tiistai 23. helmikuuta 2021

Lestadiolaisuuden hajaannusten lyhyt oppimäärä

 Kuten monet ehkä tietävätkin, on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä useita herätysliikkeitä. Monesti asia yksinkertaistetaan toteamalla, että niitä on perinteisesti viisi: rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus, lestadiolaisuus ja viidesläisyys. Tosiasiallisesti näiden lisäksi on muitakin, minkä lisäksi edellä mainitutkin ovat historiansa aikana jakautuneet moneen haaraumaan. Ei ihme, että monella menee näiden eri porukoiden kanssa sormi suuhun eikä selkeän käsityksen muodostaminen siitä, miksi mikäkin porukka onkaan syntynyt ja kuinka merkittävä mikäkin sakki on ole helppoa.

Mutta ei hätää, Kirkkohistorian kahinaa tulee avuksi! Tarkoituksena on laatia lyhyet oppimäärät eri herätysliikkeitten jakautumisista edeten ensin aikajärjestyksessä ja lopuksi kertauksenomaisesti käydä vielä läpi merkityksellisimmät ryhmät. Yritän välttää liikaa yksityiskohtaisuutta, jotta homma pysyy selkeänä, tarkennuksia voi sitten esittää mahdollisissa tulevissa kirjoituksissa. Toki tällöin on myös liian yksinkertaistamisen vaara.

Aloitan herätysliikkeistämme ehkä tunnetuimmasta ja haarautuneimmasta, eli lestadiolaisuudesta. Se on muuten samalla myös kansainvälisin, ja pitääkseni homman kasassa yritän käyttää suhteellisesti eniten tekstitilaa Suomea tai sen lähistöä koskeviin haarautumiin. Pohjois-Amerikan monimutkaisiin jakautumisiin viitataan vain satunnaisesti, lähinnä silloin, kun niillä oli vaikutusta myös Pohjoismaihin. Jotkut pienet ja/tai lyhytikäiset ryhmät jäävät myös mainitsematta. Katsotaan, pysyvätkö langat käsissä ja suunnataan kohti Ruotsin Lappia!

Jos tekee mieli valittaa, että miksen esittele kaikkia suuntia niin 
kannattaa vilkaista tätä Jouko Talosen artikkelin pohjalta tehtyä 
kaaviota Euroopan lestadiolaisryhmistä vuonna 2001. Tämä jälkeen 
on Euroopassakin tullut uusia jakoja. Jos yrittäisin ottaa mukaan 
kaikki eri ryhmät ei esitys olisi lyhyt eikä selkeä, ei tosin välttämättä 
nytkään ainakaan jälkimmäistä. Wikimedia Commons.

Liike lähtee liikkeelle Laestadiuksesta

Lestadiolainen herätysliike sai alkunsa Pohjois-Ruotsin Kaaresuvannosta pastori Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) julistustoiminnan myötä. Vuodet 1846-1855 olivat niin sanottua alkuherätyksen aikaa, jolloin herätys levisi Ruotsin Lapin pohjoisimmissa seurakunnissa, Pajalan ja Ruotsin Ylitornion seurakunnissa sekä näihin rajoittuneissa seurakunnissa Suomen puolella. Laestadiuksen viimeisinä vuosina alkoi uusi herätysaalto, joka eteni syvälle Suomen puolelle ja Laestadiuksen kuollessa 1861 herätyksen levinneisyys ulottui jo Norjan Vesisaaresta Oulun liepeille ja Norjan Hammerfestista Ruotsin Jokkmokkiin. Liikkeen leviäminen jatkui edelleen voimallisesti päässen vuosikymmenen lopulla jo hyvään alkuun niin Helsingissä kuin Karjalan kannaksella, ja jo vuosikymmenen puolivälissä olivat siirtolaiset vieneet sanoman Pohjois-Amerikkaan. 1870-luvulla liikkeen itäisin piste olikin jo Pietarissa ja läntisin Yhdysvaltain Astoriassa Tyynen valtameren rannoilla.

Ottaen huomioon valtavan levinneisyysalueen ja sen suhteellisen nopean syntymisen lienee selvää, että liikkeen yhtenäisyydessä ilmeni jo varhaisessa vaiheessa haasteita, varsinkin kun liike oli maallikkojohtoinen. Jo 1850-luvulla syntyi ensi kerran merkittävää hajontaa, kun Suomen Muoniossa "Muonion eriseura" paikallisen kirkkoherra Jakob Fredrik Liljebladin johdolla kritisoi liikkeessä esiintyneitä hurmosilmiöitä eli liikutuksia sekä maallikkojen antamia synninpäästöjä. Norjan Koutokeinossa puolestaan lestadiolaisuudesta vaikutteita saanut saamelaisryhmittymä muuttui yhteiskunnalliseksi kapinaliikkeeksi ja johti useampia kuolonuhreja vuoden 1852 lopulla vaatineeseen Koutokeinon kansannousuun, "pyhien kapinaan".

Lars Levi Laestadius (1800-1861) 
pani alulle melkoisen kansanliikkeen, 
mutta sillä on varsinkin hänen päiviensä 
jälkeen ollut tiettyä haastetta pysyä koossa.
Wikimedia Commons.

Varsinkin jälkimmäinen tuotti lestadiolaisuudelle merkittävää mainehaittaa huolimatta löyhästä kytköksestään liikkeen valtavirtaan. Kummastakaan ei syntynyt pysyvää lestadiolaisuuden haaraumaa, mutta omalta osaltaan ne osoittivat liikkeen sisällä olevan jo varhain melkoista sisäistä hajontaa.

Laajenevan liikkeen keskeinen koossapitävä voima olivat varsinkin Laestadiuksen kuoleman jälkeen hänen entiset koulumiehensä, joista monista tuli saarnaajia. Tärkein oli Juhani Raattamaa (1811-1899), syntyisin Ruotsin Kaaresuvannosta. Hän piti erityisesti kirjeillään kasassa laajenevaa lestadiolaista imperiumia. 1870-luvulla Yhdysvalloissa perustivat lestadiolaiset omia seurakuntia, kun toiminta sikäläisten luterilaisten seurakuntien sisällä oli vaikeaa ja itsenäinen seurakunnallinen toiminta helppoa. 

Uusista olosuhteista johtuneet uudet toimintamallit synnyttivät kuitenkin uusia ristiriitoja ja etäisyys vaikeutti liikkeen Pohjolassa eläneen johdon kykyä kontrolloida tapahtumia. 1876 syntyi hajaannus Ylitorniosta muuttaneen Salomo Kortetniemen ja Jaakko Rovaisen johtamien ryhmien välille. Kortetniemen joukko oli suurempi, mutta Raattamaa asettui Rovaisen puolelle ja Juho Takkinen Posiolta lähetettiin syrjäyttämään Kortetniemi. Hauras sovinto saatiin aikaiseksi, mutta liikkeen yhtenäisyys oli saanut vakavan särön. Yhdysvalloissa saatiinkin jatkossa nähdä runsaasti hajontaa ja saarnaajien liikennettä Atlantin yli välejä setvimässä nähtiin jatkossakin.

Juhani Raattamaa (1811-1899) 
paimensi uutterasti laajalle 
levinnyttä laumaansa, mutta jo 
hänen viime vuosinaan homma rakoili, 
ja viimeistään kuoltuaan levisi käsiin.
Wikimedia Commons.

Uutta herätystä, esikoisten seurakuntaa ja monenlaista muuta

1890-luvulla, siis jo vähän ennen Raattamaan kuolemaa,s syntyi Kittilässä ryhmä johtajinaan veljekset Pietari Hanhivaara (1833-1926) ja Fredrik Paksuniemi (1840-1921), joka vaati "uutta herätystä" eli siis uusheräys. Se halusi palata liikkeen alkuvaiheen vahvoihin pietistisiin korostuksiin ja vieroksui liian "evankeliseksi" kokemaansa nykyistä julistusta. Hanhivaaran mukaan liikkeessä oli tuudittauduttu "löyhään synninpäästöön ilman omakohtaista siveellisen valvomisen korostusta". He myös kyseenalaistivat lestadiolaisyhteisön ainutlaatuista merkitystä korostavan julistuksen ja siten myös rajatun seurakuntakäsityksen, eli siis sen, että lestadiolaisyhteisö olisi ainoa oikea kristillinen yhteisö. Tähän yhteen sopien uusheräys ryhtyi tekemään lähetystyössä yhteistyötä Suomen lähetysseuran kanssa.

Raattamaan 1899 tapahtunut kuolema aiheutti toisen kriisin, kun syntyi epäselvyyttä johtajuudesta. Saarnaaja Joonas Purnu (1829-1902), Laestadiuksen vanhoja koulumiehiä hänkin, sai ympärilleen joukon, joka väitti hänen perineen Raattamaan aseman liikkeen johdossa. Vaikka Purnu itse kuoli myöskin pian oli esikoislestadiolaisuus erillisenä liikkeenä syntynyt. Se korosti Ruotsin Lapin merkitystä liikkeen alkukotina sekä siellä toimivien "vanhinten" auktoriteettia ja sille muodostuikin Ruotsin Lapin Jällivaarasta liikettä johtava vanhimpien joukko. Lisäksi ryhmä korosti pesäeron tekemistä "maailmaan" erityisesti tapakulttuuriin liittyvissä asioissa.

Pietari Hanhivaara (1833-1926) 
oli yhdessä veljensä Fredrik Paksuniemen
kanssa uusheräyksen perustajaisiä.
Wikimedia Commons.

Uusheräyksen sivuilmiönä syntyi 1800-luvun lopussa Viron lestadiolaisten parissa narvalaisuus, hurmoksellinen lestadiolaisryhmä, joka levisi alkuun nopeasti, mutta hiipui 1920-luvulle tultaessa. Sillä on kuitenkin oma kirkkohistoriallinen merkityksensä, sillä ryhmän edustajat kutsuivat 1911 Suomeen puhumaan norjalaisen Thomas Ball Barrattin, joka toi tällä vierailullaan helluntaiherätyksen Suomeen. Samalla selittyy myös narvalaisuuden katoaminen, monet kun siirtyivät tuon uuden liikkeen riveihin.

Neljäntenä tässä "suuressa hajaannuksessa" syntyneenä ryhmänä oli vanhoillislestadiolaisuus, joka järjestäytyi 1914 Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen muodossa. Se painotti "vapaan" ja "avaran" evankeliumin julistusta siten, että synnit tuli saarnata anteeksi "kattoja ja seiniä myöden". Heidän mielestään esimerkiksi uusheräyksen julistus murskasi ihmisten sydämistä uskonvarmuuden ja samalla ilon. Suunnan seurakuntakäsitys muodostui vähitellen yhä eksklusiivisemmaksi suhteessa kaikkiin muihin ryhmiin.

Vanhoillislestadiolaisten suviseurat lienevät tunnetuin 
lestadiolaisuuteen liittyvä asia ainakin Suomessa. 
Wikimedia Commons.

1910-luvulla Pohjois-Norjan Lyngenin alueen lestadiolaisuus erkani yhä selvemmin muiden alueiden perinteestä. Sikäläinen johtava saarnaaja oli Erik Johnsen, "Junsan Erkki" (1844-1941). Kyseinen Lyngenin suunta pitäytyi yhtä aikaa lestadiolaistraditiossa, mutta samaan aikaan korosti Lutherin ja luterilaisen tunnustuksen merkitystä muita ryhmiä voimakkaammin. Mainittakoon, että heidän joukkonsa jakautui 1992 fundamentalisteina ja liberaaleina, tai erikiineinä ja uuserikiineinä tunnettuihin ryhmiin, tosin jälkimmäisen liberaalisuus on varsin suhteellista. Myös muita pienempiä hajaannuksia on kyseisessä suunnassa ollut, mutta jätämme heidän esittelynsä tällä kertaa tähän. Heidät oli kuitenkin syytä mainita, sillä he ovat Norjassa ainakin alueellisesti tärkeä ryhmä.

Amerikan riitoja ja heijastusvaikutuksia

Vanhoillislestadiolaisuus alkoi jakaantua ensi kertaa 1921-1922 Pohjois-Amerikassa, kun siellä Johan Pollarin (1865-1945) johtama pollarilaisuus väheksyi ripin merkitystä. Suuntaa on luonnehdittu äärimmäisevankeliseksi ja siitä muodostui helposti hajoileva, ensimmäinen hajaannus tapahtui jo 1930-luvun puolivälissä ja seuraavat vuosina 1962-63 sekä 1978. 2000-luvun alussa Yhdysvalloissa oli neljä pollarilaisryhmää, suurimman jäsenmäärän ollessa tuhansia ja pienimmän kymmeniä. Myöhemmin jakoja on tullut vielä lisää. Jätämme heidätkin kuitenkin tällä erää rauhaan.

Pohjolan jakautumiset olivat jo aiemmin vaikuttaneet myös rapakon takana. Osa seurasi esikoislestadiolaisia kirkkona, jonka nimi oli Old Apostolic Lutheran Church. Vuonna 1928 Finnish Apostolic-Lutheran Congregation jakautui kahtia ja tällä kahtiajaolla oli vaikutuksensa myös Euroopassa. Vanhoillislestadiolaisten johto ei hyväksynyt sekaseuraisena pitämäänsä Apostolic Lutheran Churh:iä (ALC), joka oli useamman aiemman ryhmän yhteenliittymä.

Kirkkoherra Väinö Havas (1898-1941) 
on esimerkki liikkuvuudesta eri ryhmien välillä, 
sillä hän omaksui ensin uusheränneiden käsityksen, 
mutta siirtyi myöhemmin vanhoillislestadiolaisiin. Hänestä 
tuli Suomen historian ainoa rintamalla kaatunut istuva kansanedustaja 
hänen osallistuttuaan sotaan vapaaehtoisena asemastaan huolimatta. Wikimedia Commons.

Kuitenkin 1932 eräät vanhoillislestadiolaiset puhujat lähtivät saarnamatkalle Pohjois-Amerikkaan ALC:n kutsumana. Tämä johti vanhoillislestadiolaisuudessa sisäiseen skismaan, jonka seurauksena 1934 syntyi erillinen Rauhan Sanan ryhmä, josta on käytetty myös nimeä pikkuesikoisuus ja varsinkin nykyään rauhansanalaisuus. Jakolinjat kulkivat vahvasti alueittain ja esimerkiksi lähes koko Tornionlaakson lestadiolaisuus sekä Suomen ruotsinkieliset lestadiolaiset siirtyivät rauhansanalaisuuden leiriin. Jako tuotti ajan kanssa myös opillista eroa, eikä rauhansanalaisuus ole yhtä eksklusiivinen kuin vanhoillislestadiolaisuus. Tämä selittyy myös syntyhistorialla, sillä vanhoillislestadiolaisten johto perusteli sitä, ettei voitu olla yhteistyössä ALC:n kanssa esimerkiksi ilmaisulla "Ei Amerikkakaan ole niin ihmeellinen maa, että siellä voisi olla kaksi Jumalan valtakuntaa!" Rauhansanalaisuuden muodostanut puoli ei sen sijaan vetänyt Jumalan valtakunnan rajoja yhtä tiukasti.

1960-luvulla pappi- ja postillakiistoja

Vanhoillislestadiolaisuudessa kuohui ja sen sisällä käytiin rajua oppiselvittelyä 1960-1961. Jo 1950-luvulla se oli menettänyt vielä lisää kannatustaan Ruotsissa niin sanottujen leskisläisten irtautuessa. Kiistaa käytiin erityisesti sakramenttikäsityksestä sekä suhteesta pakanalähetykseen. Kiistoista seurasi liikkeen papiston valtaenemmistön ajautuminen liikkeen ulkopuolelle. Tästä pappislinjaksi kutsutusta ryhmästä, myös elämänsanalaisuutena tunnettu, ei muodostunut merkittävää kansanliikettä, mutta sillä oli iso vaikutus Pohjois-Suomen kirkolliseen elämään 1960-1980-luvuilla, sillä sen keskuudesta kohosi peräti kolme piispaa.

Kaarlo Johannes Leinonen (1916-1986) 
oli yksi niistä papeista, jotka siirtyivät 
vanhoillisuudesta elämänsanalaisuuteen. 
Hän toimi Oulun piispana vuodet 1965-1978.
Wikimedia Commons.

1960-luvun puolivälissä myös esikoislestadiolaisten parissa kuohui jännitteen vanhan esikoisperinteen ja avaramman ajattelun alettua kärjistyä. Ristiriita kulminoitui kielellisesti uudistettuun Laestadiuksen postillaan. Osa piti Laestadiuksen alkuperäisiä sanamuotoja jumalallisesti inspiroituina eikä hyväksynyt uudistusta. Tätä joukkoa johtivat Ruotsissa niin saarnaaja August Isaksson (1885-1965) kuin myös varsinkin myöhemmin saarnaaja Levi Älvgren (1901-1980), joka ei hyväksynyt Lapin vanhimman Gunnar Jönssonin antamaa tukea uudistetulle postillalle. Tämä Älvgrenin mukaan leeviläisyydeksi kutsuttu ryhmä, virallisesti Ensinsyntynyt seurakunta Ruotsin Lapinmaalla, halusi myös tukeutua liikkeen alkuperäiseen askeettiseen ja rigoristiseen eli tiukkaa tapakulttuuria noudattavaan perinteeseen.

1970-luvulla hoitokokouksia ja allekirjoitusriitoja

1970-luku oli edelleen kovaa kyytiä vanhoillislestadiolaisuudessa. Pappislinjan eriydyttyä liikkeessä vainuttiin ahkerasti "kososlaista" henkeä, mikä nimitys viittasi ammoiseen saarnaaja J. A. Kososeen. Tätä sitten oli monien mielestä havaittavissa siellä täällä, ja 1970-luku tuli tunnetuksi rauhanyhdistysten sisäisistä välienselvittelyistä ja hoitokokouksista, jotka saivat laajaa julkisuutta. Välienselvittely heijastui myös Amerikkaan, missä suurin osa aiemmin liikkeeseen yhteydessä olleista katkaisi välinsä vanhoillislestadiolaisiin. Suomessa eroon joutuneiden ryhmä jäi pieneksi, sitä on kutsuttu esimerkiksi sillanpääläisyydeksi rovasti Paavo Sillanpään mukaan, mutta Yhdysvalloissa se on töröläläisiksi kutsuttuna tuhansine kannattajineen yksi merkittävimmistä ryhmittymistä.

Esikoisista lähteneiden leeviläistenkään elämä ei ollut 1970-luvulla kovin harmonista, kun Levi Älvgrenin johtamasta joukosta erkani saarnaaja Sten Johanssonin johdolla sittemmin steniläisinä tunnettu ryhmä. Kumpaakin ryhmää esiintyi ja esiintyy myös Suomessa. Leeviläisten esittämän selityksen mukaan ero johtui siitä, että leeviläisten laatiessa kirjallisen esityksen välirikostaan esikoislestadiolaisuuden valtalinjan kanssa oli Johansson ollut sitä mieltä, ettei siihen olisi tarvittu ihmisten allekirjoituksia vahvistukseksi, sillä kirjoitus puhuisi itse riittävästi puolestaan. Kun allekirjoitukset sitten tulivat olisi Johansson loukkaantunut ja eriytynyt 1977 omien kannattajiensa kanssa. Tämä ryhmä on ilmeisesti nykyään hyvin pieni.

Esikoiset ja kiista ehtoollisenvietosta

Esikoislestadiolaisten osalta mainittakoon lestadiolaisuuden hajaannuksista ehkä tuorein ja suomalaisittain merkittävä. Esikoislestadiolaisten Lapin vanhimmat päättivät ensin Ruotsissa ja vähitellen kaikkialla liikkeen kannatusalueella, että liike alkaa viettämään itse ehtoollista omilla rukoushuoneillaan sekä kastamaan itse lapsensa. Kyse oli toisaalta reaktiosta pohjoismaisten kansankirkkojen liberalisoitumiseen sekä mallin hakemiseen Yhdysvaltain esikoislestadiolaisten käytänteistä, mutta myöskin liikkeen vanhojen erityiskorostusten voimistumisesta. 

Osa liikkeen Suomen kannattajista asettui vastustamaan päätöstä osin siksi, ettei heidän mielestään Suomessa kirkon tilanne ollut yhtä huono kuin Ruotsissa sekä siksi, että monet olisivat halunneet asian päätettävän Suomessa eikä saneltavan Ruotsin Lapista käsin. 2016 syntyikin sakramenttiseparatismiksi kutsumaansa toimintaa vastustaneiden toimesta Esikoiset ry, joka on tietoisesti korostanut haluaan olla kirkon sisäinen herätysliike. Se on myös hakeutunut yhteistyöhön muiden herätysliikkeiden kanssa myös lestadiolaisen perinteen ulkopuolelta.

Lahden kaupungissa sijaitsee suuri esikoislestadiolaisten 
rukoushuone, jossa järjestetään liikkeen merkittävä 
kesätapahtuma juhannusseurat. Wikimedia Commons.

Selkeää, eikö? No selvennetään vielä vähän

No niin, urakkamme alkaa olla lopuillaan, ja useita pienempiä haaroja ja suuntia jäi käsittelemättä. Jos tuntuu, että kuvio on tolkuttoman mutkikas niin sitä yksinkertaistaa se, että monet mainituista ryhmistä ovat oikeasti hyvin pieniä. Käydäänpä vielä läpi kertauksen vuoksi Suomen tärkeimmät ryhmittymät ja niiden koko meillä ja muualla.

Vuonna 2016 professori Jouko Talonen esitti kannatusarvion neljästä suurimmasta lestadiolaisryhmästä Suomessa. Kukkona tunkiolla kiekuu selkeästi vanhoillislestadiolaisuus, jonka maailmanlaajuinen kannatusarvio oli 100 000 henkeä, näistä Suomessa noin 90 000. Loput elivät Ruotsissa, Norjassa, Venäjällä, Virossa, Saksassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Togossa, Keniassa, Gambiassa, Ghanassa ja Ecuadorissa.

Toisena oli esikoislestadiolaisuus, joita oli maailmanlaajuisesti 31 000 ja Suomessa 12 000. Tämä joukko jakautui kuitenkin Suomen osalta kahtia 2016, kuten edellä mainittiin. Jäsenmääräisesti heitä kuului 2017 pääsuuntaan 5000 ja Esikoiset ry:hyn 1500, kaikki eivät siis olleet kummankaan yhdistyksen virallisia jäseniä (tähän joukkoon kuulunevat ainakin lapset). Esikoisia oli myös Ruotsissa, Norjassa Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Latviassa.

Kolmantena ovat rauhansanalaiset 23 000 jäsenellään, joista 10 000 Suomessa loput eli suurin osa Ruotsissa, Norjassa, Yhdysvalloissa, Nigeriassa, Guatemalassa, Ghanassa ja Intiassa.

Neljäntenä on uusheräys, jolla on kannattajia 3000 ja ainoastaan Suomessa. Muitten ryhmien, kuten leeviläisten, steniläisten, elämänsanalaisten jne. kannatus on satoja tai kymmeniä eli kun edellä mainitut neljä (tai viisi) ryhmää muistat olet varsin hyvin perillä. Jo näitten osalta on käynyt varmasti myös ilmi, että mikä on suurta Suomessa, ei välttämättä ole se merkittävin ryhmä muualla. Lisäksi levinnäisyysalueista näkee, että lestadiolaisuus on erittäin kansainvälinen liike.

Suviseurojen lippurivi kertoo vanhoillislestadiolaisten 
osalta sen, mikä pitää paikkansa monen muunkin ryhmän 
osalta: lestadiolaisuus on hyvin kansainvälinen liike.
Wikimedia Commons.

Edellä on myös selvinnyt, että liike on varsin monimuotoinen. Suomen isoimmista ryhmistä esimerkiksi uusheräys, rauhansanalaisuus ja Esikoiset ry pitävät myös omien liikkeittensä ulkopuolisia kristittyinä ja voivat tehdä yhteistyötä muidenkin liikkeiden kanssa, kun taas vanhoillislestadiolaisuudessa ja jälleen yhä vahvemmin esikoislestadiolaisuudessa suhtautuminen on toisenlaista. Aika näyttää, syntyykö vielä uusia merkittäviä hajaannuksia, hiipuvatko jotkut liikkeet pois vai löytävätkö eri ryhmät toisiaan entistä lähemmin. On kuitenkin äärimmäisen kiehtovaa ajatella sitä, kuinka Ruotsin Lapin perukoilta lähteneen liikkeen sanomaa julistetaan eri muodoissaan tänä päivänä aina Kanadasta Keniaan.

Lähteet:

Lauri Koistinen: Hengellisen hallituksen vaiheet ensinsyntyneessä laestadiolaisessa seurakunnassa Ruotsin Lapinmaalla. 1978.

Lestadiolaisseurat Lahdessa ensi kertaa kahdessa leirissä - "En näe mahdollisena, että palaisimme yhteen". Etelä-Suomen Sanomat 26.6.2017. http://www.sakramentit.fi/wordpress/wp-content/uploads/2017/06/20170626_ESS_Juhannusseuroista.pdf

Seppo Lohi: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. 2007.

Ari-Pekka Palola: Kahden kuoren suojassa. Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen historia 1 (1906-1945/1946). 2010.

Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset.Iustitia 14. 2001. https://sti.fi/images/julkaisut/iustitia14/Jouko%20Talonen.pdf

Jouko Talonen: Lestadiolaisuus muuttuvan ajan paineissa. Perusta 3/2016. https://www.perustalehti.fi/2016/05/lestadiolaisuus-muuttuvan-ajan-paineissa/



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti