lauantai 23. toukokuuta 2020

Juhana Moilanen, Ruskealan rukoileva suntio

Kirjoittaja: Ossi Tammisto
JUHANA MOILANEN (1876-1943)

Kuten monet tietävät vaikuttaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä useita eri herätysliikkeitä. Monet niistä ovat jatkaneet toimintaansa jo vuosisatoja, kun taas osa on aikain saatossa hiipunut. Yksi hävinneistä liikkeistä on niin sanottu Itä-Suomen rukoilevaisuus eli renqvistiläisyys, jonka valtamaita oli Sortavalan alue ja jonka rippeet hajosivat Sortavalan jäätyä rajan taa ja sen väestön hajaannuttua ympäri maata.  Siihen asti se oli kuitenkin jatkanut hiljaista elämäänsä maallikkoliikkeenä, vaikka sen hengellinen isä, pastori Henrik Renqvist oli kuollut jo 1866. Nyt kurkistamme hieman kyseisen hengellisen liikkeen mielenmaisemaan sekä Laatokan Karjalaan yhden sellaisen liikkeen edustajan kautta, joka edusti liikkeen viimeisiä vaiheita ennen evakkoajan hajaantumista ja joka ei edes vaikuttanut Sortavalassa, liikkeen keskuksessa, vaan naapurissa Ruskealassa. Kuitenkin hänen kauttaan saamme ehkä jonkinlaisen käsityksen tuon liikkeen ja sen kannattajien sielunelämästä. Siirrytään siis Laatokan Karjalaan käymään taivalta Juhana Moilasen rinnalla.

Elämän alkupuoli renqvistiläisyyden sydänmailla


Sortavala municipality location map.PNG
Sortavalan maalaiskunta sijaitsi "Laatokan meren"
rantamilla. Wikimedia Commons.
Juhana Moilanen syntyi 7. helmikuuta 1876 Sortavalan maaseurakunnan Kuokkaniemen kylässä talonpoika Matti Mikonpoika Moilasen ja tämän vaimon Maria Mäkipään pojaksi. Sortavala oli laaja pitäjä, jossa varsinainen kaupunki oli pieni. Kaupungissa asui vuonna 1885 vain 890 henkeä, kun maaseurakunnan väkiluku oli 13 262. Kuokkaniemi oli ollut 1830-luvulla ollut ensimmäisten renqvistiläisen herätyksen kokeneiden kylien joukossa ja 1840-luvun alussa se oli yksi liikkeen vahvimpia alueita joidenkin muiden kylien rinnalla. Renqvistin kuoltuakin liike pysyi seudulla hengissä ja Kuokkaniemellä oli omia saarnaajiakin, kuten 1844 syntynyt Sippo Mullikka. Moilanen kasvoikin lapsuudesta asti Renqvistin opettamien ukkojen ja akkojen keskellä ja sai nähdä, kuinka nämä seuroissaan polvistuen rukoilivat ääneen ja pyysivät armoa itselleen ja muille.

Renqvistiläisten seuroissa olivat tärkeällä sijalla polvirukous sekä veisuu. Tässä se muistuttaa edelleen Satakunnan ja Vakka-Suomen alueilla elävää rukoilevaisuutta. Niitä pidettiin erityisesti kodeissa, ja niiden "ohjelman" muodostivat polvirukoukset, Raamatun ja postillojen eli saarnakokoelmien lukeminen, keskustelu sekä veisuu. Varsinaisia puheita oli alkuaan harvoin ja kun ne vähitellen lisääntyivät olivat ne lähinnä valmistusta rukoukseen. Puheiden lisääntyessä postillojen lukeminen väheni, samoin keskustelut, mutta tämä tapahtui vasta 1900-luvun puolella.

Jo lapsuudessa Moilasen valtasi usein selittämätön ikävän tunne, vaikkei hän tiennyt mitä hän ikävöi. Silloin hän usein oli ikkunassa istumassa ja itkemässä. Pyhäkoulusta hän sai Uuden testamentin, jota hän luki kesäisin metsässä ahkerasti. Sortavalassa olikin paljon pyhäkouluja, niitä oli 60 vuonna 1895, niistä monissa opettajat olivat renqvistiläisiä. Moilanen kuitenkin nuoruudessaan etääntyi uskonasioista ja hyvän lauluäänen omaavana hän esiintyi monissa nuorten juhlissa. Kuitenkin hänelle tuli tästä usein huono omatunto, sillä hänen omatuntonsa ei hyväksynyt tanssia, jota näissä juhlissa esiintyi.

File:Sortavala lutheran church 1927.jpg
Sortavalan kirkko sijaitsi kaupungin puolella,
mutta oli myös maaseurakunnan käytössä.
Täällä Moilanen kävi usein tultuaan herätykseen.
Wikimedia Commons.
19-vuotiaana hän päätyikin menemään seuroihin katsomaan. Nämä seurat kuitenkin olivat hänelle käänteentekevät, sillä siellä kuultu sana sattui häneen niin, että hän tuli fyysisestikin heikoksi kokiessaan Jumalan Hengen murtavan hänen sydämensä. Hän ei kyennyt edes kävelemään kotiinsa, vaan jäi yöksi seurataloon. Lisäksi hän sairastui vielä jalkakipuun, joka piti hänet 3 kuukautta vuoteessa. Sen aikana hän lupasi, että mikäli vielä paranee ei hän koskaan enää tanssi. Tämän lupauksen hän piti, ja kulki loppuikänsä renqvistiläisten riveissä. Tämä teki hänestä myös ilmeisen aktiivisen seurakuntalaisen, sillä Sortavalan maaseurakunnan rippikirjasta ilmenee, että hän kävi 1900-luvun alkupuolella ehtoollisella huomattavasti keskimääräistä useammin.

Moilasen herätys osui aikaan 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, jolloin renqvistiläisyys koki elpymisen ja kasvun aikoja. Vuosia myöhemmin eräs kuokkaniemeläinen luetteli useita kylällä tuolloin herätykseen tulleita, myös Juhana Moilasen. Kuokkaniemi olikin tuosta ajasta lähtien yhdessä Tuoksniemen kylän kanssa liikkeen vahvinta aluetta, jona ne säilyivät loppuun asti, ollen kuitenkin vuorovaikutuksessa myös niin sanotun uukuniemeläisen herätyksen kanssa, eli se ei ollut niin sulkeutunutta kuin liike paikoin oli.

Ruskealaan palvelemaan Herran huoneeseen

Ruskeala location map.PNG
Ruskeala sijaitsi sisämaassa Sortavalasta
pohjoiseen. Wikimedia Commons.
Moilanen avioitui Riitta Kupiaisen kanssa ja he saivat viisi lasta. Vaimo kuitenkin kuoli vuonna 1919 ja leskimies Moilanen muutti lasten kanssa 1922 Ruskealaan, Sortavalan pohjoispuolelle. Se oli vuonna 1939 yli 6000 hengen paikkakunta, jonka väestöstä enemmistö oli luterilaisia, runsas 2% ortodokseja. Luterilaisessa seurakunnassa vaikuttivat rinnakkain niin yleiskirkollisuus kuin renqvistiläiset, herännäiset ja uukuniemeläisetkin virtaukset. Lähteeni eivät kerro, mitä Moilanen teki Sortavalassa työkseen, mutta Ruskealassa hän astui siihen tehtävään, josta hänet muistettiin, Ruskealan seurakunnan suntioksi. Lisäksi hän toimi maallikkosaarnaajana, minkä hän luultavasti on aloittanut jo Sortavalassa. Hän myös avioitui Anna Tyyne Roivaksen, o.s. Keinonen, kanssa, ilmeisesti tämäkin oli leski.

Siinä muistossa, jonka Moilanen jätti jälkeensä korostuu se, että hän rukoili, mikä onkin kuvaavaa renqvistiläisyydelle. Hän arvosti seurakuntansa papiston ja kaikki papit korkealle, mutta koska kenen tahansa uskossa pysyminen ja pelastuminen on epävarmaa hän rukoili näidenkin puolesta. Esirukoukseen hän kehotti myös esimiestään sanomalla: "Rukoilkaa joskus yksi päivä kokonaan, kaikkien, kaikkien puolesta." Hänen mielestään rukousta oli sekä ahkerasti harjoitettava että opetettava. Tämän vuoksi joku arveli, että Moilanen itse varmaan on jo oppinut, mihin tämä vastasi vain "En ole oppinut".

Hänen oppikirjanaan toimi saksalaisen Johann Arndtin (1555-1621) kirjoittama rukouskirja Paratiisin yrttitarha, kirja, joka oli neljästi ollut tulipalossa ja joka kerta säilynyt. Tämä yksityiskohta muuten paljastaa, ettei Moilanen ollut elämässään säästynyt koettelemuksilta. Moilasen silmissä Arndtin rukouskirja oli ihmeellinen, hän sanoi, että "tuntuu niinkuin kirjoittaja olisi syönyt Raamatun ihan syömeensä. Voi ihme kumminkin!" Varmaan hän monesti luki siellä olevaa rukousta "Rukous seurakunnan opettajien puolesta", jossa sanotaan muun muassa: Minä kiitän sinua sydämestäni siitä, että olet lähettänyt uskollisia sanansaattajia, jotka julistavat pelastustasi, saarnaavat hyvää sanomaa ja julistavat rauhaa. Minä rukoilen sinua kaikkien seurakuntasi uskollisten palvelijoiden ja sanasi opettajien puolesta, että täyttäisit heille lupauksesi, jossa sanot: "Minä olen pannut sanani sinun suuhusi ja kätkenyt sinut kätteni suojaan. Minä, joka levitin auki taivaan ja laskin maan perustukset." Siunaa kirkkosi opettajat runsaalla siunauksella, että he saisivat voiton toisensa jälkeen synnistä, kuolemasta, helvetistä ja maailmasta, että tunnettaisiin oikea Jumala Siionista." Tämä oli siis vain osa rukouksesta. Arndtin rukoukset olivat pitkiä, mutta renqvistiläisillä ei ollut mikään kiire. Heidän oppi-isänsä Renqvist oli arvostanut Arndtia, ja niin tekivät hänen seuraajansakin.

Ruskealan kirkossa Moilanen suoritti noin 20 vuotta palvelustyötään.
Laatokka 17.9.1949, nro 197.
Kuten edellä lainatussa rukouksessakin, niin myös Moilanen rukoili pappien julistuksen ja sen tehon puolesta. Moilasella oli tapana lausahtaa jokin kehoittava lausahdus papille tämän siirtyessä sakastista saanrnastuoliin, kuten: "Antakoon Jumalan Pyhä Henki nyt kappalaiselle samanlaisen voiman kuin ensimmäisenä Helluntaipäivänä annettiin Pietaria, että 3000 sielua heräsi." Tai toisella kertaa: "Nyt ovat kalat apajalla, antakoon Jumala ymmärrystä ja taitoa heittää verkkoa oikealla tavalla." Sekä: "Nyt on apaja (1500 henkeä kirkossa). Kun Herra antaisi sanat suuhun." Tämä viimeinen on muuten ilmeisesti sanottu vuonna 1935 elokuussa, jolloin Ruskealassa pidettiin kristilliset nuorisojuhlat, joihin kokoontui Ruskealan lisäksi kahdeksan naapuriseurakunnan väkeä. Siellä mainittiin sunnuntaina olleen koolla 1500 henkeä, Sortavalasta esimerkiksi oli tullut kaksi linja-autollista nuoria ja Kiihtelysvaarasta asti tuli nuoria. Vaikka kyseessä ei ollut renqvistiläisten tapahtuma oli yksi puhujista maanviljelijä L. Jaatinen, joka luultavasti oli Lauri Jaatinen nuorempi, samannimisen saarnamiehen poika. Eli tuossa suuressa tilaisuudessa oli ainakin yksi renqvistiläinen puhuja, ja toinen sakastissa rukoilemassa. Ylipäätään kerrotaan, että Ruskealassa saarnaajia rohkaisi se, että he tiesivät, kuinka heti sakastin oven sulkeuduttua Moilanen polvistui rukoilemaan saarnaajan puolesta esimerkiksi näin: "Vahvista nyt Herra tätä rakasta pastoria, että hän saisi oikeat sanat ja me monet muut eläisimme mukana oikeassa rukouksen hengessä..."

Moilanen oli renqvistiläisen perinteen mukaan vaatimattoman ja hengellisiin asioihin keskittyvän elämäntavan ystävä. Tanssista luopuminen jo tuli mainituksi. Kuten oppi-isänsä olivat renqvistiläiset raittiusmiehiä, minkä lisäksi myös tupakointi nähtiin synniksi. Ylipäätään maallisille asioille ei annettu suurta arvoa, minkä vuoksi kinkerimatkalla papin kiirehtiessä sanomalehtiä totesi, että "nyt sielunvihollinen poimii Jumalan sanan siemenet pastorin sydämestä." Moilanen tuomitsi värikkääseen tapaan niin nimikristillisyyden kuin myös muun löyhäksi kokemansa uskonnollisuuden. Ensimmäisestä hän sanoi: "Nimikristitty on niinkuin tuolla Sortavalassa ikkunoissa olevat näytenuket. Ne ovat päältäpäin hyvin kauniita, mutta liikkumattomia ja henkeä vailla." Jälkimmäinenkin sai kuulla kunniansa: "Tällaisen höppänä- ja lipilaarikristillisyyden hyväksyy sielunvihollinenkin, sillä se tietää, ettei niistä ole mitään vaaraa."

Moilanen ei kuitenkaan ollut tarkka vain muitten vaan itsensäkin osalta. Ruumiinsiunauksessa hän antaessaan papille siunauslapiota huokaili itsekseen "armahda, armahda, armahda!". Myös luodessaan hautaa umpeen hän rukoili. Ehkä yksi syy siihen, että hän saattoi olla huolissaan toisten keskittymisestä rukoukseen ja sananjulistukseen oli siinä, että hän kamppaili asian kanssa itsekin, kuten hän eräissä seuroissa puhui: "Ajatuksemme tällaisissa tilaisuuksissa tahtovat mennä muualle. Minä huomaan monta kertaa, että kun istun Ruskealan kirkossa, niin ajatukseni leijailevat tuolla Sortavalan torilla. Mitä sinä, emäntä esimerkiksi, teet, kun huomaat näin itsestäsi? Ei auta muu kuin huutaa: "Armahda! Armahda! Kun näin rukoilet, niin Jumala kääntää ajatuksesi oikeaan."" Moilanen ei asettanut itseään muita korkeammalle, vaan näki ihan itseäänkin varten tarpeelliseksi yhä uudelleen turvata Jumalaan. Tästä on mainittu esimerkkinä se, kuinka pastori oli kinkereillä pyytänyt Moilasta lukemaan aamurukouksen, jolloin tämä paneutui kasvoilleen ja aloitti: "Sinä hyvä Jumala olet avannut minun silmäni näkemään päivän valon. Herätä näin minun ja muiden silmät näkemään Sinun armosi. Mitä se tointaa, jos eilen olin herännyt. Herätä minut tänäänkin. Ja anna minulle rukouksen halua, itselläni ei sitä ole..."

Moilanen ja seurakunta sodan jaloissa

File:Ruskeala Church 1940.jpg
Ruskealan entisestä kirkosta on jäljellä enää vain rauniot. Wikimedia
Commons.
Jos oli Moilasen elämä vahvasti taivaallisen isänmaan kaipauksen sävyttämää niin sai hän elämänsä loppupuolella kokea, kuinka maallinen isänmaa riistettiin hänen altaan. Talvisodan jälkimainingeissa maaliskuussa 1940 myös Ruskealan asukkaat joutuivat evakkotaipaleelle, niin myös Moilanen. Voi olla, että hänellä oli osuutensa siinä, että Ruskealan seurakunnan koko arkisto saatiin pelastetuksi evakkotaipaleelle, toisin kuin joissain seurakunnissa.Tuolloin Ruskealan väestö sijoitettiin Itä-Hämeeseen ja Pohjois-Savoon, eli jommalle kummalle alueelle päätyi myös Moilanen.  Jatkosodan aikana Ruskealankin alueet vallattiin takaisin, ja sen väestö sai luvan palata kotiseudulleen 19. marraskuuta 1941. Ilmeisesti Moilanenkin oli tässä joukossa, sillä ruskealalaisista liki 97% palasi. Hänen rakas palveluspaikkansa, C. L. Engelin suunnittelema ja vuonna 1934 valmistunut Ruskealan kirkko, oli kuitenkin palanut kesällä 1940. Seurakuntatalo saatiin kuitenkin saatu kuntoon kesään 1943 mennessä, missä suntio luultavasti oli osallisena. Elokuussa 1943 vihittiin myös käyttöön väliaikainen kirkko piispa Salomiehen toimesta. Tämä on varmaan ollut oikea juhlahetki jo vanhentuneelle suntiolle.

Moilanen ei joutunut enää lähtemään uudelle evakkotaipaleelle, sillä hän kuoli 2. joulukuuta 1943 keuhkokuumeeseen, 67 vuoden ja 9 kuukauden iässä. Laatokka -lehti uutisoi hänet haudatun 12. 12. ja että hautauksen suoritti kirkkoherra Hannes Kauppinen, joka muisteli vainajaa rukouksen ja kilvoituksen miehenä. Tiedä sitten noudattiko hän sitä periaatetta, jota Moilanen eläessään papeilta peräsi, eli ettei saa liiaksi 'suitsuttaa' vainajaa vaan pitäisi puhua läsnäolevien herätykseksi. Koululla pidettiin vielä muistotilaisuus, jossa puhuivat seurakunnan papit sekä veturinkuljettaja Moilanen, ilmeisesti sukulainen. Kun aiemmin Juhana Moilanen oli itse jäänyt leskeksi, niin nyt oli hänen toisen vaimonsa vuoro surra hänen haudallaan.

"Ei ole meillä täällä pysyväistä kaupunkia..."

Ruskealan entinen alttaritaulu on nykyään Hoilolan kirkon
kaunistuksena. Wikimedia Commons.
Jo seuraavana vuonna oli ruskealalaisten jätettävä lopullisesti kotitanhuvansa, Moilasen jäädessä sen multiin. Uudet kotikunnaat löytyivät sieltä täältä, Vähäkyröstä, Isokyröstä, Liperistä, Polvijärveltä, Rääkkylästä, Kontiolahdelta, Pielisensuusta ja Enosta. Kuitenkin näitä paikkoja rakkaampi olisi saattanut Moilaselle olla Hoilolan kylä, joka kuului aiemmin Korpiselkään ja sen jälkeen Tuupovaaraan, sillä sinne on Hoilolan kirkkoon sijoitettu eräs Ruskealan evakko, kirkon entinen alttaritaulu, joka saatiin pelastettua evakkotielle, näkyvin jäljelle jäänyt muistomerkki Ruskealan tuhoutuneesta kirkosta.

Moilasen hengellisyys on helppo nähdä raskaana ja hieman lakihenkisenäkin. Se tosin voi johtua myös siitä, että hänestä säilyneissä lyhyissä kuvauksissa korostuvat juuri hartauselämän kuvaamiset, joten emme tiedä hänen persoonastaan paljoa muuta. Kuitenkin hän vaikuttaa olleen uskossaan vilpitön ja omasta yhteisöstään huolta kantanut mies, joka samalla toimii hyvänä esimerkkinä siitä kristillisyyden muodosta, joka eli ennen osassa Karjalaa ja joutui karjalaisten tavoin hajalle ja sulautui siihen, mikä missäkin sen kannattajien uusilla kotiseuduilla tai kuoli pois kannattajiensa vaipuessa vieraan maan multiin, joka ei enää antanut kasvua heidän hengellisyydelleen. Näin Moilasen kertomus on yksi tarina maasta, jota ei enää ole.

Lähteet:
Johann Arndt: Paratiisin yrttitarha. Vuoden 2014 suomenkielinen painos.
Hannes Kauppinen: Seurakuntaelämää Ruskealassa rauhan ja sodan aikana. Pitäjä pitäjältä. Ruskeala. 1972. https://www.luovutettukarjala.fi/pitajat/pitajaliitteet/ruskeala.pdf
Jorma Pakkanen: Sortavalan renqvistiläisyys. Historiaa, luonnetta, henkilökuvia.1960.
"Pitäisimme sen mitä olemme Häneltä saaneet". Laatokka 19.11.1949, nro 251. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1742744?page=2
Jaakko Ripatti: Karjalan luterilaiset seurakunnat evakossa. Viipurin-Mikkelin hiippakunta, sota ja siirtoseurakunnat 1939-1949. 2014.
Ruskealan kristillisillä nuorisojuhlilla oli runsaasti osanottajia.Laatokka 15.8.1935, nro 95. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1740619?page=2
Mikko Räty: Sortavalan maaseurakunnan vaiheita. Pitäjä pitäjältä. Sortavalan maalaiskunta. 1971. https://www.luovutettukarjala.fi/pitajat/pitajaliitteet/sortavalan_mlk.pdf
Jussi Sinnemäki: Kansanmiehiä kirkonkuorista. 1954.
Suntio Juhana Moilasen hautaus. Laatokka 14.12.1943. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1741559?page=3

perjantai 15. toukokuuta 2020

Hegesippus Hippolytus Hjerpe, Perttelin profeetta, joka sai kuolla Sauvossa

Kirjoittaja: Ossi Tammisto
HEGESIPPUS HIPPOLYTUS HJERPE (1831-1888)
Hegesippus Hippolytus Hjerpen kuva Wennerströmin
kirjoittamasta muistoartikkelista.

Sauvon kirkon pääsisäänkäyntiä kohti kuljettaessa vasemmalla, lähellä hautausmaan aitaa on hieman erikoisen näköinen hautakivi, jossa yksi nimistä on kiinnittänyt varmaan yhden jos toisenkin huomion: "Provasti Hegesippus Hippolytus Hjerpe". On siinä miestä nimellä paiskattu, on saattanut moni ajatella. Mutta kuka hän oli? Sitä lähdemme nyt selvittämään, ja sen myötä pääsemme seikkailulle 1800-luvun herätyskristillisyyden ja useiden maalaisseurakuntien maailmaan, aikaan, jolloin Hjerpe oli kuuluisa saarnamies.

Vaikeuksien kautta voittoon ja papistoon
Tarinamme sankari syntyi 2. elokuuta 1831 Vahdossa, joka tuolloin oli Maskun kappeliseurakunta. Hänen vanhempansa olivat Erik  Daniel Hjerpe (1794-1851), joka toimi kappeliseurakunnassa pitäjänapulaisena, sekä tämän vaimo Helena os. Alm (1779-1876). Hjerpestä elämäkerta-artikkelin Kotimatkalla -vuosikirjaan kirjoittanut Ludvig Wennerström toteaa, ettei tiedä juuri tämän varhaisvuosista, mutta oli saanut sen käsityksen, etteivät ne olleet valoisat ja iloiset. "Köyhyys ja puute oli usein tunnettu vieras kodissa, jonka ylitse muitakin pimeitä varjoja levisi". Valitettavasti nämä varjot näyttävät liittyneen osaltaan Hjerpen isään, sillä tämä oli pidätettynä virasta 4 kk vuonna 1835 sekä uudelleen 1.12.1839-1.12.1841. Hänen tiedetään saaneen sakkoja juopumuksesta sekä pyhäpäivän rikkomisesta, kiusallisia rikkeitä varmasti kaikille, mutta varsinkin papille. Kuten myöhemmin ilmenee oli isä-Hjerpellä loppuvuosinaan myös sijaisia useamman vuoden ajan, mikä sekin saattaa kertoa omaa surullista kieltään työkyvystä. Hegesippus Hippolytuksella oli neljä veljeä ja yksi sisko, ja lasten nimien kerrotaan osaltaan kertoneen näiden isän omituisuudesta, sillä sankarimme lisäksi nämä olivat Herman Hypatius, Heribert Hyginus, Hemming Hilarius, joka muuten toimi Piikkiössä lukkarina yli 50 vuotta, sekä Henrika Hypatia. Komeita nimiähän nuo toki, ei siinä.

File:Vahto church.jpg
Vahdon kirkossa Hjerpen isä toimi pitäjänapulaisena,
aina silloin kun elämän horjahdukset eivät katkaisseet
viranhoitoa. Wikimedia Commons.
Vaikeat lähtökohdat näkyivät nuoren Hjerpen elämässä silläkin tavoin, että hän kirjoittautui 24.8.1852 oppilaaksi Turun kymnaasiin, siis 21-vuotiaana, epätavallisen vanhana. Hän ei ollut saanut myöskään päättötodistusta mistään kymnaasiin valmistavasta koulusta, eli hän oli opiskellut yksityisesti. Opintielle pääseminen ei siis ollut hänelle helppoa, mutta ilmeisesti vaikeudet johtuivat lähinnä taloudesta, sillä hän lopetti kymnaasissa 1855 keväällä ja suoritti syksyllä ylioppilastutkinnon, minkä jälkeen hän opiskeli Helsingissä yliopistossa vajaa kaksi vuotta ja vihittiin Turussa papiksi 15.7.1857. Ripeää toimintaa siis, mutta ei hän silti mennyt siitä, mistä aita oli matalin, sillä hän valmistui arvosanalla cum laude approbatur, kiitoksella hyväksytty. Hänen mainitaan olleen opinnoissaan uuttera, mutta hän ei ollut kiinnostunut oppiarvoista tai erityisistä arvosanoista, vaan hän opiskeli voidakseen toteuttaa pappiskutsumustaan. Aikanaan vuonna 1874 hänen pastoraalitutkintonsa hyväksyttiin samalla arvosanalla. Hänet lähemmin tuntevien mukaan hän omasi kuitenkin hyvän Raamatun-tuntemuksen sekä hyvät tiedot alkukirkon historiasta, minkä lisäksi hän tutki osaa kirkkoisistä alkukielillä. Kielipäätä siis oli, mutta hän käytti tietojaan lähinnä käytännön pappistyöhön.
Mahtiyleisöt heti Maariassa
File:Sankt Marie kyrka i Räntämäki (stadsdel i Åbo).jpg
Maarian kirkosta tuli Hjerpen ensimmäinen
saarnapaikka. Homma lähti lievästi sanottuna
hyvin käyntiin. Wikimedia Commons.
Hjerpestä tosiaan tuli isänsä tavoin pappi. Ei ole tiedossa, tuliko uskonnollinen vakaumus ja kutsumus pappisvirkaan kotiperuina, jossa oli ollut omat ongelmansa, vai oliko hän kokenut muuta kautta hengellisen heräämisen. Hänen isäänsä oli kuitenkin vuodesta 1846 lähtien sijaistanut kaksikin evankelista pappia, joten tätä kautta on voinut syntyä yhteys evankeliseen herätysliikkeeseen. Ainakin tämän liikkeen väki otti hänet pian omakseen, sillä hänen tultuaan Turun naapuriin Maariaan kirkkoherran apulaiseksi hän nautti saarnaajana suurta suosiota niin, että hänen saarnatessaan Turusta ja lähitienoilta tuli laajoja ihmisjoukkoja Maarian kirkkoon siinä määrin, etteivät kaikki mahtuneet kirkkoon sisälle. Hänen mainitaan olleen lahjakas kansanpuhuja, joka osasi koota laumoja, minkä lisäksi ihmiset kokivat hänen itse eläneen omakohtaisesti saarnaamansa. Hänelle tyypillisin saarna oli parannussaarnaa, joka varoitti siitä vaarasta, jossa syntinen eli ja kertoi siitä palavasta rakkaudesta, jolla Jeesus etsi kaikkia, ettei kukaan joutuisi hukkaan. Tällöin hänen kerrotaan olleen elementissään ja hänen sanojensa kaikuneen mahtavina ja vaikuttavina. Ehkä hän siis itse oli kokenut voimakkaan kääntymyksen.
Hjerpellä oli läheiset välit naapuriseurakunnassa Kaarinassa toimivaan evankelisen herätysliikkeen isähahmoon Fredrik Gabriel Hedbergiin. He edustivat samaa hengellistä suuntausta, vaikka julistustapa oli erilainen, Hjerpellä herättävä ja parannussaarnaan painottuva, Hedbergillä tyynesti virtaavaan Kristus-julistukseen keskittyvä. Näin he täydensivät toisiaan palvellessaan samaa seutukuntaa, missä ihmisvirrat vaelsivat Kaarinan ja Maarian kirkkoihin, kummankin puhuessa usein myös kotikokouksissa.
"Perttelin profeetta"
Pertteli church.JPG
Perttelin kirkko toimi Hjerpen työpaikkana kahteenkin kertaan.
Vaikka ensimmäinen kerta jäi lyhyeksi tuotti se hänelle liikanimen
"Perttelin profeetta". Wikimedia Commons.
Maariassa Hjerpe ei kuitenkaan kauaa vanhentunut, sillä tie vei keväällä 1860 Pertteliin kappalaisen välivuoden saarnaajaksi. Hän oli harmissaan lähdöstään Maariasta ja kirjoitti Hedbergille rakastavansa Maarian seurakuntaa ja tahtovansa aina rukoilla sen puolesta. Hän myös iloitsi siitä, että kuuli hengellisen liikehdinnän siellä yhä voimistuvan. Hän kuitenkin kertoi myös Perttelistä saaneensa paljon kuulijoita ja saarnaavansa siellä jotenkin vapaammin kuin Maariassa. Liekö kokemuksen tuomaa varmuutta vai mitä, mutta ainakin hän mainitsi sekä vanhojen että erityisesti nuorten heränneen hengellisesti ja näillä olevan niin kova sanan kuulemisen nälkä, etteivät antaneet edes huonon sään heitä estää.
Hjerpe itse asiassa jopa häpeili sitä, että näillä oli joskus suurempi into kuulla kuin hänellä julistaa. Tämä liittyi siihen, että koko yli 3000 -henkinen kappeliseurakunta oli hänen vastuullaan, ja herätys tuo yleensä mukanaan runsaasti sielunhoitoa ja henkilökohtaisia keskusteluita, jotka tulivat muun työn lisäksi. Samalla Hjerpe kantoi murhetta siitä, että herätykseen tulleiden lisäksi seurakunnassa ilmeni paljon juoppoutta ja väkivaltaa, ja tunnollisena pappina hän koki vastuuta myös näistä, sekä vastustusta niitä harjoittavien taholta. Ehkä nämä antoivat Hjerpelle liikanimen "Perttelin profeetta", jolla hänet tuolloin tunnettiin. Melkoinen saavutus kuitenkin, kun ottaa huomioon Hjerpen olleen Perttelissä vain vuoden verran ennen siirtymistään toukokuussa 1861 Angelniemen kappalaiseksi.
Angelniemi ja kypsyneen julistajan "sydänkesä"
Angelniemi oli pieni Halikon seurakunnan kappeliseurakunta, jonka kirkko oli Kemiönsaaren puolella. Siellä sanotaan olleen Hjerpen sydänkesän, jolloin hän oli kypsynyt saarnaajana ja sielunhoitajana, jonka sanoja tuhannet kuuntelivat. Tuhannet! Mutta eikös Angelniemen pitänyt olla pieni? Niin se olikin, mutta sinne virtasi kuulijoita Hjerpen siellä toimiessa Halikosta, Uskelasta, Kemiöstä, Sauvosta ja ilmeisesti Paimiostakin. Tmä ei ollut tuolloin ainutlaatuista, esimerkiksi Hedbergiä tultiin hänen saarnatessaan Kakskerran kirkosta kuulemaan Kemiöstä asti. Hjerpen kahdeksan Angelniemen-vuoden kerrotaan olleen ihmeellistä aikaa.
File:Angelniemi church from south Salo Finland.jpg
Hjerpen kahdeksan vuotta Angelniemessä olivat
sen pienelle kirkolle ihmeellisiä aikoja, jolloin
väkeä virtasi paikalle enemmän kuin kirkkoon
mahtui. Wikimedia Commons.
Vuosia myöhemmin muisteli joku Turun Lehteen lähettämässään muistokirjoituksessa, kuinka oli ensi kertaa muiden kemiöläisten joukossa vaeltanut Angelniemelle kuulemaan Hjerpeä vaikka perille vei silloin surkea tie.  Hän muisteli ratsain ja jalkaisin vaeltavia, joita liittyi joukkoon yhä uusia sekä vesitse soljuvia purjeveneitä. Kemiöläisiä veti puoleensa ruotsinkielinen jumalanpalvelus, joka Angelniemellä toimitettiin muutaman kerran vuodessa suomenkielisen jälkeen, Angelniemi näet oli enemmistöltään suomenkielinen muusta saaresta poiketen. Silti kemiöläisten myötä ruotsinkielinenkin jumalanpalvelus täyttyi niin, että monet jäivät ulkopuolelle ja kuuntelivat avoimista ikkunoista. Näitten avoimien ikkunoiden aiheuttaman vedon muuten arvellaan tehneen Hjerpen loppuiäkseen kivulloiseksi.
Tämä muistelija jatkoi, ettei Hjerpessä hänen alttarilla toimiessaan ollut mitään erikoista, ääni ei ollut mitenkään erikoinen eikä hän 'messunnut'. Saarnatessaan  kookkaana ja tanakkana hän kuitenkin oli "kansanpuhuja Jumalan armosta".  Hän saarnasi vapaasti ilman paperia ja hänen kasvoissaan näytti hehkuvan innostuksen tuli. Puhe oli yksinkertaista ja helppotajuista, mutta täynnä erilaisia hyvin valittuja vertauksia, jotka koskettivat väkeä kyyneliin asti, niin että muistelija sanoi nähneensä "raakain ja irstaiden ihmisten itkevän lasten tavoin". Tätä hänen saarnatapaansa Hedbergkin ihaili. Siinä määrin Hjerpe teki kemiöläisiin vaikutuksen, että nämä rakennuttivat paremman tien Angelniemeen "Hjerpen kirkolle". Hjerpe itsekin kulki Kemiön suuntaan kokoontuen yhdessä muiden pappien kanssa Hedbergin pappilassa.
File:F G Hedberg.jpg
Fredrik Gabriel Hedberg,
evankelisen liikkeen isähahmo,
oli Hjerpelle oppi-isä, kollega,
mentori ja ystävä, joka myös
sai siunata itseään nuoremman
toverinsa hautaan. Wikimedia
Commons.
Sillä, ettei Hjerpe saarnannut paperista voi osin selittyä se, ettei hän ole tuottanut juurikaan kirjallista materiaalia joitain painettuja saarnoja lukuun ottamatta. Poikkeuksen muodosti kirjoitus, jonka hän 1866 julkaisi vastustaakseen Alfred Kihlmanin lapsikasteen kyseenalaistavaa väitöskirjaa. Vastakirjoituksessa hän argumentoi sekä Raamatulla että kirkkohistorian esimerkein, johon hän olikin omatoimisesti perehtynyt. Hän ei antanut Kihlmanin esitykselle minkäänlaista arvoa ja piti sitä täysin pintapuolisena. Maalaispastorilla oli ainakin rohkeutta, varsinkin kun tämä oli hänen ainoa tämäntyyppinen julkaisunsa.
Hjerpe työskenteli myös oman seurakuntansa ulkopuolella ja kävi Särkisalossa asti pitämässä raamatunselityksiä haluten omien sanojensa mukaan herättää suruttomia saarnaten Kristusta kaikille ja kehottamalla "ottamaan armoa synnin päälle", mutta ei "syntiä armon päälle". Kuitenkin hänen vierailtuaan Perttelissä ja Uskelassa 1864 kirjoitti Uskelan kirkkoherra Ingelius Hedbergille, kuinka maailma oli masentanut Hjerpeä siten, etteivät tämän kasvot enää loistaneet kuten ennen. Toki Hjerpen voimia olivat vieneet julistustoiminnan ohella seurakunnan muut asiat, joissa hänen kerrotaan olleen ahkera, sillä hänen aikanaan korjattiin sekä kirkkoa että pappilaa ja hautausmaata laajennettiin, minkä lisäksi monet muutkin asiat vaativat kappalaisen huomiota. Hänen mainitaankin olleen työssään kaikin puolin ahkera. Käyhän se kunnon päälle. Lisäksi vuonna 1868 kuoli tai sairasti moni Hjerpen suvussa ja moni hänen sanankuulijansahan menehtyi. Tuolloin elettiin suuria nälkävuosia, Suomen viimeistä laajaa nälänhätää, joka vei 8% maan väestöstä. Lisäksi Hjerpelle tuotti murhetta hänen naapurinsa talollinen Fredrik Åkerroos, "pappienvihaaja", joka kutsui itseään Jumalan lapseksi eläen samalla julkisynneissä. Ehkä tähän liittyi aiemmin mainittu, ettei Hjerpe sallinut synnin ottamista armon päälle.
Sauvoon joukolla kutsuttuna
File:Sauvo church2.jpg
Sauvoon Hjerpeä käytiin hakemassa oikein
joukkovoimalla, ja Sauvo tekikin Hjerpeen
hyvän vaikutuksen. Hän sai julistaa Sauvon
isossa kirkossa sekä kappalaisena että
myöhemmin kirkkoherrana. Wikimedia Commons.
Kuten edellä mainittiin kävivät myös sauvolaiset häntä kuuntelemassa ja nämä pyysivät häntä hakemaan Sauvon kappalaisen virkaa. Häntä oli pyydetty hakemaan myös Kemiöön ja Perniöön, mutta Sauvosta tullut kutsu voitti, ehkä osin siksi, että anomuksen takana oli peräti 125 sauvolaista, mikä osoittaa Hjerpellä olleen melkoisesti kannattajakuntaa siellä. Tätä selitti osin se, että edellinen kappalainen Karl Heikel, joka siirtyi Janakkalaan oli myös evankelinen ja oli kutsunut liikkeen julistajia paikkakunnalle. Hän sai viran ja astui siihen toukokuussa 1869, toimien virassa kymmenen vuotta. Kiinnostavaa sinänsä, että hän samaan aikaan olisi voinut saada Maarian kappalaisen viran, mutta Maaria oli selvästi nyt taakse jäänyttä elämää. Hän toimitti virkaansa ahkerasti, mutta seurakunnan laajuus tuotti kovasti työtä. 1885, kun Hjerpe myöhemmin tuli Sauvoon kirkkoherraksi oli seurakunnassa jäseniä 4298, joista emäseurakunnassa 2779 ja kappeliseurakunta Karunassa 1519. Hjerpe auttoi lisäksi Kemiössä toimivaa Hedbergiä ja sanoi tälle rukoilevansa, että Jumala estäisi Hjerpeä itseään lankeamasta ylpeyden syntiin. Hjerpe siis tiedosti saamansa arvostuksen ja tunnisti myös sen vaarat.
Sauvoon siirryttyäänkin hän oli yhä aktiivisesti kytköksissä evankelisuuteen, mitä osoittaa sekin, että liikkeen organisoituessa Suomen Luterilaiseksi Evankeliumiyhdistykseksi 1873, mistä olenkin jo aiemmin kertonut Kleofas Immanuel Nordlundia käsitelleessä tekstissä oli Hjerpe niitten joukossa, jotka kutsuttiin yhdistyksen jäseniksi, minkä lisäksi hän oli yhtenä puhujista yhdistyksen ensimmäisillä vuosijuhlilla koskaan, Kesällä 1874 Helsingissä. Tällöin pidetty saarna myös painettiin. Ei hän kuitenkaan rajoittanut toimintaansa vain evankelisen liikkeen piiriin, ensinnäkin hän oli tietysti seurakuntapappi, mutta lisäksi hän oli vuonna Suomen Lähetysseuran vuosijuhlilla puhujana. Lisäksi hän oli Suomen Pipliaseuran jäsen.
Sauvon kirkon saarnatuoli.jpg
Tämä Sauvon kirkon saarnatuoli sai jäädä
Hjerpen saarnojen viimeiseksi näyttämöksi.
Wikimedia Commons.
Hjerpe oli mukana myös 30.6.1877 kuntakokouksessa, jossa keskusteltiin siitä, pitäisikö Sauvoon perustaa kansakoulu. Asia oli ollut jo seitsemän vuotta vireillä, ja Hjerpe oli asiaa valmistelleen komitean jäsen, mutta enemmistö kokousväestä piti kansakoulua "laiskuutta edistävänä" ja kaatoi hankkeen, vaikka kuvernööri oli luvannut valtion huolehtivan opettajien palkkauksesta. Hjerpe kuului kuitenkin siihen harvalukuiseen joukkoon, joka halusi kirjattavan ylös vastalauseensa päätöstä kohtaan. Hän siis suhtautui kouluasiaan myönteisesti, ehkä hänen mielessään oli hänen oma vaikea koulutiensä. Tavallaan hän toimi tässä omaa taloudellista etuaan vastaankin, sillä kuvernööri oli myös toivonut, että paloviinasta kertyneitä verovaroja käytettäisiin koulun rakentamiseen eikä kirkollisiin tarkoituksiin. Kansakoulu hyväksyttiin Sauvossa vasta 1881 ja aloitti 1886, jolloin Hjerpe oli palannut jälleen työhön Sauvoon. Saattoi siinä pastorin pää silloin hyväntahtoisesti puistella hänen ajatellessaan itsepäisiä mutta rakkaita sauvolaisiaan.
Sauvossa "soisin elää, siellä kuollakin"
Monet kehottivat häntä hakemaan Perttelin seurakunnan kirkkoherran virkaa, jota hän haki ja jonka hän sai. 1. helmikuuta 1879 vanha toveri rovasti Hedberg asetti hänet tähän virkaan, mutta hänelle Hjerpe lausui: "Sauvo on sydämelleni armahin kaikkea, siellä soisin elää, siellä kuollakin". Vain kuusi vuotta viihtyikin Hjerpe enää Perttelissä, ja 1.5.1885 hänestä tuli Sauvon kirkkoherra.
Hjerpen hautamuistomerkki
seisoo Sauvon hautausmaalla.
Sen päälle on nostettu hänen
aiemmin kuolleen äitinsä
hautakivi. Itse otettu.
Paljon ei Hjerpe enää kuitenkaan ehtinyt tehdä. Ehkä jonkinlainen 'tämä on koettu ennenkin' -tunne tuli silloin, kun kuntakokous 1887 hylkäsi ajatuksen perustaa vaivaistalo. Tällöin Hjerpe kuitenkin yritti, että asian käsittelyä jatkettaisiin edes komitean kautta. Kuitenkin terveys oli kovan työn vuoksi mennyt, ja sairastuttuaan eräissä lukusissa Hjerpe kuoli 10. maaliskuuta 1888. Hänen hautaan siunaamisensa toimitti Hedberg, joka toimi tuolloin Kemiön kirkkoherrana. Samassa haudassa lepäävät jo hänen vuonna 1872 kuollut äitinsä sekä siskonsa, joka eli vielä hänen kuollessaan. Nämä siis ilmeisesti elivät hänen kanssaan. Hän itse oli koko elämänsä naimaton.
Myös Hjerpen siskon Henrika
Hypatian viimeinen leposija
on Sauvon mullissa. Itse
otettu.
Hjerpen muisto on niin Sauvossa kuin evankelisessa liikkeessä hiipunut, kuten psalmissa sanotaan: "ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole. eikä hänen asuinsijansa häntä tunne" (Ps.  103:16) Hänellä ei ollut laajaa kirjallista tuotantoa tai merkittävää asemaa, joka olisi säilyttänyt hänen muistonsa. Tosin yhdestä hänen saarnastaan näyttäisi evankelinen Todistajaseura ottaneen uuden painoksen vielä 1945, mutta sen jälkeen ei ilmeisesti ole painettu niitäkään. Kuitenkin hän oli aikanaan hyvin arvostettu ja tunnettu, rakastettukin julistaja laajalle alueelle. Siksi onkin Sauvon hautuumaalle kunniaksi, että hän lepää juuri siellä, missä hän jo eläessään olisi tahtonut viimeisen leposijansa olevan. Jos joskus satut kulkemaan hänen leposijansa ohi älä tyydy vain kummastelemaan erikoista nimeä vaan tervehdi kunnioituksella Sauvoa rakastanutta "Perttelin profeettaa". "Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa; katsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoansa." (Hepr. 13:7)
Lähteet:
Hjerpe, Erik Daniel. Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017 (viitattu 15.5.2020) https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/609
Hjerpe, Hegesippus Hippolytus. Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017 (viitattu 15.5.2020) https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/612
Hongisto, Birgitta: Sauvon kunnan koululaitos 100 vuotta 1887-1987. 1987.
Koskenniemi, Lauri: Suomen evankelinen liike 1870-1895. 1967.
Katsausta sivistys- ja talouselämään Angelniemellä. Uusi Aura nro 83, 25.3.1924. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1504247?page=8
Kujanen, Hannu: Sauvon historia II. 1996.
Muistosanoja äsken awatulla haudalla. Turun lehti nro 85, 21.7.1888. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/461609?page=2
Schmidt, W.A.: Fredrik Gabriel Hedberg. 1951.
Takala, Lauri: Suomen evankelisen liikkeen historia II. 1844-1851. Toinen nide. 1937.
Takala, Lauri: Suomen evankelisen liikkeen historia III. 1852-1873. 1948.
Wennerström, Ludvig: Tilastollinen ja biografillinen Suomen evankelis-lutherilaisten seurakuntain ja papiston matrikkeli. 1885.
Wennerström, Ludvig: Hegesippus Hippolytus Hjerpe. Muutamia muistosanoja.Kotimatkalla 1909. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/832778?page=47

tiistai 12. toukokuuta 2020

Kun kirkolliskokous uhkasi uskonnonvapautta: Vuoden 1933 kirkolliskokous ja luterilaiset vapaakirkot

Kirjoittaja: Ossi Tammisto
Vuonna 1933 nähtiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa nykyajan näkövinkkelistä erikoinen tapahtumainkulku, kun kirkolliskokous teki päätöksen pyytää eduskuntaa kieltämään itsensä ulkopuolella toimivien luterilaisten uskonnollisten yhdyskuntien perustaminen, mikä päätös olisi samalla tarkoittanut ainakin kahden jo olemassa olevan yhdyskunnan lakkauttamista. Miten tähän oli päädytty, mitä kirkolliskokouksessa oikein keskusteltiin ja mitä eduskunta asiasta ajatteli?

Vuoden 1922 uskonnonvapauslaki ja luterilaisten vapaakirkkojen lyhyt historia

Vuonna 1922 Suomessa hyväksyttiin uskonnonvapauslaki, joka tuli voimaan vuoden 1923 alussa. Se mahdollisti ihmisten eroamisen siihen asti hyväksytyistä uskonnollisista yhdyskunnista sekä antoi mahdollisuuden liittyä haluamaansa yhteisöön, perustaa uuden tai olla liittymättä mihinkään. Tässä yhteydessä erosi myös joukko sellaisia henkilöitä, mukana myös pappeja, jotka olivat pettyneitä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäiseen sekavuuteen ja heidän mielestään liialliseen opilliseen väljyyteen. 

Suuri osa näistä kuului kirkon sisällä toimineeseen evankeliseen herätysliikkeeseen. He perustivat omia itsenäisiä ja tunnustukseltaan luterilaisia seurakuntia. Niitten syntyyn liittyneet yksityiskohdat on parempi jättää toiseen kertaan.  Osa näistä hankkeista jäi lyhytikäisiksi ja osa jakaantui väen ollessa erimielisiä siitä, kuinka laajaa opillista yksimielisyyttä tarvitaan, mutta nämä jakaantumisen seurauksena syntyneet kaksi kirkkoa osoittautuivat kumpikin elinkelpoiseksi, vaikkakaan eivät suuria massoja vetäviksi. Tähän varmasti vaikutti osaltaan se, että evankelisen liikkeen johto otti liikehdintään tiukan kielteisen kannan. Pastori Heino Pätiälän johtamaan Suomen vapaaseen evankelisluterilaiseen seurakuntaliittoon (nyk. Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto) liittyivät suurimmat eronneitten seurakunnat, mutta pastori A. Aijal Uppalan (s. Wegelius, itse asiassa ensimmäisen blogikirjoitukseni aiheen, Johan Wegelius vanhemman jälkeläinen, tämän kirjoituksen kuvaamana aikana itse asiassa edelleen Wegelius, joten käytetään sitä nimeä) yhdessä muiden pastoreiden kanssa johtama Suomen vapaa evankelis-luterilainen kirkko (nyk. Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko) kokosi sekin riveihinsä vuonna 1929 sentään 419 jäsentä. Osan seurakunnista toiminta oli siis vuonna 1933 ollut käynnissä jo 10 vuotta, vaikka muodollisesti kirkot rekisteröityivät vasta 1928. Ne olivat satojen ihmisten hengellinen koti, ja osa oli jo ehtinyt syntyä ja elää koko lapsuutensa niiden piirissä.

Imperiumin vastaisku

Kirkoista ei ollut siis tullut Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle merkittävää kilpailijaa kuin ehkä yksittäisillä paikkakunnilla, mutta ne olivat kuitenkin osoittautuneet elinvoimaisiksi eivätkä ainakaan välittömästi olleet hiipumassa. Silti vuonna 1933 hallintoneuvos Hjalmar Kahelinin kirkolliskokoukselle tekemä aloite uskonnonvapauslain muuttamisesta tuntuu kovin ylimitoitetulta. Siinä ehdotettiin kirkosta erillisten evankelis-luterilaisten yhdyskuntien perustamisen kieltämistä, mikä luonnollisesti olisi tehnyt jo olemassa olevistakin yhdyskunnista laittomia. Hänen mukaansa evankelis-luterilaisella kirkolla oli historiallisten syiden vuoksi erikoisasema Suomessa muihin verrattuna, mikä oli tunnustettu myös laissa. Kirkkolain edellyttäessä kirkon yhtenäisyyttä jakaessaan maan kirkon toimialueiksi, siis hiippakunniksi ja seurakunniksi esti uskonnonvapauslaki tämän yhtenäisyyden toteutumisen salliessaan muiden luterilaisten yhteisöjen olemassaolon. Siksi nämä siis tuli kieltää, jotta kirkon erityisasema olisi turvattu.

Kahelin tosin myönsi, että uskonnonvapauteen kuului yksilön oikeus vapaasti noudattaa uskonnollista vakaumustaan, mutta hänen mielestään sen ei tarvinnut tarkoittaa sitä, että yksilöiden tulisi voida yhdyskuntana toteuttaa vakaumustaan. Lisäksi kellään ei voisi olla vakaumuksellista syytä perustaa erillistä luterilaista yhdyskuntaa, kun kerran kirkko oli luterilainen. Eli oikeastaan kellään ei hänen mielestään voinut olla mitään pätevää syytä perustaa omia luterilaisia yhdyskuntia.

Myös kirkolliskokouksen siviilivaliokunta kannatti Kahelinin esitystä, mutta sieltä tarttui mukaan myös tuomiokapitulinsihteeri ja varatuomari Leonard Nordlingin eriävä mielipide, sillä hänen mielestään niillä, joiden mielestä kirkon kirkkokuri ei ole oikealla tolalla tai joiden mielestä papiston sitoutumista oppiin ei voida valvoa riittävästi on oikeus muodostaa omat yhteisönsä. Hän piti vääränä sitä, että kirkko olisi ajamassa rajoituksia uskonnonvapauteen. Nordling oli myös ruotsinkielisen evankelisen liikkeen järjestön Svenska Lutherska Evangeliföreningenin varapuheenjohtaja, mikä jo antoi osviittaa siitä, että vaikka liikkeen valtaosa ei ollutkaan lähtenyt vapaakirkolliselle linjalle, löytyi sen riveistä silti ymmärrystä tuon ratkaisun tehneiden perusteluille. Muuten siviilivaliokunnan kanta oli, että oli turvattava kirkon kasvattava tehtävä mahdollisimman monien osalta. Nordling puolestaan korosti kirkon opin merkitystä ja piti siksi mahdollisena, että joku sen vuoksi eroaisi.

Tiedosto:Feliks Lujanen.jpg
Lujanen pelkäsi vallattomuutta.
Wikimedia Commons.
Varsinaisessa kokouskäsittelyssä ehdotus sai useita puoltavia lausuntoja. Rovasti Feliks Lujanen oli sitä mieltä, että opillisista syistä eroaminen johtaisi vallattomuuteen eikä katsonut sellaisen, että luterilainen eroaa luterilaisesta kirkosta perustaen oman luterilaisen yhdyskuntansa voivan kuulua uskonnonvapauslain piiriin. Opilliset erilaisuudet kirkon sisällä olivat hänen mielestään sellaisia heikkouksia, joita kaikissa muissakin yhdyskunnissa on. Edustaja J. Jussila, opettaja Iin rovastikunnasta piti riittävänä, että kukin voi oman suuntauksensa seuroissa harjoittaa uskoaan miten tahtoi. Tohtori Paavo Virkkunen piti oikeutta muodostaa tällaisia yhdyskuntia "yltiöpäisenä liberalismina". Myös herännäisrovasti Väinö Malmivaara ja lestadiolaisrovasti L. P. Tapaninen kannattivat ehdotusta, osin ilmeisesti siihen Lujasen esittämään kantaan liittyen, että herätysliikkeet vaikuttavat positiivisesti kirkkoon sen sisällä eikä niiden siksi ole syytä siitä lähteä, eikä näköjään voi antaa lähteäkään.
Kaarlo Rietrikki Kares.jpg
Kareksen kunniaksi on sanottava,
ettei hän ainakaan kaunistellut
näkemyksiään. Wikimedia Commons.

Jyrkintä linjaa edusti Kaarlo Rietrikki Kares, joka noihin aikoihin tunnettiin Lapuan liikkeen tukijana ja IKL:n kärkimiehiin kuuluvana. Hän itse asiassa vastusti ehdotusta, mutta syy oli erikoinen. Hänen mielestään se näet rajoitti uskonnonvapauslakia liian vähän ja liian epäjohdonmukaisesti, jolloin sitä olisi ollut mahdollista kiertää. Hän kyllä kannatti uskonnonvapauslain rajua muutosta, sillä hänen mukaansa evankelisluterilaiselle uskolle piti antaa "täysi arvo kansan kasvattajana ja sen kaikkia oloja määräävänä." Myöhemmin hän vielä sanoi, miten sitä sitten pitäisi muuttaa: "Jos olisi kysymyksessä aloite, jolla tahdottaisiin estää kirkosta eroamista, niin minä puolestani olisin kaikkein jyrkimpienkin toimenpiteitten kannalla. Ei minussa siinä kohden mitään estettä ole." Kares otti kantaa myös jo olemassa oleviin luterilaisiin vapaakirkkoihin toteamalla, että tässä keskustelussa kuurnitaan eli seulotaan pientä hyttystä, jonka toiminnan kieltäminen ei merkitse käytännössä mitään. Tästä saattoivat näiden kirkkojen sadat jäsenet ymmärrettävästi olla toista mieltä.

Uskonnonvapauden puolustajat

Jaakko Gummerus.jpg
Gummerukselta löytyi ymmärrystä
myös vanhoille vastustajilleen.
Wikimedia Commons.
Kareksen vastustus oli perusteiltaan aivan omaa luokkaansa, mutta vastustajista kuului myös luterilaisten vapaakirkkojen olemassaolon oikeutta puolustavien lausuntoja. Professori G. O. Rosenqvist oli sitä mieltä, että luterilaisilla kristityillä oli sama oikeus uskonnonvapauteen kuin kaikilla muillakin ja erillisten yhdyskuntien perustamiseen voi olla vakavia syitä. Kirkon puolestaan pitäisi vaalia toimintaansa hengellisin asein eikä käyttää maallista voimaa muitten kieltämiseen. Professori S. R. Björksten totesi ehdotuksen loukkaavan uskonnonvapautta. Piispa Jaakko Gummerus taas totesi, että jo syntyneet luterilaiset vapaakirkot olivat syntyneet sellaisista syistä, että niiden estäminen "merkitsisi omantunnon sortoa". Lisäksi hän sanoi, ettei siinä ollut kyseessä vallattomuus, vaan "kunnioitettavimmat omantunnon syyt." Tämä oli huomionarvoinen kanta siksi, että näiden vapaakirkkojen syntyessä Gummerus vastusti niitä aktiivisesti kirjallisesti, kävipä heidän tilaisuuksissaan kuuntelemassakin osatakseen oikein vastata näiden väitteisiin. Mutta siksi hän myös ymmärsi näiden syitä, vaikka itse piti hyvänä kansankirkon sisäistä vaihtelevuutta, eikä tahtonut käytettävän pakkoa.

Merkittävä oli myös rovasti Kauko Veikko Tammisen lausunto. Hän oli Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen johtaja, ja hänen liikkeestään hänen juuri johtajaksi tultuaan oli suurin osa näistä eronneista lähtenyt ja hän oli näitä aktiivisesti vastustanut. Silti hän puolusti nyt näiden oikeutta olemassaoloon. Tamminen iloitsi siitä, että kirkon papit pappisvalassa sitoutuvat kirkon tunnustuspykälään. Hän kuitenkin kertoi siitä, kuinka moni kirkon pappi ei ole aivan oleellisissa asioissa opetukseltaan luterilainen. Esimerkiksi hän nosti erään yliopiston professorin, joka kielsi Kristuksen ylösnousemuksen todellisuuden. Niinpä Tamminen lausui: "Kun tällaiset henkilöt saavat olla kirkon opetusistuimilla ja vieläpä papiston kasvattajina, ja tällainen olotila saa jatkua ja kehittyä, ei luterilainen kirkko enää todellisuudessa ole sitä, mitä sen virallinen tunnustus on. Silloin täytyy ehdottomasti evankelisluterilaisilla kristityillä olla oikeus erota sellaisesta kirkosta ja muodostaa toinen evankelisluterilainen kirkko, joka seisoo aivan samalla pohjalla kuin sen kirkon virallinen tunnustus on, josta hänen on ollut pakko erota." Hän ei itse nähnyt syytä erota, ainakaan tässä tilanteessa, mutta se mahdollisuus oli syytä olla olemassa. Tamminen myös sanoi, että jos tämä ehdotus hyväksyttäisiin, niin "todellisen tarpeen vaatiessa tällainen kirkon turvaksi rakennettu paperimuuri särkyy".

Päätös ja mitä siitä seurasi, ja mitä ei seurannut

Kirkolliskokouksen äänestyksessä Kahelinin ehdotus voitti äänin 61 - 34. Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen Sanansaattaja -lehdessä Lauri Takala arvosteli päätöstä jyrkästi ja ihmetteli, miten kaikenlaiset lahkot saavat perustaa vapaasti yhdyskuntiaan, mutta vakaumuksellisilla luterilaisilla ei haluta olevan sitä oikeutta. Takalan mielestä kirkon pitäisi nyt valvoa, ettei sen piirissä poikettaisi tunnustuskirjoista missään yhteydessä, jos haluttiin päätöksellä olevan "siveellistä oikeutta". Lehdessä myös julkaistiin Tammisen puheenvuoro.

Luterilaisissa vapaakirkoissa päätös ei luonnollisesti ilahduttanut, ja Wegelius julkaisi 60-sivuisen kirjasen, jossa hän argumentoi kirkolliskokouksessa esitettyjä näkemyksiä vastaan. Toisaalta sekä hän että Seurakuntaliiton Pätiälä ilmaisivat ilonsa Tammisen lausunnosta ja Pätiälä julkaisi oman kirkkonsa Seurakunta -lehdessä sekä Tammisen että Takalan kirjoitukset. Niinpä erikoisesti tämä tilanne johti osin siihen, että kirkossa pysyneet ja kirkosta lähteneet evankeliset saattoivat haudata sotakirveitään ja osoittaa arvostusta ja kunnioitusta toisiaan kohtaan.

Mutta niin, mites sen päätöksen kävi? Poliittinen ilmapiiri ei ollut suotuisa uskonnonvapauden rajoittamiselle, eikä valtioneuvosto saattanut ehdotusta lainkaan eduskuntakäsittelyyn, vaikka se vielä 1938 oli lainsäädäntöelimissä avoimena, minkä vuoksi Wegelius tuolloin julkaisi aiemmin mainitun kirjasensa. Niinpä kirkolliskokouksen ehdotuksella ei lopulta ollut mitään lainsäädännöllisiä seurauksia.

Lopuksi

Miksi siis kaivella tätä vanhaa asiaa? Ei henkilökohtaisista syistä, sillä olen itsekin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsen vaan siksi, ettei Suomen evankelis-luterilainen kirkko itse ole tätä asiaa näköjään halunnut käsitellä, lähinnä sen ovat noteeranneet asianosaiset vapaakirkot sekä Evankeliumiyhdistys historiankirjoituksessaan. Mikko Juvan kirkolliskokousten historiikissa kyllä käsitellään tätä kokousta, mutta siinä ei sanallakaan mainita tätä ehdotusta, jonka siis kirkolliskokous hyväksyi. On toki totta, että tuolloin päätettiin monia isoja asioita, kuten hyväksyttiin uusi Vanhan testamentin käännös sekä hyväksyttiin naiset kirkolliskokousedustajiksi, mutta silti tämän asian poisjättäminen tuntuu kaunistelulta.  Nämä vapaakirkot ovat yhä olemassa, ja kun ne harvoin mainitaan todetaan yleensä niiden pienuuden osoittavan, kuinka epäuskottava vaihtoehto on tunnustusluterilainen vapaakirkollisuus. On siksi kohtuullista tuoda esille se, että kerran niitä pidettiin niin suurena vaarana, että oltiin valmis pyytämään eduskunta avuksi niitä kukistamaan.

Lähteet:

Arkkila, Reijo: Kansankirkko vai tunnustuskirkko? Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen suhde Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon 1917-1939. 1975.
Juva, Mikko: Kirkon parlamentti. Suomen kirkolliskokousten historia 1876-1976. 1976.
Koskenniemi, Lauri: Avara ja tinkimätön. K.V. Tammisen elämä 1882-1946. 1994.
Wegelius, A. Aijal: Kansankirkko ja uskonnonvapaus. 1938.

perjantai 1. toukokuuta 2020

Kleofas Immanuel Nordlund, evankelisuuden nuori tähti, jonka kannel soi kauniimmin

Kirjoittaja: Ossi Tammisto


KLEOFAS IMMANUEL NORDLUND (1849-1883)

Kleofas Immanuel Nordlundin kuva
Björklundin kirjoittamasta elämäkerrasta.
Varsinais-Suomen Marttilassa saattaa kuulla evankelisen liikkeen seuroissa edelleen jonkun ehdottavan, että lauletaan "Heikolan pojan laulu".  Laulu on "Mun kanteleeni kauniimmin", joka on monelle liikkeen ulkopuolisellekin tuttu esimerkiksi muistoadresseista. Itse asiassa kyse on Siionin kanteleen laulun numero 318 "Oi, minkä onnen, autuuden" 4. säkeistöstä, sillä tuossa laulussa on suorastaan tanssahteleva sävel, kun taas tuo 4. säkeistö on laitettu laulettavaksi myös hartaammalla sävelellä numerolla 479. Samalla vaivalla siis kaksi laulua samassa kokoelmassa, näppärää. (Myönnän nyt, etten muista voiko "Heikolan pojan laulu" viitata näihin molempiin"). "Heikolan poika" puolestaan on Kleofas Immanuel Nordlund, joka laulunteon ohella oli aikanaan nuoresta iästään huolimatta yksi evankelisen herätysliikkeen keskeisiä vaikuttajia ja tunnettu  myös liikkeen ulkopuolella. Mutta kuka hän oikeastaan oli ja mitä hän teki lyhyeksi jääneen elämänsä aikana? Ja aivan aluksi, mikä ihmeen "Heikolan poika"?

Marttilasta maailmalle

File:Marttilan kirkko 1765.jpg
Marttilan kirkko, jossa isä-Nordlund saarnasi
ja joka oli pojankin ensimmäinen kotikirkko.
Wikimedia Commons.
Kleofas Immanuel Nordlund näki päivänvalon Marttilassa 23. tammikuuta 1849. Hänen isänsä oli pappi Karl Isak Nordlund, joka toimi Marttilan seurakunnan pitäjänapulaisena ja äitinsä Maria Gustava Helenius, papin tytär. Pitäjänapulaisen asunto sijaitsi Heikolan kylässä Ali-Kraapan tilan yhteydessä, sieltä siis juontaa tämä "Heikolan poika".  Isä-Nordlund oli aikanaan varsin näkyvässä roolissa alhaisesta virka-asemastaan huolimatta, sillä hän oli ensin mukana herännäisyydessä ja sen jälkeen herännäisyydestä 1840-luvulla irtautuneen evankelisuuden keskeisen johtomiehen Fredrik Gabriel Hedbergin kilpitovereita, puolustaen tämän uuden liikkeen näkemyksiä sen vastustajia vastaan julkisin kirjoituksin. Hänestä voisi siis sanoa paljonkin, mutta tehtäköön se joskus omassa kirjoituksessaan. Tässä kohtaa olennaista on se, että evankelisuus oli Kleofasin elämässä mukana alusta asti.
File:Marttilan kirkko Muistotaulu - 1.jpg
Muistotaulu Marttilan kirkon seinässä
molempien Nordlundien muistoksi.
Sen lopussa on myös "Heikolan pojan
laulu". Wikimedia Commons.

Isä-Nordlundin terveys kuitenkin oli heikko, ja hän menehtyi jo 29. maaliskuuta 1853, Kleofasin ollessa 4-vuotias. Perheen asuttua vielä muutaman armovuoden Marttilassa muuttivat he vuonna 1857 Turkuun, sillä siellä eläminen oli vielä tuolloin halpaa ja koulunkäyntimahdollisuudet paremmat. Kleofas aloittikin 1860 Turun ylemmän alkeiskoulun. Elämäkerran kirjoittajan mukaan jo silloin ilmeni, että hänellä oli suuret lahjat ja mainio pää, vaikka opinnot eivät alkuun juuri edistyneet vilkkaan ja raisun luonteen vuoksi. Tämä muuttui vasta lukiossa, jonka hän aloitti syksyllä 1865. Siellä hän alkoi keskittyä opintoihinsa huolellisemmin ilman, että hänen vilkas perusluonteensa olisi muuttunut. Toisaalta hän lukion loppupuolella alkoi ajatella myös uskonasioita henkilökohtaisemmalla tasolla, sillä vaikka hän äitinsä myötä olikin ollut mukana Turussa tuohon aikaan hyvin voimakkaan evankelisen liikkeen toiminnassa tuli hänelle vasta nyt omakohtaisesti huoli oman sielunsa tilasta. Tähän vaikutti osaltaan lukiotoveri Emil Eriksson, korppoolainen talonpojan poika, jonka kääntymys ja esimerkki vaikuttivat sekä Nordlundiin sekä kahteen muuhunkin lukiotoveriin, joista Nordlundin tavoin tuli pappeja. Eriksson piti jopa saarnoja Turun kehruuhuoneen kirkossa, ja hänen varhainen kuolemansa  keväällä 1867 vain vahvisti hänen tovereihinsa tekemää vaikutusta.

File:Jomala church 2-2.JPG
Jomalan kirkko, jossa nuori Nordlund
ihastutti ulkonäöllään paikallista
naisväkeä. Wikimedia Commons.
Niinpä Nordlund kävi ystävineen Turussa pidetyissä hengellisissä kokouksissa ja jopa joskus puhui seuroissa ja saavutti puhujana suosiota. Keväällä 1868 päättäessään lukion hän sai arvosanan laudatur. Kesäkuussa 1868 hänet merkittiin Helsingin yliopiston opiskelijaksi. Kesän hän kuitenkin vietti Jomalan pappilassa isänsä vanhan ystävän rovasti Viktor Mauritz Roslinin luona, joka rohkaisi hänen pappiskutsumustaan ja antoi hänen saarnata kirkossa ja puhua hartaustilaisuuksissa. Nuori ylioppilas lainehtivine kullankeltaisine kiharoineen teki vaikutuksen, sillä hänen ensi kertaa puhuessaan Jomalassa naiset kuiskailivat keskenään, kuinka hän oli "punainen ja valkoinen kuin Jumalan enkeli". Kaunopuheista väkeä nuo Jomalan naiset.

File:Getan kirkko1.jpg
Matka Getan kirkkoon oli päättyä huonosti,
mutta lopulta Nordlund sinne pääsi,
paholaisen kiusaksi. Wikimedia Commons.
Ahvenanmaalla sattui myös paha onnettomuus, kun Getan pastori oli pyytänyt Nordlundia saarnaamaan puolestaan kirkossaan.  Nordlund matkasi erään toisen ylioppilaan kanssa sinne hevoskärryillä, mutta Getan puolella erään korkean mäen alamäessä kärryt töytäisivät hevosta ja se pillastui niin, että se yltyi täyteen laukkaan ja eräässä tien mutkassa kärryt keikahtivat kumoon ja rikkoutuivat kaataen hevosenkin nurin. Rattaiden pyörätkin irtosivat ja vierivät nuorukaisten yli jättäen heidät ruhjotuiksi ja tajuttomiksi. Eräs ohikulkenut jalankulkija näki heidät ja auttoi sekä hevosen että miehet jalkeille. Ylioppilaiden kunto ei kuitenkaan riittänyt Getan pappilaan asti, vaan he yöpyivät eräässä maatalossa, jossa he hoitelivat vesikääreillä kipeitä jäseniään. Sunnuntaiaamuna Nordlundin toveri katsoi parhaaksi jäädä vielä potemaan, mutta Nordlund  itse päätti väsymyksestään huolimatta hoitaa lupaamansa tehtävän. Saarna oli olosuhteista huolimatta voimakas, ja ehkä hänen luonnettaan sekä käsitystään onnettomuuden, josta kirkkokansa jo tiesi, aiheuttajasta kertovat saarnan loppusanat: "Ja niin olen minä nyt, paholaisen kiusaksi, saanut saarnata Jumalan sanaa Getan kirkossa, aamen!"

Yliopistossa tekemässä vaikutusta ja Kannaksella luovimassa
Nordlund joutui aluksi murehtimaan olisiko hänellä varaa aloittaa syksyllä opintoja Helsingissä, mutta paluumatkalla Ahvenanmaalta Turkuun  häntä kohtasi melkoinen onnenkantamoinen, sillä samaa matkaa kulkenut neiti Sohlström tarjosi hänelle rahaa sen verran, että hän saattoi asua niillä Helsingissä lukukauden verran. Niinpä opinnot pääsivät alkamaan ajallaan. Nordlund erottui pian edukseen opiskelijoiden joukossa ja kiinnitti myös opettajien huomion sekä terävän ja nopean älynsä että väittelytaitojensa johdosta. Hän saattoi esimerkiksi väitellä dogmatiikan professori Aksel Fredrik Granfeltin kanssa oppikysymyksistä, Nordlund kun oli omaksunut voimakkaan tunnustuksellisen katsomuksen, toisin kuin professorinsa. Tästä huolimatta Granfelt suhtautui Nordlundiin arvostaen ja lausui kerran, että "Nordlund on hyvin lahjakas".
Johannes Bäck pastor.jpg
Vielä opiskeluaikana Johannes
Bäck ja Nordlund kuuluivat
hengellisesti eri leireihin.
Bäckistä tuli kuitenkin aikanaan
Nordlundin perustaman Evanke-
liumiyhdistyksen johtaja.
Wikimedia Commons.

Nordlund oli siis omaksunut jo kotonaan vaikuttaneen luterilaisen tunnustuksellisen ja evankelisen linjan ja oli myös Helsingissä aktiivinen evankelisen liikkeen toiminnassa. Teologian opiskelijoiden parissa oli välillä ankaraa vääntöä evankelisten ja herännäishenkisten opiskelijoiden välillä. Jälkimmäistä joukkoa edusti tuolloin esimerkiksi Johannes Bäck, joka pian papiksi tultuaan kuitenkin omaksui evankelisen vakaumuksen, tulipa aikanaan liikkeen johtajaksikin. Hän kertoi jo opiskeluaikana nähneensä Nordlundin evankelisuuden eturivin puolustajana ja että vastustajienkin oli pakko ihailla tämän rohkeutta ja puheen lahjakkuutta. Kaikki kuulemma näkivät, että Nordlundista tulee vielä jotain suurta.

24.1.1871 Nordlund valmistui korkeimman mahdollisen arvosanan saaneena. Kun hänen huonetoverinsa suuntasivat Turkuun vihittäviksi papeiksi lähti Nordlund Porvooseen, sillä piispa Schauman oli lupaillut hänelle virkamääräystä Helsinkiin. Nordlund oli näet jo opiskeluaikana nähnyt työkenttänsä juuri siellä. Ystävä Wennerströmin haaveillessa hiljaisesta maaseudusta tai pikkukaupungista Nordlund sanoi, että hän itse halusi nähdä elämää ja liikettä ympärillään eikä itse arvellut voivansa viihtyä Wennerströmin kuvaamissa paikoissa. Heikolan poika Marttilasta oli kovasti urbanisoitunut!
File:Pyhäjärvi Vpl location map.PNG
Pyhäjärven sijainti kartalla. Ei ehkä
Helsinkiin kaivanneen Nordlundin
unelmapaikka, mutta hyvin hän
sielläkin pärjäsi. Wikimedia Commons.

Ensimmäiseksi työpaikaksi tuli kuitenkin Viipurin läänin Pyhäjärven seurakunta ja kirkkoherran apulaisen pesti. Vastoin odotuksiaan Nordlund viihtyi siellä, vaikka Helsingin kutsu yhä mielessä kaikuikin. Hänen kertoessaan kohtaamisistaan paikallisten kristittyjen kanssa näkyy, kuinka hänellä oli sielunhoidollista viisautta. Paikkakunnan uskovista vain harva edusti evankelista liikettä. Vaikka Nordlund oli vakaa evankelinen hän pyrki tuomaan kantansa esiin varovasti. Monilla ei ollut edes Uutta testamenttia, vaan erityisesti monilla naisilla uskonelämässä näyttelivät keskeistä roolia unet ja ilmestykset. Nordlund ei kuitenkaan heti tyrmännyt niitä, sillä silloin yhteys hänen ja näiden naisten välillä olisi kadonnut, vaan pikku hiljaa Raamattua opettaen pyrki ohjaamaan hengellisyyttä oikeaan suuntaan.  Myös ihmisten lukiessa hänen mielestään kyseenalaisia kirjoja ei hän niitä tyrmännyt julkisesti ellei joku erikseen kysynyt, mutta opetuksessaan painotti niitä asioita, joissa koki näiden kirjojen erehtyvän ja siten yritti vaivihkaa oikaista ihmisten käsityksiä. Tämä varmastikin oli järkevä toimintamalli paikkakunnalla, jossa evankelisella näkemyksellä ei ollut mitään valmista auktoriteettia ja kertoo hyvästä tilannetajusta.

Haaveitten Helsinkiin: Pappi on saapunut kaupunkiin!

File:Deutsche Kirche Helsinki um 1870.jpg
Helsinkiä vuonna 1870, taustalla Nikolainkirkko (etualalla saksalainen
kirkko). Nikolainkirkossa Nordlund sai kirkkokansan suorastaan
lainehtimaan. Wikimedia Commons.
Toukokuussa 1871 Nordlund pääsi sitten haaveittensa Helsinkiin v.t. kappalaiseksi. Siinä hän sai toimia vuoden 1877 toukokuuhun asti, jolloin toinen sai siitä kappalaisen vakiviran. Tämä oli Nordlundin vireintä ja voimakkainta toimintakautta, ja hän kokosi runsaita kuulijajoukkoja niihin kirkkoihin, joissa hän saarnasi. Hänen saarnojensa kerrotaan olleen yksinkertaisia, loogisia ja viimeisteltyjä. Hänen äänensä ei ollut erityisen voimakas, mutta hänen saarnojensa sanotaan olleen sisäisen hehkuvan innostuksen läpitunkemia, joka vain kasvoi saarnan kuluessa. Erityisesti hänen Helsingin-aikansa alkuvaiheissa kerrotaan hänen saarnojensa saaneen joskus koko kuulijakunnan lainehtivaan liikkeeseen.  Esimerkiksi kerran Nikolainkirkossa, nykyisessä Helsingin tuomiokirkossa kerrotaan Nordlundin saarnan saaneen aikaan sen, kuinka kuulijat nousivat ja laskivat rytmillisesti penkissä niin, että täysinäinen kirkko oli kuin lainehtiva meri.

Hänen elämäkertansa kirjoittajan mukaan Nordlundin saarnat saattoivat tunkea luihin ja ytimiin, edellä kuvatun perusteella ihan konkreettisesti. Tämä toteaa myös, että vaikka Nordlund olikin evankelinen ei hänen saarnoissaan väitelty eri uskonsuuntia vastaan, vaan hänen "taistelunsa koski syntiä ja epäuskoa, hänen tarkoituksensa oli herättää omattunnot, saattaa ihmiset Kristuksessa saadun Jumalan armon tuntemukseen ja uudistettuun elämään, ei milloinkaan viedä heitä suunnasta toiseen." Hän saattoi olla joskus sanoissaan jyrkkäkin, kuten eräissä hautajaisissa, joitten vainaja oli kuollut juopuneena. Hautajaissaattue oli vainajan kotona nauttinut viinaksia sen verran runsaasti,  että kaikki kulkivat hoiperrellen ja kantajat päissään pudottivat arkun hautausmaalla maahan. Tästä Nordlund oli sen verran suuttunut, että hän tuli lausuneeksi "Helvettiin meni tämän kuolleen sielu, ja helvettiin menette tekin, koko joukko, jollette nopeasti kadu ja tee parannusta."

Nordlund toimi Porvoon piispa Schaumanin notaarina joillain tämän piispantarkastusmatkoista. Hän myös tulkkasi Schaumanin puheet tarvittaessa suomeksi. Schauman arvosti Nordlundia kovasti ja sanoi, että "Nordlundista tulee vielä teologian tohtori, professori ja piispa" ja toisella kertaa "Minulla on hiippakunnassani kaksi oivaa miestä: Hornborg ja Nordlund." Näistä Hornborg toimikin myöhemmin piispana. Nordlundkin ilmeisesti piti etenemistä korkeisiin virkoihin kiinnostavana, sillä hän teki kovasti töitä filosofian kandidaattitutkintoa varten opiskellen siihen vaadittavia asioita, mutta pappisviran tuomat kiireet pakottivat hänet keskeyttämään ne.

Evankeliumiyhdistystä perustamassa ja toisia valmentamassa

9. tammikuuta 1872 Nordlund lähetti evankelisen liikkeen isähahmolle Fredrik Gabriel Hedbergille merkittävän kirjeen, joka liittyi Nordlundin ehkä tärkeimpään saavutukseen. Tuolloin hän oli vasta vähän vajaa 23-vuotias. Siinä hän kertoi, kuinka hän Itä-Suomessa työskennellessään oli havainnut hyvän uskonnollisen kirjallisuuden tarpeen. Nyt oli eläinlääkäri Anders Silfvast myös havahtunut samaan asiaan ja halusi ryhtyä voimallisesti levittämään uskonnollista kirjallisuutta. Silfvast ajatteli varojen siihen tulevan jonkinlaisina lainoina. Nordlund oli pitänyt Silfvastin ideaa hyvänä, mutta viranomaisille tarkoitettua anomusta puutteellisena ja ideaa vielä kehittämistä tarvitsevana. Nordlund oli sitä mieltä, että varat oli saatava lahjoituksina eikä lainoina ja että jo anomustakin ajatellen piti olla olemassa selkeät säännöt, ei liian tiukat, muttei liian väljätkään. Samalla sen kautta voitaisiin koordinoida liikkeen kolportöörien, saarnaavien kirjakauppiaiden toimintaa. Hanke saisi näin laajemman pohjan ja virallisen yhdistyksen kantamaan siitä vastuuta. Hedberg antoi hyväksyntänsä ja neuvoja, ja niin lopulta syntyi  Lutherilainen Evankeliumiyhdistys, jonka säännöt Suomen senaatti vahvisti 13.11.1873. Nordlundista tuli yksi sen ensimmäisen johtokunnan jäsenistä, ja hän pysyi järjestössä aktiivisena elämänsä loppuun saakka. Kovana meriittinä voisi mainita myös sen, että kun Evankeliumiyhdistys julkaisi uuden, korjatun käännöksen luterilaisista Tunnustuskirjoista suoritti korjaustyön kaksi teologian professoria sekä pastori Nordlund kolmantena. Ilmeisen lahjakas kaveri.

Nordlund oli tarkka siitä, että yhdistyksen kolportööreillä oli oikea ja yhtenäinen käsitys Raamatusta. Hän kävi sekä keskusteluja että oli kirjeenvaihdossa näiden kanssa tämän toteuttamiseksi.  Hän myös antoi näille sellaisia kirjoja, jotka auttoivat heitä syvempään Raamatun ymmärtämiseen. Kolportöörit myös kehottivat ihmisiä, joiden kysymyksiin he eivät osanneet vastata lähettämään kysymyksensä juuri Nordlundille. Myöhemmin, kun evankelisille oli rakennettu Helsinkiin oma rukoushuone kävi Nordlund siellä aktiivisesti, vaikka osa siellä olikin nyreissään hänelle siitä, kuinka tehokkaasti hän oli toiminut sekä sen eteen, että rukoushuone tuli Evankeliumiyhdistyksen  omaisuudeksi että myös sen, että yhdistyksellä oli kontrolli sen suhteen ketkä siellä saivat puhua. Hedbergille hän mainitsi pitävänsä tärkeänä käydä kuuntelemassa myös rukoushuoneella puhuvia maallikkosaarnaajia paitsi omaksi rakennuksekseen myös siksi, että hänen esimerkkinsä rohkaisisi muitakin kuuntelemaan näitä eikä pelkästään pappeja, ainakaan pelkästään häntä itseään, sillä hänelle oli päässyt muodostumaan oma fanikuntansa.

Kolportöörien lisäksi Nordlundilla oli toinenkin väylä, jossa hän vaikutti tuleviin julistajiin, opintopiiri Collegia philobiblica, jossa kokoontui vuoden 1875 syksystä joukko teologian opiskelijoita säännöllisesti usean lukukauden ajan. He kutsuivat mukaan myös Nordlundin, joka pian käytännössä johti piiriä. Vaikka joku muu esittelikin kulloinkin läpikäytävän raamatuntekstin kävi Nordlund sen uudelleen läpi syvällisemmin. Hänen kerrotaan tehneen sen kuitenkin vaatimattomasti ja toverillisesti. Hän saattoi myös oikaista ystävällisesti alustajan mahdollisia erehdyksiä. Hän myös pyrki välttämään kaikenlaista puoluemieltä eikä halunnut alkaa kritisoimaan yliopiston opettajien käsityksiä, vaan keskustelun kallistuessa siihen suuntaan hän kehotti pitäytymään tekstissä. Useampi myöhempi julistaja sai tuosta piiristä täydennystä eksegetiikan opintoihinsa ja siten eväitä julistajan työhönsä. Yksi näistä kirjoitti vuosikymmeniä myöhemmin Nordlundin elämäkerran, joka on tässä kirjoituksessa ollut tärkeä lähde.

Mikä hinta on maksettava saadakseen Helsingistä virka? Latvian-matka ja keuhkovika
File:Eesti valga linn.png
Valka (tai virolaisittain Valgan) kaupunki
sijaitsi Venäjän vallan aikana molemmin
puolin Latvian ja Viron rajaa, ja oli
siis erinomainen paikka kummankin
maan kielten opiskeluun. Wikimedia
Commons.

Kuten aiemmin todettiin ei Nordlundilla ollut vakivirkaa. Kerran hän sellaista tosin haki ja kaupungin evankeliset tukivat häntä voimakkaasti, mutta viran sai toinen. Voidakseen toimia edelleen Helsingissä päätti hän hakea Helsingin virolais-latvialaisen sotilasseurakunnan saarnaajanvirkaa, johon hänet valittiin. Oli vain yksi mutta: olisi pitänyt osata viroa ja latviaa. Nordlund ei antanut sen olla esteenä, ja niinpä hän matkusti kevättalvella 1877 Viron ja Latvian rajalla sijaitsevaan Valkan kaupunkiin tavoitteenaan siellä oppia molemmat kielet. Hän majaili siellä konsistorineuvos Kupferin kotona vetoisassa huoneessa käyttäen runsaasti aikaa kieliopintoihin, varsinkin latvian oppimiseen. Hänen oppimiskyvystään kertoo, että hän oppi molemmat kielet riittävästi siihen mennessä, kun hän aloitti toimessaan alkukesästä 1877. Mutta raskas työskentely kieliopinnoissa sekä vetoisat asuinolot yhdessä ennen Valkaan saapumista sairastetun kuumetaudin kanssa saivat aikaan sen, että hän sai pysyvän keuhkovian. Vaikka hän saikin alettua tehokkaasti työnsä sekä sotilasseurakunnassa että samaan aikaan vastaanottamassaan virassa Helsingin työ- ja köyhäinkodin saarnaajana oli hänen työtehonsa sairauden myötä heikentynyt. Hän kyllä matkusti kesällä 1877 Norjaan erääseen parantolaan keuhkojensa vuoksi, mutta sateisen kesän vuoksi tilanne vain paheni.

Nordlund tähtäsi kuitenkin yhä eteenpäin elämässään, vaikka sairauden varjo oli hiipinyt hänen elämäänsä. Hän suoritti pastoraalitutkinnon saadakseen laajemman ylenemisoikeuden vuonna 1878. Hän sai siitä korkeimman arvosanan, joka oli Porvoon hiippakunnassa niin harvinainen, että pastori Elis Bergroth verratessaan eräässä kirjoituksessaan arvosanoissa höveliä Turkua ja tiukkaa Porvoota totesi, että "kymmeneen vuoteen yksi ainoa, tuo etevä Kleofas Immanuel Nordlund, saattoi tämän arvolauseen ottaa ja hänkin mitä suurimmilla ponnistuksilla." Nordlundin lahjat siis tunnettiin siinä määrin, että häneen voitiin viitata tällaisessa keskustelussa. Tutkielmassa hän käsitteli Saarnaajan kirjan tekijää ja puolusti siinä sitä käsitystä, että kirjoittaja oli kuningas Salomo.

Seuraavana vuonna Nordlund päätti hakea vapaaksi tullutta Porvoon tuomiorovastin virkaa ja pätevä kun oli sai vaalisijan. Tämä sai kuitenkin aikaan melkoista hämmennystä ja paheksuntaakin, sillä hän oli virkaan pyrkiessään vasta 30-vuotias, kun tuomiorovasteiksi yleensä pyrittiin vanhalla iällä. Nordlund kuitenkin tiedosti kyvykkyytensä ja ajatteli tässä olevan mahdollisuus laajempaan vaikuttamiseen. Kuvitellessa ihmisten reaktioita tuohon hakemukseen alkaa päässä kaikua Tuntemattoman sotilaan Lammion "Mikä röyhkeys!" Virkaa hän ei saanut, sillä enemmistö äänistä meni syntyperäiselle porvoolaiselle, jota varten virka oli käytännössä pedattu.

 Tämän aiheuttama pettymys saattoi myötävaikuttaa Nordlundin kunnon heikkenemiseen, jonka vuoksi hän matkusti 1880 Saksan Baijeriin terveyskylpylään. Siellä hänen olonsa paranikin, mutta kotimatkalla hän aktiivisena miehenä osallistui Tukholmassa suureen opettajakokoukseen ja vilustui matkan varrella. Siksi hän lepäili muutamia viikkoja Vihdissä, muttei silloinkaan malttanut olla matkustamasta Porvooseen pappeinkokoukseen, omien sanojensa mukaan siksi, ettei kukaan moittisi häntä laiskuudesta. Työmyyrä ei tavoistaan päässyt, eikä se tehnyt hänen kunnolleen hyvää.

Voimat heikkenevät, vauhti hiipuu, mutta sanoma sen kuin syvenee

Osittain terveytensä vuoksi ja osittain ollakseen lähellä yhtä työpaikkaansa Helsingin työ- ja köyhäinkotia Nordlund muutti vuokraamaansa Ulfåsan huvilaan Helsingin lähelle. Siellä hän elikin elämänsä loppuun saakka. Sinne muutti myös hänen äitinsä, joka oli itse asiassa kaiken aikaa asunut hänen luonaan ja hoitanut hänen talouttaan. Nordlund ei näet koskaan avioitunut, vaikka olisi voinut kuvitella jo Jomalan kirkossa ihastusta ulkonäöllään herättäneellä nuorella miehellä olevan ottajia. Kun syksyllä 1877, samana vuonna jolloin hänen keuhkovikansa oli päässyt kehittymään, osa collegia philobiblican jäsenistä palasi Helsinkiin juuri kihlautuneina oli Nordlund todennut näille: "Teitte oikein mennessänne kihloihin. Niin olisi minunkin pitänyt aikaisemmin tehdä." Toisten sanoessa, että ehtiihän sitä vielä Nordlund vastasi: "Ei, on liian myöhäistä, sillä nyt minun terveyteni on jo niin heikossa kunnossa, että olisi kevytmielistä ajatella avioliittoa." Oliko Nordlundilla aikanaan ollut joku tietty neito mielessä jäänee arvoitukseksi, mutta jo 28-vuotiaana hän nähtävästi katsoi avioliiton itselleen menetetyksi mahdollisuudeksi.

Alati heikentyvä Nordlund kirjoitti vielä 1882 voimakkaalla kritiikillä leviävää vapaakirkollisuutta vastaan, jonka hän oli nähnyt liiaksi keskittyvän ihmisen omiin tekemisiin, kääntymiseen ja aktiiviseen todistamiseen jopa oman uskossa kasvamisen ja yhteyden rakentamisen Herraan kustannuksella. Tähän huoleen häntä olivat johtaneet jotkin henkilökohtaiset kohtaamiset. Hän oli huolissaan siitä, miten iskulauseesta "Tule Jeesuksen luo" voi tulla lakimainen vaatimus, kun sen pitäisi iloinen sanoma, joka välitetään Kristusta saarnaamalla ja sakramentteja käyttämällä. Niissä tarjottuun kehotukseen tulla Jeesuksen luo hän kyllä kannusti voimakkaasti vastaamaan. Nordlund ei siis vastustanut herätysjulistusta, mutta hänelle oli tärkeää tällaisen julistuksen Kristus-keskeisyys, olennaisempaa kuin se mitä ihminen tekee on se, mitä Kristus antaa.

Vaikka viimeiset vuodet olivat Nordlundille tuskaa ja kärsimystä kokivat samalla muut, että ne myös kypsyttivät häntä, muuttaen kaiken hänen tuolloin puhumansa ja kirjoittamansa entistä täysipitoisemmaksi. Niihin oli tullut aivan uutta syvyyttä, vaikka häntä oli arvostettu ennenkin.

Vielä vuonna 1882 Nordlund kävi hoidattamassa itseään Saksassa ja oli toiveikas toipumisensa suhteen. Hän kuitenkin alkoi yhä enemmän työstää sitä, että tulisi luultavasti kuolemaan nuorena, mihin liittyi sekin, että hänen oli koko ajan supistettava tekemäänsä työtä. Nähdessään viimeisenä elinkesänään erästä entistä opintopiiriläistään hän oli tätä ja tämän vaimoa katsottuaan todennut: Noin onnellinen minäkin olisin voinut olla, jollen ylpeydessäni olisi tahtonut olla pappina pääkaupungissa." On varmasti ollut ahdistavaa ajatella, että juuri se, mitä hän oli tehnyt voidakseen tehdä työtä Helsingissä, mikä oli hänelle keskeinen työnäky olikin samalla aiheuttanut hänen hitaan ja tuskallisen hiipumisensa.

"Kristus on minulle elämä, ja kuolema on minulle voitto

Vaikka hänen vointinsa olikin heikentynyt pitkään hänen lähtönsä oli silti yllättävä, sillä hän ei ollut vuoteenomana vaan saattoi kulkea jalkeilla. Hänen lähtönsä tästä maailmasta tapahtui 25. syyskuuta 1883, Kleofaan nimipäivänä. Tuona päivänä kävi useampia ihmisiä onnittelukäynnillä ja Nordlund jaksoi kävellä, vaikka istuikin pitkät tovit keinutuolissa. Klo 12 ja 13 välillä häntä kävi myös tapaamassa Evankeliumiyhdistyksen kolportööri Gustaf Vilhelm Rask, jolle Nordlund sanoi: "Minusta tuntuu nyt, että lähestyn loppuani." Tällöin Rask kysyi, ovatko kivut siis kovia, jolloin Nordlund sanoi: "Eivät, mutta tunnen suurta heikkoutta. En luule, että Herra minua vielä kutsuu kotiin, jollei heikkous nouse äärimmilleen, niin etten enää saata hengittää. Mutta tapahtukoon Herran tahto. Tyydyn menemään kotiin Herran luo, milloin vain Jumala vain haluaa." Hetken päästä hän sanoi vielä: "Kristus on minulle elämä, ja kuolema on minulle voitto." Keskustelun iankaikkisesta elämästä päätteeksi Nordlund lausui vielä: "Pysykäämme evankeliumin opissa, jonka kautta Herra on meidät kutsunut, iloisina ja rohkeina." Sitten hän väsymyksensä vuoksi paneutui vuoteeseen ja puoli kuudelta illalla nukahti uneen, josta ei enää tässä ajassa herännyt. Hän oli 34-vuotias.

Nordlundin elämässä ilmenneet tavaton toimintatarmo ja muidenkin huomaama lahjakkuus yhdistyivät isän varhaiseen kuolemaan, oman sairastumisen aiheuttamaan hiipumiseen ja varhaiseen kuolemaan. Tätä hänen elämänsä kaksinaista luonnetta, valoa ja varjoa kuvastaa tavallaan myös hänen tunnetuin laulunsa, joka kuten alussa kerrottiin on Siionin kanteleessa jaettu kahdeksi eri lauluksi. Hänen elämässään oli paljon iloa ja onnistumisen riemua, mihin sopii reippaasti laulettava laulu 318 "Oi, minkä onnen autuuden nyt usko myötään tuo". Mutta siinä oli myös kaihoisa puolensa, kipu ja ahdistus, jonka keskellä teki varmasti mieli hartaasti huokailla laulun 479 sävelellä "Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi". Kuitenkin hän sai lyhyen elämänsä aikana luoda yhden pysyvän muistomerkin, sillä alkujaan kirjojen levittämistä varten perustetusta Suomen Luterilaisesta Evankeliumiyhdistyksestä (Sley) tuli evankelisen herätysliikkeen keskusjärjestö, joka toimii edelleen ja joka yhdessä siitä versonneiden sisar- ja tytärjärjestöjen ja -liikkeiden kanssa pitää edelleen yllä sitä hengellistä perintöä, jonka varassa Nordlundkin uskalsi elää ja kuolla.

LÄHTEET:

Reijo Arkkila ja Markku Niemelä: Elävän veden virrat. Suomen evankelinen herätysliike sivuvirtoineen. 2017.
I. A. Björklund: Kleofas Immanuel Nordlund. 1928.
Erkki Kansanaho: Tietoa [Tunnustuskirjojen] suomennoksista. 1987. http://tunnustuskirjat.fi/suomennokset.html
Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1870-1895. 1967.
Sigfrid Sirenius: Elis Bergroth. Julistaja - taistelija - ihminen. 1954.