Pomarkun pasuuna ja näkijä Johan Pomlin (1776-1836)

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

JOHAN POMLIN (1776-1836)

Suomessa on ollut vuosisatojen varrella monenlaista pappia. Jotkut ovat tulleet vanhoista pappissuvuista, toiset ovat olleet pappeina sukunsa ensimmäisiä. Jotkut ovat hakeneet itselleen menestyksekästä virkauraa, toisilla taas on saattanut olla kutsumuksena toiminta vuosikymmenet samalla paikkakunnalla. Jotkut ovat olleet tasaisia puurtajia, joitten työstä ei ole jäänyt valittamista, mutta ei suuria muistojakaan, kun taas toiset ovat jättäneet jälkeensä lukemattomia muistoja ja tarinoita. Tällä kertaa liikumme Lounaisessa Suomessa tutustumassa sellaiseen pappismieheen, joka lähti pappisuralle vaatimattomista oloista ja teki työuransa kahdella pienellä paikkakunnalla, mutta oli silti eräänlainen legenda jo eläessään. Tämä on Pomarkun apupapin, Johan Pomlinin tarina.

Vaikka Pomlin olikin Vakka-Suomen 
poikia, tuli Pohjois-Satakunnan 
Pomarkusta hänen tärkein työkenttänsä.
Wikimedia Commons.

Torpan pojasta papiksi

Johan Pomlinin varhaisvaiheet ovat jonkin verran epäselviä. Hän syntyi 8. helmikuuta 1776 Vehmaalla Nuhjalan Uudentorpan torpparin Jakob Jakobssonin ja tämän vaimon Valborg Ericsdotterin neljänneksi lapseksi, tosin yksi isosisko kuoli jo ennen Johanin syntymää. Käytän kirkonkirjoihin merkittyjä nimiä, koska en halua arvailla millainen nimien oikeasti käytössä ollut muoto olisi voinut olla. Johanin synnyttyä oli perhe muuttanut jossain vaiheessa Pummaisten torppaan, edelleen Vehmaalla, mutta sieltäkin muutettiin pois ennen vuotta 1781. Muuttokohde vain on jäänyt kirkonkirjoihin merkitsemättä. Vuonna 1912 Pomlinista kirjoitettu artikkeli väittää jostain syystä hänen syntyneen Mynämäellä ja että isä olisi ollut sotamies. Voi siis olla, että jossain vaiheessa perhe on siirtynyt naapuripitäjään Mynämäen puolelle. Joka tapauksessa on ilmeistä, että Johanin lähtökohdat elämään olivat vaatimattomat, ja myöhemmin hänen kerrotaan leikillisesti kutsuneen itseään "Turvekaton Jussiksi", mikä varmaan on viitannut hänen kotitaustaansa.

Vuonna 1781 Vehmaalle tuli 2. kappalaiseksi Anders Björkqvist, jonka tarina on jo aiemmin tässä blogissa kerrottu: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/07/bestseller-kirjailijaksi-kuolemansa.html En tiedä, oliko nuori Johan hänen vaikutuspiirissään vai muuttiko perhe ennen sitä pois Vehmaalta. Kuitenkin hänen myöhempiä elämänvaiheitaan katsellessani se tuntuisi luontevammalta. Björkqvist oli toki taustaltaan talollissuvusta eli sikäli korkeammalta, mutta hän selvästikään ei ollut kotonaan säätyläistön parissa ja hänelle uskon asiat olivat tärkeämpiä kuin arvoasemat. Samaa on nähtävissä myös Johanin pappisuralla.

Vehmaan kirkko oli pystyssä myös Pomlinin lapsuudessa. 
Epäselväksi jää, kävikö Pomlin perheineen siellä kuulemassa 
Björkqvistin saarnoja, mutta hengenheimolaisia heistä kuitenkin tuli.
Wikimedia Commons.

Opintielle hän näet lähti, miten lie sille päässyt. Hänestä tuli 19. helmikuuta 1789 Turun katedraalikoulun oppilas, jossa yhteydessä mukaan tuli myös sukunimi Pumlin, myöhemmin Pomlin. Ylioppilas hänestä tuli 15. kesäkuuta 1796 ja pari päivää myöhemmin hän liittyi Boreaalisen eli pohjoisen Varsinais-Suomen osakunnan jäseneksi. Lopulta Pomlin vihittiin papiksi 15. heinäkuuta 1801.

Pietistipappien piiriin ja Pomarkkuun

Ensimmäinen virkapaikka löytyi vanhojen kotikulmien läheltä Mietoisista kappalaisen apulaisena. Jollei jo aiemmin niin viimeistään tässä vaiheessa Pomlin solahti sisään pietisti-piireihin, sillä tuo seutukunta oli erityisen otollista, mikäli halusi tutustua sen henkisiin pappismiehiin: Vehmaalla oli 2. kappalaisena jo aiemmin mainittu Björkqvist, joka tuli sittemmin tunnetuksi laatimastaan saarnakokoelmasta, postillasta. Nousiaisissa oli kirkkoherrana Anders (Antti) Achrenius, aikanaan hyvin kuuluisan aiemman Nousiaisten kirkkoherran Abraham Achreniuksen poika ja Halullisten sielujen hengelliset laulut -laulukokoelman laatija, ja Taivassalon kirkkoherrana toimi Elias Lagus, joka suomensi laulukokoelman Siionin virret, joka edellä mainitun laulukokoelman tavoin kului herätyshenkisen kansan käsissä. Pomlinin myöhempiä vaiheita tarkastellessa on selvää, että nämä lähiseurakuntien papit ovat olleet hänelle esikuvina ja mentoreina.

Mietoisten kirkosta tuli Pomlinin 
ensimmäinen palveluspaikka.
Wikimedia Commons.

Mietoisten ajasta ei ole Pomlinin osalta paljon sanottavaa, tai jos en minä sitä tähän hätään löytänyt. Hän oli siellä vuoteen 1812 asti, jonka jälkeen häntä kutsui pohjoinen Satakunta ja Pomarkku, jonne hän siirtyi apupapiksi. Tosin sitä korkeampaa pappia ei Pomarkussa ollutkaan, sillä se oli tuolloin osa Ulvilaa, jossa seurakunnan kirkkoherrakin oli. Pomlinista kerrotaan, että hänellä oli kulkiessaan veisata ja puhella ääneen, ja näin hänen kerrotaan tehneen myös sillä pitkällä taivalluksellaan, jonka hän tuohikontti selässä suoritti uuteen virkapaikkaansa yli mäkien ja halki suomaiden. Maantietä ei näet Pomarkkuun vielä kulkenut. Seutu oli näet varsin syrjäinen ja oma kirkkokin seudulle oli valmistunut vasta vuonna 1802, siis kymmenen vuotta aiemmin.

Perille päästyä oli pappila autio ja tyhjä, sillä kukaan ei ollut valmistautunut uuden papin tuloon. Eipä siinä, Pomlin taivalsi kirkon lähellä sijainneeseen Ranta-Rossin taloon ja pyysi sieltä yösijaa. Ilmeisesti hän oli kuullut talossa pidettävän toisinaan heränneiden seuroja. Matkamiestä ei kummeksuttu, sillä niitä oli usein liikkeellä. Kukaan ei udellut matkamiehen suunnitelmista eikä hänkään niistä alkanut tarinoimaan, vaan istui sivupenkille kuuntelemaan talonväen keskustelua uudesta papista, jonka pitäisi olla tulossa paikkakunnalle. Muitten mennessä levolle hänkin meni pitkälleen penkilleen ja nukkui konttinsa tyynynään. Aamulla yllätys oli melkoinen, kun muitten pukeutuessa kirkkoon menoa varten matkamies kaivoi papinpuvun kontistaan ja puki sen ylleen. Tämän jälkeen talonväki ja Pomlin keskustelivat enemmän ja totesivat nauttivansa siinä määrin hengenyhteyttä, että Pomlin päättikin, ettei edes halua asua pappilassa vaan jäi Ranta-Rossin taloon huonemieheksi.

Voimallinen saarnaaja ja näkyjen näkijä

Pomlinin saapuminen ei jäänyt erikoisimmaksi tapaukseksi hänen Pomarkun-ajallaan. Jo hänen ulkomuotonsa sanotaan herättäneen huomiota, sillä hän kulki vanhoissa ja kuluneissa vaatteissa, takkuisella tukalla ja hoitamattomalla parralla. Torpparin poika ei ollut oppinut herraskaisille tavoille. Kuitenkin hänen silmissään paloi outo tuli, ja ääni oli syvä ja läpitunkeva. Ja se ääni kaikuikin voimakkaana Pomarkun kirkossa. Pomlin saarnasi jykevästi Jumalan lakia herätellen ihmisiä synnin unesta. Hänen kerrotaan saarnanneen joskus jopa tuntikausia innolla ja voimalla iskien nyrkkiään saarnatuolin laitaan niin, että kirkko kajahti.  Ei hän kuitenkaan pelkästään ankaraa lain saarnaa suustansa ladellut, vaan hän osasi puhua lempeästikin, vakuuttaen usein: "Ei mikään saata Jumalan lapsia Herrasta erottaa." Pomlinin julistus jakoi pomarkkulaisia kahtia: toisten todetessa heidän saaneen hullun papin toiset taas iloiten totesivat, että juuri tällaista pappia paikkakunnalle oli kaivattukin. Seudulla kun tosiaan oli jo ennestään herännyttä väkeä, joka luki Björkqvistin postillaa ja käytti juuri niitä laulukirjoja, joitten tekijät Pomlin tunsi jo Mietoisten ajaltaan.

Pomarkun vanha kirkko oli vielä melko uusi Pomlinin 
palvellessa siellä, ja sen seinien sisällä kaikuivat hänen 
jykevät saarnansa. Wikimedia Commons.

Pomlin ei selvästikään ollut mikään tavanomainen saarnamies. Kuten edellä kerrottiin hän saattoi saarnata joskus pitkiäkin aikoja, mutta toisinaan hän saattoi valitella omaa huonouttaan ja sai sanotuksi vain joitain harvoja sanoja, jolloin kansa sanoi, ettei Pyhä Henki tällä kertaa antanut hänen puhua. Joskus taas Pomlin itse sanoi, että "Jos minä nyt puhun, te ette voi sitä kestää", ja hänen saarnojensa aikana kerrotaankin ihmisten taintuneen maahan ja saarnan jälkeen työntyneen itkien ja parkuen ulos kirkosta.

Pomlinilla väitetään myös olleen ennaltanäkemisen lahja. Tarinat ovat varmaan kasvaneet ja värittyneet matkan varrella, mutta jostakin tämäkin väite on lähtenyt liikkeelle. Kerrotaan esimerkiksi, että eräänä adventtisunnuntaina hän oli kehoittanut kirkkokansaa rukoilemaan joulurauhaa, sillä "eivät nämäkään pyhät mene onnellisesti ohi, väijyyjän käden kautta tulee murhia". Joulunpyhät menivät kuitenkin rauhallisesti, mutta loppiaisena Pomlin sanoi: "Tähän asti on Jumala suojellut, mutta pyhät eivät ole vielä lopussa, väijyyjän jalka on oven edessä, rauhaa tulisi rukoilla." Vielä samana päivänä Honkakosken kylässä Pietin Matti surmasi Anttilan talon isännän maantiellä siksi, että isäntä oli pidättänyt tältä palkan tämän pitämien ylimääräisten vapaapäivien vuoksi.

Eräänä toisena pyhänä taas sanotaan Pomlinin huudahtaneen kesken saarnansa: "Juuri nyt, ihan tällä hetkellä menee kylän isoin juoppo helvettiin!" Tämä tietysti hätkäytti kirkkokansaa, varsinkin kun he kuulivat myöhemmin Tervamäen Sakarin menneen päihtyneenä saunan lauteille, jossa hän oli jumalanpalveluksen aikana kuollut. Toisella kertaa taas kirkkoon oli tuotu esirukouspyyntö erään sairaan puolesta, joka oli Pomlinille tuttu, herännyt mies. Pomlin oli lausahtanut surullisena: "Tässä olisi tehtävä esirukous sairaan puolesta, mutta me voimme tehdä kuolleen edestä kiitoksen, sillä juuri tällä hetkellä sairas kuoli kotonansa." Jälkeen sitten kerrottiin miehen kuolleen juuri samaan aikaan, kun Pomlin oli saarnatuolissaan. Tämänkaltaiset tapaukset ja kertomukset loivat Pomlinille melkoisen maineen.

Näkyjen näkeminen tai erilaisten tiedon sanojen saaminen ei ollut satakuntalaisessa herännäisyydessä mitenkään tavatonta. 1700-luvulla oli Merikarvialla vaikuttanut horrossaarnaaja Anna Rogel (1751-1784), Porissa puolestaan Juliana Söderborg (1745-1799) ja Anna Haapakoski (1741-1811), eivätkä he olleet ainoita, vaikkakin kuuluisimpia. Yksi Rogelin kanssa hyvissä väleissä ollut oli Kankaanpäässä asunut maallikkopuhuja Matti Pukanhaava (1751-1833), joka vieraili myös Pomarkussa ja ystävystyi Pomlinin kanssa. Pomlin antoi täyden tunnustuksen Pukanhaavan kristillisyydestä, ja selvästikin Pomlin laskettiin heränneiden joukossa 'omien' joukkoon. Lisäksi Pomlinilla oli hyvät välit Porissa toimineeseen rouvaan nimeltä Walborg Ikalin (1774-1848), joka oli sikäläisen, myöskin hurmoksellisuuteen taipuvaisen liikkeen keskeisiä hahmoja. Vaikka Pomlinin vanha tuttu Björkqvist olikin postillassaan varoitellut antamasta liian suurta painoa hurmosilmiöille näyttää Pomlin tulleen ainakin hyvin juttuun niitä korostavien piirien kanssa. Toki on muistettava, että säilyneissä tiedoissa hänestä korostuvat juuri tämäntyyppiset ilmiöt erikoisuutensa vuoksi eikä niistä välttämättä saa kattavaa kuvaa hänen hengellisyydestään. Oli muuten Pomlinilla välillä myös esimiehensäkin tuki, sillä vuosina 1824-1827 Ulvilan kirkkoherrana toimi Bengt Jakob Ignatius (1761-1827), joka oli yhdessä Achreniuksen kanssa ollut tekemässä Halullisten sielujen hengelliset laulut - kokoelmaa.

Jylisevän saarnaajan vaatimaton kotielämä

Arkielämässään Pomlinin kerrotaan olleen rauhallinen ja vähäpuheinen. Hän tosiaan eli Ranta-Rossin talossa vaatimatonta elämäänsä. Tämä oli varmastikin toimiva järjestely, sillä hän ei vaikuta olleen kovin käytännöllinen taloudenhoidossaan. Hän ei kysellyt palkkansa perään, vaan jos joku toi vapaaehtoisesti jotakin otti talon emäntä sen vastaan ja vei aittaan. Rahojaan Pomlin säilytti tuohisessa tuvan penkillä ja jakeli siitä tarvitseville sitä mukaa kun rahaa tuli. Kun hänelle tuotiin juustoja, joulupaisteja ja muita lahjoja hän pyysi viemään ne ennemmin  Nevamummuna tunnetulle köyhälle heränneelle vanhukselle kylän laidalla tai muille paikkakunnan köyhille. Kuten edellä jo ilmeni oli myös hänen vaatetuksensa vaatimaton, ja jossain vaiheessa paikkakunnan heränneet naiset tekivät hänelle kotitekoisesta sarasta puvun, jota hän sitten piti vuosikaudet niin kotona kuin virkatoimissa.

Pomlin eli vuosia naimattomana, kunnes lopulta 50 ikävuoden huitteilla solmi avioliiton asumansa talon tyttären, tuolloin noin kolmekymppisen Juliaanan kanssa. Tämän äiti kuitenkin huolehti edelleen Pomlininkin taloudenhoidosta. Pitkää avio-onnea ei valitettavasti parille suotu, sillä Juliaana kuoli jo seuraavana vuonna. Tämän jälkeen Pomlin eli loppuikänsä naimattomana.

Koska Pomlin jakoi rahoistaan auliisti köyhille saattoi joillekin tulla halu hyötyä tästä. Kerran Rein -niminen ruotusotilas tuli kurillaan pyytämään Pomlinilta rahaa viinan ostoon. Mies saattoi yllättyä, kun Pomlin ojensi rahat sanaakaan sanomatta. Jonkun ajan kuluttua Rein tuli uudelleen samalla asialla, ja todisteena edellisten rahojen käytöstä oli miehen hiprakkainen olemus. Pomlin ojensi nytkin rahat, mutta tällä kertaa saatesanoilla: "Toivottavasti et tule kolmatta kertaa." Jokin papin sanoissa ja olemuksessa iski Reinin sisimpään, sillä viinat jäivät ostamatta ja mies raitistui. Pomlinin olemuksella saattoi muutenkin olla paikkakuntalaisiin voimakas vaikutus, sillä nekin, jotka eivät kuuluneet heränneisiin suhtautuivat häneen kunnioituksella. Jo lausutuksi aiotut kirosanatkin kuulemma kuivuivat huulille, kun papin nähtiin olevan liikkeellä.

Haudan levosta kaikuu veisuu

Lopulta  Pomlinin pasuunan ääni vaikeni ja hän kuoli Pomarkussa  21. marraskuuta 1836, toimittuaan seurakunnassa 24 vuotta. Hänen kuolemaansakin liittyy tarina. Tuolloin oli lukkarina Aappo Soini, joka oli viinaan menevä ja uskonnollisesti välinpitämätön. Hänen kerrotaan Pomlinin sairastellessa ivanneen tätä ja pyytäneen kertomaan kuoltuaan mihin päätyi. Lauantai-iltana iltakelloja soittaessaan lukkarin kerrotaan kuulleen kaunista veisuuta viikolla haudatun Pomlinin haudalta ja laulun sanat ja sävelet tekivät häneen vahvan vaikutuksen. Väitetäänpä Pomlinin itsensäkin ilmestyneen hänelle. 

Joka tapauksessa lukkarista tuli tämän jälkeen ehdottoman raitis mies ja hän liittyi heränneisiin. Hänen myös kerrotaan samana yönä kirjanneen ylös sen laulun, jonka oli kuullut haudasta kuuluvan. Tätä laulua on sitten kutsuttu 'Pomlinin virreksi' ja se lisättiin jossain vaiheessa Halullisten sielujen hengellisiin lauluihin ja on siellä numero 112. Oli laulun alkuperä mikä hyvänsä on tarina ainakin vaikuttava, ja ehkä siksi on syytä tähänkin laittaa muutama laulun 21 säkeistöstä:

1. Mä lähdin kylvööni leikkaamaan, Enkelein seuraan veisaamaan Karitsall, kiitost' lakkaamatt' Istuimen edess' loppumatt'.

2. Mun sielun' taivaan vaunuilla, Tuhanten huiluin lauluilla, Tuotiin istuimen etehen, Suuren seuran kanss' enkelein.

3. Nyt sain mä nähdä Jesuksen Ja Kolmeyhteisen istuimen, Mull' kruunu kallis kannettiin Ja puku kaunis annettiin.

4. Mun työni runsaasti maksettiin, Ja vaivan' paljoll' palkittiin, Jota tein murheen korvessa, Nyt saarnaan suuress' hovissa.

5. Muistakaat' vanhat ystävän', Odotan teitä perässän' Tääll' taivaass' yhteen tulemaan, Ijäistä iloo noutamaan.

6. O mikä ilo minulla, Senlainen on myös sinulla, Jesus on meidän veljemme, Kaikk' taivaan pyhät sukumme.

10. Te kalliit saarna-veljeni, Toivotan teill' mun onneni, Ett' olisimm' kaikk' niin maalissa Suurimmass' taivaan salissa.

21. Nyt lopetan mä veisuni, Menestyi hyvin reisuni. Jesuksen veren haavoissa Ijäisest' lepään rauhassa! Amen!

Pomlin sai leposijansa Pomarkun vanhan kirkon hautuumaalta. 
Tarinan mukaan hän pisti veisuuksi vielä haudan levossakin. 
Wikimedia Commons.

Pomlin osana rukoilevaisuuden historiaa

Pomlinin kuoltua menetti seudun herännyt väki viimeisen ystäväpappinsa seudulla. Näihin aikoihin kuitenkin syntyi yhteys Itä-Suomessa vaikuttavaan Henrik Renqvistiin ja tämän julkaisemat kirjat olivat suosittuja. Tässä yhteydessä myös tasaantui hurmoksellisuus, joka ei muutenkaan ollut kaikkialla tätä kansanherätystä määrittänyt tekijä, vaikka sen rooli näkyvine ilmiöineen varmasti laajempaa huomiota kiinnittikin.

Näin seudun herännäisyys kehittyi edelleen olemassa olevaksi rukoilevaisuus -nimiseksi herätysliikkeeksi. Se ei ole liikkeenä suuren suuri, mutta siellä missä Satakunnassa ja Varsinais-Suomen Laitilan tienoilla liikkeen seuroja vietetään kaikuvat Achreniuksen Halullisten sielujen hengelliset laulut sekä Laguksen Siionin virret. Näin liike kantaa edelleen sitä kansanherätyksen liekkiä, joka roihusi Satakunnassa ja Vakka-Suomessa 1700-luvun lopulla ja jonka yhtenä tulenkantajana oli myös Johan Pomlin. Hänen persoonassaan yhdistyivät Vakka-Suomen herännyt papisto ja Satakunnan hurmoksellinen herännäisyys, joista ensimmäisten kirjallinen perintö elää edelleen.

Lähteet:

E. W. Elowaara: Johan Pomlin. Ylhäältä apua - lehdestä, nro 3/1912. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/840967?page=13

Halullisten sielujen hengelliset laulut. Laulu nro 112.

Raimo E. Harju: Kuka kukin oli Pomarkussa 1804-1809. http://suku.tahti.net/pomarkku/Kuka_kukin_oli_Pomarkussa_1804-09_Tahdille.pdf

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. 1976.

Aarne Kaitila: Matti Paavola ja Satakunnan herännäisyys. Satakunta: kotiseutututkimuksia 1911, nro II. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1112598?page=196

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Johan Pomlin. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=11014>. Luettu 21.10.2020.

Pappisluettelo - Mietoinen. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=331&TYPE=HTML&LANG=FI

Pappisluettelo - Nousiainen. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=358&TYPE=HTML&LANG=FI

Pappisluettelo - Pomarkku. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=409&TYPE=HTML&LANG=FI

Pappisluettelo - Taivassalo. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=537&TYPE=HTML&LANG=FI

Pappisluettelo - Vehmaa. Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=608&TYPE=HTML&LANG=FI

Mauno Rosendal: Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla I 1796-1835. 1902. http://www.gutenberg.org/files/49688/49688-8.txt

Ilpo Sinkko: Matti Pukanhaava - Pohjois-Satakunnan hengellinen isä ja sielunhoitaja. http://www.rukoilevaisuus.com/pukanhaava.php?

Vehmaan seurakunnan rippikirja 1776-1781. https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/vehmaa/rippikirja_1776-1781_ap/99.htm sekä https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/vehmaa/rippikirja_1776-1781_ap/147.htm

O. Vihantola: Pomarkun pappi. Heräävä nuoriso -lehdestä, nro 6-7/1928. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/983459?page=24

Bestseller-kirjailijaksi kuolemansa jälkeen tullut Vehmaan kappalainen Anders Björkqvist

Kirjoittaja: Ossi Tammisto ANDERS BJÖRKQVIST 1741-1809

Vaikka Anders Björkqvistin muisto näytti alkuun
painuvan historian hämärään nousi hänen
jälkivaikutuksensa niin suureksi, että 1934 pystytettiin
Vehmaan kirkon seinustalle muistomerkki hänen
kunniakseen. Kirjasta "Mikael Agricolasta E. W. Pakkalaan.
Suomen kirkon paimenien elämäkerrasto".

Suomen papeista moni on paimensauvansa laskettuaan painunut historian hämärään niin, että heidän saarnojensa ja opetustensa sisältö on iäksi jäänyt unholaan. Osa heistä oli vaikuttavia saarnaajia eläessään, mutta saarnoista ei ole jäänyt kirjallisia jälkiä. Sitten on saarnamiehiä, jotka ovat itse laatineet postilloja, saarnakokoelmia, joilla he ovat valmistaneet opetukselleen pysyvän muistomerkin. Blogissa on jo aiemmin esitelty Johan Wegelius Nuorempi, joka Torniossa rehtorina toimiessaan julkaisi postillan, joka alkuvaikeuksien jälkeen sai suuren suosion pohjoisessa ja muuallakin ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-johan_18.html ). Mutta nyt siirrymme Lapin lasten laitumilta etelämmäs, Varsinais-Suomen vehmaille niityille Vehmaan kappalaisen tarinan pariin, joka myöskin intoutui julkaisemaan saarnansa kirjana. Hänen kohdallaan menestys antoi odottaa itseään vieläkin kauemmin.

Lapsuus sodan jaloissa ja herätyksen helmoissa

Anders Björkqvistin, josta vanhempi kirjallisuus käyttää usein muotoa Antti, elämäntarina alkaa Nousiaisten Härjänsilmän talosta 30. lokakuuta 1741. Samana vuonna oli alkanut Ruotsin ja Venäjän välinen Hattujen sota, jossa Ruotsi pyrki saamaan haltuunsa aiemmin menettämänsä alueet. Sota päättyi Ruotsin tappioon,  pikkuvihaksi kutsuttuun Venäjän Suomen-miehitykseen vuosina 1742-1743 sekä aluemenetyksiin idässä. Tämä kaikki tosin tuskin tuolloin vielä kovin pikkuista sankariamme hetkautti.

Nousiaisten kirkossa kertomuksemme sankari sai
kuulla Abraham Achreniuksen saarnoja, jotka
vaikuttivat eliniäksi hänen maailmankatsomukseensa.
Wikimedia Commons.

Andersin vanhemmat olivat Antti Kreunpoika Härjänsilmä sekä tämän vaimo Maria. Isä oli toimellinen ja hurskas isäntä, joka toimi myös lautamiehenä. Hurskaus näkyi muun muassa siinä, että tämä kirjoitti neljä virttä, joista yksi, "Voi, kuinka olen eksynyt niin kauas synneissäni" päätyi aikanaan virsikirjaankin, tosin nykyisessä virsikirjassa sitä ei enää ole (Täältä voi lukea sen vuoden 1886 virsikirjan asussa:http://koraali.fi/1886/220.html )

. Nousiaisten kirkkoherraksi tuli vuonna 1753 kirkkoherraksi Abraham Achrenius, joka oli tunnettu hengellisesti herättävästä julistuksestaan. Antti Kreunpojan virsissä on nähty tämän vaikutusta, ja varmasti kuolemaansa vuonna 1769 kirkkoherrana toiminut Achrenius on vaikuttanut koko Härjänsilmän perheen hengelliseen elämään ja katsantokantaan.

Vauraassa talossa oli kolme poikaa, ja isäntä ajatteli kouluttavansa yhden papiksi. Hän kyseli sitten pojiltaan ikäjärjestyksessä, tahtovatko nämä opintielle. Kahden vanhemman kieltäytyessä oli Anders todennut päättävästi: "Noh, minä lähden." Aivan puskista ajatus ei tullut, sillä Anders oli jo pitemmän aikaa miettinyt millaista pappina olisi ja oli myös leikkinyt lähikalliolla pappia äidin esiliina harteillaan.

Takkuista koulunkäyntiä sekä pappisvihkimys Ruotsin-risteilyn kautta

Turkuun koulutielle lähtenyt pojalle annettiin siellä myös uusi sukunimi, Björkqvist, kuten tuolloin oli tapana. Siellä sitten maatalon poika opiskeli muun muassa Rooman kirjailijoita latinaksi, raamatunhistoriaa, kirkkohistoriaa sekä Uutta testamenttia kreikaksi. Mahtoi siinä olla pää pyörällä ja vaikea pysyä oppineemmista kodeista olevien poikien perässä. Turun yliopiston nimikirjaan hänet kirjattiin vuonna 1760 luonnehdinnalla "hyvää toivoa osoittava nuori mies", ei siis mikään erityinen, mutta toivoa oli.

Piispa Mennander toimi sekä
Björkqvistin virkaanvihkijänä
että tämän esimiehenä. Luultavasti
hän ei kuitenkaan nauttinut erityistä
kunnioitusta alaisensa taholta.
Wikimedia Commons.

Yliopistossa hän sai luonnollisesti monenlaista opetusta ja tietoa, mutta ilmeisesti hengellisen elämän sisällön suhteen niillä ei ollut suurta merkitystä. Björkqvistillä pappina ilmennyt herännäishenkisyys ei ilmeisesti ollut seurausta mistään äkillisestä murroksesta vaan oli kodin ja seurakunnan kirkkoherran Achreniuksen perintöä. Sitä perintöä hän halusi vaalia ja levittää. Kun oli pappisvihkimyksen aika oli Turun piispa Karl Fredrik Mennander valtiopäivillä Tukholmassa, joten Björkqvistin ja erään toisen oli matkustettava sinne pappisvihkimystä varten. Tuomiokapitulin jäsenenä toiminut professori Pehr Kalm luonnehti heitä saatekirjeessään piispalle vähemmän mairittelevasti: "Eivät he ole mitään suuria sankareita tiedoiltaan..." Oliko opintie ollut tilallisen pojalle työläs vai eikö herännäismielistä oppilasta ollut kiinnostanut valistusajan teologinen opetus, tiedä häntä. Papeiksi nämä sankarit kuitenkin vihittiin 22. marraskuuta 1765, jonka jälkeen voitiinkin palata Suomeen.

Avio-onnea ja kärhämää Sauvon suurmiesten ja hengenmiesten kanssa

Ensimmäiseksi Björkqvist valittiin 1765 armonvuodensaarnaajaksi Sauvoon, sillä pitäjänapulaisena toiminut Jacob Holmberg oli kuollut. Kuolleen papin leskellä oli näet oikeus asua vuosi kuoleman jälkeen papin virkatalossa, minkä aikana työt hoiti armovuodensaarnaaja. Sauvossa pesti tosin venyi, sillä tehtävään valittu Kustavin kappalaisen apulainen Johan Sadenius kuoli 1767 Kustavissa ehtimättä edes aloittaa virassaan. Björkqvist kävi jossain välissä toimimassa armonvuodensaarnaajana myös Loimaalla, mutta ilmeisesti sauvolaiset olivat joko tykästyneet tai tottuneet jo häneen, sillä hänet valittiin 1768 Sauvon uudeksi pitäjänapulaiseksi. Siinä tehtävässä hän palvelikin 13 vuotta.

Nyt oli siis virka hallussa, minkä lisäksi Björkqvist hankki kaksi asiaa, joita mies tarvitsee: kirjan ja vaimon. Kirja oli Eric Pontoppidanin, tanskalaissyntyisen Norjan Bergenin pietistihenkisen piispan Collegium pastorale, jossa on esitetty kirkollisen pietismin hengessä papin erilaiset tehtävät. Björkqvist oli ilmeisen tykästynyt kirjaan, sillä siihen on jäänyt runsaasti alleviivauksia ja ihastuneita reunahuomautuksia. Jos oli onnea kirjaostoksilla, niin varsinkin avioliittomarkkinoilla, sillä morsioksi löytyi siveä, lahjakas ja sivistynyt neitonen Helena Elisabet Helleday, turkulaisen tykkijunkkarin tytär.

Sauvon jykevässä kirkossa sai Björkqvist aloitella pappisuraansa.
Wikimedia Commons.

Vaimon sivistystä Sauvossa kaivattiinkin. Björkqvistin luonteen kerrotaan olleen herkkä ja jyrkkä. Myöhempien kuvailujen mukaan hän oli olemukseltaan ja esiintymiseltään jäyhä ja täsmällinen eikä halunnut vastaväitteitä, huomautuksia tai väittelyitä, minkä lisäksi hänellä oli huono itsehillintä. Helposti kiivastumalla ja suorasukaisen hiomattomalla käytöksellään hänen kerrotaan loukanneen Sauvon lukuisia aatelisia. Ja Sauvossahan aatelisia piisasi johtuen useista kartanoista, kuten Saustila, Paddais, Tapila, Ruonankartano... Vuonna 1775 Sauvon väestöstä oli säätyläisiä 2,5%, johon joukkoon toki kuuluivat myös papit. Björkqvist ei kuitenkaan varmaan kokenut näitä seurapiirejä itselleen luonteviksi kahdestakaan syystä: talonpoikaistaustaisena säätyläiselämä ja sen tavat olivat hänelle vieraita, minkä lisäksi pietistihenkisenä hän ei luultavasti ollut niinkään kiinnostunut kunkin henkilön yhteiskunnallisesta asemasta vaan näiden sielun tilasta. Jos luonne vielä lisäksi oli kiivastumiselle altis oli soppa valmis.

Sauvon kirkon sisältä löytyvät lukuisat aateliston hautajaisvaakunat
kertovat omaa kieltään aateliston historiallisesta merkityksestä ja
runsaslukuisuudesta paikkakunnalla. Björkqvist oli ihmisen aseman
sijaan kiinnostuneempi tämän sieluntilasta ja joutui siksi kahnauksiin
aatelin kanssa. Wikimedia Commons.

Myös virkatoverien kanssa menivät helposti sukset ristiin. Itse asiassa Sauvo oli Turun  piispan palkkapitäjä, joten Björkqvistin esimiehenä toimi juurikin hänet papiksi vihkinyt Mennander aina siihen asti, kun hänestä tuli Upsalan arkkipiispa ja tilalle valittiin rykmentinsaarnaaja Gabriel Fortelius. Kappalaisena taas toimi Henrik Gustaf Levanus, jonka suku piti Sauvon kappalaisenvirkaa hallussaan noin sadan vuoden ajan, edeltäjäkin oli hänen isänsä. Lisäksi Karunassa oli oma kappeli, jonka kappalaisvalinnoissa oli tuolloin monenlaista häikkää, oman kertomuksensa aihe ehkä joskus sekin. Mennander oli aikoinaan Turun akatemiassa pyrkinyt edistämään talousopin ja luonnontieteiden opetusta teologian kustannuksella ja oli selkeästi yläluokkaa, Levanus taas sukutaustansa vuoksi oli Sauvon seurapiireissä kuin kala vedessä. Ei ihme, että Björkqvist ei luontunut tähänkään porukkaan. Kollegoiden ja aatelisten kanssa Helena-rouva oli korvaamaton taltuttaessaan miehensä kiivautta ja voittaessaan lempeydellään kaikkien suosion. Andersin ja Helenan avioliiton kerrotaan olleen hyvin onnellinen.

Luo tuoreen Vehmaan laitumen, loppuiäksi

Kaipuu oli kuitenkin toisille työmaille, ja sellainen löytyikin 1781 Vehmaalta eli lähempää Björkqvistin vanhoja kotikontuja. Ensimmäisessä siellä pitämässään saarnassa lausui sen esipuheessa Vanhan testamentin Joosuan kirjan sanoja mukaillen sen, mikä oli hänen toiveensa ja tavoitteensa tässä uudessakin paikassa: "Minä ja minun huoneeni tahdomme palvella Herraa." Ja sitä Björkqvist koettikin Vehmaan toisena kappalaisena loppuikänsä liki 30 vuotta. Hänen kerrotaan olleen hyvä saarnaaja omaten kaikuvan, vahvan äänen ja miellyttävän puhetavan. Edellä mainittu kiivas luonne saattoi kuitenkin purskahtaa myös saarnatuolissa esiin ja nyrkki saattoi silloin paukahtaa vasten saarnatuolin laitaa.

Mutta kyllä Björkqvistillä oli lempeäkin puolensa, erityisesti silloin, kun jumalanpalveluksen jälkeen tuli ihmisiä sielunsa tilaa murehtien tai muuten papin neuvoja kaivaten jumalanpalveluksen jälkeen kappalaisentaloon. Silloin hän puhui lempeästi ja hiljaisesti kysellen, varoittaen, neuvoen, kehottaen ja lohduttaen. Yhdessä veisattiin sekä virsikirjaa että Siionin virsiä ja lopuksi rukoiltiin. Tästä seuraväestä kehittyi Björkqvistin ympärille pieni, mutta uskollinen ystäväpiiri. Jotkut näistä olivat välillä hänen mukanaan kappalaisen käydessä ahkerasti katsomassa sairaita tai tervehtimässä tuttavia. Seurue saattoi veisata samalla kun matkaa taitettiin. Jos matkan varrella oli väkeä peltotöissä piti heitäkin pysähtyä jututtamaan.

Selvästi kivikirkkoihin mielistynyt Björkqvist suoritti pappisvirkansa
pisimmän työrupeaman tässä Vehmaan kirkossa kappalaisena.
Wikimedia Commons.

Björkqvist siis viihtyi paitsi heränneiden myös ilmeisesti muuten kansan parissa. Mutta vaikka talollisen poika olikin ei hän viihtynyt talollisten pidoissa vaan meni niihin vain jos oli viran puolesta pakko. Tanssin alkaessa hän joko meni hengenheimolaistensa kanssa kamariin keskustelemaan tai lähti kotiin. Muutaman päivän päästä hän kyllä palasi kiittämään vieraanvaraisuudesta  ja piti samalla puhuttelun armonajan tärkeydestä ja Herran kutsuvasta rakkaudesta. Oletan, ettei tällä toimintamallilla kutsuja ihan hirveästi tullut, mutta eihän hän niitä kaivannutkaan. Ne olivat luultavasti toista kuin mihin hän omassa heränneessä lapsuudenkodissaan oli tottunut, eikä hän vaikuta olleen luonteeltaan sellainen, joka olisi osannut mukauttaa toimintaansa kovin paljon tilanteen mukaan.

Perhehuolia ja taas kärhämiä kollegoiden kanssa

Björkqvistiä kohtasi suuri suru, kun rakas Helena-rouva kuoli 1787. Uusi vaimo löytyi pian Anna Loviisa Forseliuksesta, jonka isä oli ollut Eurajoen kirkkoherra. Uuden rouvan kerrotaan kuitenkin olleen huolimaton taloudenhoidossa ja ikävän luonteeltaan. Niin suurta mieliharmia heidän välillään oli, että se on ilmeisesti puikahtanut jopa erääseen saarnaankin: "vaimo asettaa itzensä vainoomaan miestänsä ja uloslevittää kielikelloinsa neuvoin kautta kaikkinaista pahuutta ja häväistystä, ja antaa laittajalle tilan pilkata, joka ei mistään muusta tule kuin hallituxen himosta miehensä ylitzen". Voi olla, että kirkkoherran tytär tunsikin ylemmyydentunnetta talonpoikaistaustaista kappalaismiestään kohtaan. Lapsia heille tuli kuitenkin kolme, edellisen avioliiton yhdentoista jatkeeksi. Oli siinäkin sakissa omat murheensa jos toki ilonsakin. Kappalaisen palkka oli pieni eikä meinannut aina riittää elannoksi.

Lisäksi painoi se, etteivät kaikki seurakuntalaiset suinkaan välittäneet kappalaisensa terävästä julistuksesta, jossa ei piitattu kuulijoiden asemasta. Ja nämä antoivat tyytymättömyytensä kuulua, kuten Björkqvist on yhteen saarnaansa tallentanut: "Eikö se ole nyt jokapäiväinen virka, että kiukkuiset sanan-kuulijat, ehkä ei työllä, kuitengin kielelläns, panetuxilla, kauhioilla soimuilla ja valheilla, tappavat opettaita." Lisäksi elämän loppupuolella tulivat kiistat virkaveljien kanssa. Vuonna 1800 tuli ensimmäiseksi kappalaiseksi Vehmaalle Jakob Syrenius, jonka kanssa Björkqvistillä oli ilmeisesti opillisia erimielisyyksiä Syreniuksen pitäessä Björkqvistin saarnoja liian lainomaisina. Kerrotaan, että jos toinen oli saarnassa puhunut jotain toisen näkemyksiä vastaan vastasi toinen siihen voimallisesti seuraavana sunnuntaina omassa saarnassaan. Tätä riitaa on pidetty kummallisena siksi, että Syrenius oli parinkin tunnetun herännäispapin Gustaf Ranckenin ja Bengt Jakob Ignatiuksen hyvä ystävä. Silti hän ja Björkqvist eivät tulleet toimeen.

Myös vuonna 1805 kirkkoherraksi tulleen Isak Enebergin kanssa Björkqvistin välit olivat tulehtuneet, mikä johtui juurikin kamppailusta kirkkoherran virasta. Edellisen kirkkoherran, Fredrik Reinhold Branderin, kuoltua oli Björkqvist sijaistanut virassa armovuoden ajan.  Kun vaaliin ryhdyttiin pyysivät heränneet talonpojat ehdokkaaksi Björkqvistin, kun taas pitäjän aatelisto kutsui Enebergin. Tästä sukeutui ikävät ja pitkälliset riidat, joiden huipennuksena kumpikin kävi Tukholmassa kuninkaan pakeilla tukea pyytämässä. Tosin jotkut lähteet väittävät vaimon tehneen matkan Björkqvistin puolesta ja antaneen kuninkaalle lahjaksi kolme miehensä kirjoittamaa saarnakirjaa kullatuissa kansissa pyytäen virkaa miehelleen. Kuninkaan väitetään luvanneen niin käyvänkin, mutta lopulta Eneberg valittiin Björkqvistin katkeruudeksi. Vaikka hänen arvostamansa Pontoppidanin kirjassa neuvottiin pappisviran haltijoita keskinäiseen sopuun kykeni Björkqvist toteuttamaan tuota neuvoa vasta kuolinvuoteellaan tehden silloin sovinnon kirkkoherransa kanssa.

Saarnat kirjoihin ja kansiin sekä rakkaan viereen multiin

Nimisivu Björkqvistin postillasta.
Kirjasta "Mikael Agricolasta E. W.
Pakkalaan. Suomen kirkon paimenien
elämäkerrasto".

Niin, se saarnakirja. Toivottavasti se yksityiskohta, että se oli kirjoitettu suomeksi ei vaikuttanut kuninkaan päätökseen. Hän oli kirjoittanut sitä kahdeksan vuoden ajan. Kun hän pyysi sille painolupaa Turun akatemian teologiselta tiedekunnalta ei sen arvostelu ollut kovin mairitteleva. "Teos ei ole laadittu ajan vaatimusten eikä tiedekunnan toivomusten mukaan, ei raamattutiedon eikä ajatusten eikä tyylin sirouden puolesta, mutta kun suomalainen rahvas todennäköisesti voi käyttää kirjaa hyödyksi ja rakennukseksi, ja kun saarnat ovat suurimmaksi osaksi hyvin käytännöllisiä, eivätkä ne liioin sisällä mitään tunnustuskirjojen vastaista, tiedekunta katsoo mahdolliseksi myöntää luvan saarnakirjan julkaisemiseen." Björkqvist-parka oli saanut elämässään tottua vähätteleviin arvioihin, eikä tuotakaan lausuntoa oikein voinut mainostuksessa käyttää. Mutta niin vain saatiin painoon postilla Uskon harjoitus Autuuteen vuonna 1801. Säästösyistä hän sitoi niitä itse satoja kappaleita tyttäriensä kanssa. Oliko syynä tiedekunnan kehno arvostelu vai jokin muu, mutta suuri osa painoksesta jäi aittaan mätänemään huonon myyntimenekin vuoksi.

Björkqvist aloittaa postillansa ensimmäisen saarnan Laulujen laulun sanoilla: "Nouse, pohja tuuli, ja tule louna tuuli, ja puhalla minun yrttitarhani läpitzen, että sen yrtit vuotaisivat." Kun aiemmin esittelemäni Wegeliuksen postilla oli oppineen miehen valtava tuotos olivat nämä maalaiskappalaisen saarnat lyhyitä ja koruttomia. Ne olivat samaan aikaan herätyssaarnoja, mutta niissä oli korostuneena myös lohduttava ja rohkaiseva piirre. Lisäksi hän otti niissä kantaa tuon ajan herännäispiireissä yleiseen taipumukseen keskittyä omiin tuntemuksiin ja 'armonliikutuksiin' eli erilaisiin hurmostiloihin. Hän halusi niiden sijaan kristityn kiinnittävän pelastusvarmuutensa yksin Kristukseen. Hän ei sinänsä kieltänyt niiden olemassaoloa, vaan oikeat liikutukset olivat hänen mielestään Herran lahja ja uskon seurauksia. Hän tahtoi kuitenkin muistuttaa, että jos Herra ei niitä antanut ja kun hän ei niitä anna on uskottava ilman mitään kokemusta ja näkemistä. Hän kirjoitti esimerkiksi näin: "Uskossa ontuwaiset tahtowat, uskonsa perustukseksi wastaanottaa ja pyytää Jumalalta liikutuksia, nuhteen ja lohdutuksen tuntemisia, waatien muilta samankaltaisia tiloja kuin heidän omansa on --- Evankeliumin herättämä usko on ainoa wälikappale, joka liikutusten ja tuntemisten kadotessa koetuksina jää sydämen; yksin Jeesus jää perustukseksi ja kulmakiweksi, ja häneen usko nojaa." Ehkä tämä on toisaalta vaikuttanut siihen, etteivät heränneetkään näytä heti ottaneen kirjaa omakseen.

Björkqvist ei saanut nähdä postillansa menestyksen päiviä. Sen lisäksi hän kirjoitti pari virttä, jotka olivat kömpelöitä, mutta hartaita. Viimeisiä aikoja varjosti kiusallinen päänsärky. Lopulta tuli tauti, joka vei hänet hautaan kolme viikkoa kestettyään. Kun joukko hänen uskonystäviään tuli häntä katsomaan hän kivuista ja perheen estelyistä huolimatta piti näille pitkän seurapuheen. Näiden itkien kysyessä: "Kuka meitä nyt opettaa, kun pastori meidät jättää" oli Björkqvist vastannut: "Hakekaa Raamatusta." Kivut ja tuskat voimistuivat ja sairas oli levoton ja ahdistunut tapaillen huulillaan psalmin sanoja: "Onko hänen armonsa mennyt ainiaaksi? Onko Jumala unohtanut olla armollinen, onko hän vihassaan lukinnut laupeutensa?" Tyttären todettua: "Kyllä Herra nyt taitaa kutsua isän pois" oli Björkqvist kuitenkin lausunut samalla, kun hiljainen rauha levisi hänen kasvoilleen: "Minä vain odotan lunastustani." Hän kuoli 7. syyskuuta 1809. Hän oli syntynyt Hattujen sodan aikana ja kuoli vähän ennen Suomen sodan päättymistä 17. syyskuuta 1809. Taas oli Suomi venäläisten miehittämänä, mutta tällä kertaa pysyvästi. Björkqvist kuitenkin poistui tästä ajasta ennen uuden aikakauden alkua. Toivomuksensa mukaisesti hänet haudattiin ensimmäisen vaimonsa viereen. Sen verran heikoissa varoissa perhe oli ollut, että leski lapsineen sai ylimääräisen armovuoden.

Menestyskirjailijaksi kuoleman jälkeen

Jostain syystä päässäni soi Nightwish -yhtyeen kappaleen Kuolema tekee taitelijan säe: "kuolema teki minusta taiteilijan". Ehkäpä siksi, että kuolema teki Björkqvististä kirjailijan. Myöhempi herännäisyys otti näet hänen postillansa omakseen. Siitä alettiin ottaa uusia painoksia: vuosina 1841, 1843, 1849, 1858, 1876 ja vielä Pekka Korhosen korjaamana painoksena Oulussa 1896-1897. Eli se sai yhteensä seitsemän suomenkielistä painosta. Eikä tässä vielä kaikki, sillä nuorena kuollut herännäispappi Lars Josef Achrén käänsi sen ruotsiksi  ja julkaisi käännöksensä Ruotsin Uumajassa 1843. Tällekin versiolle löytyi kysyntää, sillä uusi painos otettiin Vaasassa 1846 ja vielä Ruotsin Nyköpingissä 1877. Ilmeisesti mikään muu suomalainen saarnakirja ei ole päässyt tällaisiin painosmääriin. Lisäksi lyhyempiä otteita Björkqvistin saarnoista on julkaistu hartauskirjoissa ja lehdissä. Erityisen arvostettu teos on ollut herännäisyyden ja rukoilevaisuuden piirissä. Laajan levikkinsä vuoksi postilla on vaikuttanut myös lukutaidon kehittymiseen, ja osin siksi sen teksti on kokonaisuudessaan nykykirjaimilla luettavissa Kotimaisten kielten keskuksen sivuilla: http://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/bjorkqvist/bjorkqvist_coll_rdf.xml Sieltä vain kaikki joko ammentamaan sielunravintoa tai ihmettelemään suomalaista kirjakieltä parinsadan vuoden takaa.

Mikä tähän suosioon oli syynä? Sitä voidaan kysyä tuon ajan heränneiltä. Herännäispappi Jonas Lagus totesi ruotsinkielisestä käännöksestä: "Björkqvistin teoksen käännös on erittäin suuriarvoinen, eikä armoa etsivä ruotsinkielinen yleisö voi saada parempaa kirjaa käteensä, Raamattua lukuunottamatta." Paavo Ruotsalaisen hyvän ystävän, herännäisiin kuuluneen pohjoiskarjalaisen talonpojan Antti Pyykön lausunto kertonee vielä enemmän: "Se on kaikista suomalaisista kirjoista täydellisin ja selkein johdatus autuuteen ja uskoon." Vahvoja sanoja, enkä käy niiden perusteita tässä arvioimaan. Mutta selvästikin se, mikä teologisen tiedekunnan silmissä oli ollut turhan vaatimatonta ja vähäpätöistä oli sopivan yksinkertaista ja selkeää tavallisen kansan käyttöön. Nyt koruttomuus ja tiiviys olikin noussut arvoonsa ja kirjat löytäneet lukijansa. Näin Vehmaan kappalaisen saarnat levisivät vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Viitaten kirjan aloittaneeseen Laulujen laulun kohtaan, on Björkqvistin julistus ainakin 1800-luvulla puhaltanut Suomen yrttitarhan lävitse.

Lähteet:

Kari Alifrosti ja Jukka Luoto: Sauvon historia I.1996.

Jaakko Haavio: Antti Björkqvist 1741 - 1809. Teoksessa Mikael Agricolasta E. W. Pakkalaan. Suomen kirkon paimenien elämäkerrasto. Toimittaneet Jaakko Haavio, Olavi Kares ja Viljo-Kustaa Kuuliala. 1947.

Hurmosliikkeet Suomessa. Lehdessä Kotimaa 22.11.1911, nro 125. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1256248?page=2

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Anders Björkqvist. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=8237>. Luettu 16.7.2020.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Mikael Forselius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=5463>. Luettu 16.7.2020.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Johan Sadenius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=7627>. Luettu 16.7.2020.

Pappisluettelo - Vehmaa.Suomen Sukututkimusseura. http://hiski.genealogia.fi/seurakunnat/srk?CMD=PRIESTS&ID=608&TYPE=HTML&LANG=FI

Osmo Tiililä: Rukoilevaisten kirjoja. 1961. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1955254?page=1