Apteekkari evankeliumin asialla - Klas Henrik Ekroos (1845-1925)

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

KLAS HENRIK EKROOS (1845-1925)

Olen esitellyt tässä blogissa joitakin evankelisen herätysliikkeen varhaisia vaikuttajia, niin pappeja kuin maallikoitakin. Nyt haluan esitellä jälleen yhden merkittävän maallikon, nimittäin apteekkari Klas Henrik Ekroosin, jolla oli merkittävä rooli Suomen luterilaisessa evankeliumiyhdistyksessä sekä siitä erkaantuneessa Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland:issa. Tämä tutkimusmatka heittelee meitä ympäri maamme rannikoita Pernajasta Porvooseen, Viipuriin, Helsinkiin, Turkuun, taas Helsinkiin, Uusikaarlepyyhyn, jälleen Helsinkiin ja vielä Porvooseen tämän sympaattisen herran kanssa.

Tästä isoisämäisestä kuvasta Ekroos tunnetaan parhaiten. Hän olikin kuollessaan rakastettu vanhus evankelisten parissa yli kielirajojen. Kotimatkalla 1927.

Pernajasta Porvoon kautta Viipuriin

Klas Henrik Ekroos syntyi Pernajassa Bergbyn tilalla 30. joulukuuta 1845. Hänen vanhempansa olivat Pernajan nimismies Karl Ekroos, jonka sukujuuret olivat Paraisilla, ja tämän vaimo Sofia Lindroos. Isällä oli edellisestä avioliitosta kymmenen lasta, Sofian kanssa Klas Henrik sekä tämän sisko. Klas Henrik oli 11. yhteensä 12 lapsesta.

Äiti kuoli pojan ollessa kolmevuotias ja melko pian isäkin menehtyi surun murtamana. Niinpä Ekroos joutui elämään valtaosan lapsuudestaan ilman vanhempiaan. Kodin mainitaan olleen perinteinen, missä isä tiukkana virkamiehenä piti järjestystä ja äiti hoiti suurta taloutta. Kirkko ja uskonto olivat arvossaan. Vanhempien kuoltua vanhemmat sisaret, erityisesti siskokset Lova ja Tilda, johtivat taloutta ja huolehtivat veljiensä hoidosta sekä kasvatuksesta. Siskoksia pidettiin maaseudun emäntien esikuvina näiden leipoessa, pannessa kaljaa, kehrätessä ja kutoessa sekä neuloessa kotona kaikki veljiensä vaatteet.

Ekroosin lapsuudenkoti, Pernajan Bergby Senaatin kartaston kuvaamana. Wikimedia Commons:
 File:Senate Atlas, 1870–1907. Sheet IX 34 Porvoo.jpg - Wikimedia Commons

Ekroos kävi Porvoossa alkeiskoulun ja lukiolaiseksi tultuaan aikoi opettajaksi. Alan vaikeuksista kokemusta omannut isoveli kehotti kuitenkin luopumaan ideasta ja tämä yhdessä taloudellisten haasteiden kanssa sai Ekroosin keskeyttämään opinnot ja siirtymään isoveljensä palvelukseen tämän apteekissa Viipurissa.

Rukoushetket apteekin kellarissa

Juuri Viipurissa tämä nuori apteekkioppilas konfirmoitiin v. 1862. Tuossa tilaisuudessa hän koki voimakkaan herätyksen. Synninhätä sai hänet etsimään sielunsa pelastusta. Hän alkoi käydä ahkerasti jumalanpalveluksissa ja lukea Raamattua. Jopa kesken työpäivän hän saattoi kokea tarvetta rukoukseen niin, että hän meni apteekin rohdoskellariin, jossa polvistui kylmälle kivilattialle. Hän oli myös yhteydessä muihin, jotka tutkivat aktiivisesti Raamattua.

Ekroosin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Myöhemmin Ekroos toimi saman yhdistyksen puheenjohtajana. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Ekroosin vakavahenkisyyttä lisäsi hänen sairautensa, joka usein aiheutti ankaraa vilua ja pitkäaikaista katarria. Hän ei silti laiminlyönyt työtään apteekissa ja valmistui v. 1865 farmaseutiksi. Hänen hengellinen herätyksensä vain voimistui ja v. 1867 päiväkirjansa kertoo rehellisesti sekä noin 21-vuotiaan kirjoittajansa uskonilosta että kamppailuista. Tästä pari otetta:

"Helmik. 6 p. Iloa, sanomatonta rauhaa Jumalassa. - Lukenut sanaa ja rukoillut. - Olen Jumalan lapsi. - Olkoon minulla rakkautta Jeesukseen, sillä hän on ensin rakastanut minua. Jos kurja sydämeni tuomitsee minua, niin on kuitenkin Jumala suurempi kuin minun sydämeni ja tietää kaikki. Rakkaus on lain täyttymys."

"Helmik. 7 p. Alkanut päivän rukouksella - lukenut Luukkaan 3 luvun, siitä paljon lohdutusta. Illalla lukenut ensiksi Lindbladin uskontodistajia, rukoillut sekä lukenut I Moos. 47 luvun. Oi, kuin autuasta tietää, että lunastajani elää. "Minä heissä ja he minussa." Tahdon vaikuttaa sillä paikalla, jonka Herra on osoittanut minulle, niinkauan kuin päivä on ja niin tuottaa kasvua Herran minulle antamalla leiviskällä. Köyhä. - Rikas. - Heikko. - Väkevä. Synti. - Armo."

"Maalisk. 28 p. Lepopäivä. - Työpäivä. - Fr. Sjölin; pitempi keskustelu hengellisistä asioista. - Myrskyissää [sic!] kurjassa sydämessä. Rukous henketön. - Oi, niin kylmää. - Tehnyt syntiä monella tavalla. 'Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois.' - 'Autuaat ovat, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan.' Elämän Herrassa minulla on elämä ja kyllin."

"Heinäk. 28 p. Ihmisen elämä on taistelua ja pahin ja vaarallisin vihollinen - hän itse."

Jo tuolloin Ekroosilla on ollut kytköksiä myös evankeliseen liikkeeseen, sillä päiväkirjan mukaan hän on lukenut ahkerasti muun muassa Sanansaattajaa ja Evankelista Viikkolehteä, minkä lisäksi hän oli kirjeenvaihdossa useiden uskonasiat vakavasti ottavan nuorukaisen kanssa, joista yksi oli Ludvig Wennerström. Tästä tuli aikanaan evankelisen liikkeen isän Fredrik Gabriel Hedbergin vävypoika.

Turun "hullu apteekkari"

Ekroos toimi jonkin aikaa Loviisassa ennen kuin muutti v. 1869 Helsinkiin, jossa hän suoritti v. 1870 proviisorin- ja apteekkarintutkinnon. Tuo Helsingin-jakso kesti kolme vuotta, jotka kuluivat opinnoissa, apteekissa ja hartauksissa. Tuolloin kaupungissa opiskelivat evankeliset Wennerström ja Kleofas Immanuel Nordlund, ja Ekroos osallistui näiden kanssa evankelisten kokouksiin.

Kleofas Immanuel Nordlundin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

V. 1872 Ekroos kutsuttiin töihin Turkuun Hjeltin apteekkiin. Kolmen vuoden elämä Turussa oli hänelle merkittävä. Kaupungissa oli vilkasta evankelisten toimintaa, johon Ekroos otti osaa. Hän myös kantoi tuolit vuokrattuun kokoushuoneeseen ja asetteli penkit, kutsui erityisesti nuoria mukaan sekä toimi hyvän lauluäänensä vuoksi "lukkarina" eli ilmeisimmin esilaulajana.

Turussa hän sai kuulla myös evankelisen liikkeen isän Fredrik Gabriel Hedbergin saarnaa, ja se auttoi häntä pääsemään aiemmasta suorituskeskeisestä uskostaan. Hän sai nyt kokea riemua armosta Kristuksessa. Tämä ei kuitenkaan passivoinut häntä, vaan rohkaisi entistä innokkaampaan todistamiseen. Apteekin asiakkaidenkin kanssa keskustelut ajautuivat usein uskonkysymyksiin. Kerran eräs nuori nainen suuttui, kun Ekroos kysyi oliko tällä rauha Jumalan kanssa ja uskooko tämä syntien anteeksi saamisen. Asiakas lähti kiukuissaan unohtaen ostosaikeensa, mutta kysymys vaivasi niin, ettei nainen saanut siltä rauhaa ennen kuin lopulta tuli takaisin apteekkiin antaen nyt myönteisen vastauksen Ekroosin kysymykseen.

Resepteihinkin Ekroos kirjoitti raamatunlauseita, ja Turussa häntä kutsuttiin nimellä "hullu apteekkari". Omiensa parissa häneen suhtauduttiin kuitenkin lämpimästi, ja eräskin muisteli pikkutyttönä tehtyä laivamatkaa, jolla Ekroos keräsi lapset  ympärilleen laulaen heidän kanssaan ja puhuen Vapahtajasta.

Kuva on vuodelta 1929, mutta tällä paikalla Linnankadun ja Kristiinankadun kulmassa toimi jo Ekroosin aikana Hjeltin apteekki. Siellä Ekroos hankki Turun "hullun apteekkarin" maineensa. Wikimedia Commons: File:Apteekki 1929.jpg - Wikimedia Commons

Ekroos oli aktiivinen Turun kristillisissä yhdistyksessä, toimien esimerkiksi Turun Rouvasväen Raamattuyhdistyksen sihteerinä edistäen erityisesti sen työtä sairaiden parissa.  Hän halusi omistaa elämänsä täysin Herran työlle ja haaveili lähetystyöstä. Hän pyrki ruotsalaiseen Fjellstedtin lähetyskouluun, mutta sai sieltä 29.7.1875 kielteisen vastauksen kuitenkin kehotuksella palvella Herraa tämän antamilla lahjoilla siinä kutsumuksessa, missä hän nyt oli.

Ensi kertaa Evankeliumiyhdistyksen työhön

Ekroos oli kirjoittanut aikeistaan Anders Silfvastille, joka puolestaan kertoi asiasta Kleofas Immanuel Nordlundille. Molemmat herrat olen esitellyt tässä blogissa ( Kirkkohistorian kahinaa: Evankeliumiyhdistyksen "keksijä", eläinlääkäri Anders Silfvast ja Kirkkohistorian kahinaa: Kleofas Immanuel Nordlund, evankelisuuden nuori tähti, jonka kannel soi kauniimmin). He olivat keskeiset toimijat siinä, että Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys oli perustettu v. 1873. Nyt Nordlund pyysi kirjeitse Ekroosia ryhtymään Evankeliumiyhdistyksen kirjastonhoitajaksi ja toimitusjohtajaksi.

Anders Silfvastin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Ekroos tarttui tarjoukseen ilolla muuttaen taas Helsinkiin. Hän levitti innolla yhdistyksen julkaisemia kirjoja ja osallistui paikalliseen toimintaan. Työ ei ollut vailla vastoinkäymisiä ja vastustusta, mutta se ei Ekroosia lannistanut. Juuri kovimman vastustuksen alueille hän halusi yrittää levittää yhdistyksen sanomaa ja kirjallisuutta.

 Kesällä 1876 hän avioitui raumalaisen Ida Fredriika Sjöblomin kanssa, jonka hän oli tavannut Turussa ja löytänyt tästä lämminsydämisen uskonsisaren. Avioliitosta tulikin onnellinen. Kun ensimmäinen lapsi, tytär, syntyi 1.9.1878 alkoi Ekroosista tuntua, etteivät tulot enää riittäneet Helsingissä elämiseen. Hän ei kuitenkaan halunnut rasittaa Evankeliumiyhdistystä vaatimalla isompaa palkkaa, vaan alkoi etsiä muuta työtä.

Uudenkaarlepyyn apteekkariksi

Niinpä Ekroos osti v. 1880 apteekin Uudestakaarlepyystä ja muutti sinne. Siellä apteekin hoito vei valtaosan hänen ajastaan, ja pienestä maaseutuapteekista kehittyi lähipitäjien ja -kaupunkien keskusapteekki. Perhekin kasvoi kolmella tytöllä ja kahdella pojalla. Ekroos toimi myös kaupunginvaltuustossa sekä Vaasan pankin Uudenkaarlepyyn haaraosaston johtajana.

Hengellinen aktiivisuus ei kuitenkaan hiipunut. Hän myös tarjosi apteekin suurta salia kokouspaikaksi vieraileville papeille ja maallikkosaarnaajille. Siellä paikkakunnan herrasväki istui rinnan käsityöläisten, seminaarilaisten ja köyhien mummojen kanssa kuulemassa milloin jotakuta maalaisrovastia, milloin helsinkiläistä räätälisaarnaajaa. 

Ekroos myös rakennutti omalla kustannuksellaan rukoushuoneen, jonka lahjoitti Uudenkaarlepyyn seurakunnalle. Siellä saarnasivat sekä papit että maallikkosaarnaajat ja jos saarnaajaa ei löytynyt hän luki itse kirjoittamansa saarnan.

Uudenkaarlepyyn kirkko 1890-luvun alussa A. Th. Böökin kuvaamana. Tältä se siis näytti Ekroosin asuessa Uudessakaarlepyyssä. Lahden museoiden kuvakokoelmat: Uusikaarlepyyn kirkko; ulkokuva, kuvattu lounaasta | Lahden museot | Finna.fi

Elämä Uudessakaarlepyyssä oli myös raskasta aikaa. Hän oli useamman kerran lähellä kuolemaa keuhkotulehduksen vuoksi. Traagisinta oli kuitenkin vaimon menehtyminen aivokalvontulehdukseen helmikuussa 1888. Jäätyään yksin ison lapsikatraan kanssa Ekroos avioitui edesmenneen vaimonsa lapsuuden ja nuoruuden ystävän Edla Emilia (Emmy) Paneliuksen kanssa, joka oli myös kotoisin Raumalta. Myös tämä liitto muodostui onnelliseksi.

Ekroos edusti Pietarsaaren rovastikuntaa sen maallikkoedustajana kirkolliskokouksissa v. 1886 ja 1893. Mielenkiintoista kyllä hän suhtautui myönteisesti v. 1886 julkaistuun uuteen virsikirjaan, joka sai yleensä herätysliikeväessä kritiikkiä ja pidettiin muutenkin lähinnä kompromissina, joka ei tyydyttänyt juuri ketään.

Sairaalloisuuden vuoksi Ekroos alkoi miettiä muuttoa pois Uudestakaarlepyystä, koska sen ilmasto ei soveltunut hänelle. Niinpä hän v. 1895 myi apteekkinsa ja muutti perheineen Helsinkiin. Perhe oli v. 1890 pienentynyt nuorimman pojan eli Väinön kuoltua. Lapset olivat myös lisäsyy muuttoon, sillä lapset tarvitsivat paremmat mahdollisuudet opiskeluun.

Jälleen Evankeliumiyhdistyksen työhön

Helsingissä oli Ekroosille kyllä mieleistä puuhaa. Hänet oli valittu jo v. 1894 Evankeliumiyhdistyksen johtokuntaan. Helsinkiin tultuaan Ekroosista tuli taas yhdistyksen kirjastonhoitaja ja v. 1896 hänet valittiin yhdistyksen puheenjohtajaksi. Hän oli tehtävässä vasta kolmas, sillä ensimmäinen puheenjohtaja valtioneuvos Adolf Moberg toimi tehtävässä aina kuolemaansa 30.4.1895 asti, ja hänen jälkeensä esittelijäsihteeri E.A. Forsell kuusi kuukautta. Vuosien ajan hän piti yhdistyksen vuosijuhlilla puheen sekä suomeksi että ruotsiksi, vaikka hänen suomensa mainitaankin olleen hieman huonoa.

Adolf Mobergin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Nyt Ekroos sai oikein kunnolla omistautua rakastamalleen evankeliumin asialle. Valitettavasti hän joutui heti alkuun siihen myrskyyn, jotka Härmän kokous ja siellä avoimeksi ratkennut evankelisen liikkeen sisäinen hajaannus oli käynnistänyt. Oppikiista on turhan monimutkainen tässä esiteltäväksi (Härmän kokous tarvitsisi oman esittelynsä), mutta Ekroos edusti yhdistyksen johdon linjaa. 

Niinpä hän sai osansa tuon linjan vastustuksesta, mikä aiheutti häneen kohdistuneita solvauksia ja ystävyyssuhteiden katkeamisia. Tämä aiheutti Ekroosille suurta murhetta. Tuota murhetta ja Ekroosin sovinnollisuutta kuvannee se, että yhdistyksen täyttäessä 30 vuotta oli hänen tehtävänään pitää puhe. Häneltä jääneestä käsikirjoituksesta selviää, että hänen piti viitata hiljan tapahtuneeseen hajaannukseen, mutta hän hylkäsi tuon käsikirjoituksen, ettei repisi auki vielä niin tuoreita haavoja.

Ekroos nautti työstään yhdistyksen kirjajulkaisujen painattamisessa, sillä hän sai julkaistavia teoksia tarkistaessaan itse niistä hengenravintoa. Erityistä mielipuuhaa oli vuosikirjakalenterien Kotimatkalla ja Hemåt julkaiseminen. Hän valitsi huolella kalenteriin raamatunlauseet jokaiselle päivälle ja kerätessään artikkelien, varsinkin elämäkertojen kirjoittajiksi ihmisiä hän sai innostettua uudelleen useita yhdistyksen aiempia ystäviä ja hankki jopa uusia ystäviä sen työlle.

Ekroos julkaisi myös yhdistyksen joulu- ja pääsiäislehtiä. Hän kirjoitti artikkeleita ja laati mukaelmia tanskalaisten ja norjalaisten aikakauskirjojen teksteistä, minkä lisäksi hän innosti monta yhdistyksen ystävää tarttumaan kynään. Kuvituksen valitsemiseen hän käytti paljon vaivaa. Hyvän Jeesuksen kuvan löydettyään hän saattoi hiljentyä toviksi sen ääreen rukoukseen.

Ekroos työpöytänsä ääressä. Kotimatkalla 1927.

Lähetystyö oli myös hänelle rakas ala, olihan hän itse haaveillut lähetystyöhön lähtemisestä. Yhdistyksen aloitettua Japanin-lähetystyön hän tutustui Japanin oloihin ja kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa Japaniin lähteneiden kanssa. Näin varsinkin v. 1907 lähtien, kun hänestä yhdessä saarnaaja Hydénin kanssa tuli ruotsinkielisen lähetyslehden Hedningarnas Tröst toimittaja. Ulkomaisista lehdistä käännettiin lähetyskirjoituksia ja tehtiin katsauksia omaan lähetystyöhön.

Ekroos oli todellakin monessa aktiivinen. Hän ehti pitää myös raamattukeskusteluja kodeissa. Paikalla olleiden teologien ja ylioppilaiden oli aina pakko osallistua keskusteluun itsensä kehittämiseksi. Huoli teologian opiskelijoista vaikutti siihen, että Ekroos oli aktiivisesti ajamassa evankelisen ylioppilaskodin perustamista ja v. 1906 ollessaan Ruotsissa Evankelisen Isänmaansäätiön 50-vuotisjuhlassa hän hankki tietoja sikäläisistä ylioppilaskodeista. Ylioppilaskoti, myöhempi Domus Evangelica, muutti v. 1908 omaan huoneistoonsa. Ekroos asui v. 1912-1914 Ylioppilaskodin yläpuolella toimien sen isäntänä ja vieraillen siellä päivittäin tapaamassa ja opettamassa nuoria.

Työtarmo oli uskomaton siihen nähden, että Ekroosin elämään mahtui myös murheita. V. 1906 kuoli poika Johannes, joka oli lahjakas ylioppilas sekä farmaseutti.  V. 1908 Ekroosia vaivasi ankara sydäntauti, jonka vuoksi lääkärit antoivat hänelle vain puoli vuotta elinaikaa. Hän kuitenkin toipui, missä auttoi lepo Tammisaaresta ostetussa Snäcksundissa, joka oli aiemmin kuulunut Mobergille.

Työ jatkuu Porvoosta käsin

V. 1914 Ekroos muutti vanhaan koulu- ja lukiokaupunkiinsa Porvooseen, jonka rauhassa hän edelleen jatkoi kirjoitustöitään ja ylläpiti kirjeenvaihtoa. Edelleen hän vieraili säännöllisesti Helsingissä, olihan hän yhä Evankeliumiyhdistyksen puheenjohtaja. Vielä hänen kuolinvuotensa 1925 Kotimatkalla -kalenteri oli hänen toimittamansa.

Yhdistyksen 50-vuotisjuhlassa hän muisteli useita liikkeessä mukana olleita. Esille noussut kysymys yhdistyksen jakamisesta suomen- ja ruotsinkielisiksi yhdistyksiksi sattui kipeästi Ekroosiin ja muihinkin vanhempiin toimijoihin, joille kumpikin kieliryhmä oli rakas. Hän ei kuitenkaan asettunut jaon esteeksi ja niin hänestä tuli Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland:in ensimmäinen puheenjohtaja ja Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen kunniajäsen.

Ekroos oli ilmeisen hyvä luomaan ja ylläpitämään ystävyyssuhteita. ja Porvoon aikana hän sai korjattua joitain 1800-luvun lopun hajaannuksessa rikkoutuneita suhteita. Tässä auttoi varmaan hänen luonteenpiirteensä, joka sai hänet selittämään asiat aina parhain päin, ettei joutuisi puhumaan pahaa kenestäkään.

Ekroosin hyväluontoisuudesta puhutaan paljon, mutta se on helppo uskoa katsellessa näitä hänen vanhuusaikansa valokuvia. Svenskt Kyrkoliv i Finland 1926: 01.01.1925 Svenskt kyrkoliv i Finland no 1926 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Viimeiset vuodet kuluivat kesäisin Porvoon saaristossa tai Pietarsaaren pappilassa vanhimman tyttären ja tämän miehen Julius Lindbergin luona, tosin heidän osaltaan v. 1921 lähtien Kirkkonummella. Kotona hartaudenharjoitukset olivat olennainen osa arkea, ja moni vieraskin päätyi osallistumaan niihin vakaumuksestaan riippumatta, jos sattuivat niiden aikaan paikalle. Ekroos muistettiin erityisesti rukouksen miehenä niin, että hänen jo aikaisin aamulla kuultiin rukoilevan ääneen, pitkin päivää hänen huuliltaan lähtivät rukoushuokaukset ja iltaisin oli aina yhteinen iltahartaus, jossa joko Ekroos itse taikka muu perheenjäsen tai vieras piti iltarukouksen.

Patriarkka laskee matkasauvansa

Viimeisinä elinvuosinaan Ekroos koki voimakasta taivasikävää. Jonkun epäillessä tätä vain puheeksi hän saattoi alkaa kuvailla Taivaan ihanuutta mitä kauneimmin kuvauksin kasvojen samalla loistaessa. Niinpä hän suhtautui kevyesti viimeiseen sairauteensa, todistipa vielä lääkärillekin uskonsa perustuksesta. Langolleen, rovasti Paneliukselle, hän murtuvin äänin todisti Karitsan veressä olevan hänen ainoa turvansa. Kuolema koitti lauantaina 6. kesäkuuta 1925. Puhekyky oli jo mennyt, mutta hiljaa lähtöä odottaen hän tervehti katsellaan vuoteen ääreen tulleita puolisoaan ja omaisiaan.

Hautajaiset pidettiin Porvoon tuomiokirkossa, missä puhuivat lanko Panelius ja vävy Lindberg. Tämän jälkeen Ekroos laskettiin sukuhautaan. Molemmat Evankeliumiyhdistykset olivat edustettuina seppeleineen ja Porvoon Evankelisten Nuorten kuoro lauloi. Muistokirjoituksen laatinut Julius Lindberg kirjoittaa:

"Kauniisti todistivat kaikki, että patriarkka oli mennyt pois ja että evankelisessa leirissä nyt vallitsi maansuru, mutta että ilo vallitsi autuuden asunnoissa, jonne vanhus oli saanut astua."

Ja kyllä tämä maansuru näkyikin evankelisissa lehdissä. Monissa niistä oli Ekroosin kuva heti kannessa. Sanansaattajassa puhuttiin evankelisen kansan maansurusta, joka koski sekä ruotsin- että suomenkielisiä evankelisia. Ekroosin sanottiin olleen kuin yksinäinen honka muiden Evankeliumiyhdistyksen perustajien kuoltua jo aiemmin. Yhdistyksen kielellisen jaon sanottiin satuttaneen häntä, sillä hän rakasti "myös meitä suomenkielisiä". Evankeliumin sanottiin olleen hänelle kaikki kaikessa. Kirjoituksen laatinut Kauko Veikko Tamminen pohti Ekroosin perintöä seuraavin sanoin:

"Mistä saamme tällaisia toisia? Kysymme myöskin: Olemmeko me kääpiöt, me monasti niin pikkumaiset ihmiset, jotka voimme puolue, kieli- ja muiden vähäarvoisten asioiden näkökannalta ratkaista asioita, arvollisia hoitamaan sitä rikasta perintöä, jonka tällaiset henkilöt ovat meille jättäneet?"

Tamminen kirjoitti Lasten-Lehteen muistokirjoituksen, jossa kertoi lapsilukijoille vanhasta sedästä, jolla oli "ystävälliset kasvonpiirteet" ja joka aina rukoili Japanissa olevien lähetystyöntekijöiden puolesta ja kirjoitti näille. Tamminen kuvaili Ekroosin hyvyyttä ja sitä, miten hän monesti sulki Tammisenkin syleilyynsä.

Myös lapsille haluttiin kertoa evankelisen liikkeen patriarkan poismenosta. En osaisi ehkä kuvitella nykyään muistokirjoitusta lapsille suunnatun lehden etusivulle. Lasten-Lehti 7/1925: 01.07.1925 Lasten lehti no 7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomenkielisissä lehdissä näyttää olleen erityinen tarve korostaa Ekroosin sympatiaa suomenkielisiä kohtaan. Nuorison ystävän muistokirjoituksessa korostettiin, miten Ekroos olisi toivonut evankeliumin edelleen yhdistävän eri kieliryhmät ja että hän olisi sanonut muistokirjoituksen laatijalle tämän viime vierailulla: "Minä niin elän teidän suomalaisten kanssa, ja kaikkia toimianne minä aina seurana [sic!] ja olen teidän mukananne." Ehkä tuore jako toi tarpeen sen vakuuttelulle.

Luonnollisesti myös ruotsinkieliset evankeliset lehdet huomioivat tämän 79-vuotiaan patriarkan poisnukkumisen, samoin eräät muut ruotsinkieliset kristilliset lehdet. Näissä eivät luonnollisesti painottuneet Ekroosin näkemykset suomenkielisistä.

Yleiskirkollinen Kotimaa huomioi myös Ekroosin kuoleman, kirjoittajaa ei ole mainittu. Siinä kirjoitettiin, miten Ekroos ei suhtautunut tehtäviinsä Evankeliumiyhdistyksessä vain jonain kunniavirkoina, vaan hän uhrasi sen hyväksi "kaikki kykynsä, kaikki voimansa, kaikki ajatuksensa, kaikki aikansa". "Evankeliumin tuoma ilo ja rauha säteilikin jokaista vastaan tuon herttaisen vanhuksen silmistä ja koko olennosta". Samalla hän kuitenkin piti jyrkästi kiinni Raamatun sanasta ja luterilaisesta tunnustuksesta. Kirjoitus päättyi sanoihin: "Levätköön rauhassa uskollinen työntekijä ja evankeliumin taistelija!"

Lopuksi

Tunnustan, että aikoinaan kiinnostuin Ekroosista siksi, että sama sukunimi on jossain vaiheessa ollut käytössä omassa suvussani. Pettymyksekseni huomasin pian, että emme ole tästä huolimatta sukulaisia. Sen jälkeen olen kuitenkin viehättynyt Ekroosin persoonasta, ainakin sellaisena kuin se hänen muistokirjoituksissaan kuvataan.

Tinkimättömyys omassa vakaumuksessa yhdistettynä sovinnolliseen mieleen toisin ajattelevia kohtaan, rohkeus julistaa sitä, minkä uskoo oikeaksi, uutteruus sekä maallisessa että hengellisessä työssä sekä aktiivinen rukous- ja hartauselämä inspiroivat ainakin itseäni. Koen myös kauniina sen, miten tuoreesta kielijaosta huolimatta Ekroos oli rakastettu yli tuon jakolinjan.

Ekroos ei taida nykyään olla kovin tunnettu evankelisessa liikkeessä. Tekstejähän häneltä olisi, kirjoittihan hän lehtiartikkeleita lukuisan joukon, minkä lisäksi hänen puheitaan on julkaistu. Mutta ehkä paras jälkimuisto hänestä silti olisi juuri hänen elämäntarinansa, ja siksi halusin sen tässä teillekin jakaa, ettei tämän evankelisen patriarkan muisto jäisi unholaan.

Lähteet:

Apteekkari Klas Henrik Ekroos. Kotimaa 43/1925. Verkkoversio: 12.06.1925 Kotimaa no 43 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Julius Lindberg: Klas Henrik Ekroos. Teoksessa Kotimatkalla. Evankelinen kalenteri vuodelle 1927. Suomen Lutherilainen Evankeliumi-Yhdistys. Verkkoversio: 01.01.1927 Kotimatkalla - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

K. W. T.: Apteekkari Klas H. Ekroos. Sanansaattaja 12/1925. Verkkoversio: 15.07.1925 Sanansaattaja no 12 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

K. W. Tamminen: Klas Henrik Ekroos. Lasten-Lehti 7/1925. Verkkoversio: 01.07.1925 Lasten lehti no 7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Muistosanoja vainajista. Klas Henrik Ekroos. Nuorison Ystävä 13/1925. Verkkoversio: 01.08.1925 Nuorison ystävä no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Palava sielu - Pelastusarmeijan Suomen pioneeri Hedvig von Haartman

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

HEDVIG VON HAARTMAN (1862-1902)

Joidenkin ihmisten elämä ei kulje kulkuaan tasaisena pitkänä virtana, vaan kuohuvana koskena, joka päättyy yhtäkkiä jyrkkänä vesiputouksena. Joidenkin elämä palaa sellaisella liekillä, että se loistaa ensin hämmästyttävällä kirkkaudella ja sitten hiipuu haihtuen pimeään. Näin erityisesti silloin, kun jonkun elämä nuoresta pitäen palaa asialle, joka on hänen omaa elämäänsä suurempi. Tällainen oli Hedvig von Haartmanin, jonka elämäkerrankin nimi on osuvasti "Palava sielu", elämä. Nyt luomme katsauksen tähän hennossa ruumiissa roihunneeseen sieluun.

Hedvig von Haartman Pelastusarmeijan upseerin 
asussaan. Hänen ulkonäössään huomio kiinnittyy 
nopeasti hänen suuriin silmiinsä, joita elämäkerturi kutsui 
"aito Haartmanilaisiksi". Kyläkirjaston Kuvalehti nro 6/1908.

Kartanontyttönä Piikkiön Raadelmassa

Hedvig von Haartman syntyi 29. joulukuuta 1862 Varsinais-Suomen Piikkiössä Raadelman kartanossa. Hän syntyi von Haartmanien aatelissukuun, isänsä, valtioneuvos Carl Daniel von Haartmanin 21. lapseksi. Isä oli jo kolmannessa avioliitossaan jäätyään jo kahdesti leskeksi. Hedvigin äiti Emmy Westzynthius oli miestään 43 vuotta nuorempi ja sai Hedvigin jälkeen vielä kolme lasta. Liitto oli onnellinen, tosin aiempien liittojen lapset piti ensin rauhoitella, sillä palvelusväki oli pelotellut heitä pahalla äitipuolella, joka myrkyttää heidät. Hienoa henkilökuntaa, kerrassaan.

Piikkiö sijaitsee Varsinais-Suomen 
maakunnassa Turusta itään. Siitä länteen 
saaristossa sijaitsi Nauvo, jossa sijainnut Prostvik
kuului myöskin von Haartmanin elämän keskeisiin 
paikkoihin. Wikimedia Commons.

Hedvigiä nämä pelot eivät hänen onnekseen koskaan koskeneet. Hän eli lapsuuttaan Piikkiössä seudun tarjotessa sisarussarjalle paljon virikkeitä, talvella urheilua ja rekiretkiä lumisissa metsissä, kesäisin kalastusta ja purjehtimista Kuusiston seuduilla. Perheessä suhtauduttiin kunnioituksella kristilliseen uskoon, ja tämä näkyi nälkävuotena 1867 myös käytännön tasolla. Eräänä myöhäisenä elokuun iltana isä-Haartman tuli lastensa luo lausuen: "Lapset, tämä yö merkitsee meille paljon, nyt on ruis valmiina leikattavaksi, mutta lämpötila laskee nopeasti ja jos tulee halla, me kaikki tässä osassa maata jäämme ilman leipää." Tällainen uutinen pitikin sitten nuorison valveilla koko yön, varmaan myös 5-vuotiaan Hedvigin, mutta aamun sarastaessa ovi äkkiä avautui ja isä astui sisään säteillen ilosta ja sanoen: "Lapset, kiittäkäämme Herraa, alkoi tuulla, ennen kuin aurinko nousi ja sato on pelastettu." Voi vain kuvitella, millä tavalla tämä kokemus on vaikuttanut pienen Hedvigin omaan uskonelämään. 18-vuotiaana hän entiselle kotiopettajattarelleen kirjoittaessaan pyysi tätä rukoilemaan puolestaan ja sanoi tietävänsä, miten esirukoukset auttavat. Ehkä hän tässä kohtaa muisteli myös tuota valvottua elokuista yötä.

Hedvig kuvattuna joskus 1870-luvulla.
Finnish Heritage Agency, Historian kuvakokoelma.
https://finna.fi/Record/museovirasto.A2B4D8EAE5EBEFC953E0CF360D3ED196

Raadelman onnistunut sato ei hyödyttänyt ainoastaan kartanon väkeä, sillä tuon syksyn ja kevään aikana Raadelmaan vaelsi loputon määrä nälkäisiä laumoja, jotka etsivät ravintoa jopa jätekasoista. Raadelmassa näille nälkäisille jaettiin ruokaa ilmaiseksi. Joka päivä keitettiin suuret padalliset perunaa ja joskus myös ruispuuroa köyhille ja nälkäisille. Ehkä tämäkin muisto vaikutti Hedvigiin, kun hän myöhemmin halusi henkilökohtaisesti olla lievittämässä vähäosaisten hätää.

Vanha koti jää

Vuonna 1877 Carl Daniel von Haartman kuoli eikä Emmy-leski kyennyt lunastamaan kaikkia perillisiä. Kartano ja sen irtaimisto joutuivat huutokaupattavaksi. Useampi Haartmanin pojista oli hyvätuloisia ja he olivat luvanneet velkaantuneelle isälleen huolehtivansa tämän veloista kuoleman jälkeen. Näin he myös tekivät huutamalla tavaraa sellaisilla summilla, että loppusumma peittäisi velat ja jättäisi leskelle ja lapsille ylijäämää. Kertoman mukaan eräästä taulusta tehdyt tarjoukset nousivat niin korkeiksi, että eräs maalaisukko kysyi ihmetellen "onks talo vai taulu ku menee?" Pojista Rafael huusi itselleen kartanon.

Hedvig oli silloin noin 15-vuotias. Perhe muutti kesän 1878 jälkeen Turkuun, mutta kaikki kesät vietettiin nyt Nauvon Prostvikissa, Emmy-äidin lapsuudenkodissa. Raadelma oli menettänyt luonteensa suvun kokoontumispaikkana. Hedvigin nuoruuteen kuuluivat monet vierailut herraskartanoissa, sisarustensa tai muiden sukulaistensa kodeissa. 1881 hän oli sukuloimassa Tukholmassa asti. Nuori neito mietti tulevaisuuttaan ja epätietoisuus siitä ahdisti häntä. 18-vuotiaana nuorison leikit eivät enää viihdyttäneet eikä hän sietänyt sitä levotonta odotusta, jonka epätietoisuus hänessä aiheutti. Siksi hän niitä edellä mainittuja rukouksia pyysikin.

Nuori neito von Haartman vuonna 1881.
Tuolloin hän vietti iloista ja aktiivista elämää, mutta
epätietoisuus tulevaisuudesta ahdisti.Finnish Heritage Agency, 
Historian kuvakokoelma. https://finna.fi/Record/museovirasto.BF76D37FCF0843C10F12007C91CD2CD7

Perhepiirissä päädyttiin siihen, että Hedvigin olisi hyvä vahvistaa ranskantaitoaan ja niinpä hän vietti pääosan vuosista 1882 ja 1883 Sveitsissä ja Ranskan Pariisissa. Erityisen hyvin hän viihtyi Sveitsin Veveyssä, jossa samaan aikaan oli hänen ystävänsä Sigrid Schulman, myöhemmin Wrede. Tämä vaikutti ilmeisesti häneen myös uskonnollisesti, sillä kerran Hedvig sujautti Sigridille oppituntien välissä käteen lappusen, jossa luki: "Kadehdin uskoasi".

Opettajan uralle - ja elämä aivan uudelle uralle

Palattuaan Pariisista Hedvig vietti vuoden Helsingissä ottaen osaa kaupungin seuraelämään. 1883 hän sai Turun ruotsalaisen tyttökoulun ranskanopettajan toimen. Pitkäksi ja soreaksi neidoksi varttunut Hedvig oli erään entisen oppilaan kuvauksen mukaan myös luja ja tarmokas ja viehätti tämän sekä ulkonäkönsä vuoksi kaikkia. Hedvigin äiti ja sisaret asuivat talvisin Turussa mikä osaltaan oli tekemässä näistä opettajavuosista valoisia ja onnellisia. Talvella tehtiin rekiretkiä laskettiin mäkeä, pidettiin kahvikestejä ja tansseja, kokeiltiin jopa spiritismiä huvin vuoksi. Hedvigin sisällä tuntui kuitenkin tyhjältä. Häntä vaivasi se oliko tässä tosiaan kaikki mitä elämällä on tarjota.

25. maaliskuuta 1884 Hedvigin elämässä tapahtui suuri käänne. Hän oli kuullut, että tuona päivänä tehtaanpatruuna Edward Björkenheim aikoi pitää Turussa hengellisen kokouksen. Björkenheim oli tullut englantilaisen lordi Radstockin käynnistämän herätysliikkeen koskettamaksi ja oli aikansa tunnetuimpia herätyspuhujia. Häntä meni kuuntelemaan myös Hedvig, istuen oppilaansa ja Björkenheimin veljentyttären, myöhemmän diakonissan Hia Björkenheimin vieressä. Tämä huomasi Hedvigin olevan tilaisuuden aikana silmin nähden liikuttunut. Jälkikäteen Hedvig kirjoittikin, että Jumalan Henki puhui kokouksen aikana voimakkaasti hänen sielulleen. Kokouksen päätyttyä Hedvig oli lausunut: "Minä tunnen, että asia on nyt ratkaistava" ja oli päättävästi mennyt puhujan luo. Ei hän jälkikäteen muistanut, mitä hän Björkenheimiltä kysyi eikä sitäkään, mistä tämä tarkalleen oli kokouksen aikana puhunut, mutta sen hän muisti että Björkenheim rukoili hänen puolestaan. "Poloisen, maailmallisen sydämeni ovet aukenivat selkoselälleen ja Vapahtaja kävi sinne asumaan", hän kertoi jälkeenpäin. "Olin muuttunut. Suuri rauha valtasi sydämeni."

Edvard Björkenheimin julistus muodosti 
ratkaisevan käänteen nuoren Hedvigin 
elämässä. Kyläkirjaston Kuvalehti nro 3/1898.

Hedvig oli nyt saanut sisäisen rauhan, mutta ulkoisesti elämään tuli taisteluja ja ahdistuksia. Kun vanhat huvitukset eivät häntä enää viihdyttäneet alkoivat sukulaiset ja ystävät pitää häntä sairasmielisenä. Oppilaittensa parista hän sen sijaan sai ymmärrystä ja perusti heille pyhäkoulun, jossa hän sai vapaasti puhua siitä valosta, jonka hän oli löytänyt. Vaikka hän hoiti opettajantyötään antaumuksella haaveili hän nyt voivansa omistaa kaiken aikansa Jumalan valtakunnan työhön. Hän ajatteli olevansa valmis tekemään mitä tahansa työtä Jeesuksen puolesta, sanoi olevansa valmis vaikka "pesijättäreksi Raunistulaan". Ankara sairaus kuitenkin pakotti hänet keskeyttämään nämä pohdinnat hänen kärsiessään ihottumasta kaikkialla ruumiissaan niin, että koko ruumis suuria silmiä sekä huulia lukuun ottamatta oli siteissä. Hän otti tämän kaiken kuitenkin Jumalan vastauksena, ja tyytyi siihen: vielä ei ollut aika tarttua raskaaseen, sosiaaliseen työhön.

Kutsumusta etsimässä

Kahden vuoden kuluttua Hedvig ilmoittautui Helsingin jatko-opiston kasvatusopilliselle kurssille, mutta sairastui kolmen viikon kuluttua ankarasti ollen muutaman päivän ajan elämän ja kuoleman rajoilla. Sairautensa aikana hän koki, ettei ollut vielä täysin antautunut Jumalalle ja tämä teki hänen hengellisestä elämästään heikkoa ja voimatonta. Hän antoi Jumalalle lupauksen, että mikäli hän saisi elää hän lupaisi tästedes elää täysin Jumalan tahtoaan seuraten. Toipuessaan hän sitten mietti mihin olisi suunnattava. Näytti siltä, että opettajakutsumus, niin rakas kuin se olikin, oli jätettävä. Hän pohti voisiko sairaanhoitajana palvella paremmin lähimmäisiään myös hengellisesti, mutta keskusteltuaan erään lääkärin kanssa hänelle selvisi, että siinä työssä hän ei saisi harjoittaa minkäänlaista julistustyötä.

Helsingissä Hedvig oli mukana kokouksissa, joissa oli mukana muun muassa Edward Björkenheim ja Louise af Forselles. Tämä joukko alkoi työskennellä Helsingin köyhien parissa. Hedvig joutui tässä taustaansa nähden aivan outoon ympäristöön, mutta havaitsi tämän olevan juuri sitä mitä hän halusikin tehdä. Hän tunsi riemua saadessaan todistaa uskostaan erilaisille kuulijakunnille eikä hän koskaan unohtanut sitä iloa, jonka hän koki ponnistellessaan erään kurjan ja syntiin sortuneen tytön puolesta saaden lopulta nähdä tämän antautuvan Jumalalle.

Uusi elämäntapa ja toiminta täytti hänen mielensä siinä määrin, että se seurasi mukana myös reissulla Nauvoon. Nauvon pappilassa hän kertoi hämmästyneelle Evy Fogelbergille, Nauvon kirkkoherran tyttärelle, kokouksista, jotka olivat sunnuntaisin ääriään myöten täynnä, juopoista, jotka olivat pelastuneet ja murheestaan sen johdosta, ettei voinut tehdä vielä enemmän näiden puolesta. Sitten hän soitti pianolla iloisia hengellisiä lauluja. Myöhemmin hän matkasi purjeveneellä eräälle kalliosaarelle julistamaan näille kaukana kirkosta asuville saarelaisille. Prostvikin kartanossakin hän piti kartanon väelle kokouksen, johon myös hänen äitinsä ja neiti Fogelberg ottivat osaa. Fogelbergistä tuli aikanaan suomalaisen vankiloissa tehtävän hengellisen työn uranuurtajan, Mathilda Wreden, elämäkerturi.

Pelastusarmeijan epäilijästä yhdeksi Suomen ensimmäisistä pelastusupseereista

Helsingissä Hedvig kuuli Englannissa syntyneestä Pelastusarmeijasta. Sen työ köyhien parissa kiinnosti, mutta sotilaallinen toimintamalli oudoksutti ja aluksi Hedvig sanoi sitä markkinoineelle af Forsellesille, että jos Helsingin toiminta siirtyy Pelastusarmeijan alle jää hän pois. Pian asenne kuitenkin muuttui, ja 9.4.1889 Hedvig matkusti yhdessä Constantin Boijen ja Alva Forsiuksen kanssa Englantiin kouluttautuakseen pelastusupseeriksi. Hän arveli, että Pelastusarmeija auttaisi häntä tappamaan ja hautaamaan itsestään lopullisesti kaiken itsekkyyden. Pelastusarmeijan koulutuksen tarkoitus olikin opettaa noudattamaan käskyjä ja kukistamaan oman tahtonsa. Aika oli näyttävä, että juuri sen Hedvig teki.

Hedvigille olivat Englannissa kaikkein tärkeimpiä ne tilanteet, joissa hän sai tutustua Pelastusarmeijan johtajaan kenraali William Boothiin ja tämän perheeseen. Aiempi epävarmuus vaihtui lujaan varmuuteen ja erään kokouksen jälkeen Hedvig kirjoitti kirjeessään: "Niin kauan kuin elän, on tämä päivä säilyvä muistossani innostaen minua mihin ponnistuksiin tahansa edistämään Herran sotaa. Sillä kohtasipa meitä mikä tahansa, olemme voitosta varmat - Suomessakin." On syytä muistaa, että Pelastusarmeijan puheissa kyse oli juurikin hengellisestä taisteluista sieluista, mitään väkivaltaa ei pelastussotaan liittynyt, paitsi joskus väkijoukkojen pelastusarmeijalaisiin kohdistamina.

Pelastusarmeijan perustaja ja kenraali 
William Booth (1829-1912) teki Hedvigiin 
suuren vaikutuksen. Kyläkirjaston Kuvalehti 
nro 6/1908.

Hedvigin koulutus ei ollut helppoa. Sotakoulun kadetteja ei hemmoteltu, vaan nuori aatelisneito sai pestä köyhälistökortteleiden lattioita, tyhjentää likasankoja sekä hoitaa sairaita. Vaikeinta hänelle oli kuitenkin Sotahuuto-lehtien myynti. "Kun ensi päivinä en vielä ymmärtänyt, mitä ihmiset minulle sanoivat, oli helpompaa, mutta nyt alan jo ymmärtää kieltä, ja he sanovat usein minulle niin kiusallisia asioita, etten voi niitä punastumatta kuunnella. Mutta Jumala voi pelastaa minut punastumastakin, kunhan vain totun." Hedvig oli kaunis nuori nainen, joten voi hyvin kuvitella hänen kuulleen paljon sellaista, mitä hän ei hienostopiireissä ollut koskaan kuullut.

Myös muita vastoinkäymisiä koettiin. Kerran hän kirjoitti olleensa ensi kertaa sellaisessa kokouksessa, jossa armeijalaisten päälle heitettiin kiviä ja lokaa. Hedvig itsekin sai kiven päähänsä, mutta armeijalaisnaisen päähine, bonnetti, vaimensi iskua. Sekä takki että bonnetti menivät niin huonoon kuntoon, että niiden tilalle oli hankittava uudet. Vastoinkäymisten lisäksi oli myös juhlahetkiä, kuten se tilaisuus, jolloin kaikki ulkomaalaiset armeijalaiset kutsuttiin kenraalin ympärille kuulemaan hänen puhettaan ja neuvojaan. Hedvig huolehti tuolloin teetarjoilusta ja iloitsi saadessaan ojentaa teekupin myös kenraalille.

Hedvig palasi Suomeen täysiverisenä armeijalaisena, ja tämän huomasi myös tuolloin Kakolan vankilassa työskennellyt Mathilda Wrede, joka tapasi Hedvigin Turussa täydessä Pelastusarmeijan asussa. Wreden mielestä Hedvig oli kasvanut ja saanut uutta, ihmeellistä voimaa, mutta oli myös matkalla myrskyä kohti.

Pelastusarmeijan luutnantti 
von Haartman. Finnish Heritage 
Agency, Historian kuvakokoelma.
https://finna.fi/Record/museovirasto.C871ACC04FF6E1921065889ED93285E4

Luutnantti Hedvig von Haartman oli yhdessä Louise af Forsellesin ja Constantin Boije af Gennäsin kanssa perustamassa Suomen Pelastusarmeijaa, ja Boijen oli Booth nimittänyt johtajaksi. Ensimmäinen kokous pidettiin lokakuussa 1889 Helsingin Siltasaarella. Myös Suomessa saatiin kokea kivien ja lian heittelyä. Boijen tytär muisteli vuosia myöhemmin, kuinka aikuiset muodostivat kokouksista palatessa suojarivistön lasten ympärille. Myös ikkunoihin lensi kiviä, kun Sörnäisten huligaanit hyökkäsivät armeijalaisten kimppuun. Tosin osa näistä myöhemmin häpesi käytöstään pelastusarmeijalaisten tyynesti vastaanottaessa hyökkäykset ja päätyipä osa lopulta näitten kokousten katumuspenkin ääreen.

8. marraskuuta 1889 pidettiin varsinainen Pelastusarmeijan vihkimiskokous Siltasaaren ratsastusmaneesissa. Vaikka 'armeija' oli vasta kolmen upseerin vahvuinen herätti se suurta uteliaisuutta ja kokosi paljon kansaa ylhäisistä alhaisiin. Myös Zachris Topelius oli paikalla ja lausui myönteisiä sanoja Pelastusarmeijasta ja sen tavoitteista. Myös eräs Hedvigin entinen oppilas oli paikalla ja oli ihmeissään siitä, miten ennen kaikissa seuratilaisuuksissa ihailtu ja palvottu opettajatar seisoi Pelastusarmeijan asussa tässä erikoisessa kokouksessa. Kyseinen oppilas itki kotona entisen opettajansa puolesta, tosin myöhemmin hänen käsityksensä Pelastusarmeijasta koheni.

27-vuotiaana Suomen Pelastusarmeijan johtajaksi

Pian ilmeni armeijan johdossa ristiriitoja. Boije halusi tehdä Suomen Pelastusarmeijasta itsenäisen järjestön, kun taas Hedvig ja af Forselles pitivät juuri kansainvälisyyttä yhtenä Pelastusarmeijan arvokkaana piirteenä. Niinpä Boije vetäytyi sivuun, ja Booth valitsi von Haartmanin tämän tilalle, ja toukokuussa 1890 kapteeniksi ylennetty von Haartman astui Suomen Pelastusarmeijan johtoon.

Suomen Pelastusarmeijan johtaja,
kapteeni von Haartman. Pelastusupseerin 
koulutus tuli tarpeeseen kun hänen oli yllätten 
otettava käsiinsä Boijelta jääneet ohjat. Finnish 
Heritage Agency, Historian kuvakokoelma. 
https://finna.fi/Record/museovirasto.4DE005E56E67C58276ECB67AB4D1DF97

Hän joutui heti suurten haasteiden eteen. 1. toukokuuta perustettiin Helsinkiin sotakoulu, jossa Hedvig asui kolmen koulutettavan kadetin kera. Hedvig johti nyt sotakoulua ja oli myöskin huhtikuussa ilmestymisensä alkaneen Krigsropet -lehden toimittaja. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään tällaista, ei hoitanut kirjanpitoa eikä raha-asioita, mutta pelastusarmeijalaisen tehtävä oli totella, ja työ opetti tekijänsä.

Hän näkikin Englannissa oppimansa tottelevaisuuden ja kurin ensisijaisen tärkeänä edellytyksenä työn onnistumiselle ja opetti uudet alaisensa myös siihen. Tässä oli hänessä tapahtunut suuri muutos, sillä hän oli aluksi itse vierastanut armeijan kuria. Kun kadetti tuli päivätyönsä jälkeen antamaan raporttia oli tämän aina seistävä, kun taas kapteeni istui. Uudessa paikassa ensimmäisenä iltana kokouksen jälkeen tyhjään asuntoon tultaessa hän antoi kadetille määräyksen valmistaa teetä. Kadetti ihmetteli ensin, sillä talossa ei ollut keittoastiaa, ei teetä eikä mitään muitakaan tarvekaluja. Kun kapteeni kolmannen kerran antoi käskyn "Valmistakaa teetä!" ymmärsi kadettiparka, että käsky oli annettu, kadettitytön oli nyt keksittävä keino sen toteutukseen. Kun kaikki tarvekalut oli hankittu ja iltatee oheistuotteineen höyrysi pöydällä istui kapteeni tyytyväisenä sen ääreen ja sanoi: "Hyvä. Saittehan kuitenkin kaiken kuntoon. Muistakaa nyt, että me voimme suorittaa mitä tahansa, jos vain päätämme sen suorittaa." Kaiken tarkoituksena oli siis koulutus niin kuuliaisuuteen kuin mahdottoman mahdolliseksi tekemiseen.

Puolen vuoden sotakoulu Englannissa oli tehnyt Hedvigiin syvän vaikutuksen, ja saman vaikutuksen hän halusi siirtää myös muihin. Kadetit opetettiin määrätunnein pidettäviin rukoushetkiin ja Raamatun tutkiskeluihin, kunnostaan huolen pitämiseen, kohtuullisiin ruoka- ja elintapoihin. Tunteellisten oli nujerrettava tunteensa ja arkojen arkuutensa. Osa häipyi, mutta osasta tuli uusia pelastusupseereja riveihin. Armeija alkoi kasvaa.

Piirros Hedvigistä työpöytänsä ääressä. Pelastusarmeijan 
Suomen työn johtaminen toi hänelle paljon sellaista työtä, 
josta hänellä ei ollut mitään kokemusta, mutta ahkeruudellaan 
ja pelastusupseerin uskollisuudellaan hän voitti työhön 
liittyneet haasteet. Naisten ääni nro 36/1914.

Hän itse johti omalla esimerkillään. Kerran hän istui upseeriensa kanssa kokouksen jälkeen ilta-aterialla. Hedvigin ystävä oli tuonut herkullisen juuston niukan ravinnon särpimeksi. "Nyt voimme kieltäytyä voista", sanoi silloin Hedvig, ja voi katosi pöydältä. Kun työ jossain vaiheessa oli vaikeuksissa, valoi hän joukkoihinsa rohkeutta sanoen: "Meidän ei ensinkään pidä masentua Mestarimme asiaa ajaessamme. Hän, joka pelasti vainoojansa Sauluksen on sama tälläkin vuosisadalla. Hän voi täydellisesti pelastaa kaikki ne, jotka hänen kauttaan tulevat Jumalan luo. Tehkäämme me, jotka rakastamme sieluja, kaikki minkä voimme. Hän vie asiamme voittoon." Näitä vaikeuksia tulikin uranuurtajalle usein, kaikki oli tehtävä Suomessa ensi kertaa ja paljon ennakkoluuloja ja vastustusta oli voitettavana. Kokouksia kiellettiin, tunnusten kantamista rajoitettiin, työn mielekkyyttä kyseenalaistettiin. Hedvig oli kuitenkin järkkymätön.

Hedvig johtaa joukkonsa yhä uusille taistelukentille

Kun useampia osastoja oli perustettu Helsinkiin alkoi osastojen perustaminen myös muualle maahan, ensin 19.8.1890 Porvooseen, jonne Hedvig asetti kaksi nuorta upseeria työhön. Kaupungissa oleskelleet ylioppilaat lauloivat eräänä kesäyönä Hedvigin ikkunan alla tälle serenadin, ja tämä mietti kuinka siihen reagoisi. Seuraavana iltana hän sanoi rauhallisesti ja luontevasti kokouksessa jossa nämä ylioppilaatkin olivat näin: "Kun viime yönä heräsin mitä ihanimpaan lauluun, ajattelin: Oi, että kaikki nuo äänet olisivat pyhitetyt minun Vapahtajani palvelukseen, miten monta sielua silloin hänelle voitettaisiinkaan." Imartelu ei saanut häntä enää hämmentymään, eikä se vienyt huomiota hänen elämäntehtävästään.

Myös muualle syntyi vastustuksesta huolimatta osastoja, ja Hedvig vieraili niissä itsekin. 1891 hän oli kongressissa Lontoossa ja kuuli tuolloin kapteeniksi kohonneen Sigrid Gladin joutuneen hetkeksi vankilaan. Kuultuaan tästä Hedvig, joka oli jo majuri, lähetti tälle rohkaisevan kirjeen ja sanoi olevansa itsekin valmis vankeuteen. Raumalla armeijan toiminnan kohdatessa ankaraa vastarintaa Hedvig matkusti itse yllättäen tueksi kulkien Turusta lähtien jäitä myöten Raumalle ja piti muutaman päivän ajan useita täysinäisiä kokouksia kehottaen lähtiessään jo miltei lannistuneita upseerejaan Zaida Sireniusta ja Maria Skarpia jatkamaan iloisesti työtään.

Kenraalikuvernööri Fjodor Heiden
(1821-1900) sai vieraakseen majuri von Haartmanin.
Jälkimmäisen mukaan pitkä keskustelu päättyi suotuisasti.
Wikimedia Commons.

1892 kenraalikuvernööri kielsi sekä ruotsin- että suomenkieliset Pelastusarmeijan lehdet ja muutenkin ajoi armeijan ahtaalle. Silloin majuri von Haartman marssi 3.3. itse kenraalikuvernööri von Heidenin puheille. Tämä otti majurin ystävällisesti vastaan ja antoi tämän kertoa Pelastusarmeijan työn tarkoituksesta sielujen pelastamiseksi sekä kansan yhteiskunnallisen ja siveellisen tason kohottamiseksi. Kenraalikuvernööri sai myös Boothin kirjan omistuskirjoituksella varustettuna. Tämä oli kysynyt majurilta: "Puhutte köyhien sieluista mutta ajatteletteko minunkin sieluani?" "Luonnollisesti", vastasi Hedvig, "joka ainoa sielu on Jumalalle kallis." Niin vaikuttava juttuhetki oli ollut, että kenraalikuvernööri ojensi majurille sata markkaa sanoen haluavansa antaa oman osuutensa, minkä lisäksi lehtien kielto pian peruttiin.

Työn laajentuessa vastustus saattoi vähitellen vähetä, mutta raskasta se oli silti ja vaati yhä enemmän matkustamista. Hedvigin päiväkirjoista ilmenee, että hän koki usein suurta väsymystä ja ruumiillista heikkoutta. Siitä huolimatta hän hoiti tehtävänsä. On myös muistettava, että hänen äidinkielensä oli ruotsi ja suomensa puutteellista, ja siitä huolimatta hänen oli kyettävä alusta asti johtamaan myös suomenkielisiä kokouksia. Hän opetteli tämän vuoksi ulkoa raamatunlauseita ja yksinkertaisia sanontoja ja kehittyi siitä pikku hiljaa. Työ todella meni eteenpäin: 7 ja puolen vuoden työn jälkeen oli 32 osastoa, kolme slummiosastoa, lastenseimi, 104 upseeria sekä 1328 sotilasta ja alokasta. Uudisraivaus oli tuottanut tulosta.

Hedvig otti myös muunlaista vastuuta. Hän oli perheetön, mutta otti yhdessä toisen pelastusarmeijalaisen, Alma Forsblomin kanssa kasvattityttärekseen pienen Mary-tytön, joka oli hänen suurena ilonaan. Tyttö kasvatettiin Jumalan palvelukseen, mutta hän ei liittynyt saman tien aikuisena Pelastusarmeijaan, vaan hänen pukiessaan ylleen univormun oli enää Forsblom sen näkemässä, Hedvigin ollessa jo kuollut.

Kolme suomalaisen hengellisen auttamistyön voimanaista 
samassa kuvassa. Vasemmalta oikealle pelastusupseerit 
Hedvig von Haartman ja Alma Forsblom sekä vankilatyön 
pioneeri Mathilda Wrede. Finnish Heritage Agency, Historian 
kuvakokoelma. https://finna.fi/Record/museovirasto.A9C0BE7AF9478B93B327B440326FA5A2

Upseerin tehtävä on totella käskyjä - pois Suomesta

Huipputapaus Hedvigille, joka 1895 nimitettiin brigadööriksi, oli kenraali Boothin vierailu Suomessa heinäkuussa 1897. Se oli oikea menestys ja Booth sai maassa hyvän vastaanoton. Sen jälkeen von Haartman oli kuitenkin erittäin uupunut ja hänet lähetettiin Sveitsiin lepäämään. Hän oli haluton vetäytymään syrjään edes hetkeksi, mutta määräystä oli toteltava. Hän myös aavisti, että tämä matka saattaisi ennakoida pysyvämpääkin siirtoa.

Näin myös oli. 1898 heinäkuussa, palattuaan saman vuoden alussa Suomeen hän sai kuulla, että hänen oli siirryttävä Tukholmaan odottamaan jatko-ohjeita. Moni arvosteli päämajan määräystä , mutta koska von Haartman oli itse aina sanonut, että määräykset ja siirrot oli otettava Jumalalta tulleina hän ei niskuroinut, vaan lähtökokous pidettiin Helsingissä 29.7.1898 täydellä salilla uuden johtajan, brigadööri Jens Povlsenin, johtaessa kokouksen. Turussa pidettiin myös toinen jäähyväiskokous, jossa oli mukana myös Mathilda Wrede. Tukholmaan päästyään hän joutui eroamaan myös Forsblomista ja kasvattityttärestään, jotka olivat saattaneet häntä sinne asti. Samalla selvisi uusi asemapaikka: Sveitsin saksankielisen työn johtaminen. Siis takaisin Sveitsiin.

Hedvig kotiutui pian uuteen työhönsä, tosin puutteellinen saksan-taito kiusasi. Hän tosin toivoi, että puutteellinen kielitaito voisi vedota sellaisiin, joita eivät kauniit korupuheet koskettaneet. Ranska ja englanti olisivat olleet hänelle ominaisempia työkieliä, mutta upseeri ei valittanut. Itse asiassa heikko kielitaito piti kokoukset lyhyinä, ja Hedvig huomasi niiden silloin olevan tehokkaampia, kun ihmiset eivät ehtineet väsyä.

Rakkaus löytyy, synkkä varjo laskeutuu

1899 Hedvig tutustui pelastusupseeri Franz Rudolf von Taveliin, joka oli kapteeni, taustaltaan filosofian tohtori ja oli ollut ennen uskoon tuloaan Zürichin yliopiston kasvitieteen professori. Aluksi Hedvig käskytti tätä tuoretta upseeria, mutta heidän jouduttuaan läheiseen työyhteyteen nämä yhteiskuntaluokaltaan, kasvatukseltaan ja iältään tasavertaiset alkoivat kiintyä toisiinsa. Kiintymys kasvoi rakkaudeksi, mutta Hedvig murehti sitä, olisiko tämä varmasti Jumalan tahto, hän kun oli olettanut elävänsä ikänsä yksin. Muutaman kuukauden harkinnan ja rukouksen jälkeen hän suostui von Tavelin vaimoksi ja myös kenraali Booth hyväksyi liiton, vaikka hän yleensä vastusti eriarvoisten upseerien liittoja. 30.4.1900 heidät vihittiin, ensin siviilivihkimisellä, sitten luterilaisen papin toimesta kirkollisesti ja lopuksi vielä armeijamenoin.

Franz Rudolf von Tavelista 
(1863-1941) Hedvig löysi itselleen 
elämäntoverin. Valitettavasti heidän 
yhteinen taipaleensa ei kestänyt pitkään.
https://www.geni.com/photo/view/6000000000106710569?album_type=photos_of_me&end=&photo_id=6000000006798090406&project_id=&start=&tagged_profiles=

Nyt oli tarkoitus olla edessä ihana kokouskiertue avioparina. Ensin pidettiin toukokuussa Zürichissä suuret kokoukset, joissa oli mukana kenraali Booth. Sitten piti alkaa kiertue. Kolme kertaa he ehtivät olla yhdessä lavalla, mutta neljännestä ei tullut mitään, sillä yllättävä verensyöksy ennen sitä paljasti Hedvigin terveyden huonommaksi kuin arvattiinkaan. Seuraavan kerran hän pitäisi kokouksen vasta kahden vuoden kuluttua, viimeisensä.

Hedvigin toipilasajasta tuli pitkä. Pariskunta muutti 1902 Berniin, ja vasta tuolloin Hedvig saattoi ilokseen tehdä edes kirjallista työtä toimittaen saksan- ja ranskankielisten Sotahuutojen naisten palstaa. Saman vuoden helmikuussa kenraali Booth kävi taas Sveitsissä ja Hedvig sai osallistuttua osaan hänen kokouksistaan. Tämä kirjoitti tälle vielä lähtiessään henkilökohtaisen tervehdyksen, jossa toivoi tämän vielä paranevan.

Viimeisen kerran Suomeen

Samana vuonna lähdettiin myös kauan kaivatulle Suomen-matkalle. Kolmipäiväinen Itämeren ylitys virkisti Hedvigiä ja hän oli aivan heikkona ilosta nähdessään taas Helsingin. Heidät otettiin juhlavasti vastaan ja Helsingin Temppelissä pidettiin tervetuliaiskokous, jossa hän sai seistä lavalla yhdessä miehensä kanssa. Vielä kerran siellä saatiin kuulla von Haartmanin korutonta, omalaatuista julistusta. Hän sanoi kaipaavansa sitä, että ihmissielut kurottuisivat kohti yhä korkeampaa ja täyteläisempää hengellistä elämää, ja 30 miestä ja naista astui esiin pyytäen, että voisivat uudelleen vihkiä elämänsä Jumalan palvelukseen.

Se oli Hedvigin viimeinen kokous. Hän palasi kotiin äitinsä luo väsyneenä mutta onnellisena. Ennen seuraavaa sunnuntaita tuli taas verensyöksy, siihen asti pahin. Omaiset ymmärsivät, että lähtö oli lähellä. Alkoi tuskien aika, jota lääkäritkään eivät kyenneet lievittämään. Hedvig kaipasi rakkaaseen Prostvikiin, mutta sinne ei ollut mitenkään mahdollista päästä. Hänet vietiin lepäämään Väinölään, pelastuskotiin, jonka perustamista hän oli itse suunnitellut. Von Tavel piti sillä aikaa useita kokouksia Helsingissä ja hänestä pidettiin, mutta tietysti hän oli paljon myös vaimonsa vierellä.

Syyskuussa Sveitsistä tuli komendööriltä kirje. Von Tavelin oli palattava Sveitsiin tärkeän tehtävän vuoksi. Komendööri ei tietenkään tiennyt, missä kunnossa Hedvig oli, hän ei jaksanut edes kuiskata. Hän pyysi aakkoskorttiaan ja näytti siitä kirjaimin: "Jumala tarvitsee sinua. Hän voi luottaa meihin. Me matkustamme." Pelastusupseeri oli taas valmis noudattamaan käskyä.

3. lokakuuta kannettiin Hedvig kauniissa säässä laivaan. Hän istui kannella lepotuolissa huovilla peitettynä. Pitkälle hyvästelijöiden riville jäivät mieleen hänen kalpeat mutta säteilevät kasvonsa. Äiti ja sisaret syleilivät häntä vielä kerran, ja sitten laiva lähti rannasta. Miehensä tukemana Hedvig pääsi kaiteen ääreen vilkuttamaan maalleen ja kansalleen, joita hän ei enää koskaan näkisi.

Loppuun asti uskollinen kutsumukselleen

Hedvig ei päässyt Hampuria pidemmälle. Siellä hänen voimansa uupuivat ja hän joutui vuoteen omaksi. Sähkeet lähetettiin Sveitsiin ja Suomeen. Äiti, joka oli tyttärensä myötä tullut Pelastusarmeijan ystäväksi, ehti vastatakin. Viikon kärsimysten jälkeen Hedvigin loppu lähestyi. Hän kuiskasi miehelleen: "Tule aivan lähelleni. Meillä on niin vähän aikaa enää yhdessäoloon, ollaan lähellä toisiamme." Von Tavel oli hänen vierellään yötä päivää, hoitajattarien ihaillessa hänen uupumatonta rakkauttaan. Aamulla 15. lokakuuta 1902 koitti lähtö. "Rakkaani", Hedvig kuiskasi, "en jaksa elää kauempaa. En koskaan ole ollut näin väsynyt. Nyt kuolen. Kiitos kaikesta. Vie terveisiä kaikille." Mukana olleen suomalaisen ystävän, Bertha Lindebergin, jonka Hedvig oli aikoinaan johdattanut uskon tielle, laulaessa poistui Hedvig tästä elämästä Vapahtajaansa luottaen, kuten hän oli tehnyt koko upseeriaikansa ajan. Hän oli aiemmin kuolinvuoteellaan maatessaan lausunut miehelleen: "Olen antanut koko elämäni Jumalalle. Miksi hän ei siis saisi käyttää kuolemaanikin siunaukseksi."

Näin myös tapahtui, sillä hänen kuolemansa ja se rauha, jolla hän siihen kulki teki vaikutuksen niin lääkäreihin, hoitajiin, omaisiin kuin ystäviinkin. Ympäri maailman Pelastusarmeijan lehdet kertoivat hänen elämäntyöstään ja persoonastaan sekä kuolinkamppailustaan. Näin hän pääsi vielä kerran julistamaan, suuremmalle yleisölle kuin koskaan. Hänet haudattiin Hampuriin, jonne pystytettiin myös kivinen hautamuistomerkki.

Hedvig von Haartman sai viimeisen 
maallisen leposijansa Saksan Hampurissa.
Kuvassa hänen hautamuistomerkkinsä. Pelastusarmeijan 
nuori sotilas nro 47/1929.

Hän kuoli ennen kuin ehti täyttää 40 vuotta, mutta sai aikaan enemmän kuin moni koko elämänsä aikana. Hän rakensi sen perustan, jonka pohjalta Pelastusarmeija Suomessa nousi ja toimii edelleen. Ulkopuolisen on helppo sanoa, että hänen olisi pitänyt olla itseään kohtaan lempeämpi ja vaalia paremmin terveyttään, mutta se olisi ollut hänelle luonnotonta: hän oli palava soihtu, joka roihusi Herransa asialle, ja se roihu kulutti hänet. Samalla se sytytti liekin lukemattomien ihmisten sydämiin.

Lähteet:

Helmi Gulin: Palava sielu. Piirteitä Hedvig von Haartmanin elämästä. 1951.

Elsa Könönen: Hengen miekka, auttava käsi. Pelastusarmeijan vaiheet Suomessa. 1964.

Tapio Manninen & Johanna Nieminen: Piikkiön historia 2. 1808-2000. 2004.

Hilkka Nieminen: Pelastussotaa Suomessa 1889-1989. 1989.