Kirkkohistorian kahinaa: Porin kirkon ihmepelastuminen tulelta 1801 ja sen rukousvartijat

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Entisinä aikoina ovat tulipalot olleet Suomenkin kaupunkien alituisena vaarana. Historiassamme tunnetuin on Turun palo vuonna 1827, mutta monet muutkin kaupungit ja kylät ovat joutuneet lieskojen saaliiksi. Roihun niellessä hohtavaan kitaansa kaiken tielle osuneen on jonkunkin rakennuksen pelastuminen ollut suuri ilon aihe. Siksi Porin palossa 1801 kirkon ihmeenomainen säästyminen liekeiltä jäi pysyvästi aikakirjoihin siitä huolimatta, että vastaavaa onnea ei sille enää vuoden 1852 palossa suotu. Näistä kahdesta palosta ajattelin nyt lyhyesti kertoa.

Tuntemattoman tekijän maalaus Porin palosta vuonna
1852. Wikimedia Commons.

Ensimmäinen tulipalo ja kirkon rukousvartio

1800-luvun alkuun tultaessa Porin kaupunki oli kasvanut nopeasti ja siitä oli tullut varakas satamakaupunki, josta vietiin runsaasti puutavaraa sekä tervaa. Tähän suotuisaan kehitykseen 10. kesäkuuta 1801 valloilleen päässyt tulipalo antoi ankaran iskun. Kaupunki tuhoutui lähes kokonaan, sillä 272 rakennusta paloi ja yli 2000 ihmistä jäi kodittomaksi. Porissa asui vuonna 1800 yhteensä 2586 henkeä, eli tuho suhteessa kaupungin kokoon oli valtava. Kuolonuhreja oli kuitenkin vain yksi, nuori poika.

Porin kartta vuodelta 1799. Tällainen kaupunki oli
pari vuotta ennen paloa. Wikimedia Commons.

Liekit uhkasivat myös kaupungin kirkkoa. Sen suojelutyössä käytettiin sammutuskaluston lisäksi myös toista, yliluonnollista keinoa. Muiden kauhuksi kaupungissa tunnettu maallikkosaarnaaja ja näkyjen näkijä Anna Lagerblad (tunnetaan myös sukunimellä Haapakoski) (1747-1811) marssi kirkkoon ja asettui sen alttarin eteen rukoilemaan varjelusta kirkolle. Huolimatta siitä, että tuli riehui jo kirkon ympärilläkin hän kieltäytyi nousemasta, vaan jatkoi innokasta rukoustaan.

Erään kertoman mukaan hän ei olisi joutunut rukoilemaan aivan yksin, vaan hänen vierellään oli kirkolle varjelusta anomassa myös räätäli Iisak Lemberg, maallikkosaarnaaja hänkin. Molemmat olivat vuonna 1799 kuolleen porilaisen herätysliikevaikuttajan Juliana Söderborgin, jonka esittelin edellisessä kirjoituksessani ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2021/01/kuninkaan-edessa-rukoillut-porin.html ), ystäviä. Kirkko säästyi tulelta, vaikka rakennukset sen ympärillä tuhoutuivat. Tapaus oli omiaan lisäämään Annan jo ennestäänkin melko suurta mainetta, sillä kansa näki kirkon pelastumisen hänen ansiokseen. Annasta olisi paljonkin kirjoittamista, mutta tässä kirjoituksessa rajoitumme kertomaan tuosta rukousvartiosta. Ehkä toiste enemmän.

Johan Knutsonin piirros Porin kirkosta 1840-luvulta.
Kirkko oli rakennettu vuonna 1701. Wikimedia Commons.

Liekkimeren paluu ja uusi rukousyritys

Kaupungille palo oli luonnollisesti kova isku, ja jälleenrakennus vei aikaa. Suomen sota vuosina 1808-1809 hidasti muutenkin hidasta jälleenrakennusta, ja vuonna 1809 Porin tontit olivat vieläkin tuhkan peitossa. Meni parikymmentä vuotta, ennen kuin Porin talous toipui. Vähitellen ulkomaankauppa pääsi jälleen vauhtiin ja purjelaivanvarustus kiihtyi. 1840-luvulla kaupungissa alkoi oikea kulta-aika. Saksan Lyypekkiin suunnannut puutavaran vienti kasvoi siinä määrin, että tuli tarvetta lisälaivoille ja Reposaareen perustettiin uusi veistämö. Porista tuli Suomen johtava laivanvarustajakaupunki, ja sahatavaraa kulki Välimerelle asti.

Porin karttta vuodelta 1852, juuri ennen tuhoa.
Wikimedia Commons.

Reipasta tahtia kehittyvälle kaupungille 22. toukokuuta 1852 olikin kuin raju isku palleaan, pahempikin. Kaupunkia kohtasi jälleen tulipalo, joka hävitti lähes koko kaupungin. Kaupungissa oli rakennettuja tontteja yhteensä 392, ja niistä valkea tuhosi 295. Seuraavana vuonna syttynyt Krimin sota ja sen heijastuminen Itämerelle Oolannin sotana vaikeutti jälleenrakennusta, kun englantilaiset sotalaivat pelottelivat porilaisia Pihlavanlahdella. Sota myös näivetti ulkomaankaupan ja merenkulun. Osa kotinsa menettäneistä asuikin vuosikymmeniä maakuopissa, 'kuoppakaupungissa'.

Kaupungin jälleenrakennuksen yhteydessä kaupungin
asemakaavaa väljennettiin huomattavasti uusien
vastaavien onnettomuuksien välttämiseksi.
Wikimedia Commons.

Tälläkin kertaa Porin kirkossa oli palon aikana rukoilija, nimittäin Juliana Fagerlund, kirkon vahtimestarin Juhana Fagerlundin vaimo. Kesken rukouksen hänelle tultiin ilmoittamaan, että hänen omakin kotinsa oli syttynyt tuleen, jolloin Juliana riensi pelastamaan pienen lapsensa. Kirkko paloi, mutta Juliana ei palanut ainakaan mukana. Hänen kerrotaan surreen enemmän sitä, että Herran huone paloi kuin oman asuntonsa tuhoa.

Kaupungin toipumista ja rukoilijan jälkivaiheita

Vähitellen kaupunki nousi jaloilleen, ja 1864 vihittiin käyttöön nykyinen Keski-Porin kirkko. Ilmeisesti Juhana Fagerlund toimi tämänkin kirkon vahtimestarina. Ainakin vuonna 1893 Satakunta -lehdessä mainitaan, että entisen kirkonvahtimestarin, Juho Fagerlund -vainajan leski Juliana Fagerlundin pyyntö saada vielä kyseisen vuoden ajan saada hänen miehelleen myönnettyä eläkettä ei hyväksytty. Fagerlundien mainitaan pitäneen rukoilevaisseuroja kodissaan ja Juliana innostui toisinaan seuroissa hyppimään innosta muiden samoin toimivien mukana, mutta katui jälkikäteen osallistumista sellaisiin hurmoksellisiin purkauksiin. Juliana itse kuoli kello seitsemältä ennen puoltapäivää 3. heinäkuuta 1903, 79 vuoden, 5 kuukauden ja 27 päivän iässä pitkällisen sairauden jälkeen. Kuolemasta ilmoitettaessa ei mainittu mitään hänen yrityksestään toistaa vuoden 1801 ihme, ja 1905 Porin seudun herännäisyydestä kirjoittanut J.W. Wallin kirjoittaa vuoden 1852 kirkkopalosta kansan sanoneen, että silloin olisi tarvittu "toinen Anna L. siellä rukoilemassa."

Keski-Porin kirkko, palaneen kirkon seuraaja, vihittiin
käyttöön 1864 ja palvelee edelleen. Wikimedia Commons.

Eikö Juliana Fagerlundin rukousyritystä muistettu vai eikö sitä huomioitu, se kun ei näyttänyt johtaneen tuloksiin? Toisaalta, mikä on laskettava tulokseksi? Jotkut lähteet sanovat Porissa syntyneen hengellistä herätystä tulipalon jälkiseurauksena. Lisäksi Fagerlund ei jättänyt 'vartiopaikkaansa' oman vaan lapsensa turvallisuuden vuoksi. Tämänkin voi lukija halutessaan tulkita johdatukseksi, jonka seurauksena hän ei palanut kirkon mukana. Joka tapauksessa, kerrottuani kuuluisamman vuoden 1801 rukoilijan tarinan halusin nyt välittää eteenpäin myös kertomuksen vuoden 1852 rukoilijasta.