Virsi 615 "Oi suruton, niin varma menossasi" - murhatun runoilijan ravisteleva veisu

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Virsikirjamme virsi 615: "Oi suruton, niin varma menossasi" kuuluu tuntemistani virsistä jykevimpiin parannuskehotuksineen, varoituksineen ja Taivaan riemun kuvauksineen. On ehkä yllättävää, että sen runoilija ei ollut mikään hurskas teologi tai hurskauden perikuva, pikemmin päinvastoin. Kuitenkaan tämä ei vähennä mielestäni virren vaikuttavuutta. Tutustutaanpa vähän tähän virteen ja sen sanoittajaan!

Humalan ja katumuksen runoilija

Lars eli Lasse Johansson syntyi 6. lokakuuta 1638 Tukholmassa. Isä, Johan Erichsson, oli laivaston upseeri ja äiti Kristin Larsdotter oli aateloidun amiraalin Lars Strusshielmin tytär. Isänäiti Margareta Nilsdotter oli puolestaan ollut laivanrakennuttaja ja ollut mukana Vasa-laivan valmistamisessa, Vasan kohtalon muistaen toki kyseenalainen kunnia.

Poika jäi jo varhain orvoksi. Hän eli sitten kahden vanhemman siskonsa ja kahden nuoremman veljensä kanssa äidinisän luona Ruotsin Pommerissa. Vanhin sisko oli jo avioitunut. Isoisäkin kuitenkin kuoli pojan ollessa vasta 15-vuotias.

Lasse opiskeli sitten Saksassa ja Ranskassa sekä vieraili Italiassa ja Englannissa. Näiden reissujen perua oli varmasti hänen laaja kielitaitonsa, sillä hän kirjoitti runoja kuudella kielellä. Ruotsiin palattuaan hän toimi jonkin aikaa Uppsalan yliopiston kieltenopettajana, kunnes muutti v. 1669 Tukholmaan.

Tämä Lucidoria esittävä kuva on Pielisjärvellä syntyneen  ja Ruotsissa kivipiirtäjänä mainetta saavuttaneen Johan Henrik Strömerin (1807-1904) näkemys Lucidorista. Wikimedia Commons: File:Lasse Lucidor-1849.jpg - Wikimedia Commons

Tukholmassa hän hankki vaatimattoman toimeentulonsa vapaana kirjailijana, kääntäjänä sekä tilapäisrunojen kirjoittajana esimerkiksi häihin ja hautajaisiin. Hän otti itselleen taitelijanimen Lucidor, merkiten jotakuinkin 'loistava'. Hänen ei sanota tavoitelleen suurta mainetta tai asemaa, vaan hän eli sosiaalisesti juuretonta elämää juomaveikkojen seurassa viihtyen.

Hänen lyriikkansa pääaiheina olivat juominen, naiset ja kuolema. Usein runot olivat allegorisia tai humoristisia ja sävyltään rohkeita ja huolettomia. Tämä saattoi välillä kostautuakin, sillä Gilliarekvaal -niminen hääruno tuotti hänelle tutkintovankeutta ja oikeudenkäyntejä hänen loukattuaan siinä erästä vaikutusvaltaista herraa.

Tällä vallattomalla humoristilla oli kuitenkin toinenkin puoli, raskasmielinen haaveksija, jota viestivät hänen käyttämänsä runoilijanimetkin: Lasse den olycklige ('onneton'), Lasse den sorgbundne ('surullinen') ja Thanatophilander ('kuolemanrakastaja'. Tästä kumpusivat myös hänen virsirunonsa, ja persoonan kaksijakoisuudesta kertookin, että hänen tuotantonsa parhaimmistona pidetään sekä hänen juomalaulujaan että virsiään. Häntä onkin luonnehdittu humalan ja katumuksen runoilijaksi.

Virsissään hän kuvasi erittäin väkevällä tavalla synnintuntoa sekä maalasi sanoin värikkään kuvan Helvetin kauhuista ja Taivaan ihanuudesta. Kirjallisuudessa onkin kiertänyt kertomus, että Lucidor olisi sanoittanut kertomuksemme lähtökohtana olleen virren sairasvuoteella, jonne oli joutunut haavoituttuaan tappelussa, ja sitten parannuksen tehtyään nukkunut kuolonuneen. Taustalla on varmastikin ajatus, että väkevästi uskon salaisuuksista runoilleen lopun sopi olla hurskas ja kaunis.

Runoilijan onneton loppu

Valitettavasti näin ei ollut laita, sillä kuolinvuoteen seesteisyyttä ei Lucidorille suotu. 12. elokuuta 1674 Lucidor oli ollut viettämässä kosteaa iltaa tukholmalaisessa Fimmelstången -krouvissa Kindstugatanilla. seurueeseen olivat kuuluneet ennestään tutut luutnantti Arvid Christian Storm, kapteeni Bohm sekä varakihlakunnantuomari Furubom. Lucidor oli huonolla tuulella ja haastoi riitaa. 

Hän onnistui suututtamaan Stormin ja seurasi kaksintaistelu. Lyhyen kahakan jälkeen Lucidor kaatui taaksepäin Stormin ollessa hänen päällään, jolloin Furubom erotti kamppailijat. Lucidor lausui sanat: "Minua on pistetty", horjui kohti pöytää ja menehtyi vammoihinsa.

Tässä rakennuksessa, Tukholman Vanhankaupungin Kindstugatan 14:sta, toimi 1600-luvulla krouvi nimeltä Fimmelstången. Siellä Lucidor kohtasi karun loppunsa. Kyltti muistuttaa edelleen krouvin nimestä, joka on vanha sana vaununaisalle. Wikimedia Commons: File:Kindstugatan 14 Gamla Stan.JPG - Wikimedia Commons

Virsien syntytarinoista kirjoittanut Aarni Voipio kirjoittaa Lucidorin onnettomasta lopusta kerrottuaan seuraavasti: "Lukija, joka tämän tiedät! Älä tuomitse, sillä tuomio kuuluu yksin Jumalalle. Mutta ajattele kaksin verroin omaa tilaasi, kun laulat Lucidorin virren loppusäkeistöjä."

Tämä virsi tosiaan jäi elämään eräiden muiden Lucidorin runojen tavoin. Se julkaistiin v. 1685 teoksessa Lucida intervalla. V. 1695 se otettiin myöhemmän piispan ja virsirunoilijan Jesper Swedbergin toimittamana ruotsalaiseen virsikirjaan ja v. 1701 se pääsi pitkäikäiseksi muodostuneeseen suomalaiseen virsikirjaan ja on sen jälkeenkin ollut kaikissa meikäläisissä virsikirjoissa, tosin uudistuksia ja muokkauksia kokien, viimeisimpänä Niilo Rauhalan kynästä v. 1984. Alkuaan säkeistöjä on ollut 16, nykyään niitä on virsikirjassa yhdeksän, ja samalla virren sävy on muuttunut lempeämmäksi. Sävelekseen se on saanut toisinnon Pohjanmaalta.

Keuruun konnamaisen kanttorin kyyneleet

Virren syntyhistoriaa ja alkuperäistä kirjoittajaa ajatellen Keuruun pitäjästä 1800-luvun puolivälistä kerrottavalla tarinalla on kiehtova kaiku. Siellä eli huonoa elämää viettänyt lukkari eli kanttori, Matthias Saxberg. Hänen mainitaan olleen rahanahne, siveetöntä elämää viettänyt mies, joka oli syyllistynyt murhaankin tapettuaan paimentytön, joka oli päästänyt lehmänsä hänen laitumelleen. Tästäkin Saxberg onnistui keplottelemaan itsensä vapaaksi lyhyellä tuomiolla. Enemmän Saxbergin rötöstelyistä voitte lukea lähdeluetteloon lisäämästäni artikkelista.

Tarinassamme siirrytään nyt Tukholman krouveista tänne Keuruun vanhaan kirkkoon.
Wikimedia Commons: File:Keuruu old church.jpg - Wikimedia Commons

Eipä ihme, että jo v. 1844 Niklas Durchman, herännäispappi, joka oli toiminut Keuruun kirkkoherran apulaisena, oli todennut tuolloin 59-vuotiaasta kanttorista karun ennustuksen: "joka elää saa nähdä, ettei kanttori Saxberg saa kuolla niinkuin muut ihmiset; Jumala vanhurskaus ei voi sitä sallia". Saxberg ei tainnut näistä sanoista juuri välittää, sillä tuomioittensakin jälkeen hän toimi lukkarinpenkissä esilaulajana mölyten ja loppuääntä venyttäen.

Tämä Saxbergin laulutyyli kiusasi erityisesti Keuruun heränneitä, jotka paheksuivat myös sitä, että Saxberg Herran huoneessa niin arvottomasti antoi Jumalan sanan, jota virsienkin katsottiin välittävän, tulla huuliltaan.

Oli sitten 1. lokakuuta 1861 ja kirkossa veisattiin virttä. Oli laulettavana juuri Lucidorin virsi, silloin numerolla 408, ja esilaulaja alkoi: "Ah surutoin! koskas synnistä lakkaat, / Kuink's kauvan synnis' murheetoinna makaat? Ah, herää, herää, aika on jo tull', / Viel' tahtoo Jumal' laupias olla sull'." Herännyt kirkkokansa yhtyi lauluun hartaalla, vakavalla soinnulla.

Kesken virren havaittiin jotain outoa. Saxberg alkoi kesken veisuun takeltelemaan sanojen kanssa. Ihmiset huomasivat, ettei hän enää pysynyt tahdissa. Seurakunta jatkoi kuitenkin itse edelleen. Pian Saxbergin silmissä nähtiin kaikkien ihmeeksi kyyneleitä, mitä ei oltu ennen nähtykään. Nyt niitä tuli ihan virtanaan niin, että käsissä vapiseva virsikirja kostui kyynelistä. 

Neljännen säkeistön kohdalla Saxberg murtui täysin. Hän vain itki loppulaulun ajan seurakunnan vastatessa yksin veisuunsa tahdista. Pappi, joka oli valinnut virren osittain Saxbergiakin ajatellen ei olisi varmaan voinut kuvitella tehokkaampaa vaikutusta. Kirkkokansa puheli kotiväelleen ihmeellisestä asiasta ja päivitteli, miten Jumala voi kutsua ihmisiä niin eri tavoin ja sellaistakin, jonka ei olisi ikimaailmassa uskonut voivan tuota kutsua vastaanottaa. Jotkut miettivät myös, mitä tämä kutsu juuri nyt tarkoitti, oliko Saxbergin armonaika lopussa?

Keuruun vanhassa kirkossa ei ole koskaan ollut urkuja, joten esilaulajalla oli tärkeä tehtävä. Ainakin kerran todistettavasti seurakunta on joutunut suoriutumaan ilman esilaulajaakaan. Wikimedia Commons: File:Keuruun vanha kirkko - Maalaukset Johan Tilén 1782-1785 C IMG 3063.JPG - Wikimedia Commons

Seuraavana päivänä kuultiinkin hirveitä uutisia. Yön aikana oli ryöstömurhaaja surmannut lukkarin kirveellä vuoteeseen ja samalla myös tämän puolison Hetan, jonka kanssa tämä oli jo vuosia naimattomana elänyt. Tästäkin tapauksesta voitte lukea enemmän lähdeluettelon artikkelista.

Heränneet olivat nyt vakuuttuneita siitä, että kirkossa Jumala oli vielä kerran kutsunut Saxbergia parannukseen, että tämä olisi valmis kohtaamaan loppunsa. Hesekielin kirjan 18. luvun 23. jakeen mukaisesti todettiin näet Jumalan sanovan, ettei hän tahdo syntisen kuolemaa, vaan sitä, että tämä kääntyisi ja saisi elää.

Lucidorin muisto elää, elääkö virsi?

Kertomuksemme virsi ei liene Lucidorin tunnetuin teos hänen kotimaassaan Ruotsissa. Unohdettu hän  ei toki ole, sillä v. 2025 laadittaessa Ruotsin kulttuurikaanonia liitettiin sen osaksi Lucidorin runo Skulle jag sörja då vore jag tokot. Hänen virtensä on silti puhutellut täällä Suomessakin jo useita sukupolvia ja ravistellut ehkä muitakin kuin Keuruun kanttoria. Oliko kyse vain sanataituruudesta vai elikö Lucidor itse virtensä tunnoissa? Ovatko muokkaajat taikka kääntäjät lisänneet siihen särmää? Tässä pitäisi verrata alkutekstiin, enkä nyt ehdi paneutua siihen ja ruotsinkielisiin variantteihin.

Itse ajattelen, että ihminen on monitahoinen olento, ja huolimatta kapakoissa riekkumisistaan on Lucidorilla selvästi ollut myös toinen puoli. Onko riidan haastaminenkin ollut samalla suuttumista itseensä ja horjumiseensa kahden maailman välillä. En tiedä. Voipion sanat "Älä tuomitse, sillä tuomio kuuluu yksin Jumalalle" sopivat tähän tapaukseen hyvin. Lucidorin virsi on kuitenkin luultavasti ollut vetämässä monia siltä tieltä, jota hän itse kulki surulliseen maalliseen loppuunsa saakka.

Laitan tähän loppuun virren sanat vuoden 1701 suomenkielisen virsikirjan mukaisella sanoituksella. Sitähän käytettiin aina vuoteen 1886 (ja esimerkiksi rukoilevainen herätysliike käyttää edelleen), tosin tietysti varovaisin kieliasukorjauksin. Näillä sanoilla virttä veisattiin myös Keuruulla v. 1861. Nykyversion löydätte virsikirjasta numerolla 615: Virsi 615 - Oi suruton, niin varma menossasi - Virsikirja.fi.

"1. Ah surutoin! koskas synnistä lakkaat, 

Kuink's kauvan synnis' murheetoinna makaat?

Ah, herää, herää, aika on jo tull',

Viel' tahtoo Jumal' laupias olla sull'.

2. Ah! kuinka hartaast' herättelee Herra,

Ja pyytää sinua oikiall' tielle kerran:

Vaikk' olet kauvan kyllä viipynyt,

Tee kiiruust' katumus, ja joudu nyt.

3. Kuin armon aika perät' pojes kulkee,

Ja Herra taivaan oven kiinni sulkee,

Ei auta sitten enää katuman,

Vaan pitää helvettiin juur' vajooman.

4. Siis malta, ettäs kuolevainen olet,

Ja kunkas joudut, koskas täältä kuolet.

Kyll' hurskaat Herran tykö tulevat;

Vaan pahat paikkaan pahaan painuvat.

5. Elämäs on juur' vähä tomun tuoksu,

Ja hekumas kuin liukas virran juoksu,

On kauniutes kuin multa maalattu,

Ja tavaras kuin savi silattu.

6. On suuri sukus* juuri turha juttu,

Ja voimas kaikki aivan pian puuttuu:

On taito, kaikki toimi ja viisaus

Juur' aivan lyhykäinen humaus.

7. Taivaas' on ilo, joka aina pysyy,

Ja satama, jost' ei meit' kenkään sysi:

Meill' Jumala on sangen suloinen,

Ja omatunto pito iloinen.

8. Ei helvetisä lopu koskaan vaiva;

Sill' synti sydänt' sangen surkiast' kaivaa,

Siell' tuli polttaa aina hirmuisest',

Ja piru piinaa ijankaikkisest.

9. Siis sitä iloo ajattele aina,

Jonk' Jumal' kaikill' katuvaisill' lainaa,

Rauhan, autuuden arvaamattoman,

Ja kunnian kruunun katoomattoman.

10. Äl' unhot' myös helvetin hirmuist' tuskaa,

Siell' tulen liekki lakkaamata puuskaa,

Ei lakkaa tuli koskaan polttamast',

Eik' taukoo perkel' sieluu vaivaamast'.

11. Siis väris', vapis', ann' kaikk' karvas nousta,

Ain' muistain, kuinka julmast' Jumal' kostaa, 

Syntisillen helvetin vaivas' haikias',

Ja kadotuksen kuopas' kauhias'.

12. Vaan sitä vastaan ilost' raukee juuri,

Kuin mieleen johtuu taivaan kunnia suuri,

Se sanomatoin kirkkaus, kunnia,

Jonk' pyhillens' siell' antaa Jumala.

13. Muista, kuink' hyvä Jumal' on, kuin auttaa,

Kuink' saatan' viekas, kuink' kavaluutens' kautta

Ain' syntiin pyytää ja kadotukseen,

Sentähden turvaa aina Jesukseen.

14. Kats', ettei lamppus sammu synnin sumus',

Ja hukut kadotuksen kauhias' humus'.

Jos lankeet, nouse koht' ja rukoil' jäll',

Ett' Jumal' olis' sinull' laupias viell'.

15. Ja sano: armollinen Isä taivaan!

Ansainnut olen kyllä olen kyllä suuren vaivan,

Helvetti edesäni avoi on,

Jos tuomit' tahdot jälkeen ansion.

16. Vaikk' minun syntin' olis' kuinka monta,

Vaikk' usiammat kuin kaikki meren santa;

Jesus ne maksoi kaikki verelläns',

Ja kuolemast' mun päästi kuollesans'. Amen."

*6. säkeistössä "suuri sukus" oli aluksi Adelskapis, 'aateluutesi', 'jalosukuisuutesi'. Suomennoksessa käytetty ilmaus laajensi merkityksen aatelissukuisista kaikkiin syntyperällään ylpeileviin.

Lucidorin hauta Maria Magdalenan hautausmaalla Tukholmassa. Wikimedia Commons: File:Grave of lasse lucidor maria magdalena stockholm sweden.jpg - Wikimedia Commons 

Lähteet:

I. H.: Matth. Saxberg, Keuruun lukkari. Aamulehti 141/1933, Sunnuntailiite. Verkkoversio: 28.05.1933 Aamulehti no 141 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Virsi 615 Oi suruton, niin varma menossasi. Virsikirja.fi: Virsi 615 - Oi suruton, niin varma menossasi - Virsikirja.fi

Aarni Voipio: Laulava seurakunta. Kertoelmia messulauluista ja virsistä. Suomen Pyhäkouluyhdistys 1956.

Tauno Väinölä (toim.): Vanha virsikirja. Vuoden 1701 suomalainen virsikirja. Toimittanut sekä johdannon ja selitykset laatinut Tauno Väinölä. Kirjaneliö 1995.

Jonas Laguksen kääntymiskokemus Vöyrissä Juhani Ahoa ja Bo Giertziä innoittamassa

Kirjoittaja:

Ossi Tammisto

Euroviisujen myötä Vöyri on nyt kaikkien huulilla. Mutta Vöyrillä on osansa erään kirkkohistoriallisen tapahtuman näyttämönä, joka vaikutti vahvasti erääseen nuoreen pappismieheen ja hänen kauttaan herännäisyyteen sekä Suomen ja Ruotsin kaunokirjallisuuteen. Nåjaa, mistähän on kyse? Otetaanpa selvää.

Nuoren papin sairaskäynti

Jonas Lagus (1798-1857) oli pappisperheestä, kappalainen Nils Laguksen poika. Isänsä opettamana hän tuli v. 1812 ylioppilaaksi ja alkoi kielten ja kirjallisuuden opiskelut. Isän kuolema pakotti keskeyttämään opinnot, ja Lagus vihittiin papiksi v. 1817, jolloin hän tuli Vöyrin ylimääräiseksi papiksi vasta 19-vuotiaana.

Nuori pastorimme pääsi tuon pitäjän seurapiireihin siitä mitä ilmeisimmin nauttien. Erilaisia illanistujaisia kortinpeluineen, tansseineen ja juomatarjoiluineen riitti, ja Lagus oli luonnollisesti niissä mukana. Ei hän toki mihinkään suurempiin paheisiin antautunut, sillä hän halusi pitää huolta maineestaan. 

Tässä 1626 valmistuneessa ja 1777 laajennetussa Vöyrin kirkossa sai Lagus saarnata ennen ja jälkeen heräämisensä. Wikimedia Commons: File:Vöyri Church 2017.jpg - Wikimedia Commons

Eräänä kesäpäivänä oli taas säätyläistöä koolla juhlimassa, kun eräs mies tuli pyytämään pappia sairaan vuoteen äärelle. Lagus päätettiin nuorimpana passittaa matkaan. Lagus ei olisi millään tahtonut lähteä, olihan pappilaan kokoontunut useita nuoria ja varsinkin Laguksen morsian Loviisa von Essen. Niinpä Lagus viivytteli lähtöä parhaansa mukaan.

Lopulta oli pakko nousta saattomiehen kärryihin. Laguksen mieli oli edelleen pappilan juhlasalissa, kun kyytimies alkoi kuvailla sairaan hengellistä tilaa ja mainitsi, että tämä koki olevansa armosta langennut eikä antanut lohduttaa itseään. Kuski toivoikin, että "herra maisteri, joka on taitavampi ja kokeneempi" osoittaisi sairaalle tämän joutuneen harhatielle ja selvittäisi tälle sen eron, "joka on olemassa armosta langenneen ja kiusatun sielun välillä".

Tätä kuunnellessaan Lagus tajusi, että eihän hänellä ollut tuollaista osaamista ja pelkäsi, että hänen maineensa oli nyt vaarassa. Niinpä hän ei tohtinut vastata kuskilleen. Tämä kysyi nyt, että miten pastori itse oli tullut herätykseen. Tähän Lagus vastasi tylysti, ettei sen pitäisi kyseistä talonpoikaa koskea ja jatkoi: "Minua ovat oppineet miehet sekä opettaneet että tutkineet ja he ovat hyväksyneet kiitettävän opettajataitoni; on tarpeetonta, että sinä semmoisiin asioihin sekaannut".

Kuljettaja pyysi mitä nöyrimmin anteeksi ja totesi, ettei hänen ollut tarkoitus loukata, mutta hän oli ajatellut kaikkien oikeiden kristittyjen olevan kuin haaksirikkoutuneesta laivasta pelastuneita eikä uskoisi kuninkaankaan paheksuvan, jos kerjäläinen kysyisi tältä miten kuningas haaksirikosta oli selvinnyt.

Saavuttiin viimein perille. Laguksen astuessa tupaan vuoteella makasi sairas kalpeana ja rinta koristen, kuollen juuri tulijoiden saavuttua. Kuolleen vaimo ja lapset alkoivat itkeä ja nuhdella kyytimiehen viipymistä. Tämä puolustautui: "En ole minä siihen syypää. Herrasväki oli kokoontunut tanssimaan ja huvittelemaan; odotin kaksi tuntia; sitten olen kiirehtinyt minkä olen voinut".

Nyt iski syyllisyys raskaana Laguksen päälle, joka ei kyennyt väistämään vastuutaan. Lyijynraskasta häpeää lisäsivät vanhahkon miehen kovina lausumat sanat: "Kirottu olkoon se, joka Herran työn kelvottomasti tekee". Lagus seisoi lamautuneena paikallaan, hämmästyksen ja kauhun vallassa. Hän tajusi olevansa kaksin kerroin syyllinen. Hän oli viivytellyt huvittelunhalunsa vuoksi ja siten myöhästynyt sairasvuoteelta, minkä lisäksi hän oli täysin valmistautumaton lohduttamaan sairasta. Hän uskoi vainajan nyt olevan Jumalan edessä häntä syyttämässä.

Lagus olisi kai vajonnut lattialle, ellei hänen saattomiehensä olisi tarttunut häneen ja kehottanut lähtemään paluumatkalle. Tuolla matkalla Lagus oli täysin masentunut ja kyynelsilmin. Talonpoika havaitsi tämän ja alkoi lempeästi neuvoa pastoria osoittaen tälle tämän siihenastisen hengellisen sokeuden sekä miten päästä elämän tielle. Muutaman tunnin aikana tämä vöyriläinen talonpoika opetti Lagukselle enemmän, kuin mitä hän oli opiskelujensa aikana käsittänyt.

Perille päästyään Lagus painui vuoteeseen nähden silmissään kuolleen miehen hahmon ja kuvitellen tämän tuomitsevan hänet murhaajakseen. Samalla kaikki aiemmat synnit ja kevytmielisyydet nousivat häntä syyttämään, samoin aiemmat hengettömät saarnat ja huolimattomat sairaskäynnit. Tästä kaikesta hän alkoi nyt rukoilla armoa ja rauhaa Jumalalta.

Näin Laguksesta tuli herännyt mies, ja hänen saarnoihinsa omakohtainen sävy. Vielä Vöyrissä hänen vaikutuksensa oli heikkoa, sillä hän vieroittautui muista papeista ja säätyläisistä, mutta hänen luonteensa esti hänen pääsyään rahvaan mieheksikään. Tämä johti eristyneeseen elämään, mutta sen myötä myös henkiseen kasvuun. Niinpä kun hän 11 Vöyrin-vuoden pääsi Ylivieskan kappalaiseksi alkoi hänestä vähitellen kasvaa julistaja, joka tuli kuulumaan herännäisyyden ykkösnimiin.

Vaikutus kaunokirjallisuuteen

Edellä kuvattu Laguksen heräämiskertomus perustuu hänen omaan, alkujaan ruotsinkieliseen kuvaukseensa. Sitä on tutkijoiden parissa epäilty romantisoiduksi. En osaa tähän ottaa  kantaa, kun en tiedä epäilyjen syytä. Kaunokirjallisuuteen tapaus on kelvannut kuitenkin ainakin kahdesti, tai nämä olen ainakin itse lukenut.

Juhani Aho saattoi Laguksen kokemuksen kaunokirjalliseen muotoon.
Wikimedia Commons: File:Juhani Aho 1886.jpg - Wikimedia Commons

Ensinnäkin Juhani Aho (1861-1921) kuvailee tapauksen kaunokirjallisessa muodossa novellikokoelmassaan Heränneitä: kuvauksia herännäisyyden ajoilta (1894). Ahon perhetausta oli herännäisyydessä, mikä vaikutti luultavasti hänen tietämyksensä aiheesta, myöskin liikkeen vahvojen hahmojen henkilöhistoriasta. Niin lämpimään sävyyn Aho aihettaan käsitteli, että hän myöhemmin joutui oikomaan toisten kirjailijoiden luuloa omasta kääntymyksestään.

Toinen esimerkki löytyy mielenkiintoisesti Itämeren tuolta puolen. Bo Giertz (1905-1998), josta myöhemmin tuli Göteborgin piispa ja useiden pohjoismaisten naispappeuden torjuvien luterilaisten hengellinen esikuva ja isä kirjoitti Torpan seurakunnan kappalaisena ollessaan romaanin Kalliopohja (Stengrunden). Se ilmestyi ruotsiksi v. 1941 ja suomeksi jo v. 1942, ja se on ollut tietyissä piireissä, esimerkiksi evankelisessa herätysliikkeessä, oikea kestosuosikki.

Suomalaisittain kiinnostavaa oli, että sen alussa viitataan Suomen sotaan 1808-1809, jolloin Suomi irrotettiin Ruotsista ja lopussa puolestaan talvisotaan. Samalla kirjassa oli kuitenkin myös toinen Suomi-viittaus, sillä Giertz laittaa ruotsalaisen romaanihahmonsa samanlaiseen tilanteeseen kuin Lagus. 

Hän tosin armahtaa tätä sen verran, että pitää sairaan hengissä kauemmin. Pappi tunaroi tilanteen totaalisesti, mutta paikalle yhytetty herännyt vanha nainen hoitaa homman kotiin. Muuten kuvaus noudattaa tuttuja latuja. Romaanissaan Giertz laittaakin henkilönsä, jotka edustavat eri aikakausia samalla paikkakunnalla tilanteisiin, joissa hän saa näiden kautta havainnollistettua ja esiteltyä kristillisen uskon ja elämän eri puolia.

Bo Giertzin kynän käsittelyssä tapaus sai onnellisemman lopun, vaikka siinäkin pappi joutui häpeämään. Wikimedia Commons: File:Pastor Giertz.jpg - Wikimedia Commons

En tiedä saiko Giertz innoituksensa suoraan Laguksen ruotsinkielisistä teksteistä vaiko sitten Juhani Aholta, jonka novellikokoelma oli ilmestynyt jo v. 1894 ruotsiksi nimellä Väkta: skildringar från pietismens tider. Joka tapauksessa yhteys on ilmeinen.

Näin siis Vöyristä on ennenkin tullut jotain, jonka vaikutus on näkynyt Pohjanlahden molemmin puolin ja kahdella kielellä. Erästä sutkautusta mukaillen, jos saisin euron joka kerta kun näin käy olisi minulla kaksi euroa. Se ei ole paljon, mutta hauskaa, että se on tapahtunut kahdesti.

Lähteet:

Juhani Aho: Kuvauksia herännäisyyden ajoilta. Uusi Kuvalehti 1/1892, 1.1.1892. Verkkoversio: 01.01.1892 Uusi Kuvalehti no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Eero Borg: "Kirottu olkoon se, joka Herran työn kelvottomasti tekee". Heräävä nuoriso 9/1928, 1.1.1928. Verkkoversio: 01.01.1928 Heräävä nuoriso no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Jonas Lagus: En ung Lärares återblick på sina första Prästa-år. Tidningar i Andeliga Ämnen 42/1836, 4.11.1836. Verkkoversio: 04.11.1836 Tidningar i andeliga ämnen no 42 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Jonas Lagus: En ung Lärares återblick på sina första Prästa-år. Tidningar i Andeliga Ämnen 43/1836, 11.11.1836. Verkkoversio: 11.11.1836 Tidningar i andeliga ämnen no 43 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

O. Vihantola: Aamusarastusta ja iltapimentoa. Heräävä nuoriso 9/1928, 1.1.1928. Verkkoversio: 01.01.1928 Heräävä nuoriso no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Korpelalaisuus - lentävän arkin ja seksuaalisen vapauden kultti Pohjois-Ruotsista

 Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Maaliskuussa 2025 ilmestyi elokuva Valitut (ruotsiksi Rörelser), joka sijoittuu 1930-luvun Tornionjokilaaksoon ja saa innoituksensa siellä tuolloin vaikuttaneesta lestadiolaislähtöisestä hengellisestä liikkeestä, korpelalaisuudesta. Elokuvaa en ole ainakaan vielä nähnyt, mutta korpelalaisuus on jo ennestään tuttu, ja minulta toivottiin kirjoitusta aiheesta. Tässä siis lyhyt johdatus kyseiseen liikkeeseen, joka toimii lähinnä varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka homma voi lähteä pahasti keulimaan. Esittelen pitkälti liikkeen taustoja, sen villeimmistä tempauksista kiinnostuneille suosittelen Nadja Mikkosen toteuttamaa Ylen kuunnelmaa viime vuodelta: Seksiä, viinaa ja alapään kampaamista hurmosliikkeessä – korpelalaisuuden nousu ja tuho | Elävä historia | Yle Areena

Korpela - karismaattinen ja kiistelty saarnaaja

Liikkeelle nimensä antanut Toivo Korpela (1900-1963) ei ollut Tornionjokilaaksosta päinkään, vaan maatalon poika Ähtäristä. Siellä hän nuoruudessaan liittyi vanhoillislestadiolaisuuteen, ja asevelvollisuuttaan suorittaessaan hän kävi Helsingissä ahkerasti seuroissa. Pari kertaa häntä pyydettiin myös puhumaan kotiseuroissa, mutta kun hän alkoi oma-aloitteisesti pyrkiä saarnaajaksi pidettiin tätä sopimattomana.

Kotiseudulleen palattuaan hän sai kuitenkin saarnata paikallisissa vanhoillislestadiolaisten seuroissa. Vähitellen hän alkoi tehdä pitkiä saarnamatkoja Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla sekä Lapissa ilman kutsujaa tai lähettäjää. Taitavan ja mukaansatempaavan puhetyylinsä vuoksi hänet otettiin kuitenkin usein mielellään vastaan ja Kittilässä sekä Muoniossa syntyi herätystäkin.

Toivo Korpela on tässä kuvassa seisaallaan oleva mies. Kuva Wikimedia Commons: 
File:Toivo Korpela 1900-1963 (1945).jpg - Wikimedia Commons

Syystalvella 1928 Korpelan saarnamatka ulottui ensi kertaa Tornionjokilaakson Ruotsin puoleiseen osaan. Paikalliset vanhoillislestadiolaiset ottivat hänet hyvin vastaan ja hän sai pitää seuroja useilla paiakkakunnilla yhdessä kahden vanhemman saarnaajan, Mikko Pääkkölän (1850-1938) Kittilästä ja Karl Sandbergin (1862-1935) Alatorniolta kanssa. Tällöin Korpelan julistuksen ei sanota poikenneen liikkeen muiden saarnaajien opetuksesta, mihin saattoi vaikuttaa toisten saarnaajien läsnäolokin. Korpelan seuroissa monien kerrotaan tehneen parannuksen, mutta ainakin myöhemmin monien kuulijoista katsottiin kiintyneen enemmän Korpelaan itseensä kuin tämän julistuksen sisältöön.

Joka tapauksessa herätystä näytti syntyvän, eikä se aluksi poikennut muodoltaan perinteisemmistä herätyksistä. Sen vaikutuksia on rovasti J. E. Eklund kuvannut seuraavasti:

"Erittäinkin nuoriso ja naiset ottivat osaa hänen seuroihinsa, mutta myöskin varttuneeseen ikään ennättävät miehet. Täälläkin syntyi herätys. Kirkon suomenkielisissä jumalanpalveluksissa, joissa varhemmin ei ollut kuulijoita enempää kuin ruotsinkielisissä, oli nyt läsnä suuria joukkoja nuoria, hartaasti veisaavia ihmisiä. Ruotsista ja Suomesta me hankimme heille raamatuita. Heidät valtasi voimakas halu tutkia Jumalan sanaa. Alttarikaiteen ääreen he nöyrästi polvistuivat nauttimaan ehtoollisen sakramenttia."

Myöskin vanhoillislestadiolainen pappi Väinö Havas, josta tulee jäljempänä enemmän puhetta kertoi matkoillaan nähneensä vuosina 1932 ja 1933 herätyksen positiivisia vaikutuksia ja piti herätystä aitona, vaikka Korpelan henkilöön ja julistukseen hän suhtautui epäilyksellä.

Väinö Havas (1898-1941) oli suomalainen vanhoillislestadiolainen pappi, joka vieraili useasti Pohjois-Ruotsissa. Hän suhtautui aluksi myönteisesti alkaneeseen herätykseen, mutta Korpelan persoona herätti hänessä epäilyjä. Myöhemmin hän sai esittää analyysejään liikkeestä Suomen lehdistölle. Wikimedia Commons: Tiedosto:Väinö R. Havas.jpg – Wikipedia

Korpela sivuun vanhoillislestadiolaisuudesta

Huhtikuussa 1929 pidettiin Oulussa puhujainkokous, jossa Korpela oli itsekin mukana ja jossa hänen elämänsä ja toimintansa oli yksi käsiteltävistä aiheista. Häneen kohdistettiin voimakkaita syytöksiä niin sopimattomasta käytöksestä kuin puheistakin. Päätellen myöhemmistä lehtijutuista yksi epäilyttävä asia on saattanut olla kommunistiset vaikutteet, olipa hänen kuultu jopa puolustelleen Neuvosto-Venäjää. Kehotuksista huolimatta Korpela ei suostunut tekemään parannusta asioista, joista häntä syytettiin. Kokouksessa hyväksyttiin ponsi, jossa kiellettiin Korpelaa esiintymästä puhujana siihen asti, että Ähtärin vanhoillislestadiolaiset katsoisivat hänen tehneen parannuksen. Lisäksi siinäkin tapauksessa, että Korpelalle annettaisiin lupa puhua tulisi hänellä olla näissä tilanteissa mukanaan vanhempi koeteltu puhuja.

Tässä kohtaa Korpela yritti saada puhujanoikeutensa takaisin vippaskonstein. Hän kirjoitutti siskollaan kirjeen vanhoillislestadiolaisuuden johdolle. Kirje oli lähetetty Ähtärin vanhoillislestadiolaisten nimissä ja siinä väitettiin Korpelan olevan nuhteeton ja kelvollinen kiertämään puhujana. Huijausyrityksen paljastuminen luonnollisesti heikensi entisestään Korpelan mainetta.

Syksyllä 1929 Korpela matkusti jälleen Ruotsiin, jossa hänen kannattajansa olivat pysyneet hänelle uskollisina. He jopa lähettivät vanhoillislestadiolaisten johdolle kirjeen, jossa vaativat Korpelan saarnakiellon peruuttamista uhaten oikeustoimilla. Näillä uhkauksilla ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta.

Korpelan nyt jatkaessa saarnaamistaan Ruotsissa sisältyi siihen voimakasta arvostelua seudun muita lestadiolaissaarnaajia sekä pappeja kohtaan, jälkimmäiset Korpela tuomitsi suoraan helvettiin. Korpelan tavaksi muodostui viettää talvet Ruotsissa, kesät kotitilaansa viljellen Ähtärissä. Hän loittoni yhä enemmän valtavirtalestadiolaisuudesta. Hänen puheissaan oli silti vetovoimaa, ja erityisesti nuorten naisten sanotaan innostuneen hänen saarnoistaan niin, että saattoivat seurata häntä monien peninkulmien päähän.

Vuodenvaihteessa 1931-1932 Tornionjokilaakson vanhoillislestadiolaiset puhujat pitivät Lannavaarassa kokouksen, jossa yhdyttiin liikkeen johdon Suomessa tekemään päätökseen ja kehotettiin jälleen kerran Korpelaa parannukseen. Korpela olikin taipunut ja tunnustanut virheensä pyytäen niitä anteeksi ja luvaten palata kotiseudulleen sekä tehdä siellä julkisen parannuksen. Seuraavan viikon talviseuroissa Sopperossa Korpela kuitenkin perui tekemänsä parannuksen hyökäten saarnassaan muita puhujia vastaan ja vaati sovintokirjan polttamista.

Tämän jälkeen muut saarnaajat alkoivat toimia määrätietoisesti Korpelaa vastaan. Vielä 1933 Korpela lähetti Oulussa kokoontuvalle vuosikokoukselle kirjeen, jossa vakuutteli syyttömyyttään ja kertoi Pohjois-Ruotsissa aikaansaamistaan suurista herätyksistä. Kokous antoikin tunnustusta sille "Jumalan (ei kenenkään ihmisen)" työlle, jota siellä oli tapahtunut, mutta kehotus parannukseen ja saarnakielto pysyivät voimassa. Tässä kohtaa Korpela teki täyden pesäeron lestadiolaisuuteen.

Siikavaaran ja Niemen apokalyptinen arkki

Tässä vaiheessa hänen otteensa alkamastaan liikehdinnästä alkoi kuitenkin lipsua, eikä hän kevään 1933 jälkeen tosiasiallisesti johtanut tuota liikettä, joka sai häneltä nimen korpelalaisuus. Oleskeltuaan puoli vuotta Ähtärissä hän palasi syksyllä 1934 Ruotsiin, jossa liikkeen johtoon olivat nousseet Sigurd Siikavaara (1900-1965) ja Arthur Niemi (k. 1936) Pajalasta.

Arthur Niemi oli toinen niistä paikallisista miehistä, jotka ottivat Korpelan alkaman 
herätyksen johdettavakseen. Niemen kuoltua 1936 jäi Sigurd Siikavaara käytännössä yksin 
johtajaksi. Wikimedia Commons: File:Arthur Niemi 1930s.jpg - Wikimedia Commons

Siikavaara ja Niemi ilmeisesti vaikuttivat korpelalaisuuden opinmuodostukseen Korpelaa enemmän. Heidän mukaansa uusi, vuonna 1933 ilmestynyt Vanhan testamentin suomennos oli Matteuksen evankeliumissa mainittu "hävityksen kauhistus". Vanhoillislestadiolaisuudessa suhtauduttiin siinäkin kriittisesti uuteen käännökseen, mutta korpelalaisten väite haluttiin kuitenkin sekin torjua.

Siikavaara ja Niemi olivat saaneet vaikutteita Jehovan todistajien materiaaleista ja kehittivät omalaatuisen opin pian tapahtuvasta maailmanlopusta sekä arkista, joka hakisi uskovat sitä ennen Palestiinaan. Korpela, Siikavaara ja Niemi olivat Ilmestyskirjan kolme enkeliä. Vuoden 1934 alusta laskettiin alkaneen 3 ja puolen vuoden ajan ajanjakso, jonka aikana "armontaivas" on suljettu niin, ettei kellekään maailmasta tulevalle eli siis niille, jotka eivät vielä olleet uskossa voinut saarnata evankeliumia eikä julistaa synninpäästöä. Tämän vuoksi Korpelakaan ei voinut enää saarnata parannusta, mutta tilalle tuli Ilmestyskirjan selittämisen lahja. Mainittakoon muuten, että tuon edellä mainitun ajanjakson pituus vaihteli huomattavasti, välillä lyhentyen, välillä pidentyen.

Siikavaaran ja Niemen tulkittiin olevan Ilm. 11:3:ssa mainitut kaksi profeettaa. Korpelalaisten parista löytyivät myös Ilmestyskirjan 8. ja 9. luvussa mainitut seitsemän enkeliä, tosin heistä kuudes erosi liikkeestä, jolloin tilalle piti valita uusi.

Ilmestyskirjasta löytyi myös niiden luku, jotka Tornionjokilaaksossa pelastuisivat, nimittäin Ilm. 13:16-18:sta mainittu 666. Harvoin olen nähnyt tuota lukua tuolla tavoin positiivisena tulkittuna. Tämä joukko olisi niitä, jotka pilkkaa kantaen olivat lähteneet Babylonista. He eivät saaneet enää julistaa kenellekään syntien anteeksiantamista eivätkä sitä muiltakaan anoa, tai saisivat pedon merkin ja joutuisivat kadotukseen.

Mitä tulee edellä mainittuun arkkiin, niin sen oli tarkoitus kuljettaa nämä 666 henkeä Palestiinaan, jonne Siikavaara ja Niemi lentävät edeltä. Ebba Strålberg -niminen nainen oli saanut ilmestyksen, jonka mukaan arkki laskeutuu Kiirunan kirkon luokse, missä se viipyisi 1000 päivää, jona aikana Pohjolassa tulisi 70 000 henkeä kristityiksi. Tämän jälkeen arkki lähtisi Palestiinaan, jonne laskeutuu myös Uusi Jerusalem. Tätä seuraisi suuri herätys pakanoiden parissa, joista pelastuu 101 miljoonaa. 

Nämä 101 miljoonaa yhdessä 144 000 Israelin sukukunnista pelastetun juutalaisen ja 666 korpelalaisen kanssa olisivat sitten Palestiinassa yhdessä 10 vuotta. Tämän jälkeen seuraa maailmanloppu ja tuo maa otettaisiin Taivaaseen. Pohjois-Ruotsissa puolestaan alkaisi suuri uskonsota, jossa Englanti, Ranska ja Neuvosto-Venäjä tulisivat puolustamaan Suomen, Ruotsin ja Norjan vainoamia 70 000 kristittyä, jotka kuitenkin joutuisivat marttyyrikuoleman uhreiksi.

Näin uutisoi Aamulehti 10.4.1935.

Pikaisen maailmanlopun odotus sai monenlaista levottomuutta aikaan. Huhtikuussa 1935 uutisoitiin, kuinka Pajalan Kaunisvaaran kylässä jäivät useat lapset maanantaina pois koulusta siksi, että heidän vanhempansa pitivät koulunkäyntiä maailmanlopun lähestymisen vuoksi tarpeettomana. Korpelalaisten mainittiin myös rikkoneen kylään vievät puhelinjohdot, koska puhelinta pidettiin jumalattomuuden ilmauksena.

Muodoslompolon kylässä oli nuoriso puolestaan alkanut kulkea kantaen pahvitötteröitä käyttäen niitä kovaäänisinä, joilla huudettiin kirouksia. Näin tehtiin esimerkiksi erään tytön hautajaissaattueelle. Uutisen mukaan palmusunnuntaina oli kuitenkin alkamassa riemuviikko, joka lopettaisi kaikki kiroamiset.

Vaikka liikkeen voimistumisesta uutisoitiinkin saattoi kyse olla enemmän sen tulemisesta näkyvämmäksi kuin määrällisestä kasvusta. Päinvastoin joukon radikalisoituessa monet lähtivät liikkeestä. Vanhoillislestadiolainen pappi Väinö Havas, joka vieraili vuosina 1932-1935 vuosittain Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilla saarna- ja sielunhoitotyössä arveli Pohjolan Sanomille, että vuoden 1934 syksyllä korpelalaisia oli ollut noin tuhat, mutta että lopunajallisten tulkintojen jälkeen kannatus olisi laskenut enää noin 200-300 henkeen pääosin Kiirunan, Muodoslompolon ja Kaaresuvannon alueilla. Osa kylistä oli tyystin sulkeutunut korpelalaisilta. Havas muuten piti herätystä alkujaan aitona, mutta piti onnettoman sen kiinnittymistä Korpelan henkilöön, joka oli sopimaton hengelliseen työhön.

Korpela poistuu pohjoisesta, liike radikalisoituu

Korpela itse poistui Ruotsista kevättalvella 1935 palaamatta sinne enää takaisin. Havaksen Kotimaalle antaman lausunnon mukaan hän pakeni liikkeen hurmoksellisuuden lisääntymistä. Havaksen mukaan Korpelalla oli Ruotsissa liikkuneiden puheiden mukaan ollut toiminnalleen taloudelliset motiivit, mihin väitteeseen pitää tosin suhtautua varauksella. Edelleen Havaksen mukaan Korpela olisi Ruotsissa ainakin aluksi epäillyt Siikavaaran ja Niemen tulkintoja, "mutta kun miehellä ei ollut sisäistä pontta eikä rakkaus kuolemattomiin sieluihin ollut kysymyksessä saivat asiat luistaa omalla painollaan lopullista katastrofia kohden."

Helsingin Sanomat haastatteli Korpelaa maaliskuun lopulla. Tässä jutussa Korpela kovasti vähätteli kannattajiinsa kohdistuneita väitteitä. Väitteisiin Lutherin ja Laestadiuksen postillojen hylkäämisestä hän vastasi "Minä pidän paljon Lutherista ja samoin postillat kalliina". Kysyttäessä arkista Korpela kiisti ainakaan itse siitä puhuneensa, vaikka sanoikin, että ehkä sellainen on jollekin kirkastunut. Asia oli varmasti Korpelalle kiusallinen, sillä hänen ostaessaan Ähtärissä lautoja kotitarpeiksi oli joku kysynyt, että niistäkö se arkki tehdään. Korpela sanoi olevansa taas syksyllä menossa Ruotsin puolelle.

Korpelan koti vuonna 1935 Ähtärissä. Helsingin Sanomat 86/1935.

Tuo matka ei tosiaan koskaan toteutunut, mihin varmaan vaikutti korpelalaisten seuraava tempaus. Kiirunassa korpelalaiset alkukeväästä 1935 valtasivat itselleen vanhoillislestadiolaisten rukoushuoneen. Apuna oli rukoushuoneen uusi nuori vahtimestari, josta tuli Ilmestyskirjan seitsemäs enkeli. Siellä pidettiin hurjia seuroja, joista ulkopuolelle asti kuului kovaääninen ja runsas kiroilu, kävipä välillä joku ovellakin suurelle yleisölle huutamassa. Lopulta lauantai-iltana 6. huhtikuuta 1935 viranomaiset puuttuivat tilanteeseen. Kahdeksan henkilöä pidätettiin, näiden joukossa Siikavaara ja Strålberg, ja osa heistä toimitettiin Furunäsin mielisairaalaan. 

Rukoushuoneessa oli korpelalaisten jäljiltä silminnäkijöiden mukaan hävityksen kauhistus: Raamatut ja virsikirjat revitty ja vanhojen saarnaajien valokuvat heitetty lattialle. Väinö Havas kertoo käyneensä 9. huhtikuuta Kiirunassa ja tavanneensa useita entisiä korpelalaisia, jotka tulivat vanhoillislestadiolaisten seuroihin. Osa heistä pyysivät siellä anteeksi erehdyksiään. Havaksen vaikutelma olikin, että liike oli Kiirunassa nyt häviämässä. Havas totesikin Kotimaassa, että korpelalaisuudesta lähteneitä olisi kohdeltava säälien ja hellävaraisesti. Hän oli huolissaan siitä, että osa liikkeeseen pettyneinä hylkäisi koko kristillisyyden sekä siitä, että korpelalaisuus oli tahrannut lestadiolaisuuden ja myös suomalaisuuden mainetta.

Siikavaaran paluu

Juhannuksen aikoihin Siikavaara päästettiin vapaaksi hoitamaan maatilaansa ja kauppaliikettään. Hänelle annettiin liikkumiskielto ja määräys toimia rauhoittavasti kotikylänsä korpelalaisten parissa. Jonkinlaisen käskyn hän antoikin ulkopuolisia häiritsevien toimien lopettamisesta. Karjala -lehdessä julkaistussa matkakertomuksessa kerrotaan vierailusta Siikavaaran kotona, missä oli koolla useita korpelalaisia. Isäntä otti vieraat kyllä ystävällisesti vastaan, mutta ilmapiiristä saattoi havaita, että näiden tulo oli keskeyttänyt keskustelun uskonasioista, jotka eivät ilmeisesti sopineet vieraiden korville...

Pian toiminta alkoi taas osoittaa erikoisia merkkejä. Rauhan Tervehdys uutisoi syksyllä 1936, kuinka "pääprofeetta" Siikavaara oli ylennetty "kristukseksi" ja että arkkia odotettiin innokkaasti. Lehden mukaan ennen arkin lähtöä pitäisi uhrata 40 lammasta, joista puolet oli jo koossa. Väitettiin myös, että erään profeetan vaimo pitäisi myös uhrata ja että tämä oli toisten neuvomana siksi pysynyt jo pitkään poissa kotoa. Arthur Niemi kuoli vuonna 1936, mikä jätti Siikavaaran ainoaksi johtajaksi.

Sigurd Siikavaara on kuvassa vasemmalla takana oleva mies. Hän oli korpelalaisuuden loppuvuosina liikkeen kiistaton johtaja, profeetta ja peräti kristus. Hänen laumansa oli tosin kovasti supistunut, mutta sitäkin innokkaampi. Wikimedia Commons: File:Sigurd Siikavaara 1930s.jpg - Wikimedia Commons

Menon yhä villiintyessä väki väheni, mutta jäljelle jäänyt joukko oli sitäkin kiihkeämpää. Lestadiolaispappi Paavo Viljanen arveli vuoden 1937 alussa Herättäjässä korpelalaisia olevan enää 30-40 henkeä. 

Viljanen kävi itsekin eräässä talossa, jossa oli 4-5 korpelalaista. Hän oli kysynyt mikseivät nämä tule lestadiolaisten seuroihin, mihin talon nuori tytär oli vastannut: "Emme me tule Baabelin porttojen seuroihin". Talon väki oli vuolaasti kehunut Sigurd Siikavaaraa, jossa he näkivät Kristuksen toisen tulemisen. Itse asiassa Korpelakin oli heidän mukaansa saanut hengellisen elämänsä Siikavaaralta. Korpelalaiset olivat nyt niin pyhiä ja puhtaita, ettei heillä ollut lainkaan syntiä eikä siten tarvetta synninpäästöön tai anteeksiantamuksen julistuksen kuulemiseen.

Talon väki oli ystävällistä, mutta suorasanaista. Vuoden 1937 lopulla piti alkaa vihan maljan kaatoaika, jolloin uskottomia kohtaisi ankara ahdistus, joka ei kuitenkaan koskisi korpelalaisia. Lopulta Pohjolasta tulisi kesämaa, kultakaupunki laskeutuisi maan päälle ja uskottomat joutuisivat helvettiin. Viljasen kysyessä isäntäväen mielipiteitä Lutherista ja Laestadiuksesta sanoivat nämä Lutherin olleen suuri portto ja Laestadiuksen vielä suurempi sekä luterilaisuuden ja lestadiolaisuuden olevan "hengellistä huoruutta".

Viljanen mainitsee korpelalaisten puheiden muistuttaneen häntä Jehovan todistajista, joita tuohon aikaan kutsuttiin russelilaisiksi. Niinpä hän hämmästyi, kun kiirunalainen pappi Viljasen mietteistä tietämättä kysyi tietääkö tämä, mistä korpelalaisten apokalyptiset opit olivat peräisin. Kyseinen pappi kertoi Siikavaaran ammentaneen niitä eräästä russelilaisesta kirjasesta ja välittänyt ne sitten jatkojalostettuina Korpelalle.

Suomen Kuvalehdessä julkaistu kuva Siikavaaran kotitalosta v. 1935. Se oli osa Hilla Kaipaisen kirjoittamaa artikkelia, jossa tämä kertoi matkasta Pohjois-Ruotsissa ja samalla Siikavaaran kotona. Isäntä otti vieraat innolla vastaan ja selitti näille tuntikausia Ilmestyskirjaa kannattajiensa innolla kuunnellessa. Kaipainen kiinnitti huomiota joukon naisvaltaisuuteen. Suomen Kuvalehti 45/1935, 9.11.1935: 09.11.1935 Suomen Kuvalehti no 45 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Liikkeen vauhti kiihtyy - ja loppuu

Joka tapauksessa korpelalaisuus kehittyi Siikavaaran johdolla yhä omalaatuisemmaksi, ja juuri liikkeen loppuaikoihin liittyvätkin sen erikoisimmat ilmiöt, joista se parhaiten tunnetaan. Ilmeisesti edellä viitatut ajatukset korpelalaisten synnittömyydestä johtivat ajatteluun, jossa mikään heidän tekemänsä ei voinut olla syntiä. Kiroilulaulut onkin jo edellä mainittu, mutta kuvioihin tulivat myös ryyppääminen ja vapaa seksi. Lisäksi seksuaalista häpeämättömyyttä manifestoitiin toistensa häpykarvojen kampaamisella sekä toistensa takapuolia pesemällä ja niitä pullasudilla sivelemällä.

Keväällä 1938 Siikavaara ja pari muuta korpelalaista olivat humalassa käyneet Suomen puolella uhittelemassa paikallisen metsänvartijan luona, mistä heidät kuitenkin saatiin poistumaan. Osana näitä tapahtumia löydettiin myös Siikavaaran kiljutehdas, joka hävitettiin ja valmis kilju kaadettiin maahan. Tämän myötä selvisi sekin, mistä korpelalaiset olivat saaneet juotavaa "Kaanaan hääjuhliinsa". Lisäksi Siikavaara joidenkin muiden ohella sai haasteen luvattomasta väkijuomien valmistuksesta. Tuolloin Pohjolan Sanomat totesi Muonion konstaapelin tietoihin perustuen korpelalaisia olevan enää parikymmentä.

Vuonna 1939 korpelalaisuus sai lopullisen iskun. Liikkeen piirissä oli kolme alaikäistä tyttöä tullut raskaaksi, mistä seurasi useita pidätyksiä sekä oikeudenkäynnit, jotka johtivat osan vankilaan, osan mielisairaalaan ja osan sakkoihin. Tuomiot eivät johtuneet uskonnollisista katsomuksista, vaan alaikäisiin kohdistuneesta haureudesta ja Ruotsin alkoholia koskevien valmistuslakien rikkomisesta. Tämän jälkeen korpelalaisuus haipui historian hämäriin, vaikka 1950-luvulla oli huhuja liikkeen elpymisestä. Toivo Korpela kuoli vuonna 1963, mitä ennen hänen mainitaan palanneen vanhoillislestadiolaisuuteen, Siikavaara puolestaan kuoli vuonna 1965.

Muutamia ajatuksia

Korpelalaisuus on kiinnostanut jo pitkään, aina liikkeen syntyajoilta lähtien. Lähdeluetteloni artikkelit ovat vain pieni otos niistä aikalaisuutisista, joita liike kirvoitti. Tuore elokuva kertoo, että aihe kiinnostaa yhä. Ja onhan siinä kieltämättä montakin asiaa, joihin uteliaisuus kiinnittyy.

Mutta onko siihen syytä? Epäröin tarttua aiheeseen, sillä  onhan näitä hämäriä lahkoja maailmassa pilvin pimein. Itse vierastan sitä, että herätysliikkeet ja kristilliset suuntaukset kiinnostavat suurta yleisöä lähinnä silloin, kun niihin liittyy jokin kohu. Sen sijaan tasapainoisemmat ja hiljaisemmat liikehdinnät jäävät huomiotta. En olekaan halunnut mässäillä korpelalaisten tekemisillä niin paljon kuin lähteet antaisivat myöten.

Otin tämän kuitenkin esitelläkseni aiheen ajankohtaisuuden vuoksi sekä ottaakseni esille ehkä hieman eri näkökulmaa kuin yleensä. Halusin pohtia, miksi kävi kuin kävi. Mikä suisti tämän lestadiolaislähtöisen ryhmän tällaiseen kierteeseen? Vaikuttavia tekijöitä on varmasti monia, mutta Korpelan haluttomuus olla laajemman liikkeen kontrollissa näyttää olleen iso vaikuttava tekijä. 

Hänen irtautuessaan vanhoillislestadiolaisuudesta hän veti tukijansa mukanaan, mutta koska hän ei ollut läsnä kuin osan vuotta nousi väistämättä uusia, paikallisia johtajia, jotka Korpelan poissa ollessa veivät liikettä uuteen suuntaan. Korpela siis kiinnitti väen itseensä, mutta jätti nämä suureksi osaksi vuotta oman onnensa nojaan. On mainittu, että noihin aikoihin kuoli moni Tornionjokilaakson merkittävä lestadiolaisvaikuttaja. Syntyi tyhjiö, jonka täyttivät Korpelan karisma ja Siikavaaran, Niemen ja Strålbergin apokalyptiset fantasiat, joita Jehovan todistajien levittämä materiaali ruokki. Syntyi soppa, joka vain sakeni sakenemistaan.

Lisäksi oli monia muita tekijöitä, kuten ruotsinsuomalaisten vaikea asema ruotsalaistamispaineiden alla, kommunismin leviäminen sekä lestadiolaisten kannalta vielä sekin, että samoihin aikoihin eli vuonna 1934 tapahtui vanhoillislestadiolaisuuden jakautuminen siten, että iso osa Ruotsin vanhoillislestadiolaisuutta erkaantui rauhansanalaislestadiolaiseksi liikkeeksi (olen tätä jakautumista käsitellyt lyhyesti täällä: Kirkkohistorian kahinaa: Lestadiolaisuuden hajaannusten lyhyt oppimäärä). Lestadiolaisuus oli siis samaan aikaan muutenkin käymistilassa.

Edellä useasti mainittu Väinö Havas tulkitsi vuonna 1935, jolloin korpelalaisuuden villeimmät hetket olivat vielä edessä, Kotimaalle asiaa seuraavasti:

"Uskon, että Jumala on sallinut kaiken kuvatun surkeuden tapahtua varoittavaksi esimerkiksi meille. Meidän on muistettava, että sinne, missä Herra rakentaa elävistä kivistä kirkkoansa, sinne ilmestyy pian sielunvihollinenkin pystyttämään kappeliaan kivistä, joilla saattaa olla oikea pinta, mutta joista sisäinen puhtaus ja elämä puuttuu."

Kyseinen tulkinta on tietysti lähestymistavaltaan uskonnollinen, mutta jääköön se loppukaneetiksi tarjoten sellaisen hengenmiehen näkemyksen tilanteesta, joka sai osan aikaa seurata läheltä noita myrskyisiä vaiheita.

Lähteet:

Wäinö Havas: Miten Korpelan hurmosliike on ymmärrettävissä? Kotimaa 30/1935, 26.4.1935. Verkkoversio: 26.04.1935 Kotimaa no 30 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

"Lentävän arkin pyhät" ristiretkellä. Helsingin Sanomat 117/1938, 3.5.1938. Verkkoversio: 03.05.1938 Helsingin Sanomat no 117 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kiljutehdas oli käynnissä korpelalaisten päämajassa Siikavaarassa. Pohjolan Sanomat 99/1938, 4.5.1938. Verkkoversio: 04.05.1938 Pohjolan Sanomat no 99 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Korpelalaisuus elää edelleen Pohjois-Ruotsissa. Rauhan Tervehdys 36/1936, 4.9.1936. Verkkoversio: 04.09.1936 Rauhan Tervehdys no 36 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Korpelalaisuus - mitä se oikein on? Pohjolan Sanomat 85/1935, 13.4.1935. Verkkoversio: 13.04.1935 Pohjolan Sanomat no 85 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Korpelalaisuus voimistuu yhä edelleen Tornionlaaksossa. Aamulehti 97/1935, 10.4.1935. Verkkoversio: 10.04.1935 Aamulehti no 97 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Nadja Mikkonen: Suomalainen lestadiolaispuhuja sai alulle niin hurjan uskonnollisen liikkeen, että lopputulosta käsiteltiin käräjillä. Yle 28.9.2024. Verkkoversio: Suomalainen lestadiolaispuhuja sai alulle niin hurjan uskonnollisen liikkeen, että lopputulosta käsiteltiin käräjillä | Yle Tiede | Yle

V. N.: Nähtyä ja kuultua suviretkiltä. Karjala 22/1935, 31.7.1935. Verkkoversio: 31.07.1935 Karjala no 202 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ari-Pekka Palola: Kahden kuoren suojassa. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia ! (1906-1945/1946). Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (2010).

Pohjois-Ruotsin suomalaiset vakavaa ja työteliästä väkeä. Savo 178/1939, 6.8.1939. Verkkoversio: 06.08.1939 Savo no 178 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Saarnaaja Korpelaa tapaamassa. Helsingin Sanomat 86/1935, 3.3.1935. Verkkoversio: 30.03.1935 Helsingin Sanomat no 86 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomalaisia karkoitetaan Pohjois-Ruotsista. Raahen Seutu 42/1935, 11.4.1935. Verkkoversio: 11.04.1935 Raahen Seutu no 42 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Paavo Viljanen: Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilla vallitsee nykyjään hengellinen lamakausi, mutta vieraileva suomalainen pappi otetaan kaikkialla ystävällisesti vastaan. Herättäjä 2/1937, 8.1.1937. Verkkoversio: 08.01.1937 Herättäjä no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Nuutinpäivä 7.1. ja 13.1.

 "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi" on luultavasti monelle tuttu sanonta. Tuttua voi olla myös se, että Nuutinpäivänä loppuu joulun viettäminen ja joillain alueilla kiertävät nuuttipukit. Kalenterista puolestaan voi perinteitä huonomminkin tunteva tarkistaa, että Nuutin nimipäivä on 13. tammikuuta.

Mutta miten kyseinen päivämäärä liittyy jouluun? Entä kuka oli Nuutti? Ja miksi tämän kirjoituksen otsikossa on kaksi päivämäärää? Näihin kysymyksiin yritän seuraavaksi vastata, vaikka hämmentävä vyyhti tämä on. Mutta aletaan vaikka siitä, että kuka oli Nuutti.

Tanskalaisten Knuut-pyhimysten ihmeelliset vaiheet

Tämä kysymys vie meidät ajassa vajaan tuhannen vuoden taakse Tanskaan. Siihen aikaan William Shakespearen Hamlet -näytelmässä Marcelluksen lausumat sanat "On jotain mätää Tanskanmaassa" olisivat olleet kerrassaan kuvaavat. Valtataistelut näet repivät maata eikä korkea yhteiskunnallinen asemakaan turvannut henkikultaa. 

Tämän sai kokea myös Knud eli Knuut IV (s. 1043, kuningas vuosina 1080-1086). Hänen mainitaan olleen läheisissä väleissä kirkon kanssa, mahdollisen henkilökohtaisen hurskauden lisäksi myös siksi, että hän haki siltä tukea ylimysten vallan heikentämiseksi ja monarkian vahvistamiseksi. Vuonna 1085 hän vaati Knuut Suuren sukulaisen ominaisuudessa Englannin kruunua ja alkoi valmistella yhdessä Flanderin kreivin (jonka sisko oli Knuutin vaimo) ja Norjan kuningas Olavi III:n kanssa hyökkäystä Englantiin.

 Suunnitelma kuitenkin keskeytyi, sillä laivaston väki koostui paljolti talonpojista, joitten olisi pitänyt päästä sadonkorjuuseen. Knuut ei ollut uskaltanut lähteä liikkeelle aiemmin pelätessään Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisaria Henrik IV:ttä, joka oli huonoissa väleissä sekä Flanderin että Tanskan kanssa. Laivaston väki alkoi kyllästyä odotteluun ja valitsi puolestapuhujakseen Knuutin veljen Olufin. Knuut vangitsi epäluuloisena veljensä ja passitti tämän Flanderiin, mutta hyökkäyskin lykättiin myöhempään.

Sitten kuninkaan veropolitiikkaa vastustaneet ylimykset saivat liikkeelle talonpoikaiskapinan. Knuut pakeni lopulta Odensessa sijainneeseen kirkkoon, mutta kapinalliset murtautuivat sisään tappaen Knuutin seurueineen. Kuninkaaksi nousi velipoika Oluf, joka sai lisänimen Hunger, 'Nälkä', viitaten valtakautensa katovuosiin. Niiden perusteella häntä sitten epäiltiin veljensä kuoleman järjestämisestä, mistä Jumala olisi kostanut huonoilla sadoilla. Vuonna 1101, Olufin jo kuoltua, Knuutista tulikin Knuut Pyhä ja Tanskan suojeluspyhimys.

Knuut Pyhästä ei tullut Englannin valloittajaa, mutta pyhimyksenä hän jäi 
historiaan. Ohessa Christian Albrecht von Benzonin (1816-1849) tulkinta hänen 
kuolemastaan vuodelta 1843. Wikimedia Commons: File:Christian-albrecht-von-benzon, the death of Canute the Holy.jpg - Wikimedia Commons

Varsinainen Nuutti on kuitenkin Knuut Pyhän vähemmän tunnettu veljenpoika, Knud Lavard (s. n. 1090 - k. 7.1.1131). Lavard ei muuten ole nimi, vaan englannin lordia vastaava titteli. Knudin isä oli Tanskan kuningas Erik Ejegod, mutta tämän kuollessa oli Knud vasta alle kymmenvuotias. Niinpä kuninkaaksi tuli Knudin setä Niels eli Niilo Sveninpoika, joka oli myös Knuut Pyhän veli ja viides kuningas samasta veljessarjasta. Knud aikuistui ja pärjäsi ihan hyvin. V. 1115 setä teki hänestä Slesvigin jaarlin, hän soti lähitienoon slaavilaisia vendejä vastaan ja näiden ruhtinaan kuoltua sai itsensä nimitetyksi uudeksi ruhtinaaksi kukistaen myös vendiruhtinas Niklotin kapinan.

Niilon poika Maunu alkoi kuitenkin kadehtia serkkupojan menestystä pitäen tätä uhkana kruunulleen. Kun kuningas ei puuttunut asiaan tarttui Maunu toimeen ja murhautti Knudin 7.1.1131 tämän ollessa menossa tapaamaan serkkuaan, Knuut Pyhän tytärtä Ceciliaa.

Knud olisi voinut unohtua historian hämäriin, mutta hänen murhaamisensa johti kapinaan. Se huipentui Fotevikin taisteluun v. 1134, jossa Maunu sai surmansa ja kuningas Niilo pakeni joutuen itsekin myöhemmin surmatuksi. Monien taistelujen jälkeen Knudin poika, joka oli syntynyt vasta isänsä kuoltua, nousi valtaistuimelle v. 1157 saaden myöhemmin nimen Valdemar I Suuri. Hän järjesti myös sen, että isäukko julistettiin pyhäksi. Muistopäiväksi tuli 7. tammikuuta kuolinpäivän mukaan. Se on Knud Lavardin muistopäivänä edelleen ainakin Tanskassa, Islannissa ja Saksassa.

Knud Lavard kuvattuna Tanskan Vigerstedin kirkon seinämaalauksissa. 
Sotaisat varusteet ja kukkaseppele muodostavat hupaisan yhdistelmän.
Wikimedia Commons: File:Knut Lavard.jpg - Wikipedia

Kummallisia kalenterikiemuroita

Suomessakin oli sama päivämäärä aina vuoteen 1708 asti, jolloin nimipäiväksi muuttunut muistopäivä siirrettiin 13. tammikuuta kohdalle. Ruotsin puolella tuo muutos oli tehty jo 1600-luvulla. Koska loppiainen oli ollut viimeinen joulun pyhä oli Knudin eli Nuutin päivä vakiintunut joulun päätöspäiväksi. Kuten myöhemmin tästä ilmenee, muisti kansa tämän yhteyden vielä pitkään päivän vaihduttuakin.

Mutta miksi se sitten vaihtui? Kustaa Vilkuna on pohdiskellut asiaa Vuotuinen ajantieto -kirjassaan, ja olen paljolti hänen varassaan. Useissa keskiaikaisissa lähteissä joulurauha päättyi 7. tammikuuta eli vanhana Nuutin päivänä. Ajatus oli tosiaan se, että loppiainen pyhäpäivänä kuului vielä joulurauhan piiriin ja sitten koitti paluu arkeen. (Loppiaisesta olen kirjoittanut täällä: Kirkkohistorian kahinaa: 6.1. Loppiainen, idän tietäjien ja Jeesuksen kasteen juhla

Vanhoissa ruotsalaisissa kalentereissa oli kuitenkin 13. tammikuuta nimenä Octava epiphanie Domini, 'Herran ilmestymisen oktaava' eli siis kahdeksas päivä loppiaisesta. Toinen nimi päivälle oli 20.de dag jul eli 20. päivä joulua. Eräissä Ruotsin keskiaikaisissa maakuntalaeissa juuri tämä päivä esiintyy joulurauhan lopettajana.

Nuuttipukkiperinne ei ole vain suomalainen juttu. Tässä nuuttipukkeja, tai oikeammin "julknutar",
'jouluknuutteja' Ruotsista vuonna 1922. Wikimedia Commons: File:Julknutar 1922.jpg - Wikimedia Commons

Löytyi siis kaksi vaihtoehtoista joulurauhan päätöspäivää. Joidenkin tutkijoiden mukaan 20 päivän juhlakausi omaisi pitkät pohjoismaiset perinteet vuoden pimeimmän kuukauden ollessa pyhä ja vaarallinen aika, jolloin oli parasta pysytellä kotosalla. Tämä ilmeisesti esikristillinen (ja ehkä lähinnä enemmän Pohjanlahden länsipuolella?) vaikuttanut perinne korvautui kuitenkin loppiaisella ja sitä seuranneella Nuutilla niin, että se näkyi sananparsissakin, kuten "Knut körer Julen ut", tai suomalaisittain "Hyvä Tuomas [21.12.] joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi". Nimen näin vakiinnuttua se sitten vain siirrettiin tuon 20. päivän jakson kanssa sopivaan 13. tammikuuta. Kirkollisesti sitä saattoi sitten ajatella loppiaisen jälkipyhänä, joka siten korosti sen arvoa juhlana. 20 päivän joulujakso näkyy muuten hyvin ruotsalaisissa sanonnoissa, kuten "tjugondag Knut körs julen ut" tai "tjugondag Knut kastas granen ut", eli Nuuttina joulukuusi lentää ulos.

Nuuttina joulu siivotaan pois nuuttipukkien auttamana

1800-luvun lopulta oleva nuuttipukin naamari on varsin hurja ilmestys. 
Suomen kansallismuseon Kansatieteelliset kokoelmat: naamari; joulupukin naamari; nuuttipukin naamari | Suomen kansallismuseo | Finna.fi

Nuutin päivän merkitys on kuitenkin ollut lähinnä joulun lopetus ja paluu arkeen. "Knuutin knuppi, joulun loppu, sontarikko käteen, kaalikuppi eteen". Mutta jotta paluu arkeen onnistuisi piti joulu tietysti siivota pois, ja sen helpotukseksi tuhottava ylijääneet jouluoluet. Nuuttipukkiperinteen alkuperäisessä muodossa ovatkin nuoret miehet ja naisetkin kiertäneet hassusti pukeutuneina talosta taloon pyrkimyksenä juoda kylän oluttynnyrit tyhjiksi. Miehet saattoivat pukeutua naisiksi, naiset miehiksi. Miehillä oli yllään olkilyhteitä, turkki nurinpäin, liina silmillä maskina tai kasvot mustaksi noettu. Karnevaalimeininki siis.

Nämä seurueet saattoivat laulaakin, ja ilman juomaa jäädessään myös uhkailla. Joskus kiertely alkoi jo loppiaisiltana, mutta yleensä vasta Nuuttina. Ne talot, joista oli tarjottavia saatu merkittiin liidulla, etteivät muut erehtyneet samaan taloon tyyliin "Nuutti on saatu; On saatu". Runsas tarjoilu saattoi saada piirtämään niin monen haarikan kuvan kuin oli talossa tarjottu. Tuollainen piirros sai olla koko talven talon ylpeytenä. Olut voitiin myös kerätä saaviin ja kuljettaa kylän suurimpaan tupaan joulun viimeisiä pitoja varten.

Nuutti ja nuutinmorsian Iitin Myllylässä vuonna 1929. Iitti olikin itäisimpiä 
paikkoja, jossa nuuttipukkiperinne eli vielä varsin myöhään. Museoviraston 
Kansatieteen kuvakokoelma: nuutti ja nuutinmorsian | Museovirasto | Finna.fi

Nuuttipukit noudattivat pitkään alkuperäistä 7. tammikuuta ajankohtaa, vaikka luultavasti jo varhain on myös ollut siirtymää 13. tammikuuta. Vuonna 1972 työmarkkinajärjestöjen toiveesta loppiaisesta tuli kuitenkin liikkuva juhlapyhä, joka katkaisi loppiaisen ja Nuutinpäivän yhteyden. Vaikka loppiainen palasi vuonna 1992 vanhalle 6. tammikuuta paikalleen oli Nuutinpäivän vietto vakiintunut jo nimipäivälle 13. tammikuuta. Nyt sen palauttaminen voisi olla työlästä ihmisten totuttua nykyiseen, helposti kalenterista löytyvään päivään.

Nuuttipukkiperinteen alue on vaihdellut ja kaventunut. 1930-luvulle asti nuuttipukit kiersivät laajalti Varsinais-Suomessa sekä Etelä- ja Lounais-Hämeessä. Idempänä olivat nuuttipukit kiertäneet vielä vuonna 1939 Iitin Lyöttilän kylässä, mutta sitten talvisota, sorkkatauti ja jatkosota toivat niin pitkän tauon, ettei kiertäjiä sen jälkeen enää löytynyt. Nykyään perinne elää vahvimmin Satakunnan ja Vakka-Suomen tienoilla, ilmeisesti paikoin muuallakin. Kiertäjät ovat tosin nykyään lapsia ja olutpalkkiot ovat hävinneet. Tapa muistuttaakin lähinnä virpomista tai Halloween -karkkien keräämistä.

Tammikuussa 1960 otettu kuva nuuttipukkeina kiertävistä uusikaupunkilaisista 
lapsista kuvastaa perinteen nykymuotoa lasten naamiais- ja herkunkeruupäivänä.
Uudenkaupungin museo, Ugin museon valokuvakokoelma: nuuttipukit, naamioituneita lapsia nuutinpäivänä; henkilökuva | Uudenkaupungin museo | Finna.fi

Nuutinpäivän vietto on siis irronnut alkuperäisestä yhteydestään loppiaisen luota, siten myös ikävästi hämärtäen loppiaisen merkitystä. Kuitenkin se on nykyiselläänkin hauska perinne ja antaa myös mahdollisuuden venyttää joulun viettoa varsin pitkälle. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin sen verran vanhoillinen, että ainakin tältä osin vastustan vuoden 1708 kalenteriuudistusta ja heitän kuusen vanhana Nuuttina 7. tammikuuta mäkeen. Kukin toimikoon tässä kuitenkin halunsa mukaan.

Lähteitä:

Canute IV. Britannica: Canute IV | Viking ruler, Christian reformer | Britannica

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto (1985)

Tarina ruotsalaiselta hautausmaalta: lähetysmies Johannes Neander (1846-1895)

JOHANNES NEANDER (1846-1895)

Matkatessani Ruotsissa majoituin myös Finspångin kunnassa vanhassa Risingen kirkonkylässä. Majapaikkana toimi vanha pitäjäntupa, joka nykyään on Ruotsin suomenkielisen Kansanlähetyksen lähetyskoti majatalopalveluineen. Vieressä sijaitsee entinen koulurakennus ja vastapäätä Risingen vuonna 1849 valmistunut kirkko. Mitä idyllisin kokonaisuus siis.

Uteliaisuuttani aloin selvittää, oliko paikkakunnalla vaikuttanut kirkkohistoriallisesti kiinnostavia henkilöitä. Silloin törmäsin Risingen kirkkoherrana vuosina 1886-1895 toimineen Johannes Neanderin (1846-1895) nimeen. Hänen vaiheensa alkoivat kiinnostaa, ja päätin etsiä hänen hautaansa kirkkomaalta. Ennen kuin ehdin sinne kävimme vilkaisemassa muutaman kilometrin päässä ollutta Risingen vanhaa kirkkoa. Silloin yllätyksekseni löysin Neanderin haudan sieltä, sitä erityisesti etsimättä. Tämä ja eräs myöhempi tapaus matkallamme vaikutti siihen, että vakuutuin tarpeesta kertoa Neanderin tarina.

Tässä kuvassa tarinamme päähenkilö on jo vanhempi 
pappismies. Hän ei kuitenkaan tullut pappissuvusta, vaan 
oli torpparin poika. Kuvan lähde Rötter.se: #194967 (rotter.se)

Saarnaajan pojasta saarnaaja

Johannes Neander syntyi 16. lokakuuta 1846 Ruotsin Vångassa Itä-Götanmaalla viidentenä yhdeksästä sisaruksesta, joista osa tosin kuoli pieninä. Hänen vanhempansa olivat torppari Anders Fredrik Nilsson (1810-1868) ja tämän vaimo Johanna Larsdotter (1816-1890). Isä Anders oli torpparintyönsä ohessa kolportööri, maallikkosaarnaaja, joka samalla levitti kristillistä kirjallisuutta. Häntä on pidetty yhtenä sen ajan Ruotsin tunnetuimmista maallikkosaarnaajista, joka yhdessä parin muun kanssa oli keskeisessä roolissa 1850-luvulla pohjoisella Itä-Götanmaalla alkaneelle evankeliselle eli roseniolaiselle liikehdinnälle. Anders kuoli saarnamatkalla Mästerbyn Ejmundsbyssä Gotlannissa vuonna 1868.

Neanderin isä Anders oli arvostettu maallikkosaarnaaja. 
Hänen esimerkkinsä oli varmaan innoittamassa nuorta Johannesta 
pappisuralle.
Kuvan lähde Svenska män och kvinnor. Biografisk uppslagsbok 5. Lindorm-O. (1949).

Tuolloin pojasta oli jo kovaa vauhtia kasvamassa sananjulistaja hänestäkin. Jo 14-vuotiaana hän oli päättänyt haluavansa pastoriksi. Hän alkoi opiskella vuonna 1862 18-vuotiaana ensin Linköpingissä, minkä mahdollisti apulaispastori Dahlbergerin antama yksityisopetus, hän näet oli huomannut pojan lahjakkuuden. Linköpingistä hän jatkoi vuonna 1863 Norrköpingissä ja tuli Uppsalan yliopiston opiskelijaksi vuonna 1868. Vuonna 1873 hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon ja vuonna 1876 teologisen tutkinnon saaden samana vuonna Uppsalassa pappisvihkimyksen.

Hän oli kuitenkin jo opiskelujen aikana ollut aktiivinen niin kristillisessä järjestötoiminnassa kuin myös opetustyössä, joista kumpikin puoli näytteli myös jatkossa keskeistä osaa hänen elämässään. Hän näet oli opiskeluaikanaan vuosina 1871-1874 Uppsalan kaupunkilähetyksen hallituksen jäsen sekä vuosina 1873-1876 Fjellstedtin koulun (Fjellstedtska skola) opettajana Uppsalassa. Kyseinen koulu oli nimetty pastori ja lähetysmies Peter Fjellstedtin (1802-1881) mukaan ja siellä painotettiin erityisesti klassisia kieliä eli latinaa ja kreikkaa.

Lähettien kouluttajana ja lähettäjänä

Vuosina 1876-1888 Neander toimi Johannelundin lähetysinstituutin rehtorina Tukholmassa. Instituutti koulutti lähetystyöntekijöitä ja evankelistoja vahvassa yhteydessä roseniolaisen herätyksen pohjalta syntyneeseen Evankeliseen isänmaansäätiöön (Evangeliska fosterlandsstiftelsen, EFS). Hän olikin samalla säätiön ulkolähetysosaston esimies toimittaen vuosina 1880-1888 myös järjestön lähetyslehteä.

Neanderin työkauteen osui myrskyisiä aikoja, kun Paul Petter Waldenströmin (1838-1917) subjektiivinen sovitusoppi sekä yksityinen ehtoollisenvietto johtivat Waldenströmin ja tämän kannattajien eroamiseen säätiöstä ja Ruotsin kirkosta perustaen oman vapaakirkon, Ruotsin lähetysliiton vuonna 1878 (Waldenström tosin erosi Ruotsin kirkon pappisvirasta vasta 1882).

Huolimatta hajaannuksen tuomista väen ja voimavarojen hupenemisesta Evankelisessa isänmaansäätiössä onnistuttiin 1860-luvulla aloitettua lähetystyötä Itä-Afrikassa jatkamaan, minkä lisäksi vuonna 1877 avattiin uusi lähetyskenttä Intiassa. Vaikka Neander ei varmasti tehnyt näitä ratkaisuja yksin kertovat ne hänen kyvykkyydestään toimia johtajana vaikeassa tilanteessa. Alettiinpa hänen kaudellaan myös kouluttaa Johannelundissa eritrealaisia kristittyjä evankelistoiksi synnyinseudulleen Afrikkaan, aloittaen neljästä.

Onesimus Nesib (n. 1860-1931) oli yksi ensimmäisistä Johannelundissa koulutetuista afrikkalaisista. Hän opiskeli siellä vuosina 1876-1881. Kuva Wikimedia Commons.

Kirkkoherran äkkikuolema

Vuonna 1886 hänet valittiin Risingen kirkkoherraksi, tosin hän astui virkaan vasta vuonna 1889. Risinge sijaitsee Itä-Götanmaalla pohjoiseen Neanderin synnyinpitäjästä Vångasta. Vuonna 1891 hänet valittiin lääninrovastiksi. Neander kuoli 25. helmikuuta 1895. Hän oli saarnannut tavalliseen tapaan laskiaissunnuntain messussa 24. helmikuuta, mutta yöllä hän nukkui huonosti ja heräsi pahaan päänsärkyyn. Päivällisajan tienoilla hän tunsi rinnassaan rajua kipua ja menehtyi pian saman päivän iltana.

Risingen vuonna 1849 valmistuneessa kirkossa sai Neander toimia sananjulistajana. Kuva itse otettu.

Hänet haudattiin 10 päivää myöhemmin Risingen vanhan kirkon hautausmaalle, jossa jo lepäsi 15-vuotiaana menehtynyt tytär Ester (1879-1894). Neander oli jo vuonna 1876 avioitunut Johanna Maria Edmanin kanssa. Lapsista täysi-ikäisiksi elivät tytär Anna Maria (1877-1955), joka avioitui opettaja Karl Oskar Wärnströmin kanssa, sekä poika Johannes Natanael Neander (1881-1929), valokuvaaja, joka avioitui Emelia Kristina Svenssonin kanssa. Kummallakin lapsista oli jälkeläisiä.

Neander julkaisi erityisesti lähetysaiheista kirjallisuutta. Sitä ei liene suomennettu, mutta vuonna 1887 Finland -lehdessä mainostettiin hänen skotlantilaisesta Intian-lähetistä Alexander Duffista tekemäänsä kirjasta ja vuonna 1889 samassa lehdessä Missionsbibliotek för folket -sarjan neljättä ja viidettä osaa. Postuumisti 1916 julkaistu saarna- ja kirjoituskokoelma Manande vittnesbörd ei liene levinnyt Suomessa.

Risingen keskiaikaisen pyhän Marian kirkon hautuumaalla on Neanderin, hänen vaimonsa sekä tyttärensä viimeinen leposija. Kuva itse otettu.

Uudenvuodenlaulun jäljillä

Kuitenkin ainakin jotkut Suomessa ovat tunteneet hänen laulunsa. Nyt pieni muisto matkaltani. Yövyimme myös Itä-Götanmaan Falketorpissa Evangelisk Luthersk Mission - Bibeltrogna Vänner -järjestön tiloissa. Kyseinen järjestö erkani Evankelisesta isänmaansäätiöstä vuonna 1911 katsottuaan sen lipsuneen Raamatun auktoriteetista Jumalan sanana myös Vanhan testamentin osalta. Tämä jako liikkeessä tapahtui siis vasta Neanderin kuoleman jälkeen.

Selailin majapaikkamme kirjahyllyä ja tartuin järjestön laulukirjaan Lova Herren. Silloin huomasin, että siellä on yksi Neanderin sanoittama laulu! Löytämässäni versiossa Neanderin laulu oli numero 132, alkaen sanoilla Huru hastigt de flyr, våra dagar och år. Jälkikäteen huomasin, että Lova Herren -kirjasta on tehty vuonna 2020 uusi versio, jossa laulun numero on 114 ja se alkaa nyt sanoilla Tänk så hastigt de flyr, våra dagar och år. Molemmissa se kuuluu uudenvuodenlaulujen osastoon. Neander on kirjoittanut laulun vuonna 1888, ja se on ollut myös EFS:n Sionstoner -laulukirjassa. Vuodesta 1986 lähtien EFS on käyttänyt Ruotsin kirkon virsikirjaa lisäviholla höystettynä, eikä Neanderin laulu ole enää mahtunut siihen.

Neanderin hauta osui silmiini aivan sattumalta, sillä olin aikonut etsiä sitä Risingen uudemmalta hautausmaalta. Kuva itse otettu.

Mutta on tuo laulu tunnettu myös Ruotsin rajojen ulkopuolella. Yhdysvalloissa ruotsalaiset siirtolaiset perustivat oman kirkon, lyhyeltä nimeltään Augustanasynoden. Vuonna 1891 heidän parissaan julkaistiin laulukirja Hemlandssånger, jonka uudenvuodenosastossa numerolla 44 oli myös tämä Neanderin laulu.

Mutta löysinpä todisteen siitä, että Neanderin veisu tunnettiin myös Suomessa, ja vielä kauan hänen kuoltuaankin. Löysin näet Kansalliskirjaston sivuilta lehden I Rätt Spår, joka oli ruotsinkielinen Suomen rautatieläisten kristillisen yhdistyksen lehti. Vuoden 1934 yhdessä numerossa oli lainattu laulusta pari säettä otsikolla Vid årsskiftet, ja vuonna 1935 lehdessä oli ruotsalaisen Natanael Beskowin (1865-1953) hengellinen kirjoitus. Monet varmaan tietävät hänen vaimonsa, lastenkirjailija ja kuvittaja Elsa Beskowin (1874-1953).

I Rätt Spår ("Oikeilla raiteilla") oli suomalainen 
rautatieläisten kristillinen lehti, jossa Neanderin laulukin tunnettiin.

Natanael Beskow sanoitti itse useita hengellisiä lauluja, joista meillä Suomessa tunnetuin lienee useampaan hengelliseen laulukirjaan päässyt Synnit poissa, autuutta oi ('"Utan synd" - saliga ord'), mutta tuossa kirjoituksessaan hän oli kuitenkin lainannut paria säkeistöä Neanderin laulusta. Artikkelin nimi oli När dödsbudet kommer..., ja siihen sopivat hyvin Neanderin ajan rientämistä kuvaavat säkeet.

Mutta millainen siis on tuo laulu? Siinä lauletaan ajan rientämisestä, sen oikein käyttämisestä ja pyydetään siihen Herran apua. Sanat kirjoittaessaan hän oli 42-vuotias. Kun luen hänen säkeitään vuosista, jotka pakenevat kuin virta, joka uppoaa mereen en voi olla ajattelematta niin hänen isänsä äkillistä kuolemaa kuin myös Neanderin omaa äkillistä lähtöä 48-vuotiaana. 

Lova Herren -kirjassa laulu on 5-säkeistöinen, mutta kirjoitan tähän alle ne säkeet, jotka oli kirjoitettu edellä mainittuun rautatieläisten lehteen ja yritän kyhätä jonkinlaisen raakakäännöksen näistä säkeistä heille, joilta ruotsi ei taitu:

1. Huru hastigt de fly, våra dagar och år,

ja, det såsom flöge vi bort.

Som den härliga sommar och blommande vår

är vårt jordeliv, ack, huru kort!

Som en nattväkt framskrider, omärkligt förgår,

så försvinna för oss våra år.

(1. Kuinka nopeasti karkaavat päivämme ja vuotemme,

kuin lentäisimme pois.

Kuin ihana kesä ja kukkiva kevät

on maallinen elomme, voi, niin lyhyt!

Kuin yövartio etenee huomaamatta päättyen

niin katoavat meidän vuotemme.)

2. Huru hastigt de fly, våra dagar och år,

lika strömmen, som sjunker i hav.

För var knäpp, varje slag, som här pendelen slår,

utav livet ett stycke klipps av.

Snart ock framme vid gränsen envar av oss står,

då de flytt, våra dagar och år.

(2. Kuinka nopeasti karkaavat päivämme ja vuotemme,

kuin virta, joka uppoaa mereen.

Sillä jokainen napsahdus, jokainen isku, jonka heiluri lyö,

leikkaa palasen elämästämme.

Pian myös jokainen seisomme sen rajan edessä,

jonka taa muuttivat nuo päivämme ja vuotemme.)

3. Huru hastigt de fly, våra dagar och år.

Uti stoftet vi böja oss ned.

Och vi bedja: för Frälsarens pina och sår,

för den smärta på korset han led,

ack, förlåt oss, o Fader, vår syndaskuld svår,

som vi hopat det lyktade år!

(3. Kuinka nopeasti karkaavat päivämme ja vuotemme.

Me tomussa kumarramme.

Ja rukoilemme: Vapahtajan piinan ja haavojen tähden,

hänen ristillä kärsimänsä kivun tähden,

oi, armahda meitä, oi Isä, vaikeassa syntivelassamme,

jonka kokosimme kuluneena vuonna!)

4. Och om nådigt du skänker oss ännu ett år,

o, giv kraft med förlåtens frid!

Låt oss märka, att städs vid vår sida du går,

att vi manligt må kämpa vår strid,

att vår fiende aldrig besegra oss får

i det kommande okända år.

(4. Ja jos armollisesti suot meille vielä yhden vuoden,

oi, anna voimaa anteeksiantamuksen rauhassa!

Anna meidän huomata, että palvelukseesi ottaen kuljet vierellämme,

että olisimme miehekkäät taistelussamme,

ettei vihollisemme koskaan kukistaisi meitä

tulevana tuntemattomana vuotena.)

(Täältä voitte lukea viidennen säkeistön sekä kuunnella ainakin yhden sävelvaihtoehdon laululle: Sionstoner 2023: O så hastigt de flyr )

Miksi muistella Neanderia?

Niin, koin siis, että Neanderin tarina on kerrottava, vaikka se ei herättäisikään suomalaisessa lukijassa suuria intohimoja. Mitätön mies hän ei ollut, olihan hänellä tärkeä rooli kristinuskon levittämisessä Itä-Afrikassa ja Intiassa.

Hänen maallinen elonsa päättyi yllättäen ja suhteellisen varhain. Kuitenkin omassa laulussaan hän oli itse tiedostanut ja tunnustanut elämän ailahtelevuuden ja lyhyyden. En tiedä paljonko hän ehti asiaa ajatella ennen yllättävää kuolemaansa, mutta hänen hautakivensä ainakin julistaa taivastoivoa, oikeastaan taivasvarmuutta. 

Siihen on näet kirjoitettu Luukkaan evankeliumin 18. luvun 31. jakeesta sanat: Se, vi gå upp till Jerusalem ("Katso, me menemme ylös Jerusalemiin"). Niin, Neander on kuollut, mutta hänen hautakivensä julistaa edelleen rohkeasti sen ääreen pysähtyville hänen muuttoaan Jumalan luo, taivaalliseen Jerusalemiin.

Neanderien hauta julistaa siirtymistä taivaalliseen Jerusalemiin. Kuva itse otettu.

Lähteet:

Lova Herren

Svenska män och kvinnor. Biografisk uppslagsbok 5. Lindorm-O. (1949). Verkkoversio: http://runeberg.org/smok/5/0450.html (hakusana 'Neander, Johannes' ja 437 (Svenska män och kvinnor : biografisk uppslagsbok / 5. Lindorm-O) (runeberg.org) (hakusana 'Nilsson, Anders Fredrik').

15.12.1928 Evangeliskt vittnesbörd no 24 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

10.12.1887 Finland no 287 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

21.12.1889 Finland no 298 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

18.12.1887 Finland no 294 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

01.10.1935 I rätt spår : tidskrift utgiven av Järnvägsmannens kristliga förening i Finland no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

01.12.1934 I rätt spår : tidskrift utgiven av Järnvägsmannens kristliga förening i Finland no 10 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Mammas släkthistoria (rolferic.se)