"Tunnetko tämän juutalaisen?" - Dimitri Klepininin (1904-1944) tarina

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Toinen maailmansota oli suurten kauhujen ja julmuuden aikaa. Kaiken verenvuodatuksen ja julmuuden pimeän yötaivaan keskellä esiintyi kuitenkin myös sellaisia epäitsekkyyden, hyvyyden ja rakkauden osoituksia, että ne loistavat tuossa synkeydessä kuin kirkkaat tähdet. Jokainen niistä olisi oman laulunsa arvoinen, mutta nyt tahdon kertoa teille Ranskassa toimineesta ortodoksipappi Dimitri Klepininistä (1904-1944).

Dimitri Klepinin mainitaan usein häntä tunnetumman Maria Skobtsovan eli Maria Pariisilaisen (1891-1945) yhteydessä. Maria onkin hyvin kiehtova henkilö, ja hänestä on kirjoitettu paljon. Nyt haluan kuitenkin keskittyä Dimitriin. Käytän hänestä tässä nimeä Dimitri, koska lähteenikin kutsuvat häntä pääosin isä Dimitriksi.

Venäjältä Pariisiin

Dimitri syntyi 14. huhtikuuta 1904 Venäjän keisarikunnan eteläosissa, Terekin oblastin Pjatigorskissa hartaaseen ortodoksiperheeseen. Perheen asuessa Odessassa nykyisen Ukrainan alueella hänen äitinsä Sofia auttoi perustamaan ortodoksisia kouluja ja toimi aktiivisesti kaupungin köyhien auttamiseksi.

Dimitri Klepinin nuorena miehenä. 
Wikimedia Commons

Venäjän vuonna 1917 alkanut vallankumous johti lopulta siihen, että perhe pakeni maasta ensin Konstantinopoliin (nykyinen Istanbul Turkissa), sitten Jugoslaviaan ja lopulta Ranskan Pariisiin. Siellä Dimitrin elämässä tapahtui suuri käänne hänen rakkaan äitinsä kuoltua vuonna 1923. Hän kirjoitti ystävälleen kirjeessä kokemastaan:

"Ensimmäinen kerta, kun ymmärsin kärsimyksen merkityksen [---] Mutta ilo tuli takaisin, kun muistin Vapahtajamme sanat: 'Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt'. Olin tullut äitini haudalle maailmallisten murheiden raskaan taakan kera. Kaikki näytti hämmentävältä ja ratkaisemattomalta kunnes yhtäkkiä löysin Kristuksen keveän ikeen. En ole koskaan kokenut iloisempaa päivää kuin tuo päivä ja kiitän Jumalaa kaikesta mitä Hän on antanut minulle kannettavaksi. Tämän kokemuksen jälkeen uudelleensuuntasin elämäni ja tiettyjen ongelmien ratkaiseminen helpottui."

Kohti pappeutta

Vuonna 1925 Dimitri alkoi opiskella Pyhän Sergiuksen teologisessa instituutissa Pariisissa. Siellä hänen opettajanaan ja oppi-isänään toimi Sergei Bulgakov (1871-1944), instituutin johtaja ja dogmaattisen teologian professori. Dimitrin tavoin Bulgakov oli syntynyt Venäjällä. Tutustuminen marksismiin oli vieraannuttanut hänet lapsuudenkotinsa uskonnollisuudesta, mutta Leo Tolstoin, Fjodor Dostojevskin sekä Vladimir Solovjovin teosten lukemin auttoivat häntä löytämään uudelleen kristillisen uskon.

Bulgakovista tuli eräänlainen kristillinen sosialisti, ja vuonna 1906 hän olikin Venäjän duumassa itsenäisenä kristillis-sosialistisena edustajana. Kesällä 1909 hän sai poikansa hautajaisissa kokemuksen, joka ratkaisi hänen paluunsa ortodoksiseen kirkkoon. Vuonna 1918 Bulgakov vihittiin papiksi ja sai olla mukana valitsemassa Moskovan patriarkka Tiihonia. Bulgakov suhtautui torjuvasti lokakuun vallankumoukseen, mikä johti osaltaan hänen ja monen muun karkottamiseen Neuvostoliitosta joulukuussa 1922 niin sanotulla filosofien laivalla.

Sergei Bulgakov 1920-luvulla. 
 https://en.wikipedia.org/wiki/File:Sbulgakov.jpg

Bulgakov vaikutti Dimitrin hengelliseen ajatteluun, joka oli varmasti jo jälkimmäisen perhetaustankin vuoksi yhteiskunnallisesti suuntautunut. Dimitri ei tosin tehnyt opiskeluaikanaan suurta vaikutusta opettajiinsa, sillä näiden mukaan Dimitri oli hyvin vaatimaton ja melko kömpelö nuori mies, joka ei erottunut mitenkään erityisesti. Jälkikäteisarviona sanottiin, ettei kukaan osannut arvata hänen sisällään ollutta valtavaa henkistä voimaa.

Dimitri kuitenkin valmistui vuonna 1929 ja opiskeli sen jälkeen Yhdysvalloissa New Yorkin protestanttisessa teologisessa seminaarissa. Sieltä palattuaan hän työskenteli eri ammateissa ollen samalla kirkollisesti aktiivinen muun muassa johtamalla seurakunnan kuoroa.

Papiksi ja juutalaisten auttajaksi

Vuonna 1937 tapahtui kaksi tärkeää asiaa. Ensinnäkin avioituminen Tamara Baimakovan kanssa ja toiseksi metropoliitta Jevlogin suorittama pappisvihkimys. Liitosta syntyi kaksi lasta, Helene vuonna 1939 ja Paul vuonna 1942. 

Vuonna 1939 Dimitri nimitettiin papiksi yhteisöön, joka majoitti köyhiä. Sitä johti luostarien ulkopuolella elävä nunna Maria Skobtsova, äiti Maria, hänkin Venäjältä muuttanut. Hän oli vuonna 1935 perustanut Ortodoksinen aktio -nimisen hyväntekeväisyysjärjestön. Sen keskus oli Lourmel-kadulla sijaitsevassa talossa, jonka keskuksen pappina Dimitri toimi.

Dimitri pappina.
Wikimedia Commons

Samana vuonna 1939 alkoi myös toinen maailmansota, ja seuraavana vuonna Saksa miehitti Ranskan. Tämä vaikutti myös Dimitrin tekemään työhön, sillä natsien aloitettua Ranskan juutalaisten massapidätykset etsivät monet juutalaiset turvaa Lourmel-kadun keskuksesta. Vangitsemisen saattoi tässä vaiheessa välttää, mikäli pystyi todistamaan olevansa kristitty eikä juutalainen siitä huolimatta, että natsien juutalaisiin kohdistama vaino oli kylläkin etnistä eikä niinkään uskonnollista. Kastetodistuksella saattoi kuitenkin hämätä juutalaisia etsineitä viranomaisia.

Tämä antoi uuden ulottuvuuden Dimitrin pappisvirkaan. Osa keskukseen tulleista juutalaisista päätyi Dimitrin kanssa keskusteltuaan ottamaan vastaan kasteen, mutta hän kirjoitti kastetodistuksia pyydettäessä myös muille juutalaisille laittaen niihin ainoastaan pienen merkinnän muistaakseen itse, mitkä todistukset olivat aitoja, mitkä vääriä. Tällainen hämäys vaivasi hänen omaatuntoaan hieman, mutta hän katsoi kristillisen uskonsa ja pappeutensa velvoittavan hänet toimimaan näin. Hän kirjoitti:

"Ajattelen, että hyvä Kristus antaisi minulle tällaisen paperin jos olisin heidän asemassaan. Joten minun täytyy tehdä se [---] Jos myrskyn yllättämä hakee suojaa kirkosta, onko minulla oikeutta sulkea ovea?"

Eräs Dimitrin seurakuntalaisista on kuvannut seurakunnan pääsiäisenviettoa vuonna 1942. Silloin ei ollut tiedossa, että kyseessä oli viimeinen pääsiäinen, jonka Dimitri sai viettää seurakuntansa kanssa:

"Ulkopuolella olivat rajoitukset, tuska, sota. Täällä kynttilöiden valaisemassa kirkossa oli pappimme kokonaan valkoisiin puettuna, kuin tuulten siivin kantamana. Säteilevin kasvoin hän julisti: 'Kristus on ylösnoussut!'. Ja me vastasimme: 'Totisesti ylösnoussut!', niin että varjot hajosivat."

Kesäkuussa 1942 pidätettiin kerralla noin 13 000 juutalaista ja vietiin heidät urheilustadionille säilöön kuin karjalauma aitaukseen. Äti Marian onnistui kuitenkin päästä sisälle stadionille, jolloin hän saattoi auttaa sairaita ja antaa tukea epätoivoisille. Hän jopa onnistui pelastamaan neljä lasta piilottamalla nämä pois kuljetettaviin roskalaatikoihin.

Maria Pariisilainen v. 1930 yhdessä venäläisen ortodoksifilosofin Nikolai Berdjajevin sekä bulgarialaisen ortodoksiteologin Stefan Tsankovin kanssa. 
Wikimedia Commons

"Juutalaisten rakastaja" vankeuteen

Helmikuussa 1943 Gestapo pidätti Marian, tämän pojan Georgin sekä useita muita. Georgin taskusta löytyi kirje juutalaisen perheen Dimitrille lähettämä kirje, jossa pyydettiin kastetodistusta. Dimitri ei ollut paikalla Gestapon hyökätessä, mutta seuraavana aamuna hän rauhallisesti toimitti viimeisen jumalanpalveluksen kirkossaan ja meni sitten kohtaamaan Gestapon. Osa Dimitrin ja häntä kuulustelleen saksalaisen upseerin Hoffmanin keskustelusta on säilynyt:

Hoffman: "Jos vapautamme sinut, niin lupaatko olla koskaan enää auttamatta juutalaisia?"
Dimitri: "En voi luvata sellaista. Olen kristitty, ja minun pitää toimia niin kuin täytyy."

Silloin Hoffman iski Dimitriä vasten kasvoja huutaen: "Juutalaisten rakastaja!  Kuinka julkeat puhua noista sioista kristityn velvollisuutena!"

Silloin Dimitri kohotti kaulassaan roikkuvaa ristiä. Se oli krusifiksi, joten siihen oli kuvattu Jeesus ristiinnaulittuna. Sitä näyttäen hän lausui: "Tunnetko tämän juutalaisen?" Vastaukseksi Hoffman iski uudelleen. Dimitri Klepininin kohtalo oli sinetöity.

Kaksi kuukautta myöhemmin Dimitri oli vankileirillä yhdessä Marian pojan Georgin kanssa. Dimitrin papinpuku eli kasukka oli repaleinen sekä likainen ja vartijat kutsuivat häntä pilkkahuudolla "Juutalainen!" Georgin alettua itkeä lohdutti Dimitri häntä sanoen, että Jeesus Kristus oli saanut kantaa paljon suurempia loukkauksia.

Dimitrin oli leirillä mahdollista toteuttaa pappiskutsumustaan, sillä ortodoksivankien oli sallittu pystyttää leirille kappeli, jossa he viettivät päivittäin jumalanpalvelusta. Hän jopa valmisti Georgia pappisvihkimystä varten. Hän rohkaisi kirjeissään perheelleen vaimoaan pysymään vahvana:

"Hävitä synkät ajatukset Jeesuksen rukouksella, osallistu ehtoolliseen niin usein kuin mahdollista [---] Älä anna epätoivon tai ärsytyksen juurtua sinuun, ja riennä nopeasti ripittäytymään papille."

Omasta tilanteestaan hän totesi:

"Olen täysin tietoinen siitä, että Jumalan tahto toteutuu ja että uusi kuuliaisuus kirkossa on alkamassa minulle."

Buchenwaldin keskitysleirin portti, jossa lukee "Jedem das seine", 'jokaiselle omansa'.
Wikimedia Commons

Kuoleman rajan yli ristinmerkin suojissa

Vuoden kuluttua Dimitri siirrettiin Buchenwaldin keskitysleirille ja sen jälkeen Mittelbau-Doran keskitysleirille. Georgi sai akuutin äkämätautitartunnan ja mahdollisesti teloitettiin työhön kykenemättömänä. Myös Dimitrin terveys romahti ja hän kärsi keuhkokuumeesta. Hän lojui ylikansoitetussa sairastuvassa lattialla, jossa ihmisjätökset löyhkäsivät. Lopulta 9. helmikuuta 1944 hän menehtyi. 

Henkensä säilyttämiseksi vanginvartijaksi värväytynyt venäläinen vanki on kertonut tunnistaneensa Dimitrin papiksi, jota eräät vangit olivat kyselleet. Hänen kumartuessaan Dimitrin puoleen pappi pyysi vartijaa siunaamaan hänet ristinmerkillä. Ajattelematta mitään vartija toteutti Dimitrin pyynnön, jonka jälkeen pappi veti viimeisen henkäyksensä. Vuosia myöhemmin vartija kertoi ahdistuneena, kuinka hänen mielessään kummitteli se, miten hän pampuniskujen tahraamalla kädellään oli piirtänyt ristinmerkin kuolevan miehen ylle.

Dimitrin ruumis poltettiin Buchenwaldin krematoriossa. Kun sana hänen kuolemastaan saavutti hänen perheensä järjesti metropoliitta Jevlogi järjesti hänelle muistopalveluksen. Myös äiti Maria kuoli keskitysleirillä, 31. maaliskuuta 1945.

Dimitrin ja hänen ystäviensä jälkimuisto

16. tammikuuta 2004 Konstantinopolin patriarkaatti julisti Marian, Georgin, Dimitrin sekä heidän kanssaan toimineen kristityksi kääntyneen juutalaisen Elia Fondaminskin pyhiksi asettaen muistopäiväksi 20. heinäkuuta.

Dimitrin ja hänen tovereidensa tarina on vaikuttava ja inspiroiva. Inhimillisesti ajatellen sillä on vaikea nähdä onnellista loppua. Varmaan heidän vangitsijoidensa ajatukset vastasivat paljossa niitä pilkkasanoja, joita Jeesuksen ristiinnaulitsemista seuranneet syytivät hänen päälleen: "Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan" (Matt. 27:42).

Mutta juuri tämän Mestarinsa jalanjälkiä he olivatkin lähteneet seuraamaan. He olivat saaneet pelastettua muiden hengen, vaikka he menettivät omansa. He halusivat seurata oikeaa Kristusta, juutalaisen kansan pariin syntynyttä Kristusta, ei mitään natsien keksimää arjalaista Kristusta, jollaista Saksalaiset kristityt (Deutsche Christen) -liike yritti lanseerata. Tätä ristiinnaulittua juutalaista Jeesusta Dimitri tunnusti iskujakin vastaan, ja hänen ristinsä merkki ylleen piirrettynä hän astui kuoleman rajan yli.

Oma kaunis viestinsä on siinäkin, että tuon viimeisen palveluksen suoritti itsensä kelvottomaksi tuntenut vanginvartija. Hän oli monessa rikkonut, mutta silti hän saattoi toimia siunauksen välikappaleena. Eikö se olekin lohdullinen ajatus, kun rehellisesti tarkastelemme omaa elämäämme, puutteellisuuksiamme, rikkomuksiamme ja laiminlyöntejämme?

Dimitrin ja hänen ystäviensä tarina on monella tapaa synkkä. Samalla se on kaunis tarina epäitsekkyydestä ja itseuhrautuvaisuudesta. Ja samalla tavoin kuin heidän hyvyytensä loistaa kirkkaiden tähtien tavoin pimeällä yötaivaalla oli vanginvartijan piirtämä ristinmerkki pieni valontuike sairastuvan saastan keskellä.

Lähteet:

Dimitri Klepinin. Gariwo: Gardens of the Righteous Worldwide. https://en.gariwo.net/righteous/shoah-and-nazism/dimitri-klepinin-7568.html

New Martyr Under The Nazis: St. Dimitri Klepinin. American Carpatho-Russian Orthodox Diocese of North America. Ecumenical Patriarchate of Constantinople. https://www.acrod.org/orthodox-christianity/articles/saints/st-dimitri-klepinin

Pyhittäjämarttyyri Maria Pariisilainen, hänen poikansa Georgi, pappi Dimitri Klepinin ja Elias Fondaminski. Suomen ortodoksinen kirkko. https://ort.fi/synaksario/pyhittajamarttyyri-maria-pariisilainen-hanen-poikansa-georgi-pappi-dimitri-klepinin-ja-elias-fondaminski/

Pyykkönen, Hannu: Sergei Bulgakov. Ortodoksi.net. https://www.ortodoksi.net/index.php/Sergei_Bulgakov

6.1. Loppiainen, idän tietäjien ja Jeesuksen kasteen juhla

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

6.1. on loppiainen, ja nyt tutustumme tämän juhlan taustoihin ja perinteisiin.

Päivän suomenkielinen nimi viittaa siihen, kuinka se päättää 12 päivän joulujakson sen viimeisenä juhlapyhänä. Esimerkiksi Virossa päivä on "kolmekuningapäev", mikä viittaa Matteuksen evankeliumissa esiintyvään kertomukseen idän tietäjistä, jotka toivat Jeesus-lapselle lahjoja. Näitä on kutsuttu myös kuninkaiksi, tästä "kolmen kuninkaan päivä". Itse asiassa Matteus ei kerro mitään tietäjien lukumäärästä, mutta koska lahjoja oli kolmea lajia, kultaa, mirhaa ja suitsuketta, on lukumääräksi arvattu kolme.

Päivä on siis katolisessa kirkossa sekä monissa protestanttisissa kirkoissa muodostunut näiden tietäjien vierailun muistopäiväksi. Päivän kirkollisempi nimi epifania viittaa näyttämiseen, tietäjät näkivät  tähden, joka puolestaan näytti heille Jeesuksen. Toisin kuin monista seimiasetelmista voisi päätellä eivät nämä tietäjät näet vierailleet vastasyntyneen Jeesuksen luona, vaan he lähtivät liikkeelle vasta tämän synnyttyä: "Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. He kysyivät: "Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme." (Matt. 2:1-2)

Tietäjien vierailun on teologisesti ajateltu kuvaavan sitä, kuinka Jeesus tuli maailman kaikkia kansoja varten, ei vain juutalaisia, joita edustivat synnyinyönä seimelle saapuneet paimenet, vaan myös muita kansoja varten, joita edustivat kaukaa tulleet tietäjät. Siksi loppiainen on myös lähetystyön pyhä. Tietäjien historia olisi kiinnostava tutkimuskohde, mutta saa jäädä odottamaan tulevaisuutta.

Tietäjien kumarrus Giotton (1266-1337) tulkitsemana. 
Wikimedia Commons: File:Giotto - Scrovegni - -18- - Adoration of the Magi.jpg - Wikimedia Commons

Katolisen kristikunnan perinteitä

Monessa katolisessa maassa päivään liittyy runsaasti juhlaperinteitä. Varsinkin Espanjassa ja muilla espanjan- ja katalaaninkielisillä alueilla vietetään Kolmen viisaan miehen juhlaa, espanjaksi nämä ovat los Reyes Magos, katalaaniksi els Reis Mags d'Orient. Kameleineen saapuville tietäjille voivat lapset lähettää kirjeitä, ja yöllä nämä saapuvat tuomaan lahjoja. Myös kulkueita järjestetään.

Ranskassa makea tapa juhlistaa päivää on "kuninkaiden kakku" (Galettes des rois), joka koristellaan pahvikruunulla ja jonka sisään kätketään papu tai jokin esine. Se, jonka kakkupalaan tuo kätketty asia osuu saa kruunun päähänsä ja on loppupäivän perheen kuninkaana.

Monessa katolisessa maassa lapset voivat pukeutua tietäjiksi tai kuninkaiksi ja kiertää talosta taloon laulaen ja keräten lähetystyölle lahjoituksia. He voivat myös kirjoittaa liidulla ulko-oveen seuraavat merkinnät (numerot vaihtelevat vuoden mukaan): "20*C+M+B*24". Niiden merkitys on "Jumala siunatkoon tätä taloa vuonna 2024". Kirjaimilla CMB on kaksoismerkitys, sillä ensinnäkin ne ovat lyhenne latinankielisestä siunauksesta "Christus Mansionem Benedicat" ('Kristus taloa siunatkoon'), mutta samalla ne sisältävät viittauksen perimätiedon vuosisatojen varrella tietäjille antamiin nimiin Caspar, Melchior ja Balthasar. Suomessa paikallinen katolinen kirkkokin noudattaa tätä perinnettä myyden tekstiä myös oveen kiinnitettävinä tarroina.

500-luvulla Sant'Apollinare Nuovon basilikaan Italian Ravennaan tehty mosaiikki 
antaa miehille nimet Balthassar, Melchior ja Gaspar. Nimiperinne on siis vanha.
Wikimedia Commons.

Luterilaisen Suomen vähäinen tapaperinne

Luterilaisessa Suomessa kansanperinne tähän juhlaan liittyen on ollut vähäistä. Yksi syy on siinä, että Nuutin päivä on läheisyytensä vuoksi imenyt itseensä pikemmin loppiaiseen sopivia tapoja. Aiemmin Nuutin päivä näet sijaitsi kalenterissa heti loppiaisen jälkeen ja koska loppiainen oli viimeinen joulun pyhäpäivä oli Nuutti varsinainen joulun lopettaja. Nuutin päivä on kuitenkin aivan oma tarinansa.

Monen muun juhlapyhän tavoin säätä toki tarkkailtiin. Jämsässä sanottiin, että "jos loppiaisena sataa lunta niin paljon, että hiiren jäljet peittyvät, niin sinä vuonna ei tule lumesta puutetta". Pohjois-Pohjanmaan Pyhäjärvellä iso lumituisku tiesi huonoa: "Jos loppiaisena on jyväaitan polku ummessa, niin se joutaa olemaan ummessa koko seuraavan talven". Elettäessä savupirteissä saatettiin joulun aikaan lämmittää kiukaita koko valoisan ajan, sillä ihmiset toimittivat valoisan ajan ulkona askareitaan pirtin ollessa täynnä savua. Loppiaisena kuitenkin jo voitiin sanoa, että tuvasta tulee liian lämmin, jos koko valoisa aika lämmitetään. Päivä pidentyi ja päreitäkin tarvittiin vähemmän valaistukseksi. Myös tiernapoika -esitykset kantavat sisältönsä puolesta loppiaisen perinnettä viitatessaan tietäjiin.

Ortodoksiset perinteet

Suomessa on kuitenkin toinenkin traditio viettää tätä juhlapäivää. Ortodokseilla näet loppiainen on ensi sijassa Teofanian juhla, jolloin muistellaan Jeesuksen saamaa kastetta Jordan-virrassa. Se on ortodokseilla yksi 12 tärkeimmästä kirkollisesta juhlasta vuodessa. Teofania tulee sanana kreikasta ja merkitsee Jumalan ilmestymistä. Evankeliumeissahan kuvataan Jeesuksen kasteen yhteydessä Isän Jumalan äänen kuuluneen taivaista ja Pyhän Hengen laskeutuneen kyyhkysen hahmossa Pojan ylle. Vaikka kyse onkin syntymää paljon myöhemmästä tapahtumasta oli joulukin Jeesuksen syntymänä teofania ja läntisissäkin kirkoissa on voitu muistaa tänään myöskin Jeesuksen kastetta.

Karjalassa ja Inkerinmaalla tämä on ollut tärkeä juhla. Ortodoksiseen perinteeseen kuuluu edelleen loppiaisena suuri vedenpyhitys. Karjalassa tämän nimi on ollut vieristä ja Inkerinmaalla veseristä, viitaten sekä veteen että ristiin. Tämä vedenpyhitys suoritetaan joko kirkossa taikka luonnonveden äärellä ja siunatulla vedellä on voitu esimerkiksi siunata koteja. Kansanperinteeseen tämä on vaikuttanut niin, että Karjalassa on tarkkailtu enteitä vesipaikoilla. Inkerinmaalla on kristillisempänä kansanperinteenä piirretty ovenpieliin ja ikkunoiden sivuihin ristejä. Tämä tapa tuntuu katolisen kodinsiunaustavan sukulaiselta.

Venäjällä ortodoksinen kirkko järjestää loppiaisena ison kastautumisseremonian, johon voi osallistua runsaastikin väkeä. Silloin jäähän tehdään suuri ristin muotoinen avanto nimeltään Jordan (Иордань). Väki kastautuu siihen kolmesti, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kyse on Jeesuksen kasteen muistamisesta eikä siis varsinaisesta kastetoimituksesta. Koska Venäjän ortodoksinen kirkko käyttää juliaanista kalenteria on heidän loppiaisensa eri aikaan kuin meidän kalenterissamme.

Myös Ukrainassa voidaan kastautua ristinmuotoiseen avantoon loppiaisena, 
kuten kuvasta näkyy. Wikimedia Commons: File:Купання на Водохреща (15705711894).jpg - Wikimedia Commons

Kirjoittajan loppiainen sekä tietäjien sanoma

Kuten ilmeni ei Suomessa ole vahvaa luterilaista perinnettä loppiaisen viettoon. Tapoja voi kuitenkin lainata ja kehitellä uusiakin. Me olemme jo muutaman vuoden ajan askarrelleet lasten kanssa pahvisia Itämaan tietäjiä, joilla on voitu toteuttaa pieni esityskin. Kopioimme myös viime vuonna ranskalaisilta tavan leipoa Kuninkaiden kakku (joka oli hyvää) ja esikoisemme sai tuolloin mantelin ja kruunun. Toivottavasti ehdimme leipoa tänäkin vuonna. Kiinnitinpä myös yhteen oveen "20**C+M+B*23" -tarrankin. Näitä saa vapaasti kopioida tai kehittää jotain omaa, myös ortodoksien perinteissä on paljon arvokasta muillekin lainattaviksi.

Itseäni tietäjien tarinassa on puhutellut se, että vaikka he olivat nähneet tähden heidän tarvitsi kuulla juutalaisilta Vanhan testamentin ennustuksista ennen kuin he löysivät etsimänsä Jeesuksen (Matt. 2:5-6). Olen ajatellut sitä eräänlaisena yleisen ja erityisen ilmoituksen kuvauksena: heillä oli luonnon kautta (tähti) tieto Jumalan Pojasta, mutta vasta kirjoituksista (Raamatun ilmoitus) he saivat sen tiedon, että he saattoivat löytää ja tunnistaa hänet. Toivottavasti saatte kiinni ajatuksesta.

Tietäjien oppineisuus on monesti esille nostettu, tietäjäthän tietävät. Saksalainen teologi Kristian Scriver (1629-1693) on kirjassaan Sielun aarre käyttänyt tietäjiä yhtenä esimerkkinä siitä, kuinka Jumala kutsuu kaikenlaisia ihmisiä. Lopetankin tämän tekstin lainaukseen Scriverin teoksesta ja toivotan hyvää loppiaista, vietitpä sitä läntisen tai itäisen perinteen mukaan tai vaikket viettäisi sitä lainkaan:

"§ 18. Älkää myös puolustelko itseänne säädyllänne, askareillanne ja toimituksillanne, sillä minä näen, että Jumala on armonsa kautta kutsunut, valaissut ja kääntänyt ihmisiä joka säädystä, kaikenlaisista ammateista. Jos olet kuningas, ruhtinas tahi hallitsija, tässä on Daavid, Hiskia, Josia, Konstantinus Suuri ja monta muuta, joita heidän ylhäisyytensä ja kunniansa ja heidän toimiensa laajuus ei ole voinut estää tosi jumalisuudesta. Jos olet hovimies, tässä on Obadja, 1 Kun. 18: 3, profeettain ystävä, tässä on Ebedmelek, Jer. 38: 7, joka piti huolta profeetta Jeremiasta, tässä on kuninkaanmies, Joh. 4: 47, tässä on Etiopian kuningattaren Kandaken kamaripalvelija, Apost. Tek. 8: 27, jotka ovat uskollisesti palvelleet maallisia herrojansa sekä myös Jumalaansa pyhyydessä ja vanhurskaudessa. Jos olet sotamies, tässä on Kapernaumin sadanpäämies, Mat. 8: 5, seur., jonka uskoa Herra kiitti suureksi, tässä on Kornelius, Apost. Tek. 10: 1, seur., Kaisareian sadanpäämies ynnä hänen jumalaapelkääväinen sotamiehensä, jotka todistavat, että sotamiehillekin on elämän tie avoinna. Jos olet oppinut, tässä ovat itäisen maan tietäjät, tässä on Nikodemus, Gamaliel, Paavali ja muut, jotka ovat olleet oppineita ei ainoastaan maailman edessä, vaan myös taivaanvaltakunnan asioissa ja ovat laskeutuneet kaikkine tietoinensa ristinnaulitun Jesuksen jalkain juureen. Jos olet ylöskantaja, rahastonhoitaja tahi muu sellainen, jonka tulee jollekulle herralle tehdä tiliä toimestansa, tässä on Kuusa, Luuk. 8: 3, kuningas Herodeksen vouti (jonka oppineet arvelevat olleen Kristuksen salaisen opetuslapsen, koska hän muutoin ei olisi sallinut vaimonsa matkustella Herran kanssa), tässä on Sakeus, Mateus ja muita, jotka ovat tulleet Herran Jesuksen ystäviksi ja seuraajiksi. Jos olet kauppamies, tässä on Lydia, Apost. Tek. 16: 14, purppuran myöjä, joka vastaanotti Kristuksen sydämmeensä ja apostolit huoneesensa. Jos olet käsityöläinen, tässä on Pietari, Andreas, Jakob, Johannes, kalastajat, tässä on Simon, parkkari (nahkuri), Apost. Tek. 10: 6, ja monta muuta. Jos olet renki tahi piika, tässä on Onesimus, Filem. 10, jonka Paavali käänsi vankina ollessaan, tässä on Rode, Apost. Tek. 12: 13, ynnä muita. Lyhyesti ei ole mitään säätyä, käsityötä, tointa, jonka kanssa jumalisuus ei voisi sopia yhteen. Se on tosin taivaallinen ja harvinainen kukkanen, mutta se kasvaa kuitenkin kaikenlaisessa maan laadussa, missä sitä vaan suositaan ja ahkerasti hoidetaan. Se voipi kyllä sallia muiden kukkien ja kasvien kasvavan ympärillänsä, kun sillä vaan on sijansa sydämmessä ja se saapi kietoutua Jesuksen Kristuksen ristin ympäri. Kaiken tämän lisäksi on hyvin muistettava, että kaikkien muiden askareiden tulee kohtuullisesti väistyä jumalisuuden harjoituksen tieltä, sillä ei milläkään muulla ole nykyisen ja tulevaisen elämän lupausta. 1 Tim. 4: 8. Mitä hyötyä on meille kaikesta hyörimisestä ja pyörimisestä? Mitä hyötyä on meille kaikista hyvistä elinkeinoista, kaikesta voitonhimoisesta ja edullisesta kaupasta, jos loppu on kadotus ja jos olemmekin voittaneet kaikki, mutta kadottaneet sielumme?" (Sielun aarre, I osa, s. 403)

Saksalainen Christian Scriver (1629-1693) sai vastata tämän tekstin 
loppuhartaudesta. Hän oli luterilaisen puhdasoppisuuden ajan merkittävimpiä 
hartauskirjailijoita. Wikimedia Commons.File:ScriverC1780.JPG - Wikimedia Commons

Lähteet:

20 * C+M+B + 24: Uuden vuoden 2024 kodinsiunaus. Fides: 20 * C+M+B + 24 : Uuden vuoden 2024 kodinsiunaus  | Fides (katolinen.fi)

Anna Ferrante: Loppiainen on Suomessa vapaa normipäivä - Euroopasta kelpaisi nämä perinteet: lahjanoita, Jeesus-torttu, avantokaste... Anna 5.1.2024: Loppiainen Suomessa ja Euroopassa: nämä perinteet haluaisimme (anna.fi)

Inkeriläistä kansanperinnettä. Inkeri.fi: Tapatieto – Inkeri

Loppiainen. Kirkkovuosikalenteri: Loppiainen (Epifania) - Kirkkovuosikalenteri

Christian Scriver: Sielun aarre  (1675-1696). Suomeksi: Sielun-aarre (webnode.fi)

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto (1985)

Ortodoksipappi samuraitten maassa - "Japanin apostoli" Nikolai Japanilainen

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Nikolai Kasatkin (1836-1912)
päätyi diakonin pojasta Japanin 
arkkipiispaksi. Miten se 
tapahtui selviää lukemalla.
Wikimedia Commons.

 Monessa maassa kristillistä lähetystyötä on syytetty, joskus hyvästä syystä, kolonialismin käsikassarana toimimisesta. Tämän vuoksi myös sellainen lähetystyö, jonka tekijöiden motiivi on ollut puhtaasti iankaikkisuusasioissa on saanut monella kentällä epäilyttävän leiman. Mitä tulee keisarilliseen Venäjään ei sen taholta tehty ortodoksisen kirkon lähetystyö ollut suinkaan vapaana tästä varjosta, semminkin kun lähetystyö keskittyi pitkälti alueille, jotka oli saatettu keisarikunnan alaisuuteen ja lähetystyö näytti monesti pyrkimykseltä sitoa nuo alueet vahvemmin valtion alaisuuteen.

Moni lähetystyötä tehnyt pappi oli kuitenkin luultavasti ensi sijassa levittämässä sanomaa eikä tsaaria, ja muutenkin tuosta edellä mainitusta säännöstä oli poikkeuksia, joista loistavimman ajattelin esitellä teille. Ex oriente lux, "Idästä valo", kuten latinaksi sanotaan, mutta Nikolai Japanilainen lähti viemään tätä valoa äärimmäiseen itään, Nousevan auringon maahan, Japaniin.

Idästä itään

Tarinamme sankari syntyi Venäjän keisarikunnassa Smolenskin läänin alueella sijaitsevaan maalaiskylään vuonna 1836. Ortodoksidiakonin poika Ivan Dimitrovits Kasatkin jatkoi isänsä jalanjäljissä kirkollisella uralla ja aloitti opintiensä papiston lapsille tarkoitetussa koulussa, joka mainitaan ankeaksi. Ivan iloisena ja älykkäänä poikana opiskeli kuitenkin sellaisella tarmolla, että sai vapaaoppilasoikeuden Pietarin hengelliseen akatemiaan. Siinä sitten vaan maalaispojalle suihketta kainaloon ja isolle kirkolle.

Ollessaan neljännellä vuosikurssilla Ivan huomasi kiinnostavan ilmoituksen. Siinä haettiin pappia Japanin Hakodateen työskentelemään Venäjän konsulaatin kirkkoon. Ivanin osallistuessa samana iltana vigiliaan hän koki sen aikana vahvasti, että Jumala kutsui häntä lähetystyöhön Japaniin. Siitä lähtivät sitten pyörät pyörimään. Saatuaan opintonsa päätökseen hän vihkiytyi munkiksi ja totteli siitä lähtien nimeä Nikolai. Jo samalla viikolla hänet vihittiin diakoniksi ja papiksi, ja eikun suunta kohti itää.

Moskovan patriarkaksi päätynyt 
Innokenti ehti antaa Nikolaille 
sekä siunauksensa että hyvät 
neuvot työntekoa ajatellen. 
Wikimedia Commons.

Matkalla Nikolai kohtasi arkkipiispa Innokentin (alkuaan Ivan Venjaminov, 1797-1879). Tämä oli syntynyt Irkutskin alueella ja toteutti uutterasti lähetystyötä Siperian kansojen parissa ja oli ottanut munkkinimensäkin Irkutskin ensimmäiseltä piispalta. Hän antoi Nikolaille siunauksen tämän työhön Japanissa sekä hyödyllisiä neuvoja. Näiden kahden kohtaamisessa oli parikin kiehtovaa ulottuvuutta. Ensinnäkin molemmista tuli myöhemmin ortodoksikirkon pyhiä. Toisaalta idässä syntynyt ja siellä työskennellyt Innokenti antoi siunauksensa itään matkaavalle ja lännessä syntyneelle Nikolaille tietämättä, että hän itse tulisi tulevina vuosina nimitetyksi Moskovan patriarkaksi ja siirtymään länteen, kun taas Nikolain koko elämäntyö tapahtuisi Japanissa, idempänä kuin Innokenti oli koskaan työskennellyt.

Nihkeä vastaanotto, kovaa työtä ja yllättävä voitto

Nikolai saapui Japanin Hakodateen, Hokkaidon saarelle kesäkuussa 1861. Nikolain haavekuvissa hän oli lupautunut Japanille ja kuvitteli matkallaan runollisesti Japanin odottavan häntä kuin morsian kukkavihko kädessä, mutta tämä morsio nukkuikin sikeästi piittaamatta tästä intomielisestä sulhostaan hitustakaan. Japani oli vasta vähän aiemmin avautunut muulle maailmalle, mutta ulkomaalaisiin suhtauduttiin yhä avoimen vihamielisesti ja saivat osakseen kivillä heittelyä ja muuta väkivaltaa sekä uhkailua. Kristinuskoa pidettiin ilkeämielisenä lahkona, ja sen tunnustamisesta voitiin tuomita kuolemaan.

Kuvassa Hakodaten kaupunkia tänä päivänä. Etualalla 
Nikolain työn alueella näkyvä merkki, ortodoksinen kirkko.
Täältä alkoi ortodoksisuuden leviäminen Japaniin.
Wikimedia Commons.

Joku toinen olisi tässä kohtaa ehkä palannut satamaan odottelemaan paluukyytiä, mutta ei Nikolai. Nythän tässä olisi sitten aikaa opiskella japanin kieltä, että olisi valmis sitten kun ovet toivottavasti aukeaisivat. Tosin aluksi hänellä oli epätoivon hetkensä, mutta edellä mainittu Innokenti teki rohkaisevan yllätysvisiitin ja muistutti, kuinka tärkeää on oppia ensin kieli ja kulttuuri ennen kuin voi kuvitella saavuttavansa mitään.

Opinnoissa meni kahdeksan vuotta, mutta lopputuloksena hän osasi puhua kieltä syntyperäisen tavoin sekä perehtyi maan historiaan ja kirjallisuuteen. Koska hän oli ainoa pappi Hakodatessa piti hän huolta myös kaupungissa asuvien katolilaisten ja protestanttien hengenelämästä. Pikku hiljaa hän sai myös käännynnäisiä huolimatta viranomaisten ankarista kielloista.

Takuma Sawabe (1833-1913) 
aikoi aluksi estää Nikolain 
lähetystyön alkuunsa, mutta 
hänestä tulikin ensimmäinen 
käännynnäinen. Wikimedia 
Commons.

Ensimmäinen näistä oli varsin yllättävä. Takuma Sawabe oli samurai-sukua ja lisäksi shintopappi, joka opetti miekkailua eräälle lähetystön jäsenelle. Hän suhtautui suurella vastenmielisyydellä vierasta uskoa opettavaan Nikolaihin. Sawabe alkoi uhkailla Nikolaita ja ja hänen henkeään, mikäli tämä julistaisi Japanissa kristillistä uskoa. Nikolai piti päänsä kylmänä ja kysyi Sawabelta tiesikö tämä, mistä kristillisessä opissa on kyse. Tämän todettua, että ei totesi Nikolai, että ei ole viisasta tuomita jotain, mitä ei tunne ja pyysi saada kertoa Sawabelle uskonsa sisällön. Sawabe oli sitten antanut Nikolain kertoa hänelle kristinuskon sisällöstä, ja hän vaikuttui. Nikolain mukaan nämä juttuhetket jatkuivat niin, että seuraavina päivinä Sawabe teki kiivaasti muistiinpanoja ja kyseli paljon. Ehkä juuri kristinuskon armon sanoma puhutteli häntä, sillä hän oli Hakodatessa siksi, että varastettuaan juovuspäissään kellon oli häntä kehotettu tekemään rituaali-itsemurha seppuku, mutta hän oli välttänyt tämän häipymällä pohjoiseen. Nyt hän törmäsi uskontoon, joka tarjosi sovtuksen häpeään ilman tarvetta surmata itsensä.

Sawabe kutsui näihin keskusteluihin mukaan myös ystävänsä Sakai Tokurein, ja myöhemmin tuli vielä pari lisää. Nikolai ei voinut tehdä laajamittaista lähetystyötä, mutta hän keskittyikin nyt tekemään näistä harvoista aitoja ja rohkeita kristittyjä. Huhtikuussa 1868 hän kastoi Sawaben, Sakain sekä erään Uranon, samalla kun ovella oli vahti varmistamassa, ettei kukaan nähnyt toimitusta. Nämä olivat ensimmäiset kasteet, ja pikku hiljaa Nikolailla oli hoidossaan 15 japanilaista uskovaa siitä huolimatta, että lähetystyö oli edelleen kiellettyä.

Työ lähtee kovaan nousuun

1873 alkoivat olot helpottua, ja vaikkei täyttä uskonnonvapautta oltu vielä saatukaan alkoi avoimempi julistustoiminta tulla mahdolliseksi. Nikolai oli tosin jo ennakoinut ja matkustanut neljä vuotta aiemmn Venäjälle anoakseen lähetysaseman perustamista Japaniin, mikä olikin tehty 1870. Niinpä kun julkinen julistustyö tuli mahdolliseksi olivat puitteet valmiina, minkä lisäksi Nikolain salassa opettama pieni käännynnäisten joukko oli nyt valmis todistamaan uskostaan muillekin.

Työn keskus siirrettiin pian maan uuteen pääkaupunkiin Tokioon ja ympäri maan järjestettiin luentotilaisuuksia, toimitettiin jumalanpalveluksia, rakennettiin kirkkoja ja avattiin jopa koulujakin. 1875 vihittiin ensimmäinen japanilaissyntyinen pappi, nimittäin Sawabe, joka oli saanut kastenimekseen Pavel apostoli Paavalin mukaan, osuvasti sikäli, että kaimakin oli ennen kääntymistään vainonnut seurakuntaa.

Sawabesta tuli ensimmäinen 
syntyperäinen japanilainen 
ortodoksipappi. Wikimedia Commons. 

Venäjän ortodoksisen krkon pyhä synodi huomasi Nikolain tekevän hyvää työtä ja niinpä mies kutsuttiin synnyinmaahan vuonna 1880 piispaksi vihkimistä varten. Tämä oli Nikolain toinen matka Venäjälle hänen Japanissa olonsa aikana ja samalla viimeinen. Koskaan tämän jälkeen hän ei palannut synnyinmaahansa, vaan eli loppuikänsä Japanissa.

Nikolai jatkoi uutterasti työtään. Jotta saataisiin lisää paikallista papistoa hän perusti pappisseminaarin, jonka opetuksesta hän vastasi itse ja jonka toiminnassa hän oli mukana loppuikänsä. Teologisten aineiden lisäksi opetettiin venäjää, japania ja kiinaa. Näistä ensimmäinen ei ollut ainelistalla siksi, että Nikolai olisi kuvitellut venäläistävänsä japanilaiset, vaan sitä varten, että olisi mahdollista kääntää hengellistä kirjallisuutta maassa käytettäville kielille. Hän kyllä piti tässä uudessa kirkossa venäläiset liturgiset tavat ja perinteet, mutta silti hänen tarkoituksensa oli rakentaa aidosti japanilainen paikalliskirkko, jossa käytettäisiin japania ja jossa japanilaiset itse ottaisivat vastuun. Hän piti tietoisesti ulkomaalaisten lähettien määrän mahdollisimman pienenä, jotta tämä vastuunotto toteutuisi.

Japanin ortodoksisen kirkon kirkolliskokous vuonna 
1882. Nikolai on keskimmäinen alarivissä keskellä 
olevista kolmesta ortdoksipapista. Wikimedia 
Commons.

Yhtenä haasteena tässä oli tietysti se, ettei japaniksi ollut juuri ylipäätään kristillistä kirjallisuutta, saati ortodoksista kirjallisuutta. Niinpä Nikolai kaiken muun ohessa huhki käännöstöissä kääntäen vuosien varrella japaniksi melkein koko Raamatun sekä tärkeimmät ortodoksiset jumalanpalveluskirjat. Lisäksi käännettiin liuta venäläisiä teologisia teoksia, tässä varmaan saatiin myös niiltä oppilailta apuja.

Tokion ylösnousemuksen katedraali vuonna 1891.
Wikimedia Commons.

Isä meidän -rukous klassiseksi 
japaniksi Nikolain ja Nakai 
Tsugumaron kääntämänä. 
Wikimedia Commons.

Kasvua ja sota, joka vaaransi kaiken

Vastoinkäymisiäkin oli, sillä rahasta teki tiukkaa ja vastustustakin esiintyi. Monien paikallisten mielestä esimerkiksi käsky vihollisen rakastamisesta oli pelkuruutta ja mitä rahaan tulee, tuli sitä Venäjältä lähinnä yksityisiltä hyväntekijöiltä. Toisaalta tämä tuki tavoitetta omillaan seisovasta kirkosta. Kaiken keskellä Tokioon saatiin Nikolain toiveiden täyttymyksenä rakennettua ortodoksinen katedraali, joka paikallisten suussa sai nimen Nikolai-do, Nikolain talo. Siihen sijoitettiin myös hiippakuntakeskus ja pappisseminaari sekä naisopisto ja kirjapaino. Nikolai oli selvästi tehokas organisaattori, ja hän oli myös uranuurtaja. Hänen kirkossaan käyttöön ottamat yhteisöllisyyden ihanne sekä pappien valitseminen vaalilla otettiin Venäjällä käyttöön vasta vuosien 1917-1918 kirkolliskokouksessa, ja silloinkin ne jäivät vallankumouksen vuoksi toteutumatta.

Nikolai erään kääntäjätoverinsa,
Nakai Tsugumaron kanssa.
Wikimedia Commons.

Vuoden 1904 alussa laadittu kirkon vuosikertomus olikin sitten komeaa luettavaa, sillä ortodoksien määräksi mainittiin jo 28 230, jotka kuuluivat 260 "kirkolliseen yhteiskuntaan", millä tarkoitettaneen eri asteisesti järjestäytyneitä seurakuntia. Pappeja ja diakoneja oli yhteensä 39, ja näistä ainoastaan kolme venäläisiä ja loput kaikki japanilaisia. Nikolai oli lähettänyt väkeä myös Venäjälle opiskelemaan, ja niinpä pappisseminaarin ja kirkon muiden oppilaitosten 28 opettajasta 4 oli opiskellut Venäjän hengellisissä akatemioissa ja 2 pappisseminaarissa. Julkaisutyö oli myöskin vilkasta, sillä vuosittain julkaistiin pari-kolmekymmentä japaninkielistä vihkosta joko käännettynä tai suoraan japaniksi laadittuna.

Vuosi 1904 oli kuitenkin Nikolaille ja hänen kirkolleen oikea tulikoe. Silloin näet syttyi Venäjän ja Japanin välinen sota. Tämä kohdisti epäilevän katseen Japanin ortodoksiseen kirkkoon ja sen venäläiseen johtajaan. Kenelle ortodoksit ovat lojaaleja? Voiko heihin luottaa? Ovatko he Venäjän viides kolonna? Kaikki, mitä Nikolai oli vuosien varrella rakentanut oli nyt vaakalaudalla.

Nikolai ryhtyi toimenpiteisiin. Hän kehotti japanilaisia pappeja suorittamaan velvollisuutensa isänmaataan kohtaan ja rukoilemaan menestystä Japanin armeijalle, myös jumalanpalveluksissa. Samalla hän ilmoitti, ettei itse tämän vuoksi pysty osallistumaan sodan aikana jumalanpalveluksiin, sillä hän ei halunnut rukoilla omaa maataan vastaan. Kuitenkin hän pysyi koko sodan ajan Japanissa, vaikka se, ettei hän voinut ottaa osaa palveluksiin tuottikin hänelle murhetta.

Näillä ratkaisuillaan hän kuitenkin turvasi kirkkonsa toiminnan. Venäjällä ymmärrettiin hänen hankala tilanteensa, ja japanilaiset puolestaan kunnioittivat sekä ortodoksien esirukouksia että Nikolain oman uskollisuudenvalansa kunnioitusta. Ortodoksien työlle ei asetettu sodan aikana mitään rajoituksia, ja Japanin hallitus antoi jopa Nikolaille ja tämän johtamille papeille tehtäväksi huolehtia venäläisten sotavankien sielunhoidosta.

Nikolai vanhana arkkipiispana. 
Wikimedia Commons.

Nikolai Japanilaista esittävä 
ikoni Hakodatessa. Wikimedia 
Commons.

Kunnioitettu vanhus ja kirkon perustaja

Elämänsä viime vuosina Nikolaita arvostivat myös ei-kristityt, ja maalliset lehdetkin saattoivat viitata häneen "pyhänä arkkipiispana".  Hän itse tosin pohti joskus, oliko hän tehnyt väärin jättäessään kotimaansa Venäjän, jonka kirkot tyhjenivät jo hänen lähtiessään. Ehkä hän oli kuullut huolestuttavia uutisia kotimaansa kehityksestä ja mietti, olisiko hän voinut tehdä siellä sisälähetystä sen sijaan, että lähti ulkomaille. Japanissa hän kuitenkin pysyi loppuun asti.

Vuoden 1911 lopussa hän sairastui ja tammikuussa 1912 hän joutui sairaalaan. 3. helmikuuta 1912 hän nukkui pois saatuaan ensin sairaanvoitelun ja ehtoollisen. Hänen kuollessaan Japanissa oli noin 30 000 ortodoksia. Nikolain kylvämästä pienestä siemenestä oli versonut melkoinen puu. Kuolemasta uutisoitaessa jopa suomalaiset lehdet sanoivat häntä kutsutun Venäjän kirkon "viimeiseksi pyhimykseksi". Hänen haudastaan tuli pian japanilaisten pyhiinvaelluskohde, ja Venäjän ortodoksinen kirkko kanonisoi Nikolain nimellä Nikolai Japanilainen, jota hänestä oli käytetty jo hänen eläessään, vuonna 1970. Häntä on kutsuttu ortodoksisessa kirkossa Japanin apostoliksi ja siksi hän on saanut komeankuuloisen tittelin 'apostolienvertainen'.

Nikolain elämäntarina on kiehtova ja suorastaan tarunomainen. Hän ei toki onnistunut voittamaan kristinuskolle kuin pienen osan japanilaisista, mutta nollasta muutamaan kymmeneen tuhanteen pääseminen on melkoinen saavutus yhden ihmisen elämäntyöksi. Tässä häntä näyttää auttaneen hänen omistautumisensa ja rohkeutensa sekä se periaate, että vaikka hän tulikin Venäjältä, sai tukea sieltä ja levitti sikäläistä kristinuskon valtamuotoa oli hän kuitenkin Japanissa Kristuksen, ei Venäjän ja venäläisyyden lähettiläänä. Se myös auttoi hänen kirkkoaan selviämään sodan jaloista.

Lähteet:

Apostolienvertainen Nikolai, Japanin arkkipiispa ja valistaja. Suomen ortodoksinen kirkko. https://ort.fi/apostolienvertainen-nikolai-japanin-arkkipiispa-ja-valistaja

Nykyiset olosuhteet itämaisessa ortodoksisessa ekumenisessa Kristuksen kirkossa. Aamun koitto nro 26 / 1930. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1377631?page=4

Sawabe, Takuma. Portraits of Modern Japanese Historical Figures. https://www.ndl.go.jp/portrait/e/datas/96.html

Martin Schlunk: Kristillisen lähetystyön historia. (suom. toim. Matti Peltola 1973.)

Tietoja Jaapanin kr.-katolisesta seurakunnasta. Aamun Koitto nro 6 / 1905. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1377038?page=9

The Conversion of a Samurai. Journey to Orthodoxy. https://journeytoorthodoxy.com/2012/09/the-conversion-of-a-samurai/

Wenäjältä. Savon Lehti nro 21 / 1912. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1291030?page=4

Kuolemaan harmonin sävelten saattelemana - Pekka Braks, Inkerin kirkon veritodistaja

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

PEKKA BRAKS (1881-1937)

Ruotsin hallitessa 1600-luvulla nykyisen Pietarin kaupungin ympäristöä tuolle Inkerinmaana tunnetulle alueelle suuntautui merkittävissä määrin suomalaista siirtolaisuutta. Vaikka Ruotsi menetti nämä alueet 1700-luvun alkupuolella suomalaiset jäivät ja heistä muodostui inkerinsuomalaisten eli inkeriläisten kansanryhmä. Siellä he sitten elivät rinnakkain muitten alueen kansallisuuksien kanssa kasvavan Pietarin tuodessa heille runsaasti työmahdollisuuksia. Samalla he säilyttivät suomen kielen ja luterilaisen uskonsa, mitä tukivat osaltaan yhteydet nykyisen Suomen alueeseen sekä Karjalan Kannakseen ja niistä tullut muuttoliike.

Kaikki muuttui, kun 1917 vallankumous toi Venäjälle kommunistisen hallinnon ja toisaalta Suomen itsenäistyminen loi maan länsipuolelle Suomen valtion. Uudet vallanpitäjät suhtautuivat vihamielisesti sekä uskontoon että varsinkin sellaisiin vähemmistökansoihin, joilla oli jotain yhteistä naapurivaltioiden kanssa. Niinpä luterilaista uskoaan hartaudella harjoittaneet suomea puhuneet inkeriläiset olivat useammasta syystä painostuksen alla. Toki on muistettava, että uskonnollista painostusta kokivat myös ortodoksit ja muut kirkot ja uskonnolliset yhteisöt. Lopulta painostus yltyi suoranaiseksi vainoksi, jonka myötä kirkot suljettiin ja monet inkeriläiset saivat katsoa teloituspartiota silmästä silmään. Tahdon nyt kertoa yhden näistä monista tarinan.

Tämän tarinan sankari Pekka Braks 
(1881-1937) sai nähdä maailman 
muuttuvan ympärillään ja uskonsa 
tulevan vihatuksi. Silti hän tahtoi 
pysyä loppuun asti vakaumukselleen uskollisena.
Wikimedia Commons.

Liissilän poika opettajana , kirkonpalvelijana ja sodassa

Pekka Braks, tai Pietari Braks, jota nimeä hänestä on myös käytetty, syntyi 10. toukokuuta 1881 Pietarin kuvernementissä Papinmäen kylässä Liissilässä talonpoikaisperheeseen. Venäläisittäin kylä on Popovka ja paikkakunta Lisino, mutta Braks oli suomalainen ja niin oli kotiseutukin, sillä vain osassa Liissilän kylistä asui tuolloin venäläisiä.

Tekstissä esiintyy useita inkeriläisiä paikannimiä, jotka voivat olla 
monelle vieraita. Tällä kartalla näkyvät alueella kirjoituksen kuvaamana aikana
toimineet luterilaiset seurakunnat. Wikimedia Commons. 

Vuonna 1900 Braks valmistui Kolppanan suomalaisesta opettajaseminaarista ja toimi sitten vuodet 1902-1906 kirjurina armeijassa. Tämän jälkeen hän toimi uskonnon opettajana Lempaalassa, mitä ei pidä sotkea Tampereen naapurikuntaan, vaan kyseessä oli inkeriläinen paikkakunta Karjalan Kannaksen Pietarin-puoleisessa päässä. Sieltä hän sitten palasi kotiseuduilleen ollen vuodet 1911-1915 lukkari-urkurina Liissilän kirkossa.

Jonkun verran sanaharkkaa oli hänen uransa alkuaikana joidenkin kyseenalaistaessa lehdessäkin hänen pätevyyttään, mutta lukkarintodistus hänellä kuitenkin oli eikä tämä kiistely ilmeisesti vienyt häntä Liissilästä, sillä hän toimi myöhemminkin samoissa tehtävissä. Sen sijaan 1. maailmansota kiskaisi myös Braksin maailmalle. Sodan aikana hän palveli vuoden 1915 syyskuusta vuoden 1918 toukokuuhun sotilasvirkamiehenä Persiassa ja Turkissa, minkä vuoksi hän ei luultavasti joutunut taisteluihin.

Sota päättyi, mutta Braksin taistelu alkoi

Kotiin palattuaan hän toimi vuodet 1918-1924 opettajana Kaipalan kylän koulussa jälleen kotikonnuillaan Liissilässä. Hän kuitenkin luopui pian opettajan ammatista, sillä maailma oli kommunistien valtaantulon myötä muuttunut. Kun häneltä näet kysyttiin syytä alanvaihtoon hän vastasi: "Kun niille pienille ihmistaimille pitäisi opettaa, että Jumalaa ei ole. Sitä en voi tehdä." Miehen kristillinen usko ei sallinut hänen toimia vakaumustaan vastaan. Hän ei voinut sanoa, ettei Jumalaa olisi, sillä hän uskoi silloin valehtelevansa. Sen sijaan hän tahtoi toimia tuon Jumalan todistajana, ja aika oli näyttävä, että hän oli valmis kulkemaan sitä tietä katkeraan loppuun saakka.

Liissilän v. 1781 valmistunut 500 istumapaikan kirkko oli 
kahteen otteeseen Braksin työpaikkana. Se otettiin pois 
seurakunnalta v. 1934 ja purettiin ennen sotaa. 
Wikimedia Commons.

Braks palasi vuonna 1924 Liissilän lukkari-urkurin tehtävään ja oli siinä helmikuuhun 1925 asti. Lisäksi hän toimi jonkinlaisena maallikkosaarnaajana, ja ehkä tämän vuoksi monet kehottivat häntä suorittamaan pappistutkinnon, sillä inkeriläiset kärsivät pappispulasta. Braks ei kuitenkaan suostunut. Sitten seurasi kokemus, joka olisi varmasti säikäyttänyt monet muut. 15. lokakuuta 1924 hän oli ollut Liissilän seurakunnanhoitajan, pastori Antti Karhun kanssa puhumassa seurakunnan tilaisuudessa ja poikkesi kotimatkallaan tämän luo Liissilän pappilaan. Silloin paikalle tuli miliisi, joka pidätti sekä Karhun että Braksin, joista ainakin jälkimmäisen pidätyksen syy oli uskonnollisen puheen pitäminen. Vankeus kesti seitsemän viikon ajan.

Moni olisi tässä kohtaa luultavasti valinnut vaikenemisen tien, mutta Braksin tytär Alina Muller kirjoitti vuosia myöhemmin, että tuo aika oli eräänlaista papinkoulua hänen isälleen. Kun kerran maallikon puhumista ei hyväksytty hän alkoi opiskelemaan vankilasta päästyään ja varmaan jo vankilassakin, suoritti pappistutkinnon ja sai pappisvihkimyksen helmikuussa 1925. Nyt hän oli valmis auttamaan kirkkoaan pappispulassa ja hänestä tuli pastori Venjoelle Liissilän naapuriin.

Venjoen 1885 valmistunut kirkko oli Braksin ensimmäinen 
työpaikka pappina. Kirkko otettiin pois seurakunnalta 1937 ja 
muutettiin klubiksi. Myöhemmin siitä tehtiin kasvitieteellinen 
laitos. Wikimedia Commons.

Inkerin kirkon nousu ja imperiumin vastaisku

1919 inkerinsuomalaiset seurakunnat olivat perustaneet oman väliaikaisen konsistorin johtamaan ja edustamaan alueen suomenkielisiä seurakuntia ja 1921 tämän konsistorin toiminta vakiintui. Sitä voi osaltaan pitää Inkerin kirkon alkuna itsenäisenä hallinnollisena yksikkönä, vaikka seurakunnilla olikin jo pitkä historia takanaan. Tämän konsistorin jäseneksi kutsuttiin myös Braks vuonna 1927. Kyseinen luottamustoimi ei ollut mikään eliitin herrakerho, vaan konsistori työskenteli jatkuvan neuvostovallan paineen alla.

Tuutarin suuri kirkko sai olla myrskyä edeltäneiden herätysten näyttämönä. 
Tämä 1836 valmistunut kirkko otettiin pois seurakunnalta 1937 ja muutettiin klubiksi.
Se raunioitui sodan aikana ja 1950-luvulla sen jäännökset räjäytettiin. Wikimedia Commons.

1920-luvulla tilanne oli vielä jotenkin siedettävä, ja itse asiassa inkeriläisten parissa elettiin hengellisen herätyksen aikoja. 1922 oli Tuutarissa pidetty hengellinen nuorisojuhla, jossa edes Tuutarin 2200 seisomapaikkaa sisältävä kirkko ei ollut riittänyt juhlaväelle, ei edes silloin, vaikka ihmiset seisoivat istumisen sijaan. Kuitenkin Kupanitsassa 1928 vietetyillä juhlilla saarnaaja Iisakki Hyrri lausui väliajalla enteelliset sanat: "Kun katselen tätä kansan runsautta, juhlassa mukana olevaa nuorisoa ja olen saanut kuulla virvoittavaa evankeliumia, niin ajattelen, että Jumala rakkaudessaan tahtoo meitä vahvistaa kestämään tulevaa, raskasta koetuksen aikaa. Emme kaiketi kauan enää saa kirkkoomme kokoontua. Myrskyn merkkejä on havaittavissa."

Hyrrin sanat osoittautuivat suorastaan profeetallisiksi. Kirkot oli jo aiemmin otettu valtion omaisuudeksi, vaikka niitä saikin käyttää, ateismia oli suosittu ja monenlaista painostusta oli ollut. Ainakin joillain paikkakunnilla huudatettiin kovaäänisistä ateistista propagandaa kirkon edessä aina silloin, kun kansa oli menossa jumalanpalvelukseen. Näitä toimia kiristettiin ja täydennettiin uusilla, ja varsinkin papit saivat tottua pidätyksiin.

Inkerinmaan suomalainen konsistori v. 1930.Nämä miehet yrittivät myrskyn 
keskelläkin pitää huolta seurakuntien toiminnasta. Alarivissä vasemmalta Pekka 
Braks, Simo Pennanen, konsistorin esimies Jalmari Laurikkala, Pietari Huima ja Antti 
Jääskeläinen. Ylärivissä vasemmalta Matti Närjä, Samuli Halttunen sekä kanslianhoitaja Juho Blumenthal.Blumenthal ja Laurikkala karkotettiin myöhemmin Suomeen, ja moni kuvan miehistä 
tuli hukkumaan ajan myrskyihin. Wikimedia Commons.

Myös Braks pidätettiin 13. helmikuuta 1930, syytteenä kollektivisoinnin vastainen agitaatio ja tuomioksi tuli 6. huhtikuuta kolmen vuoden karkotus pohjoiselle alueelle, mutta kesäkuussa se muutettiin neljän kuukauden vankilatuomioksi. Ajan henkeen kuului, että kun syyllinen oli selvillä keksittiin kyllä tarpeen vaatiessa jokin rikoskin. Linnareissuista näytti muodostuvan osa Inkerin kirkon papiston ansioluetteloa, sillä samana vuonna hänestä tuli konsistorin kirjanpitäjä ja seuraavana vuonna hän aloitti konsistorin sihteerinä, pesti, joka jatkui vuoteen 1937 asti. Hän sai Venjoen lisäksi vastuulleen myös Kupanitsan seurakunnan.

Huonot uutiset alkavat kasautua

Braks sai vastuulleen myös Kupanitsan v. 1861 valmistuneen kirkon. 
Se otettiin seurakunnalta v. 1938 ja toimi sitten vankilana ja sahalaitoksena. 
2. maailmansodan aikana se oli pari vuotta seurakuntalaisten käytössä. 
Myöhemmin se oli viljan lajittelusuojana, kunnes se 1980-luvun lopulla palautettiin 
luterilaisten käyttöön ja on nykyään jälleen yksi Inkerin kirkon kirkkorakennuksista, 
jossa vietetään jumalanpalveluksia. Wikimedia Commons.

Konsistorin kokouksissa saatiin tottua lähivuosina ikäviin uutisiin, joista tässä vain joitain poimintoja. Pappien lisäksi vangittiin esimerkiksi suntioitakin ja marraskuussa 1931 muutettiin Vuolen kirkko tanssiklubiksi, vaikka paikallinen nuoriso tekikin passiivista vastarintaa marssimalla toisesta ovesta ulos heti kun heidät oli kuljetettu sinne. Konsistorin jäsenille tuli tavalliseksi olla enemmän tai vähemmän aikaa vangittuna, ja 31. tammikuuta 1933 Braks vangittiin jälleen, nyt syytettynä väitetyistä väärinkäytöksistä eräässä kolhoosissa sekä yhteydenpidosta ulkomaihin. Asia kuitenkin raukesi 19.5. ja hänet vapautettiin.

Samana vuonna kuultiin, että Moloskovitsassa paikallinen neuvosto oli takavarikoinut seurakunnan rahat. Tämä oli vakavaa, koska valtio velvoitti seurakunnat pitämään huolta valtion omaisuudesta eli kirkoista, ja jos vaadittuja remontteja ei ollut varaa tehdä, ne menetettiin valtiolle. Tämä kohtalo kohtasikin seuraavana vuonna sekä Koprinan että Braksin kotikonnun Liissilän kirkkoa. Samana vuonna alettiin myös takavarikoida kirkonkelloja ympäri Inkerinmaata. Tulevat vuodet toivat yhä useampia kirkkojen sulkemisia ja vangitsemisia, minkä keskellä voi vain ihmetellä inkeriläisten, varsinkin heidän pappiensa, kestävyyttä.

Olosuhteet huomioiden on ihmeellistä, miten kaiken keskellä seurakunnat 
toimivat ja ihmiset halusivat ja uskalsivat osallistua. Tätä kuvastaa myös 
tämä 1933 Leningradissa otettu rippikoululaisten yhteiskuva. Edessä konsistorin 
esimies Jalmari Laurikkala. Wikimedia Commons.

Braks sai vastuulleen aiempien Venjoen ja Kupanitsan lisäksi myös Markkovan seurakunnan vuoden 1935 marraskuusta lähtien. 1937 vuoden lopulla hän olisi saanut vastuulleen myös Leningradissa olleen Pyhän Marian suomalaisen kirkon, mutta konsistori joutui ainakin tuolloin toteamaan, etteivät viranomaiset myöntäneet hänelle lupaa suorittaa tehtäviään kaupungin alueella. Hän asui tuolloin Slutskin piirissä Pappilanaution kylässä. Kelton seurakunnan  edustajat Juhana Kajava ja Toivo Miina kävivät konsistorille kertomassa, että olivat pyytäneet viranomaisia avaamaan jälleen Kelton kirkon, mutta tämän reissun ainoaksi tulokseksi jäi näiden miesten myöhempi vangitseminen.

Markkovan 500 istuimen kirkko oli valmistunut 1845. 
Se suljettiin v. 1936 paikkeilla, joten Braks ei ehtinyt kauaa 
siellä työskennellä. Sodan aikana se purettiin. Wikimedia 
Commons.

Valonpilkahdus ja Braks konsistorin esimieheksi karkotetun tilalle

23. helmikuuta 1937 konsistorissa oltiin pitkästä aikaa valoisammalla mielellä, eikä ihme. Viisi vuotta vankilassa ollut konsistorin jäsen Simo Pennanen oli vapautunut. Poliittisista syistä vangittuja vapautettiin harvoin, joten Pennasen paluuta pidettiin ihmeenä. Pennanenkaan ei ollut mikään pelkuri, sillä vankeusvuosista huolimatta hän palasi heti takaisin konsistorin työhön, mikä oli sille merkittävä voimanlisäys, konsistorissa kun oli ennen tätä ollut enää vain neljä jäsentä. Uusia jäseniä ei oltu voitu valita, sillä yleistä kirkolliskokousta ei voitu järjestää. Kaiken keskellä konsistorin jäsenet, Braks mukaan lukien, yrittivät jatkaa työtä niin konsistorissa kuin seurakunnissa.

Tilanne paheni kuitenkin kiihtyvää vauhtia. 31.3.1937 saatiin kuulla, että viranomaiset olivat estäneet Kupanitsan kirkossa pitkäperjantain jumalanpalveluksen vieton. 27.4.1937 jouduttiin merkitsemään konsistorin papereihin tieto, että konsistorin esimiehen, rovasti Jalmari Laurikkalan, joka oli urheasti jatkanut toimessaan tähän asti, oli muutettava Suomeen huomisen kello kuuteen mennessä. Laurikkala oli näet Suomen kansalainen ja nyt hänet oli karkotettu lopullisesti maasta. Tämä karkotus toisaalta pelasti hänen henkensä ja mahdollisti myöhemmin sen, että hän saattoi 2. maailmansodan jälkeen palvella pappina niitä inkeriläisiä, jotka olivat onnistuneet pakenemaan Ruotsiin.

Jalmari Laurikkala (1882-1957) karkotettiin, mutta 
hän sai myöhemmin palvella inkeriläisiä pakolaisia niin 
Suomessa kuin Ruotsissakin. Braks otti kantaakseen konsistorin 
esimiehen tehtävät Laurikkalan poistuttua. Wikimedia Commons.

Näin 25. toukokuuta 1937 kokoontuivat konsistorin jäljelle jääneet jäsenet Pekka Braks, Aleksanteri Korpelainen, Matti Närjä ja Simo Pennanen. Työn haluttiin jatkuvan ja uudeksi esimieheksi valittiin Pekka Braks. Hän oli nyt kirkollisen uransa huipulla, mutta tämän kirkon esimiehen työ ei tarjonnut hienoja edustuslounaita, vaan sen sijaan hän oli nyt se pää, joka kohosi sen verran muita korkeammalle, että se oli tarvittaessa helppo niittää pois. Toimintaa kuitenkin jatkettiin.

31. elokuuta 1937 kokoontuivat Braks, Korpelainen ja Närjä, sillä Pennanen oli jälleen vangittu, tällä kertaa lopullisesti. Hänen arvellaan kuolleen vankeudessa 1938. Kokoushuone oli menetetty, mutta oli sentään saatu lupa kokoontua Suomen kirkkokansliassa Željabovinkatu 6:ssa. Samassa kokouksessa jouduttiin toteamaan sekin, ettei Braks saanut lupaa viranomaisilta toimittaa papillisia tehtäviään Tuutarissa eikä Markkovassa.

Valot sammuvat Braksilta ja Inkerin kirkolta

19. syyskuuta 1937 osoittautui Braksille kohtalokkaaksi. Siitä on kertonut hänen edellä mainittu, myöhemmin Ruotsiin paennut tyttärensä Alina Muller. Kyseessä oli sunnuntaipäivä, ja Braks piti ensin aamupäivällä jumalanpalveluksen Pietarin suomalaisessa kirkossa, ilmeisesti siihen oli lopulta saatu lupa. Itse asiassa Braks tuli jäämään viimeiseksi kyseisessä kirkossa 1930-luvulla saarnanneeksi papiksi. Mukana oli tytär Ella. Iltapäivällä Braks oli kiiruhtanut pitämään jumalanpalvelusta Venjoen kirkossa. Pavlovskin asemalla hän oli lausunut Ellalle: "Näkemiin, lapseni! Eihän sitä tiedä, tapaammeko vielä täällä ajassa, tuntuu olevan niin paljon sähköä ilmassa."

Braksin toiseksi viimeinen saarna tapahtui tässä Pietarin Pyhän Marian kirkossa.
Se oli valmistunut 1805 ja otettiin pois seurakunnalta 1938. Siinä oli sen jälkeen muun 
muassa asuntoja ja luutavarasto. Nykyään se on jälleen yksi Inkerin kirkon kirkoista.
Wikimedia Commons.

Braks kuitenkin pääsi vielä illalla kotiin, mutta sinne saapuivat myös salaisen poliisin miehet. Braksia oltiin jälleen tultu vangitsemaan. Tytär Ella oli paikalla seuraamassa tapahtumia. Hän oli kertonut siskolleen, miten heidän isänsä oli pyytänyt vangitsijoilta lupaa soittaa jäähyväiset omalla urkuharmonillaan. Lupa annettiin, mutta tytär oli ollut niin järkyttynyt, ettei hän ollut hahmottanut, mitä virttä isä oli hänelle soittanut. Alina-tytär ihmetteli tapahtumasta kuultuaan, miten isä oli aina kyennyt olemaan niin rauhallinen, mutta aikuisiällä hän päätyi siihen tulokseen, että kyse oli Jeesuksen antamasta rauhasta, joka kestää myös maailman myrskyjen raivotessa.

Vähän tämän jälkeen kokoontuivat Korpelainen ja Närjä konsistorin istuntoon ja totesivat Braksin vangituksi. He arvelivat, etteivät voi kahdestaan pitää virallista kokousta, vaikka maassa virallisesti olikin uskonnonvapaus ja kokoontumisvapaus, näistä maininta luultavasti katkeransuloista huumoria. Braks jäi konsistorin viimeiseksi esimieheksi, ja vähän myöhemmin Aleksanteri Korpelainen seurasi toveriaan vankeuteen ja kuolemaan, Närjä sen sijaan selvisi hengissä näissä kuohuvissa vaiheissa ja kuoli vasta 1963.

Braksin viimeiset vaiheet olivat pitkään tuntemattomat. Häntä vastaan nostettiin syyte vakoilusta ja hänet tuomittiin 10.11.1937 korkeimpaan rangaistukseen. 15. marraskuuta 1937 hänet teloitettiin ja haudattiin Levašovon alueelle, samana päivänä kuin Korpelainen. Pian tämän jälkeen sulkeutuivat loputkin kirkot ja yhä useampia inkeriläisiä odotti vankeus tai teloituskuoppa. Inkerin kirkon taru näytti olevan lopussa.

Levašovossa teloitettujen suomalaisten muistomerkki.
Wikimedia Commons.

Inkerin kirkon ylösnousemus - Braksin ja hänen toveriensa perintö elää

Inkeriläiset selvisivät kansanryhmänä Stalinin vainojen läpi, vaikkakin hajalle lyötyinä ja rivit pahasti harvenneina. Kirjoittajaan tekevät suuren vaikutuksen pastorit Juhana Vaasseli ja Paavo Haimi sekä saarnaaja Matti Kukkonen, joista ainakin kaksi ensimmäistä olivat vankileirillä 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun, ja alkoivat heti vankeudesta päästyään uudelleen saarnatoimensa. Toivon voivani joskus kirjoittaa heidänkin tarinansa. Inkerin kirkon varsinainen elpyminen alkoi 1980-luvulla, ja nykyään se on koko Venäjän alueella toimiva luterilainen kirkko, joka toki pitää sisällään paljon muitakin kuin inkerinsuomalaisia, joista monet ovat siirtyneet Suomeen, Ruotsiin ja Viroon. Yhtenä esineellisen jatkumon tuojana on Venjoen kirkon vanha ehtoollismalja, jonka Braksin läheiset paetessaan Ruotsiin kuljettivat mukanaan. Vuoden 2018 syyskuussa se lahjoitettiin Inkerin kirkolle ja se on nykyään tallessa Marian kirkossa Pietarissa.

Braksin Venjoen kirkossa käyttämä ehtoollismalja on nyt tallessa 
Pietarin Pyhän Marian kirkossa. Wikimedia Commons.

Kun luen inkeriläisten kohtaamista kärsimyksistä en voi olla ihmettelemättä sitä rohkeutta, millä he kohtasivat kärsimyksensä. Varsinkin papit olisivat monta kertaa valita helpomman tien ja luopua pappeudestaan ja sulautua massaan. Laurikkala olisi voinut paeta Suomeen vuosia aiemmin, Braks olisi voinut työskennellä opettajana, opettaa sen mitä käsketään ja pitää uskonsa oman päänsä sisällä. Kristillinen usko johti heitä ja velvoitti heitä. He eivät voineet vaieta eivätkä väistyä. Braksin se vei teloituskuopan pohjalle, mutta hänen perintönsä elää. Ellei hän ja hänen kaltaisensa olisi toimineet sanan ja sakramenttien palvelijoina aina katkeraan loppuun saakka, ei välttämättä Inkerin kirkosta olisi jäänyt elämään edes sitä jäännöstä, joka sai puhjeta uuteen kukkaansa Neuvostoliiton lopulta tullessa vapaammaksi ja lopulta hajotessa. Neuvostoliitto on kadonnut ja sen järjestelmä osoittanut oman sisäisen tyhjyytensä, mutta se usko, joka antoi Braksille rauhan vangitsijoidenkin edessä elää edelleen Inkerin kirkon välittämänä.

Lähteet

БРАКС Пекка (Петр) Адамович, пастор 10.05.1881–15.11.3. Inkerin Liitto. https://www.inkeri.ru/rep/peoples/?id=619

Braks, Pekka, seurakunnanhoitaja. Nouse Inkeri ry. http://www.inkeri.fi/merkkihenkilot/a-i/

Liliann Keskinen: Venjoen ehtoollismalja palautettiin Inkerin kirkolle. Inkerin kirkko, 10.9.2018. http://www.inkerinkirkko.fi/2018/09/venjoen-ehtoollismalja-palautettiin-inkerin-kirkolle/

Aatami Kuortti ja Reijo Arkkila: Inkerin kirkon yö ja aamu. SLEY-KIRJAT. 1990.

Georg Luther: Herdaminne för Ingermanland II. De finska och svenska församlingarna och deras prästerskap 1704-1940. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2000.

Yleisöltä. Inkeri -lehdessä 10.8.1912, nro 59. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2059548?page=4