Hirvensalmen kirkkopalo 12.5.1914

Kirjoittaja:

Ossi Tammisto

Varsinkin menneinä aikoina, jolloin kirkkojen lämmitys tapahtui yksin omaan tulta apuna käyttäen sattui niissä usein onnettomuuksia, jotka pahimmillaan johtivat koko kirkon joutumiseen tulen ruuaksi. Näin kävi myös Etelä-Savon Hirvensalmen vanhalle kirkolle 12. toukokuuta 1914. Koska tapaus sattui silmiini kerron tapauksesta lyhyesti eräänlaisena esimerkkinä lukuisista vastaavista, sekä hieman yllättävästä huomioinnista Satakunnan rukoilevaisten parissa ja myöskin uuden kirkon vihkimisestä.

Kirkko nousee ja saa muotonsa

Hirvensalmi sijaitsee Etelä-Savon maakunnan länsiosassa ja sitä halkovat laajat järvialueet. Kertomuksen kohteena oleva kirkko ei sijainnut aivan nykyisen kirkon kohdalla, vaan nykyisten sankarihautojen paikkeilla, jonne se kohosi vuonna 1768. Suunnittelusta vastasi rakennusmestari Erkki Alho ja kirkko edusti tyyliltään puista yksinkertaista savo-karjalaista 1700-luvun ristikirkkotyyliä.

Hirvensalmen kirkon suunnitelma vuodelta 1768. Teknillisen korkeakoulun Arkkitehtuurin 
opetuskuvakokoelma: Arkkitehtuurin historian opetusdiat, kirkot: 1700-luku (B27) | Aalto-yliopiston arkisto | Finna.fi

Vuonna 1875 kirkossa suoritettiin perinpohjaiset muutos- ja laajennustyöt. Niiden piirustukset laati lääninarkkitehti K. Kiseleff. Tuolloin sinne saatiin myös B. Godenhjelmin maalaama, Kristuksen kirkastumista esittävä alttaritaulu. Korjauksen yhteydessä vuonna 1905 kirkkoon saatiin myös lämmitys ja vuonna 1906 se sai uuden ulkomaalin. Urkuja siellä ei sen sijaan koskaan ollut.

Kohtalokas rippikoulupäivä

Tiistaina 12. toukokuuta 1914 pidettiin kirkossa poikien rippikouluopetusta. Tätä varten oli kirkkoa alettu lämmittää. Kuitenkin aamulla kello 10 aikoihin, opetuksen juuri alettua, sattui onnettomuus. Ylikuumentunut kamiinantorvi sytytti tulipalon välikatolle, mistä se sitten alkoi levitä muualle kirkkoon. Tämä siitä huolimatta, että kirkon lämmityslaitos oli tarkastettu viimeksi saman vuoden huhtikuussa, jolloin sen todettiin olevan täysin kunnossa.

Tältä Hirvensalmen kirkko näytti 1900-luvun alussa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: 
Erkki Alhon vuonna 1768 rakentama Hirvensalmen vanha kirkko | Museovirasto | Finna.fi

Rippikoululaiset eivät kyenneet saamaan tulta aisoihin puutteellisen sammutuskaluston takia, eikä Kissakosken tehtaaltakaan tuotu ruisku onnistunut pelastamaan kirkkoa, vaikka palohälytys suoritettiinkin ripeästi. Parin tunnin kuluttua palon alusta kirkon seinät romahtivat jo alas. Kolmessa tunnissa kirkko oli jo palanut perustuksia myöten.

Niin hurja oli tulen voima, että kirkosta noin 300 metrin päässä tuulen alapuolella sijainneen kappalaisenvirkatalon useiden rakennusten katot syttyivät tuleen. Ne saatiin kuitenkin sammutettua ilman suurempia tuhoja. Lisäksi kirkon kellotapuli kelloineen saatiin pelastettua, vaikka se kärsikin vaurioita, joiden rahallinen arvo arvioitiin tuhanneksi markaksi.

Kirkon esineistöä saatiin pelastettua jonkin verran, ainakin sakastin irtaimen omaisuuden mainitaan ehtineen tulla pelastetuiksi. Sen sijaan kirkon kuudesta kynttiläkruunusta saatiin pelastettua vain yksi. Muuten irtaimisto tuhoutui, kuten esimerkiksi alttaritaulu, joka mainitaan vakuutetun 1000 markasta.

Kuva liekehtivästä Hirvensalmen kirkosta. Suur-Savo 53/1914, 16.5.1914: 
16.05.1914 Suur-Savo no 53 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kirkolla oli olemassa palovakuutus, mitä nostettiin aika lailla esille uutisissa, toisaalta vahinkojen taloudellisen suuruuden hahmottamiseksi, mutta ehkä myös muistutukseksi siitä, että nämä asiat kannattaisi pitää kunnossa. Tosin osa lehdistä uutisoi kirkon vakuutetun 40 000 markasta "jossain ruotsalaisessa yhtiössä", kun taas toisaalla mainittiin kirkon olevan vakuutettuna Suomen evankelis-luterilaisten seurakuntain paloapuyhdistyksessä 67 500 markasta, josta tosin vain 26 100 markkaa tuli kyseisen yhdistyksen maksettavaksi.

Etelä-Savon suru satakuntalaisia ravistelemassa

Kirkkojen palamiset järkyttivät paitsi paikallista yhteisöä niin myös kiinnittivät huomiota ympäri maata. Mielenkiintoinen osoitus tästä oli Hirvensalmen osalta pari Länsi-Suomen Herännäislehdessä ilmestynyttä kirjoitusta. Kyseessä oli rukoilevaisen herätysliikkeen äänenkannattaja. Kyseinen liike vaikutti lähinnä Satakunnassa ja Vakka-Suomessa, kaukana Savonmaalta, mutta silti Hirvensalmen tragedia kiinnitti lehden huomion. Tähän oli ilmeisesti syynä se, että rukoilevaistaustainen pappi Matti Merivirta (1866 - 1944) oli toiminut Hirvensalmen kappalaisena vuosina 1904-1910, kunnes oli tullut valituksi Kesälahden kirkkoherraksi. Ehkä hän itse kirjoitti jutun, tai ainakin oli välittänyt toimitukseen tiedon tapauksesta.

Tällä Hirvensalmen palaneen kirkon alttarilla oli myös Merivirta saanut palvella. Ehkä hän on se, joka murehtii siellä annetun myös tyhjiä lupauksia ja nautittu ehtoollista väärällä mielellä. Kustaa Ruhanen, Museoviraston Historian kuvakokoelma: Hirvensalmen vanhan kirkon sali | Museovirasto | Finna.fi

Lehdessä pohdittiin "[M]itä tarkoittaa Herra, kun temppelinsä antaa palaa". Kirjoittaja toteaa Raamatussa vastaavan olevan yleensä Herran lähettämä rangaistus. Kirjoittaja pohtii, kuinka tuossakin kirkossa oli Herran sanaa julistettu, "Mutta monelle kuurolle korvalle. Monet kalliit rippilupaukset tehty, mutta häpeällisesti rikottu. Herran pyhä sakramentti usein tuomioksi nautittu. Jumala ei anna itseänsä pilkata."

Kirjoittaja tekee varsin voimakkaita päätelmiä, mutta hän ehkä käyttääkin Hirvensalmen kirkkoa yleisluontoisena varoittavana esimerkkinä ilman, että hän varsinaisesti väittää Hirvensalmella olleen erityisen paljon kuvattuja ongelmia, jotka toisaalta taisivat sopia hyvin moniin seurakuntiin. 

Hän uhraa ajatuksensa myös heille, jotka olisivat kaivanneet jumalanpalvelusta: missä nyt papit saarnaavat, mihin kokoontua sanankuuloon? Hän arvelee monien kyynelsilmin katselleen "kauniin kirkkonsa kolkkoja raunioita". Ehkäpä nämä kokevat piston sydämessään siitä, että olisivat voinee käydä siellä useammin. Kirjoittaja toteaa, että Kristuskin saarnasi usein taivasalla eikä hirvensalmelaisilta ollut sentään otettu Jumalan sanaa pois, ja toivookin sen tulevan heille yhä arvokkaammaksi.

1770-luvulla rakennettu kellotorni selvisi tulipalosta vähäisin vaurioin. Kuva otettu 1930-luvulla. 
Museoviraston Historian kuvakokoelma: Hirvensalmen kirkon 1770-luvulla rakennettu kellotapuli | Museovirasto | Finna.fi

Kirjoitus päättyy kehotukseen, joka osoittaa kirjoittajan käyttäneen tapausta juurikin yleisluontoisena varoitusmerkkinä ja kehotuksena lukijoilleen heidän kotikonnustaan riippumatta: "Kaikille on tästä nyt Herran vakaa varoitus: älä täst'edes syntiä tee, ettei jotain pahempaa sinulle tapahtuisi!"

Uusi kirkko vihitään käyttöön vanhoja herätyksiä muistellen

Länsi-Suomen Herännäislehti antoi huomionsa Hirvensalmen kirkolle uudelleen parin vuoden päästä, kun uusi, Josef Stenbäckin suunnittelema kivikirkko vihittiin käyttöön. Kyseessä olikin oikein suuri tapaus, sillä toisessa lehdessä kerrotaan seurakuntalaisille tilaisuuteen 1500 ennakkolippua, jota ilman kirkkoon ei tuona päivänä päässyt.

Jutun kirjoittaja oli tällä kertaa itse paikalla, sillä hän oli edellä mainittu Matti Merivirta. Savonlinnan hiippakunnan piispa O. I. Collianderin ohella oli näet kirkkoa vihkimässä käyttöön tuomiokapitulin asessori, seurakunnan kappalainen sekä kahdeksan muuta pappia, joista useampi oli entisiä Hirvensalmen pappeja, joukossaan myös Merivirta.

Jo vuonna 1915 nousi palaneen kirkon tilalle uusi, Josef Stenbäckin suunnittelema kivikirkko, jonka tyyli on hyvin tunnistettavissa muista Stenbäckin töistä. Museoviraston Historian kuvakokoelma: Josef Stenbäckin suunnittelema vasta valmistunut Hirvensalmen kivikirkko | Museovirasto | Finna.fi

Piispa Colliander puhui alttarin edessä seuraavan raamatuntekstin pohjalta: "Mihinkä paikkaan ikänänsä minä säädän minun nimeni muiston, sinne minä tulen sinun tykös ja siunaan sinua" (2. Moos. 20:24). Tämän pohjalta piispa totesi Herran säätäneen nimensä muiston myös tähän kirkkoon, jossa Herra on sanan ja sakramenttien kautta läsnä. Muiden pappien lausuttua omat muistolauseensa seurakunnalle piispa rukoili siunausta kirkkorakennukselle ja totesi sen käyttöön otetutuksi.

Tätä seurasi päiväjumalanpalvelus, jossa saarnasi entinen Hirvensalmen kirkkoherra A. V. Lund. Suuren väkimäärän vuoksi pidettiin vielä toinenkin jumalanpalvelus, sillä kaikki läsnäolleet eivät olleet mahtuneet kirkkoon ensimmäisessä jumalanpalveluksessa. Siellä pidettiin kaksi saarnaa, jotka pitivät seurakunnan entiset kappalaiset, K. F. Järnefelt sekä Merivirta. Järnefeltin tekstinä oli Tiit. 2:11-12: "Sillä Jumalan armo, kaikille ihmisille terveellinen, on ilmestynyt, joka meidät opettaa kaiken jumalattoman menon hylkäämään ja maailmalliset himot, ja tässä maailmassa siviästi ja hurskaasti ja jumalisesti elämään".

Tältä alttarilta piispa Colliander julisti kirkon käyttöön otetuksi. Museoviraston Historian kuvakokoelma: Hirvensalmen uuden kivikirkon kuori | Museovirasto | Finna.fi

Merivirran tekstinä oli puolestaan 1. Piet. 2:5: "Ja myös te niinkuin elävät kivet rakentakaat teitänne hengelliseksi huoneeksi ja pyhäksi pappeudeksi uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jumalalle Jeesuksen Kristuksen kautta otolliset ovat."

Jumalanpalveluksen jälkeen piispa, papit sekä joukko seurakuntalaisia osallistui vielä päivälliselle Sysmälän pappilassa, missä pidettiin useita puheita. Merivirta puhui viimeisenä käsitellen Hirvensalmella entisaikoina vaikuttanutta herätysliikettä, ilmeisesti n.s. Mikkelin seudun herätystä, jonka jatkumona hän piti sitä herätystä, joka oli vaikuttanut hänen kappalaisaikanaan paikkakunnalla.

Uuden kirkon vihki käyttöön Savonlinnan piispa Otto Immanuel Colliander. Wikimedia Commons: 
Tiedosto:Otto Immanuel Colliander.jpg – Wikipedia

Merivirran mukaan herätysliikkeet eivät ole läheskään aina pappien aikaansaamia, vaan ne syntyvät Pyhän Hengen vaikutuksesta eri paikoissa "edellyttäen tosin usein, että entisinä aikoina on ollut seudulla niitä, jotka jälkipolvillekin ovat herätystä rukoilleet" Näinkin hän näyttää pitäneen tuota herätystä vanhan jatkumona. Papisto saattoi usein jopa vastustaa herätystä, mutta "toisaalta on myös papin ihanaa antautua herännyttä kansaa ruokkimaan Jumalan sanalla".

Merivirta totesi herätyksen ajan olleen Hirvensalmella ihanaa aikaa, mutta arveli, että hengellinen elämä oli paikkakunnalla nykyään hiljaista. Hän uskoi kuitenkin Herran voivan nostaa sen vielä uudelleen eloon. Juhlan jälkeen hän kävi vielä seuraavana päivänä Anna Rahikaisen tuvalla tapaamassa pientä joukkoa tuttuja, jotka olivat olleet mukana herätyksessä.

Kirkko on kestänyt

En tiedä, miten kävi Merivirran herätystoiveiden, nähtiinkö Hirvensalmella hengellisen elämän elpymistä. Kirkko on kuitenkin pysynyt pystyssä, samoin edellisen kirkon vanha kellotapuli. Toivottavasti ne saavat nähdä vielä useita vuosisatoja, ja ehkä myös samanlaisia herätyksiä, joita Mikkelin seudun herätys tuotti 1800-luvulla ja joita Satakunnasta Savoon siirtynyt rukoilevaispastori Merivirta sai todistaa 1900-luvun alussa. Aika näyttää.

Hirvensalmen kirkko seisoo jykevästi paikallaan... Wikimedia Commons: 
File:Hirvensalmen kirkko - Kirkkotie 6 - Hirvensalmi - 2.jpg - Wikimedia Commons

...kuten myös vanhan kirkon kellotapuli. Wikimedia Commons:
 File:Hirvensalmen kirkon tapuli - Kirkkotie 6 - Hirvensalmi - 1.jpg - Wikimedia Commons

Lähteet:

Hirvensalmen kirkko. Hirvensalmen seurakunta. Verkkoversio: Hirvensalmen kirkko - Hirvensalmen seurakunta

Hirvensalmen kirkko palanut. Laatokka 52/1914, 14.5.1914. Verkkoversio: 14.05.1914 Laatokka no 52 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hirvensalmen kirkko palanut poroksi. Päivälehti 129/1914, 2.6.1914. Verkkoversio: 02.06.1914 Päivälehti no 129 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hirvensalmen kirkko palanut poroksi. Uusi Aura 54/1914, 14.5.1914. Verkkoversio: 14.05.1914 Uusi Aura no 54 (3-päiv. painos) - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hirvensalmen kirkko palanut. Pohjalainen 107/1914, 13.5.1914. Verkkoversio: 13.05.1914 Pohjalainen no 107 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hirvensalmen kirkon palo. Pohjalainen 108/1914, 14.5.1914. Verkkoversio: 14.05.1914 Pohjalainen no 108 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hirvensalmen kirkko valmistunut. Herättäjä 33/1916, 18.8.1916. Verkkoversio: 18.08.1916 Herättäjä no 33 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

M[atti] M[erivirta]: Hirwensalmen kirkon wihkijäiset. Länsi-Suomen Herännäislehti 10/1916, 15.10.1916. Verkkoversio: 15.10.1916 Länsi-Suomen herännäislehti no 10 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Päivän kuulumisia. Länsi-Suomen Herännäislehti 6-7/1914, 15.6.1914. Verkkoversio: 15.06.1914 Länsi-Suomen herännäislehti no 6-7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Teijon kirkko ja vedenpaisumus, jota ei koskaan tullut

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Teijon vanhan ruukkikylän vierellä kohoavalla kukkulalla seisoo maamerkkinä piskuinen kirkko, jonka keskeltä nouseva torni tekee lievästi itämaisen vaikutelman. Aivan mitätön ei kirkko ole kooltaan, sillä sinne mainitaan mahtuvan noin 100 henkeä, ja ainakin kauneimpia joululauluja laulettaessa kirkon mainitaan olevan täynnä.

Mutta miten kirkko on päätetty rakentaa tähän kylään? Sepä onkin varsin kiehtova tarina, jonka opin oltuani hiljan seudulla vierailemassa. Nyt kerron oppimani teillekin.

Teijon kirkko on kylänsä kaunis maamerkki sekä erään erikoisen tapauksen muistomerkki. Kuva itse otettu.

Robert Bremeristä Teijon isäntä

Teijon ruukinpatruuna Robert Bremer (1777-1844) oli varsin omalaatuinen mies. Hän toimi vuosina 1814-1841 Teijon ja ruukin omistajana. Ruukki oli yhdessä Kirjakkalan ruukin kanssa oli perustettu v. 1686 Lauritsa Creutzin toimesta. Bremer peri isännyyden isältään Joseph Bremeriltä, joka oli puolestaan ollut edellisen omistajan Johan Jakob Kijkin vävy.

Isä Joseph luovutti tosiasiassa isännyyden Robertille jo v. 1811. Joulukuussa 1810 näet Perniön pastori Gustaf Rancken, Teijon saarnaaja Fredrik Lundberg sekä Teijon puutarhuri Fredric Engblom todistivat, että

"--- että herra ylitirehtööri Joseph Bremer häntä kohdanneen ilmeisen heikkomielisyyden johdosta on tullut sangen levottomaksi talossaan ja jo useiden viikkojen aikana on osoittanut sellaista olotilaa, että se todistaa hänet kykenemättömäksi hoitamaan talouttaan ja tehdasliikettä."

Tästä syystä Joseph Bremeristä tuli holhouksen alainen 68-vuotiaana v. 1811 ja Robertista tuli Teijon tehdastilayhtymän hoitaja. Rasitteena olivat epäluulot ja riidat sisarusten kanssa. Kun isä-Joseph kuoli 1814 hajosi suuri omaisuus osiin. Robertille jäivät Teijon tehtaan työpajat ja laitokset sekä Teijon säteritila, Talonpojan Teijon tila tuli velipoika Carl Otto Bremerille ja Kirjakkalan tehdas Hans Henric Bremerille. Robertin ja Hansin välille muodostui isoksi ongelmaksi kilpailu raudan erottamisprosessissa tarvittavasta puuhiilestä. Perinnönjako määritteli asian niin, että Teijolla oli oikeus käyttää ostohiiltä, kun taas Kirjakkalan tuli polttaa hiilensä omien metsiensä puista. Saumattomasti ei järjestelmä kuitenkaan toiminut, ja Robert joutui vähän väliä vaatimaan seudun talonpoikia myymään hiilensä hänelle eikä Kirjakkalaan. Sen verran harmia asiasta oli, että v. 1831 Robert osti Kirjakkalan itselleen kokonaan velaksi sen vaihdettua omistajaa jo pariinkin otteeseen.

Oheinen Kijkien hautakivi ei koskaan tullut käyttöön, mutta päätyi lopulta kirkon seinälle. Kuva itse otettu.

Robert ei välttämättä ollut täysin kotonaan näissä kuvioissa. 1790-luvulla hän oli opiskellut Uppsalassa, missä hän oli opiskellut innokkaasti luonnontieteitä. Näissä hänen opinnoissaan oli kuitenkin haaveksiva sävy, ja hän oli viehättynyt eräänlaiseen ennustamiseen. Pian hän oli lopettanut opintonsa ja lähti hakemaan käytännön oppia Ruotsin vuoriteollisuuspaikkakunnilta. Aivan valmistautumattomana hän ei siis ruukin johtoon tullut.

Suomen siirtyminen osaksi Venäjää vuosien 1808-1809 Suomen sodan seurauksena aiheutti sen, että ruotsalaisen malmin hyödyntäminen suomalaisessa rautateollisuudessa vaikeutui. Robert Bremer halusi korjata asian ja löytää malmilähteitä Suomesta. Lisätäkseen tietoa malminetsinnästä hän julkaisi kirjankin v. 1819, Kort Försök till Uppställning af Malmletningskunskapen. Itse esiintymien etsimisessä oli kuitenkin haasteita. Kolme kaivosta avattiin, mutta Suomusjärven Salmijärven malmi oli huonolaatuista ja Perniön Saaren esiintymä tyhjeni nopeasti. Pitkäikäisemmäksi muodostui vain Perniön Vihiniemen kaivos.

Ruukinpatruunan villit teoriat ja ennustukset

Monenlaista muutakin hanketta ruukkinsa eteen Bremer harrasteli, ja hänen kaivoslaboratorionsa saattoi olla ensimmäinen yksityinen laatuaan Suomessa. Hänellä oli kuitenkin moninaisia harrastuksia. Hän tutki uskontoa, tähtitiedettä, meteorologiaa, lääketiedettä, kasvatusoppia, geologiaa ynnä muuta. Hänellä oli oma ajanlasku, joka oli 15 vuorokautta gregoriaanista jäljessä. Omalaatuiset uskonnolliset ja luonnontieteelliset ajatukset näkyivät myös toimintana, esimerkiksi silloin, kun hän lähetti Venäjän keisari Nikolai I:lle jumalallisiin ilmoituksiin perustuvan tiedonannon, jonka mukaan Suomi tulisi julistaa puolueettomaksi vapaavallaksi, jonka hallitusmuoto olisi teokraattinen. Tiedoksianto ei tiettävästi aiheuttanut keisarissa toimenpiteitä.

Kuuluisammaksi ja merkittävämmäksi muodostui hänen säähän liittyvän ennustelunsa. Hän katsoi  sääilmiöiden johtuvan "niistä voimien jakautumisista, joiden alaiseksi maan kaasupiiri kiertotähtien eri vaikutuksista joutuu". Kiertotähdet aiheuttivat maalle erilaisia kausia, joista jokaisen vaihtuessa tapahtui yleinen vedenpaisumus, "Luonnon suurin voimanilmaus". Tästä hän julkaisi v. 1822 28-sivuisen kirjan Grunderne till Luft och Tid jemte deras Skiften och fördelning för Året 1823 efter Frälsarens Christi Födelse, det Nittonde i en 36-årig Jordcirkel, Sjunde i en 12-årig varm Jordkrets, Första i en 3-årig kall Jordcykel, Fjerde i en 4-årig Solcykel, i Jordcykeln ett Koldeår, i Solcykeln ett Gasår.

Bremerin mukaan maa siirtyisi suureen kaasukauteen vuonna 1826, mistä seuraisi suuri vedenpaisumus. Tarkemmin tämä tapahtuisi 15. helmikuuta 1826. Marsin, Venuksen ja Maan keskinäinen asento saisi aikaan nelipäiväisen lämpimän rankkasateen, joka upottaisi ainakin Turun ja koko Lounais-Suomen. Bremer otti itse ennustuksensa hyvin vakavasti. Hän levitti varoittavia lehtisiä sekä rakennutti kolmimastoisen kaljaasin, jota kutsui "Arkiksi" ja johon hänen oli tarkoitus pelastaa perheensä ja tärkeimmät työntekijänsä. Mainitaan, että hän asetti mallin Arkistaan Vasaramäelle Turun edustalle Uudenmaan maantien viereen kaiketi ihmisiä varoittamaan. Kerrotaan myös, että Bremerillä oli makuuhuoneensa ikkunassa pitimillä kiinni soutuvene siltä varalta, että vedenpaisumus yllättäisi hänet yöaikaan.

Jonkinlaista paniikkia mainitaan osan turkulaisista kokeneen helmikuun 15. päivän lähestyessä, mutta ilmeisesti ainoa sade, joka Turussa nähtiin oli pieni lumisade. Bremerin ennustukset olivat osoittautuneet virheellisiksi. Lisäksi hän oli saanut sakot siksi, että hänen katsottiin lietsoneen paniikkia.

Ei tullut tulvaa, mutta tuli kirkko

Olisi luullut, että Bremer olisi vajonnut syvään häpeään epäonnistumisensa myötä. Ehkä näin kävikin, mutta pian Bremerillä oli asialle selitys. Hän nimittäin kiitti Jumalaa, joka oli estänyt vedenpaisumuksen syntymisen. Bremerhän ei ollut perustanut ennustettaan Raamatun teksteihin vaan omiin luonnontieteellisiin teorioihinsa. Hän myös päätti rakennuttaa kiitollisuutensa osoituksena kirkon Teijoon vuonna 1829. Tämä vuosi oli Bremerin itse kehittämän ajanlaskun mukaan Jumalan ensimmäinen hallitusvuosi.

Aivan tyhjästä ei kirkkoajatus toki syntynyt. Teijon ruukilla oli kartanossa ollut oma kirkkosali ja jo aiemmin oli ollut pohdinnassa erillisen kirkkorakennuksen valmistus. Itse asiassa jo vuonna 1824 Bremer oli maininnut siihen tarvittavien rakennusaineiden olevan hankittuna. Kuitenkin kirkkoneuvosto antoi luvan rakennushankkeelle vasta v. 1827. Voi kuitenkin olla, että Bremerin ennustukset olivat hidastaneet prosessia hänen osaltaan ja ennustuksen lopputulos puolestaan vauhdittanut sitä.

Bremerin suunnittelema kirkko on ulkoasultaan omaleimainen. Sen sanotaan olevan Suomen pienin kivikirkko. Kuva itse otettu.

Bremer suunnitteli kirkon itse ja sen ulkomuoto jäljitteli kiinalaista pagodia. Se otettiin käyttöön v. 1830. Sisustus on osin kirkkoa vanhempi. Vuodelta 1770 peräisin oleva saarnatuoli on peräisin kartanossa olleesta kirkkosalista, samoin alttaritaulu ja pari muuta taulua ovat luultavasti olleet siellä. Sieltä lienevät peräisin myös saarnan kestoa mittaava tiimalasi sekä kristallikattokruunu.

Saarnatuoli, tiimalasi ja alttaritaulu palvelivat jo kartanon kirkossa. Kuva itse otettu.

Pari erikoisuuttakin sisustuksesta löytyy. Ensinnäkin parven alla on seinään kiinnitettynä hautakivi, joka ei ole koskaan ollut käytössä. Ruotsinkielinen teksti kuuluu suomeksi:

"Ruukinpatruuna Hans Hinr. Kijkin, hänen puolisonsa ja perheensä hautasija. Autuaat ovat he, jotka nukkuvat Herrassa. Teijon ruukki toukokuun 5 P:nä 1792."

Hans Henrik Kijk, Robert Bremerin eno, ei kylläkään kuollut tuona ajankohtana. Hän on kuitenkin rakennuttanut Teijon hautausmaalle hautakappelin, ja ilmeisesti laatta on alkuaan tarkoitettu sinne.

Toinen huomioni kiinnittänyt seikka oli ruotsinkielinen raamatunlauselaatta seinällä. Sen ikää ei minulle osattu kertoa. Siihen oli kirjoitettuna Jobin kirjan 19. luvun jakeet 25-27 (suomeksi tässä tuolloin käytössä olleen suomennoksen eli Biblian mukaan):

"Sillä minä tiedän minun Lunastajani elävän: ja hän on tästälähin maan päällä seisova. Ja vaikka vihdoin minun nahkani ja tämä (ruumis) lakastuu, saan minä kuitenkin minun lihassani nähdä Jumalan. Hänen minä olen minulleni näkevä, ja minun silmäni katsovat häntä, ja ei kenkään outo. Minun munaskuuni ovat kuluneet minun helmassani."

Tähän laattaan on kirjoitettu Jobin kirjan vaikuttavat sanat. Kuva itse otettu.

Kohta "hän on tästälähin maan päällä seisova" kuuluu 1930 -luvun suomennoksessa "viimeisenä hän on seisova multien päällä", vuoden 1992 suomennoksessa "Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä". En tunne hepreaa niin hyvin, että osaisin kommentoida käännöstä, mutta jos laatta on Bremerin teettämä jään pohtimaan onko kyseessä vain lohdullinen muistutus siitä, että Jumala on läsnä kuolemankin koittaessa, vai voiko siinä olla viittaus Bremerin ajatukseen Jumalan alkaneesta hallintokaudesta? En osaa sanoa, sisältyykö tuolloin käsittääkseni käytössä olleeseen ruotsinkieliseen Kaarle XII:sta Raamattuun vastaavia vivahteita, sillä en rohjennut yrittää uppoutua tällä kertaa vanhan ruotsin saloihin.

Itseironiaa ja Jumalan kunniaa

Bremer osasi todistetusti suhtautua itsekin hieman huumorilla erehdykseensä. 1830-luvulla näet hänen pieni sukulaispoikansa huomautti, ettei ennustettu vedenpaisumus koskaan toteutunut, mihin Bremer vastasi: "Niin, katsos poikaseni, minä laskin sillä kertaa hiukan väärin". Huumoria tarvittiinkin, sillä Robertin "Arkki" oli otettu käyttöön tavarankuljetuksessa ja sen ollessa Turun satamassa ihmiset yleisesti nimittivät sitä arkiksi. Omiensa parissa Bremer oli kuitenkin ilmeisesti pidetty. Hän oli ottanut muun muassa tavaksi jakaa työväelleen lahjoja jouluna ja pitää heille juhlat juhannuksena.

V. 1841 hän luovutti tehdasyhtymän Viktor Zeborille ja Joris Eggertille. Ajatus oli, että pojat hoitaisivat omaisuutta yhdessä, mutta jo v. 1842 veljekset sopivat, että Kirjakkala on Joriksen ja Teijo Viktorin. Robert kuoli v. 1844.

Mitä tuumata kaikesta tästä? Oliko ruukinpatruuna Robert Bremer aivan hassahtanut mies? Valitettavaa kyllä on, mikäli hän aiheutti turhaa levottomuutta kanssaihmisissään. Toisaalta hän toimi vilpittömässä tarkoituksessa ja uskoi ennusteensa perustuvan ennen kaikkea tieteeseen. Toisaalta hänen reaktiotaan voi pitää hyvin sympaattisena, jopa esikuvallisena. Hän ei jäänyt voivottelemaan erehdystään, vaan kiitti siitä, ettei onnettomuutta tullutkaan. Tämän seurauksena kohoaa Teijon kylän vieressä edelleen viehättävä kirkko, jonka portin yllä kaiutetaan myös Robertin ja hänen Brita-vaimonsa muistoa:

"Ad Gloriam Dei / hoc Templum / aedificaverunt / Robertus et Brita Bremer / Anno 1830"

(Jumalan kunniaksi tämän temppelin rakennuttivat Robert ja Brita Bremer vuonna 1830)

Kirkon oven yläpuolella olevat tekstit kaiuttavat Bremerien sekä kirkon myöhempien remonttien muistoa "Ad Gloriam Dei", 'Jumalan kunniaksi'. Kuva itse otettu.

Lähteet:

Höijer, Erkki: Teijon tehdas puolivuosisataa sitten. Otava no 11/1912. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/500180

K. L.: Eräs menneen ajan teollisuusmiessuku. Piirteitä Teijon Bremerien elämästä ja toiminnasta. Kotimainen tuotanto -lehdessä no 1/1934. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/970641?page=25

Teijo. Uusi Aura no 311/1926. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1704686?page=7

https://www.teijonkirkko.fi/

Teijon kirkon esitteet sekä historiakansio Mathildedalissa Kaarnalaiva -liikkeen yläkerrassa olevassa näyttelytilassa.

Sauvon evankelinen kapteeni ja kartanonherra Frans Ferdinand de Pont

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

FRANS FERDINAND DE PONT (1799-1868)

Tällä kertaa olemme jälleen Sauvon hautausmaalla, mutta kohteenamme ei ole mikään herätysliikejohtaja tai kirkonmies. Sen sijaan teemme lyhyen katsauksen erään upseerin elämään, joka risteää sekä merkittävien pappissukujen että evankelisen herätysliikkeen kanssa. Tämä on Frans Ferdinand de Pontin tarina.

De Pontien hautamuistomerkki Sauvon kirkon vieressä, takana Rosenlewien 
sukuhautoja. Kuva itse otettu.

Somerolta sotilaaksi ja Sauvoon

Frans Ferdinand de Pont syntyi 16. joulukuuta 1799 Somerolla Lahden kartanossa. Hänen vanhempansa olivat Mårten Reinhold de Pont (1750-1806) sekä Anna Charlotta Jägerhorn af Spurila (1763-1799). De Pont -suvun arvellaan olleen alkujaan Ranskasta tai Valloniasta, mutta suku tunnetaan Suomesta jo 1600-luvulla. Frans Ferdinandin isoisä Jacob Reinhold de Pont (1717-1788) perusti Somerolle vuosina 1748-1833 toimineen Åvikin lasitehtaan, setä Jacob Wilhelm de Pont puolestaan Urjalaan Nuutajärven lasitehtaan v. 1793. Frans Ferdinandin Jokioisilla syntynyt äiti oli puolestaan vanhaa suomalaista aatelia, jonka juuret olivat keskiajan Paimiossa. Annan isä Reinhold Johan Jägerhorn af Spurila (1716-1790) oli upseeri ja valtiopäivämies, joka sai lempinimen "aito suomalainen" hänen valittaessaan valtiopäivillä Suomea kohdeltavan holhoavasti ja että Suomea samalla tuettiin riittämättömästi.

Lahden kartano Somerolla oli de Pontin lapsuudenkoti. Kuvan on 
ottanut Esko Aaltonen ja se kuuluu Forssan museon Esko Aaltosen 
kokoelmaan: Lahden kartano. | Forssan museo | Finna.fi

Frans Ferdinandilla oli siis merkittäviä sukulaisia, mutta hänen lapsuuteensa kuului myös synkkiä varjoja. Äiti kuoli 27. joulukuuta 1799, pojan ollessa vain 12 päivän ikäinen. Isä otti Fransia ja tämän kahta isoveljeä huolehtimaan uuden vaimon, Fredrika Sophia Munck af Fulkilan (1765-1834), jonka suku oli somerolaista aatelia, jonka juuret ulottuivat 1500-luvulle Tanskaan. Tämän myötä Fransille syntyi vielä kolme pikkuveljeä. Isä Mårten kuoli kuitenkin vuonna 1806 Fransin ollessa seitsemän, jolloin lapsikatras jäi Fransin äitipuolen hoitoon.

Aikuisena de Pont lähti sotilasuralle. Hän erosi armeijasta 7. huhtikuuta 1831 staabikapteenin eli alikapteenin arvoisena. Kyseinen sotilasarvo sijoittui luutnantin ja kapteenin väliin. 13. maaliskuuta 1834 hän vuokrasi itselleen eversti Adolf Christierssonilta Sauvon Ruonankartanon 25 vuodeksi. Tosin jostain syystä vuokra-aika laskettiin alkaneen vuodesta 1827, eli olikohan asiaa valmisteltu pidempäänkin? Joka tapauksessa hän isännöi kartanoa vuoteen 1868 asti, eli alkuperäistä vuokra-aikaa pidennettiin. Lisäksi hän omisti Sauvossa myös Sunnanbergin talon.

Ruonankartanossa ja sen alaisilla mailla majaili melkoisesti väkeä, vaikka de Pontin kauden loppupuolella ei ollut enää sellaista väenpaljoutta kuin huippuvuonna 1830, jolloin Ruonankartanon väkimäärä oli 143, enemmän kuin yhdessäkään muussa Sauvon kylässä tai talossa. Vuonna 1860 väkimäärä oli 98, mutta silläkin määrällä se oli vain yhdellä hengellä jäljessä Saustilan kartanoa kilvoitellessa Sauvon suurimman kylän asemasta. Kartanolla oli kymmenen torppaa ja kaksi muonamiestä. Ruonankartanolla oli seppä ja räätäli sekä kolme renkiä ja kolme piikaa.

Sauvon kirkkomaalta löytyy de Pontien maallisten jäännösten viimeinen leposija, 
ja kuten myöhemmästä voi päätellä he saattoivat viihtyä kuvan kirkossa eläessäänkin. 
Kirkon oikealla seinällä pilkottaa asehuone. Kyseisessä nurkkauksessa seisoo de Pontien 
hautaristi. Kuva itse otettu.

Kodinrakentamiseen kaivattiin myös puolisoa, ja de Pont avioituikin vuonna 1840 Emilia Carolina Gadolinin (1813-1868) kanssa. Tämä oli kotoisin Mynämäeltä ja hänen vanhempansa olivat suomalainen kemisti, fyysikko ja mineralogi Johan Gadolin (1760-1852) sekä tämän vaimo Hedvig Magdalena Thileman (1776-1817). Isoisä oli puolestaan tähtitieteen, fysiikan ja teologian professori sekä Turun piispa Jakob Gadolin (1719-1802) ja isoäidin isä oli fysiikan, kasvitieteen ja teologian professori sekä Turun piispa Johan Browallius (1707-1755). Näin de Pont liittyi merkittävään kirkolliseen ja oppineeseen sukuun. Gadolinit eivät tosin olleet mikään vanha pappissuku, piispa Jakobin isä oli suvun ensimmäinen pappi ja Mynämäen kirkkoherra, tämän isä puolestaan oli ollut talollinen ja kuudennusmies Kalannin Hallun kylästä Maunusta.

Lapsia perheeseen syntyi seitsemän, Ebba Emilia Charlotta v. 1841, Ida Johanna Elisabeth v. 1842, Frans Johan Alfrid v. 1844, Elin Magdalena v. 1846, Frans Vilhelm Alfred v. 1849, Maria Mathilda Augusta v. 1852 ja Oskar Ferdinand v. 1854. Tosin näistä Frans Johan Alfrid kuoli jo noin kaksivuotiaana, mistä perhe ilmoitti Åbo Tidningarissa.

Ruonankartanon päärakennus v. 1950 Irja Sahlbergin kuvaamana. Rakennus on valmistunut 
v. 1794, mutta sitä on remontoitu eri aikoina. Kuva kuuluu Turun museokeskuksen kokoelmiin: 
Sauvon Ruonan kartanon päärakennus; ulkokuva | Turun museokeskus | Finna.fi

Sauvolaisen evankelisuuden jäljillä

Kuten mainittua vaimon suvussa oli kirkollisia kytköksiä, jotka eivät kylläkään viittaa herätyskristillisyyteen. De Pontin osalta tällainen kytkös kuitenkin löytyy. Marttilassa toimi pitäjänapulaisena Karl Isak Nordlund, blogissakin esitellyn Kleofas Immanuel Nordlundin (https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-kleofas.html)isä. Hän oli vahvasti v. 1844 herännäisyydestä erkaantuneen evankelisen herätysliikkeen miehiä ja kävi kirjeenvaihtoa liikkeen johtohahmon Fredrik Gabriel Hedbergin kanssa. 17. marraskuuta 1848 Nordlund kirjoittaa tälle, että hänellä on ilo kertoa kohtaamistaan uskovista säätyläisistä, joihin kuului muun muassa Sauvosta kotoisin oleva kapteeni de Pont.

En ole nähnyt alkuperäistä kirjettä, joten en tiedä kerrotaanko de Pontista siinä enemmän. Tämän perusteella kuitenkin näyttäisi, että hän on ollut kytköksissä evankeliseen herätysliikkeeseen. Tähän olikin Sauvossa edellytyksiä. Vaikka kirkkoherrat eivät näytä de Pontin aikana tuota liikettä suosineen oli kuitenkin muussa papistossa evankelishenkisiä julistajia. Näitä olivat vuosina 1844-1845 kirkkoherran apulaisena toiminut Karl Elis Roos, kirkkoherran apulainen vuosilta 1852-1857 Gustaf Ferdinand Mellberg sekä kappalainen Karl Heikel vuosina 1862-1869. 

Lisäksi voisi mainita blogissakin esitellyn apupapin Arvid Utterin ( Kirkkohistorian kahinaa: "Se rakas Utteri" -Tampereen ja Mynämäen herättäjä, Sauvon kirkkoherra Arvid Utter ) vuosilta 1861-1862, mutta en ole varma oliko hän jo tuolloin evankelinen. Paljon myöhemminhän hänestä tuli Sauvon kirkkoherra. Edellä mainittu Heikel joka tapauksessa toimi Sauvossa de Pontin elämän loppuvuodet vieraillen välillä puhumassa Turussa ja hänen ystävänsä, kuten Gustaf Dahlberg ja Viktor Mauritz Roslin, evankelisia pappeja kumpikin, vierailivat puolestaan Sauvossa. Siellä he sanoivat kohdanneensa enemmän Jumalan sanan nälkää kuin Turun pohjoispuolella. Ilmeisesti tämä kertoo siitä, että heidän sanomansa siellä kelpasi.

De Pontien hautaristi sijaitsee Sauvon kirkon kulmassa lähellä asehuoneen länsiseinää. 
Seinässä erottuu oven hahmo, sillä aiemmin kulku asehuoneeseen kävi sen sivuilta eikä 
päädystä, kuten nykyään. Kuva itse otettu.

Lisäksi vuodesta 1861 lähtien naapurissa Angelniemellä oli kappalaisena blogissakin esitelty evankelinen Hegesippus Hippolytus Hjerpe (https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/05/kirkkohistorian-henkilokuvia-hegesippus.html), joka oli tunnettu loistavista saarnataidoistaan. Häntä tultiin kuulemaan naapuriseurakunnistakin, myös Sauvosta, eikä Ruonankartanosta ollut Angelniemelle pitkä matka. On siis mahdollista, että de Pont kulutti toisinaan Angelniemenkin kirkonpenkkiä. Laajasta kannatuksesta Sauvossa todistaa sekin, että kun Heikel muutti kappalaiseksi Janakkalaan anoi yhteensä 125 sauvolaista Hjerpeä hakemaan vapaaksi jäänyttä Sauvon kappalaisen virkaa, minkä tämä tekikin astuen virkaan vuonna 1869.

He kuolivat ylösnousemuksen toivossa

Tätä ei de Pont ehtinyt kuitenkaan nähdä. Hän näet kuoli 3. tammikuuta 1868 Sauvon Ruonankartanossa, 68-vuotiaana. Kuolinilmoituksen mukaan kuolemaa edelsi pitkä ja vaikea sairaus. Kaipaamaan jäivät erityisesti leski, kuusi lasta sekä kolme veljeä. Muistokirjoituksessa oli ruotsinkielinen runonpätkä, jossa puhutaan Jeesuksen nimessä nukahtamisesta ja levosta Jeesuksen uskossa, sekä raamatunkohta Johanneksen evankeliumista. Siinä olevat Jeesuksen sanat ovat nykysuomennoksen mukaan seuraavat: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin" (Joh. 11:25).

Frans Ferdinand de Pontin kuolinilmoitus. Åbo Underrättelser nro 9/1868:
21.01.1868 Åbo Underrättelser no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kauaa ei Emilia Charlotta elänyt leskenä, sillä hän kuoli jo 3. huhtikuuta 1868 hieman alle 55-vuotiaana, kuolinilmoituksen mukaan hiljaa ja rauhallisesti nukahtaen. Kaipaamaan jäivät kuusi lasta, veli sekä sisko. Ilmoituksessa on viittaus vanhan ruotsalaisen virsikirjan virteen 245. Oletan kyseessä olevan vuoden 1695 ruotsalainen virsikirja, jolloin kyseessä olisi virsi Jesus är min wän then bäste ('Jeesus on parhain ystäväni'), nykyisessä ruotsinkielisessä virsikirjassa numero 265, suomenkielisessä numero 273 ('Jeesus, parhain ystäväni'). 

Emilia Carolina de Pontin kuolinilmoitus. Helsingfors Dagblad nro 92/1868:
22.04.1868 Helsingfors Dagblad no 92 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

De Pontien jälkeenkin Ruonankartano pysyi vielä hetken suvun piirissä, sillä kartanon vuokraajaksi tuli heidän vävynsä, kapteeni Gustaf Ferdinand af Hällström, tytär Ida Johanna Elisabethin puoliso. Olikohan hän ollut jo aiemmin apuna kartanolla, mikäli de Pont oli tosiaan sairastellut pidempään? Joka tapauksessa hänen isännyytensä jatkui vain vuoteen 1872 asti, jolloin isännäksi tuli Mathias Gisiko. Tämä tuli tekemään merkittävän elämäntyön Sauvon kunnan luottamustehtävissä, mutta se olisikin jo toinen tarina...

De Pontien hautamuistomerkki hieman lähempää.
Kuva itse otettu.

De Pontien hautaristi kohoaa Sauvon kirkon asehuoneen vieressä. Sen takapuolelle on kirjoitettu ruotsinkielinen raamatunkohta Ps. 32:10, tosin oikeastaan siinä lukee vain jakeen loppuosa: "Den som hoppas uppå Herran, honom skall barmhertighet omfatta" ('joka Herraan turvaa, häntä ympäröitsee armo´ (v. 1938 raamatunkäännös). Näistä lukuisista kristillisistä teksteistä sekä Nordlundin kirjeestä uskallan ajatella, että de Pontit olivat tällaisia Herraan turvaavia. Näin heidän elämänsä antoi pienen välähdyksen Sauvossa 1800-luvulla vaikuttaneeseen evankelisuuteen.

Kuvan raamatunlause löytyy hautaristin takapuolelta. Se on julistamassa tämän pariskunnan 
lujaa luottamusta Herraan. Kuva itse otettu.

Lähteitä:

Döde. Helsingfors Dagblad nro 19/1868. Verkkoversio: 24.01.1868 Helsingfors Dagblad no 19 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Döde. Hufvudstadsbladet nro 19/1868. Verkkoversio: 24.01.1868 Hufvudstadsbladet no 19 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Dödsfall. Åbo Tidningar nro 100/1846. Verkkoversio: 23.12.1846 Åbo Tidningar no 100 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hannu Kujanen: Sauvon historia II. 1996.

Mynämäen seurakunnan vihittyjen luettelot 1836-1891. Verkkoversio: Kuvien tarkastelu - Kansallisarkisto | Asiointipalvelu Astia (narc.fi)

Ruonankartano Sauvossa. Kunnallislehti nro 43/1927. Verkkoversio: 27.10.1927 Kunnallislehti no 43 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sauvon seurakunnan rippikirja 1840-1848. Verkkoversio: Kuvien tarkastelu - Kansallisarkisto | Asiointipalvelu Astia (narc.fi)

Sauvon seurakunnan rippikirja 1856-1862. Runagård Boställe. Verkkoversio: SSHY - Sauvo , Rippikirja, 1856-1862 - Kuva 272 (sukuhistoria.fi)

Someron seurakunnan rippikirja 1796-1803. Lachtis Gård. Verkkoversio: Kuvien tarkastelu - Kansallisarkisto | Asiointipalvelu Astia (narc.fi)

Lauri Takala: Suomen evankelisen liikkeen historia II. 1844-1851. Toinen nide. 1937.

Lauri Takala: Suomen evankelisen liikkeen historia III. 1852-1873. 1948.

Paimiolaisen pappisdynastian päihittäjä

NILS KRISTIAN SANMARK (1769-1839)

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Kävinpä männä viikolla Paimion hautuumaalla. Siellä silmiin osui useampikin hautamuistomerkki, joista nyt kerron teille tämän tarinan. Sen näet pystytti vainajan jälkipolvi kauan hänen kuolemansa jälkeen, 1900-luvun alkupuoliskolla. Niinpä syntyi halu selvittää kenen muistoa oli näin kauniisti kunnioitettu.

Kuvassa Sanmarkin hautamuistomerkki 
Paimion kirkkomaalla. Pahoittelen tekstin 
heikkoa erottuvuutta. Kuva itse otettu.

Nils Kristian Sanmark, tai hautakivessään Niilo Risto, syntyi 31.3.1769 Tyrväällä isänään kruununvouti Johan Sanmark. Sanmarkkista tuli ylioppilas 1787, maisteri 1792 ja pappi 1794. Ensin hän toimi Lempäälän kappalaisen apulaisena.

V. 1799 hän osallistui voittoisasti Paimion pitäjänapulaisen vaaliin. Siinä hän astui pahasti paimiolaislähtöisen Sevoniuksen suvun varpaille, nämä kun olivat pitäneet virkaa hallussaan yli 70 vuotta. Nytkin olisi ollut ehdolla edesmenneen kappalaisen Benjami Sevoniuksen vävy Erik Dammert. Tämä valittikin vaalista väittäen hoovioikeuden advokaatin, nimismiehen, Räpälän herran ja Dammertin langon eli Anders Lövenmarckin kiihottaneen kirkossa väkeä Sanmarkin puolelle. Hienot sukulaissuhteet, eikö?

Tuomiokapituli hylkäsi valituksen Lövenmarckin selityksen ja vaalin toimittaneen Sauvon kirkkoherran Johan Tolpon lausunnon perusteella, eikä kuninkaalle valittaminenkaan auttanut. Sanmark mainitaan hartaaksi, ahkeraksi ja pystyväksi papiksi. Dammert sai kuitenkin lopulta haluamansa viran, mutta sen väylänä oli uusi nöyryytys Sevoniuksen suvulle.

Tämän Paimion kirkon sananpalvelijan 
paikoista Sanmark kilvoitteli Sevoniusten 
kanssa. Sanmarkin hauta löytyy vasemmasta 
kulmasta. Kuva itse otettu.

1816 kuoli näet kappalainen Karl Gustaf Sevonius. Tämä oli pedannut pojastaan Karl Benjaminista itselleen seuraajaa hankkimalla hänet apulaisekseen. Paikkaa hakivat sitten pojan lisäksi Dammert eli edesmenneen kappalaisen lanko sekä Sanmark. Hakijoita oli yhteensä 14, ja tuomiokapituli asetti heistä 1817 ehdolle Sanmarkin, Pohjan kappalaisen Gustaf Bergströmin ja Lempäälän kappalaisen Gustaf Törnkvistin.

Luonnollisesti sekä Sevonius että Dammert valittivat, samoin tilallinen Juho Jaakonpoika omasta ja pitäjäläisten puolesta. Valitukset hylättiin huhtikuussa 1818 ja Sauvon kappalaisen Abraham Wesselin valvomassa vaalissa Sanmark keräsi potin ainoana paimiolaisehdokkaana. Näin Sevoniusten valta päättyi tuossakin virassa. Karl Benjam Sevonius sai lohdun vasta 1843, mutta sitäkin suuremman päästessään Paimion kirkkoherraksi.

Sanmark sai kappalaisena itselleen myös varapastorin arvonimen. Tarkkana ja säntillisenä hän hoiti usein myös kirkkoherran tehtäviä. Kuollessaan 3.6.1839 häneltä jäi leski, Loviisassa 1778 syntynyt Kristina Gustava Helleday, jonka kanssa hän oli avioitunut 1801. Kristina kuoli Paimiossa, Vistan Tillillä v. 1853.

Enempää en tällä erää saanut Sanmarkista kaivettua. Hän oli kuitenkin ilmeisen pystyvä ja pidetty työssään päihittäessään kahdesti vanhan paikallisen pappissuvun. Kyse ei liene ollut vastaehdokkaiden surkeudesta, sillä nämäkin saivat myöhemmin virat. Sanmark oli selvästi mies paikallaan ja onkin kaunista, että hänen jälkeläisensä ovat muistaneet häntä komealla muistokivellä. Pysähdy sinäkin sen luo, jos Paimion kirkkomaalla tallustat.

Lähde:
Juho Päiwiö: Paimion vaiheita (1940)

Sanmarkin muistomerkki on ammoisen kirkkoherra Fonseliuksen haudan vieressä. 
Ehkä kerron joskus hänenkin tarinansa?
Kuva itse otettu.

Kirkot kahdelle kielelle - esimerkkeinä Kemiö ja Sauvo

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Mikäli kuljette joskus itäisellä Uudellamaalla ja piipahdatte Lapinjärven kunnassa saatatte kirkkomaalla kohdata erikoisen näyn. Kaksi kirkkoa seisoo vastapäätä toisiaan, ovelta ovelle ei pitkäjalkaisen tarvitse montaa harppausta tehdä. Erikoiselle ratkaisulle löytyy selityksensä historiasta. Suurempi, 1746 valmistunut on tehty alkujaan seurakunnan ruotsinkielisten ja pienempi 1744 valmistunut suomenkielisten kirkoksi. Järjestelmä oli ollut olemassa jo 1600-luvulta asti, mutta 1742 salaman aiheuttama tulipalo tuhosi molempien kirkkojen edeltäjät. Nykyään kirkkoja käytetään eri aikoina vuodesta eikä kielellinen jako enää mene rakennuksittain.

Puut peittävät ikävästi, mutta kuten näkyy on vasemmalla pieni 
Lapinjärven suomalainen kirkko ja oikealla ruotsalainen kirkko.
Kellotapuli on yhteinen. Kuva Wikimedia Commons.

Kyse ei kuitenkaan ollut alkujaan vain lapinjärveläisestä erikoisuudesta. Monilla nykyisen Suomen alueen paikkakunnilla asui jo ammoin sekä suomen- että ruotsinkielistä väestöä. Luterilaisuuden korvattua valtakunnassa katolilaisuuden tuli muutoksia myös jumalanpalvelukseen. Vaikka osa jumalanpalveluksesta oli ollut kansankielellä jo aiemmin, saarna mukaan lukien, muuttui nyt liturgia kokonaisuudessaan kansankieliseksi ja saarnasta tuli keskeisempi ja siten isompi osa jumalanpalvelusta.

Haasteen tämä muodosti niillä seuduilla, joissa oli kahdenkielistä kansaa. Näin oli varsinkin Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rannikkoseuduilla. Ruotsinkielisenemmistöisilläkin paikkakunnilla saattoi asua huomattava määrä suomenkielisiä, ja toisinpäin. Erilaisia ratkaisuja asian suhteen tehtiin varmaan jo aiemmin, mutta viimeistään Pietari Brahen kenraalikuvernöörikausina (1637-1641 ja 1648-1654) annettiin määräys järjestää suomenkielisiä jumalanpalveluksia myös ruotsinkielisissä seurakunnissa, jos seurakunnan alueella suomenkielisiä asui.

Helppo ratkaisuhan oli viettää erikielisiä jumalanpalveluksia peräkkäin samassa kirkossa. Maalaisyhteisöissä tämä muodosti kuitenkin ongelman. Monien kirkkomatka oli pitkä, ja esimerkiksi kartanoista saattoi ruotsinkielinen isäntäväki tehdä kirkkomatkan yhdessä suomenkielisen palvelusväen kanssa. Siinä sitten odotettiin puolin ja toisin ennen kuin päästiin kotimatkalle. Ehkä piipahdettiin kirkonkylän krouvissa ja kirkkomatka muuttuikin ryyppyreissuksi. Niinpä ei ole ihme, että etsittiin ratkaisuja, joilla jumalanpalvelukset voitaisiin pitää yhtä aikaa, ja siihen tarvittiin erilliset kirkkotilat.

Christer Kuvaja on artikkelissaan luetteloinut niitä paikkakuntia, joille rakennettiin suomenkielinen kirkko ruotsinkielisen rinnalle. Monet näistä kohosivat 1600-luvulla, jotkut 1700-luvulla, mutta osalla on voinut olla vanhempia edeltäjiä. Uudellamaalla tällaiset löytyivät Pyhtäältä, Pernajalta, Lapinjärveltä, Porvoosta, Sipoosta, Helsingin pitäjästä eli nykyiseltä Vantaalta, Espoolta, Kirkkonummelta ja Siuntiosta. Varsinais-Suomesta Kuvaja mainitsee Paraisen ja Kemiön sekä Keski-Pohjanmaalta Kaarlelan. Näistä Lapinjärvellä, Porvoossa ja Paraisilla nuo kirkkotilat ovat yhä olemassa. Lisäksi hän alaviitteessä mainitsee Uudenmaan Tenholan sakastissa pidetyn suomenkielisiä jumalanpalveluksia ja että Varsinais-Suomen Sauvossa oli puukirkko, jossa pidettiin palveluksia molemmilla kielillä.

Nyt ajattelin luoda pikaisen silmäyksen kahteen esimerkkitapaukseen Varsinais-Suomessa. Nostan esille sekä Kemiön että sen naapurista Kuvajan sivuuttaman Sauvon.

Kemiö

Kemiön suomenkielinen väestö oli ollut keskiajalla ja pitkän aikaa uudellakin ajalla niin vähälukuinen, ettei edellytyksiä omalle kirkolle ollut. 1600-luvun alkupuolella monet täkäläiset miehet joutuivat kuitenkin väenotoissa tappelemaan 30-vuotiseen sotaan Saksanmaalle ja alueella koettiin paikoin työvoimapulaa. Niinpä seudulle alkoi muuttaa työn perässä suomenkielistä väestöä sisämaasta muodostaen merkittävän vähemmistön.

Ei ole tiedossa, milloin suomenkieliset saivat oman kirkon, mutta viimeistään 1651 sellainen oli olemassa. Se oli kuitenkin ilmeisesti huonokuntoinen tai muuten sopimaton tarkoitukseensa, sillä 1664 rakennettiin hirsistä uusi suomalainen kirkko, joka kohosi kirkkotarhan luoteiskulmaan lähelle Kemiön 1400-luvulla valmistunutta kivikirkkoa. Kustannuksissa oli mukana koko pitäjä. Kirkko rakennettiin ajan yleisen tavan mukaan suoraan maan päälle ilman kivijalkaa, mistä seurasi myöhemmin ongelmia. 1700-luvun alussa rakennus sai paanukaton ja 1733 takorautaisen tuuliviirin.

Tämä 1400-luvulla rakennettu Kemiön kirkko sai 1600-luvulla 
naapurikseen puukirkon. Kuva Wikimedia Commons.

Rakennustavan vuosi alimmat hirsikerrat painuivat vähitellen maahan ja mätänivät. 1700-luvun puolivälissä harkittiin kyllä kirkon nostamista ja alimpien hirsikertojen vaihtoa, jopa kivijalan rakentamista mietittiin, mutta toimeksi ei vain saatu.

Myös uuden kirkon pykäämisestä oli juttua, ja 1760 turkulaisen rakennusmestari Isak Olinin kanssa tehtiinkin asiasta sopimus. Tarkoitus oli, että Olin tekisi samanlaisen kirkon kuin millaisen oli juuri rakentanut Västanfjärdiin, mutta jostain syystä sopimus purettiin jo ennen töiden aloittamista.

1775 oli tuolloin jo yli satavuotias kirkko niin kehnossa kunnossa, ettei sitä kannattanut alkaa korjaamaan. Jokin ratkaisu oli kuitenkin löydettävä. Ilmoille nousi ehdotus, että rakennus kokonaan hylättäisiin ja kivikirkon asehuone sisustettaisiin suomalaisten jumalanpalveluskäyttöön. Tähän suhtauduttiin kuitenkin nihkeästi, sillä tila oli pimeä ja tarpeen varastona. Uudella kirkollakin vielä palloteltiin, mutta se sai pahan vastaiskun piispan kerrottua piispantarkastuksessa 1777, että kuninkaallinen asetus oli hiljan kieltänyt puukirkkojen rakennuksen.

Huonokuntoinen puukirkko myytiin sitten huutokaupalla ja sen ostivat luutnantti Bernt Aminoff ja kirkkoherra C.G. Weman. Se jäi kuitenkin seisomaan paikalleen aina siihen heinäkuun 1781 iltapäivään asti, jolloin Kaisa Matssdotterin mökissä syttynyt tulipalo laittoi sen tarulle lopullisen pisteen. Tuli levisi mökin olkikatolle, mistä tuuli vei sen kohti kirkkoja. Suomalainen kirkko roihahti ensimmäisenä liekkeihin ja sen jälkeen tuli levisi myös kivikirkkoon.

Kivikirkko kärsi isoa vahinkoa, sillä sen puiset kattorakenteet tuhoutuivat kokonaan, iso osa sisäseinien ja holvien rappauksista lojui murskana lattialla ja kiinteä sisustus oli palanut poroksi lukuun ottamatta pelastettua irtaimistoa. Seinät ja holvit kuitenkin olivat kestäneet kuumuuden sortumatta. Tilanteen ollessa tämä ja pääkirkon vaatiessa pikaista kunnostusta ei ole ihme, ettei sisustuksineen päivineen palanutta suomalaista kirkkoa alettu jälleenrakentaa.

Sen sijaan päätettiin nyt kunnostaa se asehuone kirkoksi, kuten oli joskus tuumittu. Se tosin oli laajennuksenkin jälkeen pieni, joten sisustuskin vaati kekseliäisyyttä. Alttari sijoitettiin pohjoisseinälle ja tiilestä muurattu saarnatuoli sen yläpuoliselle seinälle. Sinne johtavat portaat hakattiin runkohuoneen kiviseinään. Koillisnurkasta saatiin kaiteilla osa sakastiksi ja kirkkokansaa varten saatiin miesten puolelle mahtumaan viisi ja naisten puolelle kuusi penkkiä, lisäpaikkoja toi takaseinälle pykätty lehteri. Gesterbyn omistanut turkulaiskauppias Matts Augustin lahjoitti 1787 kirkkotilaan alttaritaulun.

Matts Augustin 1787 lahjoittama taulu 
muistuttaa ajasta, jolloin kirkon asehuoneessa 
toimi suomalainen kirkko. Kuva Wikimedia Commons.

Tilassa pidettiin suomenkielisiä jumalanpalveluksia vuoteen 1881 asti, jolloin tilan puute oli muuttunut ylitsekäymättömäksi. Suomenkieliset palvelukset siirrettiin varsinaisen kirkon puolelle ja asehuoneen kirkkotilaa käytettiin jatkossa rippikirkkona.

Sauvo

Naapuristaan Kemiöstä poiketen Sauvossa oli suomenkielinen enemmistö. Tosin myös ruotsinkielinen väestö oli huomattavan kokoinen, sillä kun 1650-luvulla Turun akatemiassa mietittiin professorien palkkaseurakuntia halusi Nicolaus Nycopensis itselleen juuri Sauvon perustellen asiaa heikolla suomen kielen taidollaan. Kirkkoherra saattoi siis ajatella pärjäävänsä Sauvossa pelkällä ruotsilla alemman papiston hoitaessa suomenkieliset tehtävät.

Tännekin kohosi jossain vaiheessa suomalaiseksi kirkoksi kutsuttu puurakennus. Sen tarkka valmistumisaika ei ole tiedossa, mutta ilmeisesti se oli rakennettu jo 1500-luvun puolella päätellen siitä, että se oli 1650-luvulla jo huonokuntoinen. 1654 teki näet Sauvon pitäjänkokous päätöksen rakentaa uusi puukirkko.

Myös Sauvon 1472 valmistunut kirkko sai viimeistään 
1600-luvulla puisen naapurin. Sen sijaintia ei tiedetä.
Ainakin kuvassa näkyvä hautausmaan portti valmistui vasta
1700-luvun lopulla. Kuva Wikimedia Commons.

Työhön päästiin keväällä 1656 heti maan paljastuttua. Työtä johti Johan Lindelöf ja rakennusmestarina toimi nikkari Jören, jolla oli apunaan jokaisesta seurakunnan yökunnasta kutsutut taitavat kirvesmiehet. Jokainen talo pitäjässä oli velvoitettu antamaan viisi syltä pitkän tukin, kolme lautaa sekä 15 naulaa manttaalia kohden. Samana kesänä kirkko nousi salvokseensa ja katettiin seuraavana vuonna.

Kemiöön verrattuna erilaisista kielisuhteista kertoo, että puukirkko oli alusta alkaen liian pieni suomalaiselle seurakunnalle. Kirkkoon pitikin heti valmistumisen jälkeen tehdä lehteri, jonka ainekset kerättiin jälleen pitkin pitäjää. Tilanahtaus johti siihen, että puukirkossa pidettiin vuoroviikoin jumalanpalvelus jommallakummalla kielellä, ruotsiksi tai suomeksi. Kivikirkko oli kuitenkin ainakin aluksi ensi sijaisesti ruotsinkielisten päätellen jo siitäkin, että 1600-luvun sisustuksessa esiintyvät tekstit ovat kauttaaltaan ruotsinkielisiä, minkä jokainen kirkossa vieraileva voi omin silmin havainnoida.

Aivan sovulla vuorojen jako ei sujunut. Kivikirkko suurempana ja komeampana veti puoleensa varsinkin suurina kirkollisina juhlapyhinä. Niinpä piispa Isak Rothovius oli säätänyt jo edellisen puukirkon aikaan 1652, että kirkollisina juhlapäivinä pidetään kivikirkossa kaksi jumalanpalvelusta, ensin suomeksi niin aikaisin aamulla, että tilaisuus päättyisi ennen yhdeksää, jolloin alkaisi ruotsinkielinen palvelus. Jos suomenkieliset eivät pysyisi aikataulussa pitäisi piispan mukaan palata vanhaan käytäntöön eli ilmeisesti vuorotteluun. Näin sitten taisi käydäkin, sillä ainakin 1698 tiedetään suomenkielisen joulukirkon olleen puukirkossa.

1600-luvulla valmistuneen saarnatuolin tekstit 
kertovat osaltaan siitä, että kivikirkko oli Sauvossa 
ensi sijassa ruotsinkielisten. (Tosin teksti Kristus-hahmon yläpuolella 
latinaa ja merkitsee 'Maailman Vapahtajaa' .Kuva itse otettu.

Ehtoollisjumalanpalvelukset toivat omat haasteensa. jo 1658 pitäjänkokous tosin oli jo toivonut, että suomalainen seurakunta voisi viettää aina ehtoollista kivikirkossa, sillä heidän määränsä oli ruotsinkielisiä suurempi ja siten ehtoolliseen kuuluva tutkinta olisi sujuvampaa siellä kuin ahtaassa puukirkossa.

Ehtoollistarpeiden kuljetuksestakin saatiin ongelmia aikaan. Seurakunnan vanhimpien mielestä oli sopimatonta, jos pappi kulkisi ulkona ehtoollismalja kädessä avoimen taivaan alla tuulessa ja sateessa. Niinpä 1661 säädettiin, että lukkari kuljettaa messukasukan, viinillä täytetyn ehtoolliskalkin eli maljan sekä öylättiastian sakastista puukirkkoon. Pappi puki kasukan päälleen puukirkon alttarilla ja jakoi ehtoollisen ja jumalanpalveluksen jälkeen lukkari vei varusteet taas kivikirkon sakastiin. Pelättiinköhän katolisen kulkueen vaikutelmaa, jos pappi itse olisi kulkenut messupuvussaan? Olipa ainakin lukkarilla puuhaa.

Aivan kiveen hakattua ei näytä olleen kummassa jumalanpalveluksessa tuli kunkin käydä, vaikka talojen penkkipaikoilla pyrittiinkin valvomaan kaikkien säännöllistä jumalanpalveluselämää. Muuten vuonna 1698 olisi kolmen upseerin, kapteeniluutnantti Arvid Fågelhuvudin, luutnantti Henrik Johan Rosenlewin ja vänrikki Johan Winterin puolustus ollut outo ja kaukaa haettu. 

He olivat näet jättäneet väliin pitkän joulupäivän jumalanpalveluksen ja sen sijaan hummailleet Kirkonkylässä. Fågelhuvud ja Rosenlew yrittivät puolustautua sanomalla olleensa puukirkon suomenkielisessä jumalanpalveluksessa, mutta silminnäkijät kertoivat heidän saapuneen vasta saarnan puolivälissä, juttelivat lehterin portailla koko saarnana ajan ja häipyivät heti saarnan jälkeen. Winter taas sanoi, että hevonen oli aiheuttanut hänelle haavan päähän eikä hän siksi voinut tulla kirkkoon. Oikeuden mukaan haava, joka mahdollistaa ryyppäämisen ei estäne saarnan kuuntelua, joten Rosenlew ja Fågelhuvud saivat 25 hopeatalarin sakot ja Winter 8 päivää vesileipävankeutta.

Nykyään Helsingin Seurasaaressa oleva Karunan vanha kirkko 
vähensi osaltaan Sauvon kirkon ruotsinkielisten jumalanpalvelusten 
tarvetta. Wikimedia Commons.

Pitäjän kielisuhteet muuttuivat vähitellen yhä enemmän suomenkielisten eduksi, minkä lisäksi Karunan 1685 valmistunut puukirkko vähensi Kirkonkylän ruotsinkielisten palvelusten tarvetta pitäjän ruotsinkielisten keskittyessä yhä enemmän Karunan suunnalle, missä sielläkin suomenkieliset olivat enemmistö jo 1730-luvulla. Niinpä puukirkko Kirkonkylässä jäi pikkuhiljaa tarpeettomaksi ja se purettiin 1700-luvun lopussa. 

Molempien kieliryhmien jumalanpalvelukset pidettiin siitä pitäen Sauvossa kivikirkossa ja ruotsinkielisten palvelusten määrä hiipumistaan hiipui, vaikka ne jatkuivatkin Sauvon kirkossa vielä pitkään. Vuoden 1892 kirkonkokouksessa vuotuiset ruotsinkieliset palvelukset vähennettiin kahdeksaan,  1910-luvulla niitä oli enää muutama vuodessa ja 1930-luvun alussa ne loppuivat kokonaan. 1936 yritettiin vielä järjestää ruotsinkielinen rippi ja ehtoollinen, mutta kun ketään ei tullut paikalle luovuttiin niistä kokonaan. Karunassa pidettiin säännöllisiä ruotsinkielisiä palveluksia tämän jälkeen vielä muutama vuosikymmen. Isoäitini isä oli yksi heistä, jotka näihin palveluksiin osallistuivat.

Karunan nykyinen, 1910 valmistunut kirkko on tuttu 
kirjoittajan esivanhemmille kielestä riippumatta, mutta 
täällä kirjoittajan isoäidin isä osallistui vielä sotien jälkeen 
ruotsinkielisiin jumalanpalveluksiin. Kuva Wikimedia Commons.

Kadonneet kirkot, kadonnut maailma

Mitä tästä jäi käteen? Kumpikin tässä tarinassa mainituista puukirkoista on kadonnut, eikä ole ainakaan tiedossani säilyikö niiden sisustusta. Mitään Lapinjärven kirkkojen tapaista muistomerkkiä aikakaudesta ei siis ole jäljellä. Miksi kerroin juuri näistä kahdesta kirkosta?

Yksi syy on se, että nämä paikkakunnat ja niiden kivikirkot ovat itselleni tuttuja. Samalla ja osin tähän tuttuuteen kietoutuen minua kiehtoo se mennyt maailma, josta näiden kirkkojen olemassaolo kertoo. Ne kertovat ajasta, jolloin koko väestön säännöllinen kirkossa käynti oli osa yhteiskunnan järjestystä, jolloin kansankielinen julistus nousi yhä keskeisemmälle sijalle ja jona eri kieliryhmien keskinäiset suhteet vaihtelivat voimakkaasti. Sauvon osalta voi myös nähdä, että vaikka alue oli silloin Ruotsin hallussa saattoi ruotsinkielisyys joillain seuduilla hiipua suomen eduksi.

Jos siis tosiaan piipahdat joskus Lapinjärvellä voit nähdä muistomerkin menneeltä ajalta, jolloin kansa virtasi maalaispitäjissä kahteen kirkkoon kuulemaan Herran sanaa kukin omalla äidinkielellään. Monin paikoin tuo tarina pitää sisällään kateutta ja kiistelyä, mutta tavoitetta voi pitää silti ihailtavana.

Lähteet:

Alifrosti, Kari & Luoto, Jukka: Sauvon historia I. 1990.

Asplund, Henrik & Suistoranta, Kari: Kemiön suurpitäjän historia I. 1997.

Kuvaja, Christer: Finska kyrkor i svenska församlingar – den finskspråkiga minoriteten i Nyland och Egentliga Finland ca 1721–1850. Historiska Samfundet i Åbo 2012. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/118629/Finska%20kyrkor%20i%20svenska%20f%C3%B6rsamlingar.pdf?sequence=2&isAllowed=y

"Piikkiön puujumala"

 Piikkiön kirkko ei kuulu maamme vanhimpiin, tosin ei nuorimpiinkaan, sillä se on valmistunut vuonna 1755. Kirkkopitäjänä Piikkiön juuret ulottuvat kuitenkin keskiajalle asti ja näin Piikkiön kirkollakin on monta edeltäjää. Yksi tämän varhaisemman kirkollisen historian muistomerkeistä ei sijaitse enää Piikkiössä, mutta sen maine on ollut aikoinaan melkoinen ja jossain määrin yhä tunnettu. Niinpä on ehkä aiheellista tämänkin blogin kautta esitellä "Piikkiön puujumala".

Salaperäinen piispankuva

Tämä Turun linnasta nykyään löytyvä tamminen puuveistos on ainakin sen suhteen selkeä, että se esittää piispaa. Tutkijoiden mukaan se on valmistettu 1400-luvun puolivälin tienoilla ja on tyyliltään lyypekkiläinen. Piispa istuu yksinkertaisella istuimella yllään alba, dalmatika, kasukka sekä hiippa. (Jos et tiedä, mitä nämä kirkolliset asusteet ovat, niin ei hätää, netistä löydät näppärästi selitykset. Tässä ne pidentäisivät turhan paljon tekstiä.) Hiukset ovat lyhyinä kiharoina ja leuka on sileäksi ajeltu. Taitava kuvanveistäjä on työstänyt pehmeästi kasukan laskokset, jotka muodostavat polvien päällä poikittaisia poimuja riippuen polvista alas molemmilla sivuilla tötterölaskoksina. Alban reunan alta näkyvät kengälliset jalkaterät. Pituus ei päätä huimaa, 104 senttiä.

"Piikkiön puujumala" itse nykyisessä kotipaikassaan
Turun linnassa. Wikimedia Commons.

Ajan hammas on koetellut veistosta jonkunkin verran. Käsivarsien asennosta päätellen toinen käsi on ollut kohotettuna siunaukseen ja toisessa on ollut kyseisen pyhimyksen tunnusesine. Molemmat kädet ovat kuitenkin irronneet. Veistos on ollut aiemmin värillinen, minkä jätteinä erottuu liitupohjustusta, hiuksissa mustaa väriä sekä hiipan vuorissa punaista.

Mutta kuka tämä herra oikein on? Erään tiedon mukaan katolisista pyhäinkuvista valtaosa olisi hävitetty ennen vuotta 1707. Koska tämä veistos on säilytetty on sen arveltu esittäneen kirkon suojeluspyhimystä ja saaneen siksi jäädä kirkkoon. Tosin tämän lisäksi on säilynyt ainakin pyhäksi Martinukseksi oletettu veistos. Piispaveistos on oletettu pyhäksi Nikolaukseksi ja tämä siis kirkon suojeluspyhäksi, vaikka Nikolauksella on taiteessa yleensä kuvattu parta, ei kuitenkaan aina. Nykyisen kirkon länsipäädyssä olevien kirjainten "S:N:." on ajateltu viittaavan pyhään Nikolaukseen ('Sanctus Nicolaus').

S:N: -kirjaimet Piikkiön kirkon päädyssä.
Wikimedia Commons.

Nikolaus puolestaan oli 300-luvulla elänyt Myran piispa nykyisen Turkin alueelta, nykymuotoisen joulupukinkin esikuva. Olen kirjoittanut hänestä täällä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/12/nikolaos-myralainen-itsenaisyyspaivan.html ja täällä: https://www.facebook.com/Kirkkohistoriankahinaa/posts/436725418017676 Näistä linkeistä voi käydä lukemassa perustiedot hänen elämästään sekä vaikutuksestaan. Piikkiön kirkon suojeluspyhäksi hän lienee päätynyt siksi, että häntä on pidetty merenkulkijoiden suojelijana, ja Piikkiöhän on rannikkopitäjä.

Puupysti puheenparsissa ja pahantekijöitä piinaamassa

Veistos tosiaan oli kirkossa esillä vielä luterilaisenakin aikana, ilmeisesti säilyttäen muiston siitä, että sillä oli kirkolle erityinen merkitys. Pyhän nimi taisi kuitenkin jäädä vähitellen mielestä, sillä veistos sai lempinimen "Piikkiön puujumala", mikä nimi sitten levisikin laajalle. Perniöstä on talletettu sananparsi "totinen kuin Piikkiön puujumala". Sananparsi esiintyy useissa vanhoissa lehtiartikkeleissa ja kaunokirjallisuudessakin, tunnetuimpana Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, missä sitä käyttivät Pentinkulman tytöt luonnehtiessaan Akseli Koskelaa: "Pyh... Toi ny mikään erikonen ole. Seisoo niin kuin puujumala Piikkiön kirkossa. Naamakin on aina niin kun olis yhden syöny ja toista meinais".

Onpa sanontaa käytetty tosiaan muissakin yhteyksissä. Kun vuonna 1920 Piikkiön sos.- dem. kunnallisjärjestö teki SDP:n puoluetoimikunnalle kysymyksiä kansanedustaja Anton Kotosesta, luonnehti Aamulehti niitä näin: "kaksi jykevää kysymystä, varmaan yhtä jykeviä kuin ne kuuluisat puujumalat Piikkiön kirkossa." Tässä toimittaja vain oli erehtynyt luulemaan niitä olevan monta. Yleensä sanonnalla näytetäänkin ymmärtävän vakavaa ja vakaata, jopa tönkköä olemusta.

Jotain erityistä pyhyyttä tuossa veistoksessa on nähtävästi ajateltu olleen. Se näet kerrotaan tuodun vielä 1800-luvun puolivälissä tai jopa sen lopulla asehuoneesta sisälle kirkkoon silloin, kun siellä kuulusteltiin rikollisia. Pyhänkuvan läsnäololla nämä yritettiin saada tunnustamaan rikoksensa. Mainitaan myös, että se tuotiin toljottamaan jalkapuussa istuvia puhutellakseen näiden omaatuntoa. Lienivätkö ne mainitut kuulusteltavatkin oikeastaan jalkapuussa istuvia, tiedä häntä.

Piikkiön kirkko talvisessa asussaan. Wikimedia Commons.

1800-luvun luvulla veistoksen saattoi nähdä muutenkin, sillä sitä säilytettiin kirkon asehuoneen kattotuolin hirren päällä. Myöhemmin asehuoneeseen tehtiin välikatto, joka peitti kyseisen hirren näkyvistä.Vuonna 1908 Piikkiön seurakunta lahjoitti Turun historialliselle museolle joukon muinaisesineitä, jotka oli poistettu kirkosta korjauksen yhteydessä. Yksi näistä esineistä oli juurikin "Piikkiön puujumala", joka on nykyäänkin nähtävillä Turun linnan Sturen kirkossa.

Mitä sitten ajatella tästä tapauksesta? Historiantutkimus on kiinnittänyt huomiota siihen, miten monet katolisen ajan perinteet ja tavat elivät vielä pitkään reformaation jälkeen. Ajan kuluessa nämä tavat kuitenkin muokkautuivat uudenlaisiksi vanhojen muistojen haalistuessa. Niinpä tämänkin veistoksen nimihahmo on vuosisatojen varrella päässyt kansan mielistä unohtumaan, mutta sen tärkeys on jäänyt epämääräisenä muistiin. Niin siitä on sitten tullut "puujumala". Sinänsä koomista on, että vaikka luterilaisuudessa on kritisoitu katolilaisuutta pyhimysten palvonnasta (mihin debattiin en tässä mene, tosin todettakoon, että katolilaiset taitavat puhua mieluummin kunnioittamisesta), niin juuri luterilaisena aikana tuo pysti korotettiin vallan jumalaksi! Tosin voi olla, että nimessä on tietty huumorin pilke mukana.

Nikolaus vai Fredrik?

Kuitenkin kaikitenkin on tuo veistos kiehtova muistomerkki Piikkiön keskiaikaisesta kirkosta ja sen kunniaksi kirkko saikin 250-vuotisjuhliensa yhteydessä nimen Pyhän Nikolauksen kirkko oletetun ammoisen nimikkopyhänsä mukaan. Hupaisaa sinänsä, että toinenkin nimitarjokas on ollut, sillä 18. heinäkuuta 1905 vietettiin Piikkiössä Fredrikin nimipäivää ja samalla Piikkiön kirkon 150-vuotisjuhlaa, kyseessä oli näet kirkon vihkimisen vuosipäivä. 

Kirkko tunnettiin siis silloin Fredrikinä. Juhlakansaa mainitaan olleen sankoin joukoin, päivänsankari oli koristettu tammen, sireenin ja katajan oksista tehdyin köynnöksin ja olivatpa tuon juhlallisen tiistaipäivän kunniaksi kauppiaat sulkeneet liikkeensä, Harvaluodon sahalla keskeytetty työnteko ja suurimmissa kartanoissa oli työnteko keskeytetty juhlajumalanpalveluksen ajaksi, pikkutilallisten pitäessä koko päivän rokulia.

Kumpi kirkko nyt sitten on, Fredrik vai Nikolaus? Muinainen kirkko lienee ollut Nikolaus, mutta koska Fredrikin nimellä nykyistä kirkkoa on juhlittukin ehdottaa kirjoittaja kompromissia, vaikkei mitään riitaa lienekään päällänsä. Fredrik Nikolaus kuulostaa yhtä aikaa juhlalliselta ja tuttavalliselta nimeltä Piikkiön pyhätölle.

Lähteet:

Hanhijärvi, Eero: Opas Piikkiön keskustan kulttuuriympäristöön. 2006. https://www.piikkioseura.fi/files/Opas.pdf

Havia, Timo & Luoto, Jukka: Piikkiön historia 1. Esihistoria ja Ruotsinvallan aika. Piikkiön kunta. 1989.

Manninen Tapio: Piikkiön historia 2. 1808-2000. Piikkiön kunta. 2004.

Riska, Tove: Suomen kirkot. Turun arkkihiippakunta. III osa. Turun tuomiorovastikunta I. 1964

Tuomarila, Sinikka: Alttarilla: Piikkiön kirkko. 2018. https://aarreaitta.net/hetki%C3%A4/alttarilla-piikkion-kirkko/#lue

Tönönen, Tahvo: Piikkiössä lämmitetään saunaa. Aamulehti nro 98/1920. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1157159?page=5