Prunkkalan pappi - hupitarinoita nykyisen Auran ammoisesta paimenesta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Tätä julkaistessani eletään Vapun aikaa, ja ehkä tähän kevään juhlaan sopii oheisen kaltainen hupijuttu.

Tämän kirjoituksen otsikossa olevaa Prunkkalaa ei helpolla kartalta löydä. Sen nimistä kuntaa tai seurakuntaa ei näet ole enää olemassa, kylä kylläkin on. Se sijaitsee Auran kunnassa Varsinais-Suomessa, ja kyseisen kylän mukaan nimettiin vuonna 1636 Liedon kappeliseurakunta. Itsenäinen seurakunta siitä tuli vuonna 1917, missä yhteydessä siihen liitettiin neljä kylää Pöytyän seurakunnasta. Niiden alueelle oli 1800-luvun lopulla kehittynyt rautatieaseman ympärille taajama, jota lähellä virtaavan Aurajoen mukaan alettiin kutsua Auraksi.

Kartalla näkyy Auran kehitys Prunkkalan kappeliseurakunnasta Auran kunnaksi. Kuten näkyy on Auran nykyinen keskusta suhteellisen myöhäinen tulokas nykyisestä merkityksestään huolimatta. Wikimedia Commons: File:Lieto ja Aura alueliitokset.svg - Wikimedia Commons

Uutta seurakuntaa luotaessa päätettiin tuo nimi antaa myös seurakunnalle ja niinpä seurakunnasta tuli Auran seurakunta. Nythän ei tosin ole enää Auran seurakuntaakaan, sillä se liitettiin vuoden 2021 alussa Liedon seurakuntaan. Auran kunta sen sijaan jatkaa itsenäistä taivaltaan.

Prunkkalan nimen häviäminen kartalta on sikäli sääli, että sen myötä on varmasti heikentynyt myös tietoisuus eräästä kansanperinteen hahmosta, Prunkkalan papista, liekö tosin ollut auralaisten osamotiivina nimenvaihdokselle. Prunkkalassa on tietysti ollut useitakin pappeja, mutta tämän tarinoiden sankarin nimeä ei kertomuksissa mainita. Mikäli kyseinen kirkonmies perustuu todellisuuteen on hän ollut jutuista päätellen aikamoinen persoona. Tosin hän on joka tapauksessa imenyt osaksi legendaansa myös erinäisiä yleisiä sananparsia tai tarinoita. Joitakin spekulaatioita henkilöllisyydestä on esitetty, mutta palataan niihin varsinaisen tarinan jälkeen.

Varoituksen sanana todettakoon, että osa tarinoista on hieman karkeita, vaikka olen suorittanut myös karsintaa. Olkoot nämä kuitenkin kuvastamassa kansan papistoon liittämää tarinaperinnettä, hyvässä ja pahassa.

Tuulispää -lehdessä 51-52/1915 oli kirjoitus Prunkkalan papista, ja otsakkeessa näinkin veikeä piirustus tästä saarnamiehestä ja hänen lukkaristaan: 24.12.1915 Tuulispää no 51-52 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hovinarriko Prunkkalan pappina?

Tarinan mukaan prunkkalalaiset olisivat valittaneet Ruotsin kuninkaalle siitä, miten tuomiokapituli oli määrännyt heille huonon papin. Valituksista tympääntyneenä kuningas määräsikin sitten hovinarrinsa Prunkkalan papiksi. Tämän nimittäneen kuninkaan väitetään olleen Kustaa III.

Narrimaisia piirteitä Prunkkalan papin tarinaan liittyykin. Nakkilasta kerätyssä variantissa syyksi sanotaan papin palkkauksesta riitely, jolloin alituiseen rettelöiville prunkkalalaisille lähetettiin papiksi jumalaton hovinarri, jotta nämä tulisivat järkiinsä. Edelleen tässä Nakkilan kertomuksessa sanotaan kansan edelleen laajalti muistavan katkelmia tuon papin pilasaarnoista, mutta ne "ovat kuitenkin sellaisia, ettei niitä sovi eikä kannata kertoa". Erilaisia juttuja on sellainen liuta, ettei niitä kaikkia voi tässä kertoa, vaikka haluaisikin. Mainitaan kuitenkin muutamia, lisää löydätte vaikka lähdeluettelon kautta.

Prunkkalan papin kerrotaan saarnatessaan lyöneen kättään saarnastuolin laitaan. Lukkari, joka esiintyy useassa muussakin tarinassa joko kiusantekijänä tai rikostoverina, oli tämän tietäen lyönyt neuloja kärjet ylöspäin siihen kohtaan, mihin käsi yleensä osui. Tästä tietämättömänä pappi sitten innoissaan saarnassaan kysyi: "Ihminen, kuka sinut loi?", samalla iskien voimalla saarnastuolin laitaan, jolloin neulanterät osuivat käteen. Niinpä pappi karjaisi lauseensa jatkoksi: "Perkele!"

Eräällä saarnakerralla pappimme osoitti ihailtavaa luovuutta. Hänen oli näet tarkoitus saada piispalta valmis saarna, joka oli suljetussa kuoressa, jonka sai avata vasta saarnastuolissa. Hämmästyksekseen hän sai havaita paperin olevan tyhjä. Sitä silmäillessään hän sanoi: "Tyhjä on tämä puoli, tyhjä myöskin toinen puoli", mutta keksi sitten jatkaa: "Tyhjästä Herra käski ja kaikki luoduiksi tulivat" pitäen lopulta tyhjästä paperista kunnon saarnan. Tämä lienee esimerkillisimpiä papin saarnatarinoista.

Aina ei seurakunta jaksanut pappinsa puheita niin kuunnella, mutta löytyipä tältä solidaarisuutta nukkuvia seurakuntalaisiaan kohtaan. Niinpä hän keskeytti naisväen keskustelun kirkonmenojen aikana: "Pitäkää te muijat suunne kiinni että nuo miehet saavat rauhassa maata!" Toki tämän tarinan voi tulkita jonkinlaiseksi tuplapiikiksikin sanankuulijoille, tai oikeammin sitä kuulemattomille.

Tarvasjoelta on talletettu kertomus, jonka mukaan Prunkkalan pappi päätti kerran havainnollistaa esitystään. Saatuaan pääskysen kiinni aidan raosta pisti hän sen taskuunsa. Pitäessään saarnaa Pyhästä Hengestä hän lausui seurakunnalleen: "Te epäuskoiset pakanat, te ette koskaan usko minun sanojani. Jos minä sanon, että Isä on, niin te ette usko sitä. Jos minä sanon, että Poika on, niin te ette usko sitä. Jos minä sanon, että Pyhä Henki on, niin te ette usko sitäkään. Mutta jotta te uskoisitte, minä tahdon näyttää teille elävän Pyhän Hengen. Ja minä näytän teille elävän Pyhän Hengen." Silloin hän otti pääskysen taskustaan laskeakseen sen lentoon, mutta havaitsikin sen hengettömäksi todeten karkeasti: "Perkele, se onkin jo kuollut!"

Toinenkin lintujuttu löytyy, mutta se lienee ainakin myöhäinen, sillä se sisältää eksoottisemman linnun, papukaijan, jonka pappi olisi saanut eräältä merikapteenilta. Papin saarnassaan kysyessä "Mitä meidän on tehtävä sielujemme pelastukseksi?" oli papukaija huutanut "Pumputkaa, pumputkaa riivatusti!", sillä niin se oli kuullut kapteenin laivalla huutavan, kun pelastumisesta puhuttiin. Silloin pappi vihaisena heitti linnun alas saarnastuolista, siivekkään kiljuessa "Heitä minun palttooni myöskin", sillä näin kapteeni oli usein sanonut poistuessaan laivalta.

Auran kirkon sisustusta v. 1926, ennen v. 1927 remonttia, jossa Ari Vilénin kertoman mukaan arkkitehti vakuutti kaiken vanhan säilyvän ennallaan. Arkkitehti vaihtoikin vain alttaritaulun, seinät, lattian ja penkit. Museoviraston Historian kuvakokoelma, Pohjola-yhtiöt kokoelma: lähikuva Auran kirkon kuorista | Museovirasto | Finna.fi

Prunkkalan pappi ei ollut niitä kaikkein vakavimmin virkansa ottavia, ja niinpä päivistäkin saattoi mennä joskus sekaisin. Kerran hän oli sunnuntaina hajottamassa riihen kattoa tietämättä edes mikä päivä on. Nähdessään kansan kulkevan kohti kirkkoa hän alkoi pohtia "mikä nyt on, kun väkeä tulee, onkos pyhä nyt?" Siitä sitten laskemaan: "maanantaina myllyyn mentiin, tiistaina kotiin tultiin, keskiviikkona hulikka [taikina] tehtiin, tuarstaina leivottiin, perjantaina koira kuoli, lauvantaina haurattiin. On aina tänäpän pyhä."

Siitä sitten kiireellä hyppäämään alas riihen katolta, ja housuthan siinä hötäkässä repesivät. Kirkossa pappi sitten messutessaan pyysi kirkkokansalta housunpaikkaa: "mikä annas kyynärän, mikä kaks; mikä annas korttelin kolmattaaaa". Lukkarin ilkkuessa, että niistä vasta tulisikin kunnon roimahousut (millä käsittääkseni tarkoitetaan väljiä housuja) käski pappi tämän pitää suunsa kiinni.

Samaan tarinaan liittyy variantti, jossa lukkari päättää tehdä jekun risoissa housuissa olevalle papille. Papin näet julistaessa saarnastuolista "Jumalan sana on minulla suussani" tiputti lukkari ampiaispesän papin housujen reiästä, jolloin pappi alkoi huutaa: "Mutta tuhannen paholaista minulla on housuissani!"

Prunkkalan pappi ei maineestaan huolimatta kaivannut ulkopuolisten huomiota. Kerran näet kaksi miestä Tampereen läheltä kulkivat Prunkkalan kirkon ohitse ja päättivät mennä sen kuuluisaa pappia katsomaan. Toinen miehistä oli suuri, toinen pieni. Kun pappi näki heidät oven suussa sanoi hän: "Rakkaat seurakuntalaiset, tää meirän kirkkomme on niin sopimattomassa paikassa; nytkin tuli taas kaksi miestä sisälle: toinen on niinkuin Taavetti, toinen kun Koljatti". Miehet lähtivät äkkiä pois tuijottavan seurakunnan edestä.

Prunkkalan, nykyisen Auran kirkko v. 1885 Kaarlo Vuoren taiteilemana. Museoviraston Historian kuvakokoelma: Auran kirkko ja kellotapuli | Museovirasto | Finna.fi

Kuka oli Prunkkalan pappi?

Prunkkalan papin tarina on ilmeisen vanha, sillä vuonna 1884 siitä kirjoitettiin Aura -lehdessä yleisesti tunnettuna ja samalla vanhana asiana. Kirjoittajan mukaan tarina Prunkkalan papin saarnasta oli tuttu paitsi Prunkkalassa myös muualla. Esimerkiksi Keski-Suomessa naiset, jotka eivät edes tienneet missä Prunkkala sijaitsi saattoivat kirjoittajan lapsuudessa kommentoida turhien lörpöttelijää, että tämä "saarnaa kuin Prunkkalan pappi". Lisäksi hän tiesi entisen Prunkkalan kappalaisen, josta oli tullut Kokkolan kirkkoherra sanoneen aikanaan, että "kaikki muut jo olen koettanut ja lopuksi vielä joutunut Prunkkalaan papiksi". Jotakin erikoista kyseiseen virkaan siis katsottiin liittyvän.

Edellä mainittu artikkeli spekuloi myös tarinan mahdollista haittaa papin hankkimisessa, sillä kappalaiseksi oli vaikea saada hakijoita: "Kolmannen kerran peräkkäin on jo virka avonaiseksi julistettu ja ken voi taata, eikä nytkin turhaan. Kukaan ei tahdo Prunkkalan papiksi".

Tarinan vanhasta iästä kertoo sekin, että Aleksis Kiven v. 1870 kirjoittamassa romaanissa Seitsemän veljestä on nähty sen vaikutuksia, nimittäin kohtauksessa teoksen kahdeksannessa luvussa, jossa Lauri saarnaa Hiidenkiven päällä. Kieltämättä teksti muistuttaa paljon Prunkkalan papin nimiin laitettuja hupisaarnoja.

Mutta kuka oli Prunkkalan pappi? Se jäänee arvoitukseksi. Jotkut ovat ajatelleet, että kyseessä olisi voinut olla Turusta syntyisin ollut Mathias Corriander. Tämä oli syntynyt n. 1660 ja oli kotoisin Turusta. Siellä hän opiskeli Turun katedraalikoulussa ainakin v. 1685, muttei ilmeisesti koskaan tullut ylioppilaaksi, mutta vihittiin kuitenkin 1692 papiksi ja tuli Liedon apulaispapiksi toimien ilmeisesti Prunkkalan kappalaisen kuolinpesän armovuoden saarnaajana ja Prunkkalan kappalaiseksi naiden edeltäjänsä lesken. Corriander pysyi virassaan yli isonvihan myrskyjen. V. 1723 katkaisi jalkansa eikä voinut hoitaa virkaansa kahteen vuoteen. Hän kuoli Prunkkalassa 3. kesäkuuta 1742.

Pelkästään näiden tietojen perusteella on vaikea kytkeä häntä Prunkkalan papin legendaan. Toinen kandidaatti on ollut Berndt Johan Floor, joka syntyi Tammelassa 1785. Hänet vihittiin papiksi 1809 ja oltuaan apupappina Perniössä ja Naantalissa hän toimi pari vuotta, 1818-1820, Prunkkalan vt. kappalaisena. Kytkeminen Prunkkalan papin tarinaan liittyy ennen kaikkea siihen mitä tiedetään Floorin myöhemmistä vaiheista. Oltuaan armovuodensaarnaajana Hämeenkyrössä ja Sahalahdessa tuli hänestä 1826 Rymättylän kappalaisen apulainen. Hänet kuitenkin erotettiin v. 1828 juoppouden takia, mistä tuli myöhemmin 28.1.1829 vielä hovioikeuden päätös. Turun tuomiokapituli pani erottamisen täytäntöön 20.12.1829. Viive johtui siitä, että Floor oli paennut. Tosin hänen mainitaan eläneen myöhemmin kerjäläisenä Rymättylässä.

Ari Vilénin kirjoittama Auran seurakunnan historiateos nostaa esille vielä yhden ammoisen papin nimeltä Laurentius Canis. Hän olisikin muuten hyvä kandidaatti, mutta kovin lyhytaikainen. Ennen pappisvihkimystään 1642 hänet oli ehditty mainita kahdesti konsistorin pöytäkirjassa kelvottoman käytöksen vuoksi. Hän oli v. 1649 lyhyen aikaa Prunkkalan kappalainen, mutta menetti pian viran hurjatapaisuutensa vuoksi, Vilénin mukaan "jo kahden päivän perästä". Canis oli v. 1656 Turun hospitaalinsaarnaaja, mutta sopimattoman käytöksen vuoksi oli pidätettynä virasta ainakin 1657-1658. Ylipäätään Caniksen mainitaan olleen julkea ja hillitön mies, joka tuomittiin v. 1662 maanpakoon hänen solvattuaan piispa Terserusta. Kuitenkin hän kuoli Turussa ja haudattiin 1670 Turun tuomiokirkkoon.

Sanottakoon siis, että vaikkei legendojen Prunkkalan pappia olisi ollutkaan, niin inspiraation lähteitä Prunkkalassa kyllä piisasi.

Prunkkalan papin legenda elää

Prunkkalan papin legenda eli Atlantin takanakin. Siellä näet ainakin v. 1912 kirjoitettiin, kuinka Michiganin Franklinissa pidettiin suomenkielinen iltama, jossa ohjelman kuului mm. "Prunkkalan papin saarna", joka siis selvästikin oli yleisesti tunnettu viihde-esitys. V. 1922 puolestaan amerikkalaisessa Raivaaja -lehdessä muisteli eräs olojaan valkoisten vankina Suomessa ja kertoi tuolloin mutisseensa Prunkkalan papin kuulua lausetta: "tämä maailma on kupera ja kapera kuin pukin sarvi".

Prunkkalan muinaista pappia on muisteltu myös lähihistoriassa. Männä vuosina herätti Auran silloinen kirkkoherra vilkasta keskustelua, jolloin Prunkkalan pappia nostettiin nykyajan verrokiksi. Tosin värikkäiden pappien sarja on jatkunut muutenkin, sillä Auran nuorisopastorina 1944-1953 toimineesta Eero Hyttisestä mainitaan hänen pitäneen kovia saarnoja ja kerran kommentoineen saarnastuolista: "Minua syytetään siitä, että olen saarnannut kirkon tyhjäksi, mutta ei täällä ketään ennenkään ollut". Tästä nokkelasta retoriikasta olisi Prunkkalan pappikin voinut olla ylpeä. Elossa olevien sananpalvelijoiden arviointi jätettäköön tämän kirjoituksen ulkopuolelle.

Vuonna 2010 Turun Sanomien yleisönosastolla nimimerkki Kiroton nosti esiin sen seikan, että jos nyt oli syytetty kirkkoherraa sopimattomasta kielenkäytöstä, niin näin oli ollut paikkakunnalla ennenkin. Hän kertoi tarinan siitä, kuinka Prunkkalan pappi oli saarnassaan sanonut: "Kuinka on teidän lampaiden laita -menevätkö ne helevettiin". Silloin pappi olisi nähnyt ikkunasta, kuinka viereisen lammasaitauksen lampaat juoksivat karkuun ja huusi: "Nyt menee yksi, nyt menee kaksi ja nyt ne perkeleet menee kaikki!"

Nämä esimerkit osoittavat, että tarinat Prunkkalan papista eivät ole tyystin unohtuneet ja niitä voidaan käyttää keskusteltaessa nykytilanteestakin. Mutta kuten Prunkkalan pappi sanoi, "ajat vierivät ja me aikain kanssa", ja niinpä on aika päättää tämäkin kirjoitus. Laitetaan vielä lopuksi yksi esimerkki Prunkkalan papin saarnoista, muita variantteja voitte etsiä esimerkiksi tämän kirjoituksen lähdeluettelosta.

Auran kirkon vanha alttaritaulu, joka on ostettu kirkon varoilla v. 1693. Jos siis Prunkkalan pappia on koskaan ollutkaan ovat hän ja tämä maalaus olleet varmastikin tuttuja toisilleen. Kuvaaja Iikka Kronqvist, Museoviraston Historian kuvakokoelma: Auran kirkon vanha alttaritaulu, öljymaalaus | Museovirasto | Finna.fi

"Saarna,

joka pidettiin Prunkkalan kirkossa Tuohikuun keskipaikkeilla tuossa pukin päivän tienoissa.

Hupaista on, että taas olemme kokoontulleet tässä meille hyvin sopivassa paikassa. Senpä tähden tahdon esittää teille monesti parannetun saarnan. Toivon, että te kaikki ristissä sormin ja pystyssä korvin hartaasti sitä kuuntelette.

Kun tuulee, niin hako humisee, ja kun sataa, niin pärekatto rapisee. Nämä kyllä näin merkilliset sanat ovat  kirjoitettuina Kuppari Kirstin kirkkohameen kuudennessa poimussa.

Mutta lammas on lauhkea eläin. Se ei pure eikä potkaise, ei niele eikä hotkaise. Sen päästä tulee hyvä puntarin perä, silmistänsä hyvä tirkistyslasi. Nahastansa tulee hyvät vällyt ja pälsyt ja sääristänsä hyviä rummun nappuloita. Hännästä saadaan hyviä ruutisarven tuppia ja suolista hyviä viulunkieliä, suuremmista rukinnyöriä, sekä papenoista kahveen pööniä.

Hiljaa, lapset, lehterillä, taikka minä saarnaan koko päivän! Lapset tosin ovat Herran lahjoja, mutta p-n paljon heitä kuitenkin on. Juoksevat kuin tuonen sotakauriit, syövät pappilan räätikkäät ja nauriit. Pojat! Hyljätkää papumaani, niin papumaani hyljää teidät.

Nämä kyllä näin merkilliset sanat löytyvät kirjoitettuna pappilan punaisen veräjän kuudennessa puolapuussa. Minun sanani pyörivät ja vyörivät teidän sydämissänne niin kuin pukin papenet siljältä kalliolta järveen, ja sanoo: plompis, plompis!

Oi sinä totinen tuohikasa ja lautakasa! Varjele meitä ja ole meidän tukenamme vihaista pässiä vastaan.

- - -

Minä näin tänään, kuinka Laukkalan suuri härkä oli märkä. Ajatelkaas tämän asian päälle, niin te saatte elää.

Rakkaat ystävät Herrassa, kalat kutevat merrassa oikein monessa kerrassa. Kyllä meidänkin pitäjässä kaloja on saatu, mutta sangen vähän pappilaan on tuotu. - Antakaa, niin teillekin annetaan ja yltäkyllin ravinnoksi kannetaan.

Voi, hyvä seurakunta, meidän kirkkomme paikkaa! Näettekö, kuinka matkustavainen seisoo oven suussa kuin tuonen tien viitta. Juuri tämä, jolla leuatkin on kuin hohtimet, korvat kuin pohtimet. Ovatko kauniit kuvat? Silmät kuin hirmukan munat, sekä nenä räässä, niin kuin piilukirves jäässä! Vaikka mitäs minä ihmisiä pilkata tahdon. Tahdon vain heitäkin neuvoni kautta auttaa ja kuoppaan kaataa, että tekisitte hänelle penkkiin tilaa. Älkää tehkö oudostakaan pilaa! Taitaa teillekin matkaretki tulla pikemmin kuin luulla. Teidän tulee käsittää, että jokainen matkaretkellä on yötä, eikä hän suuresti kirppuja syötä. Ei hänellä ole kotia myötä. Vaan teidän tulee kiittää Luojaa, joka teidät on ottanut armonsa suojaan ja lahjoittanut teidät kauniilla muodolla ja lempeällä luonnolla, tiedolla, tahdotte luulla. Teidän tulee käsittää, että jokainen matkarethellä on yötä, eikä hän mitä teihin kuuluu, munaskuut ja monet muut, jotka Luoja tarkemmin tutkii, taidolla loistaa ja selkään hutkii."

Lähteet

Floor, Berndt Johan. Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017– (viitattu 29.4.2026). Artikkelin pysyvä tunniste https://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-spa-000043

Forssa 19 8/9 02. Länsisuomen Työmies 103/1902: 11.09.1902 Länsisuomen Työmies no 103 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Iltama Franklinissa. Työmies 13/1912: 17.01.1912 Työmies no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kihniö. Aamulehti 261/1913: 11.11.1913 Aamulehti no 261 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kiroton: Prunkkalan papista. Turun Sanomat 14.9.2010. Verkkoversio: https://www.ts.fi/lukijoilta/159491

Kivi ja kansanperinne. Kansanperinnettä Seitsemässä veljeksessä. Tiet lähteisiin - Aleksis Kivi SKS:ssa: Tiet lähteisiin — Aleksis Kivi SKS:ssa

Pikku pakinaa. Etelä-Pohjanmaa 73/1906: 25.09.1906 Etelä-Pohjanmaa no 73 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Prunkkalan pappi. Käkisalmen Sanomat 48/1928: 28.04.1928 Käkisalmen Sanomat no 48 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Prunkkalasta huhtikuulla. Aura 50/1884: 29.04.1884 Aura no 50 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lauri Simonsuuri (toim.): Kotiseudun tarinoita. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (2006, 1. painos 1951).

Maija Tammi: Pappina kuninkaan hovinarri. Turun Sanomat 18.3.2006: https://www.ts.fi/a/1074108028

Valkosen Suomen vankina. Raivaaja 58/1922: 11.03.1922 Raivaaja no 58 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

E. Vihervaara: Länsisuomalaista pilaa. Julkusta ja Prunkkalan papista. Kotiseutu 9/1914: 15.09.1914 Kotiseutu : Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ari Vilén: Auran seurakunta 1917-2017. Auran seurakunta (2017).

Väänänen, Kyösti: Laurentius Jacobi Canis. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 29.4.2026). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000354

Väänänen, Kyösti: Matthias Georgii Coriander. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 29.4.2026). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000466

Tarvasjoen ortodoksinen sotilashautausmaa - muisto Krimin sodan ajoilta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto 

Varsinais-Suomen Tarvasjoelta löytyy nähtävyys, joka voi hätäiseltä jäädä tyystin huomaamatta. Kun Valtatieltä 10 suuntaa Tarvasjoen SEOn kohdalta Hämeen Härkätietä pitkin kohti Tarvasjoen keskustaa kulkee reitti Paimionjoen vartta myötäillen. Vastaan tulee taloja, sitten risteys, josta pääsee Juvan vesivoimalaitokselle, jonka patoluukkujen mahdollista aukioloa kirjoittaja jännitti lapsuuden sukuloimisreissuilla. Ei kuitenkaan käännytä sinne, vaan jatketaan kohti keskustaa.

Talojen jälkeen tulee aukeampaa. Oikealla näkyy entinen Tarvasjoen uimahalli ja tapahtumapaikka Tarvashovi, jonka kunnian päiviin kuuluu muun muassa Metallican keikka siellä 14. joulukuuta 1984. Vasemmalla taas näkyy Tarvasjoen koulu.

Mutta hetkinen, juuri ennen koulun risteystä vasemmalla on tien laidassa pieni metsäsaareke. Ja tuossa metsäsaarekkeessa on aita, ja aidantolppien päissä on ristit. Ja aitauksen sisällä on kookas puinen ortodoksinen risti. Mistä onkaan kyse?

Hautausmaa on vaatimaton, mutta kaunis. Astu kanssani portista sisälle 
hautausmaan tarinaan. Kuva itse otettu.

Nyt olemme tämän tarinan näyttämöllä, nimittäin Tarvasjoen ortodoksisella sotilashautausmaalla. Taustalla vaikuttaa vuosina 1853-1856 käyty Krimin sota ja tarkemmin vielä sen Itämeren sotanäyttämö, vuosien 1854-1856 Oolannin sota, jolloin, laulun sanoin "kolmellasadalla laivalla / seilas' engelsmanni Suomemme rannoilla". Mutta mitä ihmeen tekemistä Mustanmeren ja Itämeren rannikoilla oli sisämaassa sijaitsevan Tarvasjoen kanssa?

"Ja se Oolannin sota oli kauhia"

Tuohon aikaan Tarvasjoki tunnettiin keskuskylänsä mukaan nimellä Euran saarnahuonekunta, jollaisena se oli Marttilan seurakunnan alainen. Saarnahuonekunnalla oli oma saarnaaja, tuolloin Adolf Lindman, joka jälkipolvien riemuksi piti varsin tarkkaa päiväkirjaa seurakuntansa elämästä toimikautenaan vuosina 1853-1859. Niinpä myös sota-aika tuli dokumentoiduksi. Päiväkirjasta ilmeneekin sodan näkyneen seudulla monin tavoin.

Krimin sodan aikaan Tarvasjoki (tuolloin nimeltään Euran saarnahuonekunta) oli vielä osa laajaa 
Marttilaa, kuten myös Koski Tl ja Karinainen. Wikimedia Commons: File:Marttilan pitäjä.svg - Wikimedia Commons

Aluksi sota näkyi juhlallisissa merkeissä, sillä 15. tammikuuta 1854 veisattiin kirkossa kiitosvirsi sen kunniaksi, että Venäjän armeijat olivat saavuttaneet Balkanilla loistavia voittoja. Saman vuoden huhtikuussa saatiin nähdä jo sotilaitakin, kun kasakat kuljettivat Ahvenanmaan Bomarsundin linnoituksen vankeja Härkätietä pitkin itään, pois sodan jaloista.

Toukokuussa 1854 saatiin tiellä nähdä suuria sotaväensiirtoja. Lindmanin mukaan "kuljetusliikenne oli loputonta" ja mielet alkoivat olla levottomia. Toukokuun lopussa saatiin nähdä jälleen uutta liikennettä, kun turkulaisia alkoi muuttaa Euralle sotaa pakoon.

30. heinäkuuta 1854 oli kaikki Marttilan pitäjän miespuoliset asukkaat kutsuttu Euran kestikievarin pihalle. Paikalla oli myös kuvernööri Cronstedt. Kokoontumisen syynä oli Suomen ruotujakoisen armeijan palauttaminen ja sen sanotaan päättyneen hurraa-huutoon. Sitä en tiedä, kuinka vilpittömällä mielellä tuo huuto kajautettiin.

R. W. Ekmanin maalaus vuodelta 1854 esittää Ruissalon taisteluita. Taulun 
nimenä on "Väkivaltainen tiedustelu Turun seudulla, kohtaus Oolannin sodasta".
Wikimedia Commons: File:Robert Wilhelm Ekman - Väkivaltainen tiedustelu Turun seudulla, kohtaus Oolannin sodasta - A I 457-306 - Finnish National Gallery.jpg - Wikimedia Commons

22. elokuuta 1854 sodan jyly kantautui Euraan asti, kun tykit pauhasivat brittiläisten sotalaivojen tulittaessa venäläisten asemia Ruissalon edustalla. 10. syyskuuta 1854 joutui 12 euralaista miestä vartiohommiin Marttilan Purhalan Uotilaan, sillä sinne oli sodan vuoksi siirretty Turun linnan vaarallisimpia vankeja säilöön.

19. marraskuuta 1854 alkoi seudulla majoittua pakolaisten lisäksi myös sotilaita, kun Hollannin prinssi Frederikin krenatöörirykmentin yksi pataljoona sijoitettiin Marttilaan ja Euraan. Sotaväen läsnäolo toi levottomuuksia näiden syyllistyessä näpistelyyn ja muuhun omavaltaisuuteen. Myös saarnaaja Lindman kertoo kärsineensä tästä, sillä pappilassa oli sotilaita yötä päivää saapastellen joka huoneessa. Eräänä iltana nämä pakottivat saarnaajan jostain syystä seuraamaan itseään pitkän matkan Prunkkalaan (nykyinen Aura) suuntaan, ehkä oppaaksi?

Euran saarnahuonekunnan saarnaaja Adolf Lindman (1821-1874) 
toimi Eurassa vuodet 1853-1859. Historian ystävänä hän piti Eurassa 
tarkkaa päiväkirjaa, joka on arvokas historiallinen lähde. Kuvassa hän 
on jo siirtynyt Turun vankilasaarnaajan tehtäviin. Kuvannut Johan Jakob 
Reinberg: Vinjetterat porträtt av fängelsepredikant vicepastor Adolf Lindman (Åbo 4.5.1821-Åbo 19.11.1874) sittande i knästycke iklädd prästdräkt. | Åbo Akademin arkistokokoelmat - Bildsamlingarna | Finna.fi

10. maaliskuuta 1855 saatiin kuulla keisari Nikolai I:n kuolleen, minkä johdosta 25. maaliskuuta aloitettiin Eurallakin kirkonkellojen surusoitto tämän muistoksi. Kelloja soitettiin joka päivä tunnin ajan klo 12-13, ja jokaisesta talosta oli määrätty yksi mies tähän tehtävään. Tämä surusoitto jatkui toukokuun 16. päivään asti, jolloin oli vielä keisarin kuoleman jälkeinen valituspäivä aamu-, päivä- ja iltajumalanpalveluksineen. 26. maaliskuuta vannoivat pitäjän talolliset ja 2. huhtikuuta papisto sekä kirkonpalvelijat vannoivat uskollisuutta uudelle keisarille Aleksanteri II:lle.

Vakoojajahtia ja sodalla rikastumista

Huhtikuussa marssi Euran kautta Turkuun Moskovan Linjarykmentin pataljoona, ja 20. huhtikuuta 1855 saapui Euran kestikievariin ahvenanmaalainen apulaisnimismies Daniel Nathanael Tennberg vakoojia metsästämään. 24. huhtikuuta alkaen alettiinkin kaikilta seurakunnan rajojen ulkopuolelle matkaavilta vaatia matkatodistusta. Huhtikuun lopulla nähtiin tiellä taas uudenlaisia kulkijoita, kun Turun kehruuhuoneen naisvankeja sekä Ahvenanmaan maanpetoksellisia, siis ilmeisesti vihollisen kanssa yhteistyötä tehneitä, kuljetettiin kohti itää.

Toukokuun alussa alettiin Euran Kirkonkylään rakentamaan kahta makasiinia, joihin oli tarkoitus mahduttaa 10 000 mattoa kruunun jauhoja ja ryynejä. Viljamatoksi kutsuttiin tuolloin niinisäkkiä, johon mahtui hiukan toista sataa kiloa. Päivittäin 500 hevosta toi kruunun viljaa Turusta Euraan varastoitavaksi. Euran lukkari Heikki Widgren toimi makasiininisännöitsijä Jegoroffin apulaisena ja sai Lindmanin tietojen mukaan 3 hopeakopeekkaa jokaiselta jauhomatolta. Lindmania harmitti, ettei kuljetuksissa tehty eroa arjen ja pyhän välillä, vaan työtä tehtiin kesken jumalanpalveluksenkin niin, että veisuun aikana ulkopuolella kirottiin ja räyhättiin. Sekin saattoi ärsyttää, että Widgrenin bisnesten vuoksi lukkarille tarvittiin sijainen.

Tarvasjoen kirkko kuvattuna v. 1927. Tässä kirkossa Lindman yritti 
hoitaa tehtäväänsä sodasta ja sairastelusta huolimatta. Lukkarin 
keskittyminen bisneksiin varsinaisen työnsä sijaan selkeästi ärsytti.
Tarvasjoen kirkko‎ (1927) | Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto | Finna.fi

Erinäisiä sotilasosastoja marssi vähän väliä Euran läpi, mutta 1. heinäkuuta Mikkelin Suomalainen Ruotujakoinen Tarkk'ampujapataljoona jätti ilmeisesti ikäviä matkamuistoja pikamarssillaan. Kaikki Euran hevoset oli koottu Prunkilaan näiden kuljetusta varten. Vähän tämän jälkeen piirilääkärin piti tulla Euralle, sillä siellä oli alkanut ilmetä sukupuolitautia. Muun muassa kaksi rippikoululaista täytyi lähettää Turkuun sairaalaan. Toki ajallinen yhteys mikkeliläisten ohikulun kanssa voi olla sattumaakin.

Sotaväen kohtalon talvi

Marraskuussa rakennettiin vielä kolmas viljamakasiini, tilavuudeltaan 9000 viljamattoa. Samoihin aikoihin Euran ja Marttilan alueelle majoitettiin suuriruhtinas Aleksandr Aleksandrovitsin Karabinieerirykmentin 5. ja 6. pataljoona. Ajankohta majoitukselle ei ollut parhain, sillä paikkakunnalla oli juuri ilmennyt isorokkoa, joka levisi tehokkaasti. Sotilaitten majailu tuskin oli tälle hidasteena.

Joulukuun puolivälissä edellä mainittu piirilääkäri kävikin tuomassa lääkkeitä isorokkoon. Oli kuitenkin toinenkin murhe, kylmyys. Joulukuun alussa pakkasta oli 20 astetta, kuun lopulla jopa 33 astetta. Tauti ja kylmyys niittivät satoaan, minkä merkkinä oli myös sotilassairaalan perustaminen Euraan. Saarnaaja Lindmanin mukaan siellä kuolleisuus oli suurta ja hoito huonoa.

Tilannetta yritettiin kyllä helpottaa. Tammikuun 1856 puolivälissä kruunu ajatutti Euraan 370 syltä polttopuuta ja rakennettiin neljäs kruununmakasiini, joka veti 9000 viljamattoa. Taas kulkivat sadat viljakuormat päivittäin Euraan, jossa oli nyt varastossa noin 30 000 mattoa erilaista viljaa. Sotilaita kuoli kuitenkin yhä runsain joukoin.

Myös paikallinen väki oli sairaana. Saarnaaja Lindman oli itse asiassa sairastanut heinäkuusta asti, eikä esimerkiksi 13. tammikuuta 1856 voitu pitää jumalanpalvelusta, koska koko seurakunnan papisto oli sairastunut. 17. helmikuuta 1856 piti Lindman pitkästä aikaa jumalanpalveluksen, mutta senkin kainalosauvojen varassa.

Helmikuun 18. päivä oli sotilaita kuollut niin paljon, että seurakunnan hautausmaa ei riittänyt. Euran kirkonkassan varoilla ostettiin 10 hopearuplalla  Euran Nokan ratsutilan mailta hautapaikka venäläisille sotilaille.  Lindmanin mukaan paikka oli "kaunis varjoisa metsikkö".

Aikaa on kulunut, mutta hautausmaa on yhä jollain tapaa sitä, mitä se oli Lindmanin aikaan: 
kaunis varjoisa metsikkö. Kuva itse otettu.

Sääolot jatkuivat vaikeina, mutta viljakuormat kulkivat. Jotkut sentään hyötyivät tilanteesta, mihin Lindman taisi viitata mainitessaan lukkari Widgrenin pukeutuneen 75 hopearuplan arvoiseen supinnahkaturkkiin.

Sotilaitten kuolleisuus pysyi korkeana, ja 9. maaliskuuta oli heidän hautausmaalleen ajettava lisää santaa. Ruumiita oli näet jouduttu hautaamaan useampia päällekkäin niin, että hädin tuskin puoli kyynärää maata oli päällimmäisten arkkujen peitteenä.

Sodan tuulet puhaltavat pois

Maaliskuussa saatiin paikkakunnan kiusaksi vielä sukupuolitautikin. 22. maaliskuuta kuoli myös viimeinen isorokkopotilas. Lindmanin mukaan kaikkiaan 7 henkeä oli kuollut tähän tautiin ja että myös rokotetut olivat sairastuneet, mutta yksikään näistä ei ollut kuollut. Tässä hän puhuu selvästi vain paikallisväestöstä, sotilaiden kuolinsyitä tai määriä hän ei mainitse. Kuun lopussa kevät alkoi jo edetä, mutta jokin rutto tappoi jonkun verran hevosia.

Kevät kuitenkin jatkoi etenemistään, ja se toi muutenkin toivoa. 30. maaliskuuta 1856 oli solmittu näet Pariisin rauhansopimus, joka päätti sodan. Sodan jäljiltä oli vielä kuitenkin trafiikkia jäljellä. Toukokuun alkupuolella yli 100 kuorma- ja ammusvankkuria majoittui hevosineen ja miehineen paikkakunnalla ja kaikkien paikallisten piti osallistua kyydityksiin ja majoituksiin.

11. toukokuuta veisattiin Euran kirkossa kiitosvirsi Pariisin rauhansopimuksen johdosta, ja 20. toukokuuta siirrettiin sotilassairaalat Eurasta Turkuun. 6. kesäkuuta 1856 lähtivät paikkakunnalta siellä edellisestä syksystä saakka majoitetut sotilaat.

Sodan jäljet hävisivät vähitellen paikkakunnalta, jossa ei ollut käyty yhtään taistelua, mutta koettu silti sodan rasituksia. Kruununmakasiinitkin tyhjennettiin vuoden 1858 loppuun mennessä ja myytiin purettaviksi vuoden viimeisenä päivänä. Noitten makasiinien muistona pidetään paikkakunnan vanhaa mainetta vilja-aittana, varsinkin siksi, että aitoista myyty vilja pääsi tehokkaaseen käyttöön siemenviljana.

Kuvassa Tarvasjoen kirkko sekä peltomaisemaa v. 1951. 
Maisema sopii mielikuvaan vilja-aitasta. Kuvaaja Matti 
Poutavaara, Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma: 
Kuva otettu joen penkereeltä pellon yli kohti kirkkoa. Joen ja kirkon välissä heinäseipäitä. Kirkon torni ja katto näkyy puiden takaa. | Museovirasto | Finna.fi

Hautausmaa unohdetusta arvostetuksi

Ainoaksi konkreettiseksi muistoksi sodasta jäivät sotilaiden hautausmaalla Härkätien varressa kasvaneet tuuheat lehti- ja havupuut, joiden katsottiin saaneen kasvuvoimaa vainajista. Kansan suussa alkoi kulkea tarinoita paikasta, joka tunnettiin "Ryssän hautausmaana". 1900-luvun alussa paikalla kasvoi iso kuusi, jonka alle kerrottiin haudatun everstin tai muun korkean sotaherran. Tätä kuusta lapset pelkäsivät. Väitettiin myös, että hevonen saattoi pysähtyä hautuumaan kohdalle eikä suostunut jatkamaan, ellei ensin luettu Herran siunausta tai Isä meidän -rukousta.

Vuonna 1971 ilmestyi Aulis Ojan kirjoittama "Tarvasjoen historia". Siinä hän mainitsee hautausmaan, tai siis sen metsikön ilman muistomerkkejä, sodan ainoana konkreettisena jäänteenä ja toteaa: "Olisi kai asiallista, että Tarvasjoen seurakunta pystyttäisi paikalle vaatimattoman muistokiven kertomaan jälkimaailmalle, mikä paikka on kysymyksessä". Paikka kun oli jäänyt hoitamattomaksi joutomaaksi.

Ojan toivomus herätti vastakaikua, sillä historiikin myötä paikan arvo ymmärrettiin. 1970-luvulla näet hautausmaa rauhoitettiin sekä aidattiin ja paikalle pystytettiin puinen ortodoksinen risti. Vuonna 2004 Tarvasjoen seurakunta rakensi uuden aidan ja pystytti uuden ristin. Näin kunnostettua hautausmaata juhlistettiin 5. syyskuuta 2004, jolloin pidettiin myös ortodoksinen vainajien muistopalvelus Turun ortodoksisen seurakunnan papin johdolla. Paikalla on nykyään myös hautausmaan historiasta kertova kyltti.

Paikalle pystytetty muistokyltti on arvokas ja informatiivinen. 
Kuva itse otettu.

Nykyään hautausmaa siis tunnetaan paikkakunnalla, ja siitä on pidetty huolta. Minusta se on hyvin kaunis asia. Nämä sotilaat kuolivat kaukana kotoa ja Tarvasjoen mullista tuli heidän viimeinen leposijansa. He olivat vierasta kansaa, vierasta kirkkokuntaakin, ja voi heitä pitää vieraan vallan edustajinakin. Tuolloin heidän tehtävänsä oli kuitenkin puolustaa seutua rannikkoa uhkaavilta vihollisilta, ja luultavasti paikallisetkin kokivat asian yhteiseksi.

Muistomerkki ei tee sotilaista sankareita, se ei ota kantaa sotaan. Se haluaa kantaa menneitten tapahtumien muistoa, niiden muistoa, jotka on haudattu tuolle metsäsaarekkeelle. Heitä ja elämän arvaamattomuutta voit sinäkin muistella, jos joskus ajat tuosta ohi ja sinulla on mahdollisuus pysähtyä hetkiseksi tien oheen tuolle pienelle hautausmaalle.

Kuvassa Tarvasjoen koulu. Kuvauspaikalta vasemmalla on kertomuksemme 
kohteena ollut hautausmaa. Wikimedia Commons: File:Tarvasjoen koulu.jpg - Wikimedia Commons

Lähteet:

Kimmo Gustafsson: Tarvasjoki oli venäläisten viimeinen leposija. Yle 31.3.2014: Tarvasjoki oli venäläisten viimeinen leposija | Yle

Kosken kuohuja ja maalaismaisemaa Tarvasjoella. Liedon kunta 11.12.2020: Kosken kuohuja ja maalaismaisemaa Tarvasjoella - Lieto

Itämainen sota ja Tarvasjoki. Tarvas-kotiseutulehti, 2/2004: Tarvas22004.pdf (aumanet.fi)

Adolf Lindman: Euran saarnahuonekunnan saarnaajan päiväkirja vuosilta 1853-1859. Suomentanut Aulis Oja, julkaissut Tarvasjoen seurakunta (1972)

Aulis Oja: Tarvasjoen historia. Tarvasjoen kunta ja seurakunta(1971).

Papin terveiset. Tarvas-kotiseutulehti, 2/2004: Tarvas22004.pdf (aumanet.fi)

Pirjo Poutanen (toim.): Hämeen Härkätiellä. (2002)