikampanjan. Fingerroosin vävy, opettaja Vilho Mattila, kertookin tämän iloinneen suorastaan lapsellisesti Turtolan valinnasta 1910. Nyt oli oma mies pappina ja vuosien riitely papiston kanssa ohi.

Viimeiset rakennushankkeet ja elämän päätös

Rauhaniemen rukoushuone, Fingerroosin hengellisen työn
muistomerkki, valmistui 1911. Itse otettu.

Näinä vuosina Fingerroosilla oli myös isoja rakennushankkeita. Hän myi vuonna 1907 suurimman osan maistaan sekä päätilansa Herrasmannin päästäkseen vapaaksi suuren talouden siteistä voidakseen omistautua vielä enemmän julistustyölle. Hän rakensi itselleen uuden tilan, Rauhalinnan rakennuksineen vuoden 1908 aikana. 1910 hän ryhtyi vielä yhteen hankkeeseen alkaen rakennuttaa rukoushuonetta kotilastaan Knaapilta perimälleen tontille. Hän suunnitteli sen itse ja käytti esimerkiksi kokonaisen päivän Turussa siihen, että etsi sopivan näköisiä ikkunoita. 5.2.1911, Fingerroosin 66. syntymäpäivänä vihittiin tämä Rauhaniemen rukoushuone käyttöön noin 600 hengen juhlakansan ja useiden puhujien saattelemana.

Fingerroos itse ehti astua vain vajaan vuoden verran oman
rukoushuoneensa ovista sisään. Tosin se tapahtui usein, sillä
toiminta oli todella vilkasta. Itse otettu.

Nyt Fingerroos ajatteli olevan entistä suuremmat mahdollisuudet julistustyölle. Kirkkoherra Turtolan mukaan hän viime vuosinaan tuli aina sunnuntaisin ajoissa kirkolle jutellakseen sinne tulevien kanssa ja kehottaen näitä tarkkaan sanankuuloon. Hänen päivätyönsä alkoi kuitenkin olla lopuillaan. Vähän ennen vuoden 1911 joulua hän sairastui vakavasti. Tämä sairaus jäi hänen viimeisekseen. Tuon sairasajan hän käytti rukoillen kaikkien ystäviensä ja perheensä puolesta, että nämä pysyisivät Herraan uskovina koko elämänsä ja pääsisivät sinne, minne Fingerrooskin uskoi pian olevansa matkalla. 22.1.1912 poistui Fingerroos tästä ajasta. Hänet saatettiin suurella joukolla haudan lepoon.

Himmeä hiillos ja valkea seurakuntatalo

Tänä päivänä ovat evankelisen liikkeen suuruuden ajat Tarvasjoella menneisyyttä. Liike ei ole tyystin kadonnut paikkakunnalta, mutta jos se Fingerroosin aikana oli kuin hänen lapsuudessaan näkemänsä Euran kylän roihu on se nyt kuin himmenevä hiillos. Mikä on sen tulevaisuus siellä tietää yksin Herra, sillä historiassa on ennenkin nähty vanhojen herätysten hiillosten kohoavan uuteen liekkiin.

Fingerroosin elämän peruspilari on kirjattu
myös hänen hautakivensä perustuksiin ja asetettu
sen huipulle. Itse otettu.

Fingerroosin rakentama rukoushuone toimi pitkään evankelisten rukoushuoneena kuuluen rakentajansa perillisille. Vuonna 1968 Tarvasjoen seurakunta osti sen itselleen seurakuntataloksi. Vaikka seurakunta muuttuikin kappeliseurakunnaksi Lietoon liittymisen myötä vuonna 2015 on seurakuntatalo edelleen sen käytössä toimien erilaisten seurakunnan tilaisuuksien, myös paikkakunnan evankelisten tapahtumien, näyttämönä. Näin se täyttää edelleen rakennuttajansa tarkoitusta.

Fingerroosin hautapaadessa, sen perustuksissa lukee jo Kleofas Immanuel Nordlundin esittelyssä meille tutuksi tullut raamatunkohta Paavalin Filippiläiskirjeestä: "Kristus on minulle elämä ja kuolema on minulle voitto" (Fil. 1:21). Fingerroos pyrkikin noudattamaan tätä periaatetta voimallisesti elämässään vuosien ajan. Hänen sanotaan kuollessaan ylistäneen Jumalaa. Elämän oltua hänelle Kristus, oli kuolema hänelle voitto.

Lähteet:

August Helenius: Johan Fingeroos Herrasman. Totuuden ystäwä -lehdessä  1.1.1913, nro 1. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/839232?page=12

August Helenius: Johan Fingeroos Herrasman. Totuuden ystäwä -lehdessä  1.2.1913, nro 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/839231?page=13

August Helenius: Johan Fingeroos. Totuuden ystäwä -lehdessä  1.5.1913, nro 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/839236?page=10

Lauri Koskenniemi: Maallikkosaarna - Evankelisen liikkeen voima.2008.

Adolf Lindman: Euran saarnahuonekunnan saarnaajan päiväkirja vuosilta 1853-1859. Tarvasjoen seurakunta, 1972.

Emerik Lyytinen: Johan Fredrik Fingerroos. Teoksessa Kotimatkalla 1913. 1912. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/832784?page=49

Taimi Mäkinen: Muistoja menneiltä ajoilta. 3. Tarvasjoki. Paimen -lehdessä 10.6.1927, nro 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/850068?page=13

Kalervo Mäkinen: Seuratkaa heidän uskoaan. SLEY:n Lounais-Suomen piirin 50-vuotisjulkaisu. 1973.

Werneri Niinivaara: Johan Fredrik Fingerroos. Sanansaattaja -lehdessä 1.3.1912, nro 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/827734?page=11

Aulis Oja: Tarvasjoen historia.1971.

Pirjo Poutanen (toim.): Hämeen Härkätiellä.2002.

Ossi Tammisto: "Toivola tulee pakanain kirjaan" – luterilainen vapaaseurakuntaliikehdintä Marttilan seudun yhteisöissä 1920–1930 -luvuilla. Pro gradu -tutkielma, 2015. https://www.utupub.fi/handle/10024/125656

Erkki Urho Yrjänä.: Raivaaja-Rakentaja-Uskonmies : Johan Fredrik Fingerroos 1845–1912. Julkaistu Tarvas -lehdessä, 1995, 18. vsk, nro 2. http://www.aumanet.fi/TarvasKotiseutulehti/Tarvas21995.pdf

Väestösuhteet Suomessa vuonna 1910. Julkaissut Suomen Tilastollinen Päätoimisto, 1911. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/67285/vamu1910.pdf