Korpelalaisuus - lentävän arkin ja seksuaalisen vapauden kultti Pohjois-Ruotsista

 Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Maaliskuussa 2025 ilmestyi elokuva Valitut (ruotsiksi Rörelser), joka sijoittuu 1930-luvun Tornionjokilaaksoon ja saa innoituksensa siellä tuolloin vaikuttaneesta lestadiolaislähtöisestä hengellisestä liikkeestä, korpelalaisuudesta. Elokuvaa en ole ainakaan vielä nähnyt, mutta korpelalaisuus on jo ennestään tuttu, ja minulta toivottiin kirjoitusta aiheesta. Tässä siis lyhyt johdatus kyseiseen liikkeeseen, joka toimii lähinnä varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka homma voi lähteä pahasti keulimaan. Esittelen pitkälti liikkeen taustoja, sen villeimmistä tempauksista kiinnostuneille suosittelen Nadja Mikkosen toteuttamaa Ylen kuunnelmaa viime vuodelta: Seksiä, viinaa ja alapään kampaamista hurmosliikkeessä – korpelalaisuuden nousu ja tuho | Elävä historia | Yle Areena

Korpela - karismaattinen ja kiistelty saarnaaja

Liikkeelle nimensä antanut Toivo Korpela (1900-1963) ei ollut Tornionjokilaaksosta päinkään, vaan maatalon poika Ähtäristä. Siellä hän nuoruudessaan liittyi vanhoillislestadiolaisuuteen, ja asevelvollisuuttaan suorittaessaan hän kävi Helsingissä ahkerasti seuroissa. Pari kertaa häntä pyydettiin myös puhumaan kotiseuroissa, mutta kun hän alkoi oma-aloitteisesti pyrkiä saarnaajaksi pidettiin tätä sopimattomana.

Kotiseudulleen palattuaan hän sai kuitenkin saarnata paikallisissa vanhoillislestadiolaisten seuroissa. Vähitellen hän alkoi tehdä pitkiä saarnamatkoja Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla sekä Lapissa ilman kutsujaa tai lähettäjää. Taitavan ja mukaansatempaavan puhetyylinsä vuoksi hänet otettiin kuitenkin usein mielellään vastaan ja Kittilässä sekä Muoniossa syntyi herätystäkin.

Toivo Korpela on tässä kuvassa seisaallaan oleva mies. Kuva Wikimedia Commons: 
File:Toivo Korpela 1900-1963 (1945).jpg - Wikimedia Commons

Syystalvella 1928 Korpelan saarnamatka ulottui ensi kertaa Tornionjokilaakson Ruotsin puoleiseen osaan. Paikalliset vanhoillislestadiolaiset ottivat hänet hyvin vastaan ja hän sai pitää seuroja useilla paiakkakunnilla yhdessä kahden vanhemman saarnaajan, Mikko Pääkkölän (1850-1938) Kittilästä ja Karl Sandbergin (1862-1935) Alatorniolta kanssa. Tällöin Korpelan julistuksen ei sanota poikenneen liikkeen muiden saarnaajien opetuksesta, mihin saattoi vaikuttaa toisten saarnaajien läsnäolokin. Korpelan seuroissa monien kerrotaan tehneen parannuksen, mutta ainakin myöhemmin monien kuulijoista katsottiin kiintyneen enemmän Korpelaan itseensä kuin tämän julistuksen sisältöön.

Joka tapauksessa herätystä näytti syntyvän, eikä se aluksi poikennut muodoltaan perinteisemmistä herätyksistä. Sen vaikutuksia on rovasti J. E. Eklund kuvannut seuraavasti:

"Erittäinkin nuoriso ja naiset ottivat osaa hänen seuroihinsa, mutta myöskin varttuneeseen ikään ennättävät miehet. Täälläkin syntyi herätys. Kirkon suomenkielisissä jumalanpalveluksissa, joissa varhemmin ei ollut kuulijoita enempää kuin ruotsinkielisissä, oli nyt läsnä suuria joukkoja nuoria, hartaasti veisaavia ihmisiä. Ruotsista ja Suomesta me hankimme heille raamatuita. Heidät valtasi voimakas halu tutkia Jumalan sanaa. Alttarikaiteen ääreen he nöyrästi polvistuivat nauttimaan ehtoollisen sakramenttia."

Myöskin vanhoillislestadiolainen pappi Väinö Havas, josta tulee jäljempänä enemmän puhetta kertoi matkoillaan nähneensä vuosina 1932 ja 1933 herätyksen positiivisia vaikutuksia ja piti herätystä aitona, vaikka Korpelan henkilöön ja julistukseen hän suhtautui epäilyksellä.

Väinö Havas (1898-1941) oli suomalainen vanhoillislestadiolainen pappi, joka vieraili useasti Pohjois-Ruotsissa. Hän suhtautui aluksi myönteisesti alkaneeseen herätykseen, mutta Korpelan persoona herätti hänessä epäilyjä. Myöhemmin hän sai esittää analyysejään liikkeestä Suomen lehdistölle. Wikimedia Commons: Tiedosto:Väinö R. Havas.jpg – Wikipedia

Korpela sivuun vanhoillislestadiolaisuudesta

Huhtikuussa 1929 pidettiin Oulussa puhujainkokous, jossa Korpela oli itsekin mukana ja jossa hänen elämänsä ja toimintansa oli yksi käsiteltävistä aiheista. Häneen kohdistettiin voimakkaita syytöksiä niin sopimattomasta käytöksestä kuin puheistakin. Päätellen myöhemmistä lehtijutuista yksi epäilyttävä asia on saattanut olla kommunistiset vaikutteet, olipa hänen kuultu jopa puolustelleen Neuvosto-Venäjää. Kehotuksista huolimatta Korpela ei suostunut tekemään parannusta asioista, joista häntä syytettiin. Kokouksessa hyväksyttiin ponsi, jossa kiellettiin Korpelaa esiintymästä puhujana siihen asti, että Ähtärin vanhoillislestadiolaiset katsoisivat hänen tehneen parannuksen. Lisäksi siinäkin tapauksessa, että Korpelalle annettaisiin lupa puhua tulisi hänellä olla näissä tilanteissa mukanaan vanhempi koeteltu puhuja.

Tässä kohtaa Korpela yritti saada puhujanoikeutensa takaisin vippaskonstein. Hän kirjoitutti siskollaan kirjeen vanhoillislestadiolaisuuden johdolle. Kirje oli lähetetty Ähtärin vanhoillislestadiolaisten nimissä ja siinä väitettiin Korpelan olevan nuhteeton ja kelvollinen kiertämään puhujana. Huijausyrityksen paljastuminen luonnollisesti heikensi entisestään Korpelan mainetta.

Syksyllä 1929 Korpela matkusti jälleen Ruotsiin, jossa hänen kannattajansa olivat pysyneet hänelle uskollisina. He jopa lähettivät vanhoillislestadiolaisten johdolle kirjeen, jossa vaativat Korpelan saarnakiellon peruuttamista uhaten oikeustoimilla. Näillä uhkauksilla ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta.

Korpelan nyt jatkaessa saarnaamistaan Ruotsissa sisältyi siihen voimakasta arvostelua seudun muita lestadiolaissaarnaajia sekä pappeja kohtaan, jälkimmäiset Korpela tuomitsi suoraan helvettiin. Korpelan tavaksi muodostui viettää talvet Ruotsissa, kesät kotitilaansa viljellen Ähtärissä. Hän loittoni yhä enemmän valtavirtalestadiolaisuudesta. Hänen puheissaan oli silti vetovoimaa, ja erityisesti nuorten naisten sanotaan innostuneen hänen saarnoistaan niin, että saattoivat seurata häntä monien peninkulmien päähän.

Vuodenvaihteessa 1931-1932 Tornionjokilaakson vanhoillislestadiolaiset puhujat pitivät Lannavaarassa kokouksen, jossa yhdyttiin liikkeen johdon Suomessa tekemään päätökseen ja kehotettiin jälleen kerran Korpelaa parannukseen. Korpela olikin taipunut ja tunnustanut virheensä pyytäen niitä anteeksi ja luvaten palata kotiseudulleen sekä tehdä siellä julkisen parannuksen. Seuraavan viikon talviseuroissa Sopperossa Korpela kuitenkin perui tekemänsä parannuksen hyökäten saarnassaan muita puhujia vastaan ja vaati sovintokirjan polttamista.

Tämän jälkeen muut saarnaajat alkoivat toimia määrätietoisesti Korpelaa vastaan. Vielä 1933 Korpela lähetti Oulussa kokoontuvalle vuosikokoukselle kirjeen, jossa vakuutteli syyttömyyttään ja kertoi Pohjois-Ruotsissa aikaansaamistaan suurista herätyksistä. Kokous antoikin tunnustusta sille "Jumalan (ei kenenkään ihmisen)" työlle, jota siellä oli tapahtunut, mutta kehotus parannukseen ja saarnakielto pysyivät voimassa. Tässä kohtaa Korpela teki täyden pesäeron lestadiolaisuuteen.

Siikavaaran ja Niemen apokalyptinen arkki

Tässä vaiheessa hänen otteensa alkamastaan liikehdinnästä alkoi kuitenkin lipsua, eikä hän kevään 1933 jälkeen tosiasiallisesti johtanut tuota liikettä, joka sai häneltä nimen korpelalaisuus. Oleskeltuaan puoli vuotta Ähtärissä hän palasi syksyllä 1934 Ruotsiin, jossa liikkeen johtoon olivat nousseet Sigurd Siikavaara (1900-1965) ja Arthur Niemi (k. 1936) Pajalasta.

Arthur Niemi oli toinen niistä paikallisista miehistä, jotka ottivat Korpelan alkaman 
herätyksen johdettavakseen. Niemen kuoltua 1936 jäi Sigurd Siikavaara käytännössä yksin 
johtajaksi. Wikimedia Commons: File:Arthur Niemi 1930s.jpg - Wikimedia Commons

Siikavaara ja Niemi ilmeisesti vaikuttivat korpelalaisuuden opinmuodostukseen Korpelaa enemmän. Heidän mukaansa uusi, vuonna 1933 ilmestynyt Vanhan testamentin suomennos oli Matteuksen evankeliumissa mainittu "hävityksen kauhistus". Vanhoillislestadiolaisuudessa suhtauduttiin siinäkin kriittisesti uuteen käännökseen, mutta korpelalaisten väite haluttiin kuitenkin sekin torjua.

Siikavaara ja Niemi olivat saaneet vaikutteita Jehovan todistajien materiaaleista ja kehittivät omalaatuisen opin pian tapahtuvasta maailmanlopusta sekä arkista, joka hakisi uskovat sitä ennen Palestiinaan. Korpela, Siikavaara ja Niemi olivat Ilmestyskirjan kolme enkeliä. Vuoden 1934 alusta laskettiin alkaneen 3 ja puolen vuoden ajan ajanjakso, jonka aikana "armontaivas" on suljettu niin, ettei kellekään maailmasta tulevalle eli siis niille, jotka eivät vielä olleet uskossa voinut saarnata evankeliumia eikä julistaa synninpäästöä. Tämän vuoksi Korpelakaan ei voinut enää saarnata parannusta, mutta tilalle tuli Ilmestyskirjan selittämisen lahja. Mainittakoon muuten, että tuon edellä mainitun ajanjakson pituus vaihteli huomattavasti, välillä lyhentyen, välillä pidentyen.

Siikavaaran ja Niemen tulkittiin olevan Ilm. 11:3:ssa mainitut kaksi profeettaa. Korpelalaisten parista löytyivät myös Ilmestyskirjan 8. ja 9. luvussa mainitut seitsemän enkeliä, tosin heistä kuudes erosi liikkeestä, jolloin tilalle piti valita uusi.

Ilmestyskirjasta löytyi myös niiden luku, jotka Tornionjokilaaksossa pelastuisivat, nimittäin Ilm. 13:16-18:sta mainittu 666. Harvoin olen nähnyt tuota lukua tuolla tavoin positiivisena tulkittuna. Tämä joukko olisi niitä, jotka pilkkaa kantaen olivat lähteneet Babylonista. He eivät saaneet enää julistaa kenellekään syntien anteeksiantamista eivätkä sitä muiltakaan anoa, tai saisivat pedon merkin ja joutuisivat kadotukseen.

Mitä tulee edellä mainittuun arkkiin, niin sen oli tarkoitus kuljettaa nämä 666 henkeä Palestiinaan, jonne Siikavaara ja Niemi lentävät edeltä. Ebba Strålberg -niminen nainen oli saanut ilmestyksen, jonka mukaan arkki laskeutuu Kiirunan kirkon luokse, missä se viipyisi 1000 päivää, jona aikana Pohjolassa tulisi 70 000 henkeä kristityiksi. Tämän jälkeen arkki lähtisi Palestiinaan, jonne laskeutuu myös Uusi Jerusalem. Tätä seuraisi suuri herätys pakanoiden parissa, joista pelastuu 101 miljoonaa. 

Nämä 101 miljoonaa yhdessä 144 000 Israelin sukukunnista pelastetun juutalaisen ja 666 korpelalaisen kanssa olisivat sitten Palestiinassa yhdessä 10 vuotta. Tämän jälkeen seuraa maailmanloppu ja tuo maa otettaisiin Taivaaseen. Pohjois-Ruotsissa puolestaan alkaisi suuri uskonsota, jossa Englanti, Ranska ja Neuvosto-Venäjä tulisivat puolustamaan Suomen, Ruotsin ja Norjan vainoamia 70 000 kristittyä, jotka kuitenkin joutuisivat marttyyrikuoleman uhreiksi.

Näin uutisoi Aamulehti 10.4.1935.

Pikaisen maailmanlopun odotus sai monenlaista levottomuutta aikaan. Huhtikuussa 1935 uutisoitiin, kuinka Pajalan Kaunisvaaran kylässä jäivät useat lapset maanantaina pois koulusta siksi, että heidän vanhempansa pitivät koulunkäyntiä maailmanlopun lähestymisen vuoksi tarpeettomana. Korpelalaisten mainittiin myös rikkoneen kylään vievät puhelinjohdot, koska puhelinta pidettiin jumalattomuuden ilmauksena.

Muodoslompolon kylässä oli nuoriso puolestaan alkanut kulkea kantaen pahvitötteröitä käyttäen niitä kovaäänisinä, joilla huudettiin kirouksia. Näin tehtiin esimerkiksi erään tytön hautajaissaattueelle. Uutisen mukaan palmusunnuntaina oli kuitenkin alkamassa riemuviikko, joka lopettaisi kaikki kiroamiset.

Vaikka liikkeen voimistumisesta uutisoitiinkin saattoi kyse olla enemmän sen tulemisesta näkyvämmäksi kuin määrällisestä kasvusta. Päinvastoin joukon radikalisoituessa monet lähtivät liikkeestä. Vanhoillislestadiolainen pappi Väinö Havas, joka vieraili vuosina 1932-1935 vuosittain Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilla saarna- ja sielunhoitotyössä arveli Pohjolan Sanomille, että vuoden 1934 syksyllä korpelalaisia oli ollut noin tuhat, mutta että lopunajallisten tulkintojen jälkeen kannatus olisi laskenut enää noin 200-300 henkeen pääosin Kiirunan, Muodoslompolon ja Kaaresuvannon alueilla. Osa kylistä oli tyystin sulkeutunut korpelalaisilta. Havas muuten piti herätystä alkujaan aitona, mutta piti onnettoman sen kiinnittymistä Korpelan henkilöön, joka oli sopimaton hengelliseen työhön.

Korpela poistuu pohjoisesta, liike radikalisoituu

Korpela itse poistui Ruotsista kevättalvella 1935 palaamatta sinne enää takaisin. Havaksen Kotimaalle antaman lausunnon mukaan hän pakeni liikkeen hurmoksellisuuden lisääntymistä. Havaksen mukaan Korpelalla oli Ruotsissa liikkuneiden puheiden mukaan ollut toiminnalleen taloudelliset motiivit, mihin väitteeseen pitää tosin suhtautua varauksella. Edelleen Havaksen mukaan Korpela olisi Ruotsissa ainakin aluksi epäillyt Siikavaaran ja Niemen tulkintoja, "mutta kun miehellä ei ollut sisäistä pontta eikä rakkaus kuolemattomiin sieluihin ollut kysymyksessä saivat asiat luistaa omalla painollaan lopullista katastrofia kohden."

Helsingin Sanomat haastatteli Korpelaa maaliskuun lopulla. Tässä jutussa Korpela kovasti vähätteli kannattajiinsa kohdistuneita väitteitä. Väitteisiin Lutherin ja Laestadiuksen postillojen hylkäämisestä hän vastasi "Minä pidän paljon Lutherista ja samoin postillat kalliina". Kysyttäessä arkista Korpela kiisti ainakaan itse siitä puhuneensa, vaikka sanoikin, että ehkä sellainen on jollekin kirkastunut. Asia oli varmasti Korpelalle kiusallinen, sillä hänen ostaessaan Ähtärissä lautoja kotitarpeiksi oli joku kysynyt, että niistäkö se arkki tehdään. Korpela sanoi olevansa taas syksyllä menossa Ruotsin puolelle.

Korpelan koti vuonna 1935 Ähtärissä. Helsingin Sanomat 86/1935.

Tuo matka ei tosiaan koskaan toteutunut, mihin varmaan vaikutti korpelalaisten seuraava tempaus. Kiirunassa korpelalaiset alkukeväästä 1935 valtasivat itselleen vanhoillislestadiolaisten rukoushuoneen. Apuna oli rukoushuoneen uusi nuori vahtimestari, josta tuli Ilmestyskirjan seitsemäs enkeli. Siellä pidettiin hurjia seuroja, joista ulkopuolelle asti kuului kovaääninen ja runsas kiroilu, kävipä välillä joku ovellakin suurelle yleisölle huutamassa. Lopulta lauantai-iltana 6. huhtikuuta 1935 viranomaiset puuttuivat tilanteeseen. Kahdeksan henkilöä pidätettiin, näiden joukossa Siikavaara ja Strålberg, ja osa heistä toimitettiin Furunäsin mielisairaalaan. 

Rukoushuoneessa oli korpelalaisten jäljiltä silminnäkijöiden mukaan hävityksen kauhistus: Raamatut ja virsikirjat revitty ja vanhojen saarnaajien valokuvat heitetty lattialle. Väinö Havas kertoo käyneensä 9. huhtikuuta Kiirunassa ja tavanneensa useita entisiä korpelalaisia, jotka tulivat vanhoillislestadiolaisten seuroihin. Osa heistä pyysivät siellä anteeksi erehdyksiään. Havaksen vaikutelma olikin, että liike oli Kiirunassa nyt häviämässä. Havas totesikin Kotimaassa, että korpelalaisuudesta lähteneitä olisi kohdeltava säälien ja hellävaraisesti. Hän oli huolissaan siitä, että osa liikkeeseen pettyneinä hylkäisi koko kristillisyyden sekä siitä, että korpelalaisuus oli tahrannut lestadiolaisuuden ja myös suomalaisuuden mainetta.

Siikavaaran paluu

Juhannuksen aikoihin Siikavaara päästettiin vapaaksi hoitamaan maatilaansa ja kauppaliikettään. Hänelle annettiin liikkumiskielto ja määräys toimia rauhoittavasti kotikylänsä korpelalaisten parissa. Jonkinlaisen käskyn hän antoikin ulkopuolisia häiritsevien toimien lopettamisesta. Karjala -lehdessä julkaistussa matkakertomuksessa kerrotaan vierailusta Siikavaaran kotona, missä oli koolla useita korpelalaisia. Isäntä otti vieraat kyllä ystävällisesti vastaan, mutta ilmapiiristä saattoi havaita, että näiden tulo oli keskeyttänyt keskustelun uskonasioista, jotka eivät ilmeisesti sopineet vieraiden korville...

Pian toiminta alkoi taas osoittaa erikoisia merkkejä. Rauhan Tervehdys uutisoi syksyllä 1936, kuinka "pääprofeetta" Siikavaara oli ylennetty "kristukseksi" ja että arkkia odotettiin innokkaasti. Lehden mukaan ennen arkin lähtöä pitäisi uhrata 40 lammasta, joista puolet oli jo koossa. Väitettiin myös, että erään profeetan vaimo pitäisi myös uhrata ja että tämä oli toisten neuvomana siksi pysynyt jo pitkään poissa kotoa. Arthur Niemi kuoli vuonna 1936, mikä jätti Siikavaaran ainoaksi johtajaksi.

Sigurd Siikavaara on kuvassa vasemmalla takana oleva mies. Hän oli korpelalaisuuden loppuvuosina liikkeen kiistaton johtaja, profeetta ja peräti kristus. Hänen laumansa oli tosin kovasti supistunut, mutta sitäkin innokkaampi. Wikimedia Commons: File:Sigurd Siikavaara 1930s.jpg - Wikimedia Commons

Menon yhä villiintyessä väki väheni, mutta jäljelle jäänyt joukko oli sitäkin kiihkeämpää. Lestadiolaispappi Paavo Viljanen arveli vuoden 1937 alussa Herättäjässä korpelalaisia olevan enää 30-40 henkeä. 

Viljanen kävi itsekin eräässä talossa, jossa oli 4-5 korpelalaista. Hän oli kysynyt mikseivät nämä tule lestadiolaisten seuroihin, mihin talon nuori tytär oli vastannut: "Emme me tule Baabelin porttojen seuroihin". Talon väki oli vuolaasti kehunut Sigurd Siikavaaraa, jossa he näkivät Kristuksen toisen tulemisen. Itse asiassa Korpelakin oli heidän mukaansa saanut hengellisen elämänsä Siikavaaralta. Korpelalaiset olivat nyt niin pyhiä ja puhtaita, ettei heillä ollut lainkaan syntiä eikä siten tarvetta synninpäästöön tai anteeksiantamuksen julistuksen kuulemiseen.

Talon väki oli ystävällistä, mutta suorasanaista. Vuoden 1937 lopulla piti alkaa vihan maljan kaatoaika, jolloin uskottomia kohtaisi ankara ahdistus, joka ei kuitenkaan koskisi korpelalaisia. Lopulta Pohjolasta tulisi kesämaa, kultakaupunki laskeutuisi maan päälle ja uskottomat joutuisivat helvettiin. Viljasen kysyessä isäntäväen mielipiteitä Lutherista ja Laestadiuksesta sanoivat nämä Lutherin olleen suuri portto ja Laestadiuksen vielä suurempi sekä luterilaisuuden ja lestadiolaisuuden olevan "hengellistä huoruutta".

Viljanen mainitsee korpelalaisten puheiden muistuttaneen häntä Jehovan todistajista, joita tuohon aikaan kutsuttiin russelilaisiksi. Niinpä hän hämmästyi, kun kiirunalainen pappi Viljasen mietteistä tietämättä kysyi tietääkö tämä, mistä korpelalaisten apokalyptiset opit olivat peräisin. Kyseinen pappi kertoi Siikavaaran ammentaneen niitä eräästä russelilaisesta kirjasesta ja välittänyt ne sitten jatkojalostettuina Korpelalle.

Suomen Kuvalehdessä julkaistu kuva Siikavaaran kotitalosta v. 1935. Se oli osa Hilla Kaipaisen kirjoittamaa artikkelia, jossa tämä kertoi matkasta Pohjois-Ruotsissa ja samalla Siikavaaran kotona. Isäntä otti vieraat innolla vastaan ja selitti näille tuntikausia Ilmestyskirjaa kannattajiensa innolla kuunnellessa. Kaipainen kiinnitti huomiota joukon naisvaltaisuuteen. Suomen Kuvalehti 45/1935, 9.11.1935: 09.11.1935 Suomen Kuvalehti no 45 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Liikkeen vauhti kiihtyy - ja loppuu

Joka tapauksessa korpelalaisuus kehittyi Siikavaaran johdolla yhä omalaatuisemmaksi, ja juuri liikkeen loppuaikoihin liittyvätkin sen erikoisimmat ilmiöt, joista se parhaiten tunnetaan. Ilmeisesti edellä viitatut ajatukset korpelalaisten synnittömyydestä johtivat ajatteluun, jossa mikään heidän tekemänsä ei voinut olla syntiä. Kiroilulaulut onkin jo edellä mainittu, mutta kuvioihin tulivat myös ryyppääminen ja vapaa seksi. Lisäksi seksuaalista häpeämättömyyttä manifestoitiin toistensa häpykarvojen kampaamisella sekä toistensa takapuolia pesemällä ja niitä pullasudilla sivelemällä.

Keväällä 1938 Siikavaara ja pari muuta korpelalaista olivat humalassa käyneet Suomen puolella uhittelemassa paikallisen metsänvartijan luona, mistä heidät kuitenkin saatiin poistumaan. Osana näitä tapahtumia löydettiin myös Siikavaaran kiljutehdas, joka hävitettiin ja valmis kilju kaadettiin maahan. Tämän myötä selvisi sekin, mistä korpelalaiset olivat saaneet juotavaa "Kaanaan hääjuhliinsa". Lisäksi Siikavaara joidenkin muiden ohella sai haasteen luvattomasta väkijuomien valmistuksesta. Tuolloin Pohjolan Sanomat totesi Muonion konstaapelin tietoihin perustuen korpelalaisia olevan enää parikymmentä.

Vuonna 1939 korpelalaisuus sai lopullisen iskun. Liikkeen piirissä oli kolme alaikäistä tyttöä tullut raskaaksi, mistä seurasi useita pidätyksiä sekä oikeudenkäynnit, jotka johtivat osan vankilaan, osan mielisairaalaan ja osan sakkoihin. Tuomiot eivät johtuneet uskonnollisista katsomuksista, vaan alaikäisiin kohdistuneesta haureudesta ja Ruotsin alkoholia koskevien valmistuslakien rikkomisesta. Tämän jälkeen korpelalaisuus haipui historian hämäriin, vaikka 1950-luvulla oli huhuja liikkeen elpymisestä. Toivo Korpela kuoli vuonna 1963, mitä ennen hänen mainitaan palanneen vanhoillislestadiolaisuuteen, Siikavaara puolestaan kuoli vuonna 1965.

Muutamia ajatuksia

Korpelalaisuus on kiinnostanut jo pitkään, aina liikkeen syntyajoilta lähtien. Lähdeluetteloni artikkelit ovat vain pieni otos niistä aikalaisuutisista, joita liike kirvoitti. Tuore elokuva kertoo, että aihe kiinnostaa yhä. Ja onhan siinä kieltämättä montakin asiaa, joihin uteliaisuus kiinnittyy.

Mutta onko siihen syytä? Epäröin tarttua aiheeseen, sillä  onhan näitä hämäriä lahkoja maailmassa pilvin pimein. Itse vierastan sitä, että herätysliikkeet ja kristilliset suuntaukset kiinnostavat suurta yleisöä lähinnä silloin, kun niihin liittyy jokin kohu. Sen sijaan tasapainoisemmat ja hiljaisemmat liikehdinnät jäävät huomiotta. En olekaan halunnut mässäillä korpelalaisten tekemisillä niin paljon kuin lähteet antaisivat myöten.

Otin tämän kuitenkin esitelläkseni aiheen ajankohtaisuuden vuoksi sekä ottaakseni esille ehkä hieman eri näkökulmaa kuin yleensä. Halusin pohtia, miksi kävi kuin kävi. Mikä suisti tämän lestadiolaislähtöisen ryhmän tällaiseen kierteeseen? Vaikuttavia tekijöitä on varmasti monia, mutta Korpelan haluttomuus olla laajemman liikkeen kontrollissa näyttää olleen iso vaikuttava tekijä. 

Hänen irtautuessaan vanhoillislestadiolaisuudesta hän veti tukijansa mukanaan, mutta koska hän ei ollut läsnä kuin osan vuotta nousi väistämättä uusia, paikallisia johtajia, jotka Korpelan poissa ollessa veivät liikettä uuteen suuntaan. Korpela siis kiinnitti väen itseensä, mutta jätti nämä suureksi osaksi vuotta oman onnensa nojaan. On mainittu, että noihin aikoihin kuoli moni Tornionjokilaakson merkittävä lestadiolaisvaikuttaja. Syntyi tyhjiö, jonka täyttivät Korpelan karisma ja Siikavaaran, Niemen ja Strålbergin apokalyptiset fantasiat, joita Jehovan todistajien levittämä materiaali ruokki. Syntyi soppa, joka vain sakeni sakenemistaan.

Lisäksi oli monia muita tekijöitä, kuten ruotsinsuomalaisten vaikea asema ruotsalaistamispaineiden alla, kommunismin leviäminen sekä lestadiolaisten kannalta vielä sekin, että samoihin aikoihin eli vuonna 1934 tapahtui vanhoillislestadiolaisuuden jakautuminen siten, että iso osa Ruotsin vanhoillislestadiolaisuutta erkaantui rauhansanalaislestadiolaiseksi liikkeeksi (olen tätä jakautumista käsitellyt lyhyesti täällä: Kirkkohistorian kahinaa: Lestadiolaisuuden hajaannusten lyhyt oppimäärä). Lestadiolaisuus oli siis samaan aikaan muutenkin käymistilassa.

Edellä useasti mainittu Väinö Havas tulkitsi vuonna 1935, jolloin korpelalaisuuden villeimmät hetket olivat vielä edessä, Kotimaalle asiaa seuraavasti:

"Uskon, että Jumala on sallinut kaiken kuvatun surkeuden tapahtua varoittavaksi esimerkiksi meille. Meidän on muistettava, että sinne, missä Herra rakentaa elävistä kivistä kirkkoansa, sinne ilmestyy pian sielunvihollinenkin pystyttämään kappeliaan kivistä, joilla saattaa olla oikea pinta, mutta joista sisäinen puhtaus ja elämä puuttuu."

Kyseinen tulkinta on tietysti lähestymistavaltaan uskonnollinen, mutta jääköön se loppukaneetiksi tarjoten sellaisen hengenmiehen näkemyksen tilanteesta, joka sai osan aikaa seurata läheltä noita myrskyisiä vaiheita.

Lähteet:

Wäinö Havas: Miten Korpelan hurmosliike on ymmärrettävissä? Kotimaa 30/1935, 26.4.1935. Verkkoversio: 26.04.1935 Kotimaa no 30 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

"Lentävän arkin pyhät" ristiretkellä. Helsingin Sanomat 117/1938, 3.5.1938. Verkkoversio: 03.05.1938 Helsingin Sanomat no 117 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kiljutehdas oli käynnissä korpelalaisten päämajassa Siikavaarassa. Pohjolan Sanomat 99/1938, 4.5.1938. Verkkoversio: 04.05.1938 Pohjolan Sanomat no 99 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Korpelalaisuus elää edelleen Pohjois-Ruotsissa. Rauhan Tervehdys 36/1936, 4.9.1936. Verkkoversio: 04.09.1936 Rauhan Tervehdys no 36 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Korpelalaisuus - mitä se oikein on? Pohjolan Sanomat 85/1935, 13.4.1935. Verkkoversio: 13.04.1935 Pohjolan Sanomat no 85 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Korpelalaisuus voimistuu yhä edelleen Tornionlaaksossa. Aamulehti 97/1935, 10.4.1935. Verkkoversio: 10.04.1935 Aamulehti no 97 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Nadja Mikkonen: Suomalainen lestadiolaispuhuja sai alulle niin hurjan uskonnollisen liikkeen, että lopputulosta käsiteltiin käräjillä. Yle 28.9.2024. Verkkoversio: Suomalainen lestadiolaispuhuja sai alulle niin hurjan uskonnollisen liikkeen, että lopputulosta käsiteltiin käräjillä | Yle Tiede | Yle

V. N.: Nähtyä ja kuultua suviretkiltä. Karjala 22/1935, 31.7.1935. Verkkoversio: 31.07.1935 Karjala no 202 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ari-Pekka Palola: Kahden kuoren suojassa. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia ! (1906-1945/1946). Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (2010).

Pohjois-Ruotsin suomalaiset vakavaa ja työteliästä väkeä. Savo 178/1939, 6.8.1939. Verkkoversio: 06.08.1939 Savo no 178 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Saarnaaja Korpelaa tapaamassa. Helsingin Sanomat 86/1935, 3.3.1935. Verkkoversio: 30.03.1935 Helsingin Sanomat no 86 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomalaisia karkoitetaan Pohjois-Ruotsista. Raahen Seutu 42/1935, 11.4.1935. Verkkoversio: 11.04.1935 Raahen Seutu no 42 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Paavo Viljanen: Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilla vallitsee nykyjään hengellinen lamakausi, mutta vieraileva suomalainen pappi otetaan kaikkialla ystävällisesti vastaan. Herättäjä 2/1937, 8.1.1937. Verkkoversio: 08.01.1937 Herättäjä no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Miksi tehdään ristinmerkki? Ristinmerkin historia Välimeren rannoilta Pohjolan perukoille

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Kristillinen tapakulttuuri ja sen historia on kiehtonut minua jo pitkään, varsinkin kun itselleni se on monin osin tuttua vasta aikuisiältä. Nyt haluan jakaa palasen tutkisteluistani teillekin. Pahoittelen pitkää tekstiä, ehkä joskus voisin pilkkoa joitain kokonaisuuksia omiksi artikkeleikseen. Olkoon tämä nyt jonkinlainen kokoava esitys.

Ristinmerkki, siis tapa piirtää kädellään ristin kuvio itsensä tai jonkin henkilön tai esineen ylle on tapa, joka yhdistää kristittyjä yli tunnustuskuntien ja samalla myös jakaa mielipiteitä. Toisille se on tärkeä osa rukous- ja uskonelämää, toisille taas taikauskon ja (protestanttisissa piireissä) katolilaisuuden merkki. Muistan itsekin yläkoulusta tilanteen, jossa luokkatoverini luuli luterilaisen seurakunnan nuorisotyöntekijää katolilaiseksi siksi, että näki tämän tehneen ristinmerkin. Monelle suomalaiselle ele lieneekin tutuin ulkomaisten urheilijoiden eleenä ennen urheilusuoritusta. Mutta miten tuo tapa on syntynyt, mikä on sen historia ja merkitys? Ja näin suomalaisessa kontekstissa, onko se luterilaisempi kuin luulitkaan? Tätä lähdemme nyt tutkimaan.

Ristinmerkki varhaisessa kirkossa

 Ennen kuin menemme niihin Raamatun teksteihin, joilla ristinmerkin tekoa on perusteltu kurkistetaan varhaiseen kirkkohistoriaan. Ensimmäisiä tunnettuja kirjallisia mainintoja ristinmerkistä on Karthagossa, nykyisessä Tunisiassa Pohjois-Afrikassa, eläneen Tertullianuksen (n. 160-220) kirjoittaa teoksessaan De Corona seuraavasti: "Jokaisella askelella, kun menemme sisään ja ulos, kun pukeudumme ja riisumme kenkämme, kun peseydymme, syömme, sytytämme kynttilän, käymme makuulle, istumme alas ja kaikissa askareissa joita hoidamme, piirrämme ristin sinetin otsaamme." (De Corona, 3. luku). Tämän perusteella tiedämme, että Tertullianuksen aikana kristityillä oli yleisenä tapana tehdä otsaansa ristinmerkki.

Piispa Basileios Suuri (330-379) Kappadokiasta, nykyisen Turkin alueelta kirjoitti teoksessaan Pyhästä Hengestä, kuinka tapa tehdä ristinmerkki on opittu jo apostoleilta. Toki hän on liian myöhäinen todistamaan moista, mutta tämäkin osoittaa, ettei kyse ollut mistään tuoreesta käytännöstä. Jerusalemin piispa Kyrillos Jerusalemilainen (315-386) kirjoittaa Katekeeseissaan, jotka on suomennettu nimellä Jerusalemin uskontunnustus seuraavasti:

"Älkäämme siis hävetkö tunnustaa ristiinnaulittua. Pankaamme rohkeasti sormillamme sinetti otsalle ja pantakoon risti kaiken päälle, syötäville leiville ja juotaville maljoille, sisään käytäessä, ulos mentäessä, ennen unta, vuoteeseen laskeutuessamme ja vuoteesta noustessamme, matkatessamme ja paikalla ollessamme. Se on suuri suoja, ilmainen köyhille, vaivaton heikoille, on se armolahja Jumalalta, uskovaisten merkki ja  demonien kauhistus. Saihan hän niistä voiton ja saattoi ne häpeään. Sillä nähdessään ristin ne muistavat ristiinnaulittua. Ne pelkäävät lohikäärmeen päitten murskaajaa. Älä ylenkatso sinettiä siksi, että se on ilmainen, vaan kunnioita hyväntekijää sitäkin enemmän." (Jerusalemin uskontunnustus, 13. katekeesi, 36. kohta.)

Katekeeseissaan Kyrillos Jerusalemilainen käsittelee myös ristinmerkin tekemistä. 
Kuvassa v. 1763 laitos, jonka teksti on sekä kreikaksi että latinaksi. Wikimedia Commons: 
File:Cyrillus Hierosolymitani Catecheses.jpg - Wikipedia

Kyrilloskin siis tuntee otsalle piirrettävän ristinmerkin, ja kannustaa sen piirtämiseen usein ja myöskin siunaamaan ruoka ja juomakin sitä käyttäen. Merkille näytetään annettavan ehkä hämmentävänkin suuri merkitys, mutta Kyrilloksen mukaan merkin voima on juuri siinä, että se muistuttaa ristiinnaulitusta, Jeesuksesta.

"Tee merkki kaikkien niiden otsaan..."

Tässä kohtaa voisi ottaa esille sen, ajateltiinko ristinmerkin teolla olevan mitään raamatullisia perusteita. Karthagon piispa Cyprianuksen (n. 200-258) nimiin on laitettu teos Kolme kirjaa todistuksia juutalaisia vastaan. Teos on ilmeisesti jonkun muun laatima ja päätynyt vain osaksi Cyprianuksen teosten kokoelmaa, mutta on silti varhainen teksti. Sen 2. kirjan 22. kohta on otsikoitu "Että tässä ristin merkissä on pelastus kaikille ihmisille, joilla on merkki otsassaan". Siinä viitataan kolmeen Raamatun kirjaan: Vanhan testamentin Hesekielin kirjaan ja 2. Mooseksen kirjaan sekä Uuden testamentin Ilmestyskirjaan. Otetaan lyhyt raamattutunti ja vilkaistaan erityisesti niistä ensimmäistä.

Hesekielin kirjan 9. luvun 4. jakeessa Hesekiel näkee näyn, jossa Jumala sanoo pellavapukuiselle, kirjoitusvälineitä kantavalle miehelle: "Kulje Jerusalemin halki, koko kaupungin läpi laidasta laitaan, ja tee merkki kaikkien niiden otsaan, jotka huokaavat ja valittavat kaupungissa tehtävien iljettävyyksien tähden." Sen jälkeen toiset saavat näyssä käskyn hyökätä surmaten tähän kaupunkiin, mutta merkittyihin he eivät saa koskea. 

Kirjoittaja asettaa tämän rinnalle 2. Mooseksen kirjan 12. luvusta, jossa Jumala lyö Egyptiä vielä viimeisellä vitsauksella, jotta Israelin kansa vapautuisi orjuudestaan. Egyptin esikoiset surmataan, mutta Israelin kansa säästetään merkitsemällä talot uhrikaritsan verellä: "Ja veri olkoon niiden talojen merkkinä, joissa te olette, sillä kun minä näen veren, menen ohitsenne. Minä kuritan vain egyptiläisiä, eikä tämä vitsaus satu teihin." (2. Moos. 12:13). Uhrikaritsa nähdään kristinuskossa Jeesuksen ja hänen uhrinsa ennakkokuvana, ja niinpä pelastava merkki on myös hänen merkkinsä.

Tähän on Hesekielin tekstin osalta aivan erityinen peruste. Sana "merkki" on tässä kirjoitettu hieman epätavallisesti heprean taw-kirjaimen nimenä. Kyseessä on heprean aakkosten ensimmäinen kirjain. Nykyään taw -kirjain kirjoitetaan hepreassa ת, mutta se on elänyt erilaisia vaiheita pohjautuen alkuaan foinikialaiseen kirjaimistoon. Varhaisessa muodossaan taw näytti joko vinoristiltä tai ristiltä, mitä kautta siitä on kehittynyt kreikan tau -kirjain (τ) ja lopulta meidän t:mme. Tämän vuoksi varhaisessa kirkossa nähtiin Hesekielin mainitseman merkin ennakoivan ristin tuomaa pelastusta, ja ilmeisesti tästä juontaa yleinen tapa piirtää ristinmerkki kastettavan otsaan.

Vasemmalta oikealle varhaissiinailainen, foinikialainen ja varhaisheprealainen tav-kirjaimen 
muoto. Oikeanpuolimmaisena heprean nykyinen tav käsinkirjoitettuna ja painokirjain-versiona. 
Ei ihme, että jotkut ovat saaneet tästä mielleyhtymiä ristiin.

Edellä mainittu salaperäinen kirjoittaja viittaa myös Ilmestyskirjan 6. luvussa mainitusta sinetistä, joka painetaan Jumalan palvelijoiden otsaan sekä lopulta Ilmestyskirjan 1. luvun jakeeseen 8, jossa Jumala sanoo: "Minä olen A ja O, alku ja loppu". Α eli alfa on kreikan aakkosten ensimmäinen, Ω eli oomega puolestaan viimeinen. Vastaavat kirjaimet ovat heprean aakkosten ensimmäinen alef ja viimeinen tav. Näin tav -merkki saa suorastaan eskatologisen merkityksen, jolloin sen voi tulkita olevan niiden merkki, jotka selviävät lopunkin tullessa.

En ole kielitieteilijä, joten olen tässä(kin) muiden varassa. Joka tapauksessa nämä kielelliset perustelut ovat kuitenkin mielestäni kiehtovia. Luonnollisesti tällä ei ole pyritty pelkästään puolustamaan ristinmerkkiä eleenä, vaan ennen kaikkea haluttu nähdä Vanhan testamentin ennustavan tulevasta Jeesuksesta Kristuksesta.

Ristinmerkin muoto kehittyy

Kristuksen olemusta koskeneet kiistat vaikuttivat myös ristinmerkin kehitykseen. Monofysiittien väittäessä Kristuksella olleen vain jumalallinen luonto hänen inhimillisen puolensa ollessa vain näennäistä alettiin tälle vastalauseena noin 500-luvun tienoilla idässä tehdä ristinmerkki kahdella sormella sen merkkinä, että Jeesus Kristus oli sekä Jumala että ihminen. Ristinmerkkiä ei myöskään tehty enää vain otsalle vaan näkyvämmin koko ylävartalon alueelle.

Myöhemmin haluttiin ilmaista vielä selkeämmin Jumalan olemukseen liittyviä asioita ristinmerkin symboliikan avulla ja käden asento kehittyi edelleen. Ristinmerkki alettiin piirtää yhdistäen peukalo, etusormi ja keskisormi kuvaten Jumalan kolmea persoonaa, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, jotka yhdessä muodostivat Kolmiyhteisen Jumalan, sekä asettamalla kaksi jäljellä olevaa sormea vierekkäin vasten kämmentä sen merkiksi, että Jeesus Kristus oli sekä Jumala että ihminen.

Oheinen kuva havainnollistaa sormien asentoa silloin, kun ristinmerkki tehdään edellä 
kuvatulla tavalla. Tämä on nykyään erityisen suosittu tapa itäisessä kristikunnassa. 
Wikimedia Commons: File:Sign-of-the-cross--fingers-position.jpg - Wikimedia Commons

Tämä uusi käytäntö levisi myös länteen. Esimerkiksi Rooman paavi Leo IV kirjoitti 800-luvun puolivälissä, kuinka ehtoollisaineet tulisi siunata tekemällä ristinmerkillä niin, että kaksi sormea ojennettuna ja peukalo kiinni niissä kolminaisuuden symbolina. Käytännön jonkinasteista tuoreutta kuvaa se, että Leo kehottaa huolehtimaan siitä, että ele suoritetaan oikein. 1200-luvulla paavi Innocentius III ohjeisti tarkemmin, kuinka ristinmerkki tehdään kolmella sormella otsasta rintaan ja oikealta olkapäältä vasemmalle. Tämä on itse asiassa tapa, jota itäinen kirkko noudattaa valtaosin edelleen, mutta katolisessa kirkossa siirryttiin 1300-luvulla vähitellen tapaan tehdä ristinmerkki avokämmenellä ja käänteisesti, vasemmalta oikealle. Syy tähän on hieman epäselvä. Itäinen kirkko perustelee oikealta aloittamista ainakin sillä, että uskontunnustuksessa ja Uudessa testamentissa sanotaan Jeesuksen istuvan Isän Jumalan oikealla puolella.

Katolilaisille lapsille tehty ohjekuvasarja ristinmerkin tekemisestä vuodelta 1949. Tässä mallissa 
merkki piirretään avokämmenellä. Wikimedia Commons. File:Sign of the cross step by step.png - Wikipedia

Ristinmerkki-riitoja Ruotsinmaalla

Ristinmerkki oli luonnollisesti osa suomalaistakin kirkollista elämää keskiajalla, muun muassa kastetoimituksessa kastettavan otsaan ja rintaan, vihittäessä aviopareja sekä lausuttaessa Herran siunausta jumalanpalveluksessa. 1500-luvulla reformaatio vei Suomen osana Ruotsia luterilaiseen kristikuntaan. Tämä ei periaatteessa ollut ristinmerkin teolle ongelma. 

Itse Martti Luther näet ohjeisti Vähä katekismuksessaan jokaista siunaamaan itsensä "pyhällä ristinmerkillä" sekä aamulla herätessä että illalla nukkumaan mennessä. Myös Iso katekismuksessaan Luther kannusti 2. käskyn selityksessään ristinmerkin tekoon: "Tästä syystä ovat tulleet pysyvään käyttöön myös ruokasiunaukset ja -kiitokset sekä muut rukoukset, aamu- ja iltasiunaukset samoin kuin lasten totuttaminen siunaamaan itsensä ristinmerkillä, kun he näkevät tai kuulevat jotain kauheaa ja pelottavaa. Heitä opetetaan samalla lausumaan: "Varjele, Herra Jumala", "Auta, rakas Herra Kristus" tai muuta sen kaltaista. Ja kun taas jollekin yllättäen tapahtuu hyvää, vaikka vähäistäkin, lausutaan: "Ylistys ja kiitos Jumalalle", tai "Tämän on Jumala minulle suonut". Myös toinen merkittävä saksalainen luterilainen teologi, Martin Chemnitz, määritteli ristinmerkin vanhaksi kirkolliseksi tavaksi, jota jotkut väittivät apostoliseksi. Hänen mukaansa tällaiset tavat eivät olleet pakollisia, mutta niitä voidaan hyödyllisinä noudattaa.

Kuitenkin 1500-luvun aikana ristinmerkki tuli haastetuksi niiden taholta, joilla oli ajattelussaan reformoidun eli kalvinilaisen teologian piirteitä. Siinä reformaation linjassa näet vieroksuttiin kaikkia rituaaleja ja tapoja, joita ei voitu suoraan johtaa Raamatusta. Merkittävä ristinmerkin puolustaja oli Ruotsin ensimmäinen luterilainen arkkipiispa Laurentius Petri (1499-1573). Hän käänsi v. 1562 ruotsiksi saksalaisen reformaattorin Justus Meniuksen (1499-1588) teoksen, jossa tämä selitti ristinmerkkiä käytettävän kastetoimituksessa siitä huolimatta, ettei sitä Raamatussa erikseen käskettykään siksi, että se muistutti Kristuksen kuolleen ristillä syntiemme anteeksisaamiseksi havainnollistaen samalla uskoa Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen. Laurentius puolusti ristinmerkkiä myös omassa teoksessaan "Om Kyrkio Stadgar och Ceremonier" vedoten kristilliseen vapauteen tässä asiassa.

Ruotsin valtakunnan luterilaisuuden sinetöineessä Uppsalan kokouksessa v. 1593 ei juuri keskusteltu ristinmerkistä, vaan sitä pidettiin kuuluvana niihin seremonioihin, jotka tuli säilyttää kristillisen vapauden tähden. Kalvinilaisia näkemyksiä omaava Kaarle-herttua, josta v. 1599 tuli Ruotsin hallitsija ja sittemmin kuningas Kaarle IX, kuitenkin toimi sen poistamiseksi. Vuosien 1599 ja 1608 kirkkokäsikirjaehdotuksissa poistettiin ristinmerkki vihkikaavasta ja Herran siunauksesta, mikä vahvistettiin vuoden 1614 käsikirjassa. Myös kastekaavasta ristinmerkki poistettiin, mutta Kaarlen kuoltua v. 1611 se palautettiin.

Petrus Kenicius toimi vuosina 1609-1636 Uppsalan arkkipiispana. Vaikka hän oli tullut virkaansa ristinmerkkiä vastustavan Kaarle IX:n aikana puolusti hän tämän kuoltua sen säilyttämistä. 
Wikimedia Commons: File:PetrusKenicius.JPG - Wikipedia

Käsikirjan esipuheessa Uppsalan arkkipiispa Petrus Kenicius (1555-1636) puolusti sen säilyttämistä sillä, ettei Uppsalan kokous ollut sitä hylännyt. Käyttö olisi vapaaehtoista, mutta se oli hyvä muistuttamaan jokaista kastettua kohtaavasta elämän tuskasta ja rististä, josta heidät armollisesti vapahtaa ja autuuteen saattaa vain ristiinnaulittu Jeesus Kristus. Turun piispa Ericus Erici Sorolainen käytti hyvin samoja perusteluja suomenkielisen laitoksen esipuheessa.

Kenicius oli viitannut puhuessaan vapaaehtoisuudesta siihen, että niissä seurakunnissa, joissa ristinmerkin käyttö oli säilynyt se olisi yhä sallittua, mutta missä siitä oli luovuttu ei palauttamiseen ollut pakkoa. Niinpä Ruotsin valtakunnassa käytäntö muodostui kirjavaksi osan piispoistakin vastustaessa, osan kannattaessa tapaa. Suomen alueella ainakin piispa Johannes Gezelius vanhempi (1615-1690) puolusti käytäntöä, koska se muistutti, ettei meillä ole muuta ansiota Jumalan edessä kuin ristiinnaulitun Kristuksen hankkima. Tapa vaikuttaakin olleen Suomessa 1600-luvulla yleinen niin, että kun v. 1658 Taivassalon rovasti valitti eräiden nuorten pappien jättäneen ristinmerkin teon pois totesi Turun tuomiokapituli, että on parempi noudattaa käsikirjaa ja olla tekemättä omia muutoksia siihen. Silloin ei siis haluttu tavan hiipuvan omin päin vaan nuoret papit pistettiin ruotuun.

Gezelius puolusti mahdollisesti ristinmerkin tekoa myös yksityisessä hartaudenharjoituksessa eikä vain kastetoimituksessa, sillä laatimassaan Liivinmaan kirkkojärjestyksessä hän toteaa, että: "yksinkertaisten ihmisten tulee varoa sitä hurskauden puutetta osoittavaa tapaa, ettei osoiteta lainkaan kunnioitusta silloin, kun Jeesuksen pyhä nimi mainitaan". Ruotsalaisissa katekismuslaitoksissakin oli 1600-luvun lopulla säilytetty ohje ristinmerkin teosta yksityisessä hartaudenharjoituksessa. On kuitenkin mahdollista, että Gezelius tässä puhui tavasta kumartua tai notkistaa polviaan silloin, kun Jeesuksen nimi mainitaan. Tätä vanhaa käytäntöä seuraa Suomessa yhä ainakin Satakunnan ja Vakka-Suomen alueella vaikuttava rukoilevaisuus. Kyseinen traditio olisikin aivan oman kirjoituksensa väärti.

Johannes Gezelius vanhempi toimi Turun piispana vuosina 1664-1690. Tämä ruotsalaisen 
talonpoikaisperheen kasvatti puolusti hänkin osaltaan ristinmerkkiä hyvänä kristillisenä 
tapana. Wikimedia Commons: File:Johannes Gezelius den äldre, copy by Lindh.jpeg - Wikimedia Commons

V. 1664 Loimaalla pappina toiminut Laurentius Petri Aboicus selitti ristinmerkin teon hyödyllisyyttä neljällä tavalla: ”1. Pyhä risti muistuttaa Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta. 2. Se muistuttaa myös Kristuksen antamasta esikuvasta sekä kristityn halusta eritä tästä maailmasta ja olla Kristuksen kanssa (Fil. 1:23) 3. Risti kuvaa uskon asettamista perkeleen kiusauksia, helvettiä ja kuolemaa vastaan ja niiden voittamista. 4. Ristinmerkki erottaa kristityn pakanoista. Sillä me tunnustamme uskomme Kolmiyhteiseen Jumalaan ja annamme itsemme Hänen haltuunsa”. 

Ristinmerkin yllättäviä puolustajia ja ylläpitäjiä Pohjolassa

Kuten voi päätellä ristinmerkin kiistanalaisesta asemasta jopa kastetoimituksessa oli sen käyttö muissa yhteyksissä kuitenkin kovasti hiipunut. Tässä on nähty 1700-luvulta lähtien myös valituksen ja pietismin vaikutusta, jotka kumpikin, eri syistä, vierastivat ulkoisia menoja.

Paikoin vanha kirkollinen tapakulttuuri piti kuitenkin pitkään pintansa. Näin ainakin Satakunnan Ulvilan tienoilla. 1800-luvun alkuvuosikymmenille säilyi tapa tehdä ristinmerkki Pyhää kolminaisuutta mainitessa, ja ilmeisesti vielä 1900-luvun alussa tunnettiin tapa tehdä ristinmerkki astuessa ovesta ulos tai sisään. 1900-luvun alusta ovat myös maininnat oikein jättiristinmerkeistä, kun jotkut siunasivat peltojaan piirtämällä tiheillä askelilla kylvetyn pellon poikki ristin. Vielä kauemmin eli muualtakin tuttu perinne piirtää leipää leivottaessa ristinmerkki taikinan ylle seuraten tässä hyvinkin vanhakirkollista tapaa.

Porilaisen rukoilevaislasimestari J. A. Nylénin kanta ristinmerkkiin on minulle tuntematon, 
mutta hänen puolustuksensa polvirukoukselle soveltuu myös ristinmerkin tapaiseen eleeseen. 
Suomen Kuvalehti nro 50/1928.

Juuri Satakunnan alueella ovat monet muutkin vanhakirkolliset tavat säilyneet muita alueita paremmin muun muassa rukoilevaisuuden ylläpitäminä. Rukoilevaisuudessa onkin nähty joitain muita herätysliikkeitä vahvemmin ruumiillisuuden merkitys uskonelämässä. Porilainen lasimestari ja rukoilevainen maallikkosaarnaaja J. A. Nylén (1853-1941) kirjoitti v. 1903 kirjan Muutama sana Rukouksesta eli Rukoilewaiset ja Rukouksen wäärinkäyttämisestä. Siinä hän polvirukousta ja kasvoillaan maassa rukoilua puolustaessaan esittää perustelun, joka soveltuu muihinkin fyysisiin rukouseleisiin:

"Niinkuin ennen syntiä tehtäissä ruumis totteli sisällä asuwia waikutuksia, joka yllytti pahuuteen, niin uudessa mielessä, johon ihminen on tullut, tulee ruumiin olla hengelle alamainen, ja tämä koskee kaikkiin kristillisyyden harjoituksiin, myöskin rukoukseen."

Herätysliikejohtajien joukossa on ristinmerkillä ollut myös yksi merkittävä ja ehkä yllättäväkin puolustaja, Pohjolan herättäjä ja lestadiolaisuuden oppi-isä Lars Levi Laestadius (1800-1861). Hän näet kritisoi aikakauslehdessään Ens Ropandes Röst i Öknen (Huutavan Ääni Korvessa) sitä, miten Ruotsin uudessa kirkkokäsikirjassa oli jätetty pahojen henkien manaaminen ja ristinmerkki pois kastetoimituksesta. Laestadius ei perustanut toimitukseen sisältyvistä kysymyksistä kastettavalle vaan piti viisaimpana, että lasta kastettaessa käytettäisiin ainoastaan ristinmerkkiä Jeesuksen ristin osallisuuden merkkinä.

Lars Levi Laestadius tunnetaan niin herätysjohtajana, raittiusmiehenä kuin kasvitieteilijänäkin, 
mutta harvemmin kai ristinmerkin puolustajana. Kuvan piirros on julkaistu teoksessa "Voyages en Scandinavie et Laponi" v. 1839. Rintapielessä on Ranskan kunnialegioonan ritarin mitali, jonka taiteilija lisäsi muotokuvaansa jälkikäteen kuultuaan sen myönnetyn Laestadiukselle. Wikimedia Commons: File:Larslevilaestadius.jpg - Wikimedia Commons

Laestadiuksen käsitys lasten uskosta ja kasteen merkityksestä olisi oma laaja aiheensa, mutta hän ajatteli manaamisen ja ristinmerkin olevan tarpeen läsnäolevan seurakunnan vakuuttamiseksi siitä, että lapsi on todella vapautettu synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta. Esittipä Laestadius oman kaavaehdotuksenkin, jossa ristinmerkin osalta todettiin seuraavasti: "Nyt pappi menee lapsen luo ja sanoo: "Lapsi, ota pyhä ristinmerkki sydämeesi merkiksi, että jokaisen kristityn täytyy kantaa Jeesuksen ristiä kärsivällisyydessä." Tämä ristinmerkin teon säilyttämisen halu on sikälikin mielenkiintoinen, että hän toisaalta Hulluinhuonelainen -teoksessaan esittää esimerkkinä teeskennellystä uskosta venäläisen, "joka tekee ristinmerkin ja kumartaa krusifiksin ääressä joka aamu, ja kun tämä ulkonainen jumalanpalvelus on tehty, alkaa kirota ja pettää kansaa".

Mielenkiintoisena puolustajana voisi mainita myös Pelastusarmeijan. Vaikka kyseessä on hyvin omaleimainen protestanttinen suunta harjoitti se ainakin 1910-luvun Pietarissa työskennellessään everstinsä Karl Larssonin toivomuksesta hyvin käytännönläheistä suhtautumista ristinmerkin tekoon. Mataloittaakseen ortodoksitaustaisen väestön kynnystä osallistua kokouksiinsa se salli jopa jäsenikseen liittyneille venäläisille ristinmerkin tekemisen ja tapana oli, että joku ortodoksiseen kirkkoon kuulunut armeijalainen teki kokousten alussa ristinmerkin aloittamisen merkiksi. Muitakin vastaavia elementtejä oli, kuten ikonin asettaminen Pelastusarmeijan slummiasemalle. Ikonin tuli kuitenkin aina esittää Kristusta eikä ketään muuta.

En tiedä, missä määrin Pelastusarmeijan eversti Karl Larsson henkilökohtaisesti arvosti 
ristinmerkin tekoa, mutta hän halusi antaa tilaa niille, joille se oli tärkeä. Nuori Sotilas nro 9/1915. 
27.02.1915 Pelastusarmeijan nuori sotilas no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Pietarissa esiintynyt toiminta oli varmasti olennaisilta osiltaan pyrkimystä madaltaa osallistumisen kynnystä tutuilla elementeillä, mutta muissakin yhteyksissä Pelastusarmeija osasi tehdä arvoa hurskaille eleille. Pelastusupseereille suunnatussa Upseeri -lehdessä v. 1920 käsiteltiin kunnioitusta ja kirjoitettiin arvostaen siitä, miten katolilaiset osoittivat kunnioitusta kirkoille, alttarille, ristille sekä Jeesuksen nimelle tekemällä ristinmerkin. Kirjoittaja toteaakin: "Voitanee kuitenkin sanoa, että uskonpuhdistajat taistellessaan katolisen kirkon mystillistä pyhimysten ja pyhäinjäännösten palvomista vastaan ja intoillessaan puhtaan opin puolesta tekivät sen niin rajusti, että jotain hyvääkin tuli hyljätyksi, muun muassa paljon kunnioitusta pyhiä asioita kohtaan".

Ortodoksit ristinmerkin puolustajina

Pelastusarmeijankin suhtautuessa ristinmerkin tekoon sallivasti oli ainakin Suomessa luterilainen kirkko välillä hyvinkin nihkeä kastetoimitusta lukuun ottamatta. Ristinmerkin vierastus meni täällä niin pitkälle, että vuonna 1948 silloisessa Lutherin Vähä katekismuksen painoksessa oli ristinmerkin teko muutettu käsien ristiin laittamiseksi. Niin luterilaisia siis haluttiin olla, että Lutheriakin piti sensuroida.

Tähän vierastukseen saattoi vaikuttaa se, että maassamme oli merkittävä vähemmistö, jolle ristinmerkki oli hyvinkin ominainen osa uskonelämää, nimittäin ortodoksit. En nyt mene heihin syvemmin, mutta heidän vanhoista julkaisuistaan huomaa, että vähemmistöasema on hyvin tiedostettu. Ristinmerkin merkitystä on opetettu paitsi vastauksena ulkopuolisten ihmettelyihin myös opetukseksi ortodokseille itselleen sen oikeasta käyttötavasta. Toisaalta tällöin on korostunut juuri tavan ortodoksisuus.

Vuonna 1927 nimittäin Säkeniä -lehdessä oli Nikolai Varfolomejeffin (myöh. Valmo) (1890-1943) kirjoitus, jossa hän kertoo ristinmerkin historiasta, muodosta ja merkityksestä. Kirjoitus loppuu mahtipontisesti: "Koska tämän isiltämme perityn ja monia vuosisatoja kirkossamme säilyneen tavan merkitys on niin tärkeä, niin älkäämme luopuko siitä, älkäämme hävetkö sitä, älkäämme unohtako sitä, vaan aina rukoillessamme Tehkäämme ristinmerkki".

Nikolai Varfolomejeff oli yksi niistä, jotka pyrkivät tukemaan Suomen ortodoksien kirkollista 
perinnettä myös ristinmerkin osalta. Aamun Koitto nro 36/1931.

Edellä mainittua lehteä julkaisi Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta, joka v. 1928 toisena painoksena ilmestyneessä rukous- ja hartauskirjassa annettiin ohjeet myös ristinmerkin tekoon oikein kuvalla höystettynä sormien asentoja kuvaamaan. Samalla on kerrottu tämän asennon symboliikasta. Mainittakoon vielä lehtinen Elämän sana, jossa v. 1939 oli pitkä kirjoitus (koko julkaisun täyttävä) Kuinka on oikealla tavalla tehtävä ristinmerkki. Siinä kannettiin huolta ristinmerkin välinpitämättömästä ja huolimattomasta tekemisestä. Tämän nähtiin olevan haitaksi paitsi näille ihmisille itselleen myös antavan aiheen ulkopuolisille arvostella ortodoksista kirkkoa. Niinpä kirjoitus antaa ohjeita ja kehotuksia sen oikeanlaiseen tekemiseen. Näistä esimerkeistä voinee päätellä, että ulkopuolisten arvostelu oli laajamittaista, samoin myös tarve opettaa ortodokseille ristinmerkin tradition merkitystä.

Ristinmerkin elpyminen Suomen luterilaisilla

Ristinmerkin teko on elpynyt luterilaisessa kirkossa osin ekumeenisten yhteyksien, osin syvemmän historiallisen ymmärryksen myötä. Silti se on ehkä suurelle osalle kirkon jäsenistöä vieras ja mielletään joko katolilaiseksi ja ortodoksiseksi tavaksi. Ehkä siksikin eri yhteyksissä on koettu hyväksi kertoa, missä kaikkialla luterilainen voi esimerkiksi tehdä ristinmerkin, kuten jumalanpalveluksen alku- ja loppusiunauksessa liturgin lausuessa sanat "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" ja tehdessä ristinmerkin, ylipäätään kun edellä mainitut mainitaan, ehtoolliselle tultaessa ja sieltä poistuttaessa ja jopa kirkkoon astuessa sen merkkinä, että on astuttu Herran huoneeseen. Oikeastaan siis silloin, kun se tuntuu luontevalta ja palvelee omaa rukousta ja hartautta. 

Omien havaintojeni mukaan ristinmerkki on omaksuttu käyttöön ainakin osassa herätysliikepiirejä, esimerkiksi evankelisuudessa. Monelle suomalaiselle se on kuitenkin varmasti edelleen vieras tapa, sillä se ei ortodoksista ja katolisista maista poiketen ole osa yleistä tapakulttuuria ja onkin tunnettu lähinnä uskonnollisesti aktiivisempien luterilaisen kirkon jäsenten parissa, joista osa heistäkin tosiaan saattaa vielä vierastaa sitä. Henkilökohtaisesti olen yhä enemmän innostunut sen käytöstä, mitä enemmän aiheeseen perehdyn.

Tähän loppuun voisin laittaa vielä mahtipontisen sitaatin Johannes Khrysostomokselta (n. 347-407), joka oli Konstantinopolin patriarkka ja legendaarinen saarnaaja, mistä johtuikin hänen lisänimensä Khrysostomos, 'kultasuu'. Muita mielenkiintoisia ajatuksia aiheesta löydätte lähdeluettelon kautta. Kuten kirkollisessa tapakulttuurissa muutenkin on kunkin oman harkinnan mukaista kokeeko jonkin tavan omaksumisen luontevaksi osaksi hartauselämäänsä. Mutta näin siis Kultasuu neuvoo ristinmerkin teosta:

"Älä koskaan poistu kotoasi tekemättä ristinmerkkiä. Se on sinun sauvasi, aseesi, voittamaton linnoituksesi. Ei ihminen eikä demoni uskalla hyökätä kimppuusi nähdessään sinun peittävän itsesi niin voimakkaalla haarniskalla. Anna tämän merkin opettaa, että olet sotilas, valmis taistelemaan demoneja vastaan, ja valmis taistelemaan oikeuden kruunun puolesta. Oletko tietämätön siitä, mitä risti on tehnyt. Se on voittanut kuoleman, tuhonnut synnin, tyhjentänyt helvetin, syössyt valtaistuimeltaan Saatanan ja asettanut ennalleen maailmankaikkeuden. Epäilisitkö siis sen voimaa?"

Lähteet:

Johnathan Arnold: Should Christians Make the Sign of the Cross? Holy Joys, 12.12.2022. Should Christians Make the Sign of the Cross? - Holy Joys

Basileios Suuri: De Spiritu Sancto. CHURCH FATHERS: De Spiritu Sancto (Basil) (newadvent.org)

John Bombaro: Very Superstitious: A History of the Sign of the Cross. 1517. Very Superstitious: A History of the Sign of the Cross (1517.org)

[Pseudo?]-Cyprianus: Treatise 12, Second Book. CHURCH FATHERS: Treatise 12, Second Book (Cyprian of Carthage) (newadvent.org)

Bert Ghezzi: The Sign of the Cross. Recovering the Power of the Ancient Prayer. Word on Fire, 2021. The-Sign-Of-The-Cross.pdf (wordonfire.org)

Whitney Hetzel: 5 Things You Should Know About the Sign of the Cross. Good Catholic 10.9.2021. 5 Things You Should Know About the Sign of the Cross - Good Catholic

Petri Hiltunen: Ristinmerkin tekeminen. Luterilainen.net, 6.10.2016. https://www.luterilainen.net/ristinmerkin-tekeminen/

Heikki Huhtala: Seurakunta on elänyt ja uskonut. Ulvilalaista kristillisyyttä 750 vuoden aikana. Ulvilan seurakunta, 1981.

Jari Jolkkonen: Ristin suojeluksessa ja siunauksessa.Yle Radio 1:n aamuhartaus 6.8.2014. Ristin suojeluksessa ja siunauksessa | Piispa Jari Jolkkonen

Hannu Juntunen: Lars Levi Laestadiuksen käsitys kirkosta. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1982. Lars Levi Laestadiuksen käsitys kirkosta = Kyrkouppfattningen hos Lars Levi Laestadius = Lars Levi Laestadius' Auffassung von der Kirche / Hannu Juntunen. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kunnioituksesta yleensä, mutta varsinkin meidän järjestömme keskuudessa. Lehdessä Upseeri. Pelastusupseerien yksityinen kuukauslehti, nro 3-4/1920. 01.03.1920 Upseeri no 3-4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kirkkoisä Kyrillos: Jerusalemin uskontunnustus. Kyrillos Jerusalemilaisen katekeesit. Suomentanut Johannes Seppälä. Perussanoma, 2013.

Elsa Könönen: Hengen miekka, auttava käsi. Pelastusarmeijan vaiheet Suomessa. Werner Söderström Osakeyhtiö, 1964. Hengen miekka, auttava käsi : Pelastusarmeijan vaiheet Suomessa / Elsa Könönen. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Pentti Laasonen: Johannes Gezelius vanhempi ja suomalainen täysortodoksia. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1977. Johannes Gezelius vanhempi ja suomalainen täysortodoksia = Johannes Gezelius der Ältere und die finnische Hochorthodoxie / Pentti Laasonen. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lars Levi Laestadius: Hulluinhuonelainen - silmäys armon järjestykseen. Microsoft Word - Darhushonet Finnish complete.doc (laestadiusarkivet.se)

Lars Levi Laestadius: Tidskriften Ens Ropandes Röst i Öknen / Aikakauslehti Huutavan Ääni Korvessa. Microsoft Word - ERR 001 (laestadiustexter.se)

Peter Leithart: Mark it with a T. Theopolis, 21.3.2012. Mark it with a T – Theopolis Institute

Pentti Lempiäinen: Kastekäytäntö Suomen kirkossa 1500- ja 1600-luvulla. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1965.

Martti Luther: Iso katekismus. 1529. https://www.tunnustuskirjat.fi/ik/index.html

Martti Luther: Vähä katekismus. 1529. https://tunnustuskirjat.fi/vahakatekismus.html

Rukous- ja Hartauskirja. I osa. Kotirukoukset. Pyh. Sergein ja Hermanin Veljeskunta, 1928. Rukous- ja hartauskirja. I osa, Kotirukoukset / toimittanut ja kustantanut Pyh. Sergein ja Hermanin veljeskunta. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Yrjö Sariola: Uudistuva jumalanpalvelus. Tutkielmia jumalanpalveluksen teologiasta. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1994. Uudistuva jumalanpalvelus : tutkielmia jumalanpalveluksen teologiasta / Yrjö Sariola. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

J. Suhola: Kuinka on oikealla tavalla tehtävä ristinmerkki. Elämän sana nro 28/1939. 01.01.1939 Elämän sana no 28 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Seppo A. Teinonen: Rooma ja me. Vatikaanin toiseen konsiiliin liittyviä dogmatiikan kysymyksiä. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1966. Rooma ja me : Vatikaanin toiseen konsiiliin liittyviä dogmatiikan kysymyksiä / kirjoittanut Seppo A Teinonen. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Tertullianus: De Corona. https://www.newadvent.org/fathers/0304.htm

The Sign of the Cross. Office of Educational Services; Melkite Eparchy of Newton. https://www.cyril-methodius.org/Pamphlets/Sign_of_the_Cross.pdf

N[ikolai] Varfolomejeff: Muutama sana uskonnostamme. Ristinmerkki. Säkeniä nro 8/1927. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/838159

When did Christians first start making the Sign of the Cross? Catholic Company. https://www.catholiccompany.com/getfed/when-did-christians-first-start-making-the-sign-of-the-cross/

Kahden mantereen paimen - Wilhelm Adrian Mandellöf, Amerikan Kansalliskirkon isä

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 WILHELM ADRIAN MANDELLÖF (1848-1916)

Seuraava elämäntarina vie meidät Pohjois-Satakunnasta Kainuun korpimaille, Etelä-Pohjanmaan lakeuksille, Ahvenanmaan saaristoon, eteläiseen Satakuntaan, rapakon taa Yhdysvaltoihin, ruotsinkieliselle Pohjanmaalle ja Päijät-Hämeeseen. Hengellisessä maisemassa liikutaan niin evankelisen kuin lestadiolaisenkin herätysliikkeen parissa sekä ensiaskeliaan ottaneen amerikansuomalaisen luterilaisuuden parissa. Wilhelm Adrian Mandellöf ei ole kirkkohistoriamme tunnetuimpia pappeja, mikä johtuu varmaan osin siitä, ettei hän kuulunut minkään herätysliikkeen ydinryhmään ja hänen työnsä veivät häntä hyvin eri suuntiin. Kuitenkin hän toimi monen seurakunnan uutterana sielunpaimenena ja olipa hän lyhyen aikaa kirkkokunnan johtaja Yhdysvalloissa vakiinnuttaen omalla panoksellaan kyseisen kirkon toiminnan pitkäksi aikaa. Niinpä hänen monipuolinen elämäntarinansa on sekä kertomisen ja lukemisen arvoinen.

Mandellöf vuonna 1903 Minnesotan 
Elyssä pidetyssä kirkolliskokouksessa.
Tuossa vaiheessa hän oli kulkenut pitkän 
matkan niin maantieteellisesti kuin hengellisestikin.
Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. 
Ensimmäiset 50 vuotta.

Kankaanpäästä Kainuuseen, evankelisuudesta lestadiolaisuuteen

Wilhelm Adrian Mandellöf syntyi 31. tammikuuta 1848 Kankaanpäässä. Hänen vanhempansa olivat Kankaanpäässä tuolloin ylimääräisenä pappina toiminut Efraim Adrian Mandellöf ja tämän vaimo Amanda Johanna Maria Häggblom. Mistään vanhasta pappissuvusta ei ollut kysymys, sillä isoisä Efraim Mandellöf oli ollut ammatiltaan lumpunkerääjä. Wilhelmin äiti kuoli vuonna 1854, pojan ollessa noin kuusivuotias. Isä toimi pappina useilla paikkakunnilla päästen lopulta vuonna 1868 Leppävirran kappalaiseksi.

Mandellöfin pappisvihkimyksestä ja virkamääräyksestä 
kertova pieni uutinen. Oulun Wiikko-Sanomia nro 11/1873.

Poika Wilhelm seurasi isänsä jalanjälkiä pappisuralle. Hän valmistui ylioppilaaksi 1867 ja vihittiin papiksi vuonna 25. helmikuuta 1873 Kuopion hiippakunnassa, missä yhteydessä hänet määrättiin kirkkoherran apulaiseksi Paltamon seurakuntaan Kainuuseen. Siellä hänen mainitaan kääntyneen lestadiolaisuuteen. Tästä en löytänyt kovin paljon tietoja, mutta hänen mainitaan joutuneen suureen synninhätään ja ottaneen vastaan lestadiolaisten synninpäästön ja saanut siten rauhan Jumalan kanssa uskon kautta Jeesukseen. Hänellä oli ilmeisesti jokin kosketus evankeliseen herätysliikkeeseen, sillä hänen mainitaan olleen hetken aikaa Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen jäsen, mutta lestadiolaistuminen johti erottamiseen. Hän itse vaikutti Puolangan kirkkoherra Johan Fredrik Thauvónin kääntymiseen, jolloin tämäkin erotettiin Evankeliumiyhdistyksestä. Harva varmaan tässä kohtaa aavisti, että Mandellöfin ja evankelisuuden tiet voisivat vielä kohdata.

Tämä lestadiolaistuminen näkyi ainakin hänen seuraavassa virkapaikassaan Etelä-Pohjanmaan Lappajärvellä, jossa hän toimi välivuoden saarnaajana vuosina 1875-1876. Hän kutsui paikkakunnalle useita lestadiolaissaarnaajia ja toimi itsekin liikkeen hengessä. Hän saikin aikaan liikehdintää paikkakunnalla sekä muuallakin Etelä-Pohjanmaalla. Hän vieraili esimerkiksi Vähässäkyrössä, missä kerrotaan myös kappalainen Johan Jakob Westerlundin tehneen hänelle parannuksen, mutta väen alettua painostaa Westerlundia asian vuoksi Westerlund kielsi kirkossa julkisesti tapahtuneen. Lisäksi Mandellöfin tiedetään käyneen Ähtävällä, missä oli lestadiolaista herätystä.

Lappajärven kirkko, jossa myös Mandellöf sai saarnata.
Wikimedia Commons.

Saaristoelämästä Satakunnan Säkylään

Mandellöfin poistuttua Lappajärveltä herätys siellä vaimeni, vaikkei kokonaan hävinnytkään. Eräässä lehtikirjoituksessa sanottiin: "Moni lähti pois papin rokin kanssa ja jätti Kristuksen." Liikehdintä näyttää siis olleen vahvasti kytköksissä Mandellöfin henkilöön. Vuodet 1876-1882 hän toimi pappina Ahvenanmaan Kökarissa ja Sottungassa, eikä ole tiedossa saiko hän siellä levitettyä lestadiolaista uskonkäsitystä ja oliko se edes hänen pyrkimyksenään.

Vuonna 1882 Mandellöf tuli kirkkoherraksi Satakunnan Säkylään. Siellä syntyi hänen aikanaan lestadiolaista herätystä, joka näyttää olleen vahvasti kytköksissä häneen henkilönä. Puolentoista vuoden työn jälkeen hän arvioi lestadiolaisten määrän olevan jo noin 50. Näiden kääntymys ilmeni elämänmuutoksena ja kotihartauden harjoittamisena sekä kirkossa ja seuroissa käynnin lisääntymisenä. Seuroja pidettiin pari kolme kertaa viikossa, joskus jopa useammin. Puhujia tuli ympäri Satakuntaa. 1880-luvun puolivälin tienoilla Pyhäjoen kylä oli Säkylän herätyksen tehokkainta aluetta.

Tässä Säkylän kirkossa Mandellöf toimi menestyksekkkäästi, 
joskaan kahnauksiltakaan ei vältytty. Wikimedia Commons.

Kaikki Säkylässä eivät kuitenkaan liikkeestä innostuneet, ja erityisesti maallikkopuhujille kerätyt kolehdit tuottivat paheksuntaa. Pari paikkakuntalaista nosti häntä vastaan virkavirhesyytteen, tosin toinen luopui siitä pian. Asia eteni kuvernöörille, joka siirsi sen tuomiokapitulille. Vuoden 1886 syksyllä Mandellöf mainitsi kirjeessään, että oli Säkylässä viettämiensä  4 ja puolen vuoden aikana joutunut kirjoittamaan aika liudan vastineita kanteisiin, nimittäin kuvernöörinvirastoon kerran, Turun tuomiokapituliin kahdeksan kertaa sekä hovioikeuteen ja senaattiin kaksi kertaa. Hän oli ollut myös seitsemän kertaa vastaamassa kihlakunnanoikeudessa ja kerran tuomiokapitulissa, nimittäin marraskuussa 1885, jossa hänet oli seikkaperäisen tutkinnon jälkeen vapautettu opillisista syytöksistä, mutta virkavirheitä koskevat kanteet johtivat kolmen kuukauden virkaeroon.

Lestadiolaispappien kokous Iissä

Tuota tuomiokapitulin istuntoa oli edeltänyt merkittävä kokoontuminen Iissä 2. syyskuuta 1885, jossa joukko lestadiolaispappeja oli selvittänyt suhdettaan niin lestadiolaisuuteen kuin luterilaiseen tunnustukseen. Mukana oli ollut yhdeksän pappia, tärkeimpinä Pudasjärven kirkkoherra K.A. Heikel sekä Ruotsin Ylitornion kirkkoherra Pehr Olof Grape. Mandellöfkin oli mukana, joukosta pisimmän matkan taittaneena. Kokouksessa käsiteltiin muitakin asioita, mutta isoja teemoja oli pappien irtautuminen liikkeessä ilmenneestä eksklusiivisesta seurakuntaopista pappien yksimielisesti todetessa, että liikkeen ulkopuoleltakin löytyy "Jumalan Hengen työtä, vieläpä opetuslapsen mieltä ja elävää uskoa." Tämä ei ollut Mandellöfille uusi kanta, sillä hän oli 1881 julkaissut kirjasen Mietteitä, jossa hän oli tuominnut waldenströmiläisen liikkeen, mutta suhtautunut hyvin myönteisesti roseniolaisuuteen pitäen ruotsalaista julistajaa C.O. Roseniusta mainiona hengenmiehenä.

 Toinen tärkeä asia oli kannanmuodostus siihen, voiko uskoon tulla myös lukemalla sanaa eikä ainoastaan kuulemalla, sillä liikkeessä korostettiin ääneen julistetun synninpäästön merkitystä. Papit totesivat myös luetulla sanalla olevan saman voiman kuin ääneen julistetulla. Mandellöf itse puolusti tätä kantaa myöhemmin kirjoittamalla näin: "Uskon varmaan Jumalan voivan myös kirjoitetun ja luetun sanan kautta herättää ja elävää Jumalan tuntemista saattaa ihmisille varsinkin siellä, missä ei elävää saarnaa ja todistusta Kristuksesta löydy." Mandellöf siis sitoutui kokouksen päätöksiin ja koki ne hyvinkin omikseen, mutta vuosien varrella selvisi, että monet lestadiolaiset pitivät moisia kantoja luopumuksena.

Vuonna 1887 pidettiin Säkylässä piispantarkastus, jossa todettiin seurakunnan uskonnollisen ja siveellisen tilan kehittyneen hyvään suuntaan. Mandellöfin lestadiolaisuutta kuitenkin käsiteltiin, ja tässä yhteydessä hän ilmaisi torjuvansa lestadiolaisten parissa esiintyneen eksklusiivisen seurakuntaopin. Arkkipiispa Torsten Thure Renvall muistutti Mandellöfiä siitä, että tämä oli luterilaisen seurakunnan eikä lahkon paimen. Hänen kuitenkin tunnustettiin hoitaneen virkaansa suurella ahkeruudella ja toimellisuudella.

Amerikkaan ja välirikkoon lestadiolaisten kanssa

Mandellöfien perhekuva. Istumassa
Maria ja Vilhelm Adrian Mandellöf, 
seisomassa heidän kasvattipoikansa 
Walfred Willehad Wilen. Kirjasta "Evankelis-
Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 
50 vuotta."

Mandellöf toimi Säkylässä aina vuoden 1899 syksyyn saakka, jolloin hän matkusti perheineen Yhdysvaltoihin, Evankelis-luterilaisen Kansalliskirkon palvelukseen. Hän oli jo aiemmin pyrkinyt Calumetissa Suomi-synodiin kuuluneeseen Betlehem-seurakuntaan papiksi 1897, muttei ollut saanut virkaa. Nyt hän vastasi myöntävästi Calumetin Kansallisseurakunnan kutsuun. Säkylän lestadiolaisuus kytkeytyi ilmeisesti paljolti hänen persoonaansa, sillä se kuihtui pian tällä vanhalla rukoilevaisseudulla.

Mainittakoon, että mukaan Amerikkaan lähti myös vaimo Maria Mandellöf, o.s. Harlin, vihitty 1875, sekä kasvattipoika Walfred Willehad Wilen. Mandellöfeillä ei näet ollut omia lapsia, mutta he olivat adoptoineet 1879 Turussa syntyneen Wilenin, jonka äiti kuoli hänen ollessaan neljä ja isä seuraavana vuonna. Hän oli noin 20-vuotias kasvattivanhempiensa muuttaessa Amerikkaan, mutta seurasi heitä sinne ja jatkoi kasvatti-isänsä johdolla omia jumaluusopillisia opintojaan.

Kansalliskirkko oli varsin nuori kirkkokunta, suomalaisten siirtolaisten vuonna 1898 perustama. Sen perustivat sellaiset amerikansuomalaiset henkilöt ja seurakunnat, jotka eivät olleet halukkaita liittymään 1890 perustettuun Suomi-synodiin osin sen pappisvaltaisuuden vuoksi, osin siksi, että osa siirtolaisista kaipasi opillisesti selkeämmin luterilaista vaihtoehtoa Suomi-synodin edustaessa enemmän Suomesta tuttua yleiskirkollista linjaa. Monet näistä olivat evankelisen herätysliikkeen ihmisiä. Ensimmäiseksi kansalliskirkon esimieheksi oli kutsuttu J.W. Eloheimo, jolla oli ollut omia aiempia kirkollisia virityksiä. Kansalliskirkosta hän ei kuitenkaan jaksanut innostua, joten tarvittiin joku muu ottamaan ohjat. Tähän tilanteeseen Mandellöfin saapuminen osui juuri sopivasti.

 Mandellöfin sanotaan olleen tilanteessa mies paikallansa ja hänen kerrotaan olleen kirkon varsinainen organisoija. Tosin hän joutui erikoista kyllä heti alkuun ristiriitaan lestadiolaisten kanssa, vaikka juuri siihen leiriin hänet oli Suomessa laskettu. Calumetissa oli näet merkittävä lestadiolaisyhteisö ja näillä oma seurakunta. Mandellöf, jonka mainitaan olleen ahkera yksityisen sielunhoidon toteuttamisessa piti sikäläisten lestadiolaisten toimintaa tällä saralla kevyenä ja pinnallisena, minkä lisäksi hän julkisesti kritisoi näitten tapaa hoitaa rippikouluopetus. Hän koetti parantaa asiaa kutsumalla yhdessä Suomi-synodin pastorin A.W. Sederströmin kanssa koolle kansankokouksen, mutta lestadiolaiset jättivät tulematta siihen. Niinpä Mandellöf alkoi esittää kritiikkiään julkisesti sanomalehdissä.

Michiganin Calumet noin vuonna 1900. Täällä asui paljon suomalaissyntyisiä, ja tämä oli Mandellöfin 
ensimmäinen työpaikka Yhdysvalloissa. Wikimedia Commons.

Tämä tapaus on osaltaan vaikuttanut siihen, että Kansalliskirkon omassa historiikissa on Mandellöfin lestadiolaisuus vahvasti kyseenalaistettu. Siihen on kuitenkin Kansalliskirkon historioitsijalla ollut omat syynsä, sillä evankelispohjaiselle kirkkokunnalle on varmasti ollut hämmentävää se, että sen alkuvaiheen vahva hahmo olisikin edustanut lestadiolaisuutta. Yhtenä perusteena siihen, ettei Mandellöf oikeastaan ollut lestadiolainen esitetään se, että hänen mielestään myös luetun sanan kautta voi tulla uskoon. Mielestäni ratkaisu tähän ongelmaan löytyy edellä mainitusta Iin kokouksesta. Siellähän lestadiolaispapit olivat vetäneet yhdessä linjaa ja muotoilleet oman käsityksensä siitä, mihin uskoivat haluten silti yhä pysyä lestadiolaisina. Suomessa ja ainakin Säkylässä se oli ollut Mandellöfille mahdollista, hänhän itse paikallisena johtomiehenä vaikutti siihen, millaiseksi paikkakunnan lestadiolaisuus muodostui. Amerikassa se oli kehittynyt toisella tavalla, sellaisella, mitä Suomessakin esiintyi. Myös Suomessa linjaerot johtaisivat pian liikkeen hajaantumiseen. Yhdysvalloissa Mandellöf oli tulokas, eikä hän siten voinut vaikuttaa sikäläisten lestadiolaisten linjaan. Välirikko hänen ja kyseisen herätysliikkeen välillä oli siten liki väistämätön.

Kansalliskirkon johtajaksi

J.W. Eloheimo oli tosin Kansalliskirkon 
ensimmäinen esimies, mutta hän oli 
sen suhteen hyvin välinpitämätön. 
Siksi Mandellöfiä voi pitää ensimmäisenä 
varsinaisena esimiehenä. Kirjasta "Evankelis-
Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Mandellöf osallistui lokakuun alussa vuonna 1900 järjestettyyn Kansalliskirkon kirkolliskokoukseen Ironwoodissa Michiganin osavaltiossa. Paikalla oli seitsemän seurakunnan edustajat, joista neljä Michiganista ja kolme Wisconsinista. Esimies Eloheimon vähäistä kiinnostusta asiaan kuvaa se, ettei hän ollut paikalla edes tässä kokouksessa, vaikka oli kutsunut sen koolle. Tosin myös varaesimies K.A.A. Koski sekä kirjuri Charles Orth olivat poissa, Koski oli sentään lähettänyt asiaa pahoittelevan kirjeen. Paikalla oli vain kaksi varsinaista pappia, Mandellöf ja M. Kivi.

Tämä asetelma johti Mandellöfin nousuun kirkon johtoon. Hänen kontolleen tuli kokouksen aloitus rukouksella, hartaudella ja tervehdyspuheella. Hänet valittiin kokouksen puheenjohtajaksi ja sitten myös kirkkokunnan esimieheksi. Tässä kokouksessa tarkistettiin, korjattiin ja hyväksyttiin kirkkokunnan säännöt, otettiin kaksi miestä pappiskokelaiksi sekä suunniteltiin rippikoulu- ja muutakin työtä.

Siirtolaisten muodostamalla kirkolla oli myös eräs mielenkiintoinen ongelma, nimittäin se, että monet suomalaiset, joilla oli ennestään puoliso Suomessa olivat uudessa kotimaassaan menneet uusiin naimisiin. Tämä johti sitten kiusallisiin tilanteisiin, kun oli vihitty avioliittoon jo valmiiksi tahoillaan naimisissa olevia. Tämän torjumiseksi tehtiin kirjelmä osavaltion kuvernöörille, että  Suomesta tulleilta vaadittaisiin Suomesta papeilta saadut todistukset esteettömyydestään avioliittoon. Lisäksi päätettiin pyytää Suomen tuomiokapituleilta, että nämä laittaisivat aina muuttoa varten antamiinsa papinkirjoihin  tiedon henkilön aviosäädystä.

Mandellöf ryhtyi moniin uusiin hankkeisiin. Noita kahta uutta pappia hän ei tosin halunnut vielä vihkiä, vaan pyysi Eloheimon siihen tehtävään, sillä uusia sääntöjä ei oltu vielä vahvistettu. Hän alkoi toimittaa kahdesti kuussa ilmestyvää Kansalliskirkon omaa lehteä Todistusten joukko. Sen ottivat omaksi äänenkannattajakseen myös kaksi varhempaa suomalaista kirkkokuntaa, Vapaa-Kansan kirkkokunta sekä Fenno-Amerikkalainen kirkkokunta, mikä pohjusti myös ajatuksia tulevasta yhdistymisestä. Jo ensimmäisenä vuotena lehdellä oli noin 1500 tilaajaa. Lehdessä oli opetustekstejä useista oppikysymyksistä, muunkinlaista uuden kirkkokunnan linjanvetoa sekä sen puolustusta ulkopuolisten kritiikkiä vastaan. Mandellöfillä oli siis lehden myötä huomattava paikka uuden kirkon linjanvetäjänä.

Kirkko kasvaa, kehittyy ja kiistelee

Uusi kirkkokunta kasvoi ja kehittyi kohisten, ja vuosikatsauksessaan 1900-1901 Mandellöf saattoikin esittää hyviä lukuja. Pappien määrä oli 9, minkä lisäksi 4 Vapaa-Kansan kirkkokunnan pappia oli seurakuntineen pyrkimässä kirkon yhteyteen. Seurakuntia ja saarnapaikkoja oli 29, joissa oli yhteensä 6210 jäsentä. Suurin seurakunta oli Michiganin Calumetissa, se seurakunta, jonne Mandellöf oli alkujaan tullutkin, 1024 jäsentä, toisena saman osavaltion Ironwood 700 jäsenellään. Katsauksessa Mandellöf murehti kuitenkin sitä, että monilla paikkakunnilla oli oli paljon suomalaisia ilman hengellistä hoitoa. Pappeja tarvittaisiin paljon lisää. 

Minnesotan Elyssä 1903 pidetyn kirkolliskokouksen ryhmäkuva. Eturivissä 
vasemmalla kirkkokunnan esimies Mandellöf vieressään kirkkokuntaan liittyneen 
Vapaa-Kansan kirkkokunnan entinen esimies Williamson. Takarivissä kolmas vasemmalta 
Mandellöfin kasvattipoika Wilen. Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Samalla hän vastasi Suomi-synodin kritiikkiin koskien sitä, että Kansalliskirkossa oli vihitty papeiksi myös sellaisia, joilla ei ollut yliopistokoulutusta. Hän kertaa apostoli Paavalin kirjeestä Tiitukselle paimenia koskevat kriteerit ja toteaa, ettei tieteellinen sivistys kuulunut vaatimuksiin. Mandellöfin mukaan opiskelu ei toki ole haitaksi, mutta ei pakollista. Kyse ei ollut niinkään halusta vähätellä akateemista koulutusta, vaan Kansalliskirkon pappispula oli sen verran suuri ja tarjonta pieni, että yliopisto-opintojen vaatimus tuntui varmasti tarpeettomalta ja haitalliselta pullonkaulalta.

Vuonna 1901 saatiin Calumetin kirkolliskokouksessa sopia Vapaa-Kansan kirkkokunnan liittymisestä Kansalliskirkkoon, mikä vähensi amerikansuomalaisten luterilaisten jakautumista. Kansalliskirkossa ei muutenkaan haluttu olla erillään muista vain erilläänolemisen ilosta. Kokouksessa oli suuri yksimielisyys siitä, että yhdistymistä Suomi-synodiin oli vakavasti yritettävä ja Mandellöf itse puhui siitä, kuinka suuri hyöty yhdistymisestä olisi Jumalan valtakunnan työlle. Seuraavana vuonna Ashtabulassa pidetyssä kirkolliskokouksessa Mandellöfin näkemys Suomi-synodista oli paljon pessimistisempi: "Synoodi etsii maallista viisautta, syrjäyttämällä taivaallisen viisauden; hengelliset herätykset näyttävät siinä piirissä olevan tuntemattomat." Synodin esimiehen Kansalliskirkkoa vastaan kohdistuneet syytökset ilmeisesti vetivät mielialan myös Mandellöfillä matalaksi.

Ashtabulan kansallisseurakunnan kirkko Ohion
osavaltiossa. Kirjasta "Evankelis-Luterilainen
Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

En ala tässä esittelemään jokaisen kirkolliskokouksen päätöksiä ja Mandellöfin osuutta niissä erikseen, mutta joitain poimintoja. Mandellöf puhui myös innolla sen puolesta, että lähetettäisiin sekä läntisiin että itäisiin osavaltioihin lähetyssaarnaajat kiertämään suomalaisten parissa, ja kaksi miestä valittiinkin tehtävään. Kirkkokunnan opillista linjaa Mandellöf selvitti ahkerasti niin lehdissä kuin muuallakin sekä esitellen että käytännössä muotoillen sitä. Kirkolle perustettiin vuonna 1903 myös oma kansanopisto, nimeltään omaperäisesti Kansan Opisto, jossa toimi myös pappisseminaari.

Kansan Opistolla oli komea rakennus, mutta pian se 
ajautui sosialistien käsiin ja muuttui Työväen Opistoksi. 
Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Kirkkoa siis kehitettiin ja se kasvoi kohisten, ja kesäkuun 1904 kirkolliskokouksessa Duluthissa seurakuntia oli jo 21 ja jäseniä 14 048. Papistoon kuului 20 henkeä. Lisäksi oli itsenäisiä seurakuntia, jotka olivat kirkkokunnan pappien hoidettavina. Iso juttu Mandellöfille on varmastikin ollut se hetki, jolloin hän sai 8. lokakuuta 1903 olla vihkimässä oman kasvattipoikansa W.W. Wilenin Wyomingin Rock Springsin kirkossa, jossa Mandellöf itse hoiti seurakuntaa, pappisvirkaan. Tämä antaa muuten hyvän kuvan kirkon pappistarpeesta, sillä Wilen tuli heti pappisuransa alussa neljän eri Wyomingin osavaltion paikkakunnilla toimivan seurakunnan paimeneksi. Ei mikään kevyt aloitus.

Wilen muuten muisteli myöhemmin kasvatti-isänsä tapaa rukoilla. Kirkolliskokouksissa hän saattoi usein vetäytyä tärkeiden päätösten ollessa edessä syrjään polvistuakseen rukoukseen. Wilenin mukaan hän saattoi usein ympärillä olevia huomaamatta puhella Taivaan Isälle eri asioista, sillä tällainen rukous oli niin tavallista hänelle. Jos yleisessä keskustelussa tuli hiljainen hetki saattoi kuulla, kuinka Mandellöf itsekseen huokaili "Rakas Jeesus, auta ja anna menestystä" tai muuta vastaavaa.

Rock Springsin kirkko Wyomingin osavaltiossa. 
Siellä tehtiin päätös Kansalliskirkon perustamisesta. 
Mandellöf paimensi sikäläistä seurakuntaa ja vihki 
siellä kasvattipoikansa pappisvirkaan. Kirjasta 
"Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Sosialistit kaappaavat kansanopiston ja Mandellöf palaa Suomeen

Kansanopistoasiassa kävi vähän nolosti, ja osasyynä on pidetty Suomesta tulleiden johtomiesten, siis myös Mandellöfin, liiallista luottamusta suomalaisten kirkolliseen mieleen. Opistoa ei otettu suoraan kirkon omistukseen vaan se kuului osakeyhtiölle, jonka kokouksiin sai äänioikeuden se, joka sellaisen itselleen yhden dollarin hintaisella osakkeella lunasti. Pappisseminaari oli toki kirkkokunnan valvonnan alainen, mutta se jäi pian laihaksi lohduksi. Jo ensimmäisenä lukuvuonna opiston väliaikainen johtaja ehdotti uskonnon tekemistä vapaaehtoiseksi aineeksi, mikä ymmärrettävästi ei ollut kuulunut kirkkokunnan suunnitelmiin. 

Jo 1906 sosialisteilla oli enemmistö opiston osakkeista ja he ottivat sen haltuunsa niin, ettei Kansalliskirkolla ollut siihen enää mitään valtaa. Siitä tuli Työväen Opisto, jonka yhtenä johtajana toimi myöhemmin punaisia Suomen sisällissodassa johtanut Yrjö Sirola. Muitakin haasteita alkoi näkyä, johtuen nekin osaltaan siirtolaisten vieroittumisesta luterilaisesta uskosta ja kristillisyydestä ylipäätään. Tätä varmasti edesautti jo edellä mainittu pappispula.

Mandellöfin kasvattipoika Walfred 
Willehad Wilen (1879-1947) vaimonsa 
Elin E. Sorsenin kanssa. Wilen teki elämäntyönsä 
Yhdysvalloissa toimien useissa seurakunnissa ja 
perustaenkin muutamia. Kirjasta 
"Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko.
 Ensimmäiset 50 vuotta."

Mandellöf itse ei enää tuossa vaiheessa ollut Amerikassa. Wyomingista hän oli ensin siirtynyt kaitsemaan Minnesotan Elyssä olevaa seurakuntaa. Tienraivaajana toimiminen uusissa oloissa kävi raskaaksi jo 60 vuotta lähentelevälle miehelle ja koto-Suomi kutsui. Niinpä hän vajaan 6 vuoden rupeaman jälkeen palasi toukokuussa 1905 takaisin Suomeen vaimonsa kanssa. Kasvattipoika jäi Amerikkaan ja teki siellä pitkän pappisuran, joka päättyi vasta kuolemaan vuonna 1947. Ehkä Mandellöfistä tuntui hyvältä, että Wilen jäi jatkamaan työtä. Eikä Mandellöfin työrupeama ollut mitätön sekään, sillä hän oli auttanut rakentamaan kirkkokunnalle vahvan pohjan sen monista heikkouksista huolimatta.

Suomessa hän pääsi pian taas työnsyrjään kiinni, ensin Luodon v.t. kirkkoherraksi. Siellä hän oli taas tekemisissä lestadiolaisten kanssa ja yhtäaikaisesta vieroittumisesta sekä sympatiasta kertoo hänen luonnehdintansa: "Ehkä muutamissa kohdin ovat opissa yksipuolisia ja minun käsitykseni mukaan erehtyviä, elävät nuhteettomasti, ollen terveellisenä suolana seurakunnassa." Samalla löytyi yhteyttä myös evankelisuuteen, sillä evankelinen lankomies Gustaf von Essen oli Munsalassa kirkkoherrana ja tämän kanssa Mandellöf osallistui jo 1905 kolmeen evankeliumijuhlaan, evankelisten isompaan paikalliskokoontumiseen.

Viimeiseen työpaikkaan Asikkalan puisille rattaille

Pohjanmaan Luodosta Mandellöf siirtyi Satakunnan Honkilahteen v.t. kappalaiseksi. 1907 hän haki Asikkalan kirkkoherraksi. Hän sai vaalissa toisen vaalisijan ja päihitti ensimmäiselle sijalle asetetun Ypäjän kirkkoherran Gustaf Oscar Holmbergin. Kolmas ehdokas ei saanut lainkaan ääniä. Holmberg oli evankelisuudestaan tunnettu, ja Mandellöfkin oli jälleen lähentynyt liikettä. Vuonna 1913 hänet kutsuttiin jälleen Evankeliumiyhdistyksen jäseneksi, järjestön, josta hänet oli 1870-luvulla erotettu.

Mandellöf jaksoi olla aktiivinen vielä Asikkalan vuosinaankin. Ehkä Amerikan-kokemusten peruja oli se, että hän kirjoitti Tähti-lehdessä vuonna 1908 sosialidemokratiaa vastaan ja piti kristillistä työväenliittoa parempana ajamaan köyhälistön asiaa. Varmaan muisto siitä, miten sosialistit Amerikassa pilasivat kansanopistohankkeen painoi mieltä. Ei hän pelkästään kritisoinut, vaan esimerkiksi hänen toimestaan Asikkalaan perustettiin yksi kiertokoulu lisää ja parannettiin opettajien palkkausta.

Asikkalan kirkosta tuli monessa paikassa toimineen 
Mandellöfin viimeinen palveluspaikka. Wikimedia Commons.

Aivan Mandellöfin viime vuosiin osui kumma tapaus, jossa Asikkalan Vesivehmaalle pyrittiin rakentamaan evankelisten rukoushuone kylällä syntyneen vilkkaan herätyksen myötävaikutuksesta. Asia lähti liikkeelle jo 1911, mutta vuosien varrella käytiin kiistaa esimerkiksi siitä, tuleeko rukoushuoneesta yksityinen vai Evankeliumiyhdistyksen oma. 1915 Mandellöf ryhtyi vastustamaan stä, että siitä tulisi Evankeliumiyhdistyksen rukoushuone ja asia kävi Porvoon tuomiokapitulissakin. Kiista velloi voimakkaana vielä Mandellöfin kuollessakin. Mandellöf oli itsekin yhdistyksen jäsen, miksi hän siis vastusti? Ehkä hän vieroksui ajatusta, että seurakunnan sisälle muodostuisi siitä vahvasti irrallisia ryhmiä, olihan hän nähnyt, miten Amerikassa lestadiolaiset eristäytyivät muista luterilaisista. Tosin niinhän teki Kansalliskirkkokin suhteessa Suomi-synodiin, mutta Mandellöf ainakin pyrki yhteyteen. Vaikea sanoa, kun kuolema tosiaan päätti kiistan Mandellöfin osalta.

Kuolema ja jälkimaine: "kiitä Jumalaa puolestani kaikesta"

Wilhelm Adrian Mandellöf kuoli Helsingin Diakonissalaitoksessa 13. tammikuuta 1916. Hänen vaimonsa Maria, joka itse kuoli vasta 1932 Kuopiossa 84-vuotiaana, on kirjoittanut miehensä viime hetkistä: "Herra on sanansa jälkeen laskenut palvelijansa rauhaan, sillä vainajan silmät olivat nähneet ja hän uskoi sen pelastuksen, jonka Jumala on valmistanut kaikille kansoille... Paljon sairas puhui loppuun asti varottaen ja rukoillen kaikkien edestä. Itse rukoili ja pyysi muiden rukoilla Jeesusta pian tulemaan. Tauti oli ankara, ei lepoa päivällä eikä yöllä. Viimeisenä aamuna sairas sanoi: 'Nyt minä olen hyvin väsynyt'. Aivan viimeiset sanat olivat minulle: 'Laske nyt polvillesi juuri tähän ja kiitä Jumalaa puolestani kaikesta'. Sitten seurasi viimeinen kova, raskas huokaus ja kuolematon henki pääsi vapauteen. Hyvä uskon kilvoitus oli kilvoiteltu ja elämän kruunu saavutettu."

Mandellöfin kuolinilmoitus. 
Etelä-Suomen Sanomat 
nro 7/1916.

Mandellöfin kuoltua näkyi, että mies, joka äkkiseltään näyttää polttaneen siltoja eri suuntiin oli pikemmin monessa mukana. Lestadiolaisuuden erään haaran, uusheränneiden, Kolkuttaja-lehdessä oli J.F. Hellmanin kirjoittama muistokirjoitus. Ainakin uusheränneet lukivat hänet edelleen omiensa joukkoon. Hellmanin mukaan Mandellöf oli tyystin vapaa puoluehengestä. Ehkä hän tosiaan ei enää halunnut olla mitenkään ehdoitta mukana missään herätysliikkeessä, vaan niiden kanssa toimiessaankin halusi pitää itsenäisen linjansa.

Suomen lähetyssanomia jakoi erään papin muistelun Mandellöfin työuran varrelta, lieneekö Säkylän ajalta vai vasta Asikkalasta: "Nuorena pappina sain määräyksen toimia rov. M[andellöfi]:in naapuriseurakunnassa. Niinkuin nuoret ainakin olin itsetietoinen ja kopea. Eräänä päivänä ilmestyi hevosmies portillemme, sitoi hevosensa kiinni ja tuli pastoria kyselemään. Astuin edellä kansliaan jossa kysäsin vieraan asiaa. Vastaukseksi esitti hän itsensä ja sanoi tulleensa nuorta virkaveljeä tervehtimään. Pääni painui alas. Häpesin. Olisin tahtonut painua siihen paikkaan. - Se oli minulle saarna nöyryydestä, jota en unohda. Isällisiä ja ystävällisiä neuvoja annettuaan sanoi hän jäähyväiset, muistaen samalla vasta-alkavaa tuntuvalla avustuksella. Usein kävi hän sitte luonamme eikä milloinkaan tuomisitta. Rohkaistakseen vastaanottajaa lausui hän isällisesti: vasta-alkava tarvitsee."

Ohion osavaltion Ashtabulan kirkon alttari. 
Mandellöf oli tekemässä osaltaan työtä sen 
eteen, että tältä ja monelta muulta alttarilta 
kaikui suomeksi armon sanoma kaukana isiensä 
mailta eläville suomalaisille. Kirjasta 
"Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Mandellöfin elämä oli melkoista vuoristorataa. Työ vei häntä ympäri Suomen ja sen rajojen ulkopuolellekin, ja hengellisesti hän oli vuoroin kotonaan, vuoroin kiistoissa parinkin herätysliikkeen kanssa. Hän oli vakaumuksen mies, eikä siksi aina sopinut minkään liikkeen muotteihin. Kuitenkin hänen merkityksensä varsinkin Kansalliskirkon vaiheissa oli kiistaton. Kyseinen kirkkokunta jatkoi elämäänsä vuoteen 1963 asti, jolloin se jäsenistön kielen muututtua pitkälti englanniksi yhdistyi Missouri-synodin kanssa, jonka se koki hengellisesti läheisimmäksi. Tähän vaikutti osaltaan se oppiperusta, jota Mandellöfkin oli ollut pönkittämässä.

Lähteet:

G. A. Aho: Evankelis-luterilainen kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta. 1949.

Asikkala. Heinolan Sanomat nro 71/1907. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/624740?page=3

Asikkalan kirkkoherra Wilhelm Adrian Mandellöf. Alempi kansanopetus nro 1/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/938269?page=4

J.F. Hellman: Muistosanoja Vilhelm Adrian Mandellöfista. Kolkuttaja nro 2/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/985323?page=10

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1870-1895. 1967.

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1896-1916. 1984.

Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys. Lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870-1899. 1997.

Seppo Lohi: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. 2007.

MANDELLÖF Wilhelm Adrian. Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/henkilo.php?id=18718

Rovasti Mandellöf'in muistolle. Suomen lähetyssanomia nro 2/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/845547?page=30