Natalia Palm (1866-1939), saarnaajien ja köyhien ystävä Sauvon Rajalahdesta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Vakituisille lukijoilleni ei liene mikään yllätys, että sydämessäni on erityinen sija kotikunnalleni, ja niinpä aktiivisesti etsiskelen millaisia tarinoita se voisi tarjota täällä kerrottavaksi. Olen yleensä tottunut siihen, että täällä eivät ainakaan herätysliikkeet ole juuri vaikuttaneet, vaikka 1800-luvulta ja 1900-luvun alustakin löytyy evankelisen liikkeen aktiivisuutta.

Hiljan törmäsin kuitenkin Rajalahden emäntänä toimineeseen Natalia Palmiin (o.s. Palander) (1866-1939), joka oli tunnettu vapaakirkollisuuden, josta juontaa nykyinen Suomen Vapaakirkko, parissa ilmenneestä aktiivisuudestaan. Tosin hän lähteissä jää paikoin yhteiskunnallisesti aktiivisen miehensä varjoon, mutta löytämäni perusteella huomaa hänenkin olleen aktiivinen toimija ja erityisesti aktiivinen saarnaajien majoittaja ja saarnaajakokousten järjestäjä. Kuten tästä blogista ilmenee oli yhdellä näistä kokouksista koko vapaakirkollisuuden järjestäytymistä koskevaa merkitystä.

Kerronkin tässä tekstissä Natalian tarinan. Kerron myös hänen miehestään Vilhosta, sen verran suuri rooli hänellä oli Sauvossa esimerkiksi sisällissodan aikana. Lopuksi kerron senkin, miten sotahistoriasta kuulu Lauri Törni liittyy tähän perheeseen.

Mynämäen tyttö Sauvon rannoille

Natalia näyttää tässä kuvassa varsin tomeralta ja määrätietoiselta naiselta. Kuva hänen Geni -profiilistaan: Nathalia Carin Larsdotter Palm (Palander) (1866 - 1939) - Genealogy

Nathalia (Natalia) Carin Palander syntyi 23. kesäkuuta 1866 Mynämäellä. Hänen vanhempansa olivat majuri Lars Gabriel Gideon Palander (1823-1904), Palanderien vanhaa sivistyssukua, ja äitinsä Natalia o.s. Mitkova (1828-1921), jonka isä oli venäläinen upseeri Nikolai Fotievits Mitkov. Perhe asui Mynämäen Sunilan kartanossa. Perheessä oli yhteensä viisi lasta, neljä tytärtä ja yksi poika.

3. huhtikuuta 1900 Natalia avioitui Wilhelm (Vilho) Reinholdt Palmin kanssa, joka oli tuolloin Porvoon Ilolan kartanon työnjohtaja. Hän oli aiemmin ollut työnjohtajana Sunilan kartanossa v. 1895-1897, jolloin hän ja Natalia lienevät tutustuneet.

Vihkimisen toimitti Turussa kappalainen Theodor von Pfaler, joka oli muuten kotoisin Mynämäeltä. Samana vuonna he muuttivat Sauvon Rajalahden Ylitaloon, jonne he asettuivat asumaan. Vuonna 1908 samaan tilaan yhdistettiin myös Rajalahden Alitalo. Talo oli varakas, ja isäntä Vilho Palm olikin v. 1913 mukana perustamassa Lounais-Suomen osuusteurastamoa ja v. 1904 hän oli ollut mukana laatimassa Sauvon Säästöpankin sääntöjä.

Rajalahti sijaitsee Sauvon etelärannalla Kemiötä vastapäätä, ja venekyydin antaminen Kemiön Lappdaliin oli rajalahtelaisten ikiaikainen kyyditysvelvollisuus. Tästä oli 1800-luvun jälkipuoliskolla purnattu, mutta kun uusi lauttavene oli Sauvon ja Karunan kuntien toimesta hankittu suostuttiin kuljetusta jatkamaan korvausta vastaan. Asiassa oli erinäisiä käänteitä, mutta v. 1915 Vilho Palm kieltäytyi hoitamasta enää liikennettä, sillä ylläpitokustannukset olivat nousseet ja kunnan tarjoama 250 markan vuosikorvaus oli riittämätön. Korvaus nostettiin sitten 350 markkaan ja päätettiin hankkia uusi isompi lautta.

V. 1932 Rajalahden ja Lappdalin väliä liikennöi tällainen lautta. Kuvannut P. J. Bögelund, Mobilia, Tiehallinto kuvat: Rajalahti-Lappdal lautta | Mobilia | Finna.fi

Kodin- ja köyhäinhoitoa sekä saarnaajakokouksia

Perheeseen syntyi Sauvossa viisi lasta: Liisa Maria (1901), Paavo Gabriel (1903), Reino Rafael (1904), Anna Rauha (1907) ja Kerttu Naomi (1909). Kaikki paitsi  v. 1910 kuollut Kerttu elivät aikuisikään.  Rippikirjassa pistää silmään maininta, että keskimmäistä, Reino Rafaelia ei kastettu lapsena, mutta ilmeisesti sekä hänen vanhemmat että nuoremmat sisaruksensa kastettiin.

Kastamattomuuspäätös on luultavasti liittynyt Natalian vapaakirkollisuuteen, tosin ihmetystä herättää, miksi vain yhden lapsen kohdalla toimittiin näin. Tiedossani ei ole, missä kohtaa Natalia liittyi vapaakirkollisiin, mutta hän on selvästi ollut liikkeessä näkyvästi mukana. Vapaakirkollisuus olikin aikoinaan erityisen suosittua juuri säätyläisten, eritoten naisten, parissa. Natalian mainitaan olleen päivittäisessä seurustelussa Jeesuksen kanssa nuoruudestaan asti, mikä tarkoittaa, että hänellä oli jo varhain vahva kristillinen vakaumus.

Tästä on vahvana osoituksena se, että vapaakirkollisten saarnaajaliitto on pitänyt ainakin kahdesti vuosikokouksensa Palmien kotona Rajalahdessa. Ensimmäistä kokousta koskevassa lehti-ilmoituksessa v. 1907 sanotaan kokous pidettävän "maanwiljelijä W. Palmin luona", eli mieskin lienee jollain tapaa ollut mukana, ainakin sallinut kodissaan kokoontumisen.

Kuvassa Rajalahden rakennuskantaa noin v. 1930. Kuvan yhteydessä on ollut kirjoitus: "Sauvo Rajalahti om. Palm." Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma: Rajalahden tilan rakennuksia Rajalahden kylässä | Museovirasto | Finna.fi

V. 1919 kesäkuussa oli toinen vastaava kokous Rajalahdella. Vapaakirkollisten lehdessä Suomen Viikkolehdessä kutsuttiin väkeä paikalle ja kehotettiin väkeä matkustamaan yhdessä Turusta Sauvon Rajalahteen laivalla. Kokouksesta muodostui sikäli historiallinen, että siellä alettiin selkeästi vaatimaan saarnaajaliiton jakamista erikseen suomenkieliseen ja ruotsinkieliseen, kun siihen asti oli kokoonnuttu yhdessä. Tähän vaikuttivat sekä käytännölliset seikat, mutta myöskin kieliryhmien välinen jännite laajemminkin yhteiskunnassa. V. 1921 Kuopion saarnaajakokouksesta lähtien kieliryhmät toimivatkin erillään.

Natalian uskonvakaumus näkyi mahdollisesti myös hänen yhteiskunnallisessa aktiivisuudessaan. Hän näet kuului siihen joukkoon, jotka Sauvon kuntakokous valitsi vuosina 1910, 1913 ja 1916 käymään kunnan köyhäinhoidon piirissä olevien luona pariksi vuodeksi kerrallaan. (Vuonna 1910 puhuttiin "Waiwaishoidon huostassa olewain lasten ja wanhain köyhien" tarkastajan tehtävästä).

Erityisesti perhe ja koti oli Natalialle keskeinen. Sen puolesta hänen sanotaan eläneen, taistelleen ja rukoilleen. Hänen askareensa mainitaankin erään kuolinuutisen mukaan kohdistuneen etupäässä kodin hoitoon ja huolenpitoon sen lisäksi, että hän ahkeroi hengellisen elämän asioiden parissa.

Suojeluskuntamies Vilho Palm

Vilho Palmin hengellisestä aktiivisuudesta en tiedä, mutta muuten hän ainakin oli hyvin aktiivinen mies. Maininnan ansaitsee erityisesti hänen roolinsa vuoden 1918 sisällissodan aikana. Hän oli ollut mukana perustamassa Sauvon suojeluskuntaa elokuussa 1917 ja tuli valituksi sen johtokuntaan. Sauvo joutui kuitenkin sisällissodan alussa punaisten valtaan muun Etelä-Suomen tavoin, mikä teki suojeluskunnan toiminnasta mahdotonta.

Vilho Palmista en löytänyt parempaa kuvaa kuin tämä hänen Geni -profiiliinsa lisätty. Sääli, sillä hän on ollut Sauvossa varsin merkittävä toimija monella tavalla, ja jos lähteeni kehuvat rouvaa, niin kyllä isäntääkin: Wilhelm Reinhold Rikhardinpoika Palm (1869 - 1949) - Genealogy

Huhtikuussa 1918 olivat valkoisten puolella taistelleet saksalaiset valloittaneet Kemiön, mikä sähköisti tilannetta myös Sauvossa. 11. huhtikuuta lähettivät punakaartilaiset kolme miestä Rajalahteen Vilho Palmia vartioimaan, sillä tämä tiedettiin paikalliseksi valkoisten johtomieheksi. Uutiset saksalaisten etenemisestä saivat kuitenkin vahtimiehet poistumaan Rajalahdesta jo seuraavana päivänä.

Uutiset saksalaisista rohkaisivat suojeluskuntalaisia. Palm määräsi jokaisesta talosta miehen joukkoihinsa ja lähti näiden kanssa Kirkonkylään. Siellä hän ilmoitti saapumisestaan useita päiviä metsässä piileskelleelle nimismies Rafael Rekoselle. Punaiset eivät tehneet lainkaan vastarintaa, ja Palm joukkoineen riisui nämä aseista. Suojeluskunta, joka Palmin aloitteesta ja johdolla perustettiin virallisesti uudelleen, oli ottanut kunnan valtaansa ja pidätti ja lähetti Turkuun vangittaviksi kiinnisaadut punakaartilaiset. 

Palm oli Sauvon suojeluskunnan paikallispäällikkönä v. 1918 syksyyn asti. Muun muassa hänen johdollaan suojeluskunta piti varmuuden vuoksi vartijoita eri puolilla Sauvoa aina 19. kesäkuuta asti, jolloin tilanne katsottiin riittävän rauhalliseksi kyseisen toiminnan lopettamiselle. Vielä v. 1925, kun Turunmaassa julkaistiin Sauvoa koskeva matkakertomus kertoo kirjoittaja Rajalahden isännän olevan "wapaussodan historiassakin mainittu Wilho Palm". Tuolloin tilalla oli 65 hehtaaria hyvin hoidettua peltoa ja se tarjosi kirjoittajalle ystävällisen vastaanoton. Kirjoittajan mukaan isäntä oli "ehkä liiankin hauska maanmuokkaajaksi", mitä tuolla sitten tarkoittikaan.

Rajalahdessa Palmit asuivat merellisissä maisemissa, josta näkyivät Långholmenin ja Kemiön saaret. Museoviraston Historian kuvakokoelma, Kustannusosakeyhtiö Kiven kokoelma: Rajalahti (Rölax). Maisema. | Museovirasto | Finna.fi

Vilho Palm oli myöhemminkin aktiivinen yhteisön jäsen, mikä näkyy siinäkin, kuinka hän maaliskuussa 1932 oli yhtenä kolmesta allekirjoittajasta Sauvon yli satahenkisen kansalaiskokouksen uskollisuudenjulistuksessa, jonka tämä antoi Mäntsälän kapinan vuoksi vakuuttaakseen uskollisuuttaan lailliselle hallitukselle ja vaatiakseen kapinan kukistamista. Kun muuten v. 1921 oli kerätty lahjoituksia Turun yliopiston perustamiseksi oli Palmin lahjoitus  kolmanneksi suurin Sauvossa, 20 000 markkaa.

Mynämäen siskokset yhdessä Sauvon mullissa

Jossain vaiheessa Palmit luovuttivat talon isännyyden seuraavalle sukupolvelle, pojalleen Reino Parlalle, ja asuivat itse sen vieressä Kontiola -nimisessä talossa. Sukua oli kylällä enemmänkin, sillä jossain vaiheessa Rajalahteen muuttivat myös Natalian isosisko Maria Palander (1864-1951) aviomiehensä Knut Emil Sonckin (1859-1952) kanssa. Sonckin isä oli ollut hänen täyskaimansa, arvostettu evankelisen herätysliikkeen riveihin kuulunut pappismies, ja nuorempi Sonck oli hänkin saanut pappisvihkimyksen v. 1918 toimittuaan sitä ennen uskonnon ja ruotsin kielen opettajana Tammisaaren kansakoulunopettajaseminaarissa. Mielenkiintoista sinänsä, että hän hankki pappisvihkimyksen vasta muutama vuosi isänsä kuoleman jälkeen ja toimi sen jälkeen eri pappisviroissa Varsinais-Suomen saaristossa ja Ahvenanmaalla, muun muassa isänsä entisessä seurakunnassa Finströmissä.

Maria Palander ja miehensä Knut Emil Sonck asettuivat vanhoilla päivillään asumaan Sauvon Rajalahteen, mikä kertonee Marian ja siskonsa Natalian läheisistä väleistä. Kuvat Marian ja Knut Emilin Geni -profiileista: https://www.geni.com/people/Maria-Palander/6000000002337826195 ja https://www.geni.com/people/Knut-Emil-Sonck/6000000006237064334

Millaiset lienevätkään olleet hengelliset keskustelut vapaakirkollisen Natalian ja luterilaisen pappislangon välillä, ken tietää. Toisaalta Natalian parhaita vieraita mainitaan olleen Jumalan valtakunnan työntekijät, joiden palveleminen oli hänen suurin ilonsa. Tämä koski toki ensi sijassa vapaakirkollisia saarnaajia, mikä näkyy saarnaajakokousten järjestämisestäkin, mutta ehkä tätä rakkautta liikeni myös siskon puolisolle.

Natalia menehtyi 13. tammikuuta 1939 sydämen vajaatoimintaan. Suomen Viikkolehdessä aviomiehen julkaisemassa kuolinilmoituksessa todetaan vainajan paljon kärsineen, mutta nukkuneen pois "lujassa uskossa". Vanha suojeluskuntamies oli laittanut vaimonsa kuolinilmoitukseen Jeesuksen Vuorisaarnan sanat "Autuaat ovat rauhantekijät, sillä heidät on kutsuttava Jumalan lapsiksi". Kuollessaan Natalia oli siviilirekisterin jäsen, mikä ei ollut tavaton tilanne vapaakirkolliselle.

Natalian kuolinilmoitus, Suomen Viikkolehti 3/1939.

Natalia haudattiin Sauvon hautausmaalle 22. tammikuuta 1939. Hautaan siunaamisen toimitti Suomen Vapaakirkon pastori J. Rauhala, joka puhui aiheesta "Joka uskoo minuun, hän elää vaikka olisi kuollut." Vainajaa käsittelevässä kirjoituksessa muistellaan hänen luonaan pidettyjä saarnaajakokouksia sekä luonnehditaan hänen hyviä kristillisiä ominaisuuksiaan: "Poismenneessä näimme nöyrän ja ehjäsydämisen kristityn. Hänessä oli ei ainoastaan ajallista aateluutta, vaan sitä, mikä oli seurauksena päivittäisestä seurustelusta Jeesuksen kanssa nuoruudesta lähtien."

Onnistuin löytämään Palmien haudan Sauvon hautausmaalta. Siihen on haudattu Natalian ja v. 1949 kuolleen puolison lisäksi heidän pienenä kuollut tyttärensä Kerttu Naomi ja toinen tytär Anna Rauha sekä tämän jälkipolvea. Tätä hautaa vastapäätä on puolestaan Sonckien hauta, eli mynämäkeläiset siskokset lepäävät vastatusten Sauvon mullissa.

Hautoja ja pala sukuhistoriaa

Vapaakirkosta ei koskaan tullut Sauvossa merkittävää liikettä, ei siellä ollut edes sen seurakuntaa. Toisaalta liike on alusta asti ollut hyvin allianssihenkinen eikä oman seurakunnan perustaminen ole ollut välttämättä tavoitekaan. Natalialle kytkös liikkeeseen on kuitenkin ollut voimavara ja innoittaja hengelliseen aktiivisuuteen sekä toimintaan Sauvon köyhien parissa.

Kävin tällä viikolla lasten kanssa kävelyllä Sauvon hautausmaalla Natalian ja sukulaistensa hautoja etsimässä ja löysinkin ne. Lasten oli ehkä vaikea hahmottaa innostustani näiden hautojen äärellä, niissä kun oli heille kovin vähän mieltä kiinnittäviä yksityiskohtia. Kuvien perusteella voitte halutessanne ne itsekin etsiä, kuten monen muunkin täällä blogissa esittelemäni sauvolaisvainajan.

Mutta niin, mikä oli se lupaamani kytkös kuuluisaan sotilaaseen Lauri Törniin? Lähdettyään sodan jälkeen Ruotsiin Törni kihlautui Marja Kopsin (1930-2000) kanssa 1. tammikuuta 1950. Yhdysvalloissa syntyneen Kopsin äiti oli Natalian ja Viljon tytär Liisa Maria Kops (o.s. Palm) (1901-1988). Avioliitosta ei lopulta tullut mitään, koska Törni jatkoi matkaansa Yhdysvaltoihin ja aikansa odotettuaan Marja avioitui espanjalaisen lääkärin kanssa. Näin siis Törni kytkeytyy tarinaamme. Onpahan maailma pieni.

Natalian ja Vilhon sukuhauta, josta en ole kuvannut kahta leppeellään olevaa Annan jälkeläisten hautakiveä.

Sonckien sukuhauta Palmien hautaa vastapäätä. Kummatkin Sauvon hautausmaalla.

Lähteet:

Lasse Iso-Iivari: Sauvon talonhaltijaluetteloja: users.utu.fi/isoi/talot/sauvo.htm

Hannu Kujanen: Sauvon historia II. (1996).

Kokouksia Sauvossa ja Uudessakaupungissa. Suomenmaa 51/1932: 02.03.1932 Suomenmaa no 51 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kuolleen kortti. Palm, o.s. Palander, Natalia. Tilastollinen päätoimisto: https://digihakemisto.net/item/1093769840/6870133041/109

Lektor Emil Sonck 85 år. Församlingsbladet 45-46/1944: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2688028?page=2

Lounais-Suomen lahjoittajia. Uusi Aura 67/1921: 04.06.1921 Uusi Aura no 67 (3-päiv. painos) - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Medborgarmöte i Sagu och Nystad deklarera sin lojalitet. Hufvudstadsbladet 62/1932: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1834721?page=3

Mynämäen vihittyjen kirja 1892-1904: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=22837&pnum=20

Neljäkymmentä vuotta Suomen vapaakirkon saarnaajaliiton taivalta. Suomen Viikkolehti 33/1935: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/825855?page=4

Piirteitä Sauvon Suojeluskunnasta. Varsinais-Suomen Vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 11/1923: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1105492?page=6

Rakas vaimoni ja hellä äitimme Natalia Palm. Suomen Viikkolehti 3/1939: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/826003?page=8

Rouva Natalia Palm'in tomumaja. Suomen Viikkolehti 6/1939: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/826007?page=8

Sauwo. Turun Sanomat 2638/1913: 07.10.1913 Turun Sanomat no 2638 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sauvon kuntakokous. Turun Sanomat 3554/1916: 12.09.1916 Turun Sanomat no 3554 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sauwon pitäjää pitkin ja poikin. Turunmaa 191/1925: 22.08.1925 Turunmaa no 191 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sauvon rippikirja 1891-1901: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=21285&pnum=411

Sauvon rippikirja 1901-1910: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=21286&pnum=421

Sauvon vapautumisen muistojuhlaa vietetään tänään. Varsinais-Suomi 84/1938: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2140662?page=4

Sauwon warsinaisessa syyskuntakokouksessa. Sosialisti 218/1910: 22.09.1910 Sosialisti no 218 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sonck, Knut Emil (1859-1952). Suomen papisto 1800-1920: https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/2711

S. W. L. Saarnaajaliiton jäsenille. Suomen Viikkolehti 9/1919: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/825161?page=4

Tämän kuun 13 päivänä. Rannikkoseudun Kunnallislehti 3/1939: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2081941?page=4

Wapaakirkollisen saarnaajaliiton. Kotimaa 58/1907: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/658036?page=3

Seppo Varjus: Lauri Törni rakastui kunnolla vain kerran, mutta onnellinen tarina päättyi erittäin lyhyeen. Ilta-Sanomat 29.9.2015: Lauri Törni rakastui kunnolla vain kerran, mutta onnellinen tarina päättyi erittäin lyhyeen - Ilta-Sanomat

Virsi 615 "Oi suruton, niin varma menossasi" - murhatun runoilijan ravisteleva veisu

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Virsikirjamme virsi 615: "Oi suruton, niin varma menossasi" kuuluu tuntemistani virsistä jykevimpiin parannuskehotuksineen, varoituksineen ja Taivaan riemun kuvauksineen. On ehkä yllättävää, että sen runoilija ei ollut mikään hurskas teologi tai hurskauden perikuva, pikemmin päinvastoin. Kuitenkaan tämä ei vähennä mielestäni virren vaikuttavuutta. Tutustutaanpa vähän tähän virteen ja sen sanoittajaan!

Humalan ja katumuksen runoilija

Lars eli Lasse Johansson syntyi 6. lokakuuta 1638 Tukholmassa. Isä, Johan Erichsson, oli laivaston upseeri ja äiti Kristin Larsdotter oli aateloidun amiraalin Lars Strusshielmin tytär. Isänäiti Margareta Nilsdotter oli puolestaan ollut laivanrakennuttaja ja ollut mukana Vasa-laivan valmistamisessa, Vasan kohtalon muistaen toki kyseenalainen kunnia.

Poika jäi jo varhain orvoksi. Hän eli sitten kahden vanhemman siskonsa ja kahden nuoremman veljensä kanssa äidinisän luona Ruotsin Pommerissa. Vanhin sisko oli jo avioitunut. Isoisäkin kuitenkin kuoli pojan ollessa vasta 15-vuotias.

Lasse opiskeli sitten Saksassa ja Ranskassa sekä vieraili Italiassa ja Englannissa. Näiden reissujen perua oli varmasti hänen laaja kielitaitonsa, sillä hän kirjoitti runoja kuudella kielellä. Ruotsiin palattuaan hän toimi jonkin aikaa Uppsalan yliopiston kieltenopettajana, kunnes muutti v. 1669 Tukholmaan.

Tämä Lucidoria esittävä kuva on Pielisjärvellä syntyneen  ja Ruotsissa kivipiirtäjänä mainetta saavuttaneen Johan Henrik Strömerin (1807-1904) näkemys Lucidorista. Wikimedia Commons: File:Lasse Lucidor-1849.jpg - Wikimedia Commons

Tukholmassa hän hankki vaatimattoman toimeentulonsa vapaana kirjailijana, kääntäjänä sekä tilapäisrunojen kirjoittajana esimerkiksi häihin ja hautajaisiin. Hän otti itselleen taitelijanimen Lucidor, merkiten jotakuinkin 'loistava'. Hänen ei sanota tavoitelleen suurta mainetta tai asemaa, vaan hän eli sosiaalisesti juuretonta elämää juomaveikkojen seurassa viihtyen.

Hänen lyriikkansa pääaiheina olivat juominen, naiset ja kuolema. Usein runot olivat allegorisia tai humoristisia ja sävyltään rohkeita ja huolettomia. Tämä saattoi välillä kostautuakin, sillä Gilliarekvaal -niminen hääruno tuotti hänelle tutkintovankeutta ja oikeudenkäyntejä hänen loukattuaan siinä erästä vaikutusvaltaista herraa.

Tällä vallattomalla humoristilla oli kuitenkin toinenkin puoli, raskasmielinen haaveksija, jota viestivät hänen käyttämänsä runoilijanimetkin: Lasse den olycklige ('onneton'), Lasse den sorgbundne ('surullinen') ja Thanatophilander ('kuolemanrakastaja'. Tästä kumpusivat myös hänen virsirunonsa, ja persoonan kaksijakoisuudesta kertookin, että hänen tuotantonsa parhaimmistona pidetään sekä hänen juomalaulujaan että virsiään. Häntä onkin luonnehdittu humalan ja katumuksen runoilijaksi.

Virsissään hän kuvasi erittäin väkevällä tavalla synnintuntoa sekä maalasi sanoin värikkään kuvan Helvetin kauhuista ja Taivaan ihanuudesta. Kirjallisuudessa onkin kiertänyt kertomus, että Lucidor olisi sanoittanut kertomuksemme lähtökohtana olleen virren sairasvuoteella, jonne oli joutunut haavoituttuaan tappelussa, ja sitten parannuksen tehtyään nukkunut kuolonuneen. Taustalla on varmastikin ajatus, että väkevästi uskon salaisuuksista runoilleen lopun sopi olla hurskas ja kaunis.

Runoilijan onneton loppu

Valitettavasti näin ei ollut laita, sillä kuolinvuoteen seesteisyyttä ei Lucidorille suotu. 12. elokuuta 1674 Lucidor oli ollut viettämässä kosteaa iltaa tukholmalaisessa Fimmelstången -krouvissa Kindstugatanilla. seurueeseen olivat kuuluneet ennestään tutut luutnantti Arvid Christian Storm, kapteeni Bohm sekä varakihlakunnantuomari Furubom. Lucidor oli huonolla tuulella ja haastoi riitaa. 

Hän onnistui suututtamaan Stormin ja seurasi kaksintaistelu. Lyhyen kahakan jälkeen Lucidor kaatui taaksepäin Stormin ollessa hänen päällään, jolloin Furubom erotti kamppailijat. Lucidor lausui sanat: "Minua on pistetty", horjui kohti pöytää ja menehtyi vammoihinsa.

Tässä rakennuksessa, Tukholman Vanhankaupungin Kindstugatan 14:sta, toimi 1600-luvulla krouvi nimeltä Fimmelstången. Siellä Lucidor kohtasi karun loppunsa. Kyltti muistuttaa edelleen krouvin nimestä, joka on vanha sana vaununaisalle. Wikimedia Commons: File:Kindstugatan 14 Gamla Stan.JPG - Wikimedia Commons

Virsien syntytarinoista kirjoittanut Aarni Voipio kirjoittaa Lucidorin onnettomasta lopusta kerrottuaan seuraavasti: "Lukija, joka tämän tiedät! Älä tuomitse, sillä tuomio kuuluu yksin Jumalalle. Mutta ajattele kaksin verroin omaa tilaasi, kun laulat Lucidorin virren loppusäkeistöjä."

Tämä virsi tosiaan jäi elämään eräiden muiden Lucidorin runojen tavoin. Se julkaistiin v. 1685 teoksessa Lucida intervalla. V. 1695 se otettiin myöhemmän piispan ja virsirunoilijan Jesper Swedbergin toimittamana ruotsalaiseen virsikirjaan ja v. 1701 se pääsi pitkäikäiseksi muodostuneeseen suomalaiseen virsikirjaan ja on sen jälkeenkin ollut kaikissa meikäläisissä virsikirjoissa, tosin uudistuksia ja muokkauksia kokien, viimeisimpänä Niilo Rauhalan kynästä v. 1984. Alkuaan säkeistöjä on ollut 16, nykyään niitä on virsikirjassa yhdeksän, ja samalla virren sävy on muuttunut lempeämmäksi. Sävelekseen se on saanut toisinnon Pohjanmaalta.

Keuruun konnamaisen kanttorin kyyneleet

Virren syntyhistoriaa ja alkuperäistä kirjoittajaa ajatellen Keuruun pitäjästä 1800-luvun puolivälistä kerrottavalla tarinalla on kiehtova kaiku. Siellä eli huonoa elämää viettänyt lukkari eli kanttori, Matthias Saxberg. Hänen mainitaan olleen rahanahne, siveetöntä elämää viettänyt mies, joka oli syyllistynyt murhaankin tapettuaan paimentytön, joka oli päästänyt lehmänsä hänen laitumelleen. Tästäkin Saxberg onnistui keplottelemaan itsensä vapaaksi lyhyellä tuomiolla. Enemmän Saxbergin rötöstelyistä voitte lukea lähdeluetteloon lisäämästäni artikkelista.

Tarinassamme siirrytään nyt Tukholman krouveista tänne Keuruun vanhaan kirkkoon.
Wikimedia Commons: File:Keuruu old church.jpg - Wikimedia Commons

Eipä ihme, että jo v. 1844 Niklas Durchman, herännäispappi, joka oli toiminut Keuruun kirkkoherran apulaisena, oli todennut tuolloin 59-vuotiaasta kanttorista karun ennustuksen: "joka elää saa nähdä, ettei kanttori Saxberg saa kuolla niinkuin muut ihmiset; Jumala vanhurskaus ei voi sitä sallia". Saxberg ei tainnut näistä sanoista juuri välittää, sillä tuomioittensakin jälkeen hän toimi lukkarinpenkissä esilaulajana mölyten ja loppuääntä venyttäen.

Tämä Saxbergin laulutyyli kiusasi erityisesti Keuruun heränneitä, jotka paheksuivat myös sitä, että Saxberg Herran huoneessa niin arvottomasti antoi Jumalan sanan, jota virsienkin katsottiin välittävän, tulla huuliltaan.

Oli sitten 1. lokakuuta 1861 ja kirkossa veisattiin virttä. Oli laulettavana juuri Lucidorin virsi, silloin numerolla 408, ja esilaulaja alkoi: "Ah surutoin! koskas synnistä lakkaat, / Kuink's kauvan synnis' murheetoinna makaat? Ah, herää, herää, aika on jo tull', / Viel' tahtoo Jumal' laupias olla sull'." Herännyt kirkkokansa yhtyi lauluun hartaalla, vakavalla soinnulla.

Kesken virren havaittiin jotain outoa. Saxberg alkoi kesken veisuun takeltelemaan sanojen kanssa. Ihmiset huomasivat, ettei hän enää pysynyt tahdissa. Seurakunta jatkoi kuitenkin itse edelleen. Pian Saxbergin silmissä nähtiin kaikkien ihmeeksi kyyneleitä, mitä ei oltu ennen nähtykään. Nyt niitä tuli ihan virtanaan niin, että käsissä vapiseva virsikirja kostui kyynelistä. 

Neljännen säkeistön kohdalla Saxberg murtui täysin. Hän vain itki loppulaulun ajan seurakunnan vastatessa yksin veisuunsa tahdista. Pappi, joka oli valinnut virren osittain Saxbergiakin ajatellen ei olisi varmaan voinut kuvitella tehokkaampaa vaikutusta. Kirkkokansa puheli kotiväelleen ihmeellisestä asiasta ja päivitteli, miten Jumala voi kutsua ihmisiä niin eri tavoin ja sellaistakin, jonka ei olisi ikimaailmassa uskonut voivan tuota kutsua vastaanottaa. Jotkut miettivät myös, mitä tämä kutsu juuri nyt tarkoitti, oliko Saxbergin armonaika lopussa?

Keuruun vanhassa kirkossa ei ole koskaan ollut urkuja, joten esilaulajalla oli tärkeä tehtävä. Ainakin kerran todistettavasti seurakunta on joutunut suoriutumaan ilman esilaulajaakaan. Wikimedia Commons: File:Keuruun vanha kirkko - Maalaukset Johan Tilén 1782-1785 C IMG 3063.JPG - Wikimedia Commons

Seuraavana päivänä kuultiinkin hirveitä uutisia. Yön aikana oli ryöstömurhaaja surmannut lukkarin kirveellä vuoteeseen ja samalla myös tämän puolison Hetan, jonka kanssa tämä oli jo vuosia naimattomana elänyt. Tästäkin tapauksesta voitte lukea enemmän lähdeluettelon artikkelista.

Heränneet olivat nyt vakuuttuneita siitä, että kirkossa Jumala oli vielä kerran kutsunut Saxbergia parannukseen, että tämä olisi valmis kohtaamaan loppunsa. Hesekielin kirjan 18. luvun 23. jakeen mukaisesti todettiin näet Jumalan sanovan, ettei hän tahdo syntisen kuolemaa, vaan sitä, että tämä kääntyisi ja saisi elää.

Lucidorin muisto elää, elääkö virsi?

Kertomuksemme virsi ei liene Lucidorin tunnetuin teos hänen kotimaassaan Ruotsissa. Unohdettu hän  ei toki ole, sillä v. 2025 laadittaessa Ruotsin kulttuurikaanonia liitettiin sen osaksi Lucidorin runo Skulle jag sörja då vore jag tokot. Hänen virtensä on silti puhutellut täällä Suomessakin jo useita sukupolvia ja ravistellut ehkä muitakin kuin Keuruun kanttoria. Oliko kyse vain sanataituruudesta vai elikö Lucidor itse virtensä tunnoissa? Ovatko muokkaajat taikka kääntäjät lisänneet siihen särmää? Tässä pitäisi verrata alkutekstiin, enkä nyt ehdi paneutua siihen ja ruotsinkielisiin variantteihin.

Itse ajattelen, että ihminen on monitahoinen olento, ja huolimatta kapakoissa riekkumisistaan on Lucidorilla selvästi ollut myös toinen puoli. Onko riidan haastaminenkin ollut samalla suuttumista itseensä ja horjumiseensa kahden maailman välillä. En tiedä. Voipion sanat "Älä tuomitse, sillä tuomio kuuluu yksin Jumalalle" sopivat tähän tapaukseen hyvin. Lucidorin virsi on kuitenkin luultavasti ollut vetämässä monia siltä tieltä, jota hän itse kulki surulliseen maalliseen loppuunsa saakka.

Laitan tähän loppuun virren sanat vuoden 1701 suomenkielisen virsikirjan mukaisella sanoituksella. Sitähän käytettiin aina vuoteen 1886 (ja esimerkiksi rukoilevainen herätysliike käyttää edelleen), tosin tietysti varovaisin kieliasukorjauksin. Näillä sanoilla virttä veisattiin myös Keuruulla v. 1861. Nykyversion löydätte virsikirjasta numerolla 615: Virsi 615 - Oi suruton, niin varma menossasi - Virsikirja.fi.

"1. Ah surutoin! koskas synnistä lakkaat, 

Kuink's kauvan synnis' murheetoinna makaat?

Ah, herää, herää, aika on jo tull',

Viel' tahtoo Jumal' laupias olla sull'.

2. Ah! kuinka hartaast' herättelee Herra,

Ja pyytää sinua oikiall' tielle kerran:

Vaikk' olet kauvan kyllä viipynyt,

Tee kiiruust' katumus, ja joudu nyt.

3. Kuin armon aika perät' pojes kulkee,

Ja Herra taivaan oven kiinni sulkee,

Ei auta sitten enää katuman,

Vaan pitää helvettiin juur' vajooman.

4. Siis malta, ettäs kuolevainen olet,

Ja kunkas joudut, koskas täältä kuolet.

Kyll' hurskaat Herran tykö tulevat;

Vaan pahat paikkaan pahaan painuvat.

5. Elämäs on juur' vähä tomun tuoksu,

Ja hekumas kuin liukas virran juoksu,

On kauniutes kuin multa maalattu,

Ja tavaras kuin savi silattu.

6. On suuri sukus* juuri turha juttu,

Ja voimas kaikki aivan pian puuttuu:

On taito, kaikki toimi ja viisaus

Juur' aivan lyhykäinen humaus.

7. Taivaas' on ilo, joka aina pysyy,

Ja satama, jost' ei meit' kenkään sysi:

Meill' Jumala on sangen suloinen,

Ja omatunto pito iloinen.

8. Ei helvetisä lopu koskaan vaiva;

Sill' synti sydänt' sangen surkiast' kaivaa,

Siell' tuli polttaa aina hirmuisest',

Ja piru piinaa ijankaikkisest.

9. Siis sitä iloo ajattele aina,

Jonk' Jumal' kaikill' katuvaisill' lainaa,

Rauhan, autuuden arvaamattoman,

Ja kunnian kruunun katoomattoman.

10. Äl' unhot' myös helvetin hirmuist' tuskaa,

Siell' tulen liekki lakkaamata puuskaa,

Ei lakkaa tuli koskaan polttamast',

Eik' taukoo perkel' sieluu vaivaamast'.

11. Siis väris', vapis', ann' kaikk' karvas nousta,

Ain' muistain, kuinka julmast' Jumal' kostaa, 

Syntisillen helvetin vaivas' haikias',

Ja kadotuksen kuopas' kauhias'.

12. Vaan sitä vastaan ilost' raukee juuri,

Kuin mieleen johtuu taivaan kunnia suuri,

Se sanomatoin kirkkaus, kunnia,

Jonk' pyhillens' siell' antaa Jumala.

13. Muista, kuink' hyvä Jumal' on, kuin auttaa,

Kuink' saatan' viekas, kuink' kavaluutens' kautta

Ain' syntiin pyytää ja kadotukseen,

Sentähden turvaa aina Jesukseen.

14. Kats', ettei lamppus sammu synnin sumus',

Ja hukut kadotuksen kauhias' humus'.

Jos lankeet, nouse koht' ja rukoil' jäll',

Ett' Jumal' olis' sinull' laupias viell'.

15. Ja sano: armollinen Isä taivaan!

Ansainnut olen kyllä olen kyllä suuren vaivan,

Helvetti edesäni avoi on,

Jos tuomit' tahdot jälkeen ansion.

16. Vaikk' minun syntin' olis' kuinka monta,

Vaikk' usiammat kuin kaikki meren santa;

Jesus ne maksoi kaikki verelläns',

Ja kuolemast' mun päästi kuollesans'. Amen."

*6. säkeistössä "suuri sukus" oli aluksi Adelskapis, 'aateluutesi', 'jalosukuisuutesi'. Suomennoksessa käytetty ilmaus laajensi merkityksen aatelissukuisista kaikkiin syntyperällään ylpeileviin.

Lucidorin hauta Maria Magdalenan hautausmaalla Tukholmassa. Wikimedia Commons: File:Grave of lasse lucidor maria magdalena stockholm sweden.jpg - Wikimedia Commons 

Lähteet:

I. H.: Matth. Saxberg, Keuruun lukkari. Aamulehti 141/1933, Sunnuntailiite. Verkkoversio: 28.05.1933 Aamulehti no 141 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Virsi 615 Oi suruton, niin varma menossasi. Virsikirja.fi: Virsi 615 - Oi suruton, niin varma menossasi - Virsikirja.fi

Aarni Voipio: Laulava seurakunta. Kertoelmia messulauluista ja virsistä. Suomen Pyhäkouluyhdistys 1956.

Tauno Väinölä (toim.): Vanha virsikirja. Vuoden 1701 suomalainen virsikirja. Toimittanut sekä johdannon ja selitykset laatinut Tauno Väinölä. Kirjaneliö 1995.

Apteekkari evankeliumin asialla - Klas Henrik Ekroos (1845-1925)

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

KLAS HENRIK EKROOS (1845-1925)

Olen esitellyt tässä blogissa joitakin evankelisen herätysliikkeen varhaisia vaikuttajia, niin pappeja kuin maallikoitakin. Nyt haluan esitellä jälleen yhden merkittävän maallikon, nimittäin apteekkari Klas Henrik Ekroosin, jolla oli merkittävä rooli Suomen luterilaisessa evankeliumiyhdistyksessä sekä siitä erkaantuneessa Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland:issa. Tämä tutkimusmatka heittelee meitä ympäri maamme rannikoita Pernajasta Porvooseen, Viipuriin, Helsinkiin, Turkuun, taas Helsinkiin, Uusikaarlepyyhyn, jälleen Helsinkiin ja vielä Porvooseen tämän sympaattisen herran kanssa.

Tästä isoisämäisestä kuvasta Ekroos tunnetaan parhaiten. Hän olikin kuollessaan rakastettu vanhus evankelisten parissa yli kielirajojen. Kotimatkalla 1927.

Pernajasta Porvoon kautta Viipuriin

Klas Henrik Ekroos syntyi Pernajassa Bergbyn tilalla 30. joulukuuta 1845. Hänen vanhempansa olivat Pernajan nimismies Karl Ekroos, jonka sukujuuret olivat Paraisilla, ja tämän vaimo Sofia Lindroos. Isällä oli edellisestä avioliitosta kymmenen lasta, Sofian kanssa Klas Henrik sekä tämän sisko. Klas Henrik oli 11. yhteensä 12 lapsesta.

Äiti kuoli pojan ollessa kolmevuotias ja melko pian isäkin menehtyi surun murtamana. Niinpä Ekroos joutui elämään valtaosan lapsuudestaan ilman vanhempiaan. Kodin mainitaan olleen perinteinen, missä isä tiukkana virkamiehenä piti järjestystä ja äiti hoiti suurta taloutta. Kirkko ja uskonto olivat arvossaan. Vanhempien kuoltua vanhemmat sisaret, erityisesti siskokset Lova ja Tilda, johtivat taloutta ja huolehtivat veljiensä hoidosta sekä kasvatuksesta. Siskoksia pidettiin maaseudun emäntien esikuvina näiden leipoessa, pannessa kaljaa, kehrätessä ja kutoessa sekä neuloessa kotona kaikki veljiensä vaatteet.

Ekroosin lapsuudenkoti, Pernajan Bergby Senaatin kartaston kuvaamana. Wikimedia Commons:
 File:Senate Atlas, 1870–1907. Sheet IX 34 Porvoo.jpg - Wikimedia Commons

Ekroos kävi Porvoossa alkeiskoulun ja lukiolaiseksi tultuaan aikoi opettajaksi. Alan vaikeuksista kokemusta omannut isoveli kehotti kuitenkin luopumaan ideasta ja tämä yhdessä taloudellisten haasteiden kanssa sai Ekroosin keskeyttämään opinnot ja siirtymään isoveljensä palvelukseen tämän apteekissa Viipurissa.

Rukoushetket apteekin kellarissa

Juuri Viipurissa tämä nuori apteekkioppilas konfirmoitiin v. 1862. Tuossa tilaisuudessa hän koki voimakkaan herätyksen. Synninhätä sai hänet etsimään sielunsa pelastusta. Hän alkoi käydä ahkerasti jumalanpalveluksissa ja lukea Raamattua. Jopa kesken työpäivän hän saattoi kokea tarvetta rukoukseen niin, että hän meni apteekin rohdoskellariin, jossa polvistui kylmälle kivilattialle. Hän oli myös yhteydessä muihin, jotka tutkivat aktiivisesti Raamattua.

Ekroosin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Myöhemmin Ekroos toimi saman yhdistyksen puheenjohtajana. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Ekroosin vakavahenkisyyttä lisäsi hänen sairautensa, joka usein aiheutti ankaraa vilua ja pitkäaikaista katarria. Hän ei silti laiminlyönyt työtään apteekissa ja valmistui v. 1865 farmaseutiksi. Hänen hengellinen herätyksensä vain voimistui ja v. 1867 päiväkirjansa kertoo rehellisesti sekä noin 21-vuotiaan kirjoittajansa uskonilosta että kamppailuista. Tästä pari otetta:

"Helmik. 6 p. Iloa, sanomatonta rauhaa Jumalassa. - Lukenut sanaa ja rukoillut. - Olen Jumalan lapsi. - Olkoon minulla rakkautta Jeesukseen, sillä hän on ensin rakastanut minua. Jos kurja sydämeni tuomitsee minua, niin on kuitenkin Jumala suurempi kuin minun sydämeni ja tietää kaikki. Rakkaus on lain täyttymys."

"Helmik. 7 p. Alkanut päivän rukouksella - lukenut Luukkaan 3 luvun, siitä paljon lohdutusta. Illalla lukenut ensiksi Lindbladin uskontodistajia, rukoillut sekä lukenut I Moos. 47 luvun. Oi, kuin autuasta tietää, että lunastajani elää. "Minä heissä ja he minussa." Tahdon vaikuttaa sillä paikalla, jonka Herra on osoittanut minulle, niinkauan kuin päivä on ja niin tuottaa kasvua Herran minulle antamalla leiviskällä. Köyhä. - Rikas. - Heikko. - Väkevä. Synti. - Armo."

"Maalisk. 28 p. Lepopäivä. - Työpäivä. - Fr. Sjölin; pitempi keskustelu hengellisistä asioista. - Myrskyissää [sic!] kurjassa sydämessä. Rukous henketön. - Oi, niin kylmää. - Tehnyt syntiä monella tavalla. 'Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois.' - 'Autuaat ovat, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan.' Elämän Herrassa minulla on elämä ja kyllin."

"Heinäk. 28 p. Ihmisen elämä on taistelua ja pahin ja vaarallisin vihollinen - hän itse."

Jo tuolloin Ekroosilla on ollut kytköksiä myös evankeliseen liikkeeseen, sillä päiväkirjan mukaan hän on lukenut ahkerasti muun muassa Sanansaattajaa ja Evankelista Viikkolehteä, minkä lisäksi hän oli kirjeenvaihdossa useiden uskonasiat vakavasti ottavan nuorukaisen kanssa, joista yksi oli Ludvig Wennerström. Tästä tuli aikanaan evankelisen liikkeen isän Fredrik Gabriel Hedbergin vävypoika.

Turun "hullu apteekkari"

Ekroos toimi jonkin aikaa Loviisassa ennen kuin muutti v. 1869 Helsinkiin, jossa hän suoritti v. 1870 proviisorin- ja apteekkarintutkinnon. Tuo Helsingin-jakso kesti kolme vuotta, jotka kuluivat opinnoissa, apteekissa ja hartauksissa. Tuolloin kaupungissa opiskelivat evankeliset Wennerström ja Kleofas Immanuel Nordlund, ja Ekroos osallistui näiden kanssa evankelisten kokouksiin.

Kleofas Immanuel Nordlundin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

V. 1872 Ekroos kutsuttiin töihin Turkuun Hjeltin apteekkiin. Kolmen vuoden elämä Turussa oli hänelle merkittävä. Kaupungissa oli vilkasta evankelisten toimintaa, johon Ekroos otti osaa. Hän myös kantoi tuolit vuokrattuun kokoushuoneeseen ja asetteli penkit, kutsui erityisesti nuoria mukaan sekä toimi hyvän lauluäänensä vuoksi "lukkarina" eli ilmeisimmin esilaulajana.

Turussa hän sai kuulla myös evankelisen liikkeen isän Fredrik Gabriel Hedbergin saarnaa, ja se auttoi häntä pääsemään aiemmasta suorituskeskeisestä uskostaan. Hän sai nyt kokea riemua armosta Kristuksessa. Tämä ei kuitenkaan passivoinut häntä, vaan rohkaisi entistä innokkaampaan todistamiseen. Apteekin asiakkaidenkin kanssa keskustelut ajautuivat usein uskonkysymyksiin. Kerran eräs nuori nainen suuttui, kun Ekroos kysyi oliko tällä rauha Jumalan kanssa ja uskooko tämä syntien anteeksi saamisen. Asiakas lähti kiukuissaan unohtaen ostosaikeensa, mutta kysymys vaivasi niin, ettei nainen saanut siltä rauhaa ennen kuin lopulta tuli takaisin apteekkiin antaen nyt myönteisen vastauksen Ekroosin kysymykseen.

Resepteihinkin Ekroos kirjoitti raamatunlauseita, ja Turussa häntä kutsuttiin nimellä "hullu apteekkari". Omiensa parissa häneen suhtauduttiin kuitenkin lämpimästi, ja eräskin muisteli pikkutyttönä tehtyä laivamatkaa, jolla Ekroos keräsi lapset  ympärilleen laulaen heidän kanssaan ja puhuen Vapahtajasta.

Kuva on vuodelta 1929, mutta tällä paikalla Linnankadun ja Kristiinankadun kulmassa toimi jo Ekroosin aikana Hjeltin apteekki. Siellä Ekroos hankki Turun "hullun apteekkarin" maineensa. Wikimedia Commons: File:Apteekki 1929.jpg - Wikimedia Commons

Ekroos oli aktiivinen Turun kristillisissä yhdistyksessä, toimien esimerkiksi Turun Rouvasväen Raamattuyhdistyksen sihteerinä edistäen erityisesti sen työtä sairaiden parissa.  Hän halusi omistaa elämänsä täysin Herran työlle ja haaveili lähetystyöstä. Hän pyrki ruotsalaiseen Fjellstedtin lähetyskouluun, mutta sai sieltä 29.7.1875 kielteisen vastauksen kuitenkin kehotuksella palvella Herraa tämän antamilla lahjoilla siinä kutsumuksessa, missä hän nyt oli.

Ensi kertaa Evankeliumiyhdistyksen työhön

Ekroos oli kirjoittanut aikeistaan Anders Silfvastille, joka puolestaan kertoi asiasta Kleofas Immanuel Nordlundille. Molemmat herrat olen esitellyt tässä blogissa ( Kirkkohistorian kahinaa: Evankeliumiyhdistyksen "keksijä", eläinlääkäri Anders Silfvast ja Kirkkohistorian kahinaa: Kleofas Immanuel Nordlund, evankelisuuden nuori tähti, jonka kannel soi kauniimmin). He olivat keskeiset toimijat siinä, että Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys oli perustettu v. 1873. Nyt Nordlund pyysi kirjeitse Ekroosia ryhtymään Evankeliumiyhdistyksen kirjastonhoitajaksi ja toimitusjohtajaksi.

Anders Silfvastin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Ekroos tarttui tarjoukseen ilolla muuttaen taas Helsinkiin. Hän levitti innolla yhdistyksen julkaisemia kirjoja ja osallistui paikalliseen toimintaan. Työ ei ollut vailla vastoinkäymisiä ja vastustusta, mutta se ei Ekroosia lannistanut. Juuri kovimman vastustuksen alueille hän halusi yrittää levittää yhdistyksen sanomaa ja kirjallisuutta.

 Kesällä 1876 hän avioitui raumalaisen Ida Fredriika Sjöblomin kanssa, jonka hän oli tavannut Turussa ja löytänyt tästä lämminsydämisen uskonsisaren. Avioliitosta tulikin onnellinen. Kun ensimmäinen lapsi, tytär, syntyi 1.9.1878 alkoi Ekroosista tuntua, etteivät tulot enää riittäneet Helsingissä elämiseen. Hän ei kuitenkaan halunnut rasittaa Evankeliumiyhdistystä vaatimalla isompaa palkkaa, vaan alkoi etsiä muuta työtä.

Uudenkaarlepyyn apteekkariksi

Niinpä Ekroos osti v. 1880 apteekin Uudestakaarlepyystä ja muutti sinne. Siellä apteekin hoito vei valtaosan hänen ajastaan, ja pienestä maaseutuapteekista kehittyi lähipitäjien ja -kaupunkien keskusapteekki. Perhekin kasvoi kolmella tytöllä ja kahdella pojalla. Ekroos toimi myös kaupunginvaltuustossa sekä Vaasan pankin Uudenkaarlepyyn haaraosaston johtajana.

Hengellinen aktiivisuus ei kuitenkaan hiipunut. Hän myös tarjosi apteekin suurta salia kokouspaikaksi vieraileville papeille ja maallikkosaarnaajille. Siellä paikkakunnan herrasväki istui rinnan käsityöläisten, seminaarilaisten ja köyhien mummojen kanssa kuulemassa milloin jotakuta maalaisrovastia, milloin helsinkiläistä räätälisaarnaajaa. 

Ekroos myös rakennutti omalla kustannuksellaan rukoushuoneen, jonka lahjoitti Uudenkaarlepyyn seurakunnalle. Siellä saarnasivat sekä papit että maallikkosaarnaajat ja jos saarnaajaa ei löytynyt hän luki itse kirjoittamansa saarnan.

Uudenkaarlepyyn kirkko 1890-luvun alussa A. Th. Böökin kuvaamana. Tältä se siis näytti Ekroosin asuessa Uudessakaarlepyyssä. Lahden museoiden kuvakokoelmat: Uusikaarlepyyn kirkko; ulkokuva, kuvattu lounaasta | Lahden museot | Finna.fi

Elämä Uudessakaarlepyyssä oli myös raskasta aikaa. Hän oli useamman kerran lähellä kuolemaa keuhkotulehduksen vuoksi. Traagisinta oli kuitenkin vaimon menehtyminen aivokalvontulehdukseen helmikuussa 1888. Jäätyään yksin ison lapsikatraan kanssa Ekroos avioitui edesmenneen vaimonsa lapsuuden ja nuoruuden ystävän Edla Emilia (Emmy) Paneliuksen kanssa, joka oli myös kotoisin Raumalta. Myös tämä liitto muodostui onnelliseksi.

Ekroos edusti Pietarsaaren rovastikuntaa sen maallikkoedustajana kirkolliskokouksissa v. 1886 ja 1893. Mielenkiintoista kyllä hän suhtautui myönteisesti v. 1886 julkaistuun uuteen virsikirjaan, joka sai yleensä herätysliikeväessä kritiikkiä ja pidettiin muutenkin lähinnä kompromissina, joka ei tyydyttänyt juuri ketään.

Sairaalloisuuden vuoksi Ekroos alkoi miettiä muuttoa pois Uudestakaarlepyystä, koska sen ilmasto ei soveltunut hänelle. Niinpä hän v. 1895 myi apteekkinsa ja muutti perheineen Helsinkiin. Perhe oli v. 1890 pienentynyt nuorimman pojan eli Väinön kuoltua. Lapset olivat myös lisäsyy muuttoon, sillä lapset tarvitsivat paremmat mahdollisuudet opiskeluun.

Jälleen Evankeliumiyhdistyksen työhön

Helsingissä oli Ekroosille kyllä mieleistä puuhaa. Hänet oli valittu jo v. 1894 Evankeliumiyhdistyksen johtokuntaan. Helsinkiin tultuaan Ekroosista tuli taas yhdistyksen kirjastonhoitaja ja v. 1896 hänet valittiin yhdistyksen puheenjohtajaksi. Hän oli tehtävässä vasta kolmas, sillä ensimmäinen puheenjohtaja valtioneuvos Adolf Moberg toimi tehtävässä aina kuolemaansa 30.4.1895 asti, ja hänen jälkeensä esittelijäsihteeri E.A. Forsell kuusi kuukautta. Vuosien ajan hän piti yhdistyksen vuosijuhlilla puheen sekä suomeksi että ruotsiksi, vaikka hänen suomensa mainitaankin olleen hieman huonoa.

Adolf Mobergin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Nyt Ekroos sai oikein kunnolla omistautua rakastamalleen evankeliumin asialle. Valitettavasti hän joutui heti alkuun siihen myrskyyn, jotka Härmän kokous ja siellä avoimeksi ratkennut evankelisen liikkeen sisäinen hajaannus oli käynnistänyt. Oppikiista on turhan monimutkainen tässä esiteltäväksi (Härmän kokous tarvitsisi oman esittelynsä), mutta Ekroos edusti yhdistyksen johdon linjaa. 

Niinpä hän sai osansa tuon linjan vastustuksesta, mikä aiheutti häneen kohdistuneita solvauksia ja ystävyyssuhteiden katkeamisia. Tämä aiheutti Ekroosille suurta murhetta. Tuota murhetta ja Ekroosin sovinnollisuutta kuvannee se, että yhdistyksen täyttäessä 30 vuotta oli hänen tehtävänään pitää puhe. Häneltä jääneestä käsikirjoituksesta selviää, että hänen piti viitata hiljan tapahtuneeseen hajaannukseen, mutta hän hylkäsi tuon käsikirjoituksen, ettei repisi auki vielä niin tuoreita haavoja.

Ekroos nautti työstään yhdistyksen kirjajulkaisujen painattamisessa, sillä hän sai julkaistavia teoksia tarkistaessaan itse niistä hengenravintoa. Erityistä mielipuuhaa oli vuosikirjakalenterien Kotimatkalla ja Hemåt julkaiseminen. Hän valitsi huolella kalenteriin raamatunlauseet jokaiselle päivälle ja kerätessään artikkelien, varsinkin elämäkertojen kirjoittajiksi ihmisiä hän sai innostettua uudelleen useita yhdistyksen aiempia ystäviä ja hankki jopa uusia ystäviä sen työlle.

Ekroos julkaisi myös yhdistyksen joulu- ja pääsiäislehtiä. Hän kirjoitti artikkeleita ja laati mukaelmia tanskalaisten ja norjalaisten aikakauskirjojen teksteistä, minkä lisäksi hän innosti monta yhdistyksen ystävää tarttumaan kynään. Kuvituksen valitsemiseen hän käytti paljon vaivaa. Hyvän Jeesuksen kuvan löydettyään hän saattoi hiljentyä toviksi sen ääreen rukoukseen.

Ekroos työpöytänsä ääressä. Kotimatkalla 1927.

Lähetystyö oli myös hänelle rakas ala, olihan hän itse haaveillut lähetystyöhön lähtemisestä. Yhdistyksen aloitettua Japanin-lähetystyön hän tutustui Japanin oloihin ja kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa Japaniin lähteneiden kanssa. Näin varsinkin v. 1907 lähtien, kun hänestä yhdessä saarnaaja Hydénin kanssa tuli ruotsinkielisen lähetyslehden Hedningarnas Tröst toimittaja. Ulkomaisista lehdistä käännettiin lähetyskirjoituksia ja tehtiin katsauksia omaan lähetystyöhön.

Ekroos oli todellakin monessa aktiivinen. Hän ehti pitää myös raamattukeskusteluja kodeissa. Paikalla olleiden teologien ja ylioppilaiden oli aina pakko osallistua keskusteluun itsensä kehittämiseksi. Huoli teologian opiskelijoista vaikutti siihen, että Ekroos oli aktiivisesti ajamassa evankelisen ylioppilaskodin perustamista ja v. 1906 ollessaan Ruotsissa Evankelisen Isänmaansäätiön 50-vuotisjuhlassa hän hankki tietoja sikäläisistä ylioppilaskodeista. Ylioppilaskoti, myöhempi Domus Evangelica, muutti v. 1908 omaan huoneistoonsa. Ekroos asui v. 1912-1914 Ylioppilaskodin yläpuolella toimien sen isäntänä ja vieraillen siellä päivittäin tapaamassa ja opettamassa nuoria.

Työtarmo oli uskomaton siihen nähden, että Ekroosin elämään mahtui myös murheita. V. 1906 kuoli poika Johannes, joka oli lahjakas ylioppilas sekä farmaseutti.  V. 1908 Ekroosia vaivasi ankara sydäntauti, jonka vuoksi lääkärit antoivat hänelle vain puoli vuotta elinaikaa. Hän kuitenkin toipui, missä auttoi lepo Tammisaaresta ostetussa Snäcksundissa, joka oli aiemmin kuulunut Mobergille.

Työ jatkuu Porvoosta käsin

V. 1914 Ekroos muutti vanhaan koulu- ja lukiokaupunkiinsa Porvooseen, jonka rauhassa hän edelleen jatkoi kirjoitustöitään ja ylläpiti kirjeenvaihtoa. Edelleen hän vieraili säännöllisesti Helsingissä, olihan hän yhä Evankeliumiyhdistyksen puheenjohtaja. Vielä hänen kuolinvuotensa 1925 Kotimatkalla -kalenteri oli hänen toimittamansa.

Yhdistyksen 50-vuotisjuhlassa hän muisteli useita liikkeessä mukana olleita. Esille noussut kysymys yhdistyksen jakamisesta suomen- ja ruotsinkielisiksi yhdistyksiksi sattui kipeästi Ekroosiin ja muihinkin vanhempiin toimijoihin, joille kumpikin kieliryhmä oli rakas. Hän ei kuitenkaan asettunut jaon esteeksi ja niin hänestä tuli Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland:in ensimmäinen puheenjohtaja ja Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen kunniajäsen.

Ekroos oli ilmeisen hyvä luomaan ja ylläpitämään ystävyyssuhteita. ja Porvoon aikana hän sai korjattua joitain 1800-luvun lopun hajaannuksessa rikkoutuneita suhteita. Tässä auttoi varmaan hänen luonteenpiirteensä, joka sai hänet selittämään asiat aina parhain päin, ettei joutuisi puhumaan pahaa kenestäkään.

Ekroosin hyväluontoisuudesta puhutaan paljon, mutta se on helppo uskoa katsellessa näitä hänen vanhuusaikansa valokuvia. Svenskt Kyrkoliv i Finland 1926: 01.01.1925 Svenskt kyrkoliv i Finland no 1926 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Viimeiset vuodet kuluivat kesäisin Porvoon saaristossa tai Pietarsaaren pappilassa vanhimman tyttären ja tämän miehen Julius Lindbergin luona, tosin heidän osaltaan v. 1921 lähtien Kirkkonummella. Kotona hartaudenharjoitukset olivat olennainen osa arkea, ja moni vieraskin päätyi osallistumaan niihin vakaumuksestaan riippumatta, jos sattuivat niiden aikaan paikalle. Ekroos muistettiin erityisesti rukouksen miehenä niin, että hänen jo aikaisin aamulla kuultiin rukoilevan ääneen, pitkin päivää hänen huuliltaan lähtivät rukoushuokaukset ja iltaisin oli aina yhteinen iltahartaus, jossa joko Ekroos itse taikka muu perheenjäsen tai vieras piti iltarukouksen.

Patriarkka laskee matkasauvansa

Viimeisinä elinvuosinaan Ekroos koki voimakasta taivasikävää. Jonkun epäillessä tätä vain puheeksi hän saattoi alkaa kuvailla Taivaan ihanuutta mitä kauneimmin kuvauksin kasvojen samalla loistaessa. Niinpä hän suhtautui kevyesti viimeiseen sairauteensa, todistipa vielä lääkärillekin uskonsa perustuksesta. Langolleen, rovasti Paneliukselle, hän murtuvin äänin todisti Karitsan veressä olevan hänen ainoa turvansa. Kuolema koitti lauantaina 6. kesäkuuta 1925. Puhekyky oli jo mennyt, mutta hiljaa lähtöä odottaen hän tervehti katsellaan vuoteen ääreen tulleita puolisoaan ja omaisiaan.

Hautajaiset pidettiin Porvoon tuomiokirkossa, missä puhuivat lanko Panelius ja vävy Lindberg. Tämän jälkeen Ekroos laskettiin sukuhautaan. Molemmat Evankeliumiyhdistykset olivat edustettuina seppeleineen ja Porvoon Evankelisten Nuorten kuoro lauloi. Muistokirjoituksen laatinut Julius Lindberg kirjoittaa:

"Kauniisti todistivat kaikki, että patriarkka oli mennyt pois ja että evankelisessa leirissä nyt vallitsi maansuru, mutta että ilo vallitsi autuuden asunnoissa, jonne vanhus oli saanut astua."

Ja kyllä tämä maansuru näkyikin evankelisissa lehdissä. Monissa niistä oli Ekroosin kuva heti kannessa. Sanansaattajassa puhuttiin evankelisen kansan maansurusta, joka koski sekä ruotsin- että suomenkielisiä evankelisia. Ekroosin sanottiin olleen kuin yksinäinen honka muiden Evankeliumiyhdistyksen perustajien kuoltua jo aiemmin. Yhdistyksen kielellisen jaon sanottiin satuttaneen häntä, sillä hän rakasti "myös meitä suomenkielisiä". Evankeliumin sanottiin olleen hänelle kaikki kaikessa. Kirjoituksen laatinut Kauko Veikko Tamminen pohti Ekroosin perintöä seuraavin sanoin:

"Mistä saamme tällaisia toisia? Kysymme myöskin: Olemmeko me kääpiöt, me monasti niin pikkumaiset ihmiset, jotka voimme puolue, kieli- ja muiden vähäarvoisten asioiden näkökannalta ratkaista asioita, arvollisia hoitamaan sitä rikasta perintöä, jonka tällaiset henkilöt ovat meille jättäneet?"

Tamminen kirjoitti Lasten-Lehteen muistokirjoituksen, jossa kertoi lapsilukijoille vanhasta sedästä, jolla oli "ystävälliset kasvonpiirteet" ja joka aina rukoili Japanissa olevien lähetystyöntekijöiden puolesta ja kirjoitti näille. Tamminen kuvaili Ekroosin hyvyyttä ja sitä, miten hän monesti sulki Tammisenkin syleilyynsä.

Myös lapsille haluttiin kertoa evankelisen liikkeen patriarkan poismenosta. En osaisi ehkä kuvitella nykyään muistokirjoitusta lapsille suunnatun lehden etusivulle. Lasten-Lehti 7/1925: 01.07.1925 Lasten lehti no 7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomenkielisissä lehdissä näyttää olleen erityinen tarve korostaa Ekroosin sympatiaa suomenkielisiä kohtaan. Nuorison ystävän muistokirjoituksessa korostettiin, miten Ekroos olisi toivonut evankeliumin edelleen yhdistävän eri kieliryhmät ja että hän olisi sanonut muistokirjoituksen laatijalle tämän viime vierailulla: "Minä niin elän teidän suomalaisten kanssa, ja kaikkia toimianne minä aina seurana [sic!] ja olen teidän mukananne." Ehkä tuore jako toi tarpeen sen vakuuttelulle.

Luonnollisesti myös ruotsinkieliset evankeliset lehdet huomioivat tämän 79-vuotiaan patriarkan poisnukkumisen, samoin eräät muut ruotsinkieliset kristilliset lehdet. Näissä eivät luonnollisesti painottuneet Ekroosin näkemykset suomenkielisistä.

Yleiskirkollinen Kotimaa huomioi myös Ekroosin kuoleman, kirjoittajaa ei ole mainittu. Siinä kirjoitettiin, miten Ekroos ei suhtautunut tehtäviinsä Evankeliumiyhdistyksessä vain jonain kunniavirkoina, vaan hän uhrasi sen hyväksi "kaikki kykynsä, kaikki voimansa, kaikki ajatuksensa, kaikki aikansa". "Evankeliumin tuoma ilo ja rauha säteilikin jokaista vastaan tuon herttaisen vanhuksen silmistä ja koko olennosta". Samalla hän kuitenkin piti jyrkästi kiinni Raamatun sanasta ja luterilaisesta tunnustuksesta. Kirjoitus päättyi sanoihin: "Levätköön rauhassa uskollinen työntekijä ja evankeliumin taistelija!"

Lopuksi

Tunnustan, että aikoinaan kiinnostuin Ekroosista siksi, että sama sukunimi on jossain vaiheessa ollut käytössä omassa suvussani. Pettymyksekseni huomasin pian, että emme ole tästä huolimatta sukulaisia. Sen jälkeen olen kuitenkin viehättynyt Ekroosin persoonasta, ainakin sellaisena kuin se hänen muistokirjoituksissaan kuvataan.

Tinkimättömyys omassa vakaumuksessa yhdistettynä sovinnolliseen mieleen toisin ajattelevia kohtaan, rohkeus julistaa sitä, minkä uskoo oikeaksi, uutteruus sekä maallisessa että hengellisessä työssä sekä aktiivinen rukous- ja hartauselämä inspiroivat ainakin itseäni. Koen myös kauniina sen, miten tuoreesta kielijaosta huolimatta Ekroos oli rakastettu yli tuon jakolinjan.

Ekroos ei taida nykyään olla kovin tunnettu evankelisessa liikkeessä. Tekstejähän häneltä olisi, kirjoittihan hän lehtiartikkeleita lukuisan joukon, minkä lisäksi hänen puheitaan on julkaistu. Mutta ehkä paras jälkimuisto hänestä silti olisi juuri hänen elämäntarinansa, ja siksi halusin sen tässä teillekin jakaa, ettei tämän evankelisen patriarkan muisto jäisi unholaan.

Lähteet:

Apteekkari Klas Henrik Ekroos. Kotimaa 43/1925. Verkkoversio: 12.06.1925 Kotimaa no 43 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Julius Lindberg: Klas Henrik Ekroos. Teoksessa Kotimatkalla. Evankelinen kalenteri vuodelle 1927. Suomen Lutherilainen Evankeliumi-Yhdistys. Verkkoversio: 01.01.1927 Kotimatkalla - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

K. W. T.: Apteekkari Klas H. Ekroos. Sanansaattaja 12/1925. Verkkoversio: 15.07.1925 Sanansaattaja no 12 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

K. W. Tamminen: Klas Henrik Ekroos. Lasten-Lehti 7/1925. Verkkoversio: 01.07.1925 Lasten lehti no 7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Muistosanoja vainajista. Klas Henrik Ekroos. Nuorison Ystävä 13/1925. Verkkoversio: 01.08.1925 Nuorison ystävä no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suuri ulosmarssi - Skotlannin Vapaakirkon kiehtova tarina

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Erilaisia kirkollisia jakaantumisia on kristikunnan historia täynnä, niin suuria kuin pieniä. Näiden joukossa Skotlannin Vapaakirkon synty on monella tapaa erikoislaatuinen, ja siihen luomme nyt katseemme. Todettakoon kuitenkin heti, ettei kyseessä ole suora rinnakkaisilmiö Suomen Vapaakirkolle. Jälkimmäinen syntyi 1800-luvulla allianssihenkisestä herätyskristillisyydestä ja sen teologinen linja vastaa nykyään monella tapaa baptistisesta perinteestä, kun taas Skotlannin Vapaakirkko nousee selkeästi reformoidusta traditiosta.

Kiista oikeudesta nimittää pastoreita nousee

Skotlannin kirkollinen historia on kaikkinensa mielenkiintoinen ja paikoin traaginenkin. Reformaatio kohtasi sen reformoidussa eli kalvinistisessa, tarkemmin presbyteerisessä muodossa, mutta päätyminen Englannin kanssa saman kruunun alaisuuteen johti pitkään kamppailuun anglikaanisuuden ja presbyteerisyyden välillä. V. 1690 presbyteerisestä Skotlannin kirkosta tehtiin virallisesti Skotlannin valtionkirkko.

Jo 1700-luvun aikana tästä kirkosta erosi joitain pieniä ryhmiä syistä, joita ei tällä kertaa käsitellä. Sen sijaan kiinnostuksemme kohdistuu 1800-luvulla syntyneeseen lohkeamaan. Sen käynnistäjänä nähdään v. 1834 alkanut kiista koskien seurakuntien oikeutta valita seurakunnilleen paimenet. Tuohon aikaan näet vallitsi patronaattioikeus, mikä antoi tietyille suurmaanomistajille oikeuden valita seurakuntaan pastori kysymättä muiden seurakuntalaisten mielipidettä. Tämä tuntui epäoikeudenmukaiselta, varsinkin kun monesti nämä valitut saattoivat olla enemmistölle epämieluisia.

Myöhempi kuvaus Marnochin seurakunnan jäsenten ulosmarssista kirkostaan protestina sille, etteivät he olleet saaneet valita itse uutta pastoria v. 1837 edesmenneen tilalle. Seurakuntalaiset olisivat valinneet edellisen pastorin apulaisen, mutta patronaattioikeuden omaavat valitsivat toisin. Kun jälkimmäisten ehdokas 21. tammikuuta 1841 asetettiin virkaansa mainitaan yhtä lukuun ottamatta kaikkien seurakuntalaisten marssineen ulos. Wikimedia Commons: File:The Intrusion At Marnoch.jpg - Wikipedia

Tästä syntyi kiista, joka kesti kymmenen vuotta. Koska Skotlanti oli osa Ison-Britannian ja Irlannin Yhdistynyttä Kuningaskuntaa ja Skotlannin kirkko oli Skotlannin valtiokirkko ei kiistaa voitu ratkaista Skotlannissa, vaan se vietiin Englannin parlamentin päätettäväksi. Vaikka sen 36:sta skotlantilaisesta edustajasta 25 puolsi patronaattioikeuden kumoamista, päätti parlamentin enemmistö jättää valitukset huomiotta. Päinvastoin määrättiin rangaistuksia niille papeille, jotka olivat kirkon itsensä tekemien päätösten perusteella vastustaneet valtion toimenpiteitä pappisvirkojen täytössä.

Jutun olisi voinut olettaa olevan selvä, parlamentti oli osoittanut mahtinsa. Mutta Skotlannissa kuohui. Maallinen valta oli kajonnut kirkolliseen itsemääräämisoikeuteen perusteilla, jotka eivät nousseet hengellisistä, vaan maallisen vallankäytön periaatteista. Lisäksi kyseessä oli englantilainen esivalta, joka oli jälleen kerran puuttunut skotlantilaisten asioihin. Oli siis sekä hengellisiä että isänmaallisia syitä olla tuohtuneita.

Luotettiin kuitenkin siihen, ettei mitään tapahtuisi, ei ainakaan suuressa määrin. Vaikka päätökseen tyytymättömillä oli jopa enemmistö kirkolliskokouksessa, eivät nämä voineet vastustaa parlamentin päätöstä, olihan kyseessä valtionkirkko. Vain sen ulkopuolella he voisivat toimia oman päänsä mukaan, mutta tämän uskottiin houkuttelevan vain harvoja, sillä eroavien olisi luovuttava kaikista kirkoista, kouluista ja pappiloista, jotka olivat valtionkirkon omaisuutta.

Suuri ulosmarssi

Niinpä 18. toukokuuta 1843 Edinburghissa pidettävässä Skotlannin kirkolliskokouksessa odotettiin kyllä purnausta, muttei mitään vakavampaa. Puhetta johti tavan mukaan kuningatar Viktorian edustajan lordikomisario, jälleen yksi merkki ulkopuolisesta määräysvallasta.

David Welshin historialliseksi tehtäväksi tuli johtaa vapaakirkollisten ulosmarssia. Wikimedia Commons: File:DP142369 Dr Welsh.jpg - Wikimedia Commons

Silloin kokouksen varsinainen esimies eli moderaattori, tohtori David Welsh (1793-1845) luki vastalauseen niiden puolesta, jotka aikoivat jättää kirkon tämän kysymyksen vuoksi, sillä seurakuntien itsemääräämisoikeudesta ei voitu tinkiä. Tätä oli osattu odottaa, ja hiljaisuus olikin täydellinen Welshin lukiessa vastalauseensa selkeällä äänellä. Hän totesi, että normaalisti tässä kohtaa pitäisi käydä läpi työjärjestys, mutta koska kirkon vapautta oli loukattu valtiovallan toimesta oli Welshin vastustettava kokouksen normaalia jatkamista, minkä hän perusteli lukemallaan asiakirjalla.

Tämän jälkeen hän astui alas istuimeltaan ja alkoi kulkea kohti ovea, kumartaen toki tavan mukaan lähtiessään lordikomisariolle, joka vastasi kumarrukseen.

Mutta seuraava näky sai lordikomisarion järkyttymään. Rivi toisensa jälkeen alkoi tyhjetä, kun ainakin (lähteissä pientä vaihtelua) 193 kirkolliskokouksen jäsentä, joista 123 pastoria ja 70 seurakuntien vanhimpia lähti kulkemaan Welshin perässä. Lukujen vaihtelua selittää ehkä osin se, että muutamien mainitaan pyörähtäneen vielä takaisin penkkiin muistaessaan, kuinka oma pappila ja kirkko jäisi muuten taakse. Tällaiseen sitten suhtauduttiin varsin nihkeästi kansan keskuudessa. Kerrotaan eräästä pastorista, joka oli kovaan ääneen julistanut eroavansa ensi tilassa. Kun hän sitten seuraavan kerran saapui aikeensa peruneena valtiokirkkoon saarnaamaan oli joku asettanut ovelle pölkyn ja mestauskirveen...

Piirros, joka kuvaa vapaakirkon perustajien ulosmarssia kirkolliskokouksesta. Kyläkirjaston Kuvalehti 8/1901: 01.08.1901 Kyläkirjaston Kuvalehti no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Joka tapauksessa ulosmarssijoiden joukko oli suuri, ja niinpä harvalukuiseksi jäänyt kokous latistui huomattavasti tunnelmaltaan, eikä lordikomisario varmaan tuntenut itseään kovin itsevarmaksi lukiessaan kokoukselle kuningattaren kirjeen, jossa kehotettiin kokousta taipumaan parlamentin tahtoon ja luvattiin sen koituvan kirkon parhaaksi.

Näitä sanoja eivät ulosmarssijat kuitenkaan kuulleet eivätkä välittäneetkään kuulla. Suuri väkijoukko oli odottanut jännityksellä, mitä sisällä tapahtuisi, ja ulosmarssijat otettiin riemulla vastaan. Monet liittyivätkin tähän juhlasaattoon, jonka kärjessä oli edellä mainittu tohtori Welsh, vasemmalla puolellaan tohtori Gordon ja oikealla puolella hankkeen varsinainen johtaja, 63-vuotias Thomas Chalmers. Edinburgh Review -lehden toimittaja lordi Jeffrey huudahti kulkueesta kuullessaan: "Ylpeilen maani puolesta. Ei missään muussa maassa voisi tällaista tapahtua". Tässä taisi kansallistunne sekoittua uskonnolliseen innostukseen, ehkä mennä sen ylikin.

Thomas Chalmersista tuli vapaakirkon ensimmäinen moderaattori eli johtaja. Hän oli nuorempana ollut omien sanojensa mukaan järkeisopin saarnaaja ja kuulunut "maltillisiin", kunnes vakava sairaus muodosti käänteen hänen elämässään. Hänen mukaansa hän saarnasi "niin kauan paljasta siveyttä, että lopuksi seurakunnassani ei ollut ainoatakaan siveellistä ihmistä". Tällä hän halusi kertoa, kuinka pelkkään moraaliin keskittyvä saarna ilman oikeaa evankeliumia on hyödytöntä. Wikimedia Commons: File:Thomas Chalmers from the Met.jpg - Wikipedia

Skotlannin Vapaakirkko perustetaan

Joukko kokoontui sitten Tanfield Hall -nimiseen paikkaan perustaakseen virallisesti Skotlannin Vapaakirkon. Tilaan mainitaan mahtuneen 3000 henkeä ja se oli ääriään myöten täynnä. Siellä Chalmers valittiin kirkon yleiskokouksen esimieheksi ja hänen eteensä pöydälle oli asetettu luopumiskirja, johon pastorit ja vanhimmat kävivät kirjoittamassa nimensä sen merkkinä, että he luopuivat viroistaan valtionkirkossa.

Tästä tapahtumasta maalasi David Octavius Hill (1802-1870) massiivisen maalauksen, joka valmistui v. 1866. Hill oli kuitenkin ollut itse läsnä kokouksessa, ja toisen läsnäolijan, kaleidoskoopin keksijän David Brewsterin (1781-1868) kehotuksesta hän alkoi ikuistaa tapahtumaa tauluksi. Hän on kuvannut siinä peräti 456 tunnistettavaa henkilöä. Tämä onnistui siksi, että Brewster kehotti hyödyntämään valokuvausta taulun tekemisessä. Hill ja Robert Adamson (1821-1848), jotka perustivat Skotlannin ensimmäisen valokuvausstudion, ottivat lukuisia valokuvia henkilöistä, joiden tiedettiin osallistuneen kokoukseen, ja näiden avulla Hill rakensi oman maalauksensa. 1,5 m x 3,5 m kooltaan oleva maalaus valmistui v. 1866. Kuvatekstissä olen maininnut joitain taulussa esiintyviä esimerkkeinä siitä, kuinka moninainen joukko lähti vapaakirkkoa perustamaan.

Hillin maalaukseen on ikuistettu valtava määrä kokouksen osanottajia. Puhemiehen paikalla istuu Chalmers avoin Raamattu edessään. Hänestä vasemmalla istuu David Welsh kädessään kirkolliskokouksessa lukemansa vastalausepaperi. Toisella puolella Chalmersista istuvat hänen kolme vävyään, joista yksi, William Hanna, toimitti myöhemmin appensa teoskokoelman ja kirjoitti elämäkerran. Oikealla olevaan pilariin nojaava, suurta paperia käsissään pitävä mies on arkkitehti, joka suunnitteli vapaakirkolle kokoushuoneen Tanfield Hall:in mukaan. Pöydän ääressä odottaa kynä kädessä vuoroaan runoilija Horatius Bonar. Vasemmalla lähellä pöytää on nuottipaperi ja äänirauta käsissään lukkari, joka ulosmarssillaan jätti S:t Andrewsin kirkon ilman lukkaria. Lukkarin takana on lääkeopin professori ja kloroformin keksijä James Simpson. Alhaalla oikealla hattunsa päällä kirjoittava mies on sanomalehtimies ja kirjailija Hugh Miller. Pöydän kulmalla kirjoittava parrakas mies on aikansa tunnetuin skotlantilainen lähetyssaarnaaja Alexander Duff, joka toimi Intiassa. Wikimedia Commons: File:Disruption forming Free Kirk.jpg - Wikimedia Commons

Vapaakirkon perustajia oli siis huomattava joukko. Noin kolmasosan Skotlannin kirkon jäsenistä sanotaan liittyneen vapaakirkkoon, noin 450 pastoria Skotlannin kirkon 1200 pastorista, liki kaikki gaelia puhuvat skotlantilaiset sekä lähetyssaarnaajat sekä enemmistö Ylämaiden väestöstä.

Vapaakirkolliset avoimen taivaan alle

Thomas Chalmers oli perustanut Skotlannin sisälähetysliikkeen ja onnistunut sen kautta parantamaan varsinkin Glasgowin köyhien oloja. Sisälähetyksen toimesta oli parissa vuosikymmenessä myös rakennettu noin 200 uutta kirkkoa ympäri Skotlantia.

Teos, jossa on kuvattu pastoria perheineen jättämässä kotipappilaansa. Vapaakirkkoon liittyneet pastorit joutuivat jättämään kirkkonsa ja pappilansa riippumatta siitä, kuinka suuri osa seurakuntalaisista seurasi heidän ratkaisuaan, sillä omaisuus oli kirkon, ei seurakuntalaisten. Wikimedia Commons: File:Leaving The Manse.jpg - Wikipedia

Mutta näitä eivätkä mitään muitakaan kirkkoja eivät vapaakirkon perustaneet saaneet itselleen. Ei ollut väliä sillä, kuinka suuri osa seurakunnasta seurasi paimeniaan, yhtään kirkkoa tai pappilaa ei saatu mukaan. Näin jäivät sekä seurakunnat että paimenet kodittomiksi. Lisäksi monet patronaattioikeuden omaavat, jotka usein olivat suurtilallisia kieltäytyivät myymästä maata vapaakirkollisille ja kielsivätpä maillaan jopa ulkoilmajumalanpalvelusten pidon.

George Harveyn maalaus Thomas Guthriestä saarnaamassa ulkona Glenin alueella. Wikimedia Commons: File:Harvey-preaching-in-the-glen.png - Wikipedia

Esimerkiksi Kilmaliesta on pastori Davidson kertonut, kuinka hän piti valtiokirkossa viimeisen saarnanasa 4. kesäkuuta 1843, jota seuraavana sunnuntaina hän saarnasi Kilmalien hautausmaalla, jossa hän ilokseen näki valtaosan aiemman seurakuntansa vakituisista kävijöistä. Siellä he jatkoivat vajaa pari kuukautta, kunnes heidät häädettiin. Tämän jälkeen he pitivät palveluksensa lähellä tietä ja merenrantaa olevassa vehreässä paikassa, jatkaen siinä viisi kuukautta ainoastaan pieni telttakangas suojanaan. Siellä he myös viettivät 30. heinäkuuta 1843 ensi kertaa ehtoollista tässä uudessa tilanteessa. Tammikuussa 1844 saatiin hankittua sentään suuri satoja ihmisiä vetävä teltta, jossa voitiin jatkaa, kunnes 30. maaliskuuta 1845 myrsky tuhosi teltan suurilta osin. Koska sivustat olivat yhä ehjät jatkoi Davidson työtään niiden suojassa aina siihen asti, kunnes elokuussa 1847 saatiin lopulta rakennettua puinen kokoontumispaikka.

Eräällä saarella tällainen mahtimies kielsi majoittamasta vapaakirkollista pastoria. Niinpä tämä lähetti perheensä muualle ja asui itse pienessä purjelaivassa, mistä eräs kirjailija kynäili kauniisti: "uiva pappila ulkopuolella ihmisten suvaitsemattomuutta, mutta ei ulkopuolella Jumalan lempeää suojelusta".

Kun kirkkoja ei vielä ollut omasta takaa, piti olla luova. Vapaakirkon pastori saarnaa seurakunnalleen veneestä käsin. Wikimedia Commons: File:Preaching At The Sea-Side.jpg - Wikipedia

Monia jumalanpalveluksia pidettiinkin alkuun ulkosalla, metsissä, meren rannalla, missä milloinkin. Samalla alkoi todella määrätietoinen toiminta kirkkojen saamiseksi. Uusi kirkko tunsi vastuuta Skotlannista ottaen kunnianhimoiseksi tavoitteekseen olla läsnä jokaisella Skotlannin paikkakunnalla, tosin jättäen osan Ylämaasta ulkopuolelle, koska sillä suunnalla oli alkuun pappispulaa.

Uhrialttius oli valtaisa. Vuoden aikana rakennettiin noin 500 kirkkoa kouluineen ja pappiloineen sekä perustettiin oma lähetysyhdistys, jonka tulot olivat pian suuremmat kuin mitä oli ollut jakamattomassa Skotlannin kirkossa. Lähetystyötä tehtiin ainakin Intiassa, Afrikassa, Kiinassa sekä juutalaisten parissa. Myös kirkkojen määrä kasvoi vielä myöhemminkin. 

Vaikeudet eivät toki lakanneet. Esimerkiksi Strontianissa oli 500 henkeä liittynyt vapaakirkkoon ja yritti pyytää alueen maanomistajalta lupaa rakentaa uusi kirkko. Tämä kuitenkin kieltäytyi, sillä piti vapaakirkkoa haitallisena, jopa epäkristillisenä. Niinpä päädyttiin hyvin luovaan ratkaisuun: rakennettiin kelluva kirkko, joka sijaitsi Loch Sunartissa 150 metrin päässä rannasta.

Vapaakirkollisten ongelmanratkaisu oli hyvin luovaa. Jos maalle ei saanut rakentaa kirkkoa, rakennettiin se vesille. Wikimedia Commons: File:Towing The Iron Church Into Loch Sunart.jpg - Wikipedia

Yhdistymisiä ja hajoamisia

Teologisestihan vapaakirkko oli samalla presbyteerisellä pohjalla kuin Skotlannin kirkkokin, vaikkakin linjaltaan sitä konservatiivisempi ja kirkon itsemääräämisoikeutta korostavampi. Kuitenkin kun patronaattioikeus v. 1874 poistettiin Skotlannin kirkosta ei vapaakirkko välittömästi kokenut tarvetta liittyä takaisin. Taustalla saattoi olla kaunaa sekä sitä, että uudet polvet olivat kasvaneet vapaakirkossa, mutta myöskin kokemus siitä, että riippumattomuus valtiosta oli ollut toimiva ratkaisu.

Ennen Vapaakirkon syntyä oli Skotlannissa syntynyt myös muita itsenäisiä presbyteerikirkkoja, ja jotkut lähtivätkin niihin. Enemmistö kuitenkin identifioi Vapaakirkon oikeaksi Skotlannin kirkoksi eivätkä vanhempien vapaakirkkojen tavoin olleet periaatteellisia valtiokirkon vastustajia, vaikka puuttumista hengelliseen päätöksentekoon vastustettiinkin. Heidän mielestään oli periaatteessa oikein, että valtion varoja voidaan käyttää kirkon tukemiseen, kun taas jotkut kannattivat täyttä riippumattomuutta. Kysymys oli hieman teoreettinen, sillä Vapaakirkko ei käsittääkseni saanut valtion tukea.

Vähitellen vanhempia vapaakirkkoja tai niiden seurakuntia alkoi liittyä Skotlannin Vapaakirkkoon. Vähitellen pyrkimys yhdistymisiin alkoi vaikuttaa myös vapaakirkon opilliseen linjaan. Ehkä tässä vaikutti myös perustajapolven vähittäinen väistyminen ja uusien aatteiden vetovoima.

Vuonna 1892 Skotlannin Vapaakirkko päätti, seuraten sekä Skotlannin kirkon että Skotlannin Yhdistyneen Presbyteerikirkon, jonka kanssa oli käyty yhdistymisneuvotteluja, lieventää sitoutumistaan reformoituun tunnustuskirjaan nimeltä Westminsterin tunnustus. Tämän johdosta joukko seurakuntia pääosin Ylämailla erosi vapaakirkosta perustaen Donald MacFarlanen (1834-1926) johdolla Skotlannin Vapaan Presbyteerikirkon. Tämä edelleen toimiva kirkko olisi ihan oman tarinansa arvoinen. He soveltavat lepopäivän pyhittämiseen liittyvää käskyä niin tiukasti, että jopa heidän nettisivunsa ovat suljetut sunnuntaisin, koska ei silloin kuulu viettää aikaa verkossa.

Vapaan Presbyteerikirkon kirkko Stornowayssä Ulko-Hebrideillä. Ulko-Hebridit ovat alue, jossa on edustettuna liki jokainen skotlantilainen presbyteerikirkkokunta, minkä lisäksi saariston eteläosissa on runsaasti katolilaisia. Presbyteerisessä pohjoisessa pyhäpäivän kunnioitus on voimissaan ja kaupat kiinni. Nykyään monet seurakunnat striimaavat suorana jumalanpalveluksiaan myös Suomessa, mutta tämä kirkkokunta toimii toisin: nettisivut ovat kiinni sunnuntaisin. Pois koneen äärestä ja kirkkoon siitä! Wikimedia Commons: File:Free Presbyterian Church - geograph.org.uk - 1244070.jpg - Wikimedia Commons

Skotlannin Vapaakirkko lakkautetaan... Tai eipäs sittenkään

Vuonna 1900 Skotlannin Vapaakirkko yhdistyi edellä mainitun Yhdistyneen Presbyteerikirkon kanssa muodostaen Skotlannin Yhdistyneen Vapaakirkon. Uudella kirkolla oli 1620 seurakuntaa, tehden siitä miltei Skotlannin kirkon kokoisen.

Mutta jälleen vastarinta nousi juuri Ylämailla. 27 seurakuntaa, jotka sijaitsivat pääosin edellä mainitulla alueella kieltäytyivät yhdistymisestä ja julistautuivat Skotlannin vapaakirkon lailliseksi jatkumoksi ja siten sen omaisuuden haltijoiksi. Englannin parlamentin ylähuone totesikin heidän vaateensa lailliseksi. Tämä olisi jättänyt uutta yhdistyvää kirkkoa rakentavat puille paljaille, mutta tuomiota pidettiin sen verran kohtuuttomana, että Skotlannin Vapaakirkon jäännös saatiin suostumaan jakoon, jossa se sai kuitenkin liki puolet kirkon omaisuudesta. Tässä muuten 1900-luvun alussa laadittu suomalainen tietosanakirja on liki liikuttavan puolueellinen puhuessaan "sivistyksellisesti takapajulle" jääneestä Ylämaasta  ja kuinka Skotlannin Vapaakirkko olisi toistamiseen joutunut aloittamaan tyhjästä, vaikka kumpikin osapuoli edusti kyseistä kirkkoa.

Uutta yhdistynyttä kirkkoa on luonnehdittu liberaalievankelikaaliseksi. Vuonna 1929 sen enemmistö päätyi yhdistymään Skotlannin kirkon kanssa, vain pienen osan jatkaessa itsenäisenä kirkkona vanhalla nimellään.

Backin Vapaaseurakunta Ulko-Hebrideillä on alueensa suurin seurakunta, jossa järjestetään tilaisuuksia sekä englannin että gaelin kielellä. Seurakunta on myös valmistanut Cd -äänitteitä perinteisestä säestyksettömästä psalmilaulusta gaeliksi. Aiemmin kyseinen laulutapa (gaeliksi tai englanniksi) oli normi Vapaakirkossa, mutta 2000-luvulla on hyväksytty myös säestyksen sekä muiden hengellisten laulujen käyttö, mikä tosin herätti närää osassa Vapaakirkon jäseniä ja johti jopa osan siirtymiseen tässä asiassa tiukempiin kirkkoihin. Wikimedia Commons: File:Back Free Church - geograph.org.uk - 194773.jpg - Wikipedia

Skotlannin Vapaakirkko on puolestaan yhä olemassa, ja se on kasvanut 27 seurakunnasta yli sataan seurakuntaan. Skotlannin kirkon muuttaessa suhtautumistaan sallivaksi koskien samaa sukupuolta olevien avioliittoja useita Skotlannin kirkon pastoreita ja seurakuntalaisia liittyi 2010-luvulla Vapaakirkkoon jopa siinä määrin, että osa liittymisistä tapahtui kokonaisina seurakuntina. Lisäksi Vapaakirkko istuttaa aktiivisesti uusia seurakuntia. 

Toisaalta vuosien varrelle on mahtunut myös hajaannuksia, ja Skotlannissa toimii nykyään kirjava joukko erilaisia presbyteerikirkkokuntia. Skotlannin Vapaakirkko on kuitenkin niistä selkeästi toiseksi suurin heti Skotlannin kirkon jälkeen, ja paikoin, esimerkiksi Ulko-Hebrideillä, sillä on jälkimmäistä enemmän seurakuntia.

Mitä Skotlannin Vapaakirkon tarina kertoo meille?

Tässä oli siis pätkä Skotlannin monipuolista kirkkohistoriaa. Skotlannin Vapaakirkon vaiheet ovat mielestäni kiehtovat, vaikka ne eivät olekaan kaikin osin voitokkaat tai kunniakkaat. Kuitenkin sen tarina on varsin inspiroiva kuvatessaan sitä, miten joukko periaatteen ihmisiä oli valmis toimimaan sen eteen, minkä kokivat oikeaksi ilman varmuutta tulevaisuudesta, joutuen rakentamaan paitsi kirkollisen organisaation myös konkreettisesti kaikki kirkot tyhjästä, eikä paikoin ollut edes saatu lupaa rakentaa niitä. Lisäksi on jotensakin kiehtovaa, että kirkko on edelleen olemassa, vaikka sen tarun olisi pitänyt päättyä jo noin sata vuotta sitten, ja että se on jopa tavoittanut aivan uusia ihmisiä ja alueita.

Onnistumisen edellytys tuolle oli tietysti perustajien into ja sitoutuminen sekä seurakuntalaisten uhrimieli. Monelle on varmasti ollut kova paikka jättää tutut kirkot ja pastoreilla pappilat, ja siellä missä valtaosa ei ole lähtenyt mukaan on jouduttu lahkolaisen leimaa. Vapaakirkko onnistui siksi, että sen jäsenet ymmärsivät seurakunnan koostuvan jäsenistään, ei ensi sijassa rakennuksista tai rakenteista. Ja juuri siksihän koko Vapaakirkko syntyi: seurakuntalaisten oli voitava itse valita paimenensa.

Vuonna 1893 valmistunut Skotlannin Vapaakirkon kirkkorakennus Skotlannin Invernessissä. Pääosin kirkkorakennukset ovat pieniä ja vaatimattomia, mutta osa on suurempia ja näyttävämpiä. Wikimedia Commons: File:Free North Church and Greig Street Bridge over river Ness Inverness Scotland (5123460913).jpg - Wikipedia

Lähteet:

A - - nen: Skotlannin vapaakirkko. Suomen Viikkolehti 17/1929. Verkkoversio: 25.04.1929 Suomen Viikkolehti no 17 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Thomas Brown: Annals of the Disruption; with extracts from the narratives of ministers who left the Scottish establishment in 1843. (1893). Verkkoversio: #5 - Annals of the disruption - Full View | HathiTrust Digital Library

Free Church of Scotland: Free Church of Scotland

Free Presbyterian Church of Scotland: Homepage - Free Presbyterian Church of Scotland (Tällä sivulla on melko turha vierailla sunnuntaisin).

Kuvia Skotlannin vapaakirkon perustamisesta v. 1843. Kyläkirjaston Kuvalehti 8/1901. Verkkoversio: 01.08.1901 Kyläkirjaston Kuvalehti no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Religion. Foggieloan. Verkkoversio: Religion - Foggieloan

Skotlannin vapaakirkko. Tietosanakirja 1916, toim. Jalmar Castrén, Jaakko Forsman jne.. Verkkoversio: 1487-1488 (Tietosanakirja / 8. Ribot-Stambul)

James A. Wylie: David Welsh, D.D. Teoksesta Disruption Worthies. A Memorial of 1843. (1881). Verkkoversio: Disruption worthies : a memorial of 1843, with an historical sketch of the free church of Scotland from 1843 down to the present time : Wylie, J. A. (James Aitken), 1808-1890 : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive