Kahden mantereen paimen - Wilhelm Adrian Mandellöf, Amerikan Kansalliskirkon isä

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 WILHELM ADRIAN MANDELLÖF (1848-1916)

Seuraava elämäntarina vie meidät Pohjois-Satakunnasta Kainuun korpimaille, Etelä-Pohjanmaan lakeuksille, Ahvenanmaan saaristoon, eteläiseen Satakuntaan, rapakon taa Yhdysvaltoihin, ruotsinkieliselle Pohjanmaalle ja Päijät-Hämeeseen. Hengellisessä maisemassa liikutaan niin evankelisen kuin lestadiolaisenkin herätysliikkeen parissa sekä ensiaskeliaan ottaneen amerikansuomalaisen luterilaisuuden parissa. Wilhelm Adrian Mandellöf ei ole kirkkohistoriamme tunnetuimpia pappeja, mikä johtuu varmaan osin siitä, ettei hän kuulunut minkään herätysliikkeen ydinryhmään ja hänen työnsä veivät häntä hyvin eri suuntiin. Kuitenkin hän toimi monen seurakunnan uutterana sielunpaimenena ja olipa hän lyhyen aikaa kirkkokunnan johtaja Yhdysvalloissa vakiinnuttaen omalla panoksellaan kyseisen kirkon toiminnan pitkäksi aikaa. Niinpä hänen monipuolinen elämäntarinansa on sekä kertomisen ja lukemisen arvoinen.

Mandellöf vuonna 1903 Minnesotan 
Elyssä pidetyssä kirkolliskokouksessa.
Tuossa vaiheessa hän oli kulkenut pitkän 
matkan niin maantieteellisesti kuin hengellisestikin.
Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. 
Ensimmäiset 50 vuotta.

Kankaanpäästä Kainuuseen, evankelisuudesta lestadiolaisuuteen

Wilhelm Adrian Mandellöf syntyi 31. tammikuuta 1848 Kankaanpäässä. Hänen vanhempansa olivat Kankaanpäässä tuolloin ylimääräisenä pappina toiminut Efraim Adrian Mandellöf ja tämän vaimo Amanda Johanna Maria Häggblom. Mistään vanhasta pappissuvusta ei ollut kysymys, sillä isoisä Efraim Mandellöf oli ollut ammatiltaan lumpunkerääjä. Wilhelmin äiti kuoli vuonna 1854, pojan ollessa noin kuusivuotias. Isä toimi pappina useilla paikkakunnilla päästen lopulta vuonna 1868 Leppävirran kappalaiseksi.

Mandellöfin pappisvihkimyksestä ja virkamääräyksestä 
kertova pieni uutinen. Oulun Wiikko-Sanomia nro 11/1873.

Poika Wilhelm seurasi isänsä jalanjälkiä pappisuralle. Hän valmistui ylioppilaaksi 1867 ja vihittiin papiksi vuonna 25. helmikuuta 1873 Kuopion hiippakunnassa, missä yhteydessä hänet määrättiin kirkkoherran apulaiseksi Paltamon seurakuntaan Kainuuseen. Siellä hänen mainitaan kääntyneen lestadiolaisuuteen. Tästä en löytänyt kovin paljon tietoja, mutta hänen mainitaan joutuneen suureen synninhätään ja ottaneen vastaan lestadiolaisten synninpäästön ja saanut siten rauhan Jumalan kanssa uskon kautta Jeesukseen. Hänellä oli ilmeisesti jokin kosketus evankeliseen herätysliikkeeseen, sillä hänen mainitaan olleen hetken aikaa Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen jäsen, mutta lestadiolaistuminen johti erottamiseen. Hän itse vaikutti Puolangan kirkkoherra Johan Fredrik Thauvónin kääntymiseen, jolloin tämäkin erotettiin Evankeliumiyhdistyksestä. Harva varmaan tässä kohtaa aavisti, että Mandellöfin ja evankelisuuden tiet voisivat vielä kohdata.

Tämä lestadiolaistuminen näkyi ainakin hänen seuraavassa virkapaikassaan Etelä-Pohjanmaan Lappajärvellä, jossa hän toimi välivuoden saarnaajana vuosina 1875-1876. Hän kutsui paikkakunnalle useita lestadiolaissaarnaajia ja toimi itsekin liikkeen hengessä. Hän saikin aikaan liikehdintää paikkakunnalla sekä muuallakin Etelä-Pohjanmaalla. Hän vieraili esimerkiksi Vähässäkyrössä, missä kerrotaan myös kappalainen Johan Jakob Westerlundin tehneen hänelle parannuksen, mutta väen alettua painostaa Westerlundia asian vuoksi Westerlund kielsi kirkossa julkisesti tapahtuneen. Lisäksi Mandellöfin tiedetään käyneen Ähtävällä, missä oli lestadiolaista herätystä.

Lappajärven kirkko, jossa myös Mandellöf sai saarnata.
Wikimedia Commons.

Saaristoelämästä Satakunnan Säkylään

Mandellöfin poistuttua Lappajärveltä herätys siellä vaimeni, vaikkei kokonaan hävinnytkään. Eräässä lehtikirjoituksessa sanottiin: "Moni lähti pois papin rokin kanssa ja jätti Kristuksen." Liikehdintä näyttää siis olleen vahvasti kytköksissä Mandellöfin henkilöön. Vuodet 1876-1882 hän toimi pappina Ahvenanmaan Kökarissa ja Sottungassa, eikä ole tiedossa saiko hän siellä levitettyä lestadiolaista uskonkäsitystä ja oliko se edes hänen pyrkimyksenään.

Vuonna 1882 Mandellöf tuli kirkkoherraksi Satakunnan Säkylään. Siellä syntyi hänen aikanaan lestadiolaista herätystä, joka näyttää olleen vahvasti kytköksissä häneen henkilönä. Puolentoista vuoden työn jälkeen hän arvioi lestadiolaisten määrän olevan jo noin 50. Näiden kääntymys ilmeni elämänmuutoksena ja kotihartauden harjoittamisena sekä kirkossa ja seuroissa käynnin lisääntymisenä. Seuroja pidettiin pari kolme kertaa viikossa, joskus jopa useammin. Puhujia tuli ympäri Satakuntaa. 1880-luvun puolivälin tienoilla Pyhäjoen kylä oli Säkylän herätyksen tehokkainta aluetta.

Tässä Säkylän kirkossa Mandellöf toimi menestyksekkkäästi, 
joskaan kahnauksiltakaan ei vältytty. Wikimedia Commons.

Kaikki Säkylässä eivät kuitenkaan liikkeestä innostuneet, ja erityisesti maallikkopuhujille kerätyt kolehdit tuottivat paheksuntaa. Pari paikkakuntalaista nosti häntä vastaan virkavirhesyytteen, tosin toinen luopui siitä pian. Asia eteni kuvernöörille, joka siirsi sen tuomiokapitulille. Vuoden 1886 syksyllä Mandellöf mainitsi kirjeessään, että oli Säkylässä viettämiensä  4 ja puolen vuoden aikana joutunut kirjoittamaan aika liudan vastineita kanteisiin, nimittäin kuvernöörinvirastoon kerran, Turun tuomiokapituliin kahdeksan kertaa sekä hovioikeuteen ja senaattiin kaksi kertaa. Hän oli ollut myös seitsemän kertaa vastaamassa kihlakunnanoikeudessa ja kerran tuomiokapitulissa, nimittäin marraskuussa 1885, jossa hänet oli seikkaperäisen tutkinnon jälkeen vapautettu opillisista syytöksistä, mutta virkavirheitä koskevat kanteet johtivat kolmen kuukauden virkaeroon.

Lestadiolaispappien kokous Iissä

Tuota tuomiokapitulin istuntoa oli edeltänyt merkittävä kokoontuminen Iissä 2. syyskuuta 1885, jossa joukko lestadiolaispappeja oli selvittänyt suhdettaan niin lestadiolaisuuteen kuin luterilaiseen tunnustukseen. Mukana oli ollut yhdeksän pappia, tärkeimpinä Pudasjärven kirkkoherra K.A. Heikel sekä Ruotsin Ylitornion kirkkoherra Pehr Olof Grape. Mandellöfkin oli mukana, joukosta pisimmän matkan taittaneena. Kokouksessa käsiteltiin muitakin asioita, mutta isoja teemoja oli pappien irtautuminen liikkeessä ilmenneestä eksklusiivisesta seurakuntaopista pappien yksimielisesti todetessa, että liikkeen ulkopuoleltakin löytyy "Jumalan Hengen työtä, vieläpä opetuslapsen mieltä ja elävää uskoa." Tämä ei ollut Mandellöfille uusi kanta, sillä hän oli 1881 julkaissut kirjasen Mietteitä, jossa hän oli tuominnut waldenströmiläisen liikkeen, mutta suhtautunut hyvin myönteisesti roseniolaisuuteen pitäen ruotsalaista julistajaa C.O. Roseniusta mainiona hengenmiehenä.

 Toinen tärkeä asia oli kannanmuodostus siihen, voiko uskoon tulla myös lukemalla sanaa eikä ainoastaan kuulemalla, sillä liikkeessä korostettiin ääneen julistetun synninpäästön merkitystä. Papit totesivat myös luetulla sanalla olevan saman voiman kuin ääneen julistetulla. Mandellöf itse puolusti tätä kantaa myöhemmin kirjoittamalla näin: "Uskon varmaan Jumalan voivan myös kirjoitetun ja luetun sanan kautta herättää ja elävää Jumalan tuntemista saattaa ihmisille varsinkin siellä, missä ei elävää saarnaa ja todistusta Kristuksesta löydy." Mandellöf siis sitoutui kokouksen päätöksiin ja koki ne hyvinkin omikseen, mutta vuosien varrella selvisi, että monet lestadiolaiset pitivät moisia kantoja luopumuksena.

Vuonna 1887 pidettiin Säkylässä piispantarkastus, jossa todettiin seurakunnan uskonnollisen ja siveellisen tilan kehittyneen hyvään suuntaan. Mandellöfin lestadiolaisuutta kuitenkin käsiteltiin, ja tässä yhteydessä hän ilmaisi torjuvansa lestadiolaisten parissa esiintyneen eksklusiivisen seurakuntaopin. Arkkipiispa Torsten Thure Renvall muistutti Mandellöfiä siitä, että tämä oli luterilaisen seurakunnan eikä lahkon paimen. Hänen kuitenkin tunnustettiin hoitaneen virkaansa suurella ahkeruudella ja toimellisuudella.

Amerikkaan ja välirikkoon lestadiolaisten kanssa

Mandellöfien perhekuva. Istumassa
Maria ja Vilhelm Adrian Mandellöf, 
seisomassa heidän kasvattipoikansa 
Walfred Willehad Wilen. Kirjasta "Evankelis-
Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 
50 vuotta."

Mandellöf toimi Säkylässä aina vuoden 1899 syksyyn saakka, jolloin hän matkusti perheineen Yhdysvaltoihin, Evankelis-luterilaisen Kansalliskirkon palvelukseen. Hän oli jo aiemmin pyrkinyt Calumetissa Suomi-synodiin kuuluneeseen Betlehem-seurakuntaan papiksi 1897, muttei ollut saanut virkaa. Nyt hän vastasi myöntävästi Calumetin Kansallisseurakunnan kutsuun. Säkylän lestadiolaisuus kytkeytyi ilmeisesti paljolti hänen persoonaansa, sillä se kuihtui pian tällä vanhalla rukoilevaisseudulla.

Mainittakoon, että mukaan Amerikkaan lähti myös vaimo Maria Mandellöf, o.s. Harlin, vihitty 1875, sekä kasvattipoika Walfred Willehad Wilen. Mandellöfeillä ei näet ollut omia lapsia, mutta he olivat adoptoineet 1879 Turussa syntyneen Wilenin, jonka äiti kuoli hänen ollessaan neljä ja isä seuraavana vuonna. Hän oli noin 20-vuotias kasvattivanhempiensa muuttaessa Amerikkaan, mutta seurasi heitä sinne ja jatkoi kasvatti-isänsä johdolla omia jumaluusopillisia opintojaan.

Kansalliskirkko oli varsin nuori kirkkokunta, suomalaisten siirtolaisten vuonna 1898 perustama. Sen perustivat sellaiset amerikansuomalaiset henkilöt ja seurakunnat, jotka eivät olleet halukkaita liittymään 1890 perustettuun Suomi-synodiin osin sen pappisvaltaisuuden vuoksi, osin siksi, että osa siirtolaisista kaipasi opillisesti selkeämmin luterilaista vaihtoehtoa Suomi-synodin edustaessa enemmän Suomesta tuttua yleiskirkollista linjaa. Monet näistä olivat evankelisen herätysliikkeen ihmisiä. Ensimmäiseksi kansalliskirkon esimieheksi oli kutsuttu J.W. Eloheimo, jolla oli ollut omia aiempia kirkollisia virityksiä. Kansalliskirkosta hän ei kuitenkaan jaksanut innostua, joten tarvittiin joku muu ottamaan ohjat. Tähän tilanteeseen Mandellöfin saapuminen osui juuri sopivasti.

 Mandellöfin sanotaan olleen tilanteessa mies paikallansa ja hänen kerrotaan olleen kirkon varsinainen organisoija. Tosin hän joutui erikoista kyllä heti alkuun ristiriitaan lestadiolaisten kanssa, vaikka juuri siihen leiriin hänet oli Suomessa laskettu. Calumetissa oli näet merkittävä lestadiolaisyhteisö ja näillä oma seurakunta. Mandellöf, jonka mainitaan olleen ahkera yksityisen sielunhoidon toteuttamisessa piti sikäläisten lestadiolaisten toimintaa tällä saralla kevyenä ja pinnallisena, minkä lisäksi hän julkisesti kritisoi näitten tapaa hoitaa rippikouluopetus. Hän koetti parantaa asiaa kutsumalla yhdessä Suomi-synodin pastorin A.W. Sederströmin kanssa koolle kansankokouksen, mutta lestadiolaiset jättivät tulematta siihen. Niinpä Mandellöf alkoi esittää kritiikkiään julkisesti sanomalehdissä.

Michiganin Calumet noin vuonna 1900. Täällä asui paljon suomalaissyntyisiä, ja tämä oli Mandellöfin 
ensimmäinen työpaikka Yhdysvalloissa. Wikimedia Commons.

Tämä tapaus on osaltaan vaikuttanut siihen, että Kansalliskirkon omassa historiikissa on Mandellöfin lestadiolaisuus vahvasti kyseenalaistettu. Siihen on kuitenkin Kansalliskirkon historioitsijalla ollut omat syynsä, sillä evankelispohjaiselle kirkkokunnalle on varmasti ollut hämmentävää se, että sen alkuvaiheen vahva hahmo olisikin edustanut lestadiolaisuutta. Yhtenä perusteena siihen, ettei Mandellöf oikeastaan ollut lestadiolainen esitetään se, että hänen mielestään myös luetun sanan kautta voi tulla uskoon. Mielestäni ratkaisu tähän ongelmaan löytyy edellä mainitusta Iin kokouksesta. Siellähän lestadiolaispapit olivat vetäneet yhdessä linjaa ja muotoilleet oman käsityksensä siitä, mihin uskoivat haluten silti yhä pysyä lestadiolaisina. Suomessa ja ainakin Säkylässä se oli ollut Mandellöfille mahdollista, hänhän itse paikallisena johtomiehenä vaikutti siihen, millaiseksi paikkakunnan lestadiolaisuus muodostui. Amerikassa se oli kehittynyt toisella tavalla, sellaisella, mitä Suomessakin esiintyi. Myös Suomessa linjaerot johtaisivat pian liikkeen hajaantumiseen. Yhdysvalloissa Mandellöf oli tulokas, eikä hän siten voinut vaikuttaa sikäläisten lestadiolaisten linjaan. Välirikko hänen ja kyseisen herätysliikkeen välillä oli siten liki väistämätön.

Kansalliskirkon johtajaksi

J.W. Eloheimo oli tosin Kansalliskirkon 
ensimmäinen esimies, mutta hän oli 
sen suhteen hyvin välinpitämätön. 
Siksi Mandellöfiä voi pitää ensimmäisenä 
varsinaisena esimiehenä. Kirjasta "Evankelis-
Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Mandellöf osallistui lokakuun alussa vuonna 1900 järjestettyyn Kansalliskirkon kirkolliskokoukseen Ironwoodissa Michiganin osavaltiossa. Paikalla oli seitsemän seurakunnan edustajat, joista neljä Michiganista ja kolme Wisconsinista. Esimies Eloheimon vähäistä kiinnostusta asiaan kuvaa se, ettei hän ollut paikalla edes tässä kokouksessa, vaikka oli kutsunut sen koolle. Tosin myös varaesimies K.A.A. Koski sekä kirjuri Charles Orth olivat poissa, Koski oli sentään lähettänyt asiaa pahoittelevan kirjeen. Paikalla oli vain kaksi varsinaista pappia, Mandellöf ja M. Kivi.

Tämä asetelma johti Mandellöfin nousuun kirkon johtoon. Hänen kontolleen tuli kokouksen aloitus rukouksella, hartaudella ja tervehdyspuheella. Hänet valittiin kokouksen puheenjohtajaksi ja sitten myös kirkkokunnan esimieheksi. Tässä kokouksessa tarkistettiin, korjattiin ja hyväksyttiin kirkkokunnan säännöt, otettiin kaksi miestä pappiskokelaiksi sekä suunniteltiin rippikoulu- ja muutakin työtä.

Siirtolaisten muodostamalla kirkolla oli myös eräs mielenkiintoinen ongelma, nimittäin se, että monet suomalaiset, joilla oli ennestään puoliso Suomessa olivat uudessa kotimaassaan menneet uusiin naimisiin. Tämä johti sitten kiusallisiin tilanteisiin, kun oli vihitty avioliittoon jo valmiiksi tahoillaan naimisissa olevia. Tämän torjumiseksi tehtiin kirjelmä osavaltion kuvernöörille, että  Suomesta tulleilta vaadittaisiin Suomesta papeilta saadut todistukset esteettömyydestään avioliittoon. Lisäksi päätettiin pyytää Suomen tuomiokapituleilta, että nämä laittaisivat aina muuttoa varten antamiinsa papinkirjoihin  tiedon henkilön aviosäädystä.

Mandellöf ryhtyi moniin uusiin hankkeisiin. Noita kahta uutta pappia hän ei tosin halunnut vielä vihkiä, vaan pyysi Eloheimon siihen tehtävään, sillä uusia sääntöjä ei oltu vielä vahvistettu. Hän alkoi toimittaa kahdesti kuussa ilmestyvää Kansalliskirkon omaa lehteä Todistusten joukko. Sen ottivat omaksi äänenkannattajakseen myös kaksi varhempaa suomalaista kirkkokuntaa, Vapaa-Kansan kirkkokunta sekä Fenno-Amerikkalainen kirkkokunta, mikä pohjusti myös ajatuksia tulevasta yhdistymisestä. Jo ensimmäisenä vuotena lehdellä oli noin 1500 tilaajaa. Lehdessä oli opetustekstejä useista oppikysymyksistä, muunkinlaista uuden kirkkokunnan linjanvetoa sekä sen puolustusta ulkopuolisten kritiikkiä vastaan. Mandellöfillä oli siis lehden myötä huomattava paikka uuden kirkon linjanvetäjänä.

Kirkko kasvaa, kehittyy ja kiistelee

Uusi kirkkokunta kasvoi ja kehittyi kohisten, ja vuosikatsauksessaan 1900-1901 Mandellöf saattoikin esittää hyviä lukuja. Pappien määrä oli 9, minkä lisäksi 4 Vapaa-Kansan kirkkokunnan pappia oli seurakuntineen pyrkimässä kirkon yhteyteen. Seurakuntia ja saarnapaikkoja oli 29, joissa oli yhteensä 6210 jäsentä. Suurin seurakunta oli Michiganin Calumetissa, se seurakunta, jonne Mandellöf oli alkujaan tullutkin, 1024 jäsentä, toisena saman osavaltion Ironwood 700 jäsenellään. Katsauksessa Mandellöf murehti kuitenkin sitä, että monilla paikkakunnilla oli oli paljon suomalaisia ilman hengellistä hoitoa. Pappeja tarvittaisiin paljon lisää. 

Minnesotan Elyssä 1903 pidetyn kirkolliskokouksen ryhmäkuva. Eturivissä 
vasemmalla kirkkokunnan esimies Mandellöf vieressään kirkkokuntaan liittyneen 
Vapaa-Kansan kirkkokunnan entinen esimies Williamson. Takarivissä kolmas vasemmalta 
Mandellöfin kasvattipoika Wilen. Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Samalla hän vastasi Suomi-synodin kritiikkiin koskien sitä, että Kansalliskirkossa oli vihitty papeiksi myös sellaisia, joilla ei ollut yliopistokoulutusta. Hän kertaa apostoli Paavalin kirjeestä Tiitukselle paimenia koskevat kriteerit ja toteaa, ettei tieteellinen sivistys kuulunut vaatimuksiin. Mandellöfin mukaan opiskelu ei toki ole haitaksi, mutta ei pakollista. Kyse ei ollut niinkään halusta vähätellä akateemista koulutusta, vaan Kansalliskirkon pappispula oli sen verran suuri ja tarjonta pieni, että yliopisto-opintojen vaatimus tuntui varmasti tarpeettomalta ja haitalliselta pullonkaulalta.

Vuonna 1901 saatiin Calumetin kirkolliskokouksessa sopia Vapaa-Kansan kirkkokunnan liittymisestä Kansalliskirkkoon, mikä vähensi amerikansuomalaisten luterilaisten jakautumista. Kansalliskirkossa ei muutenkaan haluttu olla erillään muista vain erilläänolemisen ilosta. Kokouksessa oli suuri yksimielisyys siitä, että yhdistymistä Suomi-synodiin oli vakavasti yritettävä ja Mandellöf itse puhui siitä, kuinka suuri hyöty yhdistymisestä olisi Jumalan valtakunnan työlle. Seuraavana vuonna Ashtabulassa pidetyssä kirkolliskokouksessa Mandellöfin näkemys Suomi-synodista oli paljon pessimistisempi: "Synoodi etsii maallista viisautta, syrjäyttämällä taivaallisen viisauden; hengelliset herätykset näyttävät siinä piirissä olevan tuntemattomat." Synodin esimiehen Kansalliskirkkoa vastaan kohdistuneet syytökset ilmeisesti vetivät mielialan myös Mandellöfillä matalaksi.

Ashtabulan kansallisseurakunnan kirkko Ohion
osavaltiossa. Kirjasta "Evankelis-Luterilainen
Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

En ala tässä esittelemään jokaisen kirkolliskokouksen päätöksiä ja Mandellöfin osuutta niissä erikseen, mutta joitain poimintoja. Mandellöf puhui myös innolla sen puolesta, että lähetettäisiin sekä läntisiin että itäisiin osavaltioihin lähetyssaarnaajat kiertämään suomalaisten parissa, ja kaksi miestä valittiinkin tehtävään. Kirkkokunnan opillista linjaa Mandellöf selvitti ahkerasti niin lehdissä kuin muuallakin sekä esitellen että käytännössä muotoillen sitä. Kirkolle perustettiin vuonna 1903 myös oma kansanopisto, nimeltään omaperäisesti Kansan Opisto, jossa toimi myös pappisseminaari.

Kansan Opistolla oli komea rakennus, mutta pian se 
ajautui sosialistien käsiin ja muuttui Työväen Opistoksi. 
Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Kirkkoa siis kehitettiin ja se kasvoi kohisten, ja kesäkuun 1904 kirkolliskokouksessa Duluthissa seurakuntia oli jo 21 ja jäseniä 14 048. Papistoon kuului 20 henkeä. Lisäksi oli itsenäisiä seurakuntia, jotka olivat kirkkokunnan pappien hoidettavina. Iso juttu Mandellöfille on varmastikin ollut se hetki, jolloin hän sai 8. lokakuuta 1903 olla vihkimässä oman kasvattipoikansa W.W. Wilenin Wyomingin Rock Springsin kirkossa, jossa Mandellöf itse hoiti seurakuntaa, pappisvirkaan. Tämä antaa muuten hyvän kuvan kirkon pappistarpeesta, sillä Wilen tuli heti pappisuransa alussa neljän eri Wyomingin osavaltion paikkakunnilla toimivan seurakunnan paimeneksi. Ei mikään kevyt aloitus.

Wilen muuten muisteli myöhemmin kasvatti-isänsä tapaa rukoilla. Kirkolliskokouksissa hän saattoi usein vetäytyä tärkeiden päätösten ollessa edessä syrjään polvistuakseen rukoukseen. Wilenin mukaan hän saattoi usein ympärillä olevia huomaamatta puhella Taivaan Isälle eri asioista, sillä tällainen rukous oli niin tavallista hänelle. Jos yleisessä keskustelussa tuli hiljainen hetki saattoi kuulla, kuinka Mandellöf itsekseen huokaili "Rakas Jeesus, auta ja anna menestystä" tai muuta vastaavaa.

Rock Springsin kirkko Wyomingin osavaltiossa. 
Siellä tehtiin päätös Kansalliskirkon perustamisesta. 
Mandellöf paimensi sikäläistä seurakuntaa ja vihki 
siellä kasvattipoikansa pappisvirkaan. Kirjasta 
"Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Sosialistit kaappaavat kansanopiston ja Mandellöf palaa Suomeen

Kansanopistoasiassa kävi vähän nolosti, ja osasyynä on pidetty Suomesta tulleiden johtomiesten, siis myös Mandellöfin, liiallista luottamusta suomalaisten kirkolliseen mieleen. Opistoa ei otettu suoraan kirkon omistukseen vaan se kuului osakeyhtiölle, jonka kokouksiin sai äänioikeuden se, joka sellaisen itselleen yhden dollarin hintaisella osakkeella lunasti. Pappisseminaari oli toki kirkkokunnan valvonnan alainen, mutta se jäi pian laihaksi lohduksi. Jo ensimmäisenä lukuvuonna opiston väliaikainen johtaja ehdotti uskonnon tekemistä vapaaehtoiseksi aineeksi, mikä ymmärrettävästi ei ollut kuulunut kirkkokunnan suunnitelmiin. 

Jo 1906 sosialisteilla oli enemmistö opiston osakkeista ja he ottivat sen haltuunsa niin, ettei Kansalliskirkolla ollut siihen enää mitään valtaa. Siitä tuli Työväen Opisto, jonka yhtenä johtajana toimi myöhemmin punaisia Suomen sisällissodassa johtanut Yrjö Sirola. Muitakin haasteita alkoi näkyä, johtuen nekin osaltaan siirtolaisten vieroittumisesta luterilaisesta uskosta ja kristillisyydestä ylipäätään. Tätä varmasti edesautti jo edellä mainittu pappispula.

Mandellöfin kasvattipoika Walfred 
Willehad Wilen (1879-1947) vaimonsa 
Elin E. Sorsenin kanssa. Wilen teki elämäntyönsä 
Yhdysvalloissa toimien useissa seurakunnissa ja 
perustaenkin muutamia. Kirjasta 
"Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko.
 Ensimmäiset 50 vuotta."

Mandellöf itse ei enää tuossa vaiheessa ollut Amerikassa. Wyomingista hän oli ensin siirtynyt kaitsemaan Minnesotan Elyssä olevaa seurakuntaa. Tienraivaajana toimiminen uusissa oloissa kävi raskaaksi jo 60 vuotta lähentelevälle miehelle ja koto-Suomi kutsui. Niinpä hän vajaan 6 vuoden rupeaman jälkeen palasi toukokuussa 1905 takaisin Suomeen vaimonsa kanssa. Kasvattipoika jäi Amerikkaan ja teki siellä pitkän pappisuran, joka päättyi vasta kuolemaan vuonna 1947. Ehkä Mandellöfistä tuntui hyvältä, että Wilen jäi jatkamaan työtä. Eikä Mandellöfin työrupeama ollut mitätön sekään, sillä hän oli auttanut rakentamaan kirkkokunnalle vahvan pohjan sen monista heikkouksista huolimatta.

Suomessa hän pääsi pian taas työnsyrjään kiinni, ensin Luodon v.t. kirkkoherraksi. Siellä hän oli taas tekemisissä lestadiolaisten kanssa ja yhtäaikaisesta vieroittumisesta sekä sympatiasta kertoo hänen luonnehdintansa: "Ehkä muutamissa kohdin ovat opissa yksipuolisia ja minun käsitykseni mukaan erehtyviä, elävät nuhteettomasti, ollen terveellisenä suolana seurakunnassa." Samalla löytyi yhteyttä myös evankelisuuteen, sillä evankelinen lankomies Gustaf von Essen oli Munsalassa kirkkoherrana ja tämän kanssa Mandellöf osallistui jo 1905 kolmeen evankeliumijuhlaan, evankelisten isompaan paikalliskokoontumiseen.

Viimeiseen työpaikkaan Asikkalan puisille rattaille

Pohjanmaan Luodosta Mandellöf siirtyi Satakunnan Honkilahteen v.t. kappalaiseksi. 1907 hän haki Asikkalan kirkkoherraksi. Hän sai vaalissa toisen vaalisijan ja päihitti ensimmäiselle sijalle asetetun Ypäjän kirkkoherran Gustaf Oscar Holmbergin. Kolmas ehdokas ei saanut lainkaan ääniä. Holmberg oli evankelisuudestaan tunnettu, ja Mandellöfkin oli jälleen lähentynyt liikettä. Vuonna 1913 hänet kutsuttiin jälleen Evankeliumiyhdistyksen jäseneksi, järjestön, josta hänet oli 1870-luvulla erotettu.

Mandellöf jaksoi olla aktiivinen vielä Asikkalan vuosinaankin. Ehkä Amerikan-kokemusten peruja oli se, että hän kirjoitti Tähti-lehdessä vuonna 1908 sosialidemokratiaa vastaan ja piti kristillistä työväenliittoa parempana ajamaan köyhälistön asiaa. Varmaan muisto siitä, miten sosialistit Amerikassa pilasivat kansanopistohankkeen painoi mieltä. Ei hän pelkästään kritisoinut, vaan esimerkiksi hänen toimestaan Asikkalaan perustettiin yksi kiertokoulu lisää ja parannettiin opettajien palkkausta.

Asikkalan kirkosta tuli monessa paikassa toimineen 
Mandellöfin viimeinen palveluspaikka. Wikimedia Commons.

Aivan Mandellöfin viime vuosiin osui kumma tapaus, jossa Asikkalan Vesivehmaalle pyrittiin rakentamaan evankelisten rukoushuone kylällä syntyneen vilkkaan herätyksen myötävaikutuksesta. Asia lähti liikkeelle jo 1911, mutta vuosien varrella käytiin kiistaa esimerkiksi siitä, tuleeko rukoushuoneesta yksityinen vai Evankeliumiyhdistyksen oma. 1915 Mandellöf ryhtyi vastustamaan stä, että siitä tulisi Evankeliumiyhdistyksen rukoushuone ja asia kävi Porvoon tuomiokapitulissakin. Kiista velloi voimakkaana vielä Mandellöfin kuollessakin. Mandellöf oli itsekin yhdistyksen jäsen, miksi hän siis vastusti? Ehkä hän vieroksui ajatusta, että seurakunnan sisälle muodostuisi siitä vahvasti irrallisia ryhmiä, olihan hän nähnyt, miten Amerikassa lestadiolaiset eristäytyivät muista luterilaisista. Tosin niinhän teki Kansalliskirkkokin suhteessa Suomi-synodiin, mutta Mandellöf ainakin pyrki yhteyteen. Vaikea sanoa, kun kuolema tosiaan päätti kiistan Mandellöfin osalta.

Kuolema ja jälkimaine: "kiitä Jumalaa puolestani kaikesta"

Wilhelm Adrian Mandellöf kuoli Helsingin Diakonissalaitoksessa 13. tammikuuta 1916. Hänen vaimonsa Maria, joka itse kuoli vasta 1932 Kuopiossa 84-vuotiaana, on kirjoittanut miehensä viime hetkistä: "Herra on sanansa jälkeen laskenut palvelijansa rauhaan, sillä vainajan silmät olivat nähneet ja hän uskoi sen pelastuksen, jonka Jumala on valmistanut kaikille kansoille... Paljon sairas puhui loppuun asti varottaen ja rukoillen kaikkien edestä. Itse rukoili ja pyysi muiden rukoilla Jeesusta pian tulemaan. Tauti oli ankara, ei lepoa päivällä eikä yöllä. Viimeisenä aamuna sairas sanoi: 'Nyt minä olen hyvin väsynyt'. Aivan viimeiset sanat olivat minulle: 'Laske nyt polvillesi juuri tähän ja kiitä Jumalaa puolestani kaikesta'. Sitten seurasi viimeinen kova, raskas huokaus ja kuolematon henki pääsi vapauteen. Hyvä uskon kilvoitus oli kilvoiteltu ja elämän kruunu saavutettu."

Mandellöfin kuolinilmoitus. 
Etelä-Suomen Sanomat 
nro 7/1916.

Mandellöfin kuoltua näkyi, että mies, joka äkkiseltään näyttää polttaneen siltoja eri suuntiin oli pikemmin monessa mukana. Lestadiolaisuuden erään haaran, uusheränneiden, Kolkuttaja-lehdessä oli J.F. Hellmanin kirjoittama muistokirjoitus. Ainakin uusheränneet lukivat hänet edelleen omiensa joukkoon. Hellmanin mukaan Mandellöf oli tyystin vapaa puoluehengestä. Ehkä hän tosiaan ei enää halunnut olla mitenkään ehdoitta mukana missään herätysliikkeessä, vaan niiden kanssa toimiessaankin halusi pitää itsenäisen linjansa.

Suomen lähetyssanomia jakoi erään papin muistelun Mandellöfin työuran varrelta, lieneekö Säkylän ajalta vai vasta Asikkalasta: "Nuorena pappina sain määräyksen toimia rov. M[andellöfi]:in naapuriseurakunnassa. Niinkuin nuoret ainakin olin itsetietoinen ja kopea. Eräänä päivänä ilmestyi hevosmies portillemme, sitoi hevosensa kiinni ja tuli pastoria kyselemään. Astuin edellä kansliaan jossa kysäsin vieraan asiaa. Vastaukseksi esitti hän itsensä ja sanoi tulleensa nuorta virkaveljeä tervehtimään. Pääni painui alas. Häpesin. Olisin tahtonut painua siihen paikkaan. - Se oli minulle saarna nöyryydestä, jota en unohda. Isällisiä ja ystävällisiä neuvoja annettuaan sanoi hän jäähyväiset, muistaen samalla vasta-alkavaa tuntuvalla avustuksella. Usein kävi hän sitte luonamme eikä milloinkaan tuomisitta. Rohkaistakseen vastaanottajaa lausui hän isällisesti: vasta-alkava tarvitsee."

Ohion osavaltion Ashtabulan kirkon alttari. 
Mandellöf oli tekemässä osaltaan työtä sen 
eteen, että tältä ja monelta muulta alttarilta 
kaikui suomeksi armon sanoma kaukana isiensä 
mailta eläville suomalaisille. Kirjasta 
"Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Mandellöfin elämä oli melkoista vuoristorataa. Työ vei häntä ympäri Suomen ja sen rajojen ulkopuolellekin, ja hengellisesti hän oli vuoroin kotonaan, vuoroin kiistoissa parinkin herätysliikkeen kanssa. Hän oli vakaumuksen mies, eikä siksi aina sopinut minkään liikkeen muotteihin. Kuitenkin hänen merkityksensä varsinkin Kansalliskirkon vaiheissa oli kiistaton. Kyseinen kirkkokunta jatkoi elämäänsä vuoteen 1963 asti, jolloin se jäsenistön kielen muututtua pitkälti englanniksi yhdistyi Missouri-synodin kanssa, jonka se koki hengellisesti läheisimmäksi. Tähän vaikutti osaltaan se oppiperusta, jota Mandellöfkin oli ollut pönkittämässä.

Lähteet:

G. A. Aho: Evankelis-luterilainen kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta. 1949.

Asikkala. Heinolan Sanomat nro 71/1907. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/624740?page=3

Asikkalan kirkkoherra Wilhelm Adrian Mandellöf. Alempi kansanopetus nro 1/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/938269?page=4

J.F. Hellman: Muistosanoja Vilhelm Adrian Mandellöfista. Kolkuttaja nro 2/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/985323?page=10

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1870-1895. 1967.

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1896-1916. 1984.

Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys. Lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870-1899. 1997.

Seppo Lohi: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. 2007.

MANDELLÖF Wilhelm Adrian. Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/henkilo.php?id=18718

Rovasti Mandellöf'in muistolle. Suomen lähetyssanomia nro 2/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/845547?page=30

Kankaanpään hurskaasti herännyt Severiina Santasalo

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

SEVERIINA SANTASALO (1848-1933)

Jo aiemmin tässä blogissa ollaan saatu nähdä, etteivät hengellisten liikkeitten johtajat ole välttämättä kotipitäjiensä kuohua ja kermaa. Johtajuus ei myöskään aina merkinnyt sitä, että kyseessä olisi ollut väkevä sananjulistaja, vaan varsinkin paikallistasolla kyse saattoi olla pikemmin kokeneen sielunhoitajan ja hengellisen ohjaajan  arvovallasta, joka keskustelu kerrallaan ohjasi luokseen tulleita ja nosti esiin niitä, joista tuli sananjulistajia.

Yksi tällainen nainen on nyt kertomuksemme aiheena. Tämä vaatimattomissa oloissa elänyt naimattomana ikänsä elänyt ja viimeiset vuotensa sokeana viettänyt nainen ei ollut luonteeltaan helpoimmasta päästä, ja hänen hengelliset ohjeensa tulivat usein vahvasti suolalla höystettynä. Silti häntä on pidetty yhtenä Kankaanpään seudun rukoilevaisuuden johtohahmona, jonka luota monet hakivat neuvoa, joka kutsui seudulle puhujia ja oli itse tukemassa uusia sellaisia. Hän myös joutui useasti oman keskeneräisyytensä yllättämäksi ja oli valmis sen muillekin myöntämään.

Viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen ilmestyi Länsi-Suomen Herännäislehdessä muistokirjoitus, jossa kirjoittaja perusteli kirjoitustaan: "Ajattelin: kohta Severiina Santasalonkin muisto unhoon painuu. Ei nuorempi polvi hänestä enää kohta mitään tiedä, ja kuitenkin hän oli siksi ehyt kristitty persoonallisuus, että hänen nimensä ansaitsee tulla mainituksi tässä lehdessä." Tänä päivänä hänen muistonsa on varmasti vielä enemmän unohtunut.Hänen elämässään on kuitenkin niin paljon kiinnostavia piirteitä, että haluan nyt jatkaa noitten edellisten muistelijoiden työtä ja siirtää Severiina Santasalon tarinaa eteenpäin, tuota tarinaa, joka vie meidät Satakunnan ankarien kilvoittelijoiden piiriin.

Köyhän talon tytön tie leivän perässä

Kankaanpään sijainti 
Suomen kartalla. Täällä 
ja itänaapurina olevalla 
Jämijärvellä vietti Santasalo
maallisen vaelluksensa. 
Wikimedia Commons.

Severiina Santasalo syntyi 12. marraskuuta 1848 Kankaanpäässä Vihteljärvellä. Hänen syntymäkotinsa oli pieni kruunun maalla sijaitseva mökki. Koska koti oli köyhä täytyi Severiinan jo varhain lähteä kodin ulkopuolelle palvelustöihin. Hänen äitinsä mainitaan olleen hurskas ja varoitelleen Severiinaa maailman houkutuksista, mutta nämä vetivät nuorta tyttöä kovasti puoleensa. Jossain vaiheessa hän siirtyi palvelustyöhön Jämijärvelle. Siellä hän oman kertomansa mukaan kävi ajan tapojen mukaan joka sunnuntai kirkossa, missä silloisen kappalaisen Wilhelm Carlssonin saarnat sattuivat hänen omaantuntoonsa. Kuitenkin hän ainakin jälkikäteen koki viettäneensä eräänlaista kaksoiselämää, sillä Severiina sanoi itsestään myöhemmin: "Synti kahlehti ja sitoi minut lujasti."

Tällä tavoin elämä kulki kulkuaan, kunnes 1875, Santasalon ollessa 27-vuotias, oli Carlssonin lähtösaarnan aika. Santasalo muisteli vuosien kuluttua pastorin saarnanneen muun muassa näin: "Sinä, joka mailmaa rakastat, hukut mailman kanssa, sillä tämä mailma hukkuu kerran." Tästä Severiina tuli koviin tunnontuskiin ja herätyksen tilaan. Hänen kerrotaan alkaneen huutaa "Helvetti, helvetti, sinne minä joudun".

Alkoiko hän huutaa jo kirkossa vai vasta sieltä tultuaan, se jää hieman epäselväksi, mutta jostain syystä hän ei näytä hakeneen viikkokausien hätäänsä apua Carlssonilta, joka toki nyt jättikin seurakunnan. Itse asiassa lähtösaarnan vaikuttama herätys saa lisää vaikuttavuutta, kun tietää, että Carlsson ehti toimia uuden virkapaikkansa Nastolan kirkkoherrana vain pienen hetken kuollen jo saman vuoden marraskuussa. 

Tässä Jämijärven 1860 valmistuneessa kirkossa piti kappalainen 
Carlsson lähtösaarnan, joka mullisti Severiina Santasalon elämän.
Wikimedia Commons.

Sen sijaan hän sielunhädässään suuntasi kulkunsa Lavian evankelisen kirkkoherran Emil Teodor Gestrinin luo, joka sitten yrittikin lohduttaa Severiinaa evankeliumin armolupauksilla ja kehotti uskomaan autuuteen Kristuksen ansion perusteella. Tämä ei kuitenkaan auttanut Severiinaa, joka lopulta tokaisi Gestrinille: "Te ette ymmärrä mitään". Gestrin tunnetaan merkittävänä julistajana ja evankelis-vaikutteisen pyhä-liikkeen johtohahmona, mutta Santasalon sieluntuskaan hän ei osannut antaa vastausta.

Tuskista syntyvä usko

Tuolloin Lavialla eleli herännyt opettaja Grönblom, ja Gestrin neuvoi Severiinan nyt tämän luokse. Tämä osasi lähestyä hänen tapaustaan. Severiinan kerrottua tälle sielunsa hädästä oli Grönblom sanonut muun muassa: "Sinä olet Herran käsissä ja Hän on nyt ruvennut sinua uudestisynnyttämään. Herra on sinut vienyt synnytyskipuihin, mutta kyllä Hän sinua armahtaa varmasti." "Sillä Hän on juuri läsnä niitä, joilla on murheellinen henki, ahdistettu ja särjetty sydän." Gestrin kysyi jälkeen Grönblomilta, että "Ymmärrätkö sinä tätä ihmistä?", johon Grönblom vastasi: "Ymmärrän kyllä, hänellä ovat kovat uuden ihmisen synnytystuskat."

Ehkä Gestrinin evankelisuudelle ominainen kehotus heti uskoa Raamatusta löytyviin armolupauksiin ei soveltunut siihen kokemukseen, joka Severiinalla oli omasta tilanteestaan, ja hän sai enemmän tarttumapintaa ja lohtua Grönblomin puheista synnytystuskista, jotka kuitenkin johtavat onnelliseen lopputulokseen. Se näet ilmeisesti vastasi enemmän siihen kokemukseen, joka hänellä itsellään oli tilanteestaan, näin oletan.

Lopulta asiat kirkastuivat Santasalon mielessä ja kotiin päästyään hän lauleli riemuissaan laulua, josta tuli hänelle erityisen rakas:

Oi ylkä* Jeesus rakkahin

Iloni olet ikuinen,

Kun rauhan liiton kanssani

Tehnyt olet iankaikkisen.

Elämän leivän jakajia kutsumassa

Nyt Santasalo kulki tuon seudun heränneiden, jotka tunnetaan myös rukoilevaisten nimellä, parissa, vaikka kyllä hän kävi myös kirkossa, Kankaanpään kirkossa saarnatuolin juureen muodostui hänen jokasunnuntainen vakipaikkansa. Hän kulki Rauman ja Porin seutujen rukoilevaisten parissa ja kävi useasti Laitilassa asti tapaamassa arvostettua maallikkosaarnaajaa Kustaa Heinikkalaa, Heinikkalan faaria, josta on kerrrottu tässäkin blogissa: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/06/kirkkohistorian-henkilokuvia-kustaa.html Santasalo alkoi myös järjestää seuroja, heränneiden kokoontumisia, kotonaan Kankaanpäässä. Näistä tunnetaan ainakin Lauri Vihtori Strandstén (s. 1852 Noormarkku - k. 1928 Karkku), Rikhard Nylen (k. 1918 Pori), kupariseppä Matti Sjöström (s. 1835 - k. 1922) Porista sekä Otto Vikman (1859-1925) Laitilasta. Näiden saarnaajien kotipaikat kertovat osaltaan niin Severiinan kuin rukoilevaisten muutenkin liikkeistä ja yhteydenpidosta.

Näistä Nylenin on mainittu olleen voimakas parannussaarnaaja, jonka sanotaan olleen parempi hengellisestä tilastaan suruttomien` herättäjä kuin jo heränneitten ruokkija ja hoitaja. Strandsténin evankelisemman julistuksen sanotaan olleen hyvää täydennystä Nylenin omiatuntoja kolkuttelevalle sanomalle. Tosin Strandsténiltakin on säilynyt muistitiedossa joitain varsin rajujakin sanontoja.

Kustaa Heinikkala (1809-1904),
"Heinikkalan faari", oli aikansa 
tunnetuimpia rukoilevaissaarnaajia. 
Vanhoilla päivillään hän ei enää jaksanut
kulkea puhumassa, mutta väkeä tuli runsaasti 
hänen luokseen Laitilan Untamalaan oppia 
saamaan, niin myös Severiina. Kirjasta "Suomen
talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon".

Kärkäs sanankäyttäjä

Oliko kyse näistä julistajista, Santasalon luonteesta vai mistä, mutta hänen kristillisyytensä sanotaan olleen pitkään hyvin jyrkkää ja lainomaista. Ja siis tämä luonnehdinta on rukoilevaisin myötämielisesti suhtautuneelta kirjailijalta Yrjö Hormialta, joten sitä ei voine pitää ulkopuolisten panetteluna. Severiinan mainitaan olleen luonteeltaankin varsin suorasukainen ja särmikäs, eikä siinä paljon sanomaa pehmennelty, jos sanottavaa oli.

Näistä sanomisista onkin tallentunut joitain esimerkkejä, esimerkiksi eräälle papille hän oli tokaissut päin naamaa: "Te olette fariseus^", yhdistäen näin huvittavasti kohteliaan teitittelyn ja loukkauksen. Toisella kertaa hän puolestaan pyysi töykeään sävyyn eräältä isännältä leipää ja kaatoi vielä lisää vettä myllyyn sanoen: "Ei noin suruttomalta mieheltä voi nöyremmin pyytää." Tämän tapauksen kohdalla Santasalon elämästä kirjoittanut pohti, oliko siinä karkeuden lisäksi mukana myös sielunhoidollista viisautta, sillä kyseinen isäntä alkoi myöhemmin murehtia hengellistä tilaansa, tuli kääntymykseen ja liittyi rukoilevaisten joukkoihin.

Jollekin omasta hengellisestä tilastaan huolestuneelle hän tokaisi: "Onko uusi ihminen syntynyt vai onko vanha ruvennut jumaliseksi, kun ei enää jaksa syntiä tehdä?" Severiina kantoi huolta siitä, ettei ihminen luullut autuuden asioiden olevan sillä hoidettu, että tunsi entisen elämäntapansa vastenmieliseksi. Eräälle papille hän sanoikin tämän kysyessä, että mitenkä tämä uusi syntyminen tapahtuu näin: "Se ei tapahdu kuivin silmin eikä kankein polvin." Polvillaan rukoilu onkin ollut rukoilevaisille aina tärkeä tapa ja yksi liikkeen tuntomerkeistä.

Tuosta äskeisestä tokaisusta on muuten säilynyt eräs muisto myös Santasaloa muistelleelta Selma Sinivaaralta. Hän kertoi kansakouluaikana asuneensa koulumatkan pituuden vuoksi Severiinan kodissa. Eräänä iltana hän luki läksyjään pöydän luona ikkunan äärellä. Severiina istui kiikkustuolissaan sukkaa kutoen. Äkkiä hän nousi ylös laskeutui lattialle kasvoilleen. Selma oli nähnyt tämän tapahtuvan monesti ennenkin ja yleensä oli myös seurannut Severiinan esimerkkiä. Tällä kertaa hän ei heti huomannut tapahtunutta eikä sitten enää tahtonut häiritä rukousta siirtymällä pöydän takaa vaan jäi paikoilleen. Severiina rukoili kauan ja palavasti, lopulta äänekkäästi itkien: "Herra Jeesus auta ja armahda!" toistaen näitä sanoja useasti. Noustuaan ylös oli hän tullut Selman eteen, katsonut häntä ja sanonut: "Tyttö, luuletko sinä Uuteen Jerusalemiin meneväsi noin kankein polvin!"

Ei ihme, että monet liikkeen ulkopuoliset loukkaantuivat Santasalon puheista, sillä kerrotaan osan hänen ystävistäänkin niistä loukkaantuneen. Silti kertoman mukaan ihmiset tunsivat hänet vilpittömäksi ja vakaaksi kristityksi, jonka seurassa tunnettiin pyhää arkuutta (kirjoittajan on myönnettävä, että noin sanavalmiin ihmisen seurassa tietty arkuus tulee varmasti luonnostaan...).

Mutta vakavammin, luultavasti monet saivat hänen sanoistaan jonkinlaista apua, sillä hänen luonaan käytiin ilmeisen runsaasti. Myös edellä mainittu Sinivaara vieraili aikuisena useasti hänen luonaan, vaikka saikin monesti itkeä Severiinan ankarien sanojen satuttamana. Hän ilmeisesti koki nämä sanat kuitenkin yleensä hyödyllisiksi, sillä hän kutsui Severiinaa hengelliseksi äidikseen. Muitakin nuoria kävi Severiinan luona, ja näitä Severiina kehotti kaupitsemaan itseään Kristukselle.

Ankara muille, ankara itselleen

Tuo lapseton ja naimaton mökinasuja pääsi olemaan tekemisissä myös lasten kanssa, sillä Vihtiläjärven kylän talolliset palkkasivat hänet opettamaan lapsilleen lukutaitoa. Yksi hänen oppilaistaan oli Oskari Rajakallio (s. 1885 Kankaanpää - k. 1969 Noormarkku), joka tuli hänen oppiinsa 7-vuotiaana. Tästä Rajakallio itse on kertonut kahdessakin haastattelussa. 1955 hän kertoi: "---7 vuoren vanhana minä pantiin talveksi erään naisen kouluun se oli vahempien palkkaama opetti lapsille aapista opetti lukutaitoo. Se nainen oli heränny. Se oli silloin lain alases tilas. Se puhu lapsille jo kuinka helvetis pirut marot lohikäärmeet kuohuvat ettette lapsiparaat sinne joutusi sain hyviä vaikutuksia ---". 1963 Rajakallio kuvasi tuota aikaa näin: "Olin rukoilevaisen vaimon kouluss. Se oli vanhempien palkkaama opettaja vaan. Mä oli seitsemän vanha, kun mä viätiin sinne kouluun. Mä olin siä pyhäinpäivästä maarianpäivää, ja se oli niin kova rukoileen. Ja se puhui usein rukouksisans, ettemme joutuisi sinne tulijärvee, miss on itku ja hammasten kiristys." Rajakallion suhde opettajaansa näyttää olleen mutkikas: yhtä aikaa Severiina on osa hänen hengellistä historiaansa, mutta samalla hän antaa ymmärtää, ettei tämän hengellinen elämä ollut tuolloin oikeassa tasapainossa eikä siten välttämättä myöskään se opetus, jota tämä Rajakalliolle antoi. Rajakalliosta tuli sittemmin rukoilevaissaarnaaja, josta hänestäkin saisi kelpo tarinan.

Vanhemmiten Severiinassa kerrotaan tapahtuneen selkeä muutos nöyrempään ja evankelisempaan suuntaan. Hänen kerrotaan kokeneen, ettei syntisellä ihmisellä ole mitään muuta "Jumalan edessä kelpaavaa vanhurskautta kuin Kristuksen verinen ansio ja lahjana vastaanotettava anteeksiantamuksen armo." Kun hänelle oli vahvistunut se tunne, että hän tarvitsi sitä  itse kerrotaan sen synnyttäneen lempeää ja rakastavaa mieltä muitakin kohtaan. Tosin tämä ei silloinkaan ilmennyt minään hempeilynä, vaan hänen perusolemuksenaan säilyi karu totisuus ja ankara vakavuus.

Severiinan kotikylää Vihteljärveä halkoo Kuninkaanlähteen 
vesistö. Sen äärellä levähti Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik 
Suomen-reissullaan 1752. Wikimedia Commons.

Erikoinen kertomus Severiinaan liittyen on peräisin eräältä myöhemmin rukoilevaissaarnaajaksi tulleelta Frans Ulvaalta (1887-1963). Hänen kertoessaan vuonna 1905 tapahtuneesta heräämisestään ja siihen liittyneistä tapauksista hän kertoi myös olleensa Severiinan luona seuroissa ja monien muiden ohella yöpynyt tämän talossa. Paikalla oli myös Pomarkusta tullut Kaisa Leppänen, joka yön pimeydessä oli noussut istumaan vuoteellaan ja lausunut surullisella, voimakkaalla äänellä saaneensa sanoman, että "Täällä huoneessa on yksi rakastamatoin helvetin kekäle." Ulvas oli käynyt mielessään läpi tuvassa olijat ja tiesi nämä kaikki pidemmän linjan uskovaisiksi, mikä vei hänet suureen ahdistukseen, sillä hän koki olevansa tuo mainittu henkilö.

Viikkoja myöhemmin ahdistunut Ulvas poikkesi jälleen Severiinan kotiin, jolloin Severiina sanoi, ettei Ulvas ollut kyseinen kekäle, vaan hän itse. Severiina kertoi asian ahdistaneen häntä ja pyysi Ulvasta kirjoittamaan puolestaan Strandsténille Karkkuun ohjeiden saamista varten. Ulvaksen mukaan Severiina ei olisi itse osannut kirjoittaa, mikä kuulostaa oudolta siihen nähden, että tämä oli opettanut lukutaitoa. Ehkä taito oli horjuva tai heikkenevän näön vuoksi huonontunut. En voi olla miettimättä, oliko tässä Severiinan oman herkän omantunnon lisäksi tai jopa sijasta kyse siitä, että hän halusi rauhoittaa vasta uskoon tulleen nuoren miehen mieltä.

Vanhuuden heikkoutta ja syvenevää nöyryyttä

Severiinan näkö oli  tosiaan aina ollut heikko, ja vanhemmiten se heikkeni entisestään niin, että viimeiset 12 elinvuottaan hän eli sokeana ja joutui lopuksi kunnan hoidokiksi. Tämä kokemus vei häntä yhä syvempään hengelliseen kouluun ja oman mahdottomuutensa tuntemiseen, jolloin hän myös alkoi pyydellä ihmisiltä anteeksi omaa aiempaa jyrkkyyttään ja kovuuttaan. Hän sanoi esimerkiksi läheiselle uskonystävälleen, ilmeisesti Oskari Rajakalliolle: "Anna, Oskari kulta anteeksi, olin sinuakin kohtaan liian kova. Ei taivaaseen mennä korkeassa hengessä." Tässä on varmaan pyydetty ja saatu anteeksi myös pikkupojalle maalatut kauhukuvat.

Tämä anteeksipyytäminen on sikälikin vaikuttavaa, että Rajakallio itse piti Severiinaa hengellisenä äitinään. Tässä asetelmassa on varmasti ollut iso juttu näiden kahden välillä, kun vanhempi, uskontiellä kokeneempi ja eräänlainen auktoriteetti pyytää toiselta anteeksi. Ehkä tähän liittyy edellä mainitun ja Severiinallakin useasti puhumassa käyneen Lars Viktor Strandsténin kirje Rajakalliolle 3. helmikuuta 1927, jossa hän kirjoittaa muun ohessa seuraavaa: "Tulin suuresti ilahutetuksi; kuin kirjees lujn Severiinasta; että nyt on riisuttu köyhyyden ja alastomuuden elävään tuntemiseen, niin se Herra Jesus tekee vieläki ihmeitä. Sano nyt vaan minulta rakkaita terveisiä hänelle!" Ehkä hän oli aiemmin ollut tämän asenteesta huolissaan. Hän on muissakin kirjeissään kyllä Severiinalle terveisiä laittanut (ainakaan tuossa vaiheessa Severiinalle itselleen ei kannattanut kirjoittaa, hänhän oli sokea) ja toisaalta oli pari vuotta aiemmin 29. helmikuuta 1925, kehunutkin Severiinaa: "Olis vielä paljon kirjoittamista; vaan sinä Oskar ja Severiina; olette paremmin Koettelemuksen koulussa olleet tottelevaisemmat; nöyremmät; ahkerammat; Jumalan tuntemisessa; vaan Minä kurja raukka; olen niin paljon ja niin tuhansia kertoja: Pyhän Hengen murheelliseksi saattanut."

Santasalosta tuli sokeuden vuosinaan myös entistä innokkaampi rukoilija, ja seuroissa hänen rukouksensa sanottiin saavan paikat järähtämään. Hänellä sanottiin olevan sellainen rukouksen armolahja, joka kosketti niitäkin, joita eivät uskonasiat kiinnostaneet. Hänen erityinen rukouksensa koski myös häntä itseään, vaikka se varmaan oli tarkoitettu myös muille kehotukseksi: "Varjele, hyvä Jumala minua kuolleesta uskosta, väärästä rauhasta ja pettävästä toivosta." Huoli väärästä itsetyytyväisyydestä oli hänellä vahvana, myös siksi, että koki itse siihen usein ajautuneensa.

Severiina Santasalo kuoli 19. joulukuuta 1933 85-vuotiaana. Haudalle pystytettiin kivi, johon oli kirjoitettu myös sanat "Herätkää hurskaasti ja tehkää parannus". Näin Santasalo vielä kuoltuaankin varoitteli ihmisiä väärästä rauhasta ja kehotti parannuksen tekoon. Hänen kuollessaan oli rukoilevaisuus Kankaanpäässä edelleen elinvoimaista, sillä eräs artikkeli arveli liikkeeseen kuuluvan paikkakunnalla noin 20 perhettä. Se oli toki paljon vähemmän kuin esimerkiksi liikkeen mahtikeskuksessa Laitilassa, jossa perheitä oli noin 212 tai Raumalla, jossa perheitä oli mukana noin 100.

Kaksi vuotta myöhemmin järjestettiin Vihteljärven Kulhuan talossa Severiinan muistoseurat, joissa puhui silloinen kirkkoherra Koskenvoima seurakunnan papiston kera sekä erittäin osuvasti ja ymmärrettävästi rukoilevaiset maallikkosaarnaajat Frans Ulvas ja Oskari Rajakallio, joiden kummankin uskonelämälle oli Severiinalla ollut merkittävä rooli ja joista Rajakallio oli samasta kylästä lähtöisin.

Kankaanpään 1839 valmistuneessa kirkossa oli 
Severiinalla vakipaikka, ja sitä ympäröiviin 
multiin tuli myös hänen maallisen tomumajansa 
viimeinen leposija. Wikimedia Commons.

Mikä on Severiinan perintö?

Mitä Severiinan elämäntarinasta pitäisi ajatella? Hän ei vaikuta olleen luonteeltaan niitä rakastettavimpia. Jopa ne, jotka kunnioittivat häntä eivät oke vaienneet hänen heikkouksistaan ainakaan mitä tulee itsensä ilmaisemiseen. Niinpä hän ei ole mikään pyhimyshahmo eikä esimerkillisen ruloilevaisenkaan prototyyppi. Kukaan hänen tarinansa kirjoittanut ei ole tarkoittanut, että kristityn elämän olisi kuljettava juuri niin kuin hän sitä kulki.

Kuitenkin hänen elämäntarinansa avaa kiinnostavia ikkunoita tuon ajan ja seudun herätyskristillisyyteen. Se kertoo myös siitä, mikä nähdään monesti herätysliikkeiden historiassa: yhteiskunnallisesti vähäiset voivat olla hengellisissä yhteisöissä suuria, ja mökissään asuva yksinäinen nainen saattoi olla monien uskottu sielunhoitaja. Lisäksi, ottaen huomioon hänen lempilaulunsa, oli hänen uskonelämässään myös iloa.

Itseäni puhuttelee Severiinan tarinassa sekin, että se ei tosiaankaan ole mikään kiiltokuva. Hän joutuu yhä uudelleen tarkistamaan omaa suuntaansa, vaikka kiusausten luonne olikin vaihtunut nuoruuden synneistä ilmeisesti rakkaudettomaan mieleen ja hengelliseen ylpeyteen. Vaikuttavaa on, että hän hengellisenä ohjaajana rohkeni avoimesti myöntää aiemmat erehdyksensä niitä havaitessaan ja pyytää niitä anteeksi asianosaisilta. Tähän eivät kaikki kykene.

Voisi sanoa, että Severiinaa kuvaakin hänen hautakivensä kirjoitus varsin hyvin. Hän oli tosiaan herännyt hurskaasti, ja parannusta eli elämänsä ja ajatustensa suuntaamista oikeaan suuntaan hän teki toistuvasti, elämänsä loppuun asti. Se nostaa mieleeni väkisinkin Lutherin Vähä katekismuksen sanat, jotka lienivät Severiinallekin tuttuja:

Mitä sitten tällainen vesikaste merkitsee? Vastaus:
Se merkitsee, että meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana.

Jotain tämän kaltaista Severiina Santasalokin näyttää yrittäneen elämässään noudattaa omalla tavallaan.

* "ylkä" on vanha sana sulhaselle. On nykyään lähinnä hengellisessä käytössä ja viittaa Raamatussa esiintyvään ajatukseen Jeesuksesta sulhasena ja seurakunnasta tämän morsiamena.

`"suruton", kristillisessä kielenkäytössä tarkoittaa ihmistä, joka ei sure syntejään eli on niitten suhteen välinpitämätön tai nauttii niistä. Ei siis tarkoita, että uskovan tämän vastakohtana pitäisi olla aina surullinen.

^fariseukset olivat Jeesuksen aikana vaikuttanut juutalainen uskonnollinen ryhmä, jonka kanssa Jeesuksella oli usein keskusteluja ja kiistoja. Kuvaannollisessa kielenkäytössä vakiintunut hurskastelijan ja tekopyhän synonyymiksi.

Muokkaus: Lisätty tietoja rukoilevaisten määrästä 1930-luvulla.

Lähteet:

Harri Heino: Rukoilevaisuus tällä vuosisadalla. Hurmoksellisuus Länsi-Suomen rukoilevaisuuden jakajana 1895-1970. 1977. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2242091?page=1

Yrjö Hormia: Rukoilevaisen kansan hengellisiä äitejä. 1956.

Yrjö Hormia: Halullisia sieluja ja hengellisiä isiä. 1959.

Heikki Huhtala: Suomen varhaispietistien ja rukoilevaisten sanankäytöstä. Semanttis-aatehistoriallinen tutkimus. 1971. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2242157?page=1

Kankaanpää. Lalli nro 130/1935. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2034859?page=5

Selma Sinivaara: Eräs rukouksen ihminen. Sananen Severiina Santasalon muistolle. Länsi-Suomen Herännäislehti nro 11/1938. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/991508?page=10

A. J. Soveri: Nykyiset herännäispiirit ja niiden maallikkotoiminta. Kirkko ja kansa nro 6/1932. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/984720?page=5

Osmo Tiililä: Rukoilevaisten kertomaa. Länsi-Suomen herännäisyyden edustajia 1900-luvulla. 1966. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1924792?page=1