keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Sauvolaista seurakuntaelämää sadan vuoden varrelta - otteita piispantarkastuksista vuosina 1778-1878

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Mennään lyhyen ajan sisällä heti uudestaan Varsinais-Suomen Sauvoon, mutta ainakin omasta mielestäni hyvästä syystä. Törmäsin Sauvon kirkkoherrana vuosina 1936-1950 toimineen Albert Johan Soverin (1873-1961) vuonna 1939 Vartija-lehdessä julkaisemaan artikkeliin Huomioita Sauvon seurakunnan tarkastuspöytäkirjoista ajalta 1778-1878. Siinä Soveri tekee kiinnostavia nostoja seurakunnan tilanteesta eri aikoina noitten tarkastusten valossa, joten haluan poimia siitä joitain osia blogiinkin tarkasteltavaksi. Alkuperäisen artikkelin löytää luonnollisesti lopun lähdeluettelosta, joka tosin jää tällä kertaa lyhyeksi, sillä esittelen nyt lähinnä Soverin nostamia asioita. Luvassa kirkollisia tapoja, juopumusta, siveetöntä elämää, lukutaitoa, kouluopetusta sekä köyhäinhoitoa.

Sauvon komea kirkko on vastaanottanut tarkastajia 
vuosisatojen ajan. Tosin etualan portista he ovat kulkeneet 
vasta vuodesta 1795, portissa on kyseinen vuosiluku sekä 
silloisen kuninkaan Kustaa IV Aadolfin nimikirjaimet.
Wikimedia Commons.

Kun sauvolaiset unohtivat piispantarkastuksessa virsikirjat kotiin

Vuonna 1778 Sauvon silloinen kirkkoherra valitti piispantarkastuksessa, että seurakunnassa harjoitetaan varsin vähän kotihartautta huolimatta siitä, että useasta kodista löytyi Raamattu ja kaikilla oli omistuksessaan katekismus sekä virsikirja. Virsikirjan laiskasta käytöstä teki tarkastaja omakohtaisenkin havainnon todetessaan, että seurakunnan nuoriso ja melko monet vanhemmatkin olivat saapuneet kirkkoon ilman virsikirjaa, mikä osoitti, etteivät he olleet tottuneet sitä tarvitsemaan. Tuolloinhan kirkossakin laulettiin omista virsikirjoista.

Silloinen piispa Jakob Haartman joutui toteamaan myös köyhäinhoidon olleen epätyydyttävällä tolalla, sillä avustussopimukset ja -määrät olivat hyvin vaihtelevia armeliaan isännän kohdellessa köyhiä hyvin ja auttaessa heitä runsaskätisesti, mutta itara taas toimi toisin. Köyhäinhoito oli siis liian riippuvasta kunkin isännän omasta hyväntahtoisuudesta. Myös nuorison lukutaidon heikkoutta valiteltiin, ja siksi piispa suositteli erästä rakuunaa sekä rusthollaria lastenopettajiksi. Tästä osaltaan näkee, kuinka moninaisia seurakunnan vastuut tuohon aikaan olivat. Lukutaidon kohottamiseksi oltiin valmiita ankariinkin toimenpiteisiin: eräässä tarkastuksessa mainittiin nimeltä eräät vasta rippikoulun käyneet henkilöt, ja heitä kiellettiin osallistumasta ripille eli ilmoittautumasta ehtoolliselle ennen kuin heidän lukutaitonsa oli parantunut.

Piispa Jakob Haartman (1717-1788, 
Turun piispana 1776-1788) oli muun ohessa
kiinnostunut Sauvon köyhäinhoidon 
tilasta. Wikimedia Commons.

Sivuseikkana mainittakoon, että tuolloinen kirkkoherra oli Gabriel Fortelius (1745-1796, kirkkoherra vuosina 1777-1796). Samaan aikaan oli Porvoon piispana toinen Gabriel Fortelius (jonka isän nimi oli muuten Gabriel Fortelius), johon häntä ei kannata sekoittaa. Mutta myöhemmin, 1800-luvulla, Sauvon kirkkoherrana oli taas Gabriel Fortelius (1785-1857, kirkkoherra vuosina 1831-1857), edellisen kirkkoherra-Forteliuksen poika. Itse siis meinasin mennä sekaisin näissä yrittäessäni nopeasti vilkaista, kuka oli tuolloin kirkkoherra. Ilmeisen menestynyttä väkeä nuo Forteliukset, mutta mitä tulee nimien keksimiseen niin eipä heille ollut kummoista mielikuvitusta suotu.

 Mainittakoon vielä, että vuoteen 1775 asti tuolloin Uppsalan  arkkipiispaksi siirtynyt Turun piispa Karl Fredrik Mennander oli ollut samalla Sauvon kirkkoherra. Sauvo oli siis nyt vasta pari vuotta mennyt sellaisella kirkkoherralla, joka ei ollut piispa. Jos vanha käytäntö olisi jatkunut, olisiko Haartman tarkastanut itsensä? Mene tiedä, en tunne niin hyvin tuolloisia piispantarkastuksia...

Silloinkin nuoriso oli pilalla, vuosikymmenestä riippumatta

Seurakuntaa tarkastettaessa tutkittiin usein myös seurakuntalaisten siveellistä tilaa, ja siinä Soverin mukaan toistuu useammassa pöytäkirjassa sama kaava: vanhemman väestön ja talonpoikien tapoja kehutaan, nuorisoa taas moititaan. Aikajänteen ollessa näin pitkä tapahtuu luonnollisesti sellaista kiertoa, että aiemmin moitittu nuoriso on myöhemmissä pöytäkirjoissa esimerkillisiä vanhuksia.

Vuonna 1804 pöytäkirjassa valitetaan nuorten miesten olevan eräillä seuduilla omavaltaisia viinan kohtuuttoman käytön ja kiertävien palkkasoturien vaikutuksen vuoksi. Vuonna 1837 seurakunnan kuudennusmiehet arkailivat tuoda ilmi nuorten tekemiä rikkomuksia, jolloin heitä muistutettiin siitä, että vuoden 1719 kuninkaallinen asetus ottaa heidät esivallan erityiseen suojaan. Kuudennusmiehet siis halusivat suojella omiaan rangaistuksilta, jolloin heitä rauhoiteltiin sillä, että yhteiskunta ja kirkkokin pyrki samaan. Tuolloin kerrottiin esimerkiksi langenneiden nuorten naisten määrän olleen kasvussa, mikä tarkoittanee avioliiton ulkopuolisia ja esiaviollisia suhteita. Ja koska kerran siveellisiä epäkohtia oli ilmennyt muistutettiin vuoden 1795 kirkonkokouksen päätöksestä, jonka mukaan ilman laillista syytä juhlailtoina poissa kotoa olevien tulee maksaa sakkoa.

Sauvolaisten polvirukoukset ja koulunkäynnin turhuus

Vuonna 1856 edellä mainittu juopottelu oli  levinneimmäksi paheeksi mainittu ja todettiin sen "hiipineen" myös naisten keskuuteen. Tässä tarkastuksessa, kuten ei muissakaan vastaavissa, eivät yksityiset tutkittavaksi ja nuhdeltavaksi kutsutut henkilöt saapuneet useinkaan paikalle.  Kirkollisiin tapoihin liittyen mainitaan, että kaikki käyvät kirkossa ja että seurakuntalaisilla on tapana olla polvillaan eräiden rukousten sekä ehtoollisen asetussanojen lukemisen aikana. Sauvolaiset lukijat saattavat miettiä, että mihin oikein polvistuttiin. Noh, kun seuraavan kerran istutte Sauvon kirkon penkeissä niin katsokaa alas. Osassa riveistä on vielä jäljellä vanhat leveät ja paksut laudat, joille lasketaan jalat. Sikäli kuin ymmärrän on niitä käytetty myös polvistumislautana. Kokeilkaapa joskus, kirjoittaja on silloin tällöin jonkun rukouksen aikana kokeillut ja todennut siinä olevan hartautta ja keskittymistä edistävän vaikutuksen. Hauska huomata, että tuo käytäntö on 1850-luvulla ollut mainitsemisen arvoinen. Onkohan kyse ollut siitä, että tapa on ollut muilla paikoin häviämässä ja sen säilyminen Sauvossa on haluttu noteerata?

Sauvon kirkon saarnatuoli 
seisoo keskellä kirkkoa. 
Kuten edellä ilmeni noissa 
penkeissä on ainakin voinut 
polvistua. Mutta niissä on 
toinenkin jippo: etuosan 
penkkiriveissä on mahdollisuus 
kääntyä myös selkä alttariin 
päin. Tämä siksi, että saarnatuoli 
on keskellä ja on mukavampi kuunnella 
kasvot puhujaan päin. Wikimedia 
Commons.

Vuoden 1856 tarkastuksessa oltiin myös jälleen huolissaan lukutaidosta ja merkittiin ylös kaikkien niiden kolmen edellisen vuoden rippikoululaiset, jotka eivät tulleet tarkastukseen. Aiemmin oltiin turvauduttu jopa sakkorangaistuksiin poisjääneille. Tuolloin tuli puhetta myös lastenkoulun perustamisesta, jolloin Paddaisten kartanon omistaja J.A. Hillebard lupasi lahjoittaa 50 ruplaa vakinaisen lastenopettajan hankkimista varten ja samaa lupaili toinen suurtilallinen majuri A.V. Bonsdorff. Kirkkoherran ja paikalla olleen kansan vastustaessa hanke jäi kuitenkin sikseen.  Kouluasiat olivat sauvolaisille tuohon maailmanaikaan ilmeisen vaikea asia, minkä olemme saaneet huomata esimerkiksi pastori Hegesippus Hippolytus Hjerpeä esitelleessä tekstissä, jossa Hjerpe vuonna 1877 tuki kansakoulun perustamista, mutta kokouksen enemmistö pelkäsi sen edistävän laiskuutta: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/05/kirkkohistorian-henkilokuvia-hegesippus.html

Kouluasiat etenevät ja eivät etene, mutta kieli muuttuu

Vuoden 1878 tarkastuspöytäkirjaan voitiin kuitenkin merkitä, että vuodesta 1874 lähtien oli kiertokoulu ollut toiminnassa kahdeksassa piirissä, kuusi viikkoa niistä kussakin kerran vuodessa. Tuolloinen tarkastaja, silloinen tuomiorovasti ja myöhempi arkkipiispa T.T. Renvall suositteli tarkastuksessa lämpimästi kansakoulua, siis sitä laitosta, joka oli juuri edeltävänä vuonna Sauvossa torpattu ja jota itse asiassa oli alettu ajaa jo vuodesta 1872 lähtien edellä mainittu majuri Bonsdorff. Silloin tosin oli vedottu siihen, että kiertokoulu olisi parempi, ja perustettu se sitten kaksi vuotta myöhemmin. Sauvolaiset lämpenivät sitten vähitellen kansakoululle, ja se hyväksyttiin 1881 ja aloitti 1886. Jos nykyään tuntuu, että kuntien ja seurakuntien päätöksenteko on hidasta, niin ei sitä ennenkään aina kiirehditty. Tosin on muistettava sekin, että kyse oli uudesta asiasta, ja samalla monelle pitäjäläiselle vieraasta: he eivät olleet kouluja käyneet eivätkä mielestään tarvinneet, miksi niitä nytkään tarvittaisiin?

Torsten Thure Renvallista (1817-1898) 
tuli arkkipiispa vasta 1884, mutta hän 
osallistui Sauvon piispantarkastukseen jo 
tuomiorovastina. Hän yritti saada sauvolaiset 
lämpenemään kansakoululle. Wikimedia 
Commons.

Tässä tarkastuksessa muuten nähtiin sellainenkin tapaus, että neljä talonpoikaa esitti piispankäräjille seuraavan anomuksen: "kaikki kirkolliset pöytäkirjat y.m. kirjoitettakoon täällä edespäin suomenkielellä n.k. Kejsarill. julistus heinäkuun 14 p:ltä 1858 määrää". Seurakunnan pöytäkirjat oli näet tähän asti kirjoitettu ruotsiksi, vaikka seurakunnan enemmistökieli oli suomi. Tarkastaja muistutti pastorinvirastoa toimimaan asetuksen mukaan ja siitä lähtien olivat seurakunnassa kirkonkokousten pöytäkirjat aina suomenkielisiä.

Mitä Soverin löydöksistä jäi käteen?

Tällaisia asioita Soveri oli siis Sauvon seurakunnan tarkastuspöytäkirjoista löytänyt. Varmasti vastaavia ja paljon muutakin löytyy myös muista seurakunnista. Jo tämä kertoo kuitenkin monenlaista mielenkiintoista kyseisen seurakunnan menneisyydestä. Soveri valittelee, etteivät pöytäkirjat sisällä juurikaan tietoja kansan uskonnollisesta tilasta, mutta löytyi sitä hänen nostoistaan kuitenkin jonkun verran, vaikkakin pääosin puutteiden valitteluna. Itse koin kuitenkin kiinnostavana sen, että polvirukoukset haluttiin erikseen mainita, samalla toki harmitellen sitä, ettei sitä enää voi kutsua eläväksi perinteeksi.

Sauvolaiset saavat monin paikoin kuulla kunniansa näissä nostoissa. Siveellinen tila ja oppimattomuus olivat tarkastajien päänvaivana vuosikymmenestä toiseen. Ainakin jälkimmäisen kohdalla nähtiin myös edistystä, tosin sitäkin aina pienellä viiveellä. Jollain tavalla on viehättävää etteivät nämä tarkastukset näytä olleen vain edustustilaisuuksia, joissa molemmin puolin kehutaan, vaan epäkohtia on sekä nostettu esille että kaivettu esille. Lisäksi, kuten kouluasioissa sekä pöytäkirjojen kielikysymyksessä näkyy ulkopuolisen tahon eli tarkastajan oli mahdollista tuoda kehitystä ja muutoksia tarkastettavaan seurakuntaan. Mieleeni nousee vain yksi kysymys: olisiko noilla pöytäkirjoilla ollut muutakin kiinnostavaa kerrottavaa?

Lähteet:

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Gabriel Fortelius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=8414>. Luettu 24.3.2021.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Gabriel Fortelius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=11614>. Luettu 24.3.2021.

Pappisluettelo - Sauvo. Suomen Sukututkimusseura - Historiakirjat. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=477&TYPE=HTML&LANG=FI Luettu 24.3.2021.

A.J. Soveri: Huomioita Sauvon seurakunnan tarkastuspöytäkirjoista ajalta 1778-1878. Vartija -aikakauslehdessä nro 1/1939. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/832754?page=26 Luettu 24.3.2021.

maanantai 22. maaliskuuta 2021

"Jeesuksen luo" - Sauvon kappalainen Torsten Leonard Salminen (1891-1933)

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 TORSTEN LEONARD SALMINEN (1891-1933)

Seuraavaksi esitelty pappismies ei kuulu kirkkohistoriamme tunnetuimpiin. Työuransa hän teki pääasiassa Vesilahdella ja Sauvossa ja päätti päivänsä hieman yli 40-vuotiaana Sauvon kappalaisena. Kuitenkin hän nautti omana aikanaan ilmeistä suosiota ja arvostusta, mikä näkyi myös hänen massiivisiksi muodostuneista hautajaisistaan. Ennen kaikkea hän oli mies, jolla oli vahva kutsumustietoisuus, minkä lisäksi blogistin kotiseuturakkaus kiinnitti huomioni häneen. Siksipä hän on mielestäni tämän tarinan arvoinen.

Tämän kirjoituksen päähenkilö Torsten Leonard 
Salminen oli mies, jolla oli missio, ja sitä toteuttaakseen 
hän eli. Elämän kevät 5/1933.


Vesilahdella sodan uhreja lohduttamassa

Torsten Leonard Salminen syntyi Somerolla 26. kesäkuuta 1891. Hän opiskeli Forssan yhteiskoulussa ja sai vuonna 1919 saarnata sen 20-vuotisjuhlassa. Vuonna 1911 hänestä tuli ylioppilas ja 1916 hänet vihittiin papiksi. Pastoraalitutkintonsa hän suoritti 1919. Vuosina 1917-1920 hän toimi Vesilahdella ylimääräisenä pappina tehden niin kirkkoherran apulaisen kuin v.t. kappalaisen työtehtäviä, välillä hän oli Jokioisten v.t. kirkkoherranakin. Vaikka aika Vesilahdella jäikin lyhyeksi jäi se kuitenkin sikäläisten mieleen, sillä kun häntä saatettiin aikanaan vuonna 1933 haudan lepoon laskettiin arkulle myös Vesilahden seurakunnan seppel. Sen yhteydessä muisteltiin, kuinka vuonna 1918 monien vesilahtelaisten kodit savusivat raunioina johtuen sisällissodan taisteluista. Vielä noin 35 vuotta myöhemmin muisteltiin sitä, miten Salminen oli tullut kotinsa menettäneiden seurakuntalaisten tilapäisiin savupirtteihin rukoilemaan yhdessä näiden kanssa ja lohduttaen heitä uudella, paremmalla kodilla Jumalan luona.

Juoksuhautoja ja raunioita Narvan kylästä Vesilahdelta.
Näillä seuduin Salminen lohdutti heitä, jotka olivat sisällissodan 
kuohuissa menettäneet kotinsa. Wikimedia Commons.


Vuonna 1919 Salmisesta yrittivät jotkut saada Vesilahdelle vakinaista kappalaistakin, sillä hänen sanottiin "vaatimattomalla ja herttaisella käytöksellään kuin myös sydämiä lämmittävillä saarnoillaan" voittaneen seurakuntalaisten myötätunnon. Hän ei kuitenkaan saanut virallista vaalisijaa eikä onnistunut saamaan neljättä eli ylimääräistä vaalisijaa, vaikka saikin yli 2800 ääntä seurakunnan koko äänivaltaisten määrän ollessa 6600, joista osa ilmeisesti kuolleita tai seurakunnasta pois. Asiasta kirjoittanut epäilikin vaaditun äänimäärän päättäneiden tahallaan vehkeilleen, jotta saisivat Salmisen ulos vaalista. Joka tapauksessa äänimäärä kertoo hänellä olleen melkoisen kansansuosion.

Tarmonpesä saapuu Sauvoon

Vuonna 1920 hän tuli hoitamaan Varsinais-Suomen Sauvon  kappalaisen virkaa, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin tehtävään vakinaiseksi. Silloisen kirkkoherran Johan Wilhelm Wartiaisen kanssa hänellä oli yhteistä innostus pyhäkoulu- ja diakoniatyöhön. Näiden lisäksi hänelle olivat läheisiä lähetys- ja lastensuojelutyö, joiden kummankin harrastus lisääntyi voimakkaasti hänen virkakaudellaan. Pyhäkoulujen saralla edistys oli hyvin näkyvää, sillä 1920-luvun lopulla Sauvossa toimi säännöllisesti seitsemän pyhäkoulua, joissa oli yhteensä 11 opettajaa ja noin 170 lasta.

Hänen kerrotaan olleen hyvä saarnaaja. Lisäksi hän oli iloisen sekä ulospäin suuntautuvan luonteensa vuoksi suosittu mies seurakuntalaisten keskuudessa. Eräs häntä muistellut seurakuntalainen sanookin, että hän kylvi valoisaa ja reipasta mieltään seurakuntalaisten keskuuteen. Sama henkilö kertoi Salmisen olleen ahkera, hyväsydäminen ja rauhaa rakentava. Tästä huolimatta hänet muistettiin suorasanaisena saarnaajana, joka tähtäsi henkilökohtaisen uskonvakaumuksen syntymiseen.

Seurakunnallisen työn ohella hän toimi aktiivisesti myös kunnallisissa tehtävissä, ollen puheenjohtajana holhous- ja valtioverolautakunnassa ja varapuheenjohtajana Kirkonkylän kansakoulun johtokunnassa. Hänen mainitaan olleen innokas Kansallisen kokoomuspuolueen kannattaja ja aktiivinen Sauvon Kansallisseuran jäsen, jopa sen varapuheenjohtaja. Tämä on hieman ristiriitaista sen kanssa, että eräässä muistokirjoituksessa muistelija kehuu, kuinka vainaja ei monien virkaveljien tavoin  ollut mukana tämän maailman taloudellisten, valtiollisten ja yhteiskunnallisten asioiden selvittelyssä, vaan oli pyhittänyt elämänsä kokonaan Jumalan valtakunnan työhön. Tässä voi olla kyse siitä, että Salmisen toiminta tuolla saralla oli niin paikallista, ettei muistelija tiennyt siitä. Ihan hyvä muistutus myös lähdekritiikistä.

Salmisen kuva kuvasarjasta, jossa on 
Turun nuorisojuhlien puhujia eri aikoina.
Ylimpänä on Frans Hannulan kuva. Sikälikin 
pidän oikeana väittää, että Salminen toimi Hannulan
hengessä ja yhtenä hänen työnsä jatkajista.
Herättäjä 25/1926.


Paikallisen aktiivisuuden lisäksi hän harjoitti julistustyötään kirjallisesti myös laajemmalla alalla. Hän oli mukana Suomen Lähetysseuran Elämän kevät -nimisen nuortenlehden toimituksessa ja kirjoitti myös Herättäjä -nimiseen kristilliseen viikkolehteen. Niihin hän näyttää kirjoittaneen ahkerasti.  Hän myös piti puheita esimerkiksi Turun lähetysjuhlilla, jotka juonsivat juurensa 1900-luvun alun Hannulan herätykseen, entisen lähetyssaarnaajan Frans Hannulan työn kautta syntyneeseen herätykseen Lounais-Suomessa. Salminen näyttää toimineen jossain määrin samassa hengessä lähetystyön ja ihmisten henkilökohtaisen uskonvakaumuksen syntymisen ollessa hänelle tärkeitä.  Tuota liikehdintää oli ollut jossain määrin hänen ensimmäisellä työpaikallaan Vesilahdella, ja Sauvossa Hannulan herätys oli siivittänyt oman lähetyshuoneen rakentamista. Hän sai siis työskennellä sellaisilla työaloilla, joilta löytyi hänen linjansa ymmärtäjiä ja tukijoita.  Hän ei näytä juuri pyrkineen Sauvoa suuremmalle työkentälle, paitsi vuonna 1930 hänen hakiessa synnyinpitäjänsä Someron kirkkoherranvirkaa sitä kuitenkaan saamatta.

Kohti kuolemaa muita kuolemaan valmistellen

Torsten Salminen kuoli 42-vuotiaana keuhkotaudin murtamana lauantaina 8. huhtikuuta 1933, jättäen jälkeensä vaimon ja viisi lasta. Kuolema ei tullut yllätyksenä, sillä tauti runteli ja heikensi häntä pidemmän aikaa. Eräs seurakuntalainen pohtikin muistokirjoituksessaan, oliko työn määrä aiheuttanut Salmisen aikaisen poisnukkumisen, sillä työtä oli ollut paljon ja Salminen oli tehnyt sitä voimiaan säästämättä.

Suru oli vieraillut perheessä jo 
aiemmin, kun 1927 kuoli perheen 
poika Jaakko Hemminki. Herättäjä 
nro 28/1927.


Jälkikäteen katsoen saattoi pitää enteellisenä hänen kirjoitustaan Elämän kevät -lehdessä vuoden 1932 alussa, vain muutama kuukausi ennen taudin puhkeamista: "Me emme tiedä, mitä tämä vuosi tuo mukanansa, mutta yhdestä asiasta saamme olla varmat: vaihdelkoot ajat miten tahansa, ristin mies, Jeesus Kristus, ei lepää. Hän etsii meitäkin vielä, koska on antanut uuden vuoden, armonvuoden. Älkäämme häntä paetko, vaan juoskaamme hänen avattuun armosyliinsä! Hän ei meitä jätä, ei hylkää, mutta muistakaamme, että teemme juoksumme, ennenkuin on siirrytty rajan yli. Kiire on, ystävät, raja saattaa olla jo lähellä!" Syksyn alkaessa jo sairaana hän kirjoitti samaan lehteen "Kesä loppui! Näemmekö enää uutta kesää? Kunpa kumminkin kerran pääsisimme ikuisen kesän maahan!"

Salminen ei antanut kynänsä vaipua vielä myöhemminkään. Joulun alla hän julkaisi Elämän kevät -lehdessä kirjoituksen Seimi, jossa hän kirjoitti siitä, kuinka Jeesus tuli köyhään seimeen, jotta kaikki voisivat mennä hänen luokseen. Ja vielä hän aivan viimeisimpiin kuuluvassa kirjoituksessaan halusi kytkeä oman nähtävästi läheisen loppunsa toisten herättelemiseen: "ei kestä kauan, ennenkuin meidän kohdallamme kuuluvat sanat: maasta olet sinä tullut! Kuinka on käynyt sielun silloin, jos se ei ollut pelastettu? Ei ole leikintekoa astua kerran tuomarin eteen tekemään tiliä elämästänsä. Siksi täytyy täällä löytää Jeesus ja oppia hänet tuntemaan ja saada häneltä synnit anteeksi." Loppuun asti hän jaksoi miettiä myös muiden kuin omaa kohtaloaan.

27. helmikuuta 1933 oltiin vielä vietetty Torstenin nimipäiviä, jolloin lapset lauloivat hänelle hänen kolme suosikkilauluaan, kuten tämän: "Jeesus nimi ihanin Sielulle uskovan Se lievityst' tuo tuskihin Luo rauhan runsaimman." Ja kun Salmisen lähdön hetki oli koittamassa palmusunnuntain aattona 8. huhtikuuta kysyi hänen vaimonsa "Menetkö, Totti, jo Jeesuksen luo" oli tämä vastannut "Minne minä muuallekaan menisin, kuin Jeesuksen luo." Ja niin hän lähti, tuo pastori, Jeesuksensa luo.

Salmisen kuolinilmoitus. 
Herättäjä 15/1933.


Valtavat hautajaiset lumipyryn keskellä

Hautajaisista 16. huhtikuuta, pääsiäispäivänä, tuli suuri tapaus. Vainaja tuotiin aikaisin kotoaan Hallelan kappalaisentalosta kirkkoon kirkkoneuvoston jäsenten kantamana, sillä vainaja oli etukäteen toivonut, että hänen mustassa arkussa lepäävä ruumiinsa olisi kirkossa koko päiväjumalanpalveluksen ajan. Jumalanpalveluksen jälkeen mustiin puettu kirkko täyttyi ääriään myöten saattoväestä, sillä huolimatta sankasta lumipyrystä oli kansaa tullut ei vain Sauvosta, vaan myös Karunasta ja Paimiosta sekä Salmisen vanhasta virkapaikasta Vesilahdelta, kuten edellä tulikin mainituksi.

Sauvon kirkko on iso, mutta tuona lumisena pääsiäisenä 
sekin tuli täyteen. Wikimedia Commons.

Varsinainen surujuhla alkoi klo 1 päivällä, missä ruumissaarnan piti Paimion kirkkoherra Johannes Cantell tekstinään 2. Kor. 3:7-9, 12, 13, 18. Hän käsitteli Vanhan ja Uuden testamentin sananpalvelijoiden viran kirkkautta. Siinä hän puhui siitä, kuinka saarna, joka liikkuu lain ja evankeliumin rajoilla olematta kunnolla kumpaakaan ei ole voimaa vaan se voi jopa tylsistyttää omantunnon ja haitata Pyhän Hengen työtä ihmissydämissä. Vaikka evankeliumin saarnan kirkkaus onkin suurempi, koska se tuo mukanaan iankaikkisen elämän, niin ei saa syrjäyttää myöskään lainsaarnaa, sillä se on toinen puoli sitä pelastussaarnaa, jonka kautta ihminen tulee autuaaksi. Pastori Salmisen ansioksi ja julistuksen voimaksi hän arvioikin sen, että tämä osasi pitää selvät rajat jumalanvaltakunnan ja maailman välillä julistaen lain lakina, jolloin se ei antanut kuulijalle rauhaa tämän synnissä. Cantell arvelikin, ettei vainajan voimakas ja sydämestä lähtenyt julistus Sauvossa helposti unohdu.

Ruumissaarnan jälkeen Karunan kirkkokuoro esitti pari laulua kanttori Jooseppi Sundvallin johdolla, ja sitten pastori V. Hahta piti entiselle työtoverilleen liikuttavaksi mainitun muistopuheen, jota seurasi ruumiinsiunaus viiden pastorin, joista kolme kirkkoherroja, avustamana. Seppeleitä laskettaessa ilmeni hyvin Salmisen monipuolinen toiminta, sillä omaisten jälkeen toi ensin seppeleen opettaja Selim Koskinen Sauvon seurakunnan puolesta, mitä seurasivat Karunan seurakunnan, kunnallislautakunnan, kirkkoneuvoston,  tuomiorovastikunnan papiston, Herättäjä-lehden, Elämän kevät-lehden, Sauvon kristillisen toveriliiton, Vesilahden kristillisen nuorisoliiton, erilaisten seurakunnan piirien ja monen muun seppeleet, joista haudalle syntyi myöhemmin melkoinen kumpu seurakunnan nuorten naisten kokoamana. Salminen haudattiin Sauvon hautausmaalle samaan hautaan, jossa jo lepäsi hänen pienenä kuollut Jaakko-poikansa.

Torstenin hauta. Samaan paikkaan on haudattu hänen poikansa 
ja paljon myöhemmin menehtynyt vaimonsa. Itse otettu.

Torsten Leonard Salmisen perintö

Salmisen muisto on Sauvossa hiipunut, samoin moni hänelle rakas toimintamuoto on hiipunut. Silti hän oli aikanaan hyvinkin vaikuttava persoona, mikä huokuu hänestä kirjoitetuissa muistokirjoituksissa. Hän kuuluu niihin pappismiehiin, joilla ei ole ollut mitään merkittävää virka-asemaa, mutta jotka ovat uskollisesti omalla paikallaan tehneet kutsumustyötään. Siinä työssä ei pyritty rakentamaan maanpäällisiä monumentteja, vaan kokoamaan sieluja taivaaseen. Tätä Salmisen elämän johtotähteä kuvaa hyvin hänen Elämän kevät -lehdessä olleen muistokirjoituksensa viimeinen lainaus hänen teksteistään, joka saa olla tämänkin kirjoituksen loppuna:

"Rakkaat nuoret! Tahtoisin teille oikein vakavasti sanoa: Kysykää, pääsettekö taivaaseen! Kysykää sitä Herralta ja jos tunnette tarvetta, kysykää myös toisiltanne! Ei ole elämässänne tärkeämpää kysymystä kuin tämä. Ja joka sitä kysyy, hän saa vastauksen. Vasta sitten, kun tämä kysymys on selvä, kun Kristuksen armo on kirkastunut ihmiselle ja synnit on anteeksi saatu, tulee elämä ihanaksi. Pimeys häviää, ja taivaallinen valo täyttää sydämen. Silloin myös muutkin kysymykset selviävät, kun ensinnä on saatu sydämeen taivaanvaltakunta."

Lähteet:

Forssan Yhteiskoulun 20-vuotisjuhlat. Hämeen Sanomat nro 123/1919. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1169245?page=3

Hautauksia. Uusi Aura -lehdessä nro 103/1933. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1939142?page=3

Timo Junkkaala: Hannulan herätys. Tutkimus Lounais-Suomen lähetysherätyksestä 1894-1914. 1986.

Hannu Kujanen: Sauvon historia II. 1996.

Pakinaa Vesilahdesta. Aamulehti nro 247/1919. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1157010?page=8

Past. T. L. Salminen. Kunnallislehti nro 15/1933. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1870197?page=4

Past. T. L. Salminen. Uusi Aura -lehdessä nro 96/1933. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1939103?page=4

Pastori T.L. Salmisen surujuhla Sauvossa. Somero -lehdessä nro 16/1933. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1916773?page=2

Someron kirkkoherran vaali. Uudenkaupungin Sanomat nro 75/1930. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1936563?page=3

Surujuhla Sauvossa. Pastori T. L. Salmisen hautaus. Kotimaa -lehdessä nro 29/1933. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1867169?page=3

T. L. Salminen. In memoriam. Herättäjä -lehdessä nro 16/1933. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1884112?page=4

Torsten Leonard Salminen. Elämän kevät -lehdessä nro 5/1933. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/988282?page=3

Torsten Salminen IN MEMORIAM. Kunnallislehti nro 16/1933. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1870187?page=4