Apteekkari evankeliumin asialla - Klas Henrik Ekroos (1845-1925)

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

KLAS HENRIK EKROOS (1845-1925)

Olen esitellyt tässä blogissa joitakin evankelisen herätysliikkeen varhaisia vaikuttajia, niin pappeja kuin maallikoitakin. Nyt haluan esitellä jälleen yhden merkittävän maallikon, nimittäin apteekkari Klas Henrik Ekroosin, jolla oli merkittävä rooli Suomen luterilaisessa evankeliumiyhdistyksessä sekä siitä erkaantuneessa Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland:issa. Tämä tutkimusmatka heittelee meitä ympäri maamme rannikoita Pernajasta Porvooseen, Viipuriin, Helsinkiin, Turkuun, taas Helsinkiin, Uusikaarlepyyhyn, jälleen Helsinkiin ja vielä Porvooseen tämän sympaattisen herran kanssa.

Tästä isoisämäisestä kuvasta Ekroos tunnetaan parhaiten. Hän olikin kuollessaan rakastettu vanhus evankelisten parissa yli kielirajojen. Kotimatkalla 1927.

Pernajasta Porvoon kautta Viipuriin

Klas Henrik Ekroos syntyi Pernajassa Bergbyn tilalla 30. joulukuuta 1845. Hänen vanhempansa olivat Pernajan nimismies Karl Ekroos, jonka sukujuuret olivat Paraisilla, ja tämän vaimo Sofia Lindroos. Isällä oli edellisestä avioliitosta kymmenen lasta, Sofian kanssa Klas Henrik sekä tämän sisko. Klas Henrik oli 11. yhteensä 12 lapsesta.

Äiti kuoli pojan ollessa kolmevuotias ja melko pian isäkin menehtyi surun murtamana. Niinpä Ekroos joutui elämään valtaosan lapsuudestaan ilman vanhempiaan. Kodin mainitaan olleen perinteinen, missä isä tiukkana virkamiehenä piti järjestystä ja äiti hoiti suurta taloutta. Kirkko ja uskonto olivat arvossaan. Vanhempien kuoltua vanhemmat sisaret, erityisesti siskokset Lova ja Tilda, johtivat taloutta ja huolehtivat veljiensä hoidosta sekä kasvatuksesta. Siskoksia pidettiin maaseudun emäntien esikuvina näiden leipoessa, pannessa kaljaa, kehrätessä ja kutoessa sekä neuloessa kotona kaikki veljiensä vaatteet.

Ekroosin lapsuudenkoti, Pernajan Bergby Senaatin kartaston kuvaamana. Wikimedia Commons:
 File:Senate Atlas, 1870–1907. Sheet IX 34 Porvoo.jpg - Wikimedia Commons

Ekroos kävi Porvoossa alkeiskoulun ja lukiolaiseksi tultuaan aikoi opettajaksi. Alan vaikeuksista kokemusta omannut isoveli kehotti kuitenkin luopumaan ideasta ja tämä yhdessä taloudellisten haasteiden kanssa sai Ekroosin keskeyttämään opinnot ja siirtymään isoveljensä palvelukseen tämän apteekissa Viipurissa.

Rukoushetket apteekin kellarissa

Juuri Viipurissa tämä nuori apteekkioppilas konfirmoitiin v. 1862. Tuossa tilaisuudessa hän koki voimakkaan herätyksen. Synninhätä sai hänet etsimään sielunsa pelastusta. Hän alkoi käydä ahkerasti jumalanpalveluksissa ja lukea Raamattua. Jopa kesken työpäivän hän saattoi kokea tarvetta rukoukseen niin, että hän meni apteekin rohdoskellariin, jossa polvistui kylmälle kivilattialle. Hän oli myös yhteydessä muihin, jotka tutkivat aktiivisesti Raamattua.

Ekroosin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Myöhemmin Ekroos toimi saman yhdistyksen puheenjohtajana. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Ekroosin vakavahenkisyyttä lisäsi hänen sairautensa, joka usein aiheutti ankaraa vilua ja pitkäaikaista katarria. Hän ei silti laiminlyönyt työtään apteekissa ja valmistui v. 1865 farmaseutiksi. Hänen hengellinen herätyksensä vain voimistui ja v. 1867 päiväkirjansa kertoo rehellisesti sekä noin 21-vuotiaan kirjoittajansa uskonilosta että kamppailuista. Tästä pari otetta:

"Helmik. 6 p. Iloa, sanomatonta rauhaa Jumalassa. - Lukenut sanaa ja rukoillut. - Olen Jumalan lapsi. - Olkoon minulla rakkautta Jeesukseen, sillä hän on ensin rakastanut minua. Jos kurja sydämeni tuomitsee minua, niin on kuitenkin Jumala suurempi kuin minun sydämeni ja tietää kaikki. Rakkaus on lain täyttymys."

"Helmik. 7 p. Alkanut päivän rukouksella - lukenut Luukkaan 3 luvun, siitä paljon lohdutusta. Illalla lukenut ensiksi Lindbladin uskontodistajia, rukoillut sekä lukenut I Moos. 47 luvun. Oi, kuin autuasta tietää, että lunastajani elää. "Minä heissä ja he minussa." Tahdon vaikuttaa sillä paikalla, jonka Herra on osoittanut minulle, niinkauan kuin päivä on ja niin tuottaa kasvua Herran minulle antamalla leiviskällä. Köyhä. - Rikas. - Heikko. - Väkevä. Synti. - Armo."

"Maalisk. 28 p. Lepopäivä. - Työpäivä. - Fr. Sjölin; pitempi keskustelu hengellisistä asioista. - Myrskyissää [sic!] kurjassa sydämessä. Rukous henketön. - Oi, niin kylmää. - Tehnyt syntiä monella tavalla. 'Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois.' - 'Autuaat ovat, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan.' Elämän Herrassa minulla on elämä ja kyllin."

"Heinäk. 28 p. Ihmisen elämä on taistelua ja pahin ja vaarallisin vihollinen - hän itse."

Jo tuolloin Ekroosilla on ollut kytköksiä myös evankeliseen liikkeeseen, sillä päiväkirjan mukaan hän on lukenut ahkerasti muun muassa Sanansaattajaa ja Evankelista Viikkolehteä, minkä lisäksi hän oli kirjeenvaihdossa useiden uskonasiat vakavasti ottavan nuorukaisen kanssa, joista yksi oli Ludvig Wennerström. Tästä tuli aikanaan evankelisen liikkeen isän Fredrik Gabriel Hedbergin vävypoika.

Turun "hullu apteekkari"

Ekroos toimi jonkin aikaa Loviisassa ennen kuin muutti v. 1869 Helsinkiin, jossa hän suoritti v. 1870 proviisorin- ja apteekkarintutkinnon. Tuo Helsingin-jakso kesti kolme vuotta, jotka kuluivat opinnoissa, apteekissa ja hartauksissa. Tuolloin kaupungissa opiskelivat evankeliset Wennerström ja Kleofas Immanuel Nordlund, ja Ekroos osallistui näiden kanssa evankelisten kokouksiin.

Kleofas Immanuel Nordlundin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

V. 1872 Ekroos kutsuttiin töihin Turkuun Hjeltin apteekkiin. Kolmen vuoden elämä Turussa oli hänelle merkittävä. Kaupungissa oli vilkasta evankelisten toimintaa, johon Ekroos otti osaa. Hän myös kantoi tuolit vuokrattuun kokoushuoneeseen ja asetteli penkit, kutsui erityisesti nuoria mukaan sekä toimi hyvän lauluäänensä vuoksi "lukkarina" eli ilmeisimmin esilaulajana.

Turussa hän sai kuulla myös evankelisen liikkeen isän Fredrik Gabriel Hedbergin saarnaa, ja se auttoi häntä pääsemään aiemmasta suorituskeskeisestä uskostaan. Hän sai nyt kokea riemua armosta Kristuksessa. Tämä ei kuitenkaan passivoinut häntä, vaan rohkaisi entistä innokkaampaan todistamiseen. Apteekin asiakkaidenkin kanssa keskustelut ajautuivat usein uskonkysymyksiin. Kerran eräs nuori nainen suuttui, kun Ekroos kysyi oliko tällä rauha Jumalan kanssa ja uskooko tämä syntien anteeksi saamisen. Asiakas lähti kiukuissaan unohtaen ostosaikeensa, mutta kysymys vaivasi niin, ettei nainen saanut siltä rauhaa ennen kuin lopulta tuli takaisin apteekkiin antaen nyt myönteisen vastauksen Ekroosin kysymykseen.

Resepteihinkin Ekroos kirjoitti raamatunlauseita, ja Turussa häntä kutsuttiin nimellä "hullu apteekkari". Omiensa parissa häneen suhtauduttiin kuitenkin lämpimästi, ja eräskin muisteli pikkutyttönä tehtyä laivamatkaa, jolla Ekroos keräsi lapset  ympärilleen laulaen heidän kanssaan ja puhuen Vapahtajasta.

Kuva on vuodelta 1929, mutta tällä paikalla Linnankadun ja Kristiinankadun kulmassa toimi jo Ekroosin aikana Hjeltin apteekki. Siellä Ekroos hankki Turun "hullun apteekkarin" maineensa. Wikimedia Commons: File:Apteekki 1929.jpg - Wikimedia Commons

Ekroos oli aktiivinen Turun kristillisissä yhdistyksessä, toimien esimerkiksi Turun Rouvasväen Raamattuyhdistyksen sihteerinä edistäen erityisesti sen työtä sairaiden parissa.  Hän halusi omistaa elämänsä täysin Herran työlle ja haaveili lähetystyöstä. Hän pyrki ruotsalaiseen Fjellstedtin lähetyskouluun, mutta sai sieltä 29.7.1875 kielteisen vastauksen kuitenkin kehotuksella palvella Herraa tämän antamilla lahjoilla siinä kutsumuksessa, missä hän nyt oli.

Ensi kertaa Evankeliumiyhdistyksen työhön

Ekroos oli kirjoittanut aikeistaan Anders Silfvastille, joka puolestaan kertoi asiasta Kleofas Immanuel Nordlundille. Molemmat herrat olen esitellyt tässä blogissa ( Kirkkohistorian kahinaa: Evankeliumiyhdistyksen "keksijä", eläinlääkäri Anders Silfvast ja Kirkkohistorian kahinaa: Kleofas Immanuel Nordlund, evankelisuuden nuori tähti, jonka kannel soi kauniimmin). He olivat keskeiset toimijat siinä, että Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys oli perustettu v. 1873. Nyt Nordlund pyysi kirjeitse Ekroosia ryhtymään Evankeliumiyhdistyksen kirjastonhoitajaksi ja toimitusjohtajaksi.

Anders Silfvastin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Ekroos tarttui tarjoukseen ilolla muuttaen taas Helsinkiin. Hän levitti innolla yhdistyksen julkaisemia kirjoja ja osallistui paikalliseen toimintaan. Työ ei ollut vailla vastoinkäymisiä ja vastustusta, mutta se ei Ekroosia lannistanut. Juuri kovimman vastustuksen alueille hän halusi yrittää levittää yhdistyksen sanomaa ja kirjallisuutta.

 Kesällä 1876 hän avioitui raumalaisen Ida Fredriika Sjöblomin kanssa, jonka hän oli tavannut Turussa ja löytänyt tästä lämminsydämisen uskonsisaren. Avioliitosta tulikin onnellinen. Kun ensimmäinen lapsi, tytär, syntyi 1.9.1878 alkoi Ekroosista tuntua, etteivät tulot enää riittäneet Helsingissä elämiseen. Hän ei kuitenkaan halunnut rasittaa Evankeliumiyhdistystä vaatimalla isompaa palkkaa, vaan alkoi etsiä muuta työtä.

Uudenkaarlepyyn apteekkariksi

Niinpä Ekroos osti v. 1880 apteekin Uudestakaarlepyystä ja muutti sinne. Siellä apteekin hoito vei valtaosan hänen ajastaan, ja pienestä maaseutuapteekista kehittyi lähipitäjien ja -kaupunkien keskusapteekki. Perhekin kasvoi kolmella tytöllä ja kahdella pojalla. Ekroos toimi myös kaupunginvaltuustossa sekä Vaasan pankin Uudenkaarlepyyn haaraosaston johtajana.

Hengellinen aktiivisuus ei kuitenkaan hiipunut. Hän myös tarjosi apteekin suurta salia kokouspaikaksi vieraileville papeille ja maallikkosaarnaajille. Siellä paikkakunnan herrasväki istui rinnan käsityöläisten, seminaarilaisten ja köyhien mummojen kanssa kuulemassa milloin jotakuta maalaisrovastia, milloin helsinkiläistä räätälisaarnaajaa. 

Ekroos myös rakennutti omalla kustannuksellaan rukoushuoneen, jonka lahjoitti Uudenkaarlepyyn seurakunnalle. Siellä saarnasivat sekä papit että maallikkosaarnaajat ja jos saarnaajaa ei löytynyt hän luki itse kirjoittamansa saarnan.

Uudenkaarlepyyn kirkko 1890-luvun alussa A. Th. Böökin kuvaamana. Tältä se siis näytti Ekroosin asuessa Uudessakaarlepyyssä. Lahden museoiden kuvakokoelmat: Uusikaarlepyyn kirkko; ulkokuva, kuvattu lounaasta | Lahden museot | Finna.fi

Elämä Uudessakaarlepyyssä oli myös raskasta aikaa. Hän oli useamman kerran lähellä kuolemaa keuhkotulehduksen vuoksi. Traagisinta oli kuitenkin vaimon menehtyminen aivokalvontulehdukseen helmikuussa 1888. Jäätyään yksin ison lapsikatraan kanssa Ekroos avioitui edesmenneen vaimonsa lapsuuden ja nuoruuden ystävän Edla Emilia (Emmy) Paneliuksen kanssa, joka oli myös kotoisin Raumalta. Myös tämä liitto muodostui onnelliseksi.

Ekroos edusti Pietarsaaren rovastikuntaa sen maallikkoedustajana kirkolliskokouksissa v. 1886 ja 1893. Mielenkiintoista kyllä hän suhtautui myönteisesti v. 1886 julkaistuun uuteen virsikirjaan, joka sai yleensä herätysliikeväessä kritiikkiä ja pidettiin muutenkin lähinnä kompromissina, joka ei tyydyttänyt juuri ketään.

Sairaalloisuuden vuoksi Ekroos alkoi miettiä muuttoa pois Uudestakaarlepyystä, koska sen ilmasto ei soveltunut hänelle. Niinpä hän v. 1895 myi apteekkinsa ja muutti perheineen Helsinkiin. Perhe oli v. 1890 pienentynyt nuorimman pojan eli Väinön kuoltua. Lapset olivat myös lisäsyy muuttoon, sillä lapset tarvitsivat paremmat mahdollisuudet opiskeluun.

Jälleen Evankeliumiyhdistyksen työhön

Helsingissä oli Ekroosille kyllä mieleistä puuhaa. Hänet oli valittu jo v. 1894 Evankeliumiyhdistyksen johtokuntaan. Helsinkiin tultuaan Ekroosista tuli taas yhdistyksen kirjastonhoitaja ja v. 1896 hänet valittiin yhdistyksen puheenjohtajaksi. Hän oli tehtävässä vasta kolmas, sillä ensimmäinen puheenjohtaja valtioneuvos Adolf Moberg toimi tehtävässä aina kuolemaansa 30.4.1895 asti, ja hänen jälkeensä esittelijäsihteeri E.A. Forsell kuusi kuukautta. Vuosien ajan hän piti yhdistyksen vuosijuhlilla puheen sekä suomeksi että ruotsiksi, vaikka hänen suomensa mainitaankin olleen hieman huonoa.

Adolf Mobergin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Nyt Ekroos sai oikein kunnolla omistautua rakastamalleen evankeliumin asialle. Valitettavasti hän joutui heti alkuun siihen myrskyyn, jotka Härmän kokous ja siellä avoimeksi ratkennut evankelisen liikkeen sisäinen hajaannus oli käynnistänyt. Oppikiista on turhan monimutkainen tässä esiteltäväksi (Härmän kokous tarvitsisi oman esittelynsä), mutta Ekroos edusti yhdistyksen johdon linjaa. 

Niinpä hän sai osansa tuon linjan vastustuksesta, mikä aiheutti häneen kohdistuneita solvauksia ja ystävyyssuhteiden katkeamisia. Tämä aiheutti Ekroosille suurta murhetta. Tuota murhetta ja Ekroosin sovinnollisuutta kuvannee se, että yhdistyksen täyttäessä 30 vuotta oli hänen tehtävänään pitää puhe. Häneltä jääneestä käsikirjoituksesta selviää, että hänen piti viitata hiljan tapahtuneeseen hajaannukseen, mutta hän hylkäsi tuon käsikirjoituksen, ettei repisi auki vielä niin tuoreita haavoja.

Ekroos nautti työstään yhdistyksen kirjajulkaisujen painattamisessa, sillä hän sai julkaistavia teoksia tarkistaessaan itse niistä hengenravintoa. Erityistä mielipuuhaa oli vuosikirjakalenterien Kotimatkalla ja Hemåt julkaiseminen. Hän valitsi huolella kalenteriin raamatunlauseet jokaiselle päivälle ja kerätessään artikkelien, varsinkin elämäkertojen kirjoittajiksi ihmisiä hän sai innostettua uudelleen useita yhdistyksen aiempia ystäviä ja hankki jopa uusia ystäviä sen työlle.

Ekroos julkaisi myös yhdistyksen joulu- ja pääsiäislehtiä. Hän kirjoitti artikkeleita ja laati mukaelmia tanskalaisten ja norjalaisten aikakauskirjojen teksteistä, minkä lisäksi hän innosti monta yhdistyksen ystävää tarttumaan kynään. Kuvituksen valitsemiseen hän käytti paljon vaivaa. Hyvän Jeesuksen kuvan löydettyään hän saattoi hiljentyä toviksi sen ääreen rukoukseen.

Ekroos työpöytänsä ääressä. Kotimatkalla 1927.

Lähetystyö oli myös hänelle rakas ala, olihan hän itse haaveillut lähetystyöhön lähtemisestä. Yhdistyksen aloitettua Japanin-lähetystyön hän tutustui Japanin oloihin ja kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa Japaniin lähteneiden kanssa. Näin varsinkin v. 1907 lähtien, kun hänestä yhdessä saarnaaja Hydénin kanssa tuli ruotsinkielisen lähetyslehden Hedningarnas Tröst toimittaja. Ulkomaisista lehdistä käännettiin lähetyskirjoituksia ja tehtiin katsauksia omaan lähetystyöhön.

Ekroos oli todellakin monessa aktiivinen. Hän ehti pitää myös raamattukeskusteluja kodeissa. Paikalla olleiden teologien ja ylioppilaiden oli aina pakko osallistua keskusteluun itsensä kehittämiseksi. Huoli teologian opiskelijoista vaikutti siihen, että Ekroos oli aktiivisesti ajamassa evankelisen ylioppilaskodin perustamista ja v. 1906 ollessaan Ruotsissa Evankelisen Isänmaansäätiön 50-vuotisjuhlassa hän hankki tietoja sikäläisistä ylioppilaskodeista. Ylioppilaskoti, myöhempi Domus Evangelica, muutti v. 1908 omaan huoneistoonsa. Ekroos asui v. 1912-1914 Ylioppilaskodin yläpuolella toimien sen isäntänä ja vieraillen siellä päivittäin tapaamassa ja opettamassa nuoria.

Työtarmo oli uskomaton siihen nähden, että Ekroosin elämään mahtui myös murheita. V. 1906 kuoli poika Johannes, joka oli lahjakas ylioppilas sekä farmaseutti.  V. 1908 Ekroosia vaivasi ankara sydäntauti, jonka vuoksi lääkärit antoivat hänelle vain puoli vuotta elinaikaa. Hän kuitenkin toipui, missä auttoi lepo Tammisaaresta ostetussa Snäcksundissa, joka oli aiemmin kuulunut Mobergille.

Työ jatkuu Porvoosta käsin

V. 1914 Ekroos muutti vanhaan koulu- ja lukiokaupunkiinsa Porvooseen, jonka rauhassa hän edelleen jatkoi kirjoitustöitään ja ylläpiti kirjeenvaihtoa. Edelleen hän vieraili säännöllisesti Helsingissä, olihan hän yhä Evankeliumiyhdistyksen puheenjohtaja. Vielä hänen kuolinvuotensa 1925 Kotimatkalla -kalenteri oli hänen toimittamansa.

Yhdistyksen 50-vuotisjuhlassa hän muisteli useita liikkeessä mukana olleita. Esille noussut kysymys yhdistyksen jakamisesta suomen- ja ruotsinkielisiksi yhdistyksiksi sattui kipeästi Ekroosiin ja muihinkin vanhempiin toimijoihin, joille kumpikin kieliryhmä oli rakas. Hän ei kuitenkaan asettunut jaon esteeksi ja niin hänestä tuli Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland:in ensimmäinen puheenjohtaja ja Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen kunniajäsen.

Ekroos oli ilmeisen hyvä luomaan ja ylläpitämään ystävyyssuhteita. ja Porvoon aikana hän sai korjattua joitain 1800-luvun lopun hajaannuksessa rikkoutuneita suhteita. Tässä auttoi varmaan hänen luonteenpiirteensä, joka sai hänet selittämään asiat aina parhain päin, ettei joutuisi puhumaan pahaa kenestäkään.

Ekroosin hyväluontoisuudesta puhutaan paljon, mutta se on helppo uskoa katsellessa näitä hänen vanhuusaikansa valokuvia. Svenskt Kyrkoliv i Finland 1926: 01.01.1925 Svenskt kyrkoliv i Finland no 1926 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Viimeiset vuodet kuluivat kesäisin Porvoon saaristossa tai Pietarsaaren pappilassa vanhimman tyttären ja tämän miehen Julius Lindbergin luona, tosin heidän osaltaan v. 1921 lähtien Kirkkonummella. Kotona hartaudenharjoitukset olivat olennainen osa arkea, ja moni vieraskin päätyi osallistumaan niihin vakaumuksestaan riippumatta, jos sattuivat niiden aikaan paikalle. Ekroos muistettiin erityisesti rukouksen miehenä niin, että hänen jo aikaisin aamulla kuultiin rukoilevan ääneen, pitkin päivää hänen huuliltaan lähtivät rukoushuokaukset ja iltaisin oli aina yhteinen iltahartaus, jossa joko Ekroos itse taikka muu perheenjäsen tai vieras piti iltarukouksen.

Patriarkka laskee matkasauvansa

Viimeisinä elinvuosinaan Ekroos koki voimakasta taivasikävää. Jonkun epäillessä tätä vain puheeksi hän saattoi alkaa kuvailla Taivaan ihanuutta mitä kauneimmin kuvauksin kasvojen samalla loistaessa. Niinpä hän suhtautui kevyesti viimeiseen sairauteensa, todistipa vielä lääkärillekin uskonsa perustuksesta. Langolleen, rovasti Paneliukselle, hän murtuvin äänin todisti Karitsan veressä olevan hänen ainoa turvansa. Kuolema koitti lauantaina 6. kesäkuuta 1925. Puhekyky oli jo mennyt, mutta hiljaa lähtöä odottaen hän tervehti katsellaan vuoteen ääreen tulleita puolisoaan ja omaisiaan.

Hautajaiset pidettiin Porvoon tuomiokirkossa, missä puhuivat lanko Panelius ja vävy Lindberg. Tämän jälkeen Ekroos laskettiin sukuhautaan. Molemmat Evankeliumiyhdistykset olivat edustettuina seppeleineen ja Porvoon Evankelisten Nuorten kuoro lauloi. Muistokirjoituksen laatinut Julius Lindberg kirjoittaa:

"Kauniisti todistivat kaikki, että patriarkka oli mennyt pois ja että evankelisessa leirissä nyt vallitsi maansuru, mutta että ilo vallitsi autuuden asunnoissa, jonne vanhus oli saanut astua."

Ja kyllä tämä maansuru näkyikin evankelisissa lehdissä. Monissa niistä oli Ekroosin kuva heti kannessa. Sanansaattajassa puhuttiin evankelisen kansan maansurusta, joka koski sekä ruotsin- että suomenkielisiä evankelisia. Ekroosin sanottiin olleen kuin yksinäinen honka muiden Evankeliumiyhdistyksen perustajien kuoltua jo aiemmin. Yhdistyksen kielellisen jaon sanottiin satuttaneen häntä, sillä hän rakasti "myös meitä suomenkielisiä". Evankeliumin sanottiin olleen hänelle kaikki kaikessa. Kirjoituksen laatinut Kauko Veikko Tamminen pohti Ekroosin perintöä seuraavin sanoin:

"Mistä saamme tällaisia toisia? Kysymme myöskin: Olemmeko me kääpiöt, me monasti niin pikkumaiset ihmiset, jotka voimme puolue, kieli- ja muiden vähäarvoisten asioiden näkökannalta ratkaista asioita, arvollisia hoitamaan sitä rikasta perintöä, jonka tällaiset henkilöt ovat meille jättäneet?"

Tamminen kirjoitti Lasten-Lehteen muistokirjoituksen, jossa kertoi lapsilukijoille vanhasta sedästä, jolla oli "ystävälliset kasvonpiirteet" ja joka aina rukoili Japanissa olevien lähetystyöntekijöiden puolesta ja kirjoitti näille. Tamminen kuvaili Ekroosin hyvyyttä ja sitä, miten hän monesti sulki Tammisenkin syleilyynsä.

Myös lapsille haluttiin kertoa evankelisen liikkeen patriarkan poismenosta. En osaisi ehkä kuvitella nykyään muistokirjoitusta lapsille suunnatun lehden etusivulle. Lasten-Lehti 7/1925: 01.07.1925 Lasten lehti no 7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomenkielisissä lehdissä näyttää olleen erityinen tarve korostaa Ekroosin sympatiaa suomenkielisiä kohtaan. Nuorison ystävän muistokirjoituksessa korostettiin, miten Ekroos olisi toivonut evankeliumin edelleen yhdistävän eri kieliryhmät ja että hän olisi sanonut muistokirjoituksen laatijalle tämän viime vierailulla: "Minä niin elän teidän suomalaisten kanssa, ja kaikkia toimianne minä aina seurana [sic!] ja olen teidän mukananne." Ehkä tuore jako toi tarpeen sen vakuuttelulle.

Luonnollisesti myös ruotsinkieliset evankeliset lehdet huomioivat tämän 79-vuotiaan patriarkan poisnukkumisen, samoin eräät muut ruotsinkieliset kristilliset lehdet. Näissä eivät luonnollisesti painottuneet Ekroosin näkemykset suomenkielisistä.

Yleiskirkollinen Kotimaa huomioi myös Ekroosin kuoleman, kirjoittajaa ei ole mainittu. Siinä kirjoitettiin, miten Ekroos ei suhtautunut tehtäviinsä Evankeliumiyhdistyksessä vain jonain kunniavirkoina, vaan hän uhrasi sen hyväksi "kaikki kykynsä, kaikki voimansa, kaikki ajatuksensa, kaikki aikansa". "Evankeliumin tuoma ilo ja rauha säteilikin jokaista vastaan tuon herttaisen vanhuksen silmistä ja koko olennosta". Samalla hän kuitenkin piti jyrkästi kiinni Raamatun sanasta ja luterilaisesta tunnustuksesta. Kirjoitus päättyi sanoihin: "Levätköön rauhassa uskollinen työntekijä ja evankeliumin taistelija!"

Lopuksi

Tunnustan, että aikoinaan kiinnostuin Ekroosista siksi, että sama sukunimi on jossain vaiheessa ollut käytössä omassa suvussani. Pettymyksekseni huomasin pian, että emme ole tästä huolimatta sukulaisia. Sen jälkeen olen kuitenkin viehättynyt Ekroosin persoonasta, ainakin sellaisena kuin se hänen muistokirjoituksissaan kuvataan.

Tinkimättömyys omassa vakaumuksessa yhdistettynä sovinnolliseen mieleen toisin ajattelevia kohtaan, rohkeus julistaa sitä, minkä uskoo oikeaksi, uutteruus sekä maallisessa että hengellisessä työssä sekä aktiivinen rukous- ja hartauselämä inspiroivat ainakin itseäni. Koen myös kauniina sen, miten tuoreesta kielijaosta huolimatta Ekroos oli rakastettu yli tuon jakolinjan.

Ekroos ei taida nykyään olla kovin tunnettu evankelisessa liikkeessä. Tekstejähän häneltä olisi, kirjoittihan hän lehtiartikkeleita lukuisan joukon, minkä lisäksi hänen puheitaan on julkaistu. Mutta ehkä paras jälkimuisto hänestä silti olisi juuri hänen elämäntarinansa, ja siksi halusin sen tässä teillekin jakaa, ettei tämän evankelisen patriarkan muisto jäisi unholaan.

Lähteet:

Apteekkari Klas Henrik Ekroos. Kotimaa 43/1925. Verkkoversio: 12.06.1925 Kotimaa no 43 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Julius Lindberg: Klas Henrik Ekroos. Teoksessa Kotimatkalla. Evankelinen kalenteri vuodelle 1927. Suomen Lutherilainen Evankeliumi-Yhdistys. Verkkoversio: 01.01.1927 Kotimatkalla - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

K. W. T.: Apteekkari Klas H. Ekroos. Sanansaattaja 12/1925. Verkkoversio: 15.07.1925 Sanansaattaja no 12 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

K. W. Tamminen: Klas Henrik Ekroos. Lasten-Lehti 7/1925. Verkkoversio: 01.07.1925 Lasten lehti no 7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Muistosanoja vainajista. Klas Henrik Ekroos. Nuorison Ystävä 13/1925. Verkkoversio: 01.08.1925 Nuorison ystävä no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

2. adventtisunnuntai

 Tässä kirjoituksessa esitellään 2. adventtisunnuntaita ja sen taustoja. 1. adventtisunnuntaita käsitelleessä tekstissäni ( Kirkkohistorian kahinaa: 1. adventtisunnuntai ) käsittelin adventin ajan taustaa yleisesti, mutta siltä varalta ettette jaksa lukea sitä liitän tämän lyhyen selostuksen myös alle.

Adventin aika on jouluun, Jeesuksen syntymäjuhlaan valmistautumista. Nimi "adventti" latinan sanoista adventus Domini, 'Herran saapuminen'. Tällainen joulua edeltävä valmistumisaika on tunnettu ainakin jo v. 420, sillä tuolta ajalta on säilynyt Torinon piispan Maksimuksen adventtisaarna. Sen perusteella tiedämme, että adventtiaikaan liittyi vahvasti katumuksen elementti. Oli syytä katuen ja parannusta tehden valmistautua vastaanottamaan Kristus-lapsi ja viettämään joulujuhlaa, joka sisälsi lupauksen pelastuksesta.

Keskiajalla saksalainen dominikaaniveli ja mystikko Johann Tauler (1300-1361) luonnehti adventtiviikkoja saarnakokoelmassaan hyvin kauniilla tavalla: "Tämä aika on enemmän kuin muut juhlat, sydämellinen ja pyhä". Nykyisissä pikkujouluissa voi nähdä jäänteen paastoa edeltävästä juhlinnasta, mutta kun pikkujoulukausi kestää nykyään liki koko adventin ajan jää itse paasto valtaosalta täysin tuntemattomaksi. Ortodoksien joulupaasto eli apostoli Filippuksen paasto alkaa jo 15.11. ja päättyy 24.12 niin, että vasta 25.12. eli joulupäivä ei ole paastopäivä.

Kuninkaasi tulee kunniassa

Kun 1. adventtina teemana oli Jeesuksen saapuminen nöyränä, niin 2. adventtina tulokulma on toinen, sillä otsikkona on "Kuninkaasi tulee kunniassa". Latinaksi nimi kuuluukin adventus glorificationis, 'kunnian adventti'. Turun piispa Eerik Sorolainen (n. 1546-1625) käytti päivästä vuonna 1621 valmistamassaan postillassa eli saarnakokoelmassa nimeä "Christuxen cunnialisesta tulemisesta".

Tässä Kristuksen tulo kuninkuudessaan adventisti William A. Spicerin (1865-1952) 
v. 1921 julkaiseman kirjan "Our day in the light of prophecy and providence" tulkitsemana. 
Wikimedia Commons: File:Our day in the light of prophecy and providence - Christ coming in glory.jpg - Wikimedia Commons

Kun ensimmäinen adventti siis käsitteli Jeesuksen ensimmäistä saapumista ottaen ihmisen hahmon siten nöyrtyen ihmiskunnan tasolle, niin toisena adventtina luodaan katsetta hänen toiseen, tulevaan saapumiseensa kuninkuudessaan ja kunniassaan. Näin joulun odotuksen teemoihin yhdistyvät sekä Kristuksen ensimmäisen tulemisen muistelu että toisen tulemisen odotus.

On toki hyvä muistaa, etteivät adventtisunnuntaiden teemat ole kaikkialla yleismaailmalliset. Esimerkiksi katolisessa kirkossa ensimmäinen adventti liittyy Kristuksen toiseen tulemiseen ja toinen adventti Johannes Kastajaan, joka valmisti tietä Jeesukselle. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa tämä teema liittyy kolmanteen adventtiin.

Tänä päivänä syttyy joka tapauksessa toinen adventtikynttilä, mikä viehättävä tapa on, kuten ensimmäisen adventin tekstissä todettiin, tosiaan meille melko myöhään Saksasta kulkeutunut tapa, joka on yleinen myös ainakin Ruotsissa. Siellä muuten toisen adventtisunnuntain teema on Guds rike är nära, 'Jumalan valtakunta on lähellä'.

Toinen adventtikynttilä syttyy, ollaan jo puolivälissä kohti joulua. 
Wikimedia Commons: File:Christmas 2654 (15782802067).jpg - Wikimedia Commons

Tähän loppuun ote toisen adventin saarnasta Johannes Bäckiltä (1850-1901), joka oli Suomen evankelisen herätysliikkeen johtomiehiä ollen vuosina 1884-1889 Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen yliasiamies. Kuollessaan hän oli Tyrvään kirkkoherra.

"Nauttikaa Kristuksen valtakunnan jäseninä vapaasti kaikkia tämän valtakunnan suuria etuja, mutta älkää myöskään kieltäkö täyttämästä niitä suuria velvollisuuksia, joita Herra vaatii kaikilta valtakuntansa alamaisilta! Taistelkaa Kristuksen, kuninkaanne, ristilipun suojassa Herran taistelua hänen valtakuntansa vihollisia vastaan, ja jotta voisitte menestyä taistelussa, pukekaa päällenne koko se hengellinen sota-asu, josta puhutaan Efesolaiskirjeen 6. luvussa. Seuratkaa Kristusta kärsimisen kaidalla ja orjantappuraisella tiellä ja antakaa tulevan kirkkauden toivon pitää rohkeuttanne vireillä ja vahvistaa voimianne! Käyttäkää ennen kaikkea ahkerasti kalliita armonvälikappaleita, jotka Herra Kristus on antanut valtakuntansa jäsenille, jotta hän niiden kautta saisi päättää teissä työnsä ja Jumalan voimalla uskon kautta varjella teidät autuuteen! Älkää synkkinä ja kovina hetkinäkään menettäkö rohkeuttanne, vaan pitäkää uskossa lujasti kiinni siitä lupauksesta, jonka Herra Jeesus on antanut seurakunnalleen yleensä ja jokaiselle sen jäsenelle erityisesti: "Tuonelan portit eivät sitä voita!""

Lähteet:

Johannes Bäck: Terveellinen oppi. Johannes Bäckin saarnoja kolmannen vuosikerran evankeliumiteksteistä. Suomen Lutherilainen Evankeliumiyhdistys, 1. painos 1891, 2. suomennettu painos 1931.

2. adventtisunnuntai. Kirkkovuosikalenteri. Verkkoversio: Sunnuntai 8.12.2024 - 2. adventtisunnuntai - Kirkkovuosikalenteri

2. adventtisunnuntai. Luterilainen.net. Verkkoversio: 2. adventtisunnuntai - Luterilainen.netLuterilainen.net

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto. 1950 (v. 1985 painos).

Paddaisten kartanon evankelinen jyvärenki Johan Henrik Kuustonen (1844-1910)

 Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Kuten lukijat ovat saattaneet havaita on blogistilla sydämessään erityisen lämmin kohta Sauvoa koskeville aiheille. Tämä siitä huolimatta, että ainakaan herätysliikehistorian osalta Sauvo ei näytä olleen mitään vahvimpia valtamaita, monen liikkeen osalta ei edes reunamaita. Välillä on joku papeista edustanut jotain herätysliikettä ja saanut aikaan paikallista aktiivisuutta, mutta paikkakunnalla ei vaikuta vaikuttaneen juuri paikallisia maallikkosaarnaajia, jotka olisivat pitäneet liekkiä yllä silloinkin kun pastorit ovat vaihtuneet.

Siksipä innostuin kun satuin törmäämään Johan Henrik  Kuustosen (1844-1910) muistokirjoitukseen evankelisen herätysliikkeen Sanansaattaja -lehdessä. Kuustonen oli Ypäjällä syntynyt ja Somerolta muuttanut Paddaisten kartanon jyvärenki eli muonarenki, jolla tarkoitettiin tilatonta, omillaan asunutta henkilöä, joka teki maanomistajalle päivätöitä. Samalla hän näyttää kuitenkin olleen paikkakunnalla ainakin osan väestöä arvostama uskonnollinen toimija, jonka muistoksi perustettiin jopa sananjulistusta tukeva rahasto. Tehkäämme siis lyhyt katsaus hänen elämänvaiheisiinsa.

Nimi Ypäjän kirkonkirjoissa

Johan Henrik syntyi kirkonkirjojen mukaan 8. toukokuuta 1844 Ypäjän Perttulan kylän Papalin talossa. Tuohon aikaan koko paikkakuntaa kutsuttiin Perttulaksi, joka sai nimen Ypäjä rautatieaseman tultua rakennetuksi Ypäjän kylään. Hänen vanhempansa olivat Papalin isäntä Matts Mattsson (eli luultavimmin Matti Matinpoika sekä tämän vaimo Brita. Johan Henrik oli kuopus perheessä, johon kuului myös isoveli ja kolme isosiskoa. Perheen isä kuoli v. 1849, ja äiti meni uusiin naimisiin Johan Henricssonin kanssa.

Kuustonen ei välttämättä ole koskaan itse tätä kastettaan koskevaa merkintää Ypäjän, 
silloisen Perttulan kirkonkirjoissa katsellut, niin myöhemmin tekstissä ilmenee, että 
juuri tällä merkinnällä oli hänelle suuri henkilökohtainen merkitys. Ypäjän syntyneiden kirja 
1838-1862.

20.4.1871 Johan Henrik avioitui Amanda Gustafsdotterin (s. 10.8.1855), kanssa, joka oli kotoisin Kosken Sorvaston kylästä. Sitten kadotan hänet pariksi vuodeksi, löytääkseni hänet Someron Kimalan kartanon Härkojan torpasta kartanon renkinä. Hänen mainitaan muuttaneen sinne Tammelasta, ilmeisesti vuonna 1873. Vaimoa hänellä ei enää ole, joten Amanda on ilmeisesti kuollut. Vuonna 1874 hän muutti saman kartanon Niinisaaren torppaan ja v. 1875 Someron Ollilan Sippuun, jolloin hänellä on vaimokin, Koskella 25. helmikuuta 1855 syntynyt Justina Wilhelmsdotter. 3. tammikuuta 1876 syntyi parin ensimmäinen lapsi, Olga Karolina. 

Pieni perhe oli pian taas muuttopuuhissa, sillä 1877 he muuttivat Someron Jurvalaan. Siellä syntyivät Sigrid Maria v. 1878 ja Axel Wilhelm v. 1880, mutta Olga menehtyi jo 1879. Vuonna 1882 Kuustoset muuttivat Härkölän tai Härkälän kartanoon palvelusväeksi. Perhekin kasvoi, Edla syntyi 1882 ja Ida Helena 1885. Jälkimmäisen syntymävuonna muutettiin Saarentakaan Anttilan torpan Nissilään, josta jo 1887 palattiin Härkölään. Siellä syntyivät v. 1891 Martti Maurits, v. 1895 Juho Henrik sekä v. 1897 Aarne William.

Kartanonisännän ja rengin uskonveljeys

Härkölän kartanon isännän, kollegireistraattori Emil Reinhold Gammalin mainitaan olleen hurskas mies. Hänen määräyksestään vouti piti joka aamu tilan väelle rukoukset, joissa Gammal itsekin oli usein mukana. Vilpilliseksi osoittautuneen työntekijän hän saattoi ripeästi erottaa. Gammal oli usein mukana hengellisissä juhlissa eikä sietänyt tällaisissa juhlapaikoissa mitään "markkinamyyntiä", vaan saattoi sellaista havaitessaan kaataa myyntipöydät.

Härkälän kartanon nykyinen päärakennus on Emil Reinhold Gammalin rakennuttama 
v. 1882. Kuustosen tullessa taloon rengiksi se oli siis aivan uudenkarhea. Wikimedia 
Commons: File:Härkälän kartano. Somero. 1.jpg - Wikimedia Commons

Isännän ja hänen renkinsä hengellinen katsantokanta näyttää käyneen yksiin, ja ehkä sekin vaikutti siihen, että kun Gammal vuonna 1896 osti Sauvosta Paddaisten kartanon muutti sinne myös renki Kuustonen, tosin hieman viiveellä, sillä Kuustonen muutti Sauvoon Someron Härkölästä vasta 9. marraskuuta 1898. Gammalille Sauvoon muutossa oli kyse paluusta, sillä hän oli syntynyt siellä vuonna 1840. Hänen isänsä oli Sauvon entinen kirkkoherra Karl Reinhold Danielsson ja Gammalin muuttaessa takaisin paikkakunnalle oli siellä kirkkoherrana hänen siskonsa Fanny Alexandran mies Arvid Utter, josta olen kirjoittanut oman blogikirjoituksensa. Utter oli evankelisen herätysliikkeen miehiä, ja ilmeisesti tätä hengellisyyttä edusti myös ainakin osa hänen vaimonsa suvusta.

Johan Henrikin (tai Sauvon rippikirjassa Juha Heikin) mukana Sauvoon muuttivat vaimo Justiina sekä pojat Martti Maurits, Juho Henrik sekä Aarne William. Vuonna 1899 Paddaisten isännyys siirtyi Gammalin kuoltua tämän leskelle Ida Gammalille. Kartanon mainitaan kovasti rappeutuneen ja köyhtyneen Gammalien isännyyden alla, mitä varmasti selittää osaltaan isännän menehtyminen. Kuustonen jatkoi kuitenkin talon palveluksessa.

Emil Reinhold Gammalin sammaloitunut hautamuistomerkki seisoo 
Sauvon kirkon hautausmaan pohjoispuolella lähellä kiviaitaa. Vieressä 
hänen siskonsa Fannyn ja lankonsa Arvid Utterin hauta. Kuva itse
otettu.

Sauvossa sananjulistajana

Tältä ajalta viimeistään löytyvät varmat merkit Kuustosen uskonnollisesta harrastuneisuudesta. Hänestä muistokirjoituksen Turussa laatinut Hilma Holmberg on näet viimeistään tällöin oppinut tuntemaan hänet. Kuvauksessa ei ole juurikaan ajallisia kiinnekohtia, ja esimerkiksi Holmbergin kuvaillessa, miten Kuustonen oli havainnut oman vanhurskautensa kelvottomaksi ja kurjaksi rääsypuvuksi, mutta Jumalan sanasta havainnut Golgatalla hänelle valmistetun sellaisen puvun, joka kelpaa Karitsan iankaikkisiin häihin jää epäselväksi ovatko nämä Kuustosen vai Holmbergin sanoja.

Kuitenkin autenttinenkin lausahdus löytyy, nimittäin Holmbergin kysyttyä Kuustoselta hänen autuutensa perustusta hän vastasi tavalla, joka sopii hyvin juuri evankelisen liikkeen katsantokantaan:

"Perttulan kirkonkirjat sen todistaa, että olen autuas Jumalan lapsi Kristuksen kuoleman perustuksella, koska olen kastettu ja vieläpä kasteen kautta oikein haudattu tähän Kristuksen kuoleman ja ylösnousemisen ihanaan voittoon." 

Vakuudeksi Holmberg mainitsee Kuustosen vielä siteeranneen apostoli Paavalia: "Laupeutensa kautta hän meidät autuaiksi teki, uuden syntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta." (Tiit. 3:5).

Vaurautta ei Kuustosen osalle ollut elämässä osunut, ja Holmberg toteaakin, ettei tämän maallinen elämä "juuri kehuttavaa ollut, köyhä kun oli ja suuri oli perhe elätettävänä". Kuitenkin seuraavasta ilmenee, että hän viimeistään Sauvossa on saanut jonkinlaisen aseman hengellisenä puhujana.

Syyskuussa 1907 Suomen kristillisen työväen liiton Tähti -lehdessä näet kirjoitettiin Sauvon kristillisen työväenyhdistyksen kuukausikokouksesta, johon oli osallistunut sateesta huolimatta yli sata henkeä. Sauvon kirkkoherra J. V. Vartiainen oli puhunut kristillisestä työväenaatteesta, mutta hengellisen puheen oli pitänyt "renki Kuustonen", mitä ilmeisimmin juuri tämän kirjoituksen päähenkilö.

Tähän nähden on kiinnostavaa, kuinka Holmberg sanoo Kuustosen saaneen "kokea mitä kristittynä eläminen merkitsee". Holmbergin mukaan tämä oli saanut osakseen paljon vastustusta niin oppineilta kuin oppimattomilta, sekä papeilta että maallikoilta. Tämä viittaisi toisaalta siihen, että Kuustosen julkinen esiintyminen hengellisten asioitten saralla on ollut tuota yksittäistä tilaisuutta laajempaa, toisaalta siihen, että se on herättänyt kielteistä huomiota. Itse asiassa edellä mainitusta Vartiaisesta tiedetään, että hänelle oli Loimaalla pappina ollessaan kehittynyt vahva antipatia evankelisuutta kohtaan. Voi siis olettaa, että hän on saattanut olla Kuustosen kanssa napit vastakkain. Silti he näköjään saattoivat myös sopia samaan tilaisuuteen puhumaan, vaikka mielenkiintoisesti kirkkoherralle tuossa edellä mainitussa tapauksessa jäi esitelmöinti, Kuustoselle julistus.

Kuoleman rajan takaakin sananjulistusta tukemassa

Kuollessaan oli Kuustonen palvellut isäntäväkeään 27 vuotta. Hän kuoli 8. tammikuuta 1910. Uusi Aura -lehdessä todettiin vainajan olleen Sauvossa yleisesti tunnettu raamatullisesta tiedostaan ja uskonnollisesta mielestään. Holmbergin mukaan Kuustonen nukkui kuolonuneen "autuaallinen hymy huulilla, herätäksensä vanhurskasten ylösnousemisen ihanana aamuna."

Kun Rosenlewien suku v. 1912 osti Paddaisten kartanon sanotaan sen päärakennuksen olleen 
masentavassa kunnossa päärakennuksen hirsikehikkoa peittävän laudoituksen ollessa monesta kohtaa rikki tai puuttuessa kokonaan, pärekaton ollessa huonokuntoinen ja seinäpintojen maalinkin ollessa rapistunut. Tässä Signe Branderin v. 1911 ottamassa kuvassa tilanne ei näytä aivan niin pahalta. 
Signe Brander 1911, Museoviraston Historian kuvakokoelma: Paddaisten kartano Sauvossa | Museovirasto | Finna.fi

Johan Henrik Kuustosen hautajaisia vietettiin 23. tammikuuta 1910. Hautaan siunauksen toimitti kirkkoherra Vartiainen. Samassa yhteydessä piti haudalla puheen viilari Evankeliumiyhdistyksen kolportööri Iivari Eskola, joka puhui Roomalaiskirjeen 6. luvun 23 jakeen pohjalta: "Sillä kuolema on synnin palkka, mutta ijankaikkinen elämä on Jumalan lahja Jesuksessa Kristuksessa meidän Herrassamme." Lehtikirjoituksen mukaan hän puhui sen perusteella "mieltäylentäviä sanoja kalmiston rauhaan lasketun muistoksi". Holmbergin mukaan Eskola oli lausunut "mieleen painuvia sanoja syntiinlankeemuksen hirveistä seurauksista", mutta oli myös lohduttanut läsnäolleita "sillä ihanalla totuudella, että ne, jotka täältä lähtevät kuten vainaja, Karitsa turvanaan eivät ole kuolleet, vaan ovat menneet kuolemasta elämään ja niin saavat ijankaikkisesti elää."

Hautajaisissa pidettiin useita puheita, ja tällaisten puheiden jatkuvuuskin päätettiin varmistaa. Hautajaisissa näet perustettiin J. H. Kuustosen rahasto, josta oli tarkoitus kustantaa Evankeliumiyhdistyksen puhujien matkarahat. En tiedä, kuinka pitkäikäinen rahastosta tuli, varsinkin kun evankelisuus osittain kirkkoherra Vartiaisen myötävaikutuksella pikku hiljaa hiipui Sauvossa, mutta ainakin 3. heinäkuuta 1910 Evankeliumiyhdistyksen pastori Werneri Niinivaara vieraili puhumassa Sauvossa ja juurikin Paddaisissa.

"Vanhurskaan muisto pysyy iäti"

Näin usein sanotaan, mutta pitääkö se paikkansa? Kuustosen edustama evankelisuus sekä kristillinen työväenliike hiipuivat Sauvosta, eikä hänen muistorahastostaankaan tainnut jäädä edes muistoa. Kuka jyvärenki Kuustosta muistaa?

Kristillisen katsantokannan mukaan hänet muistaa tietysti Jumala, mutta näkisin hänen muistamisellaan olevan syytä muillekin. Hän on eräs esimerkki heistä, jotka ilman koulutusta ja vaatimattomasta yhteiskunnallisesta asemasta käsin toimivat sananjulistajina ja levittivät oikeaksi kokemaansa sanomaa eteenpäin. 

Itse asiassa Kuustonen on tässä evankelisen liikkeen osalta paikallisesti osa kiehtovaa ketjua, jonka juuri oivalsin. Sauvossa toimi ensin kappalaisena 1869-1879 ja sitten kirkkoherrana 1885-1888 omana aikanaan arvostettu evankelinen sananjulistaja Hegesippus Hippolytus Hjerpe (jonka olen esitellyt täällä: Kirkkohistorian kahinaa: Hegesippus Hippolytus Hjerpe, Perttelin profeetta, joka sai kuolla Sauvossa ), sitten vuodet 1890-1898 jo aiemmin mainitsemani evankelinen kirkkoherra Utter. Tämän jälkeen Sauvoon tuli evankelisuuteen nurjasti suhtautunut kirkkoherra Vartiainen.

Kuitenkin juuri Utterin kuolinvuonna Kuustonen muutti paikkakunnalle, ikään kuin ottamaan vastaan soihdun eteenpäin kannettavaksi. Itse asiassa Utter kuoli lokakuussa, Kuustonen muutti Sauvoon marraskuussa 1898. Ja kun Kuustonen kuoli 1910, niin saman vuoden lopussa valittiin Sauvoon kiertokoulunopettajaksi evankelinen Saara Patjas (jonka olen esitellyt täällä: Kirkkohistorian kahinaa: Sauvon ja Perniön evankelinen opettajatar Saara Patjas ), joka toimi aktiivisesti paikkakunnan hengellisessä elämässä ja tuli näkemyseroista huolimatta kohtuullisesti toimeen kirkkoherra Vartiaisenkin kanssa. Hänen muutettuaan Perniöön 1920 en tiedä, tuliko soihdulle uutta kantajaa, ehkä sellainen vielä löytyy.

Edellä kuvattu joka tapauksessa osoittaa, että hengellisten liikkeittemme historia ei aina tai useinkaan ole suurmies tai -naishistoriaa, vaan monesti vähässä uskollisten työskentelyä omalla paikallaan. Tämän vuoksi halusin kertoa teille sen vähän, mitä Johan Henrik Kuustosesta löysin. Hänenkin tarinansa ansaitsee tulla muistetuksi.

Lähteet

Evankeliumi-, Jaappanilähetys- ja Nuorisoliitto-juhlia. Sanansaattaja 9/1910, 2.5.1910. Verkkoversio: 02.05.1910 Sanansaattaja no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Haudan lepoon. Uusi Aura 21 A/1910, 27.1.1910. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/803448?page=5

Hilma Holmberg: Muistosanoja. Sanansaattaja 5/1910, 1.3.1910. Verkkoversio: 01.03.1910 Sanansaattaja no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Härkölän Gammalista. Forssan Lehti 94 C/1921, 6.12.1921. Verkkoversio: 06.12.1921 Forssan Lehti no 94 C - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lauri Koskenniemi: Maallikkosaarna - Evankelisen liikkeen voima.2008.

Hannu Kujanen: Sauvon historia II. 1996.

Kuukausikokoustaan piti Sauwon yhdistys wiime sunnuntaina. Tähti 36/1907, 6.9.1907. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/721091?page=2

Sauvo, rippikirja 1891-1901. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=21285&pnum=320

Sauvo, rippikirja 1901-1910. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=21286&pnum=377

Somero, muuttaneet 1892-1910. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=17568&pnum=49

Somero, rippikirja 1871-1880. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=45429&pnum=306 ja muita sivuja samasta kirjasta.

Somero, rippikirja 1881-1890. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=45432&pnum=145 ja muita sivuja samasta kirjasta.

Somero, rippikirja 1890-1899. Verkkoversio: SSHY - Kuvatietokanta - Somero

Ypäjä, rippikirja 1841-1848. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=43218&pnum=9

Ypäjä, rippikirja 1849-1855. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=43452&pnum=10

Ypäjä, rippikirja 1870-1879. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=43455&pnum=9

Ypäjä, syntyneet 1838-1862. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=43464&pnum=31

Sokio-Aapa: Abraham Tuominiemi, Keski-Pohjanmaan herättäjä

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

ABRAHAM TUOMINIEMI (1845-1891)

Suomen herätysliikkeissä on ollut runsaasti merkittäviä maallikkojulistajia. Näin myös evankelisessa herätysliikkeessä, jonka parista haluan nyt nostaa esille erään aikansa merkittävimmistä. Abraham Tuominiemen ansiota on näet osaltaan se, että evankelisella herätysliikkeellä on yhä, yli 130 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin suhteellisen vahva asema Keski-Pohjanmaalla. Sitäkin kiehtovampaa tämä on siksi, ettei Tuominiemi ulkoisesti vastaa stereotyyppistä mielikuvaa siitä, millainen olisi massoja viehättävä julistaja.

Halsuan pojan harvinainen silmäsairaus ja elämän valon löytäminen

Tuominiemi oli kotoisin Keski-Pohjanmaan Halsualta, joka oli tuolloin Vetelin kappeliseurakunta. Hän syntyi 5. toukokuuta 1845 pienelle Tuominiemen tilalle. Hänen äitinsä mainitaan olleen kristillismielinen ja kehotti lapsiaan ahkeraan Raamatun tutkimiseen. Isä puolestaan oli uskonnollisesti välinpitämätön. Pikku Aabrahamin tai Aapramin mainitaan olleen iloinen ja "hilpeä-luontoinen poika", joka oli taipuvainen kuuntelemaan Jumalan sanan opetusta.

Tuominiemi muutti 15-vuotiaana kotoaan hankkiakseen elantonsa vieraan palveluksessa. Hänen kerrotaan eläneen muiden nuorten tavoin aina 18-vuotiaaksi, tai kuten hänen elämäkertansa Kotimatkalla -vuosikirjaan kirjoittanut Juho Torppa asian ilmaisee, "tämän maailman juoksun jälkeen". 18-vuotiaana hän sairastui pitkälliseen tautiin, jonka seurauksena hän sai silmiinsä pysyvän vian. Moni luuli häntä sokeaksi, mutta oikeastaan  kyse oli silmäluomien halvaantumisesta. Niinpä Tuominiemen oli nähdäkseen vaikkapa lukemista varten käsin nostettava silmäluomensa ylös. Tämän vuoksi hän tarvitsi itselleen taluttajan pitkille matkoille. Usein näillä matkoilla saattajana toimi Tuominiemen sisarenpoika.

Abraham Tuominiemi Kuva on piirretty valokuvan pohjalta ja hän on siinä jo habitukseltaan selvästi arvokas saarnamies. Silmät eivät sairauden vuoksi pysyneet auki ilman, että hän nosti käsin luomiaan. Kotimatkalla 1892.

Sairaus luonnollisesti esti häntä tekemästä normaalia työtä, minkä vuoksi hän päätti ryhtyä hierojaksi. 22-vuotiaana hänen elämässään tapahtui kuitenkin jälleen suuri käänne. Halsuan pitkäaikainen kappalainen Frans August Hällberg (1824-1889) oli muuttanut perheineen v. 1867 Himangan kappalaiseksi. Tuominiemi oli kuulunut Hällbergin rippikoululaisiin. Ehkä Tuominiemi oli jäänyt jotenkin mieleen, tai sitten kappalaisenpappilassa kaivattiin hierojaa, mutta joka tapauksessa Tuominiemi kutsuttiin Himangalle, missä erityisesti rouva Serafia Hällberg (1826-1890) otti hänet hoiviinsa. Tämä vei häntä myös evankelisen liikkeen tilaisuuksiin, joita pieni joukko järjesti Himangalla.

Näissä tilaisuuksissa sana puhutteli Tuominiemeäkin. Hän havaitsi oman Jumala-suhteensa puutteellisuuden siitä huolimatta, että oli tautivuoteelta asti tuntenut halua parannuksen tekoon. Oman syntisyyden painaessa Tuominiemi joutui painiskelemaan myös kahden eri herätysliikkeen uskonkäsitysten välillä. Evankelisten lisäksi alueella vaikutti näet lestadiolaisia, jonka edustajat myöskin olisivat halunneet nuoren miehen riveihinsä. Lutherin sekä evankelisen liikkeen oppi-isän Fredrik Gabriel Hedbergin kirjojen lukeminen saivat hänet kuitenkin omaksumaan evankelisen kannan, jossa hän pitäytyikin kuolemaansa saakka.

Himangan kirkon alttaritaulu julistaa sitä Jeesuksen täytetyn työn sanomaa, 
josta Tuominiemikin löysi elämänsä valon silmien valon heikennyttyä. 
Wikimedia Commons:
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Himanka_nya_altartavlan.JPG

Lähes sokeasta valoa jakamaan

Vuoden 1870 aikoihin Tuominiemi matkasi Lappajärvelle, jossa toimi apulaispappina nuori, myöhemmin evankelisen liikkeen johtohahmoksi nouseva Johannes Bäck (1850-1901). Hän oli omaksunut evankelisen uskonkäsityksen aivan vastikään. Tuominiemi aloitti Lappajärvellä hengellisten puheitten pitämisen. Ensimmäisen raamatunselityksen tekstikin tiedetään, se oli Johanneksen evankeliumin 8. luvusta. 

Ulkonäöltään tämä ainakin myöhemmin lihava ja parrakas mies ei ollut ehkä miellyttävimmän näköisiä sananjulistajia, mutta hänen erinomainen muistinsa auttoi tässä tehtävässä, josta tuli hänen elämäntyönsä. Hänellä oli myös monia kiehtovia kielikuvia, jotka jäivät kuulijoiden mieleen. Esimerkiksi tähdentäessään sitä, ettei parannuksen tekoa kannata jättää vasta kuoleman hetkelle hän sanoi: "Se ei ole niin otettavissa kuin vesitanko porstuvan nurkasta". Seuraillessaan kirvesvartta veistävän isännän puuhastelua hän totesi: "Itsevanhurskas on kuin pilalle veistetty pölkky, siitä on vaikea tehdä kirvesvartta. Helpompi se on tehdä veistämättömästä pölkystä".

Johannes Bäck (1850-1901) oli itse merkittävä evankelinen vaikuttaja, joka sai hetken toimia yhdessä Tuominiemen kanssa. Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Johannes_B%C3%A4ck_pastor.jpg 

Tämän jälkeen hän asui noin kymmenen vuotta Himangalla toimien yksityisesti maallikkosaarnaajana kiertäen naapuriseurakunnissa Kälviällä, Lohtajalla ja Kannuksessa sekä matkaten myös pidemmälle Lestijokilaaksoon Toholammille ja Lestijärvelle. Tuominiemi kulki kylästä kylään niin, että saattoi viipyä samalla paikkakunnalla useita viikkoja.

Vainottuna ja valtuutettuna julistajana

Tosin Himangalla nuorta sananjulistajaa kohtasivat jo alkuunsa vaikeudet. Evankelista julistusta vastustaneet saivat näet Tuominiemen karkotettua Halsualle sillä perusteella, ettei tällä ollut lainmukaisia matkapapereita. Pian hän kuitenkin palasi tarvittavat paperit mukanaan. Silloin hänen vastustajansa hävittivät nuo paperit, joita säilytettiin erään isännän luona ja vaativat miestä jälleen poistumaan. Silloin muutamat säätyläiset selittivät tilanteen nimismiehelle, joka rauetti asian. Tuominiemi toimi Himangalla noin kymmenen vuotta.

Tuominiemen muutettua takaisin kotiseudulleen Halsualle hän aloitti Vetelinjokilaaksossa seurojen pidon. Tästä paisui vähitellen huomattava hengellinen liikehdintä. Vetelissä Räyringin ja Finnilän kylien väki sisusti Finnilään erityisen saarnahuoneen Tuominiemen seuroja varten niin, että kukin talo hankki huoneeseen oman penkkinsä. Tuominiemi oli kolmen vuoden ajan tuon huoneen vakinainen opettaja kiertäen pyynnöstä myös muualla. Seudulla kutsuttiin Tuominiemeä nimellä "Suuri vältti" tai "Isofältti" eli aura, mikä kuvasi hänen vaikutustaan hengellisen maaperän muokkaajana. Muita hänestä käytettyjä nimiä olivat "Aapa-pappi" ja "Sokio-Aapa".

Vetelin kirkko tuli Tuominiemelle varmasti tutuksi hänen vaikuttaessaan siellä monta vuotta. 
Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Veteli_Church_20180525.jpg

Vuoden 1883 lopulla evankelisen herätysliikkeen kattojärjestö Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys kutsui Tuominiemen kolportöörikseen eli maallikkotyöntekijäkseen. Pöytäkirjassa mainittiin valinnan perusteluna Tuominiemen erinomainen lahja "saarnata puhtaasti ja selvästi Jumalan sanaa". Tämän myötä hän matkasi entistä laajemmalla alueella saarnaten nyt myös Alajärvellä, Lappajärvellä sekä Evijärvellä. Liikkumishaasteistaan huolimatta hän toimi kolportöörinä ainakin 21 seurakunnassa. Häntä onkin pidetty Keski-Pohjanmaan evankelisen herätyksen isänä.

Pappien herjausten kohteena

Menestys toi mukanaan huomiota, eikä ainoastaan myönteistä. Paikallinen papisto alkoi arvostella Tuominiemeä. Niissä seurakunnissa, joissa papisto suhtautui Tuominiemen työhön kielteisesti alkoivat evankeliset ollakin pian oppositiohengessä seurakuntaa kohtaan, kun taas myönteisten pappien seurakunnissa evankeliset olivat kirkollisia.

Kaustisten kirkkoherrana toimi vuosina 1887-1889 vt. kirkkoherrana J. R. Forsman (1859-1936), joka toimi myöhemmin sukunimellä Koskimies Oulun piispana. Hän kohtasi silloin tällöin Tuominiemen seuroissa. Hän ei hyväksynyt Tuominiemeä ja ilmaisi arvostelunsa tavalla, joka ei tee suinkaan kunniaa arvostelun antajalle. Hänen mukaansa Tuominiemi oli "inhottava katsella, puoli silmitön, lihava mäskisäkki", joka puhui "pitkään ja sakeasti", mutta siitä huolimatta tämän puhe oli "herkkua" kuulijoille. Ulkomuodon haukkuminen tuntuu ala-arvoiselta, varsinkin kun Tuominiemi ei voinut sairaudelleen mitään. Puheen arvostelussa voi aavistella kateuttakin, kun tämä "sakeasti" puhuva mies sai ilmeisesti kirkkoherraa suurempaa suosiota.

Juho Rudolf Forsman (1859-1936) ei sanottavammin tämän kirjoituksen sankaria arvostanut. Wikimedia Commons: 
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Juho_Rudolf_Forsman.jpg

Kuolinvuotenaan 1891 Sokio-Aapa ehti päätyä Vartija-lehden väittelyn kohteeksi. Kaustisilla vuodet 1889-1891 pappina toiminut Johan Adolf Snellman (1861-1901) antoi ankaraa arvostelua Evankeliumiyhdistyksen maallikkosaarnaajia vastaan syyttäen sen kolportöörejä omahyväisiksi ja itsepäisiksi sekä miehiksi, joita hallitsi väärä täydellisyydentunto. Snellmanin mukaan nämä eivät käyneet kirkossa eivätkä sallineet ojentaa itseään. Snellman ei mainitse Tuominiemen nimeä, mutta on pidetty selvänä tämän puhuneen hänestä.

Snellmanin kirjoitusta seurasi vilkas kirjoittelu kolportöörien oikeuksista ja velvollisuuksista, missä yhteydessä Tuominiemeä ja tämän mainetta myös puolusteltiin. Paikallisen perimätiedon mukaan poikamieheksi jäänyt Tuominiemi olikin elämänvaellukseltaan nuhteeton. Usein tällainen kiistely johtui siitä, että papisto edusti toisenlaista teologista kantaa kuin kolportööri. Tuominiemi ja Snellman olivat ilmeisesti päätyneet opilliseen väittelyyn, mikä selittää vihamielisen kirjoittelun.

Saarnamiehenä liki viimeiseen asti

Viimeiset vuotensa Tuominiemi eli Vetelissä Tunkkarin talossa. Helmikuun alussa 1891 Tuominiemi noudettiin Halsualle Meriläisen taloon puhumaan. Tuominiemen terveys ei ollut tuolloin kovin hyvä, mutta kun kerran Halsualla oli sanan nälkää oli sinne mentävä. Oltuaan Halsualla viikon hän sai oikeaan olkapäähän kivuliaan veripaisuman. Siitä huolimatta hän opetti sunnuntaisin ja kerran arkenakin. 

Keskiviikkona 11. helmikuuta hän piti viimeisen julkisen puheensa. Tilaisuus oli tavallisuudesta poikkeava, sillä puheensa lopetettuaan Tuominiemi ehdotti lopuksi keskustelua ja esitti itse kysymyksiä keskustelun pohjaksi, kun hän yleensä oli antanut tämän muiden tehtäväksi. Hänen esittämänsä kysymykset koskettelivat hyvin keskeisiä asioita, kuten uskovan lankeemuksia, syntien anteeksiantamista, syntien anteeksi antajaa jne. Aivan kuin hän olisi aavistanut, että aika oli hänen osaltaan kulumassa loppuun.

Seuraavana sunnuntaina hänen oli vielä tarkoitus pitää raamatunselitys, mutta voimat murtuivat ennen sitä. Maanantaina 16. helmikuuta hänen vointinsa paheni rajusti ja hän sai kouristuksia. Hän kuitenkin oli iloisella mielellä sanoen ilonsa ja lohdutuksensa olevan siinä, että sai olla Jeesuksen morsian. Illalla hän ei enää jaksanut puhua, vaan lepäsi kuin nukkuen seuraavan päivän 17. helmikuuta aamuun kello 9 asti, jolloin hiljaa nukkui pois. Hän oli kuollessaan 45-vuotias. Kuolinsyyksi kirjattiin "kolme pahkaa selässä".

En tiedä, oliko Vetelin kirkkoherra Julius Bergroth (1849-1914) evankelisia, mutta jonkinlaista 
hengenheimolaisuutta voi kuvastaa se, että hän piti ruumissaarnan vainajalle henkilökohtaisesti tärkeästä tekstistä. Museoviraston Historian kuvakokoelma, Collianderin kokoelma: https://www.finna.fi/Record/museovirasto.E4D97795B2CC301084C8849B2C4599A6

Tuominiemen siunasi Halsuan kirkkomaahan 8. maaliskuuta 1891 Vetelin kirkkoherra Julius Bergroth (1849-1914) suuren saattojoukon läsnä ollessa. Ruumissaarnan hän piti samasta Johanneksen evankeliumin 8. luvusta, josta vainajakin oli ensimmäisen raamatunselityksensä pitänyt. Haudalla laulettiin laulu, joka käsittääkseni on sama kuin nykyinen Siionin kanteleen numero 487 (Meillä on koti taivaallinen), tässä näytteeksi 1. säkeistö Tuominiemelle lauletusta versiosta:

Meill' on koto autuas juur',

Kun me pääsemme Luojamme luo,

Jossa hurskasten joukkio suur

Ylistystänsä Herralle tuo,

Luojan luo, Luojan luo, Luojan luo,

Me riennämme Hän kodin suo.

Lopuksi seitsemästä seurakunnasta saapunut saattoväki piti vielä hengellisen kokouksen, jossa kerättiin rahalahja lähetystyölle. Tähän vaikutti sekin, että vainaja oli itse testamentissaan halunnut muistaa lähetystyötä.

Tuominiemen vaikutus ja muisto elää

Tuominiemen vaikutuksen voi katsoa jatkuvan Keski-Pohjanmaan evankelisuudessa. Luonnollisesti liike on siellä yli sadan vuoden aikana kokenut nousuja sekä laskuja, ja monet muutkin julistajat ovat tehneet oman osansa liikkeen eteen. Mutta kaikki he ovat viljelleet sille maaperälle, jonka "Suuri vältti" on ensin muokannut. Vuonna 1939 Kotimaa-lehdessä kirjoitettiinkin Vetelin evankelisuudesta, että siellä "Jumalan tulen sytyttäjänä" oli 1880-luvulla ollut "sokea saarnamies Aaprami Tuominiemi". Vetelin seurakunnan hengellisen elämän sanottiin siitä asti kantaneen miltei pelkästään evankelisen liikkeen leimaa, kuten oli asian laita myös naapureissa Kaustisilla ja Halsualla. Vuonna 1971 kirjoitti toimittaja Annikki Wiirilinna Keskipohjanmaa-lehdessä, miten vielä silloin evankelisen liikkeen pohjoisraja meni juuri niiden pitäjien mukaan, joissa Tuominiemi oli aikoinaan saarnannut.

Kotiseudun mullissa Halsuan kirkkomaalla on Tuominiemen maallisten jäännösten
viimeinen leposija. Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Halsua_Church_2017.jpg

Tuominiemen muistoa nostettiin viime vuonna esille tavallista isommalle joukolle. Keski-Pohjanmaan Toholammilla vietettiin Evankeliumiyhdistyksen kesäjuhlaa eli valtakunnallista Evankeliumijuhlaa 30.6.-2.7.2023. Siellä pastori Pasi Palmu kertoi puheessaan tapauksen yli sadan vuoden takaa Toholammin Kaattarin kylästä, jonne Tuominiemi oli tullut saarnaamaan. Palmun sanoin Toholammin isännät olivat jo tuolloin vakaata väkeä, ja he olivat kuulleet epäilyttäviä juttuja Tuominiemestä. Tämä kuului olevan villikko, uskonnollinen kiihkoilija. Isäntien aikomuksena oli antaa mokomalle selkäsauna ja ajaa pois paikkakunnalta.

Isännät päättivät kuitenkin ennen höykytyksen antamista kuunnella Tuominiemen puheen. Se oli tietyssä mielessä kohtalokasta. Sokio-Aapa piti puheen, katsoi sitten hiirenhiljaa istuvaa kuulijakuntaansa ja lausui "Silloin seppäkin takoo, kun rauta on kuumaa" ja alkoi pitää uutta puhetta. Pahoinpitelyä suunnitelleet miehet alkoivat vähitellen kyynelehtiä. Sokio-Aapa ei joutunut karkotetuksi, vaan hän viipyi Toholammilla kokonaisen viikon jättäen syvän jäljen monien paikkakuntalaisten elämään.

Palmu nosti kyllä esille senkin, etteivät kaikki ihastuneet Sokio-Aapan puheisiin ja mainitsi edellä mainitut Forsmanin puheet puolisilmittömästä lihavasta mäskisäkistä naurahtaen, että nykyään voisi sanoa menneen vähän henkilökohtaisuuksiin. Laitan puheen linkit lähteisiin, josta voitte halutessanne sen kuunnella.

Tuominiemessä näkyy se monen muunkin maallikkovaikuttajan kohdalla pätevä asia, ettei merkittävän julistajan tarvinnut olla ulkoisesti vaikuttava tai yhteiskunnallisesti merkittävä, vaan hyvin yllättävätkin persoonat saattoivat vaikuttaa syvästi lukuisiin ihmisiin. Tätä nostaa esille myös Tuominiemen elämänkuvauksen laatinut Juho Torppa kuvauksensa alun lainauksella: "Ei monta lihallista wiisasta eikä monta suurasta suwusta, waan ne kuin maailman edessä owat tyhmät, on Jumala walinnut, että hän wiisaat häpiään saattaisi". Torpan silmissä Sokio-Aapa oli Jumalan valitsema työkalu hänen palveluksessaan. Suuren Auran työ näkyy yhä Keski-Pohjanmaan elopelloilla.

Lähteet:

Lauri Koskenniemi: Sanansaattajia. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys kolportööritoimensa valossa 1873-1900. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1964.

A. V. L.: Voimakas evankelinen herätys Vetelin hengellisen elämän pohjana. Seurakunta 300-vuotias. Kotimaa 53/1939, 28.7.1939. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2027597?page=3

Pasi Palmu: Sormus sormeen - Mikä on Pyhän Hengen sinetti? Puhe Toholammin evankeliumijuhlassa 1.7.2023. Äänite: https://mediakirjasto.sley.fi/2023/07/sormus-sormeen-mika-on-pyhan-hengen-sinetti ja video: https://www.youtube.com/watch?v=BZAAtCOytd8

Juho Torppa: Abraham Tuominiemi. Kotimatkalla 1892. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1009761?page=130

Annikki Wiirilinna: Fredrik Gabriel Hedberg ja evankelisen liikkeen tulo Keski-Pohjanmaalle. Keskipohjanmaa 1.7.1971. Verkkoversio: https://www.porstuakirjastot.fi/files/original/a28aaf0a0592c1179efe1c927977eb61.pdf

Evankeliumiyhdistyksen "keksijä", eläinlääkäri Anders Silfvast

Kirjoittanut: Ossi Tammisto 

ANDERS SILFVAST (1829-1891)

Evankelisen herätysliikkeen keskusjärjestö Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Niinpä on enemmän kuin aiheellista puhua miehestä, jonka ajatusten pohjalta koko yhdistyksen idea alkoi kehittyä. Hän ei ollut liikkeen perustaja, sillä herätysliike oli syntynyt jo noin 30 vuotta aiemmin. Hän ei ollut pappi eikä teologi. Tämä itäisen Uudenmaan Lapinjärveltä syntyisin ollut mies oli ammatiltaan eläinlääkäri, tosin siinä työssä arvostettu. Hänen sisimmässään paloi kuitenkin myös rakkaus evankeliumin asialle, ja sen hedelmiä saamme nähdä tänäkin päivänä. Tämä on Anders Silfvastin tarina.

Oheinen kuva Silfvastista on julkaistu hänen muistokirjoituksensa 
yhteydessä Kotimatkalla -vuosikirjassa.

Lapinjärveltä Tukholmaan

Anders Silfvast syntyi 10. marraskuuta 1829 Lappträskissä eli Lapinjärvellä itäisellä Uudellamaalla. Perhe oli ruotsinkielinen sekä talonpoikainen ja ainakin äiti uskonnollinen. Silfvastin ollessa nelivuotias kerrotaan äidin eräänä pääsiäisaamuna saaneen vahvan hengellisen kokemuksen. Tämä oli mennyt pihalle muiden vielä nukkuessa ja siellä hänet oli vallannut koko kehon läpi virrannut onnellisuuden tunne. Hän oli kuullut aamuauringon kultaamista pilvistä ihmeellisen ihanaa laulua, kuin taivaallinen sotajoukko olisi laulanut. Laulu oli kaikunut hänen sisimmässään vielä sisälle palattuakin. Voi uskoa tämän vaikuttaneen voimakkaasti myös pieneen Andersiin, kun hänen äitinsä on tapauksesta kertonut.

Silfvastin mainitaankin olleen kuuliainen ja uskonnollismielinen lapsi, joka nuoruudessaan ei osallistunut ikäluokkansa tavallisiin huvituksiin, muiden kummastukseksi. Viulunsoittoa hän sen sijaan harrasti, oppien tuon taidon melko itsenäisesti nuottikorvansa avulla. Toisinaan hän saattoi häihin kutsuttuna soittaa hääväelle. Myöhemminkin hän jatkoi soittoharrastustaan ja hankki Helsingissä asuessaan myös kotiurut, joitten soittamisen hän myöskin opetteli itsenäisesti.

Noin 20-vuotiaana Silfvast muutti kotoaan aluksi eläinlääkärinä toimineen veljensä Aron Silfvastin luokse ajatuksenaan hankkiutua samalle alalle. Vuonna 1851 hän aloitti opinnot Tukholman eläinlääkäriopistossa. Oltuaan vuoden ajan eläinlääkärin virassa Ahvenanmaalla hän sai Tukholmassa eläinlääkärin tutkinnon v. 1859. V. 1860 hänet määrättiin hoitamaan Suomen lääkintöhallitukseen ylimääräisen eläinlääkärin toimea ja v. 1862 hänet valtuutettiin samaan virkaan.

Eläinlääkärinä ja kirjailijana

Menestys uralla jatkui. V. 1865 hän sai kollegiregistraattorin arvonimen ja v. 1868 hänet ylennettiin lääkintöhallituksen vakinaiseksi eläinlääkäriksi. V. 1869 hän kävi valtion kustantamana ulkomaisissa eläinlääkäriopistoissa  ja v. 1875 hän sai kuvernementinsihteerin arvonimen. Arvonimien hahmottamiseksi todettakoon, että kollegiregistraattori oli Venäjän keisarikunnan rankijärjestelmässä eli virkamiesten 14-portaisessa arvoastetaulukossa alin ja kuvernementinsihteeri puolestaan sijalla 12.

Lisäksi Silfvast toimi Helsingin hevosenkengityskoulun opettajana vuosina 1879-1880 ja johti samaa koulua vuosina 1881-1883. Hän toimi myös eläinvälskärikoulun johtajana vuosina 1882-1883.

Edellisistä voisi päätellä, että hän oli osaava alallaan, ja niin olikin. Hänen ansioikseen mainitaan karjaruton ehkäiseminen Virolahden ja Raudun pitäjissä v. 1862 sekä vaikean kulkutaudin ehkäiseminen v. 1884 Turun läänissä. Vuosina 1864 ja 1872 hän esti siperialaista ruttoa pääsemästä maahan ja vuosien 1873-1877 välisenä aikana hän tukahdutti karjaruton Viipurin läänissä. Lisäksi hän julkaisi parikin kirjoitusta, joista kirjanen Handledning i hosbeslaget sai ainakin kaksi painosta ja sen suomennos Opetus hevosen kengittämiseen sai ainakin kolme painosta, joista kaksi tekijän jo kuoltua.

Näin mainostettiin Silfvastin kirjaa Tampereen Sanomissa 9.10.1880.

Kristillisen kirjallisuuden levittäjänä

Silfvast on kuitenkin jättänyt jälkensä myös ja erityisesti maamme kirkolliseen historiaan. Vuoden 1860 tienoilla ollessaan Tukholmassa päättämässä opintojaan hän oli tutustunut ruotsalaisen herätyssaarnaajan C. O. Roseniuksen kirjoihin ja omaksunut niiden kautta evankelisen uskonkäsityksen.

Sittemmin hän alkoi lukea myös Martti Lutherin teoksia. Omien kokemusten myötä hän koki hengellisen kirjallisuuden arvokkaaksi evankelioinnin työvälineeksi. Helsingissä asuessaan hän liittyi evankeliseen herätysliikkeeseen ja oli yksi sikäläisen rukoushuonetoiminnan johtomiehiä.

Vanha kotiseutu Lapinjärvikään ei silti unohtunut. Vuonna 1869 Silvast vietti kesäänsä Lapinjärven Vasarankylässä ja alkoi levittää siellä Raamattuja sekä Lutherin, Hedbergin, Prätoriuksen ja Paleariuksen kirjoja, jotka tekivät hyvin kauppansa. Paikkakunnalla alkoi herätys, sanottiin tulen päässeen irti. Oli taottava kun rauta oli kuumaa, ja Silfvast sai apuvoimia niin Lapinjärveltä kuin muualtakin, osa sananjulistajista oli myös tämän herätyksen tuoreita hedelmiä. Paikallisia sananjulistajia olivat veljekset Gustaf ja Johannes Roos sekä näiden siskonpoika Johannes Wirén, Johan Nygårds, Henrik Skomars sekä Henrik Hansson Svennas. Helsinkiläinen Gustaf Wilhelm Rask alkoi kohdistaa puhujamatkojaan myös Lapinjärvelle ja Albert Oskar Sundholm muutti sinne kiertokoulunopettajaksi alkuvuodesta 1871. Olen kirjoittanut aiemmin Sundholmista oheisen elämänkuvauksen: Kirkkohistorian kahinaa: Lajinsa ensimmäinen - Sleyn ensimmäisen kolportöörin A.O. Sundholmin traaginen tarina

Albert Oskar Sundholm oli Silfvastin työtoveri evankeliumin levittämisessä 
Lapinjärvellä ja laajemminkin. Hänen myöhemmät vaiheensa olivat kuitenkin 
traagiset.

Pian Silfvastille syntyi ajatus alkaa laajemminkin levittää pääosin Ruotsista hankkimiaan kirjoja. Ruotsista hankitut kirjat kävivät siksi hyvin, että Silfvast toimi pääosin ruotsinkielisen väestön parissa, johon Lapinjärvenkin asukkaiden enemmistö kuului. Hän alkoi tehdä yhteistyötä Sundholmin, Raskin sekä Jaakob Edvard Wefvarin kanssa, joista viimeinen levitti kirjoja Pohjanmaalle asti.

Uutta yhdistystä hahmottamassa

Työ alkoi kasvaa vauhdilla ja Silfvast alkoi hahmotella virallisen luvan saanutta yhdistystä tätä kirjallisuuden levittämistä hoitamaan. Vanhin kirje, jossa hän pohtii asiaa on päivätty 1.11.1871, mutta siinä asia ei ole enää uusi. Hän ajatteli ottaa tämän sisälähetyksen omalle vastuulleen, mutta tarvitsi lisärahoitusta. Hän ei halunnut liian monimutkaisia sääntöjä ja arveli suppean kannattajajoukon käyvän asian hoitamiseen. Sundholmia hän ajatteli ensimmäiseksi kolportööriksi eli kiertäväksi aatteellisen kirjallisuuden levittäjäksi ja puhujaksi.

Ajatus oli aluksi vastatuulessa Helsingin evankelisten suhtautuessa asiaan nihkeästi. Pian sekä Sundholm että nuori helsinkiläinen pastori Kleofas Immanuel Nordlund kirjoittivat asiasta Kemiöön Fredrik Gabriel Hedbergille, Kemiön kirkkoherralle ja evankelisen liikkeen hengelliselle isälle. Olen aiemmin kirjoittanut myös Nordlundin elämänkuvauksen: Kirkkohistorian kahinaa: Kleofas Immanuel Nordlund, evankelisuuden nuori tähti, jonka kannel soi kauniimmin Nordlund olikin aivan keskeinen hahmo uuden yhdistyksen synnyssä, sillä vaikka hän oli sinänsä kannattanut Silfvastin ideaa oli hän pitänyt sitä puutteellisena ja muotoillut sen, Silfvastin suostumuksella, uusiksi ja paljon laajemmalle pohjalle.

Pastori Kleofas Immanuel Nordlund toisaalta piti Silfvastin ideaa hyvänä, 
mutta hänellä oli melkoinen liuta parannusehdotuksia. Voisi sanoa, että 
jos Evankeliumiyhdistyksen synty on Silfvastin ansiota on Nordlundin 
ansiota se, että siitä tuli sellainen kuin tuli.

Näin Silfvastin käytännöllisestä, mutta ehkä hieman epämääräisestä yksityisyrityksestä laajeni suurempi hanke. Vuonna 1872 hevonen potkaisi häntä ja mies joutui viettämään suuren osan talvesta vuoteessa Keväällä 1872 hän matkusti Aacheniin toipumismatkalle. Noilta ajoilta on eräskin kirje, josta voi päätellä miehen turhautuneisuuden hankkeen jouduttua laajempiin käsiin ja siten päätöksenteon hidastuttua: "Syntyi myös hankala keskustelu siitä, olisiko kolportöörien alistuttava tuomiokapitulin tutkittavaksi. Jumalan kiitos asia on kuitenkin edistynyt askel askeleelta [- - -]".

Evankeliumiyhdistys syntyy

Silfvastin oma toiminta julistavine kirjanlevittäjineen jatkui koko prosessin ajan, kunnes 13. marraskuuta 1873 Lutherilaisen Evankeliumi-yhdistyksen tultua hyväksytyksi se sulautui uuden järjestön toimintaan. Sundholmista tuli yhdistyksen ensimmäinen kolportööri. Joulukuun alussa yhdistykselle valitun väliaikaisen johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin professori Adolf Moberg, sihteeriksi Nordlund ja jäsenistöön muun muassa eläinlääkäriveljekset Aron ja Anders Silfvast. Anders olikin sitten johtokunnan jäsenenä aina kuolemaansa asti. Yhdistys olikin Andersille kuin hieman myöhästynyt syntymäpäivälahja, olihan hän syntynyt 10. marraskuuta.

Silfvast toimi myös pitkään uuden yhdistyksen arkistonhoitajana, mikä on henkilökohtaisista syistä mieltäni lämmittävä asia. Vuosien kokemus kirjojen hankkimisesta puolsi valintaa. Hän ilmeisesti myi kirjavarastonsa Evankeliumiyhdistykselle, vaikka sen säilytys tapahtui aluksi vielä hänen kotonaan. Silfvast johti Evankeliumiyhdistyksen alkuvuosina sen koko kustannusliikettä.

Ilmeisesti Silfvast ei itse juuri pitänyt hengellisiä puheita, vaan antoi levittämiensä kirjojen puhua. Hän kylläkin kirjoitti Evankeliumiyhdistyksen Kotimatkalla -vuosikirjaan, sen 1. vuosikertaan 1891, pitkän artikkelin otsakkeella "Uusi käsky". Näin hän elämänsä viime metreillä jätti kirjallisen kuvauksen ja testamentin uskonvakaumuksestaan.

Yksinäinen hyväntekijä

Silfvastilla oli aikaa muullekin kristilliselle toiminnalle kuin Evankeliumiyhdistykselle. Hän oli mukana Helsingin kaupunkilähetyksen toimikunnassa ja erityisen suurella rakkaudella hän tuki juutalaislähetystä. On jopa sanottu, että hänen ansiotaan oli sen olemassaolo Suomessa. Hän otti erään kristityksi kastetun juutalaispojan kasvatikseen huolehtien hänen kasvatuksestaan ja ylläpidostaan niin, että tämä kasvatti-isänsä kuollessa opiskeli yliopistossa. Tästä Johannes Silfvastista tuli aikanaan silmätautiopin dosentti. Silfvast tarjosi muutenkin auliisti apuaan niille juutalaisnuorukaisille, jotka ilmaisivat haluaan kääntyä kristityiksi. Kun Ruotsissa asuva alkuaan puolalainen juutalaiskristitty saarnaaja Paulus Wolff vieraili Suomessa majoitti Silfvast hänet kotiinsa.

Paulus Wolff, syntyjään Esaias Zendak, oli kristinuskoon kääntynyt 
juutalainen, joka levitti kristinuskon sanomaa kansansa parissa.
Silfvast tarjosi hänelle majapaikan tämän vieraillessa Suomessa. 
Hemåt 1928.

Silfvast ei koskaan avioitunut. Häneltä kysyttiin joskus syytä tähän, jolloin hän vastasi, ettei vain ollut tullut avioituneeksi. Tosin eräälle ystävälleen hän kertoi, että oli nuoruudessaan rakastunut erääseen "mamselliin", muttei ollut rohjennut koskaan kertoa tälle tunteistaan. Kuten edellä ilmeni oli hänellä kuitenkin kasvattipoika ja muitakin huolehdittavia. Silfvast olikin antelias mies, joka tuki monia hädänalaisia. 

Kerran sattui niin, että hänen istuessaan ikkunan ääressä seisahtui sen alle nainen lastensa kanssa kerjäämään. Silfvastilla oli pöydällä kaksi paperikääröä. Silfvast päätti yllättää kerjääjät iloisesti heittämällä ikkunasta ulos vaskikolikoita sisältävän käärön. Niinpä hän otti toisen kääröistä ja heitti sen ulos. Pian hän kuitenkin hämmästyneitten huutojen seurauksena tajusi heittäneensä vahingossa paljon arvokkaamman käärön, hopearahoja sisältävän. Hän kuitenkin ajatteli, että erehdys taisi olla Jumalan johdatusta ja antoi asian olla. Ei hän muuten täysin suurpiirteinen rahan kanssa ollut, sillä hän ei mielellään lainannut rahaa tuttavilleen tai taannut näiden lainoja, sillä hänen mielestään oli elettävä säästäväisesti.

Ehtoollinen lohtuna matkalla kohti kuolemaa

Silfvast kärsi pidemmän aikaa sisäisistä kivuista, joiden syy oli epäselvä, mutta lopulta syyksi epäiltiin syöpää. Eri hoitokeinoista huolimatta kivut pysyivät ja pahenivat vuosina 1889ja 1890. Keväällä 1890 hän matkusti muutamaksi viikoksi Uudenkirkon parannuslaitokseen. Hän kyllä nautti puhtaasta ilmasta, mutta tautiin se ei vaikuttanut. Syyskuusta alkaen hän oleskeli enimmäkseen sisätiloissa kotonaan.

Tuskat vaivasivat kovin, mutta hänen kerrotaan kantaneen ne kärsivällisesti ja vieläpä leikkisällä mielellä. Tosin erään ystävän muistuttaessa, ettei uskovan tarvitse pelätä kuolemaa vastasi Silfvast, että se on kyllä helppo sanoa, mutta lihalle ja verelle se on vaikeaa. Hän vietti aikansa lukien Raamattua ja rukoillen. Lisäksi hän kävi vähintään joka toinen viikko ehtoollisella, sillä hän oli edellä mainitussa kirjoituksessaankin todennut, että kristityn tulisi nauttia sitä hyvin usein. Tosin kun hän ei enää jaksanut kävellä kulki hän sinne hevoskyydillä. 

Mielenkiintoista muuten on, että Silfvast oli artikkelissaan kyseenalaistanut sen käytännön, jossa vasta rippikoulun käyneet saivat ottaa osaa ehtoolliseen. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että myös lasten olisi päästävä osalliseksi ehtoollisesta ja perusteli sitä laveasti, muun muassa näin: 

"Jos kerran tunnustetaan, että lapset ovat pyhän kasteen kautta uudestasyntyneet Jumalan lapsiksi, taivaan valtakunnan perillisiksi ja että he ovat saaneet osaa Jesuksesta Kristuksesta ja Hänen elämänsä voimasta, - jota ei toki kukaan mahtane kieltää, niin meidän on mahdoton käsittää, miksi nämä taivasta varten aijotut taimet eivät laisinkaan tarvitse sitä ravintoa, joka on aivan välttämätön hengellisen elämän ylläpitämiseksi aika-ihmisissä, jotka tahtovat pysyä elämän yhteydessä päänsä Jesuksen Kristuksen kanssa."

Vuoden 1890 joulun ja uudenvuodenpäivänkin hän oli jokseenkin hyvissä voimissa. Tuona viimeisenä jouluaattonaan hän istuskeli koko aamupäivän keinutuolissaan rahakukkaro vieressään pöydällä. Siitä hän jakeli luonaan vieraileville avuntarvitsijoille joulurahoja.

 4. tammikuuta 1891 hän joutui kuitenkin tyystin vuoteenomaksi ja valmistautui pian poistumaan tästä maailmasta. Hän todisti vielä kuolinvuoteellaan Jeesuksen ikuista rakkautta, josta eivät edes taudin tuskat eikä kuolema voisi häntä erottaa. Neljä päivää ennen kuolemaansa hän nautti ehtoollisen viimeisen kerran ja toivoi pian sen jälkeen lähtevänsä täältä. Näin kävikin, sillä 13. tammikuuta 1891, kello kaksi yöllä hän sai kotiinkutsun. Hän menetti puhekykynsä 10 tuntia ennen kuoleman koittoa.

Hyväntekijän hautajaiset

Testamentissaan Silfvast muisti kaikkia niitä tahoja, jotka olivat hänelle rakkaita. Kasvattipojan, sukulaisten ja muiden yksityishenkilöiden lisäksi rahaa saivat Evankeliumiyhdistys, Suomen Lähetysseura sekä Helsingin kaupunkilähetys. Lapinjärven Kappelbyn kansakoulu sai 5000 markkaa, sisältäen ehdon, että kyseisen koulun opettaja sai nauttia puolet lahjoituksen vuotuisista koroista, mutta tämän tuli olla tunnettu kirkolliseksi luterilaiseksi. Pääkaupungin köyhät lesket ja turvattomat lapset saivat samansuuruisen summan niin, että korot jaettiin vuosittain näille hädänalaisille. Eläinlääketieteellisiä kirjoja sisältävän kirjastonsa hän lahjoitti Suomen lääkintöhallitukselle asettaen ehdon, että mikäli Suomeen perustetaan eläinlääkärikoulu tulisi kirjasto luovuttaa sille.

Johannes Silfvast (1867-1932), juutalaisen kauppiaan poika, 
tuli Silfvastin kasvattipojaksi. Hänestä tuli sittemmin lääkäri 
sekä silmätautiopin dosentti. Helsingin yliopisto: Opettajat ja virkamiehet vuodesta 1828, II L-Ö. 1925.

Hautajaiset olivat 17. tammikuuta 1891 runsaan saattoväen voimin. Paikalla oli muun muassa Evankeliumiyhdistyksen johtokunta. Tilaisuudessa luettiin myös Ira D. Sankeyn laulu "Jesuksen syliin turwaan", jota Silfvast oli kuolinvuoteellaan pyytänyt useasti hänelle laulamaan tai lukemaan. Hautaa täytettäessä laulettiin yhdessä Siionin kanteleen laulu "Täältä puolehen ylhäisen maan". Seppeleen laskijoista mainittiin erikseen kasvattipoika Johannes, mutta samalla todettiin, ettei moni ollut tuonut seppelettä, sillä he muistivat Silfvastin usein moittivan sellaista tuhlaavaista tapaa. Saman päivän iltana pidettiin Evankeliumiyhdistyksen Helsingin rukoushuoneella päivän merkityksen johdosta sekä ruotsin- että suomenkieliset raamatunselitystilaisuudet, joista kumpikin oli täynnä kuulijoita. Mainitaan muuten useiden juutalaisten osallistuneen hautajaisiin, mistä voinee päätellä, ettei hänen heidän parissaan tekemä evankelioimistyö ollut aiheuttanut katkeruutta.

Unohdettu pioneeri?

Oheinen väliotsikko voi olla liioiteltu. Kyllä näet Silfvast on mainittu erinäisissä historiaesityksissä. Kuitenkin ajatellessani niin sanottua kollektiivista muistia ajattelen, että vain harva tietää Silfvastin roolin liikkeen historiassa. Liki kaikki evankeliset ja monet muutkin tietävät liikkeen isän Hedbergin. Moni tietää ainakin nimeltä Evankeliumiyhdistyksen ensimmäisen yliasiamiehen Johannes Bäckin, osa myös hänen rukouskirjansa Muukalaisten kotielämä. Nordlundistakin muistetaan ainakin hänen laulunsa Mun kanteleeni kauniimmin, vaikka hänen roolinsa Evankeliumiyhdistyksen perustamisessa olisi vieraampi.

Mutta moniko tietää edes Silfvastin nimen? Syytä olisi, vaikka Satakunta -lehdessä sanottiin, siitä huolimatta että hänen mainittiin olevan tunnetun kristillisissä piireissä, että hän "ei tosin kuulunut noihin maamme suuriin älyniekkoihin, joiden nimiä Suomen historiassa säilytetäään. Hän oli noita hiljaisia maassamme, jotka työskentelevät huomiota herättämättä". 

Juuri hänen aivoissaan syntyi Evankeliumiyhdistyksen aihio, ja hänen itsenäisesti alkamansa työ antoi sille hyvän pohjan. Lisäksi hän täydentää äskeistä pappislistaa maallikkona, joka maallisen työnsä ohessa omistautui myös Jumalan valtakunnan työlle. Evankelisessa liikkeessä on aina ollut paljon maallikkosaarnaajia ja muita maallikkovaikuttajia, mutta silti pappien rooli on ollut monia muita herätysliikkeitä suurempi. Siksi on mielestäni merkityksellistä, että liikkeen keskusjärjestön synnyn primus motor on ollut maallikko.

Näin Evankeliumiyhdistyksen juhlavuonna olisi syytä siis muistella Silfvastiakin. Hänen muistoaan voi kunnioittaa esimerkiksi lukemalla tuon mainitun Uusi käsky -artikkelin, joka ainakin oman silmäilyni perusteella sisältää runsaasti ajatonta sisältöä ja rohkeitakin kannanottoja, kuten esimerkiksi pohdinnan lasten ehtoolliselle osallistumisesta. Toisaalta, jos arvostat enemmän hänen työtään eläinlääkärinä, niin etsi käsiisi opas hevosten kengittämiseen.

Päätän tämän kirjoituksen raamatunlauseeseen, jolla Silfvast aloitti Uusi käsky -artikkelinsa. Se on pätkä Johanneksen evankeliumiin kirjoitetusta jäähyväispuheesta, joka Silfvastin mielestä jokaisen kristityn tulisi osata ulkoa sanasta sanaan. Oheista lainausta siitä voinee pitää Silfvastin hengellisenä testamenttina:

"Uuden käskyn minä teille annan, että te rakastaisitte teitänne keskenänne, niinkuin minä teitä rakastin, että te myös toinen toistanne rakastaisitte." (Joh. 13:34).

Lähteet

J[ulius]. E[ngström].: Anders Silfwast. Kotimatkalla 1892. Verkkoversio: 01.01.1892 Kotimatkalla - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Helsingin kirjeitä. Satakunta nro 8, 22.1.1891. Verkkoversio: 22.01.1891 Satakunta no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lauri Koskenniemi: Sanansaattajia. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys kolportööritoimensa valossa 1873-1900. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Helsinki 1964. 

Anders Silfvast: Uusi käsky. Kotimatkalla 1891. Verkkoversio: 01.01.1891 Kotimatkalla - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto