Apteekkari evankeliumin asialla - Klas Henrik Ekroos (1845-1925)

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

KLAS HENRIK EKROOS (1845-1925)

Olen esitellyt tässä blogissa joitakin evankelisen herätysliikkeen varhaisia vaikuttajia, niin pappeja kuin maallikoitakin. Nyt haluan esitellä jälleen yhden merkittävän maallikon, nimittäin apteekkari Klas Henrik Ekroosin, jolla oli merkittävä rooli Suomen luterilaisessa evankeliumiyhdistyksessä sekä siitä erkaantuneessa Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland:issa. Tämä tutkimusmatka heittelee meitä ympäri maamme rannikoita Pernajasta Porvooseen, Viipuriin, Helsinkiin, Turkuun, taas Helsinkiin, Uusikaarlepyyhyn, jälleen Helsinkiin ja vielä Porvooseen tämän sympaattisen herran kanssa.

Tästä isoisämäisestä kuvasta Ekroos tunnetaan parhaiten. Hän olikin kuollessaan rakastettu vanhus evankelisten parissa yli kielirajojen. Kotimatkalla 1927.

Pernajasta Porvoon kautta Viipuriin

Klas Henrik Ekroos syntyi Pernajassa Bergbyn tilalla 30. joulukuuta 1845. Hänen vanhempansa olivat Pernajan nimismies Karl Ekroos, jonka sukujuuret olivat Paraisilla, ja tämän vaimo Sofia Lindroos. Isällä oli edellisestä avioliitosta kymmenen lasta, Sofian kanssa Klas Henrik sekä tämän sisko. Klas Henrik oli 11. yhteensä 12 lapsesta.

Äiti kuoli pojan ollessa kolmevuotias ja melko pian isäkin menehtyi surun murtamana. Niinpä Ekroos joutui elämään valtaosan lapsuudestaan ilman vanhempiaan. Kodin mainitaan olleen perinteinen, missä isä tiukkana virkamiehenä piti järjestystä ja äiti hoiti suurta taloutta. Kirkko ja uskonto olivat arvossaan. Vanhempien kuoltua vanhemmat sisaret, erityisesti siskokset Lova ja Tilda, johtivat taloutta ja huolehtivat veljiensä hoidosta sekä kasvatuksesta. Siskoksia pidettiin maaseudun emäntien esikuvina näiden leipoessa, pannessa kaljaa, kehrätessä ja kutoessa sekä neuloessa kotona kaikki veljiensä vaatteet.

Ekroosin lapsuudenkoti, Pernajan Bergby Senaatin kartaston kuvaamana. Wikimedia Commons:
 File:Senate Atlas, 1870–1907. Sheet IX 34 Porvoo.jpg - Wikimedia Commons

Ekroos kävi Porvoossa alkeiskoulun ja lukiolaiseksi tultuaan aikoi opettajaksi. Alan vaikeuksista kokemusta omannut isoveli kehotti kuitenkin luopumaan ideasta ja tämä yhdessä taloudellisten haasteiden kanssa sai Ekroosin keskeyttämään opinnot ja siirtymään isoveljensä palvelukseen tämän apteekissa Viipurissa.

Rukoushetket apteekin kellarissa

Juuri Viipurissa tämä nuori apteekkioppilas konfirmoitiin v. 1862. Tuossa tilaisuudessa hän koki voimakkaan herätyksen. Synninhätä sai hänet etsimään sielunsa pelastusta. Hän alkoi käydä ahkerasti jumalanpalveluksissa ja lukea Raamattua. Jopa kesken työpäivän hän saattoi kokea tarvetta rukoukseen niin, että hän meni apteekin rohdoskellariin, jossa polvistui kylmälle kivilattialle. Hän oli myös yhteydessä muihin, jotka tutkivat aktiivisesti Raamattua.

Ekroosin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Myöhemmin Ekroos toimi saman yhdistyksen puheenjohtajana. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Ekroosin vakavahenkisyyttä lisäsi hänen sairautensa, joka usein aiheutti ankaraa vilua ja pitkäaikaista katarria. Hän ei silti laiminlyönyt työtään apteekissa ja valmistui v. 1865 farmaseutiksi. Hänen hengellinen herätyksensä vain voimistui ja v. 1867 päiväkirjansa kertoo rehellisesti sekä noin 21-vuotiaan kirjoittajansa uskonilosta että kamppailuista. Tästä pari otetta:

"Helmik. 6 p. Iloa, sanomatonta rauhaa Jumalassa. - Lukenut sanaa ja rukoillut. - Olen Jumalan lapsi. - Olkoon minulla rakkautta Jeesukseen, sillä hän on ensin rakastanut minua. Jos kurja sydämeni tuomitsee minua, niin on kuitenkin Jumala suurempi kuin minun sydämeni ja tietää kaikki. Rakkaus on lain täyttymys."

"Helmik. 7 p. Alkanut päivän rukouksella - lukenut Luukkaan 3 luvun, siitä paljon lohdutusta. Illalla lukenut ensiksi Lindbladin uskontodistajia, rukoillut sekä lukenut I Moos. 47 luvun. Oi, kuin autuasta tietää, että lunastajani elää. "Minä heissä ja he minussa." Tahdon vaikuttaa sillä paikalla, jonka Herra on osoittanut minulle, niinkauan kuin päivä on ja niin tuottaa kasvua Herran minulle antamalla leiviskällä. Köyhä. - Rikas. - Heikko. - Väkevä. Synti. - Armo."

"Maalisk. 28 p. Lepopäivä. - Työpäivä. - Fr. Sjölin; pitempi keskustelu hengellisistä asioista. - Myrskyissää [sic!] kurjassa sydämessä. Rukous henketön. - Oi, niin kylmää. - Tehnyt syntiä monella tavalla. 'Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois.' - 'Autuaat ovat, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan.' Elämän Herrassa minulla on elämä ja kyllin."

"Heinäk. 28 p. Ihmisen elämä on taistelua ja pahin ja vaarallisin vihollinen - hän itse."

Jo tuolloin Ekroosilla on ollut kytköksiä myös evankeliseen liikkeeseen, sillä päiväkirjan mukaan hän on lukenut ahkerasti muun muassa Sanansaattajaa ja Evankelista Viikkolehteä, minkä lisäksi hän oli kirjeenvaihdossa useiden uskonasiat vakavasti ottavan nuorukaisen kanssa, joista yksi oli Ludvig Wennerström. Tästä tuli aikanaan evankelisen liikkeen isän Fredrik Gabriel Hedbergin vävypoika.

Turun "hullu apteekkari"

Ekroos toimi jonkin aikaa Loviisassa ennen kuin muutti v. 1869 Helsinkiin, jossa hän suoritti v. 1870 proviisorin- ja apteekkarintutkinnon. Tuo Helsingin-jakso kesti kolme vuotta, jotka kuluivat opinnoissa, apteekissa ja hartauksissa. Tuolloin kaupungissa opiskelivat evankeliset Wennerström ja Kleofas Immanuel Nordlund, ja Ekroos osallistui näiden kanssa evankelisten kokouksiin.

Kleofas Immanuel Nordlundin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

V. 1872 Ekroos kutsuttiin töihin Turkuun Hjeltin apteekkiin. Kolmen vuoden elämä Turussa oli hänelle merkittävä. Kaupungissa oli vilkasta evankelisten toimintaa, johon Ekroos otti osaa. Hän myös kantoi tuolit vuokrattuun kokoushuoneeseen ja asetteli penkit, kutsui erityisesti nuoria mukaan sekä toimi hyvän lauluäänensä vuoksi "lukkarina" eli ilmeisimmin esilaulajana.

Turussa hän sai kuulla myös evankelisen liikkeen isän Fredrik Gabriel Hedbergin saarnaa, ja se auttoi häntä pääsemään aiemmasta suorituskeskeisestä uskostaan. Hän sai nyt kokea riemua armosta Kristuksessa. Tämä ei kuitenkaan passivoinut häntä, vaan rohkaisi entistä innokkaampaan todistamiseen. Apteekin asiakkaidenkin kanssa keskustelut ajautuivat usein uskonkysymyksiin. Kerran eräs nuori nainen suuttui, kun Ekroos kysyi oliko tällä rauha Jumalan kanssa ja uskooko tämä syntien anteeksi saamisen. Asiakas lähti kiukuissaan unohtaen ostosaikeensa, mutta kysymys vaivasi niin, ettei nainen saanut siltä rauhaa ennen kuin lopulta tuli takaisin apteekkiin antaen nyt myönteisen vastauksen Ekroosin kysymykseen.

Resepteihinkin Ekroos kirjoitti raamatunlauseita, ja Turussa häntä kutsuttiin nimellä "hullu apteekkari". Omiensa parissa häneen suhtauduttiin kuitenkin lämpimästi, ja eräskin muisteli pikkutyttönä tehtyä laivamatkaa, jolla Ekroos keräsi lapset  ympärilleen laulaen heidän kanssaan ja puhuen Vapahtajasta.

Kuva on vuodelta 1929, mutta tällä paikalla Linnankadun ja Kristiinankadun kulmassa toimi jo Ekroosin aikana Hjeltin apteekki. Siellä Ekroos hankki Turun "hullun apteekkarin" maineensa. Wikimedia Commons: File:Apteekki 1929.jpg - Wikimedia Commons

Ekroos oli aktiivinen Turun kristillisissä yhdistyksessä, toimien esimerkiksi Turun Rouvasväen Raamattuyhdistyksen sihteerinä edistäen erityisesti sen työtä sairaiden parissa.  Hän halusi omistaa elämänsä täysin Herran työlle ja haaveili lähetystyöstä. Hän pyrki ruotsalaiseen Fjellstedtin lähetyskouluun, mutta sai sieltä 29.7.1875 kielteisen vastauksen kuitenkin kehotuksella palvella Herraa tämän antamilla lahjoilla siinä kutsumuksessa, missä hän nyt oli.

Ensi kertaa Evankeliumiyhdistyksen työhön

Ekroos oli kirjoittanut aikeistaan Anders Silfvastille, joka puolestaan kertoi asiasta Kleofas Immanuel Nordlundille. Molemmat herrat olen esitellyt tässä blogissa ( Kirkkohistorian kahinaa: Evankeliumiyhdistyksen "keksijä", eläinlääkäri Anders Silfvast ja Kirkkohistorian kahinaa: Kleofas Immanuel Nordlund, evankelisuuden nuori tähti, jonka kannel soi kauniimmin). He olivat keskeiset toimijat siinä, että Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys oli perustettu v. 1873. Nyt Nordlund pyysi kirjeitse Ekroosia ryhtymään Evankeliumiyhdistyksen kirjastonhoitajaksi ja toimitusjohtajaksi.

Anders Silfvastin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Ekroos tarttui tarjoukseen ilolla muuttaen taas Helsinkiin. Hän levitti innolla yhdistyksen julkaisemia kirjoja ja osallistui paikalliseen toimintaan. Työ ei ollut vailla vastoinkäymisiä ja vastustusta, mutta se ei Ekroosia lannistanut. Juuri kovimman vastustuksen alueille hän halusi yrittää levittää yhdistyksen sanomaa ja kirjallisuutta.

 Kesällä 1876 hän avioitui raumalaisen Ida Fredriika Sjöblomin kanssa, jonka hän oli tavannut Turussa ja löytänyt tästä lämminsydämisen uskonsisaren. Avioliitosta tulikin onnellinen. Kun ensimmäinen lapsi, tytär, syntyi 1.9.1878 alkoi Ekroosista tuntua, etteivät tulot enää riittäneet Helsingissä elämiseen. Hän ei kuitenkaan halunnut rasittaa Evankeliumiyhdistystä vaatimalla isompaa palkkaa, vaan alkoi etsiä muuta työtä.

Uudenkaarlepyyn apteekkariksi

Niinpä Ekroos osti v. 1880 apteekin Uudestakaarlepyystä ja muutti sinne. Siellä apteekin hoito vei valtaosan hänen ajastaan, ja pienestä maaseutuapteekista kehittyi lähipitäjien ja -kaupunkien keskusapteekki. Perhekin kasvoi kolmella tytöllä ja kahdella pojalla. Ekroos toimi myös kaupunginvaltuustossa sekä Vaasan pankin Uudenkaarlepyyn haaraosaston johtajana.

Hengellinen aktiivisuus ei kuitenkaan hiipunut. Hän myös tarjosi apteekin suurta salia kokouspaikaksi vieraileville papeille ja maallikkosaarnaajille. Siellä paikkakunnan herrasväki istui rinnan käsityöläisten, seminaarilaisten ja köyhien mummojen kanssa kuulemassa milloin jotakuta maalaisrovastia, milloin helsinkiläistä räätälisaarnaajaa. 

Ekroos myös rakennutti omalla kustannuksellaan rukoushuoneen, jonka lahjoitti Uudenkaarlepyyn seurakunnalle. Siellä saarnasivat sekä papit että maallikkosaarnaajat ja jos saarnaajaa ei löytynyt hän luki itse kirjoittamansa saarnan.

Uudenkaarlepyyn kirkko 1890-luvun alussa A. Th. Böökin kuvaamana. Tältä se siis näytti Ekroosin asuessa Uudessakaarlepyyssä. Lahden museoiden kuvakokoelmat: Uusikaarlepyyn kirkko; ulkokuva, kuvattu lounaasta | Lahden museot | Finna.fi

Elämä Uudessakaarlepyyssä oli myös raskasta aikaa. Hän oli useamman kerran lähellä kuolemaa keuhkotulehduksen vuoksi. Traagisinta oli kuitenkin vaimon menehtyminen aivokalvontulehdukseen helmikuussa 1888. Jäätyään yksin ison lapsikatraan kanssa Ekroos avioitui edesmenneen vaimonsa lapsuuden ja nuoruuden ystävän Edla Emilia (Emmy) Paneliuksen kanssa, joka oli myös kotoisin Raumalta. Myös tämä liitto muodostui onnelliseksi.

Ekroos edusti Pietarsaaren rovastikuntaa sen maallikkoedustajana kirkolliskokouksissa v. 1886 ja 1893. Mielenkiintoista kyllä hän suhtautui myönteisesti v. 1886 julkaistuun uuteen virsikirjaan, joka sai yleensä herätysliikeväessä kritiikkiä ja pidettiin muutenkin lähinnä kompromissina, joka ei tyydyttänyt juuri ketään.

Sairaalloisuuden vuoksi Ekroos alkoi miettiä muuttoa pois Uudestakaarlepyystä, koska sen ilmasto ei soveltunut hänelle. Niinpä hän v. 1895 myi apteekkinsa ja muutti perheineen Helsinkiin. Perhe oli v. 1890 pienentynyt nuorimman pojan eli Väinön kuoltua. Lapset olivat myös lisäsyy muuttoon, sillä lapset tarvitsivat paremmat mahdollisuudet opiskeluun.

Jälleen Evankeliumiyhdistyksen työhön

Helsingissä oli Ekroosille kyllä mieleistä puuhaa. Hänet oli valittu jo v. 1894 Evankeliumiyhdistyksen johtokuntaan. Helsinkiin tultuaan Ekroosista tuli taas yhdistyksen kirjastonhoitaja ja v. 1896 hänet valittiin yhdistyksen puheenjohtajaksi. Hän oli tehtävässä vasta kolmas, sillä ensimmäinen puheenjohtaja valtioneuvos Adolf Moberg toimi tehtävässä aina kuolemaansa 30.4.1895 asti, ja hänen jälkeensä esittelijäsihteeri E.A. Forsell kuusi kuukautta. Vuosien ajan hän piti yhdistyksen vuosijuhlilla puheen sekä suomeksi että ruotsiksi, vaikka hänen suomensa mainitaankin olleen hieman huonoa.

Adolf Mobergin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Nyt Ekroos sai oikein kunnolla omistautua rakastamalleen evankeliumin asialle. Valitettavasti hän joutui heti alkuun siihen myrskyyn, jotka Härmän kokous ja siellä avoimeksi ratkennut evankelisen liikkeen sisäinen hajaannus oli käynnistänyt. Oppikiista on turhan monimutkainen tässä esiteltäväksi (Härmän kokous tarvitsisi oman esittelynsä), mutta Ekroos edusti yhdistyksen johdon linjaa. 

Niinpä hän sai osansa tuon linjan vastustuksesta, mikä aiheutti häneen kohdistuneita solvauksia ja ystävyyssuhteiden katkeamisia. Tämä aiheutti Ekroosille suurta murhetta. Tuota murhetta ja Ekroosin sovinnollisuutta kuvannee se, että yhdistyksen täyttäessä 30 vuotta oli hänen tehtävänään pitää puhe. Häneltä jääneestä käsikirjoituksesta selviää, että hänen piti viitata hiljan tapahtuneeseen hajaannukseen, mutta hän hylkäsi tuon käsikirjoituksen, ettei repisi auki vielä niin tuoreita haavoja.

Ekroos nautti työstään yhdistyksen kirjajulkaisujen painattamisessa, sillä hän sai julkaistavia teoksia tarkistaessaan itse niistä hengenravintoa. Erityistä mielipuuhaa oli vuosikirjakalenterien Kotimatkalla ja Hemåt julkaiseminen. Hän valitsi huolella kalenteriin raamatunlauseet jokaiselle päivälle ja kerätessään artikkelien, varsinkin elämäkertojen kirjoittajiksi ihmisiä hän sai innostettua uudelleen useita yhdistyksen aiempia ystäviä ja hankki jopa uusia ystäviä sen työlle.

Ekroos julkaisi myös yhdistyksen joulu- ja pääsiäislehtiä. Hän kirjoitti artikkeleita ja laati mukaelmia tanskalaisten ja norjalaisten aikakauskirjojen teksteistä, minkä lisäksi hän innosti monta yhdistyksen ystävää tarttumaan kynään. Kuvituksen valitsemiseen hän käytti paljon vaivaa. Hyvän Jeesuksen kuvan löydettyään hän saattoi hiljentyä toviksi sen ääreen rukoukseen.

Ekroos työpöytänsä ääressä. Kotimatkalla 1927.

Lähetystyö oli myös hänelle rakas ala, olihan hän itse haaveillut lähetystyöhön lähtemisestä. Yhdistyksen aloitettua Japanin-lähetystyön hän tutustui Japanin oloihin ja kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa Japaniin lähteneiden kanssa. Näin varsinkin v. 1907 lähtien, kun hänestä yhdessä saarnaaja Hydénin kanssa tuli ruotsinkielisen lähetyslehden Hedningarnas Tröst toimittaja. Ulkomaisista lehdistä käännettiin lähetyskirjoituksia ja tehtiin katsauksia omaan lähetystyöhön.

Ekroos oli todellakin monessa aktiivinen. Hän ehti pitää myös raamattukeskusteluja kodeissa. Paikalla olleiden teologien ja ylioppilaiden oli aina pakko osallistua keskusteluun itsensä kehittämiseksi. Huoli teologian opiskelijoista vaikutti siihen, että Ekroos oli aktiivisesti ajamassa evankelisen ylioppilaskodin perustamista ja v. 1906 ollessaan Ruotsissa Evankelisen Isänmaansäätiön 50-vuotisjuhlassa hän hankki tietoja sikäläisistä ylioppilaskodeista. Ylioppilaskoti, myöhempi Domus Evangelica, muutti v. 1908 omaan huoneistoonsa. Ekroos asui v. 1912-1914 Ylioppilaskodin yläpuolella toimien sen isäntänä ja vieraillen siellä päivittäin tapaamassa ja opettamassa nuoria.

Työtarmo oli uskomaton siihen nähden, että Ekroosin elämään mahtui myös murheita. V. 1906 kuoli poika Johannes, joka oli lahjakas ylioppilas sekä farmaseutti.  V. 1908 Ekroosia vaivasi ankara sydäntauti, jonka vuoksi lääkärit antoivat hänelle vain puoli vuotta elinaikaa. Hän kuitenkin toipui, missä auttoi lepo Tammisaaresta ostetussa Snäcksundissa, joka oli aiemmin kuulunut Mobergille.

Työ jatkuu Porvoosta käsin

V. 1914 Ekroos muutti vanhaan koulu- ja lukiokaupunkiinsa Porvooseen, jonka rauhassa hän edelleen jatkoi kirjoitustöitään ja ylläpiti kirjeenvaihtoa. Edelleen hän vieraili säännöllisesti Helsingissä, olihan hän yhä Evankeliumiyhdistyksen puheenjohtaja. Vielä hänen kuolinvuotensa 1925 Kotimatkalla -kalenteri oli hänen toimittamansa.

Yhdistyksen 50-vuotisjuhlassa hän muisteli useita liikkeessä mukana olleita. Esille noussut kysymys yhdistyksen jakamisesta suomen- ja ruotsinkielisiksi yhdistyksiksi sattui kipeästi Ekroosiin ja muihinkin vanhempiin toimijoihin, joille kumpikin kieliryhmä oli rakas. Hän ei kuitenkaan asettunut jaon esteeksi ja niin hänestä tuli Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland:in ensimmäinen puheenjohtaja ja Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen kunniajäsen.

Ekroos oli ilmeisen hyvä luomaan ja ylläpitämään ystävyyssuhteita. ja Porvoon aikana hän sai korjattua joitain 1800-luvun lopun hajaannuksessa rikkoutuneita suhteita. Tässä auttoi varmaan hänen luonteenpiirteensä, joka sai hänet selittämään asiat aina parhain päin, ettei joutuisi puhumaan pahaa kenestäkään.

Ekroosin hyväluontoisuudesta puhutaan paljon, mutta se on helppo uskoa katsellessa näitä hänen vanhuusaikansa valokuvia. Svenskt Kyrkoliv i Finland 1926: 01.01.1925 Svenskt kyrkoliv i Finland no 1926 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Viimeiset vuodet kuluivat kesäisin Porvoon saaristossa tai Pietarsaaren pappilassa vanhimman tyttären ja tämän miehen Julius Lindbergin luona, tosin heidän osaltaan v. 1921 lähtien Kirkkonummella. Kotona hartaudenharjoitukset olivat olennainen osa arkea, ja moni vieraskin päätyi osallistumaan niihin vakaumuksestaan riippumatta, jos sattuivat niiden aikaan paikalle. Ekroos muistettiin erityisesti rukouksen miehenä niin, että hänen jo aikaisin aamulla kuultiin rukoilevan ääneen, pitkin päivää hänen huuliltaan lähtivät rukoushuokaukset ja iltaisin oli aina yhteinen iltahartaus, jossa joko Ekroos itse taikka muu perheenjäsen tai vieras piti iltarukouksen.

Patriarkka laskee matkasauvansa

Viimeisinä elinvuosinaan Ekroos koki voimakasta taivasikävää. Jonkun epäillessä tätä vain puheeksi hän saattoi alkaa kuvailla Taivaan ihanuutta mitä kauneimmin kuvauksin kasvojen samalla loistaessa. Niinpä hän suhtautui kevyesti viimeiseen sairauteensa, todistipa vielä lääkärillekin uskonsa perustuksesta. Langolleen, rovasti Paneliukselle, hän murtuvin äänin todisti Karitsan veressä olevan hänen ainoa turvansa. Kuolema koitti lauantaina 6. kesäkuuta 1925. Puhekyky oli jo mennyt, mutta hiljaa lähtöä odottaen hän tervehti katsellaan vuoteen ääreen tulleita puolisoaan ja omaisiaan.

Hautajaiset pidettiin Porvoon tuomiokirkossa, missä puhuivat lanko Panelius ja vävy Lindberg. Tämän jälkeen Ekroos laskettiin sukuhautaan. Molemmat Evankeliumiyhdistykset olivat edustettuina seppeleineen ja Porvoon Evankelisten Nuorten kuoro lauloi. Muistokirjoituksen laatinut Julius Lindberg kirjoittaa:

"Kauniisti todistivat kaikki, että patriarkka oli mennyt pois ja että evankelisessa leirissä nyt vallitsi maansuru, mutta että ilo vallitsi autuuden asunnoissa, jonne vanhus oli saanut astua."

Ja kyllä tämä maansuru näkyikin evankelisissa lehdissä. Monissa niistä oli Ekroosin kuva heti kannessa. Sanansaattajassa puhuttiin evankelisen kansan maansurusta, joka koski sekä ruotsin- että suomenkielisiä evankelisia. Ekroosin sanottiin olleen kuin yksinäinen honka muiden Evankeliumiyhdistyksen perustajien kuoltua jo aiemmin. Yhdistyksen kielellisen jaon sanottiin satuttaneen häntä, sillä hän rakasti "myös meitä suomenkielisiä". Evankeliumin sanottiin olleen hänelle kaikki kaikessa. Kirjoituksen laatinut Kauko Veikko Tamminen pohti Ekroosin perintöä seuraavin sanoin:

"Mistä saamme tällaisia toisia? Kysymme myöskin: Olemmeko me kääpiöt, me monasti niin pikkumaiset ihmiset, jotka voimme puolue, kieli- ja muiden vähäarvoisten asioiden näkökannalta ratkaista asioita, arvollisia hoitamaan sitä rikasta perintöä, jonka tällaiset henkilöt ovat meille jättäneet?"

Tamminen kirjoitti Lasten-Lehteen muistokirjoituksen, jossa kertoi lapsilukijoille vanhasta sedästä, jolla oli "ystävälliset kasvonpiirteet" ja joka aina rukoili Japanissa olevien lähetystyöntekijöiden puolesta ja kirjoitti näille. Tamminen kuvaili Ekroosin hyvyyttä ja sitä, miten hän monesti sulki Tammisenkin syleilyynsä.

Myös lapsille haluttiin kertoa evankelisen liikkeen patriarkan poismenosta. En osaisi ehkä kuvitella nykyään muistokirjoitusta lapsille suunnatun lehden etusivulle. Lasten-Lehti 7/1925: 01.07.1925 Lasten lehti no 7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomenkielisissä lehdissä näyttää olleen erityinen tarve korostaa Ekroosin sympatiaa suomenkielisiä kohtaan. Nuorison ystävän muistokirjoituksessa korostettiin, miten Ekroos olisi toivonut evankeliumin edelleen yhdistävän eri kieliryhmät ja että hän olisi sanonut muistokirjoituksen laatijalle tämän viime vierailulla: "Minä niin elän teidän suomalaisten kanssa, ja kaikkia toimianne minä aina seurana [sic!] ja olen teidän mukananne." Ehkä tuore jako toi tarpeen sen vakuuttelulle.

Luonnollisesti myös ruotsinkieliset evankeliset lehdet huomioivat tämän 79-vuotiaan patriarkan poisnukkumisen, samoin eräät muut ruotsinkieliset kristilliset lehdet. Näissä eivät luonnollisesti painottuneet Ekroosin näkemykset suomenkielisistä.

Yleiskirkollinen Kotimaa huomioi myös Ekroosin kuoleman, kirjoittajaa ei ole mainittu. Siinä kirjoitettiin, miten Ekroos ei suhtautunut tehtäviinsä Evankeliumiyhdistyksessä vain jonain kunniavirkoina, vaan hän uhrasi sen hyväksi "kaikki kykynsä, kaikki voimansa, kaikki ajatuksensa, kaikki aikansa". "Evankeliumin tuoma ilo ja rauha säteilikin jokaista vastaan tuon herttaisen vanhuksen silmistä ja koko olennosta". Samalla hän kuitenkin piti jyrkästi kiinni Raamatun sanasta ja luterilaisesta tunnustuksesta. Kirjoitus päättyi sanoihin: "Levätköön rauhassa uskollinen työntekijä ja evankeliumin taistelija!"

Lopuksi

Tunnustan, että aikoinaan kiinnostuin Ekroosista siksi, että sama sukunimi on jossain vaiheessa ollut käytössä omassa suvussani. Pettymyksekseni huomasin pian, että emme ole tästä huolimatta sukulaisia. Sen jälkeen olen kuitenkin viehättynyt Ekroosin persoonasta, ainakin sellaisena kuin se hänen muistokirjoituksissaan kuvataan.

Tinkimättömyys omassa vakaumuksessa yhdistettynä sovinnolliseen mieleen toisin ajattelevia kohtaan, rohkeus julistaa sitä, minkä uskoo oikeaksi, uutteruus sekä maallisessa että hengellisessä työssä sekä aktiivinen rukous- ja hartauselämä inspiroivat ainakin itseäni. Koen myös kauniina sen, miten tuoreesta kielijaosta huolimatta Ekroos oli rakastettu yli tuon jakolinjan.

Ekroos ei taida nykyään olla kovin tunnettu evankelisessa liikkeessä. Tekstejähän häneltä olisi, kirjoittihan hän lehtiartikkeleita lukuisan joukon, minkä lisäksi hänen puheitaan on julkaistu. Mutta ehkä paras jälkimuisto hänestä silti olisi juuri hänen elämäntarinansa, ja siksi halusin sen tässä teillekin jakaa, ettei tämän evankelisen patriarkan muisto jäisi unholaan.

Lähteet:

Apteekkari Klas Henrik Ekroos. Kotimaa 43/1925. Verkkoversio: 12.06.1925 Kotimaa no 43 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Julius Lindberg: Klas Henrik Ekroos. Teoksessa Kotimatkalla. Evankelinen kalenteri vuodelle 1927. Suomen Lutherilainen Evankeliumi-Yhdistys. Verkkoversio: 01.01.1927 Kotimatkalla - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

K. W. T.: Apteekkari Klas H. Ekroos. Sanansaattaja 12/1925. Verkkoversio: 15.07.1925 Sanansaattaja no 12 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

K. W. Tamminen: Klas Henrik Ekroos. Lasten-Lehti 7/1925. Verkkoversio: 01.07.1925 Lasten lehti no 7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Muistosanoja vainajista. Klas Henrik Ekroos. Nuorison Ystävä 13/1925. Verkkoversio: 01.08.1925 Nuorison ystävä no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

"Kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman" - tapa kumartaa tai niiata Jeesuksen nimelle

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Olen aiemmin täällä blogissa käsitellyt ristinmerkin teon historiaa ja taustoja: Kirkkohistorian kahinaa: Miksi tehdään ristinmerkki? Ristinmerkin historia Välimeren rannoilta Pohjolan perukoille Nyt haluaisin esitellä teille erään toisen tavan, joka ainakin suomalaisessa luterilaisessa kristikunnassa on tällä hetkellä varsin paikallinen eli lokaali, sillä se keskittyy pitkälti Satakunnassa ja Vakka-Suomessa vaikuttavan rukoilevaisuus -nimisen herätysliikkeen pariin, mutta tarkemmin tutkittuna kyseessä onkin hyvin kansainvälinen eli globaali ilmiö. Tervetuloa tutkimusmatkalle!

En muista milloin kuulin ensi kertaa, että rukoilevaisten parissa on tapana notkistaa polvia, siis käytännössä niiata, kun Jeesuksen nimi mainitaan ja kuulijat ovat seisaallaan. Joka tapauksessa olen saanut muutaman kerran todistaa tämän tradition elävyyttä, esimerkiksi liikkeen kesäjuhlilla kirkkokansan laulaessa seisaallaan vanhaa ruokarukousta, päättäen sen polvien notkistukseen tai kumarrukseen:

"Jeesuksen nimeen nyt

Me menemm kauniist pöytään.

Ja Herran sanan pääll

meit syömäst juomast löytään.

Me siitä hyvän saamm

vaan saakoon kiitoksen

se pöydän Herra suur

ain nimeen Jeesuksen."

Lisäksi olen nähnyt polvien notkistamista syntymäpäiväseuroissa, joissa on laulettu virsikirjassakin (numerolla 345) olevaa rukoilevaisvirttä "Jo mahtaisimme yötä ja päivääkin kiittää", joka siis kuuluu laulaa seisten. Erään pienemmän rukoilevaisryhmän jäsenen kautta olen puolestaan kuullut, että on jonkin verran vaihtelua siinä missä kaikissa tilanteissa tätä notkistamista tapahtuu. Heidän mukaansa ennen ei olisi sitä tehty niin paljon kuin liikkeen valtauomassa nykyään tehdään, mutta kuten jatkossa ilmenee on tämä 'ennen' siinä tapauksessa hyvin suhteellinen käsite.

Rukoilevaisuudessa ylläpidetään monia vanhoja tapoja, kuten näkyy myös edellä lainatusta, 1700-luvun ABC-kirjasta löytyvästä ruokarukouksesta. Mutta jostakin tavat ovat saaneet alkunsa. Mistä siis tämä?

Tällainen kuva löytyi isovanhempieni yli 20 
vuotta sitten saamasta kortista. Kortin on 
valmistanut rukoilevaistaustainen Eurajoen 
kristillinen opisto ja siinä esiintyvää ruokarukousta käytetään tietääkseni edelleen rukoilevaisten parissa.

"Että Jesuksen nimeen pitää kaikki polvet heitänsä kumartaman"

Raamatullisena perusteluna olen kuullut rukoilevaisten käyttävän Raamatun Filippiläiskirjeen kohtaa, jonka mukaan jokaisen polven on notkistuttava Jeesuksen nimeen (näin ainakin 1930-luvun raamatunkäännöksessä), tai kuten se rukoilevaisten suosimassa vanhassa 1700-luvun raamatunkäännöksessä kuuluu:

"Että Jesuksen nimeen pitää kaikki polvet heitänsä kumartaman, jotka taivaassa ja maan päällä ja maan alla ovat, ja kaikki kielet pitää tunnustaman, että Jesus Kristus on Herra, Isän Jumalan kunniaksi." (Fil. 2:10-11).

Olenpa kuullut sellaisen pilke silmäkulmassa annetun selityksen, että kun kerran Taivaassa kaikkien on notkistettava Jeesuksen nimelle polviaan, niin on hyvä harjoitella jo nyt. Asiasta tarkemmin kysyttäessä en ole kuullut juuri muita perusteluita, sillä tuon Filippiläiskirjeen kohdan katsotaan yksin olevan kyllin jykevä perustelu. Eikä siinä mitään, mutta utelias sielu halusi tietää lisää.

Oletan rukoilevaisalueille sijoittuvan sen Toveritar -lehdessä v. 1936 julkaistun muisteluksen noin 15 vuotta aiemmin tapahtuneesta kastetilaisuudesta, jossa kirjoittaja oli saanut nähdä eräällä pihalla kastetun kolme lasta. Kertoja oli ihmetellyt, kuinka yhtenä kummeista toiminut vanha nainen notkisti vähän väliä polviaan. Eräs nainen oli kauhistunut kertojan tietämättömyyttä ja selittänyt, että kummi notkisti polvensa Jeesus-nimelle.

Muistaakseni tässä vuoden 2012 rukoilevaisten kesäseurojen jumalanpalveluksessa Luvian kirkossa 
sain todistaa sitä, miten kirkkokansa palveluksen päätteeksi lauloi edellä lainatun ruokalaulun ja lausuessaan "ain nimeen Jeesuksen" joko kumarsi tai niiasi. Rukoilevaistapaan jumalanpalvelus oli toteutettu 1600-luvun lopun kirkkokäsikirjan mukaisesti. Huomaa myös, että monet naiset ovat peittäneet päänsä joko huivilla tai hatulla. Tämä tapa on rukoilevaisten parissa yleinen, muttei pakollinen. Kuva itse otettu.

Voin kuitenkin olla väärässä tämän muiston sijoittamisessa, sillä tapa ei ollut ominainen vain Satakunnan ja Vakka-Suomen rukoilevaisalueilla. Tästä löysin pienen todisteen Kersti Bergrothin Sininen kirja -aikakausjulkaisusta. Sen numerossa 5/1929 näet on Bergrothin äidin, Lydia Bergrothin muisteluita siitä, kun hänen miehensä Adiel Bergroth valittiin v. 1875 Viipuriin suomen kielen lehtoriksi.

Lydia Bergroth kertoo heidän ensimmäisestä käynnistään "vanhaan suomalaiseen kirkkoon", joka sijaitsi Keisarikadun varrella meren rannalla. Kyseessä oli Viipurin maaseurakunnan kirkko, ja Bergroth mainitseekin kirkkokansan olleen maalaisväestöä. Itse asiassa Bergrothin mukaan maalaismummot saattoivat istua niiden kaupunkilaisten syliin, jotka olivat erehtyneet istumaan heidän paikalleen. Saarnaamassa oli pastori Johannes Witikka.

Bergroth kertoo myös, että "Kaikki niiasivat tai kumarsivat joka kerta kun Jeesuksen nimi lausuttiin". Tämä mainitaan erityisenä huomiona lisäten, että kirkossa "vallitsi suuri kirkkokuri ja hartaus, ja sentähden pidimme siitä". Tästä huomaa, että tapa on kiinnittänyt Bergrothien huomiota ja se ei siis ole ollut tuolloin aivan tavallista, mutta ei ilmeisesti aivan vierastakaan.

Tässä Viipurin maaseurakunnan kirkossa Bergrothin pariskunta sai seurata kirkkokansan Jeesuksen nimeä kohtaan osoittamaa kunnioitusta. Kirkko oli alun perin rakennettu v. 1481 Viipurin dominikaaniluostarin kirkoksi. Tämä on sikäli osuvaa, että juuri dominikaanit luultavasti toivat Suomeen tämän tavan kumartaa Jeesuksen nimeä, kuten myöhemmin tästä tekstistä ilmenee. Vaikka viipurilainen kirkkokansa ei ehkä sitä tiennytkään jatkoivat he siis hyvin vanhaa perinnettä kirkkonsa osalta. Wikimedia Commons: File:Viipuri municipality church.jpg - Wikimedia Commons

Piispallisia ohjeita

Tavan esiintyminen rukoilevaisalueen ulkopuolella ei oikeastaan ole mikään ihme, sillä se ei rukoilevaisten omankaan todistuksen perusteella ole heidän keksimänsä. Pastori Miika Tarna on pitänyt 5. heinäkuuta 1936 Porissa rukoilevaisten kesäjuhlilla esitelmän, joka on julkaistu Länsi-Suomen Herännäis-Lehdessä. Siinä hän toteaa, kuinka 1700-luvulla alkanut herätys otti käyttöön kirkon opettamat tavat, joita olivat muun muassa polvirukous sekä kumartaminen Jeesuksen nimeä mainittaessa. Näistä jälkimmäistä Tarna sanoo piispojen kiertokirjeissään jo 1600-luvulla ohjeistaneen papistoa opettamaan kansaa näin toimimaan.

Sittemmin Helsingin piispana toiminut Samuel Lehtonen puolestaan on kirjoittanut vanhaluterilaisen tavan olevan se, että jumalanpalveluksessa kirkkokansa kumartaa laulettaessa pientä kunniaa (eli "Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle. Niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen") sekä aina silloin, kun Jeesuksen nimi mainitaan.

Kyseessä on siis vanha kirkollinen tapa, eikä se ollut myöskään vain 1600-luvun luterilaisten piispojen keksintö. Päiväjumalanpalvelusta käsittelevässä kirjassaan on Eino Wilhelms käsitellyt erilaisia rukousasentoja. Hän mainitsee pään tai yläruumiin taivuttamisen kunnioituksen merkkinä esiintyvän liki kaikissa kristillisissä kirkoissa ja vertaa tätä juutalaiseen tapaan kumartua silloin, kun Jumalan nimi mainitaan. Hän mainitsee myös, että roomalaiskatolisessa kirkossa tämä korvataan usein nopealla polventaivutuksella.

Näin siis olemme löytäneet tavan yleiskristillisen, jopa juutalaisesta hurskauselämästä juontavan juuren. Samalla polvientaivutuksen taustalta löytyy kumarrus, joka toki voi osaltaan liittyä tähän notkistamiseenkin.

Notkistus siivon kielenkäytön opettajana

Tähän väliin on kerrottava hauska löytö Evankeliumiyhdistyksen Lasten Lehdestä vuodelta 1897. Siinä ollut kirjoitus käsitteli Jeesuksen nimeä ja sen tärkeyttä. Kirjoituksessa viitattiin myös Filippiläiskirjeen kohtaan ja kysyttiin lukijalta, notkistaako hän polviansa Jeesuksen nimeen. Mahdollisesti kirjoittaja tarkoittaa enemmän kunnioittavaa suhtautumista kuin fyysistä toimintaa, mutta hän kertoo kertomuksen, joka osoittaa hänen tuntevan sellaisenkin tavan.

Kertomuksen tapahtumapaikkaa ei mainita, mutta siinä esiintyy kristitty afrikkalainen (josta tekstissä käytetään ajan tavan mukaan nykyään käytöstä poistunutta sanaa) ja tämän isännästä, joten mahdollisesti näyttämönä ovat Yhdysvaltain eteläosat. Afrikkalainen rakasti suuresti Jumalaa ja kunnioitti Jeesuksen pyhää nimeä, mutta hänen isäntänsä ja tämän vieraat lausuivat toistuvasti tätä nimeä ajattelemattomasti ja turhaan. Päivällisillä seisoi palvelija (vai orja?) isäntänsä tuolin takana. Vilkkaassa keskustelussa seurue lausui useasti Jeesuksen nimen mitä erinäisimmissä yhteyksissä. He huomasivat pian palvelijan notkistavan toistuvasti polviaan ja kysyivät syytä siihen. Tämä vastasi: "Minä olen oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan Jumalani ja Vapahtajani pyhää nimeä, niin suuresti, ett'en voi muuta kuin notkistaa polviani joka kerta kun sitä kuulen mainittavan". Tämä oli saanut seurueen häpeämään puheitaan.

Äskeinen kertomus on sikäli kiehtova että löysin nykyaikaisia katolilaisia tekstejä, joissa kehotetaan harjoittamaan Jeesuksen nimelle kumartamista myös messun ulkopuolella varsinkin silloin, mikäli kuullaan Jeesuksen nimeä lausuttavan turhaan, eli rikottavan käskyä "Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä..". Tämän näet toivotaan toimivan ajatuksien herättäjänä sen suhteen, miten sopii puhua. Näin on myös toimittu.

Paavi, dominikaanit ja Jeesuksen nimi

Kumartaminen on ollut ja on osa niin itäisen kuin läntisenkin kristikunnan hurskauselämää. Koska Suomen alue on ollut keskiajalla pääosin katolisen kristikunnan vaikutuskenttää on tavan luterilaisia, varsinkin rukoilevaisia, juuria järkevintä etsiä sieltä suunnasta.

Jeesuksen nimeä kohtaan liittyy toki monenlaista muutakin kunnioitusta. Kirkollisesti sitä muistetaan ainakin uudenvuodenpäivänä, mistä olen kirjoittanut täällä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2024/01/11-uudenvuodenpaiva-seka-jeesuksen-nimi.html Ortodoksisessa kirkossa tärkeässä Jeesuksen rukouksessa puolestaan juuri Jeesuksen nimi on keskeisessä roolissa. Emme mene kuitenkaan tällä erää muuhun kuin tähän kumartamiseen, jotta teksti ei paisuisi liikaa.

Paavi Gregorius X (n. 1210-1276, paavina 1271-1276) halusi levittää helppoa tapaa osoittaa kunnioitusta Jeesuksen nimeä kohtaan. Tällä oli vaikutusta myös Suomeen. Wikimedia Commons: File:NoccoloAndMaffeoPoloWithGregoryX (Gregory X).JPG - Wikimedia Commons

Kuten edellä tuli mainittua puhuu Filippiläiskirje siitä, kuinka Jeesuksen nimeen pitää jokaisen polven notkistua. Keskiaikaisessa katolisessa jumalanpalveluksessa pääosin seistiin, mutta jatkuva polvistuminen jumalanpalveluksessa olisi ollut haasteellista ja ilmeisesti siksi sitä ei laajalti harrastettu. Niinpä paavi Gregorius X kirjoitti vuonna 1274 dominikaanijärjestölle toiveestaan, että jollain fyysisellä tavalla voitaisiin kunnioittaa Jeesuksen nimeä.

Kirjoituksessaan paavi mainitsee äskettäin Lyonissa pidetyssä kirkolliskokouksessa (joka pidettiin vuosina 1272-1274) käydystä keskustelusta, jossa oli pidetty hyödyllisenä kehottaa uskovia astumaan kirkkoon nöyryydellä ja antaumuksella. Myöskin oli katsottu sopivaksi, että uskovat osoittaisivat suurempaa kunnioitusta nimeä kohtaan, joka on yli kaikkien muiden nimien, ainoa nimi, joka oikeuttaa pelastukseen, nimittäin Jeesuksen Kristuksen nimeä, joka on lunastanut ihmiset synnin orjuudesta.

Tästä johtuen sekä viitaten edellä mainittuun Filippiläiskirjeen kohtaan apostolisena käskynä esitettiin toivomus, että lausuttaessa tuota nimeä varsinkin ehtoollista toimitettaessa tulisi jokaisen kumartaa päänsä merkkinä sydämensä polvien sisäisestä taivutuksesta. Kumarrus siis korvasi polvistumisen, mutta mielessään kumartujan tuli myös polvistua.

Dominikaanit ottivat paavin kehotuksen vakavasti ja järjestö alkoi aktiivisesti levittää Jeesuksen Pyhän Nimen kunnioittamista saarnaamalla siitä, perustamalla Pyhän Nimen Seuroja sekä omistivat alttareita Jeesuksen Pyhälle Nimelle.

Keskiajalla läntisessä kristikunnassa kehittyi yleisimmäksi kristogrammiksi eli Kristuksen nimen 
lyhennelmäksi IHS, joka sisältää Jeesuksen kreikankielisen nimen kolme alkukirjainta ja on latinaksi 
lyhenne sanoista "Iesus Hominum Salvator", "Jeesus, ihmisten pelastaja". Tämä kuva on Rooman Jeesuksen Kaikkein Pyhimmän Nimen kirkosta (Chiesa del Gesú), ja siinä enkelit kunnioittavat Jeesuksen pyhää nimeä. Wikimedia Commons: File:IHS monogram Gesu.jpg - Wikipedia

Suomessa oli keskiajalla kaksi dominikaanikonventtia eli luostaria, ja dominikaaneilla oli suuri vaikutus Suomen alueen kirkolliseen elämään. On siis todennäköistä, että he levittivät tämän tavan myös Suomeen.

En tiedä, kuinka elävä tapa on nykyään Suomen katolilaisten parissa. Kuitenkin löysin ainakin vuodelta 1936 Uskon Sanoma -lehden kirjoituksen, jossa tätä tapaa selvästi suositellaan: "Jeesuksen nimelle hän aina taivuttaa päänsä. Oikein kiltit tytöt tekevät Jeesuksen nimelle niiauksen". Lehden vastaavana toimittajana toimi suomalainen katoliseksi kääntynyt ja sen jälkeen papiksi vihitty Adolf Carling.

Adolf Carling (1882-1966) oli kiehtova persoona. Hän liittyi nuorena katoliseen kirkkoon ja oli tultuaan papiksi vihityksi ensimmäinen suomenkielinen katolinen pappi Suomessa sitten reformaation. Julkaistessaan v. 1936 lehdessään lainaamamme kirjoituksen hän toimi samalla Terijoen katolisen seurakunnan esimiehenä. En tiedä tunsiko hän suosittelemansa hartaudenharjoituksen luterilaisia noudattajia. Wikimedia Commons: File:Adolf Carling.tif - Wikimedia Commons

Tavan nykyisestä levinneisyydestä ja rukoilevaissaarnaajan ohjeet

Löysin useamman ulkomaisen kirjoituksen, joissa valiteltiin sitä, kuinka kumartaminen Jeesuksen nimelle on harvinaista katolisessa kirkossa nykypäivänä. Minulla on yhden kerran verran kokemusta katolisesta jumalanpalveluksesta, joten joudun luottamaan näihin arvioihin. Vuoden 1969 Institutio Generalis Missalis Romani kylläkin toteaa, että kumarrus tehdään mainittaessa Jeesuksen nimi, mutta myöskin kun Jumalan kolme persoonaa mainitaan yhdessä sekä kun Neitsyt Marian tai sen pyhän, jonka kunniaksi kyseistä messua vietetään mainitaan.

Ehkä kumartamista onkin vähentänyt osin se, että kun se tehdään useamman nimen kohdalla on se kärsinyt inflaatiota. Tämä on vain omaa arveluani. Joskus vähemmän on enemmän.

Joka tapauksessa lukemissani teksteissä kovasti toivotaan perinteen elpymistä. Sen osalta on hyvä huomata, että kyseessä on myös suomalainen luterilainen perinne. Ehkä se voisi elpyä myös muiden kuin rukoilevaisten parissa, joko niiauksena tai kumartamisena. Onhan tuolla tavalla pitkä perinne, ja kuten rukoilevaiset tietävät, myös Filippiläiskirjeen tuki. 

Otetaan tähän vielä porilaisen rukoilevaissaarnaajan J. A. Nylénin (1853-1941) kirjasessaan Muutama sana Rukouksesta eli Rukoilewaiset ja Rukouksen wäärinkäyttämisestä (1903) esittämä perustelu rukoilevaisten rukoustavoille, joka sopii hyvin perustelemaan muutakin fyysistä hartaudenharjoitusta:

"Niinkuin ennen syntiä tehtäissä ruumis totteli sisällä asuwia waikutuksia, joka yllytti pahuuteen, niin uudessa mielessä, johon ihminen on tullut, tulee ruumiin olla hengelle alamainen, ja tämä koskee kaikkiin kristillisyyden harjoituksiin, myöskin rukoukseen."

Rukoilevaissaarnaaja J. A. Nylénin perusteluissa on pohtimisen aihetta myös muiden suuntausten edustajille. Suomen Kuvalehti 50/1928.

Lähteet:

L. Bergroth: Kuvia kaukaa. Sininen kirja -aikakauslehdessä 5/1929, 1.5.1929. Verkkoversio: 01.05.1929 Sininen kirja no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Grace Elaine Brown: Catholics Should Absolutely be Bowing At The Name Of Jesus! Graceful Catholic 1.6.2021. Verkkoversio: Catholics Should Absolutely be Bowing At The Name Of Jesus! - Graceful | a Catholic Homemaking Blog

Jeesukseen liittyvät symbolit. Kirkkonummen seurakunnat. Verkkoversio: Jeesukseen liittyvät symbolit - Kirkkonummen seurakunnat

Kaarlo Setä: Uudenwuoden päiwänä. Lasten Lehti 1/1897, 15.1.1897. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/932138?page=6

Philip Kosloski: Why Catholics bow their heads at the name of Jesus. Aleteia 1.2.2020. Verkkoversio: https://aleteia.org/2020/01/02/why-catholics-bow-their-heads-at-the-name-of-jesus

Samuel Lehtonen: Yhdessä ja yhteen ääneen. Perustietoa jumalanpalveluksesta. Kirjaneliö 1973, s. 38.

Antonio Ortiz: Bowing at Holy Names at Mass and Elsewhere. Catholic Culture. Verkkoversio: Library : Bowing at Holy Names at Mass and Elsewhere | Catholic Culture

Raatajaäidin tytär: Äidit ja kirkko. Toveritar: Suomen Sos. Dem. Työläisnaisliiton äänenkannattaja 1/1936. Verkkoversio: 01.01.1936 Toveritar : Suomen sos.-dem. työläisnaisliiton äänenkannattaja no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Salve Regina. Uskon Sanoma 5/1936, 1.5.1936. Verkkoversio: 01.05.1936 Uskon sanoma no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

M. Tarna: Herran tuli. Esitelmä, pidetty länsi-Suomen herännäiskansan kesäkokouksessa Porissa 5 p. heinäkuuta 1936. Länsi-Suomen Herännäis-Lehti 1/1937. Verkkoversio: 01.01.1937 Länsi-Suomen herännäislehti no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Eino Wilhelms: Päiväjumalanpalvelus. Sen osat ja niiden merkitys historiallisen kehityksen valossa. Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura 1957, s. 86. Verkkoversio: Päiväjumalanpalvelus : sen osat ja niiden merkitys historiallisen kehityksen valossa / Eino Wilhelms. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kirkonpaikkakiistasta Suomen suurimmaksi metodistiseurakunnaksi - Vuoksenlaakson metodistiseurakunnan tarina

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Suomessa vaikuttaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi useita muitakin kristillisiä kirkkokuntia, joilla on seurakuntia ympäri maata. Näiden seurakuntien syntyhistoriat ovat hyvin moninaisia, osan kehittyessä pikkuhiljaa, osan käynnistyessä voimakkaan herätyksen siivittäminä. Yksi omalaatuisemmasta päästä olevista tarinoista on kuitenkin Vuoksenlaakson metodistiseurakunnalla, joka syntyi hyvin paikallisten kahinoitten tuloksena, mutta onnistui kuitenkin osoittamaan elinvoimaisuutensa jopa juuriltaan temmattuna.

Seurakuntarajat muuttuvat, kylät toisillensa suuttuvat

Vuoksenrannan seurakunnan sijainti Luovutetun
Karjalan alueella. Länsipuolella Antrea, josta kunta irtautui.
 Wikimedia Commons.

Vuonna 1913 Suomen senaatti antoi päätöksen uuden Vuoksenrannan seurakunnan perustamisesta ja irrottamisesta Antrean kunnasta ja seurakunnasta Karjalan Kannaksella. Asiaa oli ajanut muun muassa eduskunnassa aiemmin ollut Pietari Kuisma, kun taas istuva kansanedustaja Erkki Pullinen vastusti asiaa. Ihmekös toisaalta tuo, Kuisma näet asui tulevan Vuoksenrannan alueella, Pullinen varsinaisessa Antreassa. Niinpä päätöksen tultua ei se herättänyt silkkaa riemua, vaan heti alkuunsa syntyi valitus, joka johti suunnitellun rajan muuttamiseen alkuunsa. Sen jälkeen alkoi tulevan Vuoksenrannan alueella ankara kiista sekä tulevan kirkon paikasta että myös siitä, millainen se tulisi olemaan. Siinä sivussa muutettiin rajaa vielä uudemmankin kerran. Näin asian täytäntöönpano vain viivästyi.

Antrealainen kansanedustaja Erkki Pullinen 
(1871-1934) vastusti koko Vuoksenrannan perustamista, 
mutta kuten jatkosta ilmenee, olivat vuoksenrantalaiset 
sen verran lujatahtoista porukkaa, että turha niitä oli
yrittää vastustella. Wikimedia Commons.

Vähemmistön vastarinta oli ankaraa, mutta kirkon paikkaa koskevassa kiistassa Kankaalan kylä voitti Kaskiselän kylän. Tehtiin myös päätös rakentaa kirkko tiilestä arkkitehti Väinö Keinäsen laatimien piirustusten mukaan. Tosin jossain vaiheessa ehdotettiin myös sitä, että Antrean entinen puukirkko, joka oli 1904 ostettu Vuokselan Uuteenkylään ja rakennettu uudelleen sinne, pitäisikin nyt siirtää Vuoksenrantaan. Ilmeisen haluttu pytinki siihen nähden, että antrealaiset olivat siitä luopuneet. Kyseiseen rakennukseen liittyy aivan oma ja erittäin kiehtova seurakunnallinen kuvionsa, mutta palaamme siihen toivottavasti toiste.

Hautajaiset uuden seurakunnan synnyttäjinä, sekä sananen metodisteista

Kaskiselän väki ei kuitenkaan ollut halukasta luovuttamaan. Vuonna 1920 tapasi vuoksenrantalainen kauppias Yrjö Kuisma, lieniköhän edellä mainitun Pietarin sukulaismiehiä, tunnetun raittiusmiehen Matti Helenius-Seppälän hautajaisissa Helsingissä ollessaan metodistikirkon johtohahmoja. Nämä kertoivat metodistikirkon olevan todellinen "raittiuskirkko". Erikoinen mainoslause kirkkokunnalle, mutta on muistettava, että Kuisma tosiaan tapasi kirkon edustajat raittiustyöstään tunnetun miehen hautajaisissa, joten mitä ilmeisimmin tällainen vetosi häneen. Siitä Kuismalle syntyi ajatus perustaa Vuoksenrantaan metodistiseurakunta, johon kirkollinen oppositioryhmä voisi liittyä ja Kaskiselkään voitaisiin rakentaa oma kirkko. Villi ja rohkea suunnitelma alkoi kehkeytyä.

Lukija saattaa viimeistään tässä kohtaa kysellä keitä olivatkaan metodistit, eikä kysymys niin erikoinen olekaan, sillä kyseinen kirkkokunta ei ole koskaan ole ollut maassamme erityisen suuri. Esitellään se siis lyhyesti. Sen oppi-isä oli englantilainen John Wesley (1703-1791), joka oli kuolemaansa asti Englannin kirkon pappi. Hänen ympärilleen syntyi kuitenkin liike, jonka sanomaa sävytti voimakas pyhitysjulistus. Pyhitys eli Wesleyn kielenkäytössä 'toinen siunaus' tarkoitti ehdotonta rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, minkä rakkauden Jumala lahjoitti vanhurskauttamalleen ihmiselle.

John Wesleyn (1703-1791) julistuksen 
ja ajatusten pohjalta syntynyt metodismi 
ei saanut Suomessa juurikaan massoja 
puolelleen, mutta Vuoksenrannassa siitä 
tuli menestystarina. Wikimedia Commons.

Yhdysvalloissa metodistit järjestäytyivät jo 1784 omaksi kirkkokunnakseen ja heistä tulikin merkittävä osa Yhdysvaltain hengellistä maisemaa. Metodistien toimintaan kuului myös selkeään uskonnolliseen ratkaisuntekoon tähtäävä evankelioimistyö sekä seurakuntakuri ja pienryhmätoiminta. Toisaalta piispallinen järjestys ja lapsikastekäytäntö tekivät siitä luterilais-enemmistöistä Suomea ajatellen vähemmän vieraan kuin monet muut uudemmat kristilliset suuntaukset.

Suomeen metodismi saapui  1860-luvun lopulla New Yorkissa kääntyneiden suomenruotsalaisten palattua Suomeen ja levittäessä sanaa ruotsinkielisten parissa. Ruotsin puolelta tuli saarnaajia, ja 1885 mennessä menestystä oli tullut sen verran, että suomenruotsalainen metodismi järjestyi erityiseksi Ruotsin alaiseksi piirikseen. Jo 1881 oli perustettu ensimmäinen seurakunta Vaasaan. Vähitellen toiminta laajeni myös suomenkielisten pariin,  mutta hitaasti, sillä 1880-luvun lopussa seitsemästä metodistiseurakunnasta vain yksi, Pori, oli suomenkielinen.

Järjestäytyneet seurakunnat eivät kuitenkaan kerro koko totuutta, sillä myös Viipurissa metodistien kokoustoiminta alkoi jo 1889 ja paikallinen toiminta järjestäytyi seurakunnaksi 1892. Jo 1893 seurakunnassa oli 80 täysjäsentä ja 34 koejäsentä.  Seurakunnan jäsenmäärä jatkoi kasvuaan ollen I maailmansodan aikoihin noin 400.  Viipuri oli siis heidän vahva paikkakuntansa, mutta muuten se ei juuri Kannaksella levinnyt, yksittäisiä kannattajia tosin oli siellä täällä ja Koivistolle syntyi 1910-luvulla pieni seurakunta.

Uusi seurakunta syntyy, kasvaa ja kukoistaa

Nyt kuitenkin kauppias Kuisman kohtaaminen Helsingissä laittoi pyörät pyörimään niin vuoksenrantalaisilla kuin myös metodisteilla. Vuoksenrannasta lähti lähetystö Viipuriin tutustumaan pastori Johannes Virtasen siellä johtamaan metodistiseurakuntaan ja Virtanen itse vieraili Vuoksenrannassa järjestäen siellä hengellisiä kokouksia. Virtasen mainitaan olleen erinomainen puhuja ja hän sai Vuoksenrannassa suuret joukot liikkeelle. Tämä kaikki luonnollisesti myötävaikutti seurakuntahankkeeseen, ja Marianpäivänä 1921 herastuomari Antti Jantusen kodissa perustettiin Vuoksenlaakson metodistiseurakunta, johon liittyi heti 300 jäsentä. Metodistikirkon piirikuntakokous oli antanut hankkeelle suostumuksensa ja näin seurakunta saattoi tulla sen osaksi.

Koska kiista kirkosta oli seurakunnan 
synnyn kannalta olennainen, kohosi jo 
vuonna 1922 Kaskiselän kylässä komea 
puukirkko. Lasten Ystävä nro 28/1923.

Koska kiista kirkonpaikasta oli ollut keskeisenä liikkeellepanevana voimana koko hankkeessa  oli se luonnollisesti myös ensimmäisenä uuden seurakunnan tarvelistalla. Heti seuraavana vuonna eli 1922 rakennettiin Kaskiselkään puukirkko, johon mahtui 500 henkeä. Tilalle olikin tarvetta, sillä kyseisen vuoden aikana seurakunta oli noussut maan suurimmaksi metodistiseurakunnaksi lähes 450 täysjäsenellään ja yli 180 koejäsenellään. Myös oma hautausmaa saatiin. Oma pappila valmistui 1927. Talkoohenkeä varmasti löytyi, mutta rahoitusta saatiin myös uskonveljiltä ja -sisarilta rapakon takaa Amerikasta. Huvittavaa sinänsä, Vuoksenrannan evankelis-luterilaisen seurakunnan kirkko valmistui vasta vuonna 1935 ja oli metodistien kirkkoa pienempi, sinne mahtui 350 henkeä. Sitä ennen luterilaisten jumalanpalvelukset toimitettiin seurakuntatalossa.

Seurakunnasta voi siis sanoa tulleen melkoinen menestys, sillä sen jäsenmäärä jatkoi kasvua vielä useamman vuoden perustamisen jälkeen ollen korkeimmillaan vuonna 1933, jolloin jäseniä oli 808. Koko Vuoksenrannassa asui vuonna 1929 runsas 3700 henkeä, mikä antaa jonkinlaista kuvaa metodistiseurakunnan merkittävästä osuudesta. Sen jälkeen jäsenmäärä alkoi laskea, mutta oli vielä talvisodan alkaessa noin 700. Jäsenistön selkeä enemmistö asui Vuoksenrannassa, mutta jo seurakunnan nimessä esiintyvä Vuoksenlaakso kertoo, että seurakunta oli tarkoitettu myös lähiseudun väestön tavoittamiseen. 

Seurakunta oli jatkuvasti jäsenmäärältään Suomen suurin metodistiseurakunta, ja siellä järjestettiin vuosina 1923 ja 1929 Suomen metodistikirkon konferenssit. Se toimi myös jonkinlaisena esikuvana, sillä vuonna 1926 Säkkijärvelle syntyi hieman vastaavista syistä metodistiseurakunta, vaikkei siellä päästykään aivan Vuoksenrannan mittasuhteisiin. Lisäksi Vuokselassa perustetun luterilaisen vapaaseurakunnankin tapauksessa Vuoksenranta voidaan nähdä esikuvana. Kumpikin tapaus ansaitsee kuitenkin aivan omat esittelynsä, jotka toivottavasti saan aikanaan laadittua.

Kuntapolitiikkaa ja ruumiinsiirtoaikeita

Aivan kitkatta eivät asiat suinkaan sujuneet. Kun kunnallinen jako astui lopullisesti voimaan vasta 1924 yrittivät metodistiseurakunnan jäsenet saada seurakunnalleen vuonna 1921 myös kunnallista itsenäisyyttä, mitä Antrean kunnanvaltuustossa kannatti vain 4 edustajaa, esimerkiksi 4 vuoksenrantalaisen valtuutetun äänestäessä vastaan. Sitä tosin ei mainita, missä kannattajat asuivat. Ison jäsenmääränsä vuoksi metodistit olivat myös poliittinen voimatekijä, ja vuonna 1922 kunnallisvaaleissa Antreassa oli yhdeksän vaalilistaa, joista yksi oli Vuoksenrannan metodistien oma lista, jonka jäsenten mainittiin olevan edistyspuoluelaisia sekä kokoomuslaisia.

Myös edellä mainittu seurakunnan oma hautausmaa aiheutti ongelmia, tai oikeammin siitä tehtiin ongelma. Vuonna 1921 kirjoitettiin Karjala -lehdessä siitä, miten luterilaisen seurakunnan puolella oltiin äreissään siitä, että luterilaisen seurakunnan jäsenistä pari oli haudattu metodistien hautausmaahan. Suunniteltiin jopa näiden vainajien kaivamista ylös haudasta. Tähän sitten vastasi kirjoituksellaan kesäkuussa 1921 Viipurin metodistiseurakunnan pastori Johannes Virtanen, joka huomautti vainajien erikseen pyytäneen päästä haudattavaksi juuri tuolle hautausmaalle, mikä käy sikäli järkeen, että se oli sen kulmakunnan ainoa ja oma hautausmaa. Virtanen suhtautui erittäin kielteisesti koko ajatukseen ruumiiden siirtämisestä ja huomautti, että aikanaan kaikki kuolleet kyllä herätetään hautausmaahan katsomatta. Hän myös kirjoitti, hieman purevaan tyyliin: "Ja luulen, että meillä papeilla ja seurakuntalaisilla on parempiakin tehtäviä, kun ruumiita lajitella. Moni metodistivainaja lepää luteerilaisessa hautuumaassa ja lausun itse puolestani "Levätkööt rauhassa".

Vuoksenlaakson metodistikirkko oli komea rakennus, 
johon mahtui 500 henkeä. Tämä kuva on otettu Suomen 
Metodistikirkon yhteisen konferenssin yhteydessä vuonna 1923.
Lasten Ystävä nro 26/1923.

Sen  lisäksi, että metodistien oman hautausmaan käyttöön puututtiin, laitettiin heitä vielä kustantamaan luterilaisen seurakunnankin hankkeita. Nimittäin vuonna 1924 kirjoitettiin Maakansa - lehdessä siitä, kuinka metodistiseurakunnan jäseniä velvoitettiin, heidän valituksistaan huolimatta, osallistumaan luterilaisen seurakunnan pappilan rakennuskustannuksiin. Tämä varmaan oli omiaan katkeroittamaan mieliä.

Seurakunnan perustaa epäiltiin, mutta se säilyi jopa sodan jaloissa

Ylipäätään seurakunnan perustamisen vaikuttimia pidettiin ulkopuolisten silmissä omaneduntavoitteluna, isien uskosta luopumisena ja kevytmielisenä. Metodistien kannaltakaan se ei ollut ongelmaton tapaus. Vaikka se oli tuonut paljon uusia jäseniä ei se ollut metodistien yleisen jäsenhankintakäytännön mukainen. Tämä poikkeuksellinen kuvio altisti myös Metodistikirkon kokonaisuudessaan arvostelun alaiseksi. Moni varmasti ajatteli koko seurakunnan olevan varsin kevyellä pohjalla, samoin kuin jäsenten metodistisen identiteetin.

Joulukuussa 1939 seurakunnan kestävyydelle tuli ankarin mahdollinen koetinkivi, kun talvisota syttyi ja vuoksenrantalaiset joutuivat evakkotielle Pohjanmaalle ja Savoon. Seurakunnan pastori Toivo Rajamaa kiersi ahkerasti näiden hajallaan olevien seurakuntalaistensa luona pitäen ahkerasti seuroja, jotka pitivät laumaa kasassa ja yhteydessä toisiinsa. Myös luterilaisten mainitaan osallistuneen tilaisuuksiin, ainakin evakoille ne olivat varmasti myös hyvä tapa nähdä oman kotikulman väkeä.

Jatkosodan aikana elo- syyskuussa 1941 seurakunnan kirkko toimi kenttäsairaalana. Syksystä 1941 lähtien vuoksenrantalaiset saattoivat palata kotikonnuilleen ja keväällä 1942 metodistiseurakunnan väkeä oli palannut jo noin 600. Sota oli vienyt kirkosta penkit ja kirkonkellon, minkä lisäksi uunit oli purettu ja ikkunoita särkynyt. 10.5.1942, äitienpäivänä, kirkko oli taas kuitenkin käyttökunnossa. Vielä keväällä 1944 kirkkoa uusittiin punaisilla asbestilevyillä luottaen hyvään sotamenestykseen. Kesäkuussa 1944 kirkonkellot soivat kuitenkin viimeistä kertaa ja 15. heinäkuuta venäläisten tykistön osuma tuhosi kirkon.

Seurakuntalaiset olivat taas evakkotaipaleella, ja heidät sijoitettiin Päijät-Hämeeseen. Monen sijoituspaikka oli Asikkala, jonne Vesivehmaan kylään  edelleen vanhaa nimeään käyttävä Vuoksenlaakson metodistiseurakunta aloitti kirkon rakentamisen syksyllä 1949, ja valmista oli jo 1950. Seurakuntalaisten talkoohenki oli näyttänyt voimansa.

Vuoksenlaakson metodistiseurakunta elää yhä uuteen maaperään juurtuneena

Vuoksenlaakson metodistiseurakunta toimii siis nykyään kaukana Vuoksenlaaksosta, mutta toimii kuitenkin, ja vuonna 2017 sen jäsenmäärä oli 125. Se on siis ihmismäärältään kuin varjo seurakunnan suuruuden ajoista, tosin elinvoimainen varjo. Toisaalta voi kuitenkin havaita, että vaikka seurakunnan synty oli poikkeuksellinen ja hyvin paikallisiin kiistoihin perustuva kesti sen jäsenten metodistinen identiteetti jopa sen, että seurakunta revittiin juuri niiltä juurilta ja konnuilta, joita varten se perustettiin. Kertooko se siitä, että väelle vahvistui selkeä metodistinen identiteetti vai siitä, että seurakunta koettiin tärkeänä yhteyttä luovana tekijänä myös evakossa, tiedä häntä. Joka tapauksessa voi todeta, ettei tämä pian satavuotias seurakunta jäänyt pelkäksi hetken  päähänpistoksi.

Lähteet

Antrean kunnalliswaalit. Karjalan Aamulehti lehdessä 16.4.1922, nro 88. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1415706?page=3

Antti Hartikainen: Sodan koetteleman metodistiseurakunnan taival Karjalasta Vesivehmaalle. Seutuneloset -lehdessä 21.7.2017. https://www.seutuneloset.fi/paikalliset/802285

Hiukan lisää metodistien hommista Wuoksenrannassa. Maakansa -lehdessä 3.3.1921, nro 50. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1434712?page=3

Erkki Kansanaho: Kirkko Karjalassa. 1985.

Juha Seppo: Uskovien yhteisö vai valtionkirkko. Uskonnolliset vähemmistöyhteisöt ja evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaminen Suomessa vuosina 1923-1930. 1983.

Johannes Virtanen: Vuoksenrannan metodistit ja luteerilaiset. Karjala -lehdessä 4.6.1921, nro 126. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1408947?page=7

Vuoksenrannan metodistien eristäytymispyrkimykset. Karjala -lehdessä 3.5.1921, nro 100. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1408755?page=3

Wuoksenrannan seurakunnan pappila. Maakansa -lehdessä 19.10.1924, nro 240. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1436041?page=3

Lestadiolaissaarnaaja Emanuel Välikankaan murha Savitaipaleella 1884

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 1800-luvulla Suomessa voimallisesti levinneisiin herätysliikkeisiin suhtauduttiin tuohon aikaan hyvin vaihtelevasti. Osan ottaessa sanoman vastaan moni suhtautui niihin välinpitämättömästi ja osa suorastaan vihamielisesti. Niitten kokoontumisia häirittiin ja estettiin, ja esiintyipä myös väkivaltaa niin sanankuulijoita kuin myös sananjulistajia kohtaan. Kuitenkin suuremmat väkivallanteot olivat harvinaisempia, ja siksi lestadiolaissaarnaaja Emanuel Välikankaan murha seuratalon pihalla Savitaipaleella 1884 herätti huomiota koko maassa.

Savitaipaleen sijainti kartalla. Wikimedia Commons.

Pohjanmaalla nousevan herätyksen mailla

Ennen kuin siirrymme noihin kohtalokkaisiin seuroihin lienee paikallaan kertoa jonkun verran Emanuel Välikankaasta. Hän oli syntynyt 3. toukokuuta 1850 Haapajärvellä Pohjois-Pohjanmaalla ja oli sieltä muuttanut rengiksi Kalajoelle 25. marraskuuta 1875. Ilmeisesti jommassakummassa näistä paikkakunnista tapahtui myös hänen lestadiolaistumisensa. Haapajärvelle oli lestadiolaisuus levinnyt kiertävien saarnaajien, kuten Eeli Juolan ja Aapo Halmetojan, tuomana ilmeisesti jo 1860-luvulla, viimeistään 1870-1871 -vuodenvaihteessa. Liikkeen voimakasta leviämistä paikkakunnalla kuvaa se, että vuoden 1878 seurakuntakertomus sanoo neljänneksen seurakuntalaisista olleen liikkeen vallassa. Tieto on kolme vuotta Välikankaan lähtöä myöhempi eikä tietenkään tilastollisesti tarkka, mutta antaa kuitenkin kuvan vahvasti edenneestä liikkeestä. Voi olettaa, että Välikankaasta tuli jo Haapajärvellä lestadiolainen.

Haapajärvi oli Välikankaan synnyinpitäjä, mistä hän sitten siirtyi rannikolle Kalajoelle. Wikimedia Commons.

Muutto Kalajoelle ei vienyt Välikangasta pois liikkeen piiristä, sillä lestadiolaisuus oli saapunut Kalajoellekin vuonna 1866 työmies Juho Mustosen tuomisina työreissulta Kemistä. Täälläkin kiersivät Haapajärvelläkin tutut Juola ja Halmetoja. Liike oli päässyt hyvään kasvuun Kalajoellakin, sillä jo vuonna 1869 arvioitiin pitäjässä olevan 150 lestadiolaista. Liikkeen kasvua vauhditti sekin, että seudulla aiemmin vaikuttanut herännäisyys eli tuolloin heikkouden ja jakautumisen aikaa, minkä vuoksi tapahtui jopa joitakin siirtymiä herännäisyydestä lestadiolaisuuteen. Liikkeen voimaa kuvaa sekin, että kodeissa pidettyjen seurojen lisäksi kerrotaan jo 1870 vuokratun Kalajoen Etelänkylässä taloa, joka toimi rukoushuoneena varsinkin vierailevien puhujien käydessä paikkakunnalla. Oma rakennus hankittiin 1880. Välikangas siis eli täälläkin vahvasti lestadiolaisuuden vaikutuspiirissä ja osana sitä. Ei ole tietoa, esiintyikö hän jo siellä saarnaajana.

Kohti etelää ja heili Karjalasta

Viipurin linna vuoden 1885 asussa. Wikimedia Commons.

Kalajoelta Välikangas sitten siirtyikin kauas etelään, nimittäin Viipuriin, vaikkei tämä muuttaminen jostain syystä kovin suoraviivaisesti sujunut. Hän otti näet matkakirjan kaupunkiin jo vuoden 1879 keväällä ja uusi sen seuraavan vuoden helmikuussa, mutta hänen mainitaan joutuneen palaamaan "kruunun kyydillä" huhtikuussa. Mistä tämä johtui on ainakin tämän kirjoittajalle epäselvää. Oliko hän harjoittanut saarnatoimintaa ja joutunut viranomaisten vihoihin, vai oliko kyse jostain aivan muusta? Joka tapauksessa alkukesästä 1880 oli Välikangas asettunut pysyvästi Viipuriin.

Viipurissa Välikangas asettui uudenlaiseen ympäristöön. Tännekin oli lestadiolaisuuden sanoma kulkeutunut jo aiemmin, tosin hieman myöhemmin kuin pohjoisessa, 1870-luvun alkupuolella muuttoliikkeen myötä. Liike oli Välikankaan tullessa hyvässä kasvussa, mutta ympäristö oli erilainen kuin pohjoisten maalaispitäjien, sillä Viipuri oli kansainvälinen kaupunki ja aluekeskus, jossa jopa erilaiset kirkkokunnat ja uskonnot kohtasivat, herätysliikkeistä puhumattakaan. Lestadiolaisuus oli siis siellä yksi monista uskonnollisista vaihtoehdoista.

Välikangas työskenteli Viipurissa kirvesmiehenä. Nopeasti hän kotiutui seudulle ja löysi omat verkostonsa ja yhteisönsä. Myös elämänkumppani löytyi, ja häitä vietettiin Taipalsaarella syntyneen palvelustytön Eeva Marttisen kanssa marraskuussa 1880. Perheeseen syntyi myös yksi tytär. Avioliitto kiinnitti Välikangasta myöskin paikalliseen lestadiolaisyhteisöön, sillä Taipalsaarelta tulleet Marttiset olivat yksi kaupungin keskeisimpiä lestadiolaissukuja yhdessä Kiimalehtojen kanssa. Mikko Kiimalehto oli kotoisin Nivalasta, mutta asunut Taipalsaarella ennen Viipuriin muuttoaan ja avioitunut siellä Stiina Marttisen, Välikankaan vaimon serkun, kanssa. Kaksi varhaista Viipurissa toiminutta lestadiolaissaarnaajaa, Fredrik Grels Timonen, josta kuulemme vielä lisää, sekä Kalle Rautiainen olivat avioituneet Kiimalehdon suvun jäsenten kanssa. Näin siis kaupungin lestadiolaisvaikuttajat muodostivat paitsi hengellisen, myös sukuyhteyden.

Viipurista löytyi myös vaimo, joka kytki Välikankaan vahvasti 
paikalliseen lestadiolaisyhteisöön. Avioliittokuulutus, 
Ilmarinen 10.11.1880.

Kirvestä ja sanan miekkaa käyttämässä

Viimeistään täällä Välikankaasta tuli maallikkosaarnaaja. Hän kiersi ympäriinsä kirvesmiehen hommia tekemässä, mutta usein työmatkat olivat samalla saarnamatkoja. Nämä suuntautuivat myös Viipuria ympäröivälle maaseudulle ympäri Karjalan kannasta sekä Viipurista länteen ja hän saikin maineen voimakkaana parannussaarnaajana. Viipurissa oli tuohon aikaan muitakin saarnaajia, ainakin viisi, mutta Välikangas oli ilmeisesti näitten joukossa erityisen arvostettu, sillä vuonna 1883 Kristillisessä kuukauslehdessä hänen sanottiin kuuluneen Herran parhaimpiin aseisiin Viipurissa yhdessä räätäli Antti Räsäsen kanssa. Heidän mainittiin olevan varustettuja hyvillä lahjoilla ja Pyhän Hengen voimalla ja kiertävän maallisen työnsä ohessa ahkerasti sekä Viipurissa että sen ulkopuolella. Räsänen mainitaankin toisaalla Viipurin lestadiolaisten "oppi-isänä", mutta selvästi myös Välikangas arvostettiin korkealle. Saarnamatkojen laajuudesta kertoo, että Välikankaan mainitaan saarnanneen myös Etelä-Savon länsiosassa sijainneella Kangasniemellä.

Saarnaajanura etelässä jäi kuitenkin lyhyeksi. Helmikuussa 1884 Välikangas vieraili yhdessä toisen saarnaajan maalarimestari Fredrik Grels Timosen kanssa Lappeella vaakakirjuri Magnus Wilhelm Fagerlundin luona. Siellä miehet olivat päättäneet tehdä yhdessä saarnamatkan Savitaipaleelle ja Suomenniemelle. Fagerlundille tuli kuitenkin este, mutta toiset päättivät lähteä silti. Tosin Fagerlundin kertomus tästä on jossain määrin erikoinen, sillä hän sanoo näiden ensin olleen Taipalsaarella pitäen kokouksia siellä ja sitten pitkittäneen matkaansa Savitaipaleelle kuin se olisi vasta siellä päätetty asia. Yhtä kaikki, Savitaipaleelle lähdettiin.

Siellä lestadiolaisuus oli vielä hyvin nuorta, vasta 1880-luvun alussa ilmeisesti Pietariin tehtyjen kauppamatkojen tuliaisina. Silti siellä oli kokoontuva pieni joukko, lähinnä Karhulan ja Säänjärven kylistä, oli ilmeisen aktiivinen. Kun nyt paikalla oli kaksi viipurilaista saarnaajaa sekä porukkaan Taipalsaarelta liittynyt Mikko Hulkkonen pidettiin paikkakunnalla oikein useammat seurat. Miesten saavuttua sunnuntaina 24. helmikuuta oli ensin pidetty samana päivänä sekä maanantaina seurat Laakon tilalla Säänjärven kylässä, tiistaina ja keskiviikkona saman kylän Nikkilän tilalla. Torstaina ja perjantaina pidettiin sitten seuroja David Rusthollkarhun talossa Karhulan kylässä.

Kohtalokkaat seurat

Tuossa talossa perjantaina 29. helmikuuta kokoontunut seuraväki tiedetään hyvin oikeudenkäyntipöytäkirjojen vuoksi. Paikalla oli runsas kymmenen henkeä, edellä mainittujen saarnaajien lisäksi isäntäväki David ja Eeva Maria Rusthollkarhu, Joonas Rusthollkarhu ja Matti Haimila Karhulan kylästä, Daavid Pylkkö Lyytikkälän kylästä, Abel Havo Havolan kylästä sekä Gabriel Hulkko,  Johan Tikka ja  Eeva Vasara (o.s. Kontunen) Säänjärven kylästä. Seuraviestiä kerrottiin taloihin vieneen  Eeva Jurvasen ja Anna Rusthollkarhun. Joukko ei ollut suuren suuri, mutta on hyvä tosiaan muistaa, että Säänjärven kylässä oli jo pidetty neljät seurat ja Karhulassakin oli jo toinen päivä menossa.

Nämä seurat kuitenkin keskeytyivät yllättäen, kun talollinen Matti Vasara Säänjärveltä ilmestyi paikalle. Hän oli tullut hakemaan vaimoaan Eeva Vasaraa takaisin kotiin. Mies ei näet ollut lainkaan mielissään siitä, että vaimo oli liittynyt lestadiolaisiin eikä halunnut tämän käyvän seuroissa. Tässä kohtaa Eevan lisäksi varmaan ainakin muut säänjärveläiset ovat katsoneet toisiaan huolestuneina, sillä Matti Vasaralla mainitaan olleen aiemmin mielenterveydellisiä ongelmia. Voi olla, että Vasara oli pihalla huutaessaan jo tullut ilmaisseeksi senkin, että hän kuljetti mukanaan ladattua asetta.

Niinpä Vasaraa ei laskettukaan sisälle taloon. Sen sijaan Välikangas ja ehkä joku muukin astuivat ulos miestä rauhoittelemaan. Seurasi kiivas sananvaihto, eikä Vasaran vaatimuksista huolimatta hänen vaimonsa suostunut tulemaan ulos eivätkä saarnaajat antaneet miehen tulla hakemaan häntä. Vasara oli myös uhannut miehiä aseellaan, mutta tälläkään ei ollut vaikutusta. Elettiin kello 15 ja 16 välistä aikaa.

Sitten tilanne kärjistyi kohtalokkaasti. Vasara otti aseensa käyttöön. Ilmeisesti Välikangas yritti pysäyttää Vasaran käymällä hänen päälleen, mutta luoti lävisti Välikankaan vasemman olkapään. Joissain lähteissä mainitaan Vasaran yrittäneen ampua myös Timosta, mutta se jäi tekemättä kun Vasara saatiin taltutettua. Ilman lääkärin apua hoito jäi puutteelliseksi, ja Välikangas kuoli verenhukkaan sunnuntaiaamuna 2. maaliskuuta. Hänen kerrotaan viime sanoikseen julistaneen "syntein anteeksi saamista Jeesuksen kalliissa, ulosvuotaneessa sovintoveressä."

Kuoleman satoa: kansanpaljoutta ja kääntymisiä

Tapaus herätti luonnollisesti suurta huomiota. Lestadiolaisten omassa Kristillisessä kuukauslehdessä julkaistiin huhtikuussa edellä mainitun Fagerlundin Ugglan perheelle lähettämä kirje tapahtumista. Kuitenkin myös maallinen media oli huomioinut tapahtuman. Maaliskuussa sama lyhyehköasiaa koskenut uutinen löytyi useista lehdistä kuten Wibogsbladet, Uusi Suometar, Turun Lehti, Hämäläinen ja Savo. Hautajaisista taas uutisoivat ainakin Karjalatar, Oulun Lehti, Kaiku ja Tapio. Huomio oli siis valtakunnanlaajuista.

Ensimmäisenä henkirikoksesta uutisoi 
ruotsinkielinen Wiborgsbladet 6.3.1884.

Eikä ihme, että hautajaisista, jotka pidettiin 19. maaliskuuta, uutisoitiin. Niistä kun tuli valtaisa väenkokous, jonne kokoontui vainajan ystävien ja sukulaisten lisäksi lestadiolaisia laajalta alalta. Lehdissä mainittiin niiden olleen yhdet Viipurin suurimmista, vaikka vainaja oli pelkkä työmies. Esimerkiksi Helsingistä mainittiin "etewiä hihhuleja" saapuneen paikalle. Välikankaasta tuli liikkeen marttyyri, veritodistaja, jonka kohtalo merkitsi monille lestadiolaisille merkkiä siitä, että oltiin oikealla asialla. Savitaipaleenkaan lestadiolaisuus ei tästä nujertunut, vaikkei kovin suureksi kasvanutkaan. Vuonna 1889 paikkakunnalla mainitaan olleen noin 30 lestadiolaista, enemmän kuin seuraväkeä tuona kohtalokkaana päivänä.

Ja tässäkin näytti pätevän se varhaisen kirkon kirjoittajan Tertullianuksen kristittyjä vainoaville kirjoittama sana, että "marttyyrien veri on siemen", sillä ainakin Taipalsaarella tuolloin asunut David Johan Åberg, joka oli aiemmin vastustanut lestadiolaiseksi kääntynyttä veljeään kertoi tulleensa Välikankaan kuolemasta niin vaikutetuksi, että halusi "astua surmansa saaneen tilalle vainottuun kristillisyyteen". Tästä Åbergista tuli sittemmin saarnaaja. Hän muutti sittemmin Yhdysvaltoihin ja kun siellä 1928 perustettiin lestadiolaisten oma kirkkokunta Finnish Apostolic Lutheran Church of America (nykyään Apostolic Lutheran Church of America) tuli Åbergista sen ensimmäinen esimies, missä tehtävässä hän toimi 1940-luvulle asti. Näin Välikankaan kuolema välillisesti vaikutti myös rapakon takana.

Arvostelun kumua ja lesken surua

Soraääniäkin kuului, sillä ainakin evankelisten Sanansaattaja -lehdessä sinne Viipurista kirjoittanut evankelinen suhtautui jokseenkin happamesti tapaukseen sanoen Välikankaan hautajaisten olleen 'hihhuleiden' "erinäinen loistokohta". Hänen mielestään Välikangas ei ollut mikään oikea marttyyri, sillä tämä oli kuulemma tehnyt Vasaraa vastaan fyysistä vastarintaa eikä tappelussa kuoleminen ole mitään marttyyriutta. Arvostelu tuntuu epäreilulta kun muistaa, että Vasara oli tullut aseistettuna keskeyttämään Välikankaan johtaman kokoontumisen. Myös erinäisiä lauluja syntyi tapauksesta kansan suussa, ja säilyneissä pilkottaa tietty ymmärrys Vasaran tekoa kohtaan, mikä kielii siitä, että lestadiolaisia kohtaan tunnettiin laajaa vihamielisyyttä.

Vielä surkeampaa oli kuitenkin Välikankaan Eeva-lesken asema. Hän ei saanut mitään tukea yhteiskunnalta eikä minkäänlaisia korvauksia useista yrityksistä huolimatta. Vasara näet vapautettiin vastuusta ja määrättiin hoitoon mielenterveysongelmiensa vuoksi. Edellä mainittu Fagerlund sentään avusti leskeä oikeudenkäyntikuluissa. Miehen haudalle uskonystävät kyllä pystyttivät aikanaan kivisen muistomerkin, mutta se ei varmasti taloustilannetta helpottanut, vaikka varmaan muuten ilahduttikin. Luultavasti paikkakunnalla ollut lestadiolainen sukuverkko tuki häntä kuitenkin jotenkin. Eeva Välikangas kuoli vasta 6. maaliskuuta 1937 Viipurissa.

Ei lisää Välikankaita, kiitos

Välikankaan hauta on jäänyt rajan taakse ja Savitaipaleen laukausten kaiku on kauan sitten hiipunut. Kuitenkaan tapaus ei ole tyystin unohtunut ja sitä selvästi pidetään liikkeen piirissä tärkeänä, mistä kielii sekin, että kun Seppo Lohi julkaisi 1997 laajan lestadiolaisuuden leviämistä 1800-luvun lopulla käsittelevän tutkimuksensa on takakannen 15 rivistä 3 on omistettu Välikankaan kohtalolle. Tapaus siis kiinnostaa yhä. Samalla me voimme tapauksesta huomata sen, että Suomessakaan ei aina ole ollut itsestään selvää ihmisten oikeus harjoittaa vapaasti ja pelkäämättä uskontoaan. Välikankaan tapaus ei ole varmasti ainutlaatuinen, ja muu väkivalta oli hyvin yleistä. Tämä on tänäänkin todellisuutta monissa maissa. Toivokaamme, että täällä meillä vastedes kukin saa elää ja uskoa oman vakaumuksensa mukaisesti ilman väkivallan pelkoa.

Lähteet:

Awioliittoon kuulutettuja. Ilmarinen -lehdessä 10.11.1880, nro 89. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/431332?page=3

M. W. Fagerlund: Weljemme weritodistajana. Kristillinen kuukauslehti 15.4.1884, nro 4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/993106?page=6

Erkki Kansanaho: Kirkko Karjalassa. 1985.

Erästen hautajaisten johdosta. Karjalatar -lehdessä 28.3.1884, nro 13B. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/448098?page=2

Mauri Kinnunen: Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870-1939. 2004.

Kirjewaihtoa. Sanansaattaja -lehdessä 3.6.1884, nro 11. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/827068?page=7

Mielipuolen tekemä murha. Uusi Suometar -lehdessä 8.3.1884, nro 58. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/427206?page=3

Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys. Lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870-1899. 1997.

J. Rännäri: Kirje Wiipurista. Kristillinen kuukauslehti 15.5.1883, nro 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/993095?page=9