Evankeliumiyhdistyksen "keksijä", eläinlääkäri Anders Silfvast

Kirjoittanut: Ossi Tammisto 

ANDERS SILFVAST (1829-1891)

Evankelisen herätysliikkeen keskusjärjestö Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Niinpä on enemmän kuin aiheellista puhua miehestä, jonka ajatusten pohjalta koko yhdistyksen idea alkoi kehittyä. Hän ei ollut liikkeen perustaja, sillä herätysliike oli syntynyt jo noin 30 vuotta aiemmin. Hän ei ollut pappi eikä teologi. Tämä itäisen Uudenmaan Lapinjärveltä syntyisin ollut mies oli ammatiltaan eläinlääkäri, tosin siinä työssä arvostettu. Hänen sisimmässään paloi kuitenkin myös rakkaus evankeliumin asialle, ja sen hedelmiä saamme nähdä tänäkin päivänä. Tämä on Anders Silfvastin tarina.

Oheinen kuva Silfvastista on julkaistu hänen muistokirjoituksensa 
yhteydessä Kotimatkalla -vuosikirjassa.

Lapinjärveltä Tukholmaan

Anders Silfvast syntyi 10. marraskuuta 1829 Lappträskissä eli Lapinjärvellä itäisellä Uudellamaalla. Perhe oli ruotsinkielinen sekä talonpoikainen ja ainakin äiti uskonnollinen. Silfvastin ollessa nelivuotias kerrotaan äidin eräänä pääsiäisaamuna saaneen vahvan hengellisen kokemuksen. Tämä oli mennyt pihalle muiden vielä nukkuessa ja siellä hänet oli vallannut koko kehon läpi virrannut onnellisuuden tunne. Hän oli kuullut aamuauringon kultaamista pilvistä ihmeellisen ihanaa laulua, kuin taivaallinen sotajoukko olisi laulanut. Laulu oli kaikunut hänen sisimmässään vielä sisälle palattuakin. Voi uskoa tämän vaikuttaneen voimakkaasti myös pieneen Andersiin, kun hänen äitinsä on tapauksesta kertonut.

Silfvastin mainitaankin olleen kuuliainen ja uskonnollismielinen lapsi, joka nuoruudessaan ei osallistunut ikäluokkansa tavallisiin huvituksiin, muiden kummastukseksi. Viulunsoittoa hän sen sijaan harrasti, oppien tuon taidon melko itsenäisesti nuottikorvansa avulla. Toisinaan hän saattoi häihin kutsuttuna soittaa hääväelle. Myöhemminkin hän jatkoi soittoharrastustaan ja hankki Helsingissä asuessaan myös kotiurut, joitten soittamisen hän myöskin opetteli itsenäisesti.

Noin 20-vuotiaana Silfvast muutti kotoaan aluksi eläinlääkärinä toimineen veljensä Aron Silfvastin luokse ajatuksenaan hankkiutua samalle alalle. Vuonna 1851 hän aloitti opinnot Tukholman eläinlääkäriopistossa. Oltuaan vuoden ajan eläinlääkärin virassa Ahvenanmaalla hän sai Tukholmassa eläinlääkärin tutkinnon v. 1859. V. 1860 hänet määrättiin hoitamaan Suomen lääkintöhallitukseen ylimääräisen eläinlääkärin toimea ja v. 1862 hänet valtuutettiin samaan virkaan.

Eläinlääkärinä ja kirjailijana

Menestys uralla jatkui. V. 1865 hän sai kollegiregistraattorin arvonimen ja v. 1868 hänet ylennettiin lääkintöhallituksen vakinaiseksi eläinlääkäriksi. V. 1869 hän kävi valtion kustantamana ulkomaisissa eläinlääkäriopistoissa  ja v. 1875 hän sai kuvernementinsihteerin arvonimen. Arvonimien hahmottamiseksi todettakoon, että kollegiregistraattori oli Venäjän keisarikunnan rankijärjestelmässä eli virkamiesten 14-portaisessa arvoastetaulukossa alin ja kuvernementinsihteeri puolestaan sijalla 12.

Lisäksi Silfvast toimi Helsingin hevosenkengityskoulun opettajana vuosina 1879-1880 ja johti samaa koulua vuosina 1881-1883. Hän toimi myös eläinvälskärikoulun johtajana vuosina 1882-1883.

Edellisistä voisi päätellä, että hän oli osaava alallaan, ja niin olikin. Hänen ansioikseen mainitaan karjaruton ehkäiseminen Virolahden ja Raudun pitäjissä v. 1862 sekä vaikean kulkutaudin ehkäiseminen v. 1884 Turun läänissä. Vuosina 1864 ja 1872 hän esti siperialaista ruttoa pääsemästä maahan ja vuosien 1873-1877 välisenä aikana hän tukahdutti karjaruton Viipurin läänissä. Lisäksi hän julkaisi parikin kirjoitusta, joista kirjanen Handledning i hosbeslaget sai ainakin kaksi painosta ja sen suomennos Opetus hevosen kengittämiseen sai ainakin kolme painosta, joista kaksi tekijän jo kuoltua.

Näin mainostettiin Silfvastin kirjaa Tampereen Sanomissa 9.10.1880.

Kristillisen kirjallisuuden levittäjänä

Silfvast on kuitenkin jättänyt jälkensä myös ja erityisesti maamme kirkolliseen historiaan. Vuoden 1860 tienoilla ollessaan Tukholmassa päättämässä opintojaan hän oli tutustunut ruotsalaisen herätyssaarnaajan C. O. Roseniuksen kirjoihin ja omaksunut niiden kautta evankelisen uskonkäsityksen.

Sittemmin hän alkoi lukea myös Martti Lutherin teoksia. Omien kokemusten myötä hän koki hengellisen kirjallisuuden arvokkaaksi evankelioinnin työvälineeksi. Helsingissä asuessaan hän liittyi evankeliseen herätysliikkeeseen ja oli yksi sikäläisen rukoushuonetoiminnan johtomiehiä.

Vanha kotiseutu Lapinjärvikään ei silti unohtunut. Vuonna 1869 Silvast vietti kesäänsä Lapinjärven Vasarankylässä ja alkoi levittää siellä Raamattuja sekä Lutherin, Hedbergin, Prätoriuksen ja Paleariuksen kirjoja, jotka tekivät hyvin kauppansa. Paikkakunnalla alkoi herätys, sanottiin tulen päässeen irti. Oli taottava kun rauta oli kuumaa, ja Silfvast sai apuvoimia niin Lapinjärveltä kuin muualtakin, osa sananjulistajista oli myös tämän herätyksen tuoreita hedelmiä. Paikallisia sananjulistajia olivat veljekset Gustaf ja Johannes Roos sekä näiden siskonpoika Johannes Wirén, Johan Nygårds, Henrik Skomars sekä Henrik Hansson Svennas. Helsinkiläinen Gustaf Wilhelm Rask alkoi kohdistaa puhujamatkojaan myös Lapinjärvelle ja Albert Oskar Sundholm muutti sinne kiertokoulunopettajaksi alkuvuodesta 1871. Olen kirjoittanut aiemmin Sundholmista oheisen elämänkuvauksen: Kirkkohistorian kahinaa: Lajinsa ensimmäinen - Sleyn ensimmäisen kolportöörin A.O. Sundholmin traaginen tarina

Albert Oskar Sundholm oli Silfvastin työtoveri evankeliumin levittämisessä 
Lapinjärvellä ja laajemminkin. Hänen myöhemmät vaiheensa olivat kuitenkin 
traagiset.

Pian Silfvastille syntyi ajatus alkaa laajemminkin levittää pääosin Ruotsista hankkimiaan kirjoja. Ruotsista hankitut kirjat kävivät siksi hyvin, että Silfvast toimi pääosin ruotsinkielisen väestön parissa, johon Lapinjärvenkin asukkaiden enemmistö kuului. Hän alkoi tehdä yhteistyötä Sundholmin, Raskin sekä Jaakob Edvard Wefvarin kanssa, joista viimeinen levitti kirjoja Pohjanmaalle asti.

Uutta yhdistystä hahmottamassa

Työ alkoi kasvaa vauhdilla ja Silfvast alkoi hahmotella virallisen luvan saanutta yhdistystä tätä kirjallisuuden levittämistä hoitamaan. Vanhin kirje, jossa hän pohtii asiaa on päivätty 1.11.1871, mutta siinä asia ei ole enää uusi. Hän ajatteli ottaa tämän sisälähetyksen omalle vastuulleen, mutta tarvitsi lisärahoitusta. Hän ei halunnut liian monimutkaisia sääntöjä ja arveli suppean kannattajajoukon käyvän asian hoitamiseen. Sundholmia hän ajatteli ensimmäiseksi kolportööriksi eli kiertäväksi aatteellisen kirjallisuuden levittäjäksi ja puhujaksi.

Ajatus oli aluksi vastatuulessa Helsingin evankelisten suhtautuessa asiaan nihkeästi. Pian sekä Sundholm että nuori helsinkiläinen pastori Kleofas Immanuel Nordlund kirjoittivat asiasta Kemiöön Fredrik Gabriel Hedbergille, Kemiön kirkkoherralle ja evankelisen liikkeen hengelliselle isälle. Olen aiemmin kirjoittanut myös Nordlundin elämänkuvauksen: Kirkkohistorian kahinaa: Kleofas Immanuel Nordlund, evankelisuuden nuori tähti, jonka kannel soi kauniimmin Nordlund olikin aivan keskeinen hahmo uuden yhdistyksen synnyssä, sillä vaikka hän oli sinänsä kannattanut Silfvastin ideaa oli hän pitänyt sitä puutteellisena ja muotoillut sen, Silfvastin suostumuksella, uusiksi ja paljon laajemmalle pohjalle.

Pastori Kleofas Immanuel Nordlund toisaalta piti Silfvastin ideaa hyvänä, 
mutta hänellä oli melkoinen liuta parannusehdotuksia. Voisi sanoa, että 
jos Evankeliumiyhdistyksen synty on Silfvastin ansiota on Nordlundin 
ansiota se, että siitä tuli sellainen kuin tuli.

Näin Silfvastin käytännöllisestä, mutta ehkä hieman epämääräisestä yksityisyrityksestä laajeni suurempi hanke. Vuonna 1872 hevonen potkaisi häntä ja mies joutui viettämään suuren osan talvesta vuoteessa Keväällä 1872 hän matkusti Aacheniin toipumismatkalle. Noilta ajoilta on eräskin kirje, josta voi päätellä miehen turhautuneisuuden hankkeen jouduttua laajempiin käsiin ja siten päätöksenteon hidastuttua: "Syntyi myös hankala keskustelu siitä, olisiko kolportöörien alistuttava tuomiokapitulin tutkittavaksi. Jumalan kiitos asia on kuitenkin edistynyt askel askeleelta [- - -]".

Evankeliumiyhdistys syntyy

Silfvastin oma toiminta julistavine kirjanlevittäjineen jatkui koko prosessin ajan, kunnes 13. marraskuuta 1873 Lutherilaisen Evankeliumi-yhdistyksen tultua hyväksytyksi se sulautui uuden järjestön toimintaan. Sundholmista tuli yhdistyksen ensimmäinen kolportööri. Joulukuun alussa yhdistykselle valitun väliaikaisen johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin professori Adolf Moberg, sihteeriksi Nordlund ja jäsenistöön muun muassa eläinlääkäriveljekset Aron ja Anders Silfvast. Anders olikin sitten johtokunnan jäsenenä aina kuolemaansa asti. Yhdistys olikin Andersille kuin hieman myöhästynyt syntymäpäivälahja, olihan hän syntynyt 10. marraskuuta.

Silfvast toimi myös pitkään uuden yhdistyksen arkistonhoitajana, mikä on henkilökohtaisista syistä mieltäni lämmittävä asia. Vuosien kokemus kirjojen hankkimisesta puolsi valintaa. Hän ilmeisesti myi kirjavarastonsa Evankeliumiyhdistykselle, vaikka sen säilytys tapahtui aluksi vielä hänen kotonaan. Silfvast johti Evankeliumiyhdistyksen alkuvuosina sen koko kustannusliikettä.

Ilmeisesti Silfvast ei itse juuri pitänyt hengellisiä puheita, vaan antoi levittämiensä kirjojen puhua. Hän kylläkin kirjoitti Evankeliumiyhdistyksen Kotimatkalla -vuosikirjaan, sen 1. vuosikertaan 1891, pitkän artikkelin otsakkeella "Uusi käsky". Näin hän elämänsä viime metreillä jätti kirjallisen kuvauksen ja testamentin uskonvakaumuksestaan.

Yksinäinen hyväntekijä

Silfvastilla oli aikaa muullekin kristilliselle toiminnalle kuin Evankeliumiyhdistykselle. Hän oli mukana Helsingin kaupunkilähetyksen toimikunnassa ja erityisen suurella rakkaudella hän tuki juutalaislähetystä. On jopa sanottu, että hänen ansiotaan oli sen olemassaolo Suomessa. Hän otti erään kristityksi kastetun juutalaispojan kasvatikseen huolehtien hänen kasvatuksestaan ja ylläpidostaan niin, että tämä kasvatti-isänsä kuollessa opiskeli yliopistossa. Tästä Johannes Silfvastista tuli aikanaan silmätautiopin dosentti. Silfvast tarjosi muutenkin auliisti apuaan niille juutalaisnuorukaisille, jotka ilmaisivat haluaan kääntyä kristityiksi. Kun Ruotsissa asuva alkuaan puolalainen juutalaiskristitty saarnaaja Paulus Wolff vieraili Suomessa majoitti Silfvast hänet kotiinsa.

Paulus Wolff, syntyjään Esaias Zendak, oli kristinuskoon kääntynyt 
juutalainen, joka levitti kristinuskon sanomaa kansansa parissa.
Silfvast tarjosi hänelle majapaikan tämän vieraillessa Suomessa. 
Hemåt 1928.

Silfvast ei koskaan avioitunut. Häneltä kysyttiin joskus syytä tähän, jolloin hän vastasi, ettei vain ollut tullut avioituneeksi. Tosin eräälle ystävälleen hän kertoi, että oli nuoruudessaan rakastunut erääseen "mamselliin", muttei ollut rohjennut koskaan kertoa tälle tunteistaan. Kuten edellä ilmeni oli hänellä kuitenkin kasvattipoika ja muitakin huolehdittavia. Silfvast olikin antelias mies, joka tuki monia hädänalaisia. 

Kerran sattui niin, että hänen istuessaan ikkunan ääressä seisahtui sen alle nainen lastensa kanssa kerjäämään. Silfvastilla oli pöydällä kaksi paperikääröä. Silfvast päätti yllättää kerjääjät iloisesti heittämällä ikkunasta ulos vaskikolikoita sisältävän käärön. Niinpä hän otti toisen kääröistä ja heitti sen ulos. Pian hän kuitenkin hämmästyneitten huutojen seurauksena tajusi heittäneensä vahingossa paljon arvokkaamman käärön, hopearahoja sisältävän. Hän kuitenkin ajatteli, että erehdys taisi olla Jumalan johdatusta ja antoi asian olla. Ei hän muuten täysin suurpiirteinen rahan kanssa ollut, sillä hän ei mielellään lainannut rahaa tuttavilleen tai taannut näiden lainoja, sillä hänen mielestään oli elettävä säästäväisesti.

Ehtoollinen lohtuna matkalla kohti kuolemaa

Silfvast kärsi pidemmän aikaa sisäisistä kivuista, joiden syy oli epäselvä, mutta lopulta syyksi epäiltiin syöpää. Eri hoitokeinoista huolimatta kivut pysyivät ja pahenivat vuosina 1889ja 1890. Keväällä 1890 hän matkusti muutamaksi viikoksi Uudenkirkon parannuslaitokseen. Hän kyllä nautti puhtaasta ilmasta, mutta tautiin se ei vaikuttanut. Syyskuusta alkaen hän oleskeli enimmäkseen sisätiloissa kotonaan.

Tuskat vaivasivat kovin, mutta hänen kerrotaan kantaneen ne kärsivällisesti ja vieläpä leikkisällä mielellä. Tosin erään ystävän muistuttaessa, ettei uskovan tarvitse pelätä kuolemaa vastasi Silfvast, että se on kyllä helppo sanoa, mutta lihalle ja verelle se on vaikeaa. Hän vietti aikansa lukien Raamattua ja rukoillen. Lisäksi hän kävi vähintään joka toinen viikko ehtoollisella, sillä hän oli edellä mainitussa kirjoituksessaankin todennut, että kristityn tulisi nauttia sitä hyvin usein. Tosin kun hän ei enää jaksanut kävellä kulki hän sinne hevoskyydillä. 

Mielenkiintoista muuten on, että Silfvast oli artikkelissaan kyseenalaistanut sen käytännön, jossa vasta rippikoulun käyneet saivat ottaa osaa ehtoolliseen. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että myös lasten olisi päästävä osalliseksi ehtoollisesta ja perusteli sitä laveasti, muun muassa näin: 

"Jos kerran tunnustetaan, että lapset ovat pyhän kasteen kautta uudestasyntyneet Jumalan lapsiksi, taivaan valtakunnan perillisiksi ja että he ovat saaneet osaa Jesuksesta Kristuksesta ja Hänen elämänsä voimasta, - jota ei toki kukaan mahtane kieltää, niin meidän on mahdoton käsittää, miksi nämä taivasta varten aijotut taimet eivät laisinkaan tarvitse sitä ravintoa, joka on aivan välttämätön hengellisen elämän ylläpitämiseksi aika-ihmisissä, jotka tahtovat pysyä elämän yhteydessä päänsä Jesuksen Kristuksen kanssa."

Vuoden 1890 joulun ja uudenvuodenpäivänkin hän oli jokseenkin hyvissä voimissa. Tuona viimeisenä jouluaattonaan hän istuskeli koko aamupäivän keinutuolissaan rahakukkaro vieressään pöydällä. Siitä hän jakeli luonaan vieraileville avuntarvitsijoille joulurahoja.

 4. tammikuuta 1891 hän joutui kuitenkin tyystin vuoteenomaksi ja valmistautui pian poistumaan tästä maailmasta. Hän todisti vielä kuolinvuoteellaan Jeesuksen ikuista rakkautta, josta eivät edes taudin tuskat eikä kuolema voisi häntä erottaa. Neljä päivää ennen kuolemaansa hän nautti ehtoollisen viimeisen kerran ja toivoi pian sen jälkeen lähtevänsä täältä. Näin kävikin, sillä 13. tammikuuta 1891, kello kaksi yöllä hän sai kotiinkutsun. Hän menetti puhekykynsä 10 tuntia ennen kuoleman koittoa.

Hyväntekijän hautajaiset

Testamentissaan Silfvast muisti kaikkia niitä tahoja, jotka olivat hänelle rakkaita. Kasvattipojan, sukulaisten ja muiden yksityishenkilöiden lisäksi rahaa saivat Evankeliumiyhdistys, Suomen Lähetysseura sekä Helsingin kaupunkilähetys. Lapinjärven Kappelbyn kansakoulu sai 5000 markkaa, sisältäen ehdon, että kyseisen koulun opettaja sai nauttia puolet lahjoituksen vuotuisista koroista, mutta tämän tuli olla tunnettu kirkolliseksi luterilaiseksi. Pääkaupungin köyhät lesket ja turvattomat lapset saivat samansuuruisen summan niin, että korot jaettiin vuosittain näille hädänalaisille. Eläinlääketieteellisiä kirjoja sisältävän kirjastonsa hän lahjoitti Suomen lääkintöhallitukselle asettaen ehdon, että mikäli Suomeen perustetaan eläinlääkärikoulu tulisi kirjasto luovuttaa sille.

Johannes Silfvast (1867-1932), juutalaisen kauppiaan poika, 
tuli Silfvastin kasvattipojaksi. Hänestä tuli sittemmin lääkäri 
sekä silmätautiopin dosentti. Helsingin yliopisto: Opettajat ja virkamiehet vuodesta 1828, II L-Ö. 1925.

Hautajaiset olivat 17. tammikuuta 1891 runsaan saattoväen voimin. Paikalla oli muun muassa Evankeliumiyhdistyksen johtokunta. Tilaisuudessa luettiin myös Ira D. Sankeyn laulu "Jesuksen syliin turwaan", jota Silfvast oli kuolinvuoteellaan pyytänyt useasti hänelle laulamaan tai lukemaan. Hautaa täytettäessä laulettiin yhdessä Siionin kanteleen laulu "Täältä puolehen ylhäisen maan". Seppeleen laskijoista mainittiin erikseen kasvattipoika Johannes, mutta samalla todettiin, ettei moni ollut tuonut seppelettä, sillä he muistivat Silfvastin usein moittivan sellaista tuhlaavaista tapaa. Saman päivän iltana pidettiin Evankeliumiyhdistyksen Helsingin rukoushuoneella päivän merkityksen johdosta sekä ruotsin- että suomenkieliset raamatunselitystilaisuudet, joista kumpikin oli täynnä kuulijoita. Mainitaan muuten useiden juutalaisten osallistuneen hautajaisiin, mistä voinee päätellä, ettei hänen heidän parissaan tekemä evankelioimistyö ollut aiheuttanut katkeruutta.

Unohdettu pioneeri?

Oheinen väliotsikko voi olla liioiteltu. Kyllä näet Silfvast on mainittu erinäisissä historiaesityksissä. Kuitenkin ajatellessani niin sanottua kollektiivista muistia ajattelen, että vain harva tietää Silfvastin roolin liikkeen historiassa. Liki kaikki evankeliset ja monet muutkin tietävät liikkeen isän Hedbergin. Moni tietää ainakin nimeltä Evankeliumiyhdistyksen ensimmäisen yliasiamiehen Johannes Bäckin, osa myös hänen rukouskirjansa Muukalaisten kotielämä. Nordlundistakin muistetaan ainakin hänen laulunsa Mun kanteleeni kauniimmin, vaikka hänen roolinsa Evankeliumiyhdistyksen perustamisessa olisi vieraampi.

Mutta moniko tietää edes Silfvastin nimen? Syytä olisi, vaikka Satakunta -lehdessä sanottiin, siitä huolimatta että hänen mainittiin olevan tunnetun kristillisissä piireissä, että hän "ei tosin kuulunut noihin maamme suuriin älyniekkoihin, joiden nimiä Suomen historiassa säilytetäään. Hän oli noita hiljaisia maassamme, jotka työskentelevät huomiota herättämättä". 

Juuri hänen aivoissaan syntyi Evankeliumiyhdistyksen aihio, ja hänen itsenäisesti alkamansa työ antoi sille hyvän pohjan. Lisäksi hän täydentää äskeistä pappislistaa maallikkona, joka maallisen työnsä ohessa omistautui myös Jumalan valtakunnan työlle. Evankelisessa liikkeessä on aina ollut paljon maallikkosaarnaajia ja muita maallikkovaikuttajia, mutta silti pappien rooli on ollut monia muita herätysliikkeitä suurempi. Siksi on mielestäni merkityksellistä, että liikkeen keskusjärjestön synnyn primus motor on ollut maallikko.

Näin Evankeliumiyhdistyksen juhlavuonna olisi syytä siis muistella Silfvastiakin. Hänen muistoaan voi kunnioittaa esimerkiksi lukemalla tuon mainitun Uusi käsky -artikkelin, joka ainakin oman silmäilyni perusteella sisältää runsaasti ajatonta sisältöä ja rohkeitakin kannanottoja, kuten esimerkiksi pohdinnan lasten ehtoolliselle osallistumisesta. Toisaalta, jos arvostat enemmän hänen työtään eläinlääkärinä, niin etsi käsiisi opas hevosten kengittämiseen.

Päätän tämän kirjoituksen raamatunlauseeseen, jolla Silfvast aloitti Uusi käsky -artikkelinsa. Se on pätkä Johanneksen evankeliumiin kirjoitetusta jäähyväispuheesta, joka Silfvastin mielestä jokaisen kristityn tulisi osata ulkoa sanasta sanaan. Oheista lainausta siitä voinee pitää Silfvastin hengellisenä testamenttina:

"Uuden käskyn minä teille annan, että te rakastaisitte teitänne keskenänne, niinkuin minä teitä rakastin, että te myös toinen toistanne rakastaisitte." (Joh. 13:34).

Lähteet

J[ulius]. E[ngström].: Anders Silfwast. Kotimatkalla 1892. Verkkoversio: 01.01.1892 Kotimatkalla - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Helsingin kirjeitä. Satakunta nro 8, 22.1.1891. Verkkoversio: 22.01.1891 Satakunta no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lauri Koskenniemi: Sanansaattajia. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys kolportööritoimensa valossa 1873-1900. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Helsinki 1964. 

Anders Silfvast: Uusi käsky. Kotimatkalla 1891. Verkkoversio: 01.01.1891 Kotimatkalla - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kirkot kahdelle kielelle - esimerkkeinä Kemiö ja Sauvo

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Mikäli kuljette joskus itäisellä Uudellamaalla ja piipahdatte Lapinjärven kunnassa saatatte kirkkomaalla kohdata erikoisen näyn. Kaksi kirkkoa seisoo vastapäätä toisiaan, ovelta ovelle ei pitkäjalkaisen tarvitse montaa harppausta tehdä. Erikoiselle ratkaisulle löytyy selityksensä historiasta. Suurempi, 1746 valmistunut on tehty alkujaan seurakunnan ruotsinkielisten ja pienempi 1744 valmistunut suomenkielisten kirkoksi. Järjestelmä oli ollut olemassa jo 1600-luvulta asti, mutta 1742 salaman aiheuttama tulipalo tuhosi molempien kirkkojen edeltäjät. Nykyään kirkkoja käytetään eri aikoina vuodesta eikä kielellinen jako enää mene rakennuksittain.

Puut peittävät ikävästi, mutta kuten näkyy on vasemmalla pieni 
Lapinjärven suomalainen kirkko ja oikealla ruotsalainen kirkko.
Kellotapuli on yhteinen. Kuva Wikimedia Commons.

Kyse ei kuitenkaan ollut alkujaan vain lapinjärveläisestä erikoisuudesta. Monilla nykyisen Suomen alueen paikkakunnilla asui jo ammoin sekä suomen- että ruotsinkielistä väestöä. Luterilaisuuden korvattua valtakunnassa katolilaisuuden tuli muutoksia myös jumalanpalvelukseen. Vaikka osa jumalanpalveluksesta oli ollut kansankielellä jo aiemmin, saarna mukaan lukien, muuttui nyt liturgia kokonaisuudessaan kansankieliseksi ja saarnasta tuli keskeisempi ja siten isompi osa jumalanpalvelusta.

Haasteen tämä muodosti niillä seuduilla, joissa oli kahdenkielistä kansaa. Näin oli varsinkin Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rannikkoseuduilla. Ruotsinkielisenemmistöisilläkin paikkakunnilla saattoi asua huomattava määrä suomenkielisiä, ja toisinpäin. Erilaisia ratkaisuja asian suhteen tehtiin varmaan jo aiemmin, mutta viimeistään Pietari Brahen kenraalikuvernöörikausina (1637-1641 ja 1648-1654) annettiin määräys järjestää suomenkielisiä jumalanpalveluksia myös ruotsinkielisissä seurakunnissa, jos seurakunnan alueella suomenkielisiä asui.

Helppo ratkaisuhan oli viettää erikielisiä jumalanpalveluksia peräkkäin samassa kirkossa. Maalaisyhteisöissä tämä muodosti kuitenkin ongelman. Monien kirkkomatka oli pitkä, ja esimerkiksi kartanoista saattoi ruotsinkielinen isäntäväki tehdä kirkkomatkan yhdessä suomenkielisen palvelusväen kanssa. Siinä sitten odotettiin puolin ja toisin ennen kuin päästiin kotimatkalle. Ehkä piipahdettiin kirkonkylän krouvissa ja kirkkomatka muuttuikin ryyppyreissuksi. Niinpä ei ole ihme, että etsittiin ratkaisuja, joilla jumalanpalvelukset voitaisiin pitää yhtä aikaa, ja siihen tarvittiin erilliset kirkkotilat.

Christer Kuvaja on artikkelissaan luetteloinut niitä paikkakuntia, joille rakennettiin suomenkielinen kirkko ruotsinkielisen rinnalle. Monet näistä kohosivat 1600-luvulla, jotkut 1700-luvulla, mutta osalla on voinut olla vanhempia edeltäjiä. Uudellamaalla tällaiset löytyivät Pyhtäältä, Pernajalta, Lapinjärveltä, Porvoosta, Sipoosta, Helsingin pitäjästä eli nykyiseltä Vantaalta, Espoolta, Kirkkonummelta ja Siuntiosta. Varsinais-Suomesta Kuvaja mainitsee Paraisen ja Kemiön sekä Keski-Pohjanmaalta Kaarlelan. Näistä Lapinjärvellä, Porvoossa ja Paraisilla nuo kirkkotilat ovat yhä olemassa. Lisäksi hän alaviitteessä mainitsee Uudenmaan Tenholan sakastissa pidetyn suomenkielisiä jumalanpalveluksia ja että Varsinais-Suomen Sauvossa oli puukirkko, jossa pidettiin palveluksia molemmilla kielillä.

Nyt ajattelin luoda pikaisen silmäyksen kahteen esimerkkitapaukseen Varsinais-Suomessa. Nostan esille sekä Kemiön että sen naapurista Kuvajan sivuuttaman Sauvon.

Kemiö

Kemiön suomenkielinen väestö oli ollut keskiajalla ja pitkän aikaa uudellakin ajalla niin vähälukuinen, ettei edellytyksiä omalle kirkolle ollut. 1600-luvun alkupuolella monet täkäläiset miehet joutuivat kuitenkin väenotoissa tappelemaan 30-vuotiseen sotaan Saksanmaalle ja alueella koettiin paikoin työvoimapulaa. Niinpä seudulle alkoi muuttaa työn perässä suomenkielistä väestöä sisämaasta muodostaen merkittävän vähemmistön.

Ei ole tiedossa, milloin suomenkieliset saivat oman kirkon, mutta viimeistään 1651 sellainen oli olemassa. Se oli kuitenkin ilmeisesti huonokuntoinen tai muuten sopimaton tarkoitukseensa, sillä 1664 rakennettiin hirsistä uusi suomalainen kirkko, joka kohosi kirkkotarhan luoteiskulmaan lähelle Kemiön 1400-luvulla valmistunutta kivikirkkoa. Kustannuksissa oli mukana koko pitäjä. Kirkko rakennettiin ajan yleisen tavan mukaan suoraan maan päälle ilman kivijalkaa, mistä seurasi myöhemmin ongelmia. 1700-luvun alussa rakennus sai paanukaton ja 1733 takorautaisen tuuliviirin.

Tämä 1400-luvulla rakennettu Kemiön kirkko sai 1600-luvulla 
naapurikseen puukirkon. Kuva Wikimedia Commons.

Rakennustavan vuosi alimmat hirsikerrat painuivat vähitellen maahan ja mätänivät. 1700-luvun puolivälissä harkittiin kyllä kirkon nostamista ja alimpien hirsikertojen vaihtoa, jopa kivijalan rakentamista mietittiin, mutta toimeksi ei vain saatu.

Myös uuden kirkon pykäämisestä oli juttua, ja 1760 turkulaisen rakennusmestari Isak Olinin kanssa tehtiinkin asiasta sopimus. Tarkoitus oli, että Olin tekisi samanlaisen kirkon kuin millaisen oli juuri rakentanut Västanfjärdiin, mutta jostain syystä sopimus purettiin jo ennen töiden aloittamista.

1775 oli tuolloin jo yli satavuotias kirkko niin kehnossa kunnossa, ettei sitä kannattanut alkaa korjaamaan. Jokin ratkaisu oli kuitenkin löydettävä. Ilmoille nousi ehdotus, että rakennus kokonaan hylättäisiin ja kivikirkon asehuone sisustettaisiin suomalaisten jumalanpalveluskäyttöön. Tähän suhtauduttiin kuitenkin nihkeästi, sillä tila oli pimeä ja tarpeen varastona. Uudella kirkollakin vielä palloteltiin, mutta se sai pahan vastaiskun piispan kerrottua piispantarkastuksessa 1777, että kuninkaallinen asetus oli hiljan kieltänyt puukirkkojen rakennuksen.

Huonokuntoinen puukirkko myytiin sitten huutokaupalla ja sen ostivat luutnantti Bernt Aminoff ja kirkkoherra C.G. Weman. Se jäi kuitenkin seisomaan paikalleen aina siihen heinäkuun 1781 iltapäivään asti, jolloin Kaisa Matssdotterin mökissä syttynyt tulipalo laittoi sen tarulle lopullisen pisteen. Tuli levisi mökin olkikatolle, mistä tuuli vei sen kohti kirkkoja. Suomalainen kirkko roihahti ensimmäisenä liekkeihin ja sen jälkeen tuli levisi myös kivikirkkoon.

Kivikirkko kärsi isoa vahinkoa, sillä sen puiset kattorakenteet tuhoutuivat kokonaan, iso osa sisäseinien ja holvien rappauksista lojui murskana lattialla ja kiinteä sisustus oli palanut poroksi lukuun ottamatta pelastettua irtaimistoa. Seinät ja holvit kuitenkin olivat kestäneet kuumuuden sortumatta. Tilanteen ollessa tämä ja pääkirkon vaatiessa pikaista kunnostusta ei ole ihme, ettei sisustuksineen päivineen palanutta suomalaista kirkkoa alettu jälleenrakentaa.

Sen sijaan päätettiin nyt kunnostaa se asehuone kirkoksi, kuten oli joskus tuumittu. Se tosin oli laajennuksenkin jälkeen pieni, joten sisustuskin vaati kekseliäisyyttä. Alttari sijoitettiin pohjoisseinälle ja tiilestä muurattu saarnatuoli sen yläpuoliselle seinälle. Sinne johtavat portaat hakattiin runkohuoneen kiviseinään. Koillisnurkasta saatiin kaiteilla osa sakastiksi ja kirkkokansaa varten saatiin miesten puolelle mahtumaan viisi ja naisten puolelle kuusi penkkiä, lisäpaikkoja toi takaseinälle pykätty lehteri. Gesterbyn omistanut turkulaiskauppias Matts Augustin lahjoitti 1787 kirkkotilaan alttaritaulun.

Matts Augustin 1787 lahjoittama taulu 
muistuttaa ajasta, jolloin kirkon asehuoneessa 
toimi suomalainen kirkko. Kuva Wikimedia Commons.

Tilassa pidettiin suomenkielisiä jumalanpalveluksia vuoteen 1881 asti, jolloin tilan puute oli muuttunut ylitsekäymättömäksi. Suomenkieliset palvelukset siirrettiin varsinaisen kirkon puolelle ja asehuoneen kirkkotilaa käytettiin jatkossa rippikirkkona.

Sauvo

Naapuristaan Kemiöstä poiketen Sauvossa oli suomenkielinen enemmistö. Tosin myös ruotsinkielinen väestö oli huomattavan kokoinen, sillä kun 1650-luvulla Turun akatemiassa mietittiin professorien palkkaseurakuntia halusi Nicolaus Nycopensis itselleen juuri Sauvon perustellen asiaa heikolla suomen kielen taidollaan. Kirkkoherra saattoi siis ajatella pärjäävänsä Sauvossa pelkällä ruotsilla alemman papiston hoitaessa suomenkieliset tehtävät.

Tännekin kohosi jossain vaiheessa suomalaiseksi kirkoksi kutsuttu puurakennus. Sen tarkka valmistumisaika ei ole tiedossa, mutta ilmeisesti se oli rakennettu jo 1500-luvun puolella päätellen siitä, että se oli 1650-luvulla jo huonokuntoinen. 1654 teki näet Sauvon pitäjänkokous päätöksen rakentaa uusi puukirkko.

Myös Sauvon 1472 valmistunut kirkko sai viimeistään 
1600-luvulla puisen naapurin. Sen sijaintia ei tiedetä.
Ainakin kuvassa näkyvä hautausmaan portti valmistui vasta
1700-luvun lopulla. Kuva Wikimedia Commons.

Työhön päästiin keväällä 1656 heti maan paljastuttua. Työtä johti Johan Lindelöf ja rakennusmestarina toimi nikkari Jören, jolla oli apunaan jokaisesta seurakunnan yökunnasta kutsutut taitavat kirvesmiehet. Jokainen talo pitäjässä oli velvoitettu antamaan viisi syltä pitkän tukin, kolme lautaa sekä 15 naulaa manttaalia kohden. Samana kesänä kirkko nousi salvokseensa ja katettiin seuraavana vuonna.

Kemiöön verrattuna erilaisista kielisuhteista kertoo, että puukirkko oli alusta alkaen liian pieni suomalaiselle seurakunnalle. Kirkkoon pitikin heti valmistumisen jälkeen tehdä lehteri, jonka ainekset kerättiin jälleen pitkin pitäjää. Tilanahtaus johti siihen, että puukirkossa pidettiin vuoroviikoin jumalanpalvelus jommallakummalla kielellä, ruotsiksi tai suomeksi. Kivikirkko oli kuitenkin ainakin aluksi ensi sijaisesti ruotsinkielisten päätellen jo siitäkin, että 1600-luvun sisustuksessa esiintyvät tekstit ovat kauttaaltaan ruotsinkielisiä, minkä jokainen kirkossa vieraileva voi omin silmin havainnoida.

Aivan sovulla vuorojen jako ei sujunut. Kivikirkko suurempana ja komeampana veti puoleensa varsinkin suurina kirkollisina juhlapyhinä. Niinpä piispa Isak Rothovius oli säätänyt jo edellisen puukirkon aikaan 1652, että kirkollisina juhlapäivinä pidetään kivikirkossa kaksi jumalanpalvelusta, ensin suomeksi niin aikaisin aamulla, että tilaisuus päättyisi ennen yhdeksää, jolloin alkaisi ruotsinkielinen palvelus. Jos suomenkieliset eivät pysyisi aikataulussa pitäisi piispan mukaan palata vanhaan käytäntöön eli ilmeisesti vuorotteluun. Näin sitten taisi käydäkin, sillä ainakin 1698 tiedetään suomenkielisen joulukirkon olleen puukirkossa.

1600-luvulla valmistuneen saarnatuolin tekstit 
kertovat osaltaan siitä, että kivikirkko oli Sauvossa 
ensi sijassa ruotsinkielisten. (Tosin teksti Kristus-hahmon yläpuolella 
latinaa ja merkitsee 'Maailman Vapahtajaa' .Kuva itse otettu.

Ehtoollisjumalanpalvelukset toivat omat haasteensa. jo 1658 pitäjänkokous tosin oli jo toivonut, että suomalainen seurakunta voisi viettää aina ehtoollista kivikirkossa, sillä heidän määränsä oli ruotsinkielisiä suurempi ja siten ehtoolliseen kuuluva tutkinta olisi sujuvampaa siellä kuin ahtaassa puukirkossa.

Ehtoollistarpeiden kuljetuksestakin saatiin ongelmia aikaan. Seurakunnan vanhimpien mielestä oli sopimatonta, jos pappi kulkisi ulkona ehtoollismalja kädessä avoimen taivaan alla tuulessa ja sateessa. Niinpä 1661 säädettiin, että lukkari kuljettaa messukasukan, viinillä täytetyn ehtoolliskalkin eli maljan sekä öylättiastian sakastista puukirkkoon. Pappi puki kasukan päälleen puukirkon alttarilla ja jakoi ehtoollisen ja jumalanpalveluksen jälkeen lukkari vei varusteet taas kivikirkon sakastiin. Pelättiinköhän katolisen kulkueen vaikutelmaa, jos pappi itse olisi kulkenut messupuvussaan? Olipa ainakin lukkarilla puuhaa.

Aivan kiveen hakattua ei näytä olleen kummassa jumalanpalveluksessa tuli kunkin käydä, vaikka talojen penkkipaikoilla pyrittiinkin valvomaan kaikkien säännöllistä jumalanpalveluselämää. Muuten vuonna 1698 olisi kolmen upseerin, kapteeniluutnantti Arvid Fågelhuvudin, luutnantti Henrik Johan Rosenlewin ja vänrikki Johan Winterin puolustus ollut outo ja kaukaa haettu. 

He olivat näet jättäneet väliin pitkän joulupäivän jumalanpalveluksen ja sen sijaan hummailleet Kirkonkylässä. Fågelhuvud ja Rosenlew yrittivät puolustautua sanomalla olleensa puukirkon suomenkielisessä jumalanpalveluksessa, mutta silminnäkijät kertoivat heidän saapuneen vasta saarnan puolivälissä, juttelivat lehterin portailla koko saarnana ajan ja häipyivät heti saarnan jälkeen. Winter taas sanoi, että hevonen oli aiheuttanut hänelle haavan päähän eikä hän siksi voinut tulla kirkkoon. Oikeuden mukaan haava, joka mahdollistaa ryyppäämisen ei estäne saarnan kuuntelua, joten Rosenlew ja Fågelhuvud saivat 25 hopeatalarin sakot ja Winter 8 päivää vesileipävankeutta.

Nykyään Helsingin Seurasaaressa oleva Karunan vanha kirkko 
vähensi osaltaan Sauvon kirkon ruotsinkielisten jumalanpalvelusten 
tarvetta. Wikimedia Commons.

Pitäjän kielisuhteet muuttuivat vähitellen yhä enemmän suomenkielisten eduksi, minkä lisäksi Karunan 1685 valmistunut puukirkko vähensi Kirkonkylän ruotsinkielisten palvelusten tarvetta pitäjän ruotsinkielisten keskittyessä yhä enemmän Karunan suunnalle, missä sielläkin suomenkieliset olivat enemmistö jo 1730-luvulla. Niinpä puukirkko Kirkonkylässä jäi pikkuhiljaa tarpeettomaksi ja se purettiin 1700-luvun lopussa. 

Molempien kieliryhmien jumalanpalvelukset pidettiin siitä pitäen Sauvossa kivikirkossa ja ruotsinkielisten palvelusten määrä hiipumistaan hiipui, vaikka ne jatkuivatkin Sauvon kirkossa vielä pitkään. Vuoden 1892 kirkonkokouksessa vuotuiset ruotsinkieliset palvelukset vähennettiin kahdeksaan,  1910-luvulla niitä oli enää muutama vuodessa ja 1930-luvun alussa ne loppuivat kokonaan. 1936 yritettiin vielä järjestää ruotsinkielinen rippi ja ehtoollinen, mutta kun ketään ei tullut paikalle luovuttiin niistä kokonaan. Karunassa pidettiin säännöllisiä ruotsinkielisiä palveluksia tämän jälkeen vielä muutama vuosikymmen. Isoäitini isä oli yksi heistä, jotka näihin palveluksiin osallistuivat.

Karunan nykyinen, 1910 valmistunut kirkko on tuttu 
kirjoittajan esivanhemmille kielestä riippumatta, mutta 
täällä kirjoittajan isoäidin isä osallistui vielä sotien jälkeen 
ruotsinkielisiin jumalanpalveluksiin. Kuva Wikimedia Commons.

Kadonneet kirkot, kadonnut maailma

Mitä tästä jäi käteen? Kumpikin tässä tarinassa mainituista puukirkoista on kadonnut, eikä ole ainakaan tiedossani säilyikö niiden sisustusta. Mitään Lapinjärven kirkkojen tapaista muistomerkkiä aikakaudesta ei siis ole jäljellä. Miksi kerroin juuri näistä kahdesta kirkosta?

Yksi syy on se, että nämä paikkakunnat ja niiden kivikirkot ovat itselleni tuttuja. Samalla ja osin tähän tuttuuteen kietoutuen minua kiehtoo se mennyt maailma, josta näiden kirkkojen olemassaolo kertoo. Ne kertovat ajasta, jolloin koko väestön säännöllinen kirkossa käynti oli osa yhteiskunnan järjestystä, jolloin kansankielinen julistus nousi yhä keskeisemmälle sijalle ja jona eri kieliryhmien keskinäiset suhteet vaihtelivat voimakkaasti. Sauvon osalta voi myös nähdä, että vaikka alue oli silloin Ruotsin hallussa saattoi ruotsinkielisyys joillain seuduilla hiipua suomen eduksi.

Jos siis tosiaan piipahdat joskus Lapinjärvellä voit nähdä muistomerkin menneeltä ajalta, jolloin kansa virtasi maalaispitäjissä kahteen kirkkoon kuulemaan Herran sanaa kukin omalla äidinkielellään. Monin paikoin tuo tarina pitää sisällään kateutta ja kiistelyä, mutta tavoitetta voi pitää silti ihailtavana.

Lähteet:

Alifrosti, Kari & Luoto, Jukka: Sauvon historia I. 1990.

Asplund, Henrik & Suistoranta, Kari: Kemiön suurpitäjän historia I. 1997.

Kuvaja, Christer: Finska kyrkor i svenska församlingar – den finskspråkiga minoriteten i Nyland och Egentliga Finland ca 1721–1850. Historiska Samfundet i Åbo 2012. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/118629/Finska%20kyrkor%20i%20svenska%20f%C3%B6rsamlingar.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Lajinsa ensimmäinen - Sleyn ensimmäisen kolportöörin A.O. Sundholmin traaginen tarina

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

ALBERT OSKAR SUNDHOLM (1835-1876)

Jollain alalla ensimmäisenä oleminen kantaa muassaan tiettyä hohtoa. Useinhan listataan alansa ensimmäisiä, ja ensimmäiset muistetaan historiikeissa. Kuitenkin sillä saralla voi olla omat taakkansa. On oltava pioneeri, joka raivaa entuudestaan kulkematonta tietä. On ensimmäisenä koettava vastuksia, joihin muut eivät ole voineet edelläkävijää valmistaa. Ja toisaalta epäonnistuminen uhkaa leimata koko sitä työalaa, jolle pioneeri on antautunut.

Tästä taakasta tämänkertainen päähenkilömme tiesi paljonkin. Albert Oskar Sundholm ponnisti vaikeista olosuhteista ja päätyi Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (Sley), evankelisen herätysliikkeen kattojärjestön, ensimmäiseksi palkatuksi maallikkosaarnaajaksi. Useimmiten historiikeissa nousee kuitenkin korkeammalle sijalle vähän hänen jälkeensä palkattu Gustaf Wilhelm Rask, jos kumpikaan mainitaan. Tämä johtuu osin siitä, että Sundholmin saarnaura noissa kuvioissa jäi lyhyeksi ja jälkimaineeltaan vaikeaksi. Kuitenkin Sundholm puutteineenkin suoritti arvokkaan pioneerityön. Siksikin koen, että hänen tarinansa on kertomisen ja muistamisen arvoinen.

Albert Oskar Sundholm (1835-1876) koki 
kovia jo lapsuudessaan orpouden ja fyysisen 
heikkouden vuoksi. Näitä lähtökohtia muistaen 
voi oikeastaan ihmetellä, miten hänestä tuli 
niinkin hyvä julistaja ja aktiivinen kiertäjä kuin 
mitä hän oli. Hemåt 1928.

Orpopojan tie taivastien kulkijaksi

Albert Oskar Sundholm syntyi 12. marraskuuta 1835 Turussa köyhän kodin lapseksi kirjapainotyöntekijä Gustaf Jakob Sundholmille ja tämän vaimolle Elisabethille. Lapsia oli yhteensä neljä. Jo 8-vuotiaana poika jäi täysin orvoksi ja hienotaonta-seppämestarin (Klensmeds-Mästaren) Jonas Rosenbergin holhoukseen yhdessä sisarustensa Harald Leonardin, Konrad Gustaf Fredrikin sekä Theresia Gustafvan kanssa. Hän ei saanut holhoojaltaan uskonnollista kasvatusta eikä se ainakaan hänen mielestään muutenkaan ollut kovin kehittävää laadultaan, vaan tähtäsi lähinnä siihen, että poika saisi maailmalta hankittua leipänsä.

Niinpä Sundholm lähtikin, opittuaan ensin kirjoittamisen ja laskennon alkeet sekä kehnohkon kristinopintaidon sepälle oppiin. Nyt ilmeni kuitenkin, ettei hänen terveytensä kestänyt niin raskasta työtä ja hänen oli jätettävä se. Nyt oli hänen etsittävä itselleen toisenlainen leipäpuu, ja osoittautui, että juuri nuo lukemisen ja laskennon taidot olivatkin niitä, joitten avulla olisi omaa elämänuraa lähdettävä rakentamaan. Sitä ennen oli edessä monta vuotta erinäisissä toimissa.

Vuoden 1856 tienoilla Sundholmin elämässä tapahtui käänne, joka määritti hänen loppuelämänsä suunnan. Hän koki hengellisen herätyksen vähän päälle parikymppisenä.  Sanansaattaja-lehden muistokirjoitus maalailee tämän väkeväksi oman syntisyyden tunnoksi ja sitten armon evankeliumin kirkastumiseksi, mutta se lienee enemmän yleisluontoinen kuin tarkka kuvaus juuri Sundholmin herätyksestä. Yhtä kaikki, mies oli nyt saanut voimakkaan kristillisen vakaumuksen.

Jean-Henri Merle d'Aubigné (1794-1872) oli 
sveitsiläinen protestanttipastori ja historioitsija,
jonka kirjoittamaa uskonpuhdistuksen historiikkia 
Sundholm ahmi tehdastyön taukohetkinä. 
Wikimedia Commons.

Entisestä sepänkisällistä lukumieheksi

Ilmeisesti hän oli jo alkanut harjaannuttaa lukutaitoaan, sillä nyt Sundholm alkoi aivan ahmia kirjallisuutta. Raamattua hän luki niin ahkerasti, että hän oppi pitkiä jaksoja Uudesta testamentista ulkoa. Syventääkseen ymmärrystään Raamatusta hän tutki lukemisensa tueksi Gezeliusten sekä Fjellstedtin selitysteoksia. Lisäksi hän luki paljon Lutherin teoksia. Kirkkohistoriakin kiehtoi häntä, ja ollessaan tupakkatehtaassa töissä hän luki taukojen aikana hiljan ilmestynyttä sveitsiläisen Merle d'Aubignen kirjoittamaa uskonpuhdistuksen historiaa. Ei yllättäne, että tässä kohtaa blogistin sydän sykkii lämpimästi tälle nuorelle lukutoukalle.

Sundholm meni naimisiinkin, ilmeisesti 1860-luvun alussa, Amanda Blondina Aulénin kanssa. Liitosta syntyi viisi lasta, Oskar Konstantin 1863, Anna Blondina 1866, Albert Johan 1868, Axel Wilhelm 1872 sekä August Emanuel 1875. Vaimo joutui vuosien varrella koville pitäessään talouden pystyssä miehen ollessa jopa toisella puolella Suomea pitkiä aikoja, kuten myöhemmin ilmenee.

Amanda Blondina Sundholm (o.s. Aulén) sai 
kantaa raskaan kodin ylläpitämisen taakan 
miehensä saarnamatkojen aikana ja lopulta 
viiden lapsen yksinhuoltajana. Silti hän ei 
ilmeisesti järkkynyt omassa uskossaan ja eli 
varsin iäkkääksi. Hemåt 1928.

Sundholm sananjulistajaksi

Jossain kohtaa 1860-lukua Sundholm muutti Helsinkiin, kirjeistä päätellen viimeistään 1866. Siellä hän työskenteli tehtaassa ja lueskeli kirkkohistoriaa, mutta mieli kaipasi hengelliseen toimintaan. Pian hän saikin tutustua eläinlääkäri Anders Silfvastiin. Tällä oli Sundholmiin suuri vaikutus, ja pian Sundholm hänen myötävaikutuksestaan alkoi pitää hengellisiä puheita sekä liikkua saarnamatkoilla levittäen Silfvastin Ruotsista hankkimia Lutherin sekä muiden kirjoja. Näistä yleisimpiä olivat Lutherin Kirkkopostilla, Huonepostilla sekä Galatalaiskirjeen selitys, kaikki nämä ruotsinkielisinä, minkä lisäksi hän levitti Prätoriuksen Hengellistä aarreaittaa. Sundholmin äidinkieli näet oli ruotsi. Kirjojen myynnissä auttoi paljon Sundholmin oma lukuharrastus, sillä hän tunsi myymiensä kirjojen sisällön ja osasi siksi suositella niitä taitavasti.

Muistokirjoituksen arvio Sundholmista puhujana ei ole mairitteleva. Hänellä ei kuulemma ollut varsinaista puheenlahjaa, vaan hänen ilmaisunsa  (muistokirjoituksessa 'ulospuhuntansa', hauskasti sanottu) oli jokseenkin kankeaa, katkonaista ja toistelevaa. Hän ei myöskään osannut pitäytyä tiukasti puheena olevaan Raamatun tekstiin vaan puhe lähti helposti liian laveaksi ja ajatuksenjuoksultaan vaikeasti seurattavaksi. Näissä haasteissa blogisti muuten jälleen kokee sielujen sympatiaa. Kuitenkin hänen puutteitaan paikkasi hänestä paistava uskonvarmuus, pitäytyminen siinä minkä katsoi totuudeksi sekä into, jolla hän tahtoi johdattaa ihmisiä Kristuksen luo ja pitää heidät hänen yhteydessään. Nämä puolet hyvittivät monta vikaa, minkä lisäksi osa puutteista hävisi tai kohentui kokemuksen myötä.

Anders Silfvast (1829-1891) oli Lapinjärveltä 
syntyisin ollut eläinlääkäri, jonka rooli Suomen 
Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen syntyvaiheisssa 
oli keskeinen. Hänellä oli myös läheinen suhde Sundholmiin, 
jonka julistustoimintaa hän edisti. Kotimatkalla 1892.

Silfvast oli evankelisen herätysliikkeen miehiä. Oliko Sundholm ollut kyseiselle liikkeelle tuttu jo Turussa on minulle tietämätöntä, mutta nyt hän ainakin pääsi sisäpiiriin. Hän kirjoitti liikkeen oppi-isälle Fredrik Gabriel Hedbergille Helsingistä kirjeitä tämän seurakuntaan Kemiöön, ja Hedberg julkaisi ainakin yhden näistä kirjeistä lehdessään Kristillisissä Sanomissa. Myöhemmin Sundholm vieraili Hedbergin luona Kemiössä henkilökohtaisestikin yhdessä saarnaaja- ja opettajatoverinsa Gustaf Roosin kanssa.

Sundholm oli näet vuoden 1870 tienoilla tehnyt saarnamatkoja myös itäisellä Uudellamaalla aina Lapinjärvellä asti, ja maaliskuussa 1871 hän muutti kyseiselle paikkakunnalle pysyvästi saatuaan itselleen kiertokoulunopettajan pestin. Tässä oli ehkä ollut apua Silfvastista, sillä hän oli kotoisin Lapinjärveltä. Tuo pieni paikkakunta oli tuohon aikaan evankelisuuden kannalta merkittävä ja sieltä lähti maailmalle useampikin saarnamies. Sundholmilla oli ratkaiseva vaikutus esimerkiksi Gustaf Roosin veljen Johanneksen uskonnäkemyksen muotoutumiseen. Lisäksi Sundholm kävi julistamassa lähikunnissa Myrskylässä, Pernajassa sekä Ruotsinpyhtäällä, missä uskoon tuli tuleva maallikkosaarnaaja Johannes Wirén. Saman seurakunnan kirkkoherra tosin antoi Sundholmille lempinimen "Lapinjärven villihenki". Myrskylän kirkkoherra sen sijaan pyysi häntä tulemaan toistekin.

Saarnatoiminnalle kaivattiin virallisempaa ilmettä ja viranomaisten hyväksyntää, ja tammikuun lopulla 1872 Sundholm suoritti Porvoon tuomiokapitulissa saarnalupatutkinnon, Porvoon ja Turun kapitulien luetteloiden mukaan toisena tuon uuden tutkinnon aikana. Ei hän siis voinut aivan kehno julistaja olla. Piispa kylläkin tutkinnon aikana huomautti, että Sundholmin oli syytetty arvostelevan pappien saarnoja, tosin kuulemma piispa olisi keskustelun aikana myöntänyt, että väärin opettavia pappeja saakin arvostella.

Gustaf Roos (1846-1918) oli 
yksi niistä Lapinjärveltä kotoisin 
olleista maallikkosaarnaajista, joiden 
kanssa Sundholm sai työskennellä ja 
kokea hengenyhteyttä. Nuorison ystävä nro 2/1910.

Pappeja Sundholm tosiaan toisinaan arvosteli, kärkevästikin jos katsoi tarpeelliseksi ja jopa jumalanpalvelusta seuranneiden hartaushetkien aikana. Lapinjärvellä puolestaan Sundholm sai yhdessä Silfvastin kanssa olla vaikuttamassa merkittävällä tavalla useamman sellaisen miehen uskonnolliseen kehitykseen, joista tuli ruotsinkielisiä maallikkosaarnaajia ja myöhemmin Evankeliumiyhdistyksen kolportöörejä eli maallikkosaarnaajia, jotka myivät samalla hengellistä kirjallisuutta.

Evankeliumiyhdistys syntyy ja Sundholmin saarnatoimi kasvaa

Silfvast näet oli merkittävässä roolissa evankelisuuden keskusjärjestön Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen synnyttämisessä yhdessä pappismies Kleofas Immanuel Nordlundin kanssa, jonka elämäntarinan yhteydessä olen kertonut noista yhdistyksen perustamisvaiheistakin: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-kleofas.html . Sundholm puolestaan seurasi tätä prosessia tarkkaan Silfvastin kautta, joka päästyään myöhään yöllä ensimmäisestä varsinaisesta yhdistyksen kokouksesta 1. joulukuuta 1873 kirjoitti heti Sundholmille kirjeen, jossa kertoi, kuinka "sisälähetysyhdistys eli varsinaiselta nimeltään Luterilainen Evankeliumiyhdistys on nyt perustettu".

Gustaf Wilhelm Rask (1822-1896) oli 
Sundholmin ohella ensimmäisiä Evankeliumiyhdistyksen 
kolportöörejä. Ungdomsvännen nro 8/1923.

Uuden yhdistyksen yhtenä tarkoituksena oli levittää luterilaista kirjallisuutta. Niinpä muodostyi kolportöörin virka. Kolportölrit olivat kiertäviä kirjakauppiaita, jotka siinä ohessa harjoittivat maallikkosaarnaajan tointa. Evankeliumihhdistyksen ensimmäiseksi kolportööriksi kutsuttiin sen johtokunnan päätöksellä 7.1.1874 Albert Oskar Sundholm. Palkaksi tuli 80 markkaa kuukaudelta. Seuraavan kuukauden aikana palkattiin kolportööriksi myös vaatturi Gustaf Wilhelm Rask, joka tuli suorittamaan yhdistyksen palveluksessa pitkän päivätyön. Lisäksi hämeenlinnalainen suutari Karl Gustaf Norrgren sai myöskin saarnalupakirjan, mutta kuoli ennen kuin ehti sitä käyttää. Tässä oli siis myöhemmin laajaksi kasvaneen toimintamuodon alku.

38-vuotias Sundholm tarttui innolla toimeen ja alkoi viralliset saarnamatkansa Uudellamaalla käyden ainakin Espoossa, Kirkkonummella ja Vihdissä. Jo saman vuoden keväänä hän matkasi myös Uudenmaan rajojen yli aina Viipuriin ja Pietariin asti. Kotiin  lähetetyt kirjeet kuitenkin näyttivät myös kolikon kääntöpuolen. Sairaus vaivasi, huoli kodista ja pienistä lapsista painoi mieltä ja varojen puutekin tuotti harmia. Viipurissa hän joutui pakenemaan koiralaumaa ja myöhemmin kelirikko esti häntä palaamasta suunnitelman mukaisesti kotiin. Ehkä nuo reissun paineet saivat hänet palaamaan erääseen vanhaan paheeseensa, sillä syksyllä 1874 hänet tavattiin juopuneena Lapinjärven markkinoilla. Tällä kertaa hän selvisi seurauksitta, mutta joka tapauksessa hairahdus ennakoi ongelmia.

Matkaan lähdettiin myös seuraavana vuonna, ja vielä pitemmälle. Aivan tarkkaa reittiä ei ole tiedossa, mutta ainakin hän kiersi ensin Satakunnassa käyden Tyrväällä, Huittisissa, Eurassa ja Punkalaitumella. Kotiin oli tarkoitus tulla toukokuussa. Kuitenkin Helsingistä tuli kirje, joka sisälsi ohjeen suunnata Porin seudulle ja sieltä vielä Etelä-Pohjanmaalle.  Siellä hän vieraili ainakin Vaasassa, Jurvalla, Kristiinankaupungissa ja Teuvalla, luultavasti myös Isossakyrössä ja Laihialla.

Eikä reissu tähänkään loppunut, sillä Kristiinankaupungissa hänet tavoitti uusi johtokunnan lähettämä kirje, jossa häntä kehotettiin jatkamaan aina Ouluun asti. Sieltä oli näet toivottu kolportööriä vieraisille, ja kesäaikaan oli helppo lähettää Sundholmille vesitse lisää kirjoja myytäväksi. Uusi idea olikin, että Sundholm palaisi viimeisellä laivalla ennen purjehduskauden päättymistä.

Evankeliumiyhdistyksen intoa pidentää matkaa on helppo ymmärtää. Yhdistys oli uusi ja tarmoa sekä käyttää sitä evankelisen liikkeen vahvistamiseen että uusien alueiden 'valloittamiseen' löytyi. Nyt oli vielä palkattuja maallikkoja siihen työhön, ja kun kerran Oulusta asti ihan vasiten kutsuttiin niin pitihän siihen vastata.

Työtaakan raskauttama

Näin oli tietysti helppo ajatella Helsingin kokoushuoneissa. Sundholm oli kuitenkin alkanut väsyä. Näin pitkät matkat olivat kuitenkin hänelle jotain uutta ja kuten muistamme, ei hänen terveytensä ollut niitä vahvimpia. Lisäksi hän joutui äidinkieleltään ruotsinkielisenä kulkemaan myös suomenkielisillä paikkakunnilla. Rask kiersi vain ruotsinkielisiä paikkakuntia, ilmeisesti Sundholmilta siis sujuivat molemmat kielet paremmin, mutta raskasta julistustyö itselle vieraammalla kielellä on varmasti silti ollut. 

13. kesäkuuta 1875 hän kirjoittikin Etelä-Pohjanmaan Teuvalta Silfvastille kirjeen. Jatkuva saarnaaminen ja keskusteleminen otti voimille. Mieli halasi jo päästä kotiin, olihan meneillään jo viides matkakuukausi. On epäselvää, lähettikö Sundholm koskaan tätä kirjettä, sillä se on löytynyt hänen saamiensa kirjeiden kanssa samasta nipusta. Tuliko hän sen kirjoitettuaan katumapäälle ja lähetti toisen, vai halusiko hän pitää itsellään kirjeen luonnoksen? Joka tapauksessa nämä muutamat otteet kirjeestä kertonevat työn luonteesta ja Sundholmin mielialoista:

 "---Kiitos kesäkuun 3. päivänä päivätystä kirjeestäsi. Sen sisältö ei kuitenkaan erityisesti minua kiinnostanut. Ystävillä ei ole oikeata käsitystä tilanteesta. Jos kukin ottaa ajatellakseen asiaa omalta kannaltaan, se nähdään toisessa valossa. Kuinka voisin kestää täällä yhtäpäätä syksyyn asti saamatta mitään vaihtelua? Vain se joka on sitä kokenut, tietää kuinka yksitoikkoista on yhtämittaa saarnata joka päivä ja kaksikin kertaa päivässä ja lisäksi vielä jatkaa keskustelujen muodossa, kun alituiseen on siirryttävä uuteen paikkaan. Tätä en sano kuin olisin tähän haluton, mutta kaikki on vajavaista niin kauan kuin sielu asuu näissä lihan majoissa. Kirjeesi luettuani todella masennuin.--- Ajattelin, että ystävät olisivat mielellään suoneet minun tulevan kotiin joksikin ajaksi , koskapa jo olen ollut neljä kuukautta matkalla ja tulen olleeksi viisi ennenkuin pääsisin kotiin. Totta on, että viipymiseni olisi yhdistykselle taloudelliseksi eduksi, mutta ei yhdistyksellä varmaankaan ole tarkoituksena näännyttää minua yhteen menoon. Nyt en varmaankaan kirjoita aivan oikeassa hengessä, sillä olen hieman kiihtynyt. Antakaa anteeksi se mikä on väärää. --- minulla on väkevä koti-ikävä, ja se minut luultavasti voittaa. Koti-ikävää on raskasta kestää. --- Ajattelen: tapahtukoon Jumalan tahto, mutta en ole nyt oikein selvillä, kuljettaako minua Jumalan tahto vai oma tahtoni. --- Jumala auttakoon minua ja meitä kaikkia pysymään lujina uskossa loppuun asti. Ystävät älkööt minuun pahastuko, sillä minäkin tahdon yhdistyksen ja yleistä parasta, mutta en niin täydellisesti, etten tahtoisi myös omaa parastani. ---"

Meni kirje perille tässä tahi toisessa muodossa niin lopputulemaksi jäi, ettei Sundholm mennyt Ouluun vaan kotiin. Johtokunnan päätöksen perusteella hän matkasi Pohjanmaalle uudemman kerran syksymmällä ja marraskuussa Silfvast saattoi jälleen kirjoittaa hänelle Pohjanmaalle. Vuoden lopulla hän kävi ainakin Kaskisissa, Jurvassa ja Vaasassa. Hänen onnistui matkallaan saada tilaajia vuoden 1876 alussa ilmestymisensä aloittaneille Evankeliumiyhdistyksen lehdille Sanansaattaja sekä Sändebudet, ja noista tilaisuuksista voi päätellä hänen käyneen ainakin Uudessakaarlepyyssä asti ja vuoden 1876 helmikuussa jopa Raahessa, missä hänen vierailunsa suuresti ilahdutti sikäläistä maallikkosaarnaajaa Johan Westerbackia,  muttei taaskaan, eikä itse asiassa koskaan, Oulussa.

Riitaa ja kohtalokas lankeemus

Jurvan seurakunnassa Sundholm oli joutunut riitoihin kirkkoherra J. Cederbergin kanssa. Alku oli mennyt hyvin, kirkkoherra oli antanut luvan seurojen pitoon ja kirjojen myyntiin, ja Lutherin kirjat tekivät hyvin kauppansa. Kuitenkin Koskimäen talossa pidetyissä seuroissa Sundholm oli mennyt arvostelemaan joitain pietistisiä kirjoja sanoen, että niitä lukeva "jää jotakin vaille". Ilmeisesti ainakin jokin näistä kuului Cederbergin lukemistoihin, sillä hän suuttui ja kijoitti asiasta jopa Morgonbladetiin, johon Evankeliumiyhdistys vastasi vastineellaan.

Pohjoisen matkalla paineet kävivät ilmeisesti turhan koviksi, ja Sundholm etsi jälleen helpotusta väkijuomista. Hänet nähtiin parikin kertaa juopuneena, joista yksi oli Vaasassa loppiaisen aikaan 1876. Tuolloin hänen kerrotaan käyttäytyneen kevytmielisesti ja sopimattomasti. Tuolloin Vaasassa toimi pappina Evankeliumiyhdistyksen tuleva johtaja Johannes Bäck, silloinen yhdistyksen asiamies. Hän kutsui jo poistuneen Sundholmin takaisin Vaasaan kuulusteltavaksi, jonka jälkeen hän ilmoitti asiasta johtokunnalle. Sundholm katui tapahtunutta kovasti ja kirjoitti asiasta Silfvastille, mutta johtokunta päätti kuitenkin välittömästi erottaa Sundholmin kolportöörin toimesta osin siksikin, että vastaavaa oli tapahtunut jo aiemmin pari vuotta sitten.

Johannes Bäck (1850-1901), Evankeliumiyhdistyksen
myöhempi johtaja, sai epäkiitolliseksi tehtäväkseen 
kuulustella Sundholmia ja ilmoittaa eteenpäin hänen 
hairahduksistaan. Ungdomsvännen nro 8/1923.

Johtokunnan reaktio oli sinänsä ymmärrettävä, varsinkin kun yhdistys oli nuori ja tarkkailun alla. Se ei varmasti kokenut itsellään olevan varaa pitää riveissään yleistä pahennusta aiheuttaneita työntekijöitä. Voi toisaalta miettiä, oliko yhdistys tehnyt voitavansa työntekijänsä tukemiseen. Itse asiassa eräs johtokunnan jäsenistä ehdotti vain määräaikaista erottamista, jolloin johtokunta alleviivasi sitä seikkaa, ettei kolportöörin toimi muutenkaan ollut vakinainen, vaan saarnalupa oli lyhyeksi määräajaksi annettu. Tämä nyt ei ihan tullut vastaamaan todellisuutta, sillä vain vähän Sundholmin valinnan jälkeen samoihin hommiin otettu Gustaf Wilhelm Rask jatkoi tehtävässä vuoteen 1896, kuolemaansa asti.

Sananpalvelijana loppuun asti

Sundholm jatkoi erottamisensa jälkeenkin puhujan ja kirjamyyjän tehtävissä, liekö vanha opettajanpesti mennyt alta vai polttiko kutsumus rinnassa niin väkevästi. Nyt hän teki sitä kuitenkin itsenäisesti, ja kirjansakin hän joutui ostamaan Evankeliumiyhdistykseltä käteisellä jälleenmyytäväksi. Kesällä 1876 hän kulki Viipurin tienoilla, Varkaudessa ja aina Kuopiossa saakka. Vaikeuksia kuitenkin riitti, ja viimeisessä kirjeessään vaimolleen hän kuvaileekin matkavaivojaan. Kirja-arkku on raskas eikä juuri kevene kirjallisuuden huonon menekin vuoksi. Kotiinpääsystä ei ole tietoa ja koska hän liikkuu vierailla seuduilla ei hänellä ole antaa vaimolleen mitään osoitetta, jonka avulla itse kuulisi kuulumisia kotoa.

Saatuaan viettää jonkun aikaa perheensä parissa lähti Sundholm käymään Kirkkonummella, jossa hän ennestään tunsi jonkun verran väkeä. Tällä matkalla hänet kohtasi punatauti ja 10. syyskuuta 1876 ajalliset vaivat olivat hänen osaltaan ohi. Perheenjäsenistä yksi,  12-vuotias vanhin poika Oskar Konstantin, ehti hänen luokseen. Kuoleva oli siunannut ja syleillyt poikaansa sekä anellut tätä kulkemaan Herran johdattamia teitä.

Sundholmin kuolema huomioitiin evankelisessa liikkeessä, vaikka saarnaura oli päättynyt kiusallisesti. Hänestä kirjoitettiin muistokirjoitus niin Sanansaattajaan kuin maallikkosaarnaaja Johan Westerbackin toimittamaan Nuorukaiseenkin. Westerbackin kirjoitus on lyhyt mutta kiittelevä, mainiten senkin, että Sundholm oli akuvuodesta käynyt Raahessakin. Hän myös mainitsee tämän vähän aiemmin kirjoittaneen lehdelle kirjeen, jonka lopussa rukoiltiin: "Herra varjelkoon meitä uskossa loppuun asti". Nyt Westerback katsoi rukouksen saaneen täyttymyksensä. 

"Mene sinun Herras iloon!" Näillä Matteuksen evankeliumin 
sanoilla saatteli Johan Westerback julistajatoverinsa matkalle 
rajan tuolle puolen. Nuorukainen nro 10/1876.

Sanansaattajan kirjoitus oli pidempi ja kosketteli myös varovasti vainajan puutteita hyvien puolten lisäksi, sillä vaikka erottamista ei jutussa mainitakaan oli Evankeliumiyhdistyksellä tarve hieman perustella, miksi tämä ahkeraksi evankeliumin julistajaksi mainittu mies oli pitänyt erottaa. Ymmärtämystäkin kyllä löytyi, sillä muistelija korostaa niitä monia vastuksia ja kiusauksia, jotka tuossa työssä ovat vaarana ja vaivana. Erikseen mainittiin raskaina pitkä olo poissa kotoa vieraiden ihmisten parissa. Ehkä Evankeliumiyhdistys näiden kokemusten seurauksena kiinnitti näihin asioihin jatkossa enemmän huomiota.

Sanansaattajan muistelija antaa hänestä kauniin loppulauseen:"Siinä uskossa, jota oli täällä tunnustanut, hän myös täältä lähti. Mitä hänessä inhimillistä ja virheellistä oli, se olkoon unholan upoksissa; vaan mitä Herra hänessä sai vaikutetuksi, olkoon esimerkkinä kaikille niille jotka häne tunsivat." Myös vainajan perhettä muisteltiin ja kehotettiin voimakkaasti lukijoita antamaan perheelle apunsa lupauksella, että Evankeliumiyhdistykselle tähän tarkoitukseen lähetetyt avustukset toimitetaan vainajan omaisille. Näin yhdistys otti vastuuta entisen työntekijänsä perheestä.

Perheen vaiheista

Sundholmin lapset joutuivat kokemaan saman kuin hän eli 
nuorina isättömäksi jäämisen kohtalon. Heille jäi kuitenkin 
turvakseen äiti, minkä lisäksi Evankeliumiyhdistys päätti vedota 
kannattajiinsa perheen auttamiseksi, kuten tästä ilmenee. Sanansaattaja 
nro 20/1876.

Sundholmilta jäi vaivojen keskelle ponnistelemaan leski Amanda sekä heidän viisi alaikäistä lastaan. Lapsista ainakin tuolloin noin 8-vuotias Albert Johan menestyi elämässä, sillä hän meni opiskelemaan lääketieteitä ja oli Vaasan lääninsairaalan ylilääkäri 1904-1922. Myös muiden lasten mainitaan saaneen hyvän koulutuksen, ehkä tässä kerätyt avustusvarat olivat auttamassa.

Sundholmin Amanda-leski kuoli vasta 4. tammikuuta 1927. Hänen viimeisten sanojensa kerrotaan olleen: "Det är fullkomnat. Tack, Jesus!" (Se on täytetty. Kiitos, Jeesus!) Leski oli siis säilyttänyt noitten perhettä kohdanneiden koettelemusten keskellä oman uskonsa. Tuolloin julkaistiin Hemåt -julkaisussa hänen ja miehensä yhteinen muistokirjoitus. Hän oli kuulemma kutsunut ruotsinkielisten evankelisten laulukirjan Sionsharpanin laulua 397 elämäkerrakseen, ja muistokirjoituksen tekijä nostaa siitä yhden säkeistön, joka myös kuvasti vainajan uskon ehkä yllättävääkin valoisuutta ja luottamusta: "Din är jag än, o Fader i det höga, Du som i livets vårtid var min vän. Hur ömt mig följt ditt hulda fadersöga! Din är jag än, din är jag än." (Olen edelleen sinun, oi Isäni korkeuksissa, joka olit ystäväni elämän kevätaikana. Kuinka hellästi minua seurasikaan uskollinen isänkatseesi! Olen edelleen sinun, olen edelleen sinun.)

Miksi Sundholm on hyvä muistaa?

Joku voisi ajatella, ettei Sundholmissa ole juuri muisteltavaa. Vailla korkeampaa koulutusta ollut mies, joka hetken kiersi saarnaamassa, ei ollut puheenlahjoiltaan erikoislaatuinen, sai potkut ja kuoli varhain. Tämä on yksi puoli hänen tarinaansa. Toinen puoli on se, että hän ponnisteli vaikeista lähtökohdista lukumieheksi, oli innokas sananjulistaja ja palkattuna maallikkosaarnaajana ensimmäinen raivaten tietä jälkeensä tuleville. Hän toimi innoittajana joukolle uusia saarnaajia ja ehti julistaa monille ympäri Suomen. Hänen vaikutuksensa jatkui saarnojen ja myytyjen kirjojen kautta pitkään hänen kuolemansa jälkeenkin.

Ajattelen myös, että epäonnistumisista ja heikkouksista huolimatta ja juuri niiden vuoksi hänen tarinansa on kertomisen arvoinen. Joskus menneiden aikojen sananjulistajat näyttäytyvät historiakuvauksissa eräänlaisina yli-inhimillisinä heeroksina, joitten elämä on yhtä voittokulkua ihmisten tullessa uskoon ja henkilökohtaisen hurskauden ollessa esimerkillistä. Varmasti heilläkin on ollut omat vaikeutensa ja heikkoutensa, mutta mikäli ne eivät ole paistaneet räikeästi esiin ei niitä ole haluttu jälkimaineessakaan nostaa.

Sundholmin kohdalla hänen heikkoutensa olivat julkisuutensa vuoksi ilmeiset. Silti ne eivät poistaneet hänen hyviä puoliaan tehtävässään eikä hän luopunut kutsumuksestaan lankeemuksensa jälkeen. Hänen tapauksensa voi rohkaista niitä, jotka kokevat vahvana oman puutteellisuutensa. Samalla se muistuttaa siitä, miten siitäkin huolimatta, että työ olisi kutsumustyötä ovat sen tekijät ihmisiä puutteineen ja taakkoineen. Sundholmin työnantajilla oli ylioptimistinen kuva siitä, kuinka paljon yksi mies ilman koulutusta ja jolla oli perhe huolehdittavana voi matkustaa ja tehdä julistustyötä. Kokemus varmasti opetti Evankeliumiyhdistykselle asioita, joita se saattoi hyödyntää muitten työntekijöidensä kohdalla. Siksikin Sundholmin tarinan kaltaiset esimerkit ovat muistamisen arvoisia, ettei aina uudelleen jonkun pidä sortua, jotta toisten ei tarvitsisi.

Lähteet:

Albert Oskar Sundholm. Sanansaattaja nro 20/1876. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/826884?page=6

Berättelse, afgifwen wid Lutherska Ewangelii-föreningens årsmöte den 1 juli 1874. Morgonbladet nro 149/1874. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/383900?page=2

Arvid Hydén: Amanda Sundholm. Albert Oskar Sundholm. Hemåt 1928. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/978922?page=62

Lauri Koskenniemi: Sanansaattajia. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys kolportööritoimensa valossa 1873-1900. 1964.

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1870-1895. 1967.

Sundholm Albert Johan. Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899. Helsingin yliopisto. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/henkilo.php?id=22201

Johan Westerback: Kirjewaihtoa. Nuorukainen nro 4/1876. digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/835444?page=8

Johan Westerback: "Mene sinun Herras iloon!". Nuorukainen 10/1876. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/835449?page=8

Års-Proclama-, Concours- och Fordringsmål, m. m. Finlands Allmänna Tidning nro 223/1845. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/403182?page=4