Teijon kirkko ja vedenpaisumus, jota ei koskaan tullut

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Teijon vanhan ruukkikylän vierellä kohoavalla kukkulalla seisoo maamerkkinä piskuinen kirkko, jonka keskeltä nouseva torni tekee lievästi itämaisen vaikutelman. Aivan mitätön ei kirkko ole kooltaan, sillä sinne mainitaan mahtuvan noin 100 henkeä, ja ainakin kauneimpia joululauluja laulettaessa kirkon mainitaan olevan täynnä.

Mutta miten kirkko on päätetty rakentaa tähän kylään? Sepä onkin varsin kiehtova tarina, jonka opin oltuani hiljan seudulla vierailemassa. Nyt kerron oppimani teillekin.

Teijon kirkko on kylänsä kaunis maamerkki sekä erään erikoisen tapauksen muistomerkki. Kuva itse otettu.

Robert Bremeristä Teijon isäntä

Teijon ruukinpatruuna Robert Bremer (1777-1844) oli varsin omalaatuinen mies. Hän toimi vuosina 1814-1841 Teijon ja ruukin omistajana. Ruukki oli yhdessä Kirjakkalan ruukin kanssa oli perustettu v. 1686 Lauritsa Creutzin toimesta. Bremer peri isännyyden isältään Joseph Bremeriltä, joka oli puolestaan ollut edellisen omistajan Johan Jakob Kijkin vävy.

Isä Joseph luovutti tosiasiassa isännyyden Robertille jo v. 1811. Joulukuussa 1810 näet Perniön pastori Gustaf Rancken, Teijon saarnaaja Fredrik Lundberg sekä Teijon puutarhuri Fredric Engblom todistivat, että

"--- että herra ylitirehtööri Joseph Bremer häntä kohdanneen ilmeisen heikkomielisyyden johdosta on tullut sangen levottomaksi talossaan ja jo useiden viikkojen aikana on osoittanut sellaista olotilaa, että se todistaa hänet kykenemättömäksi hoitamaan talouttaan ja tehdasliikettä."

Tästä syystä Joseph Bremeristä tuli holhouksen alainen 68-vuotiaana v. 1811 ja Robertista tuli Teijon tehdastilayhtymän hoitaja. Rasitteena olivat epäluulot ja riidat sisarusten kanssa. Kun isä-Joseph kuoli 1814 hajosi suuri omaisuus osiin. Robertille jäivät Teijon tehtaan työpajat ja laitokset sekä Teijon säteritila, Talonpojan Teijon tila tuli velipoika Carl Otto Bremerille ja Kirjakkalan tehdas Hans Henric Bremerille. Robertin ja Hansin välille muodostui isoksi ongelmaksi kilpailu raudan erottamisprosessissa tarvittavasta puuhiilestä. Perinnönjako määritteli asian niin, että Teijolla oli oikeus käyttää ostohiiltä, kun taas Kirjakkalan tuli polttaa hiilensä omien metsiensä puista. Saumattomasti ei järjestelmä kuitenkaan toiminut, ja Robert joutui vähän väliä vaatimaan seudun talonpoikia myymään hiilensä hänelle eikä Kirjakkalaan. Sen verran harmia asiasta oli, että v. 1831 Robert osti Kirjakkalan itselleen kokonaan velaksi sen vaihdettua omistajaa jo pariinkin otteeseen.

Oheinen Kijkien hautakivi ei koskaan tullut käyttöön, mutta päätyi lopulta kirkon seinälle. Kuva itse otettu.

Robert ei välttämättä ollut täysin kotonaan näissä kuvioissa. 1790-luvulla hän oli opiskellut Uppsalassa, missä hän oli opiskellut innokkaasti luonnontieteitä. Näissä hänen opinnoissaan oli kuitenkin haaveksiva sävy, ja hän oli viehättynyt eräänlaiseen ennustamiseen. Pian hän oli lopettanut opintonsa ja lähti hakemaan käytännön oppia Ruotsin vuoriteollisuuspaikkakunnilta. Aivan valmistautumattomana hän ei siis ruukin johtoon tullut.

Suomen siirtyminen osaksi Venäjää vuosien 1808-1809 Suomen sodan seurauksena aiheutti sen, että ruotsalaisen malmin hyödyntäminen suomalaisessa rautateollisuudessa vaikeutui. Robert Bremer halusi korjata asian ja löytää malmilähteitä Suomesta. Lisätäkseen tietoa malminetsinnästä hän julkaisi kirjankin v. 1819, Kort Försök till Uppställning af Malmletningskunskapen. Itse esiintymien etsimisessä oli kuitenkin haasteita. Kolme kaivosta avattiin, mutta Suomusjärven Salmijärven malmi oli huonolaatuista ja Perniön Saaren esiintymä tyhjeni nopeasti. Pitkäikäisemmäksi muodostui vain Perniön Vihiniemen kaivos.

Ruukinpatruunan villit teoriat ja ennustukset

Monenlaista muutakin hanketta ruukkinsa eteen Bremer harrasteli, ja hänen kaivoslaboratorionsa saattoi olla ensimmäinen yksityinen laatuaan Suomessa. Hänellä oli kuitenkin moninaisia harrastuksia. Hän tutki uskontoa, tähtitiedettä, meteorologiaa, lääketiedettä, kasvatusoppia, geologiaa ynnä muuta. Hänellä oli oma ajanlasku, joka oli 15 vuorokautta gregoriaanista jäljessä. Omalaatuiset uskonnolliset ja luonnontieteelliset ajatukset näkyivät myös toimintana, esimerkiksi silloin, kun hän lähetti Venäjän keisari Nikolai I:lle jumalallisiin ilmoituksiin perustuvan tiedonannon, jonka mukaan Suomi tulisi julistaa puolueettomaksi vapaavallaksi, jonka hallitusmuoto olisi teokraattinen. Tiedoksianto ei tiettävästi aiheuttanut keisarissa toimenpiteitä.

Kuuluisammaksi ja merkittävämmäksi muodostui hänen säähän liittyvän ennustelunsa. Hän katsoi  sääilmiöiden johtuvan "niistä voimien jakautumisista, joiden alaiseksi maan kaasupiiri kiertotähtien eri vaikutuksista joutuu". Kiertotähdet aiheuttivat maalle erilaisia kausia, joista jokaisen vaihtuessa tapahtui yleinen vedenpaisumus, "Luonnon suurin voimanilmaus". Tästä hän julkaisi v. 1822 28-sivuisen kirjan Grunderne till Luft och Tid jemte deras Skiften och fördelning för Året 1823 efter Frälsarens Christi Födelse, det Nittonde i en 36-årig Jordcirkel, Sjunde i en 12-årig varm Jordkrets, Första i en 3-årig kall Jordcykel, Fjerde i en 4-årig Solcykel, i Jordcykeln ett Koldeår, i Solcykeln ett Gasår.

Bremerin mukaan maa siirtyisi suureen kaasukauteen vuonna 1826, mistä seuraisi suuri vedenpaisumus. Tarkemmin tämä tapahtuisi 15. helmikuuta 1826. Marsin, Venuksen ja Maan keskinäinen asento saisi aikaan nelipäiväisen lämpimän rankkasateen, joka upottaisi ainakin Turun ja koko Lounais-Suomen. Bremer otti itse ennustuksensa hyvin vakavasti. Hän levitti varoittavia lehtisiä sekä rakennutti kolmimastoisen kaljaasin, jota kutsui "Arkiksi" ja johon hänen oli tarkoitus pelastaa perheensä ja tärkeimmät työntekijänsä. Mainitaan, että hän asetti mallin Arkistaan Vasaramäelle Turun edustalle Uudenmaan maantien viereen kaiketi ihmisiä varoittamaan. Kerrotaan myös, että Bremerillä oli makuuhuoneensa ikkunassa pitimillä kiinni soutuvene siltä varalta, että vedenpaisumus yllättäisi hänet yöaikaan.

Jonkinlaista paniikkia mainitaan osan turkulaisista kokeneen helmikuun 15. päivän lähestyessä, mutta ilmeisesti ainoa sade, joka Turussa nähtiin oli pieni lumisade. Bremerin ennustukset olivat osoittautuneet virheellisiksi. Lisäksi hän oli saanut sakot siksi, että hänen katsottiin lietsoneen paniikkia.

Ei tullut tulvaa, mutta tuli kirkko

Olisi luullut, että Bremer olisi vajonnut syvään häpeään epäonnistumisensa myötä. Ehkä näin kävikin, mutta pian Bremerillä oli asialle selitys. Hän nimittäin kiitti Jumalaa, joka oli estänyt vedenpaisumuksen syntymisen. Bremerhän ei ollut perustanut ennustettaan Raamatun teksteihin vaan omiin luonnontieteellisiin teorioihinsa. Hän myös päätti rakennuttaa kiitollisuutensa osoituksena kirkon Teijoon vuonna 1829. Tämä vuosi oli Bremerin itse kehittämän ajanlaskun mukaan Jumalan ensimmäinen hallitusvuosi.

Aivan tyhjästä ei kirkkoajatus toki syntynyt. Teijon ruukilla oli kartanossa ollut oma kirkkosali ja jo aiemmin oli ollut pohdinnassa erillisen kirkkorakennuksen valmistus. Itse asiassa jo vuonna 1824 Bremer oli maininnut siihen tarvittavien rakennusaineiden olevan hankittuna. Kuitenkin kirkkoneuvosto antoi luvan rakennushankkeelle vasta v. 1827. Voi kuitenkin olla, että Bremerin ennustukset olivat hidastaneet prosessia hänen osaltaan ja ennustuksen lopputulos puolestaan vauhdittanut sitä.

Bremerin suunnittelema kirkko on ulkoasultaan omaleimainen. Sen sanotaan olevan Suomen pienin kivikirkko. Kuva itse otettu.

Bremer suunnitteli kirkon itse ja sen ulkomuoto jäljitteli kiinalaista pagodia. Se otettiin käyttöön v. 1830. Sisustus on osin kirkkoa vanhempi. Vuodelta 1770 peräisin oleva saarnatuoli on peräisin kartanossa olleesta kirkkosalista, samoin alttaritaulu ja pari muuta taulua ovat luultavasti olleet siellä. Sieltä lienevät peräisin myös saarnan kestoa mittaava tiimalasi sekä kristallikattokruunu.

Saarnatuoli, tiimalasi ja alttaritaulu palvelivat jo kartanon kirkossa. Kuva itse otettu.

Pari erikoisuuttakin sisustuksesta löytyy. Ensinnäkin parven alla on seinään kiinnitettynä hautakivi, joka ei ole koskaan ollut käytössä. Ruotsinkielinen teksti kuuluu suomeksi:

"Ruukinpatruuna Hans Hinr. Kijkin, hänen puolisonsa ja perheensä hautasija. Autuaat ovat he, jotka nukkuvat Herrassa. Teijon ruukki toukokuun 5 P:nä 1792."

Hans Henrik Kijk, Robert Bremerin eno, ei kylläkään kuollut tuona ajankohtana. Hän on kuitenkin rakennuttanut Teijon hautausmaalle hautakappelin, ja ilmeisesti laatta on alkuaan tarkoitettu sinne.

Toinen huomioni kiinnittänyt seikka oli ruotsinkielinen raamatunlauselaatta seinällä. Sen ikää ei minulle osattu kertoa. Siihen oli kirjoitettuna Jobin kirjan 19. luvun jakeet 25-27 (suomeksi tässä tuolloin käytössä olleen suomennoksen eli Biblian mukaan):

"Sillä minä tiedän minun Lunastajani elävän: ja hän on tästälähin maan päällä seisova. Ja vaikka vihdoin minun nahkani ja tämä (ruumis) lakastuu, saan minä kuitenkin minun lihassani nähdä Jumalan. Hänen minä olen minulleni näkevä, ja minun silmäni katsovat häntä, ja ei kenkään outo. Minun munaskuuni ovat kuluneet minun helmassani."

Tähän laattaan on kirjoitettu Jobin kirjan vaikuttavat sanat. Kuva itse otettu.

Kohta "hän on tästälähin maan päällä seisova" kuuluu 1930 -luvun suomennoksessa "viimeisenä hän on seisova multien päällä", vuoden 1992 suomennoksessa "Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä". En tunne hepreaa niin hyvin, että osaisin kommentoida käännöstä, mutta jos laatta on Bremerin teettämä jään pohtimaan onko kyseessä vain lohdullinen muistutus siitä, että Jumala on läsnä kuolemankin koittaessa, vai voiko siinä olla viittaus Bremerin ajatukseen Jumalan alkaneesta hallintokaudesta? En osaa sanoa, sisältyykö tuolloin käsittääkseni käytössä olleeseen ruotsinkieliseen Kaarle XII:sta Raamattuun vastaavia vivahteita, sillä en rohjennut yrittää uppoutua tällä kertaa vanhan ruotsin saloihin.

Itseironiaa ja Jumalan kunniaa

Bremer osasi todistetusti suhtautua itsekin hieman huumorilla erehdykseensä. 1830-luvulla näet hänen pieni sukulaispoikansa huomautti, ettei ennustettu vedenpaisumus koskaan toteutunut, mihin Bremer vastasi: "Niin, katsos poikaseni, minä laskin sillä kertaa hiukan väärin". Huumoria tarvittiinkin, sillä Robertin "Arkki" oli otettu käyttöön tavarankuljetuksessa ja sen ollessa Turun satamassa ihmiset yleisesti nimittivät sitä arkiksi. Omiensa parissa Bremer oli kuitenkin ilmeisesti pidetty. Hän oli ottanut muun muassa tavaksi jakaa työväelleen lahjoja jouluna ja pitää heille juhlat juhannuksena.

V. 1841 hän luovutti tehdasyhtymän Viktor Zeborille ja Joris Eggertille. Ajatus oli, että pojat hoitaisivat omaisuutta yhdessä, mutta jo v. 1842 veljekset sopivat, että Kirjakkala on Joriksen ja Teijo Viktorin. Robert kuoli v. 1844.

Mitä tuumata kaikesta tästä? Oliko ruukinpatruuna Robert Bremer aivan hassahtanut mies? Valitettavaa kyllä on, mikäli hän aiheutti turhaa levottomuutta kanssaihmisissään. Toisaalta hän toimi vilpittömässä tarkoituksessa ja uskoi ennusteensa perustuvan ennen kaikkea tieteeseen. Toisaalta hänen reaktiotaan voi pitää hyvin sympaattisena, jopa esikuvallisena. Hän ei jäänyt voivottelemaan erehdystään, vaan kiitti siitä, ettei onnettomuutta tullutkaan. Tämän seurauksena kohoaa Teijon kylän vieressä edelleen viehättävä kirkko, jonka portin yllä kaiutetaan myös Robertin ja hänen Brita-vaimonsa muistoa:

"Ad Gloriam Dei / hoc Templum / aedificaverunt / Robertus et Brita Bremer / Anno 1830"

(Jumalan kunniaksi tämän temppelin rakennuttivat Robert ja Brita Bremer vuonna 1830)

Kirkon oven yläpuolella olevat tekstit kaiuttavat Bremerien sekä kirkon myöhempien remonttien muistoa "Ad Gloriam Dei", 'Jumalan kunniaksi'. Kuva itse otettu.

Lähteet:

Höijer, Erkki: Teijon tehdas puolivuosisataa sitten. Otava no 11/1912. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/500180

K. L.: Eräs menneen ajan teollisuusmiessuku. Piirteitä Teijon Bremerien elämästä ja toiminnasta. Kotimainen tuotanto -lehdessä no 1/1934. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/970641?page=25

Teijo. Uusi Aura no 311/1926. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1704686?page=7

https://www.teijonkirkko.fi/

Teijon kirkon esitteet sekä historiakansio Mathildedalissa Kaarnalaiva -liikkeen yläkerrassa olevassa näyttelytilassa.

Sauvon ja Perniön evankelinen opettajatar Saara Patjas

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

SAARA PATJAS (1888-1955)

Tällä kertaa esiteltävä henkilö ei ole kuuluisuus. Hän oli opettajatar, joka oli syntyisin Karjalan Antreasta ja teki elämäntyönsä Varsinais-Suomen Sauvossa ja Perniössä. Ellen olisi törmännyt hänen muistokirjoitukseensa vanhassa vuosikirjassa en olisi itsekään koskaan kuullut hänestä. Kuitenkin sen luettuani ajattelin, että haluan kertoa hänen tarinansa, osin siksi, että se koskettaa  myös seutuja, jotka kiinnostavat minua henkilökohtaisesti, siksi, että se tarjoaa kiinnostavan ajankuvan, että myös siksi, että se tarjoaa esimerkin siitä, millä tavalla eri herätysliikkeet, tässä tapauksessa evankelinen herätysliike, levisivät eri alueilla ja millaiset persoonat tekivät tämän mahdolliseksi. Siksi toivon, että luet tämän Saara Patjaksen tarinan.

Tämän kirjoituksen päähenkilö Saara Patjas 
(1888-1955). Kotimatkalla 1957.

Lapsuus Karjalassa sekä hengellinen herääminen - "hulluksihan sinua luullaan!"

Saara Patjas syntyi 26. huhtikuuta 1888 Antrean pitäjän Sokkalan kylässä Karjalankannaksella. Hänen vanhempansa olivat talollinen Juho Tuomaanpoika Patjas sekä tämän vaimo Helena Juonaantytär Raami. Perheeseen kuului lisäksi viisi siskoa ja kaksi veljeä. Patjaksen mukaan hänen äitinsä oli hiljainen, kun taas isä oli puheliaampi ja kertoi lapsilleenkin uskonasioista. Jouluaamuina Patjas muisteli heränneensä aina siihen, kuinka hänen isänsä lauloi aikaisin ennen kirkkoon lähtöä virren: "Jo lakkaa sielu murheestas, iloiten vastaan riennä, jo tullut on Vapahtaja, Hän lasna syntyi piennä..." Isä toimi myös pyhäkoulussa opettajana.

Patjaksen synnyinpitäjä Antrea sijaitsi 
Karjalankannaksella, lähellä Viipuria.
Wikimedia Commons.

Antrea oli tuohon aikaan yhdessä Muolaan kanssa vahvimpia evankelisen herätysliikkeen kannatusalueita Karjalankannaksen maaseudulla. Myös Patjaksen perhe näyttää olleen mukana liikkeessä tai ainakin suhtautui siihen myönteisesti, sillä vähän yli kymmenvuotiaana Patjas pääsi ensi kertaa isänsä kanssa Viipurissa pidetyille evankeliumijuhlille, jolla nimellä kutsuttiin evankelisten isompia alueellisia juhlia. Ensimmäiseltä juhlareissultaan Patjas ei kuitenkaan paljoa muistanut, paitsi sen, että eräs rouva oli ihastunut nähdessään Patjaksen laulavan sydämensä pohjasta evankelisten laulukirjan Siionin kanteleen lauluja ja ilmoitti haluavansa tytön kasvatikseen ja lupasi järjestää koulutuksenkin. Isä oli kuitenkin vastannut: "Emme me Saarasta luovu."

Aikanaan Patjas kävi myös rippikoulun Antrean kirkkoherran Petter Alfred Erikssonin johdolla. Patjas muisteli myöhemminkin hänen opetuksiaan, jotka olivat tehneet ilmeisen vaikutuksen. Kuitenkin hän itse koki, että uskon ydin, autuus Jeesuksessa Kristuksessa, kirkastui omakohtaisesti vasta 16-vuotiaana, kun Antrean kirkonmäellä vietettiin evankeliumijuhlaa. Siellä puhuivat pastorit Verneri Niinivaara ja Heino Pätiälä, kummatkin evankelisia pappeja, joista Pätiälä tuli parikymmentä vuotta myöhemmin tunnetuksi oman luterilaisen kirkon perustamisesta (Siitä olen kirjoittanut esimerkiksi täällä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/08/esperanton-yllattava-aikaansaannos.html ). Tästä ei kuitenkaan ollut vielä kellään aavistustakaan, kun Pätiälä saarnasi käyttäen puheensa pohjana tätä Heprealaiskirjeen tekstiä: "Kristus meni ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkein pyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen." Tämän puheen myötä Patjas kertoi autuuden kirkastuneen hänelle, mikä teki hänet niin iloiseksi, että hän vielä kotimatkalla hevoskyydillä kulkien lauloi ja puheli onnestaan niin, että siskotkin jo toppuuttelivat sanoen, että hulluksihan sinua luullaan.

Pastori Heino Pätiälän (1880-1950)
saarna oli käänteentekevä Patjaksen 
elämässä. Kotimatkalla 1913.

Tuosta päivästä alkaen Patjakselle oli kuitenkin selvillä paitsi uskon sisältö myös se, että sitä piti julistaa muilekin. Hän seurasi isänsä jälkiä pyhäkoulun opettajaksi, osallistuipa hän 1908 järjestettyyn Suomen ev. lut. Pyhäkouluyhdistyksen vuosikokoukseenkin. Antreasta kokoukseen osallistui 13, yhteensä osanottajia oli 258. Kokous oli toki hyvin lähellä Antreaa, mutta sieltä tulleiden määrä kertoo myös melkoisesta aktiivisuudesta pyhäkoulutyössä.

Kauas läksit karjalainen - Karjalan kunnailta Varsinais-Suomen rantamille Sauvoon

Patjas harkitsi lähtöä lähetystyöhön, mutta hän haki samalla tuolloin Kotkassa toimineeseen seminaariin, jonne hänet hyväksyttiin syksyllä 1909. Sieltä hän myös valmistui ja jäi sitten opettajan työhön Suomeen. Ensimmäinen työpaikka vei hänet kauas länteen kotikonnuiltaan, sillä hänet valittiin vuoden 1910 lopussa yhdeksän hakijan joukosta kiertokoulunopettajattareksi Varsinais-Suomen Sauvoon.

Patjaksen ensimmäinen työpaikka 
vei hänet kauas Karjalasta Varsinais-
Suomen Sauvoon, tosin tuolloin Sauvo oli
kartassa kuvattua pienempi, sillä sen
länsiosa Karuna oli vielä itsenäinen kunta.
 Wikimedia Commons.

Sauvossa oli tuolloin jo perustettu kansakouluja, vuonna 1915 niitä oli silloisen Sauvon kunnan alueella (johon ei tuolloin kuulunut Karuna) viisi (Kirkonkylä, Alsböle, Ruona, Kouttu ja Korpela). Kansakoulujen rinnalla toimi kuitenkin edelleen seurakunnan ylläpitämä kiertokoulu. Vuoden 1915 tilastojen mukaan Sauvossa, jossa asui tuolloin 3214 asukasta, toimi 3 kiertokoulua, joissa oli kolme opettajaa, kaikki naisia. Oppilaita näissä oli yhteensä 279, kun kansakoulujen oppilaiden lukumäärä oli yhteensä 174. Kiertokoulunopettajan palkka oli Sauvossa noin 1350 markkaa, joka oli pienempi kuin Paimion 2000 markkaa, mutta suurempi kuin Karunan 960 markkaa. Opettajia oli edelleen kolme vuonna 1920, jolloin opettajina oli Saara Patjaksen lisäksi Erika Irene Charlotta Sinivuokko sekä Erika Vilhelmiina Ylenius. Kiertokoulussa opetettiin lukemista, raamatunhistoriaa, katekismusta, laulua, kirjoitusta, laskentoa ja maantietoa.

Evankelisuutta papille puolustamassa

Kiertokoulu oli siis seurakunnan ylläpitämä, ja siksi Patjaksen esimiehenä toimi seurakunnan kirkkoherra Johan Wilhelm Wartiainen (1849-1935, kirkkoherrana 1901-1935). Hänen edeltäjänsä virassa, Hegesippus Hippolytus Hjerpe (kirkkoherrana 1885-1888, jota ennen kappalaisena 1869-1879, hänestä olen kirjoittanut täällä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/05/kirkkohistorian-henkilokuvia-hegesippus.html ) sekä Arvid Utter (kirkkoherrana 1890-1898) olivat olleet evankelisen herätysliikkeen kannattajia kuten Patjaskin, mutta Wartiainen ei kyseisestä liikkeestä perustanut, vaan oli jo vuodesta 1887 Loimaan kappalaisena toimiessaan ottanut kielteisen kannan tuohon liikkeeseen, joka ei Vartiaisen mielestä synnyttänyt riittävästi siveellisesti korkeaa elämää, sillä hänen mielestään evankelisten elintavat eivät eronneet riittävästi 'maailman' tavoista.

Wartiainen itse kannatti niin sanottua raamatullista suuntaa eli beckiläisyyttä silloisen arkkipiispa Johanssonin tavoin. Lisäksi hän sai vaikutteita Lounais-Suomessa 1900-luvun alussa vaikuttaneesta Suomen Lähetysseuraan kytköksissä olevasta Hannulan herätyksestä. Wartiainen oli ilmeisen menestyksekäs evankelisuutta seurakunnasta juuriessaan, sillä vajaa parikymmentä vuotta kirkkoherrana oltuaan hän kirjoitti, miten vanhemmissa kristityissä oli vielä jälkiä evankelisuudesta Hjerpen ja Utterin ajoilta, mutta nuoremmat edustivat toisenlaista, Wartiaiselle mieleisempää kristillisyyttä.

Sauvon kirkkoherra Johan Wilhelm Wartiainen 
(1849-1935) suhtautui kielteisesti evankeliseen 
liikkeeseen, mutta tuli ilmeisesti kuitenkin Patjaksen
kanssa hyvin toimeen. Suomen Kuvalehti nro 47/1924.

Kaikki tämä huomioon ottaen on kiinnostavaa, että Patjaksen elämäkerturi kirjoittaa tämän ja Wartiaisen olleen hyviä ystäviä siitä huolimatta, ettei uskonasioista aina ollut yksimielisyyttä. Wartiainen kuulemma piti Patjasta taitavana opettajana varoittaen kuitenkin liittyen uskonasioihin: "Ei saa olla niin yksipuolinen." Patjas oli tähän ilmeisen sanavalmiina vastannut: "Ei ole yksipuolista kun uskon yleiseen vanhurskauttamiseen Golgatan sovintotyössä, jossa maailma autuaaksi tehtiin. Uskon kasteen armoon, jossa vihan lapsi uudestisyntyi ja puettiin Kristuksen vanhurskaudella omakohtaisesti. Kun tämän armon uskossa omistamme, voimme iloita autuudestamme ja lapsenoikeudestamme kalliin lunastusveren turvissa. Jumala varjelkoon, etten tältä tieltä poikkeaisi ja olkoon kerskauksenani Kristus ja hänkin ristiinnaulittuna." Wartiainen vastasi tähän vain: "Niin se on, niin se on."

Toinen esimerkki Wartiaisen suhteesta Patjakseen liittyi siihen, kun Wartiainen tuli tarkastamaan koulua ja meneillään oli laulutunti. Patjas oli juuri opettanut lapsille evankelisten laulukirjan Siionin kanteleen silloisen laulun numero 327. Sen kuudennen säkeistön loppu kuului tuolloin näin: "Vaan jos sä autuuden hylkäät tään, et helvettiä sä vältäkään." Eräs pikkutyttö, jolla oli hyvä lauluääni lauloi tuon kohdan voimakkaasti silmät kirkkaina Wartiaista katsellen. Tämä oli sen jälkeen silmät kyynelissä mennyt ja taputtanut tyttöä päähän sanomatta mitään.

Miten tämä sopii yhteen sen kanssa, että Wartiainen tunnettiin kielteisestä kannasta evankelisuuteen? Kertomukset voivat olla Patjaksen välittäminä vääristyneet hänelle edullisiksi, mutta toisaalta näissä esimerkeissä korostuu uskon vakavasti ottaminen. Wartiainenhan syytti evankelisia siitä, ettei heidän uskonsa hänen mielestään synnyttänyt oikeanlaista kristillistä elämää. Syytöksen oikeudenmukaisuudesta on mahdoton sanoa mitään, mutta mitä ilmeisimmin Patjas erottui tässä Wartiaisen silmissä edukseen. Asenne liikkeeseen yleisemmin ei ilmeisesti muuttunut, mutta Patjaksen hän hyväksyi.

Patjas olikin aktiivinen paikkakunnan kristillisessä elämässä alusta asti. Ainakin vuonna 1911 toimi Sauvon kristillinen nuorisoliitto, joka piti kuukausittaisia kokoontumisia. Lokakuussa 1911 uutisoitiin yhdestä näistä, jossa mainitaan opettajatar Saara Patjaksen lukeneen kertomuksen "Wuorille kiipeäminen ja kainalosauwat", minkä lisäksi neiti Aina Laaksonen esitti soololaulua ja kauppias William Järwinen luki heidän käsinkirjoitettua lehteään ääneen. Väkeäkin mainittiin olleen kohtalaisesti.

Vaikka Patjas ja Wartiainen olivat hyvissä väleissä oli Patjas niin hengellisesti kuin kouluasioissa itsenäinen. Vuonna 1913 päätettiin muodostaa komitea kehittämään kunnallista pientenlastenkoulua, ja asiaa pohtivaan komiteaan valittiin myös Patjas. Vaikka Wartiainen suositteli nykyisten kiertokoulujen säilymistä alkuopetuksen suorittajina asettui Patjas yhdessä muiden komitean jäsenten, kuten opettaja Selim Koskisen kanssa tukemaan periaatteellisista ja käytännöllisistä syistä kunnallista koulua. Asia ei tosin edennyt nopeasti, sillä Patjaksen lähtiessä seitsemän vuoden päästä paikkakunnalta hän oli yhä kiertokoulunopettaja.

Uuteen työpaikkaan, eli pysyvästi Perniöön

Vuonna 1920 Patjas tosiaan lähti Sauvosta Perniöön Wartiaisen erinomaisten suositusten siivittämänä. Perniössä hän ehti olla seurakunnallisen kiertokoulun opettaja vain kaksi vuotta, kun Perniöön tuli kunnallinen alakoulu. Tämä ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä Patjas hankki pätevyyden sen opettajanvirkaan käymällä kahtena vuotena Jyväskylän seminaarin kesäkursseja. Sen jälkeen hän toimi Perniön Ylönkylässä opettajana kuolemaansa saakka, tosin hänen viimeisen sairautensa kestäessä yli vuoden teki hän opettajan töitä  vuoden 1954 syksyyn asti. Mainittakoon, että Sauvossakin kiertokoulu lakkasi, tosin vasta vuonna 1929, kun viimeinen kiertokoulunopettaja sai eläkkeen.

Nykyään Saloon kuuluva 
Perniö sijaitsee hieman 
itään Sauvosta. Täällä 
Patjas suoritti suurimman osan 
työurastaan. Wikimedia Commons.

Patjaksen kerrotaan olleen opettajana sydämellinen ja nauttineen lasten arvonantoa. Mikäli joku lapsista oli kuriton jäi tämä tunnin jälkeen opettajan kanssa luokkaan ja polvillaan rukoillen tunnustettiin rikkomus Taivaan Isälle ja sitten myös opettajalle. Kuulostaa varmasti monen mielestä erikoiselta, mutta toisaalta opettaja antoi mielihyvin tämän jälkeen anteeksi eikä sen jälkeen enää muistuttanut anteeksiannetusta rikkeestä. Uskonnontunneilla Patjas oli luonnollisesti elementissään, oppilaat opettelivat runsaasti niin virsiä kuin Siionin kanteleen lauluja. Kerran hänen kysyessään oppilailtaan kuka heistä on Jumalan lapsi ja taivaan perillinen nousivat koko luokan kädet. Koulun joulujuhlat ja päätösjuhla olivat kuin evankelisten evankeliumijuhlia, runoja lausuttiin, evankelisten lastenlehdestä luettiin kertomuksia ja Patjas piti puheen.

Patjas otti muutenkin aktiivisen roolin seudun hengellisessä elämässä. Jo maaliskuussa 1921 oli lehdessä ilmoitus pyhäkoulun aloittamisesta Perniön Lemun lastenkodissa, ja Saara Patjas ilmoitettiin toiseksi vetäjäksi yhdessä Selma Kanniston kanssa. Ylönkylään Patjaksen perustama pyhäkoulu, Perniön ensimmäinen, toimi ympäri vuoden. Lisäksi hän piti puheita häissä, hautajaisissa ja kastetilaisuuksissa pitäen aina jotakin raamatunlausetta puheensa lähtökohtana. Hänellä oli taito puhua sujuvasti ja havainnollisesti ja hänen äänensä oli kirkas ja esitystapansa selkeä. Nämäkin tilaisuudet hän piti evankelisessa hengessä Siionin kannelta laulattaen.

Kuva Perniöstä 1950-luvun paikkeilta. Kuvan oikeassa 
laidassa olevan kivikirkon hautuumaalla on myös 
Patjaksen viimeinen leposija. Wikimedia Commons.

Patjas olikin monella tavalla aktiivisesti mukana evankelisessa liikkeessä, sillä hän oli mukana myös Evankelisten Opettajien Liitossa. Ainakin vuosina 1922 ja 1923 hän toimi myös puhujana Liiton vuosijuhlilla, vuonna 1922 otsikolla "Tarvitsen sua, Jeesus".  Evankeliumiyhdistyksen vuosijuhliin hän osallistui miltei joka vuosi saaden muitakin matkalle mukaan. Hän alkoi järjestämään yhdistyksen tilaisuuksia kutsuen niihin puhujia Evankeliumiyhdistyksestä. Hän perusti myös Japanin-lähetysompeluseuran, jota hän johti ja jossa hän piti puheita 33 vuoden ajan. Hän myös levitti ahkerasti Evankeliumiyhdistyksen julkaisemia kirjoja ja lehtiä niin, että hänen oppilaansa tilasivat yhdistyksen Lasten Lehteä ja hän itse tilasi yhdistyksen lehtiä koko suvulleen sekä naapurilleen. Hartauskirjojakin hän lahjoitti moniin perheisiin, muun muassa Lutherin "Mannaa Jumalan lapsille".

Taas evankelisuuden puolustajana

Vaikka hänen toimintansa sekä virkisti jo vanhastaan evankelisia että toi myös aivan uutta väkeä mukaan sai hän osakseen myös vastustusta ja lahkolaissyytteitä. Eräs irvaili Japanin-lähetysinnolle suosittua Siionin kanteleen lähetyslaulua "Jaappaniin oi Jaappaniin" mukaillen: "Nyt lauletaan vaan Jaappaniin oi Jaappaniin, eikö muualla nyt enää pakanoita olekaan." Muunkinlaista vastustusta tuli Patjaksen ja hänen toimintansa osalle, ja tämä sanoi usein: "Kuka nyt taas mahtaa tulla uskoon, kun on niin vaikeata." Toisaalta tämä kertoo siitäkin, että hän uskoi juuri vastoinkäymisten ennakoivan voittoja hengellisellä rintamalla.

Hengellisten laulujen tärkeys sekä muistot lapsuuden Karjalasta näkyvät siinä, mitä hän sanoi voivottelujensa jatkoksi: "Muolaan ukko lauloi: 'Kun tästä elosta erkanen, uusi päivä valkenee ja kuuluu uuden virren humu, unohtuu pois ajan sumu'. Sekä 'Jumalan sydämessä on armo ennallaan.'" Ensimmäistä laulua en tunnista, mutta ainakin jälkimmäinen on edelleen Siionin kanteleessa, nimellä "On Isän sydämessä nyt armo ikuinen" (nro 282). Vuoden 1910 laitoksessa sen 1. säkeistö kuuluu seuraavasti: "Jumalan sydämessä On armo ijäinen. Se auennut on meille haawoissa Jeesuksen. Nyt siihen armoon aina Autuuten' perustan Ja elän turwallisna Kiusaksi saatanan." Hilpeällä melodiallaan höystettynä se kertoo jotain niin evankelisuudesta kuin myös Patjaksesta.

Iso voitto Patjakselle oli Turun tuomiorovasti Einar Candolinin pitämä piispantarkastus, jossa seurakunnan tilasta keskusteltaessa sai esittää kysymyksiä. Patjas kysyi: "Missä kohdassa eroavat evankeliumiyhdistys ja ev.luth. kirkko, kun yhdistystä pidetään täällä lahkona?" Tähän Candolin vastasi: "Ei missään kohdassa, vielä minä sanon, ei missään kohdassa. Ev. yhdistys tekee siunausrikasta työtä Suomen Siionissa." Tällainen korkean tason tunnustus oli varmasti Patjakselle suuri voitto.

Patjas ja evankeliset saivat osakseen myös 
saivat osakseen myös arvostelua, mutta 
tuomiorovasti Einar Candolinista (1869-1957) 
Patjas sai arvovaltaisen puolustajan.
Suomen Kuvalehti nro 1/1929.

Sairaita auttamassa ja itse autettuna

Patjas kävi ahkerasti katsomassa sairaita ja häntä myös pyydettiin sairaiden luo käymään. Näillä käyneillä hän lohdutti näitä Raamatun sanalla ja lauluilla. Myös hän itse sairasteli aina välillä, ja lopulta hänen viimeinen sairautensa koetteli häntä lähes vuoden ajan. Tuona aikana hänen sisarensa tytär Saara Mansikka hoiti hänen työtehtäviään, kuten myös aikaisempien sairauksien aikana. Patjas kuoli 13. heinäkuuta 1955. Hänet haudattiin Perniön kirkon viereen 23. heinäkuuta ja siunauksen toimitti pastori R. Rytilä, jolta Patjas oli pyytänyt tätä palvelusta jo 7 vuotta aiemmin. Saattoväki oli runsaslukuinen ja hänen oppilaansa heittivät hautaan oman ruiskaunokkivihkonsa sekä lauloivat laulun "Onpa taivaassa tallella lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat". Ylönkylän rukoushuoneella raikuivat Siionin kanteleen laulut sekä pidettiin suuri määrä puheita.

Patjaksen hautamuistomerkki seisoo Perniön kirkkomaalla.
Sitä sopii käydä tervehtimässä, jos siellä päin liikkuu.
https://fi.billiongraves.international/grave/Saara-Patjas/31385885

Lukiessa Patjaksen vaiheista huomaa, että elettiin kovin toisenlaisessa maailmassa kuin tänä päivänä. Patjakselle suorastaan julistuksellinen uskonnonopetus oli aivan luonnollinen asia, eikä hänen tavoillaan olisi mahdollista toimia opettajana nykypäivän Suomessa. Hänelle itselleen kyse oli lasten johdattamisesta iankaikkisen elämän tielle. Lisäksi on huomattava, että huolimatta uskonnollisen opetuksen tärkeyden korostuksestaan hänellä oli myös laajempaa koulutuksellista ymmärrystä, minkä osoittaa se, että hän jo Sauvossa ollessaan kannatti kunnallista koulua alkeisopetuksen suorittajaksi huolimatta siitä, että voisi kuvitella seurakunta-johtoisen kiertokoulun olevan parempi työkalu uskonnonopetuksen suhteen. Hän siis osasi ajatella myös muita puolia.

Karjalan tyttö teki siis elämäntyönsä kahdessa Varsinais-Suomen rannikkopitäjässä, ja tähän maakuntaan hän jäikin. Kuitenkin hän kantoi koko ikänsä mukanaan sitä hengellistä perintöä, jonka hän oli saanut jo kotoa Antreasta ja teki parhaansa sen levittämiseksi. Tuloksia on luonnollisesti vaikea mitata, ja jos jollain on niistä muistitietoa niin kuulen mielelläni. Patjas on joka tapauksessa osa sitä suurta herätysliikkeitten aktiivisten maallikkojen, naisten ja miesten, ketjua, joka mahdollisti kukin oman liikkeensä leviämisen ja voimistumisen kotiseuduillaan tavalla, johon yksikään kiertävä pappi tai maallikkosaarnaaja ei olisi pystynyt.

Lähteet:

Antrean syntyneiden ja kastettujen luettelot 1882-1889. http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3309840

Saara Erjala: Saara Patjas. Kirjasta Kotimatkalla 1957. Suomen Lut. Ev. Yhdistyksen vuosijulkaisu. Toim. Toivo Rapeli, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1956.

Evankelisten Opettajien kokous. Paimen -lehdessä nro 8-9/1923.  https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/850036?page=14

Evankelisten Opettajien Liiton vuosijuhla. Paimen -lehdessä nro 7-8/1922. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/850023?page=28

Kiertokoulunopettajattareksi Sauwoon. Kotimaa lehdessä nro 129/1910. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/659438?page=3

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1870-1895. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1967.

Kotkan seminaariin. Etelä-Suomi -lehdessä nro 99/1909. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/625348?page=2

Hannu Kujanen: Sauvon historia II. 1996.

Oikaisu. Uusi Aura -lehdessä nro 24/1914. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1192396?page=3

Osanottajat Suomen ew. luth. Pyhäkouluyhdistyksen wuosikokoukseen Wiipurissa elokuun 14-17 päivinä 1908. Pyhäkoululehti -lehdessä nro 9/1908. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/855165?page=15

Perniön kirkollisia tietoja. Salon Seudun Kunnallislehti nro 21/1921. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1223777?page=3

Sauwon kansakoulujohtokuntien yhteinen kokous. Uusi Aura -lehdessä nro 267/1913. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1192242?page=4

Sauvon krist. nuorisoliitto. Uusi Aura -lehdessä nro 238/1911. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1191076?page=4

Seurakunnallisten alkukoulujen opettajat v. 1920 alussa. Alkuopetus -lehdessä nro 11-12/1920. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/938342?page=7&ocr=true

Suomen kansanopetuksen tilasto. Tilastollinen yleiskatsaus Suomen kansakoulutoimeen lukuvuonna 1914-1915. Helsinki 1916. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/94086/xkansak_1914-1915_1916_dig.pdf?