Prunkkalan pappi - hupitarinoita nykyisen Auran ammoisesta paimenesta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Tätä julkaistessani eletään Vapun aikaa, ja ehkä tähän kevään juhlaan sopii oheisen kaltainen hupijuttu.

Tämän kirjoituksen otsikossa olevaa Prunkkalaa ei helpolla kartalta löydä. Sen nimistä kuntaa tai seurakuntaa ei näet ole enää olemassa, kylä kylläkin on. Se sijaitsee Auran kunnassa Varsinais-Suomessa, ja kyseisen kylän mukaan nimettiin vuonna 1636 Liedon kappeliseurakunta. Itsenäinen seurakunta siitä tuli vuonna 1917, missä yhteydessä siihen liitettiin neljä kylää Pöytyän seurakunnasta. Niiden alueelle oli 1800-luvun lopulla kehittynyt rautatieaseman ympärille taajama, jota lähellä virtaavan Aurajoen mukaan alettiin kutsua Auraksi.

Kartalla näkyy Auran kehitys Prunkkalan kappeliseurakunnasta Auran kunnaksi. Kuten näkyy on Auran nykyinen keskusta suhteellisen myöhäinen tulokas nykyisestä merkityksestään huolimatta. Wikimedia Commons: File:Lieto ja Aura alueliitokset.svg - Wikimedia Commons

Uutta seurakuntaa luotaessa päätettiin tuo nimi antaa myös seurakunnalle ja niinpä seurakunnasta tuli Auran seurakunta. Nythän ei tosin ole enää Auran seurakuntaakaan, sillä se liitettiin vuoden 2021 alussa Liedon seurakuntaan. Auran kunta sen sijaan jatkaa itsenäistä taivaltaan.

Prunkkalan nimen häviäminen kartalta on sikäli sääli, että sen myötä on varmasti heikentynyt myös tietoisuus eräästä kansanperinteen hahmosta, Prunkkalan papista, liekö tosin ollut auralaisten osamotiivina nimenvaihdokselle. Prunkkalassa on tietysti ollut useitakin pappeja, mutta tämän tarinoiden sankarin nimeä ei kertomuksissa mainita. Mikäli kyseinen kirkonmies perustuu todellisuuteen on hän ollut jutuista päätellen aikamoinen persoona. Tosin hän on joka tapauksessa imenyt osaksi legendaansa myös erinäisiä yleisiä sananparsia tai tarinoita. Joitakin spekulaatioita henkilöllisyydestä on esitetty, mutta palataan niihin varsinaisen tarinan jälkeen.

Varoituksen sanana todettakoon, että osa tarinoista on hieman karkeita, vaikka olen suorittanut myös karsintaa. Olkoot nämä kuitenkin kuvastamassa kansan papistoon liittämää tarinaperinnettä, hyvässä ja pahassa.

Tuulispää -lehdessä 51-52/1915 oli kirjoitus Prunkkalan papista, ja otsakkeessa näinkin veikeä piirustus tästä saarnamiehestä ja hänen lukkaristaan: 24.12.1915 Tuulispää no 51-52 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hovinarriko Prunkkalan pappina?

Tarinan mukaan prunkkalalaiset olisivat valittaneet Ruotsin kuninkaalle siitä, miten tuomiokapituli oli määrännyt heille huonon papin. Valituksista tympääntyneenä kuningas määräsikin sitten hovinarrinsa Prunkkalan papiksi. Tämän nimittäneen kuninkaan väitetään olleen Kustaa III.

Narrimaisia piirteitä Prunkkalan papin tarinaan liittyykin. Nakkilasta kerätyssä variantissa syyksi sanotaan papin palkkauksesta riitely, jolloin alituiseen rettelöiville prunkkalalaisille lähetettiin papiksi jumalaton hovinarri, jotta nämä tulisivat järkiinsä. Edelleen tässä Nakkilan kertomuksessa sanotaan kansan edelleen laajalti muistavan katkelmia tuon papin pilasaarnoista, mutta ne "ovat kuitenkin sellaisia, ettei niitä sovi eikä kannata kertoa". Erilaisia juttuja on sellainen liuta, ettei niitä kaikkia voi tässä kertoa, vaikka haluaisikin. Mainitaan kuitenkin muutamia, lisää löydätte vaikka lähdeluettelon kautta.

Prunkkalan papin kerrotaan saarnatessaan lyöneen kättään saarnastuolin laitaan. Lukkari, joka esiintyy useassa muussakin tarinassa joko kiusantekijänä tai rikostoverina, oli tämän tietäen lyönyt neuloja kärjet ylöspäin siihen kohtaan, mihin käsi yleensä osui. Tästä tietämättömänä pappi sitten innoissaan saarnassaan kysyi: "Ihminen, kuka sinut loi?", samalla iskien voimalla saarnastuolin laitaan, jolloin neulanterät osuivat käteen. Niinpä pappi karjaisi lauseensa jatkoksi: "Perkele!"

Eräällä saarnakerralla pappimme osoitti ihailtavaa luovuutta. Hänen oli näet tarkoitus saada piispalta valmis saarna, joka oli suljetussa kuoressa, jonka sai avata vasta saarnastuolissa. Hämmästyksekseen hän sai havaita paperin olevan tyhjä. Sitä silmäillessään hän sanoi: "Tyhjä on tämä puoli, tyhjä myöskin toinen puoli", mutta keksi sitten jatkaa: "Tyhjästä Herra käski ja kaikki luoduiksi tulivat" pitäen lopulta tyhjästä paperista kunnon saarnan. Tämä lienee esimerkillisimpiä papin saarnatarinoista.

Aina ei seurakunta jaksanut pappinsa puheita niin kuunnella, mutta löytyipä tältä solidaarisuutta nukkuvia seurakuntalaisiaan kohtaan. Niinpä hän keskeytti naisväen keskustelun kirkonmenojen aikana: "Pitäkää te muijat suunne kiinni että nuo miehet saavat rauhassa maata!" Toki tämän tarinan voi tulkita jonkinlaiseksi tuplapiikiksikin sanankuulijoille, tai oikeammin sitä kuulemattomille.

Tarvasjoelta on talletettu kertomus, jonka mukaan Prunkkalan pappi päätti kerran havainnollistaa esitystään. Saatuaan pääskysen kiinni aidan raosta pisti hän sen taskuunsa. Pitäessään saarnaa Pyhästä Hengestä hän lausui seurakunnalleen: "Te epäuskoiset pakanat, te ette koskaan usko minun sanojani. Jos minä sanon, että Isä on, niin te ette usko sitä. Jos minä sanon, että Poika on, niin te ette usko sitä. Jos minä sanon, että Pyhä Henki on, niin te ette usko sitäkään. Mutta jotta te uskoisitte, minä tahdon näyttää teille elävän Pyhän Hengen. Ja minä näytän teille elävän Pyhän Hengen." Silloin hän otti pääskysen taskustaan laskeakseen sen lentoon, mutta havaitsikin sen hengettömäksi todeten karkeasti: "Perkele, se onkin jo kuollut!"

Toinenkin lintujuttu löytyy, mutta se lienee ainakin myöhäinen, sillä se sisältää eksoottisemman linnun, papukaijan, jonka pappi olisi saanut eräältä merikapteenilta. Papin saarnassaan kysyessä "Mitä meidän on tehtävä sielujemme pelastukseksi?" oli papukaija huutanut "Pumputkaa, pumputkaa riivatusti!", sillä niin se oli kuullut kapteenin laivalla huutavan, kun pelastumisesta puhuttiin. Silloin pappi vihaisena heitti linnun alas saarnastuolista, siivekkään kiljuessa "Heitä minun palttooni myöskin", sillä näin kapteeni oli usein sanonut poistuessaan laivalta.

Auran kirkon sisustusta v. 1926, ennen v. 1927 remonttia, jossa Ari Vilénin kertoman mukaan arkkitehti vakuutti kaiken vanhan säilyvän ennallaan. Arkkitehti vaihtoikin vain alttaritaulun, seinät, lattian ja penkit. Museoviraston Historian kuvakokoelma, Pohjola-yhtiöt kokoelma: lähikuva Auran kirkon kuorista | Museovirasto | Finna.fi

Prunkkalan pappi ei ollut niitä kaikkein vakavimmin virkansa ottavia, ja niinpä päivistäkin saattoi mennä joskus sekaisin. Kerran hän oli sunnuntaina hajottamassa riihen kattoa tietämättä edes mikä päivä on. Nähdessään kansan kulkevan kohti kirkkoa hän alkoi pohtia "mikä nyt on, kun väkeä tulee, onkos pyhä nyt?" Siitä sitten laskemaan: "maanantaina myllyyn mentiin, tiistaina kotiin tultiin, keskiviikkona hulikka [taikina] tehtiin, tuarstaina leivottiin, perjantaina koira kuoli, lauvantaina haurattiin. On aina tänäpän pyhä."

Siitä sitten kiireellä hyppäämään alas riihen katolta, ja housuthan siinä hötäkässä repesivät. Kirkossa pappi sitten messutessaan pyysi kirkkokansalta housunpaikkaa: "mikä annas kyynärän, mikä kaks; mikä annas korttelin kolmattaaaa". Lukkarin ilkkuessa, että niistä vasta tulisikin kunnon roimahousut (millä käsittääkseni tarkoitetaan väljiä housuja) käski pappi tämän pitää suunsa kiinni.

Samaan tarinaan liittyy variantti, jossa lukkari päättää tehdä jekun risoissa housuissa olevalle papille. Papin näet julistaessa saarnastuolista "Jumalan sana on minulla suussani" tiputti lukkari ampiaispesän papin housujen reiästä, jolloin pappi alkoi huutaa: "Mutta tuhannen paholaista minulla on housuissani!"

Prunkkalan pappi ei maineestaan huolimatta kaivannut ulkopuolisten huomiota. Kerran näet kaksi miestä Tampereen läheltä kulkivat Prunkkalan kirkon ohitse ja päättivät mennä sen kuuluisaa pappia katsomaan. Toinen miehistä oli suuri, toinen pieni. Kun pappi näki heidät oven suussa sanoi hän: "Rakkaat seurakuntalaiset, tää meirän kirkkomme on niin sopimattomassa paikassa; nytkin tuli taas kaksi miestä sisälle: toinen on niinkuin Taavetti, toinen kun Koljatti". Miehet lähtivät äkkiä pois tuijottavan seurakunnan edestä.

Prunkkalan, nykyisen Auran kirkko v. 1885 Kaarlo Vuoren taiteilemana. Museoviraston Historian kuvakokoelma: Auran kirkko ja kellotapuli | Museovirasto | Finna.fi

Kuka oli Prunkkalan pappi?

Prunkkalan papin tarina on ilmeisen vanha, sillä vuonna 1884 siitä kirjoitettiin Aura -lehdessä yleisesti tunnettuna ja samalla vanhana asiana. Kirjoittajan mukaan tarina Prunkkalan papin saarnasta oli tuttu paitsi Prunkkalassa myös muualla. Esimerkiksi Keski-Suomessa naiset, jotka eivät edes tienneet missä Prunkkala sijaitsi saattoivat kirjoittajan lapsuudessa kommentoida turhien lörpöttelijää, että tämä "saarnaa kuin Prunkkalan pappi". Lisäksi hän tiesi entisen Prunkkalan kappalaisen, josta oli tullut Kokkolan kirkkoherra sanoneen aikanaan, että "kaikki muut jo olen koettanut ja lopuksi vielä joutunut Prunkkalaan papiksi". Jotakin erikoista kyseiseen virkaan siis katsottiin liittyvän.

Edellä mainittu artikkeli spekuloi myös tarinan mahdollista haittaa papin hankkimisessa, sillä kappalaiseksi oli vaikea saada hakijoita: "Kolmannen kerran peräkkäin on jo virka avonaiseksi julistettu ja ken voi taata, eikä nytkin turhaan. Kukaan ei tahdo Prunkkalan papiksi".

Tarinan vanhasta iästä kertoo sekin, että Aleksis Kiven v. 1870 kirjoittamassa romaanissa Seitsemän veljestä on nähty sen vaikutuksia, nimittäin kohtauksessa teoksen kahdeksannessa luvussa, jossa Lauri saarnaa Hiidenkiven päällä. Kieltämättä teksti muistuttaa paljon Prunkkalan papin nimiin laitettuja hupisaarnoja.

Mutta kuka oli Prunkkalan pappi? Se jäänee arvoitukseksi. Jotkut ovat ajatelleet, että kyseessä olisi voinut olla Turusta syntyisin ollut Mathias Corriander. Tämä oli syntynyt n. 1660 ja oli kotoisin Turusta. Siellä hän opiskeli Turun katedraalikoulussa ainakin v. 1685, muttei ilmeisesti koskaan tullut ylioppilaaksi, mutta vihittiin kuitenkin 1692 papiksi ja tuli Liedon apulaispapiksi toimien ilmeisesti Prunkkalan kappalaisen kuolinpesän armovuoden saarnaajana ja Prunkkalan kappalaiseksi naiden edeltäjänsä lesken. Corriander pysyi virassaan yli isonvihan myrskyjen. V. 1723 katkaisi jalkansa eikä voinut hoitaa virkaansa kahteen vuoteen. Hän kuoli Prunkkalassa 3. kesäkuuta 1742.

Pelkästään näiden tietojen perusteella on vaikea kytkeä häntä Prunkkalan papin legendaan. Toinen kandidaatti on ollut Berndt Johan Floor, joka syntyi Tammelassa 1785. Hänet vihittiin papiksi 1809 ja oltuaan apupappina Perniössä ja Naantalissa hän toimi pari vuotta, 1818-1820, Prunkkalan vt. kappalaisena. Kytkeminen Prunkkalan papin tarinaan liittyy ennen kaikkea siihen mitä tiedetään Floorin myöhemmistä vaiheista. Oltuaan armovuodensaarnaajana Hämeenkyrössä ja Sahalahdessa tuli hänestä 1826 Rymättylän kappalaisen apulainen. Hänet kuitenkin erotettiin v. 1828 juoppouden takia, mistä tuli myöhemmin 28.1.1829 vielä hovioikeuden päätös. Turun tuomiokapituli pani erottamisen täytäntöön 20.12.1829. Viive johtui siitä, että Floor oli paennut. Tosin hänen mainitaan eläneen myöhemmin kerjäläisenä Rymättylässä.

Ari Vilénin kirjoittama Auran seurakunnan historiateos nostaa esille vielä yhden ammoisen papin nimeltä Laurentius Canis. Hän olisikin muuten hyvä kandidaatti, mutta kovin lyhytaikainen. Ennen pappisvihkimystään 1642 hänet oli ehditty mainita kahdesti konsistorin pöytäkirjassa kelvottoman käytöksen vuoksi. Hän oli v. 1649 lyhyen aikaa Prunkkalan kappalainen, mutta menetti pian viran hurjatapaisuutensa vuoksi, Vilénin mukaan "jo kahden päivän perästä". Canis oli v. 1656 Turun hospitaalinsaarnaaja, mutta sopimattoman käytöksen vuoksi oli pidätettynä virasta ainakin 1657-1658. Ylipäätään Caniksen mainitaan olleen julkea ja hillitön mies, joka tuomittiin v. 1662 maanpakoon hänen solvattuaan piispa Terserusta. Kuitenkin hän kuoli Turussa ja haudattiin 1670 Turun tuomiokirkkoon.

Sanottakoon siis, että vaikkei legendojen Prunkkalan pappia olisi ollutkaan, niin inspiraation lähteitä Prunkkalassa kyllä piisasi.

Prunkkalan papin legenda elää

Prunkkalan papin legenda eli Atlantin takanakin. Siellä näet ainakin v. 1912 kirjoitettiin, kuinka Michiganin Franklinissa pidettiin suomenkielinen iltama, jossa ohjelman kuului mm. "Prunkkalan papin saarna", joka siis selvästikin oli yleisesti tunnettu viihde-esitys. V. 1922 puolestaan amerikkalaisessa Raivaaja -lehdessä muisteli eräs olojaan valkoisten vankina Suomessa ja kertoi tuolloin mutisseensa Prunkkalan papin kuulua lausetta: "tämä maailma on kupera ja kapera kuin pukin sarvi".

Prunkkalan muinaista pappia on muisteltu myös lähihistoriassa. Männä vuosina herätti Auran silloinen kirkkoherra vilkasta keskustelua, jolloin Prunkkalan pappia nostettiin nykyajan verrokiksi. Tosin värikkäiden pappien sarja on jatkunut muutenkin, sillä Auran nuorisopastorina 1944-1953 toimineesta Eero Hyttisestä mainitaan hänen pitäneen kovia saarnoja ja kerran kommentoineen saarnastuolista: "Minua syytetään siitä, että olen saarnannut kirkon tyhjäksi, mutta ei täällä ketään ennenkään ollut". Tästä nokkelasta retoriikasta olisi Prunkkalan pappikin voinut olla ylpeä. Elossa olevien sananpalvelijoiden arviointi jätettäköön tämän kirjoituksen ulkopuolelle.

Vuonna 2010 Turun Sanomien yleisönosastolla nimimerkki Kiroton nosti esiin sen seikan, että jos nyt oli syytetty kirkkoherraa sopimattomasta kielenkäytöstä, niin näin oli ollut paikkakunnalla ennenkin. Hän kertoi tarinan siitä, kuinka Prunkkalan pappi oli saarnassaan sanonut: "Kuinka on teidän lampaiden laita -menevätkö ne helevettiin". Silloin pappi olisi nähnyt ikkunasta, kuinka viereisen lammasaitauksen lampaat juoksivat karkuun ja huusi: "Nyt menee yksi, nyt menee kaksi ja nyt ne perkeleet menee kaikki!"

Nämä esimerkit osoittavat, että tarinat Prunkkalan papista eivät ole tyystin unohtuneet ja niitä voidaan käyttää keskusteltaessa nykytilanteestakin. Mutta kuten Prunkkalan pappi sanoi, "ajat vierivät ja me aikain kanssa", ja niinpä on aika päättää tämäkin kirjoitus. Laitetaan vielä lopuksi yksi esimerkki Prunkkalan papin saarnoista, muita variantteja voitte etsiä esimerkiksi tämän kirjoituksen lähdeluettelosta.

Auran kirkon vanha alttaritaulu, joka on ostettu kirkon varoilla v. 1693. Jos siis Prunkkalan pappia on koskaan ollutkaan ovat hän ja tämä maalaus olleet varmastikin tuttuja toisilleen. Kuvaaja Iikka Kronqvist, Museoviraston Historian kuvakokoelma: Auran kirkon vanha alttaritaulu, öljymaalaus | Museovirasto | Finna.fi

"Saarna,

joka pidettiin Prunkkalan kirkossa Tuohikuun keskipaikkeilla tuossa pukin päivän tienoissa.

Hupaista on, että taas olemme kokoontulleet tässä meille hyvin sopivassa paikassa. Senpä tähden tahdon esittää teille monesti parannetun saarnan. Toivon, että te kaikki ristissä sormin ja pystyssä korvin hartaasti sitä kuuntelette.

Kun tuulee, niin hako humisee, ja kun sataa, niin pärekatto rapisee. Nämä kyllä näin merkilliset sanat ovat  kirjoitettuina Kuppari Kirstin kirkkohameen kuudennessa poimussa.

Mutta lammas on lauhkea eläin. Se ei pure eikä potkaise, ei niele eikä hotkaise. Sen päästä tulee hyvä puntarin perä, silmistänsä hyvä tirkistyslasi. Nahastansa tulee hyvät vällyt ja pälsyt ja sääristänsä hyviä rummun nappuloita. Hännästä saadaan hyviä ruutisarven tuppia ja suolista hyviä viulunkieliä, suuremmista rukinnyöriä, sekä papenoista kahveen pööniä.

Hiljaa, lapset, lehterillä, taikka minä saarnaan koko päivän! Lapset tosin ovat Herran lahjoja, mutta p-n paljon heitä kuitenkin on. Juoksevat kuin tuonen sotakauriit, syövät pappilan räätikkäät ja nauriit. Pojat! Hyljätkää papumaani, niin papumaani hyljää teidät.

Nämä kyllä näin merkilliset sanat löytyvät kirjoitettuna pappilan punaisen veräjän kuudennessa puolapuussa. Minun sanani pyörivät ja vyörivät teidän sydämissänne niin kuin pukin papenet siljältä kalliolta järveen, ja sanoo: plompis, plompis!

Oi sinä totinen tuohikasa ja lautakasa! Varjele meitä ja ole meidän tukenamme vihaista pässiä vastaan.

- - -

Minä näin tänään, kuinka Laukkalan suuri härkä oli märkä. Ajatelkaas tämän asian päälle, niin te saatte elää.

Rakkaat ystävät Herrassa, kalat kutevat merrassa oikein monessa kerrassa. Kyllä meidänkin pitäjässä kaloja on saatu, mutta sangen vähän pappilaan on tuotu. - Antakaa, niin teillekin annetaan ja yltäkyllin ravinnoksi kannetaan.

Voi, hyvä seurakunta, meidän kirkkomme paikkaa! Näettekö, kuinka matkustavainen seisoo oven suussa kuin tuonen tien viitta. Juuri tämä, jolla leuatkin on kuin hohtimet, korvat kuin pohtimet. Ovatko kauniit kuvat? Silmät kuin hirmukan munat, sekä nenä räässä, niin kuin piilukirves jäässä! Vaikka mitäs minä ihmisiä pilkata tahdon. Tahdon vain heitäkin neuvoni kautta auttaa ja kuoppaan kaataa, että tekisitte hänelle penkkiin tilaa. Älkää tehkö oudostakaan pilaa! Taitaa teillekin matkaretki tulla pikemmin kuin luulla. Teidän tulee käsittää, että jokainen matkaretkellä on yötä, eikä hän suuresti kirppuja syötä. Ei hänellä ole kotia myötä. Vaan teidän tulee kiittää Luojaa, joka teidät on ottanut armonsa suojaan ja lahjoittanut teidät kauniilla muodolla ja lempeällä luonnolla, tiedolla, tahdotte luulla. Teidän tulee käsittää, että jokainen matkarethellä on yötä, eikä hän mitä teihin kuuluu, munaskuut ja monet muut, jotka Luoja tarkemmin tutkii, taidolla loistaa ja selkään hutkii."

Lähteet

Floor, Berndt Johan. Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017– (viitattu 29.4.2026). Artikkelin pysyvä tunniste https://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-spa-000043

Forssa 19 8/9 02. Länsisuomen Työmies 103/1902: 11.09.1902 Länsisuomen Työmies no 103 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Iltama Franklinissa. Työmies 13/1912: 17.01.1912 Työmies no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kihniö. Aamulehti 261/1913: 11.11.1913 Aamulehti no 261 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kiroton: Prunkkalan papista. Turun Sanomat 14.9.2010. Verkkoversio: https://www.ts.fi/lukijoilta/159491

Kivi ja kansanperinne. Kansanperinnettä Seitsemässä veljeksessä. Tiet lähteisiin - Aleksis Kivi SKS:ssa: Tiet lähteisiin — Aleksis Kivi SKS:ssa

Pikku pakinaa. Etelä-Pohjanmaa 73/1906: 25.09.1906 Etelä-Pohjanmaa no 73 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Prunkkalan pappi. Käkisalmen Sanomat 48/1928: 28.04.1928 Käkisalmen Sanomat no 48 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Prunkkalasta huhtikuulla. Aura 50/1884: 29.04.1884 Aura no 50 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lauri Simonsuuri (toim.): Kotiseudun tarinoita. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (2006, 1. painos 1951).

Maija Tammi: Pappina kuninkaan hovinarri. Turun Sanomat 18.3.2006: https://www.ts.fi/a/1074108028

Valkosen Suomen vankina. Raivaaja 58/1922: 11.03.1922 Raivaaja no 58 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

E. Vihervaara: Länsisuomalaista pilaa. Julkusta ja Prunkkalan papista. Kotiseutu 9/1914: 15.09.1914 Kotiseutu : Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ari Vilén: Auran seurakunta 1917-2017. Auran seurakunta (2017).

Väänänen, Kyösti: Laurentius Jacobi Canis. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 29.4.2026). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000354

Väänänen, Kyösti: Matthias Georgii Coriander. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 29.4.2026). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000466

Natalia Palm (1866-1939), saarnaajien ja köyhien ystävä Sauvon Rajalahdesta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Vakituisille lukijoilleni ei liene mikään yllätys, että sydämessäni on erityinen sija kotikunnalleni, ja niinpä aktiivisesti etsiskelen millaisia tarinoita se voisi tarjota täällä kerrottavaksi. Olen yleensä tottunut siihen, että täällä eivät ainakaan herätysliikkeet ole juuri vaikuttaneet, vaikka 1800-luvulta ja 1900-luvun alustakin löytyy evankelisen liikkeen aktiivisuutta.

Hiljan törmäsin kuitenkin Rajalahden emäntänä toimineeseen Natalia Palmiin (o.s. Palander) (1866-1939), joka oli tunnettu vapaakirkollisuuden, josta juontaa nykyinen Suomen Vapaakirkko, parissa ilmenneestä aktiivisuudestaan. Tosin hän lähteissä jää paikoin yhteiskunnallisesti aktiivisen miehensä varjoon, mutta löytämäni perusteella huomaa hänenkin olleen aktiivinen toimija ja erityisesti aktiivinen saarnaajien majoittaja ja saarnaajakokousten järjestäjä. Kuten tästä blogista ilmenee oli yhdellä näistä kokouksista koko vapaakirkollisuuden järjestäytymistä koskevaa merkitystä.

Kerronkin tässä tekstissä Natalian tarinan. Kerron myös hänen miehestään Vilhosta, sen verran suuri rooli hänellä oli Sauvossa esimerkiksi sisällissodan aikana. Lopuksi kerron senkin, miten sotahistoriasta kuulu Lauri Törni liittyy tähän perheeseen.

Mynämäen tyttö Sauvon rannoille

Natalia näyttää tässä kuvassa varsin tomeralta ja määrätietoiselta naiselta. Kuva hänen Geni -profiilistaan: Nathalia Carin Larsdotter Palm (Palander) (1866 - 1939) - Genealogy

Nathalia (Natalia) Carin Palander syntyi 23. kesäkuuta 1866 Mynämäellä. Hänen vanhempansa olivat majuri Lars Gabriel Gideon Palander (1823-1904), Palanderien vanhaa sivistyssukua, ja äitinsä Natalia o.s. Mitkova (1828-1921), jonka isä oli venäläinen upseeri Nikolai Fotievits Mitkov. Perhe asui Mynämäen Sunilan kartanossa. Perheessä oli yhteensä viisi lasta, neljä tytärtä ja yksi poika.

3. huhtikuuta 1900 Natalia avioitui Wilhelm (Vilho) Reinholdt Palmin kanssa, joka oli tuolloin Porvoon Ilolan kartanon työnjohtaja. Hän oli aiemmin ollut työnjohtajana Sunilan kartanossa v. 1895-1897, jolloin hän ja Natalia lienevät tutustuneet.

Vihkimisen toimitti Turussa kappalainen Theodor von Pfaler, joka oli muuten kotoisin Mynämäeltä. Samana vuonna he muuttivat Sauvon Rajalahden Ylitaloon, jonne he asettuivat asumaan. Vuonna 1908 samaan tilaan yhdistettiin myös Rajalahden Alitalo. Talo oli varakas, ja isäntä Vilho Palm olikin v. 1913 mukana perustamassa Lounais-Suomen osuusteurastamoa ja v. 1904 hän oli ollut mukana laatimassa Sauvon Säästöpankin sääntöjä.

Rajalahti sijaitsee Sauvon etelärannalla Kemiötä vastapäätä, ja venekyydin antaminen Kemiön Lappdaliin oli rajalahtelaisten ikiaikainen kyyditysvelvollisuus. Tästä oli 1800-luvun jälkipuoliskolla purnattu, mutta kun uusi lauttavene oli Sauvon ja Karunan kuntien toimesta hankittu suostuttiin kuljetusta jatkamaan korvausta vastaan. Asiassa oli erinäisiä käänteitä, mutta v. 1915 Vilho Palm kieltäytyi hoitamasta enää liikennettä, sillä ylläpitokustannukset olivat nousseet ja kunnan tarjoama 250 markan vuosikorvaus oli riittämätön. Korvaus nostettiin sitten 350 markkaan ja päätettiin hankkia uusi isompi lautta.

V. 1932 Rajalahden ja Lappdalin väliä liikennöi tällainen lautta. Kuvannut P. J. Bögelund, Mobilia, Tiehallinto kuvat: Rajalahti-Lappdal lautta | Mobilia | Finna.fi

Kodin- ja köyhäinhoitoa sekä saarnaajakokouksia

Perheeseen syntyi Sauvossa viisi lasta: Liisa Maria (1901), Paavo Gabriel (1903), Reino Rafael (1904), Anna Rauha (1907) ja Kerttu Naomi (1909). Kaikki paitsi  v. 1910 kuollut Kerttu elivät aikuisikään.  Rippikirjassa pistää silmään maininta, että keskimmäistä, Reino Rafaelia ei kastettu lapsena, mutta ilmeisesti sekä hänen vanhemmat että nuoremmat sisaruksensa kastettiin.

Kastamattomuuspäätös on luultavasti liittynyt Natalian vapaakirkollisuuteen, tosin ihmetystä herättää, miksi vain yhden lapsen kohdalla toimittiin näin. Tiedossani ei ole, missä kohtaa Natalia liittyi vapaakirkollisiin, mutta hän on selvästi ollut liikkeessä näkyvästi mukana. Vapaakirkollisuus olikin aikoinaan erityisen suosittua juuri säätyläisten, eritoten naisten, parissa. Natalian mainitaan olleen päivittäisessä seurustelussa Jeesuksen kanssa nuoruudestaan asti, mikä tarkoittaa, että hänellä oli jo varhain vahva kristillinen vakaumus.

Tästä on vahvana osoituksena se, että vapaakirkollisten saarnaajaliitto on pitänyt ainakin kahdesti vuosikokouksensa Palmien kotona Rajalahdessa. Ensimmäistä kokousta koskevassa lehti-ilmoituksessa v. 1907 sanotaan kokous pidettävän "maanwiljelijä W. Palmin luona", eli mieskin lienee jollain tapaa ollut mukana, ainakin sallinut kodissaan kokoontumisen.

Kuvassa Rajalahden rakennuskantaa noin v. 1930. Kuvan yhteydessä on ollut kirjoitus: "Sauvo Rajalahti om. Palm." Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma: Rajalahden tilan rakennuksia Rajalahden kylässä | Museovirasto | Finna.fi

V. 1919 kesäkuussa oli toinen vastaava kokous Rajalahdella. Vapaakirkollisten lehdessä Suomen Viikkolehdessä kutsuttiin väkeä paikalle ja kehotettiin väkeä matkustamaan yhdessä Turusta Sauvon Rajalahteen laivalla. Kokouksesta muodostui sikäli historiallinen, että siellä alettiin selkeästi vaatimaan saarnaajaliiton jakamista erikseen suomenkieliseen ja ruotsinkieliseen, kun siihen asti oli kokoonnuttu yhdessä. Tähän vaikuttivat sekä käytännölliset seikat, mutta myöskin kieliryhmien välinen jännite laajemminkin yhteiskunnassa. V. 1921 Kuopion saarnaajakokouksesta lähtien kieliryhmät toimivatkin erillään.

Natalian uskonvakaumus näkyi mahdollisesti myös hänen yhteiskunnallisessa aktiivisuudessaan. Hän näet kuului siihen joukkoon, jotka Sauvon kuntakokous valitsi vuosina 1910, 1913 ja 1916 käymään kunnan köyhäinhoidon piirissä olevien luona pariksi vuodeksi kerrallaan. (Vuonna 1910 puhuttiin "Waiwaishoidon huostassa olewain lasten ja wanhain köyhien" tarkastajan tehtävästä).

Erityisesti perhe ja koti oli Natalialle keskeinen. Sen puolesta hänen sanotaan eläneen, taistelleen ja rukoilleen. Hänen askareensa mainitaankin erään kuolinuutisen mukaan kohdistuneen etupäässä kodin hoitoon ja huolenpitoon sen lisäksi, että hän ahkeroi hengellisen elämän asioiden parissa.

Suojeluskuntamies Vilho Palm

Vilho Palmin hengellisestä aktiivisuudesta en tiedä, mutta muuten hän ainakin oli hyvin aktiivinen mies. Maininnan ansaitsee erityisesti hänen roolinsa vuoden 1918 sisällissodan aikana. Hän oli ollut mukana perustamassa Sauvon suojeluskuntaa elokuussa 1917 ja tuli valituksi sen johtokuntaan. Sauvo joutui kuitenkin sisällissodan alussa punaisten valtaan muun Etelä-Suomen tavoin, mikä teki suojeluskunnan toiminnasta mahdotonta.

Vilho Palmista en löytänyt parempaa kuvaa kuin tämä hänen Geni -profiiliinsa lisätty. Sääli, sillä hän on ollut Sauvossa varsin merkittävä toimija monella tavalla, ja jos lähteeni kehuvat rouvaa, niin kyllä isäntääkin: Wilhelm Reinhold Rikhardinpoika Palm (1869 - 1949) - Genealogy

Huhtikuussa 1918 olivat valkoisten puolella taistelleet saksalaiset valloittaneet Kemiön, mikä sähköisti tilannetta myös Sauvossa. 11. huhtikuuta lähettivät punakaartilaiset kolme miestä Rajalahteen Vilho Palmia vartioimaan, sillä tämä tiedettiin paikalliseksi valkoisten johtomieheksi. Uutiset saksalaisten etenemisestä saivat kuitenkin vahtimiehet poistumaan Rajalahdesta jo seuraavana päivänä.

Uutiset saksalaisista rohkaisivat suojeluskuntalaisia. Palm määräsi jokaisesta talosta miehen joukkoihinsa ja lähti näiden kanssa Kirkonkylään. Siellä hän ilmoitti saapumisestaan useita päiviä metsässä piileskelleelle nimismies Rafael Rekoselle. Punaiset eivät tehneet lainkaan vastarintaa, ja Palm joukkoineen riisui nämä aseista. Suojeluskunta, joka Palmin aloitteesta ja johdolla perustettiin virallisesti uudelleen, oli ottanut kunnan valtaansa ja pidätti ja lähetti Turkuun vangittaviksi kiinnisaadut punakaartilaiset. 

Palm oli Sauvon suojeluskunnan paikallispäällikkönä v. 1918 syksyyn asti. Muun muassa hänen johdollaan suojeluskunta piti varmuuden vuoksi vartijoita eri puolilla Sauvoa aina 19. kesäkuuta asti, jolloin tilanne katsottiin riittävän rauhalliseksi kyseisen toiminnan lopettamiselle. Vielä v. 1925, kun Turunmaassa julkaistiin Sauvoa koskeva matkakertomus kertoo kirjoittaja Rajalahden isännän olevan "wapaussodan historiassakin mainittu Wilho Palm". Tuolloin tilalla oli 65 hehtaaria hyvin hoidettua peltoa ja se tarjosi kirjoittajalle ystävällisen vastaanoton. Kirjoittajan mukaan isäntä oli "ehkä liiankin hauska maanmuokkaajaksi", mitä tuolla sitten tarkoittikaan.

Rajalahdessa Palmit asuivat merellisissä maisemissa, josta näkyivät Långholmenin ja Kemiön saaret. Museoviraston Historian kuvakokoelma, Kustannusosakeyhtiö Kiven kokoelma: Rajalahti (Rölax). Maisema. | Museovirasto | Finna.fi

Vilho Palm oli myöhemminkin aktiivinen yhteisön jäsen, mikä näkyy siinäkin, kuinka hän maaliskuussa 1932 oli yhtenä kolmesta allekirjoittajasta Sauvon yli satahenkisen kansalaiskokouksen uskollisuudenjulistuksessa, jonka tämä antoi Mäntsälän kapinan vuoksi vakuuttaakseen uskollisuuttaan lailliselle hallitukselle ja vaatiakseen kapinan kukistamista. Kun muuten v. 1921 oli kerätty lahjoituksia Turun yliopiston perustamiseksi oli Palmin lahjoitus  kolmanneksi suurin Sauvossa, 20 000 markkaa.

Mynämäen siskokset yhdessä Sauvon mullissa

Jossain vaiheessa Palmit luovuttivat talon isännyyden seuraavalle sukupolvelle, pojalleen Reino Parlalle, ja asuivat itse sen vieressä Kontiola -nimisessä talossa. Sukua oli kylällä enemmänkin, sillä jossain vaiheessa Rajalahteen muuttivat myös Natalian isosisko Maria Palander (1864-1951) aviomiehensä Knut Emil Sonckin (1859-1952) kanssa. Sonckin isä oli ollut hänen täyskaimansa, arvostettu evankelisen herätysliikkeen riveihin kuulunut pappismies, ja nuorempi Sonck oli hänkin saanut pappisvihkimyksen v. 1918 toimittuaan sitä ennen uskonnon ja ruotsin kielen opettajana Tammisaaren kansakoulunopettajaseminaarissa. Mielenkiintoista sinänsä, että hän hankki pappisvihkimyksen vasta muutama vuosi isänsä kuoleman jälkeen ja toimi sen jälkeen eri pappisviroissa Varsinais-Suomen saaristossa ja Ahvenanmaalla, muun muassa isänsä entisessä seurakunnassa Finströmissä.

Maria Palander ja miehensä Knut Emil Sonck asettuivat vanhoilla päivillään asumaan Sauvon Rajalahteen, mikä kertonee Marian ja siskonsa Natalian läheisistä väleistä. Kuvat Marian ja Knut Emilin Geni -profiileista: https://www.geni.com/people/Maria-Palander/6000000002337826195 ja https://www.geni.com/people/Knut-Emil-Sonck/6000000006237064334

Millaiset lienevätkään olleet hengelliset keskustelut vapaakirkollisen Natalian ja luterilaisen pappislangon välillä, ken tietää. Toisaalta Natalian parhaita vieraita mainitaan olleen Jumalan valtakunnan työntekijät, joiden palveleminen oli hänen suurin ilonsa. Tämä koski toki ensi sijassa vapaakirkollisia saarnaajia, mikä näkyy saarnaajakokousten järjestämisestäkin, mutta ehkä tätä rakkautta liikeni myös siskon puolisolle.

Natalia menehtyi 13. tammikuuta 1939 sydämen vajaatoimintaan. Suomen Viikkolehdessä aviomiehen julkaisemassa kuolinilmoituksessa todetaan vainajan paljon kärsineen, mutta nukkuneen pois "lujassa uskossa". Vanha suojeluskuntamies oli laittanut vaimonsa kuolinilmoitukseen Jeesuksen Vuorisaarnan sanat "Autuaat ovat rauhantekijät, sillä heidät on kutsuttava Jumalan lapsiksi". Kuollessaan Natalia oli siviilirekisterin jäsen, mikä ei ollut tavaton tilanne vapaakirkolliselle.

Natalian kuolinilmoitus, Suomen Viikkolehti 3/1939.

Natalia haudattiin Sauvon hautausmaalle 22. tammikuuta 1939. Hautaan siunaamisen toimitti Suomen Vapaakirkon pastori J. Rauhala, joka puhui aiheesta "Joka uskoo minuun, hän elää vaikka olisi kuollut." Vainajaa käsittelevässä kirjoituksessa muistellaan hänen luonaan pidettyjä saarnaajakokouksia sekä luonnehditaan hänen hyviä kristillisiä ominaisuuksiaan: "Poismenneessä näimme nöyrän ja ehjäsydämisen kristityn. Hänessä oli ei ainoastaan ajallista aateluutta, vaan sitä, mikä oli seurauksena päivittäisestä seurustelusta Jeesuksen kanssa nuoruudesta lähtien."

Onnistuin löytämään Palmien haudan Sauvon hautausmaalta. Siihen on haudattu Natalian ja v. 1949 kuolleen puolison lisäksi heidän pienenä kuollut tyttärensä Kerttu Naomi ja toinen tytär Anna Rauha sekä tämän jälkipolvea. Tätä hautaa vastapäätä on puolestaan Sonckien hauta, eli mynämäkeläiset siskokset lepäävät vastatusten Sauvon mullissa.

Hautoja ja pala sukuhistoriaa

Vapaakirkosta ei koskaan tullut Sauvossa merkittävää liikettä, ei siellä ollut edes sen seurakuntaa. Toisaalta liike on alusta asti ollut hyvin allianssihenkinen eikä oman seurakunnan perustaminen ole ollut välttämättä tavoitekaan. Natalialle kytkös liikkeeseen on kuitenkin ollut voimavara ja innoittaja hengelliseen aktiivisuuteen sekä toimintaan Sauvon köyhien parissa.

Kävin tällä viikolla lasten kanssa kävelyllä Sauvon hautausmaalla Natalian ja sukulaistensa hautoja etsimässä ja löysinkin ne. Lasten oli ehkä vaikea hahmottaa innostustani näiden hautojen äärellä, niissä kun oli heille kovin vähän mieltä kiinnittäviä yksityiskohtia. Kuvien perusteella voitte halutessanne ne itsekin etsiä, kuten monen muunkin täällä blogissa esittelemäni sauvolaisvainajan.

Mutta niin, mikä oli se lupaamani kytkös kuuluisaan sotilaaseen Lauri Törniin? Lähdettyään sodan jälkeen Ruotsiin Törni kihlautui Marja Kopsin (1930-2000) kanssa 1. tammikuuta 1950. Yhdysvalloissa syntyneen Kopsin äiti oli Natalian ja Viljon tytär Liisa Maria Kops (o.s. Palm) (1901-1988). Avioliitosta ei lopulta tullut mitään, koska Törni jatkoi matkaansa Yhdysvaltoihin ja aikansa odotettuaan Marja avioitui espanjalaisen lääkärin kanssa. Näin siis Törni kytkeytyy tarinaamme. Onpahan maailma pieni.

Natalian ja Vilhon sukuhauta, josta en ole kuvannut kahta leppeellään olevaa Annan jälkeläisten hautakiveä.

Sonckien sukuhauta Palmien hautaa vastapäätä. Kummatkin Sauvon hautausmaalla.

Lähteet:

Lasse Iso-Iivari: Sauvon talonhaltijaluetteloja: users.utu.fi/isoi/talot/sauvo.htm

Hannu Kujanen: Sauvon historia II. (1996).

Kokouksia Sauvossa ja Uudessakaupungissa. Suomenmaa 51/1932: 02.03.1932 Suomenmaa no 51 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kuolleen kortti. Palm, o.s. Palander, Natalia. Tilastollinen päätoimisto: https://digihakemisto.net/item/1093769840/6870133041/109

Lektor Emil Sonck 85 år. Församlingsbladet 45-46/1944: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2688028?page=2

Lounais-Suomen lahjoittajia. Uusi Aura 67/1921: 04.06.1921 Uusi Aura no 67 (3-päiv. painos) - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Medborgarmöte i Sagu och Nystad deklarera sin lojalitet. Hufvudstadsbladet 62/1932: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1834721?page=3

Mynämäen vihittyjen kirja 1892-1904: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=22837&pnum=20

Neljäkymmentä vuotta Suomen vapaakirkon saarnaajaliiton taivalta. Suomen Viikkolehti 33/1935: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/825855?page=4

Piirteitä Sauvon Suojeluskunnasta. Varsinais-Suomen Vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 11/1923: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1105492?page=6

Rakas vaimoni ja hellä äitimme Natalia Palm. Suomen Viikkolehti 3/1939: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/826003?page=8

Rouva Natalia Palm'in tomumaja. Suomen Viikkolehti 6/1939: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/826007?page=8

Sauwo. Turun Sanomat 2638/1913: 07.10.1913 Turun Sanomat no 2638 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sauvon kuntakokous. Turun Sanomat 3554/1916: 12.09.1916 Turun Sanomat no 3554 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sauwon pitäjää pitkin ja poikin. Turunmaa 191/1925: 22.08.1925 Turunmaa no 191 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sauvon rippikirja 1891-1901: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=21285&pnum=411

Sauvon rippikirja 1901-1910: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=21286&pnum=421

Sauvon vapautumisen muistojuhlaa vietetään tänään. Varsinais-Suomi 84/1938: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2140662?page=4

Sauwon warsinaisessa syyskuntakokouksessa. Sosialisti 218/1910: 22.09.1910 Sosialisti no 218 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sonck, Knut Emil (1859-1952). Suomen papisto 1800-1920: https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/2711

S. W. L. Saarnaajaliiton jäsenille. Suomen Viikkolehti 9/1919: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/825161?page=4

Tämän kuun 13 päivänä. Rannikkoseudun Kunnallislehti 3/1939: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2081941?page=4

Wapaakirkollisen saarnaajaliiton. Kotimaa 58/1907: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/658036?page=3

Seppo Varjus: Lauri Törni rakastui kunnolla vain kerran, mutta onnellinen tarina päättyi erittäin lyhyeen. Ilta-Sanomat 29.9.2015: Lauri Törni rakastui kunnolla vain kerran, mutta onnellinen tarina päättyi erittäin lyhyeen - Ilta-Sanomat

Virsi 615 "Oi suruton, niin varma menossasi" - murhatun runoilijan ravisteleva veisu

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Virsikirjamme virsi 615: "Oi suruton, niin varma menossasi" kuuluu tuntemistani virsistä jykevimpiin parannuskehotuksineen, varoituksineen ja Taivaan riemun kuvauksineen. On ehkä yllättävää, että sen runoilija ei ollut mikään hurskas teologi tai hurskauden perikuva, pikemmin päinvastoin. Kuitenkaan tämä ei vähennä mielestäni virren vaikuttavuutta. Tutustutaanpa vähän tähän virteen ja sen sanoittajaan!

Humalan ja katumuksen runoilija

Lars eli Lasse Johansson syntyi 6. lokakuuta 1638 Tukholmassa. Isä, Johan Erichsson, oli laivaston upseeri ja äiti Kristin Larsdotter oli aateloidun amiraalin Lars Strusshielmin tytär. Isänäiti Margareta Nilsdotter oli puolestaan ollut laivanrakennuttaja ja ollut mukana Vasa-laivan valmistamisessa, Vasan kohtalon muistaen toki kyseenalainen kunnia.

Poika jäi jo varhain orvoksi. Hän eli sitten kahden vanhemman siskonsa ja kahden nuoremman veljensä kanssa äidinisän luona Ruotsin Pommerissa. Vanhin sisko oli jo avioitunut. Isoisäkin kuitenkin kuoli pojan ollessa vasta 15-vuotias.

Lasse opiskeli sitten Saksassa ja Ranskassa sekä vieraili Italiassa ja Englannissa. Näiden reissujen perua oli varmasti hänen laaja kielitaitonsa, sillä hän kirjoitti runoja kuudella kielellä. Ruotsiin palattuaan hän toimi jonkin aikaa Uppsalan yliopiston kieltenopettajana, kunnes muutti v. 1669 Tukholmaan.

Tämä Lucidoria esittävä kuva on Pielisjärvellä syntyneen  ja Ruotsissa kivipiirtäjänä mainetta saavuttaneen Johan Henrik Strömerin (1807-1904) näkemys Lucidorista. Wikimedia Commons: File:Lasse Lucidor-1849.jpg - Wikimedia Commons

Tukholmassa hän hankki vaatimattoman toimeentulonsa vapaana kirjailijana, kääntäjänä sekä tilapäisrunojen kirjoittajana esimerkiksi häihin ja hautajaisiin. Hän otti itselleen taitelijanimen Lucidor, merkiten jotakuinkin 'loistava'. Hänen ei sanota tavoitelleen suurta mainetta tai asemaa, vaan hän eli sosiaalisesti juuretonta elämää juomaveikkojen seurassa viihtyen.

Hänen lyriikkansa pääaiheina olivat juominen, naiset ja kuolema. Usein runot olivat allegorisia tai humoristisia ja sävyltään rohkeita ja huolettomia. Tämä saattoi välillä kostautuakin, sillä Gilliarekvaal -niminen hääruno tuotti hänelle tutkintovankeutta ja oikeudenkäyntejä hänen loukattuaan siinä erästä vaikutusvaltaista herraa.

Tällä vallattomalla humoristilla oli kuitenkin toinenkin puoli, raskasmielinen haaveksija, jota viestivät hänen käyttämänsä runoilijanimetkin: Lasse den olycklige ('onneton'), Lasse den sorgbundne ('surullinen') ja Thanatophilander ('kuolemanrakastaja'. Tästä kumpusivat myös hänen virsirunonsa, ja persoonan kaksijakoisuudesta kertookin, että hänen tuotantonsa parhaimmistona pidetään sekä hänen juomalaulujaan että virsiään. Häntä onkin luonnehdittu humalan ja katumuksen runoilijaksi.

Virsissään hän kuvasi erittäin väkevällä tavalla synnintuntoa sekä maalasi sanoin värikkään kuvan Helvetin kauhuista ja Taivaan ihanuudesta. Kirjallisuudessa onkin kiertänyt kertomus, että Lucidor olisi sanoittanut kertomuksemme lähtökohtana olleen virren sairasvuoteella, jonne oli joutunut haavoituttuaan tappelussa, ja sitten parannuksen tehtyään nukkunut kuolonuneen. Taustalla on varmastikin ajatus, että väkevästi uskon salaisuuksista runoilleen lopun sopi olla hurskas ja kaunis.

Runoilijan onneton loppu

Valitettavasti näin ei ollut laita, sillä kuolinvuoteen seesteisyyttä ei Lucidorille suotu. 12. elokuuta 1674 Lucidor oli ollut viettämässä kosteaa iltaa tukholmalaisessa Fimmelstången -krouvissa Kindstugatanilla. seurueeseen olivat kuuluneet ennestään tutut luutnantti Arvid Christian Storm, kapteeni Bohm sekä varakihlakunnantuomari Furubom. Lucidor oli huonolla tuulella ja haastoi riitaa. 

Hän onnistui suututtamaan Stormin ja seurasi kaksintaistelu. Lyhyen kahakan jälkeen Lucidor kaatui taaksepäin Stormin ollessa hänen päällään, jolloin Furubom erotti kamppailijat. Lucidor lausui sanat: "Minua on pistetty", horjui kohti pöytää ja menehtyi vammoihinsa.

Tässä rakennuksessa, Tukholman Vanhankaupungin Kindstugatan 14:sta, toimi 1600-luvulla krouvi nimeltä Fimmelstången. Siellä Lucidor kohtasi karun loppunsa. Kyltti muistuttaa edelleen krouvin nimestä, joka on vanha sana vaununaisalle. Wikimedia Commons: File:Kindstugatan 14 Gamla Stan.JPG - Wikimedia Commons

Virsien syntytarinoista kirjoittanut Aarni Voipio kirjoittaa Lucidorin onnettomasta lopusta kerrottuaan seuraavasti: "Lukija, joka tämän tiedät! Älä tuomitse, sillä tuomio kuuluu yksin Jumalalle. Mutta ajattele kaksin verroin omaa tilaasi, kun laulat Lucidorin virren loppusäkeistöjä."

Tämä virsi tosiaan jäi elämään eräiden muiden Lucidorin runojen tavoin. Se julkaistiin v. 1685 teoksessa Lucida intervalla. V. 1695 se otettiin myöhemmän piispan ja virsirunoilijan Jesper Swedbergin toimittamana ruotsalaiseen virsikirjaan ja v. 1701 se pääsi pitkäikäiseksi muodostuneeseen suomalaiseen virsikirjaan ja on sen jälkeenkin ollut kaikissa meikäläisissä virsikirjoissa, tosin uudistuksia ja muokkauksia kokien, viimeisimpänä Niilo Rauhalan kynästä v. 1984. Alkuaan säkeistöjä on ollut 16, nykyään niitä on virsikirjassa yhdeksän, ja samalla virren sävy on muuttunut lempeämmäksi. Sävelekseen se on saanut toisinnon Pohjanmaalta.

Keuruun konnamaisen kanttorin kyyneleet

Virren syntyhistoriaa ja alkuperäistä kirjoittajaa ajatellen Keuruun pitäjästä 1800-luvun puolivälistä kerrottavalla tarinalla on kiehtova kaiku. Siellä eli huonoa elämää viettänyt lukkari eli kanttori, Matthias Saxberg. Hänen mainitaan olleen rahanahne, siveetöntä elämää viettänyt mies, joka oli syyllistynyt murhaankin tapettuaan paimentytön, joka oli päästänyt lehmänsä hänen laitumelleen. Tästäkin Saxberg onnistui keplottelemaan itsensä vapaaksi lyhyellä tuomiolla. Enemmän Saxbergin rötöstelyistä voitte lukea lähdeluetteloon lisäämästäni artikkelista.

Tarinassamme siirrytään nyt Tukholman krouveista tänne Keuruun vanhaan kirkkoon.
Wikimedia Commons: File:Keuruu old church.jpg - Wikimedia Commons

Eipä ihme, että jo v. 1844 Niklas Durchman, herännäispappi, joka oli toiminut Keuruun kirkkoherran apulaisena, oli todennut tuolloin 59-vuotiaasta kanttorista karun ennustuksen: "joka elää saa nähdä, ettei kanttori Saxberg saa kuolla niinkuin muut ihmiset; Jumala vanhurskaus ei voi sitä sallia". Saxberg ei tainnut näistä sanoista juuri välittää, sillä tuomioittensakin jälkeen hän toimi lukkarinpenkissä esilaulajana mölyten ja loppuääntä venyttäen.

Tämä Saxbergin laulutyyli kiusasi erityisesti Keuruun heränneitä, jotka paheksuivat myös sitä, että Saxberg Herran huoneessa niin arvottomasti antoi Jumalan sanan, jota virsienkin katsottiin välittävän, tulla huuliltaan.

Oli sitten 1. lokakuuta 1861 ja kirkossa veisattiin virttä. Oli laulettavana juuri Lucidorin virsi, silloin numerolla 408, ja esilaulaja alkoi: "Ah surutoin! koskas synnistä lakkaat, / Kuink's kauvan synnis' murheetoinna makaat? Ah, herää, herää, aika on jo tull', / Viel' tahtoo Jumal' laupias olla sull'." Herännyt kirkkokansa yhtyi lauluun hartaalla, vakavalla soinnulla.

Kesken virren havaittiin jotain outoa. Saxberg alkoi kesken veisuun takeltelemaan sanojen kanssa. Ihmiset huomasivat, ettei hän enää pysynyt tahdissa. Seurakunta jatkoi kuitenkin itse edelleen. Pian Saxbergin silmissä nähtiin kaikkien ihmeeksi kyyneleitä, mitä ei oltu ennen nähtykään. Nyt niitä tuli ihan virtanaan niin, että käsissä vapiseva virsikirja kostui kyynelistä. 

Neljännen säkeistön kohdalla Saxberg murtui täysin. Hän vain itki loppulaulun ajan seurakunnan vastatessa yksin veisuunsa tahdista. Pappi, joka oli valinnut virren osittain Saxbergiakin ajatellen ei olisi varmaan voinut kuvitella tehokkaampaa vaikutusta. Kirkkokansa puheli kotiväelleen ihmeellisestä asiasta ja päivitteli, miten Jumala voi kutsua ihmisiä niin eri tavoin ja sellaistakin, jonka ei olisi ikimaailmassa uskonut voivan tuota kutsua vastaanottaa. Jotkut miettivät myös, mitä tämä kutsu juuri nyt tarkoitti, oliko Saxbergin armonaika lopussa?

Keuruun vanhassa kirkossa ei ole koskaan ollut urkuja, joten esilaulajalla oli tärkeä tehtävä. Ainakin kerran todistettavasti seurakunta on joutunut suoriutumaan ilman esilaulajaakaan. Wikimedia Commons: File:Keuruun vanha kirkko - Maalaukset Johan Tilén 1782-1785 C IMG 3063.JPG - Wikimedia Commons

Seuraavana päivänä kuultiinkin hirveitä uutisia. Yön aikana oli ryöstömurhaaja surmannut lukkarin kirveellä vuoteeseen ja samalla myös tämän puolison Hetan, jonka kanssa tämä oli jo vuosia naimattomana elänyt. Tästäkin tapauksesta voitte lukea enemmän lähdeluettelon artikkelista.

Heränneet olivat nyt vakuuttuneita siitä, että kirkossa Jumala oli vielä kerran kutsunut Saxbergia parannukseen, että tämä olisi valmis kohtaamaan loppunsa. Hesekielin kirjan 18. luvun 23. jakeen mukaisesti todettiin näet Jumalan sanovan, ettei hän tahdo syntisen kuolemaa, vaan sitä, että tämä kääntyisi ja saisi elää.

Lucidorin muisto elää, elääkö virsi?

Kertomuksemme virsi ei liene Lucidorin tunnetuin teos hänen kotimaassaan Ruotsissa. Unohdettu hän  ei toki ole, sillä v. 2025 laadittaessa Ruotsin kulttuurikaanonia liitettiin sen osaksi Lucidorin runo Skulle jag sörja då vore jag tokot. Hänen virtensä on silti puhutellut täällä Suomessakin jo useita sukupolvia ja ravistellut ehkä muitakin kuin Keuruun kanttoria. Oliko kyse vain sanataituruudesta vai elikö Lucidor itse virtensä tunnoissa? Ovatko muokkaajat taikka kääntäjät lisänneet siihen särmää? Tässä pitäisi verrata alkutekstiin, enkä nyt ehdi paneutua siihen ja ruotsinkielisiin variantteihin.

Itse ajattelen, että ihminen on monitahoinen olento, ja huolimatta kapakoissa riekkumisistaan on Lucidorilla selvästi ollut myös toinen puoli. Onko riidan haastaminenkin ollut samalla suuttumista itseensä ja horjumiseensa kahden maailman välillä. En tiedä. Voipion sanat "Älä tuomitse, sillä tuomio kuuluu yksin Jumalalle" sopivat tähän tapaukseen hyvin. Lucidorin virsi on kuitenkin luultavasti ollut vetämässä monia siltä tieltä, jota hän itse kulki surulliseen maalliseen loppuunsa saakka.

Laitan tähän loppuun virren sanat vuoden 1701 suomenkielisen virsikirjan mukaisella sanoituksella. Sitähän käytettiin aina vuoteen 1886 (ja esimerkiksi rukoilevainen herätysliike käyttää edelleen), tosin tietysti varovaisin kieliasukorjauksin. Näillä sanoilla virttä veisattiin myös Keuruulla v. 1861. Nykyversion löydätte virsikirjasta numerolla 615: Virsi 615 - Oi suruton, niin varma menossasi - Virsikirja.fi.

"1. Ah surutoin! koskas synnistä lakkaat, 

Kuink's kauvan synnis' murheetoinna makaat?

Ah, herää, herää, aika on jo tull',

Viel' tahtoo Jumal' laupias olla sull'.

2. Ah! kuinka hartaast' herättelee Herra,

Ja pyytää sinua oikiall' tielle kerran:

Vaikk' olet kauvan kyllä viipynyt,

Tee kiiruust' katumus, ja joudu nyt.

3. Kuin armon aika perät' pojes kulkee,

Ja Herra taivaan oven kiinni sulkee,

Ei auta sitten enää katuman,

Vaan pitää helvettiin juur' vajooman.

4. Siis malta, ettäs kuolevainen olet,

Ja kunkas joudut, koskas täältä kuolet.

Kyll' hurskaat Herran tykö tulevat;

Vaan pahat paikkaan pahaan painuvat.

5. Elämäs on juur' vähä tomun tuoksu,

Ja hekumas kuin liukas virran juoksu,

On kauniutes kuin multa maalattu,

Ja tavaras kuin savi silattu.

6. On suuri sukus* juuri turha juttu,

Ja voimas kaikki aivan pian puuttuu:

On taito, kaikki toimi ja viisaus

Juur' aivan lyhykäinen humaus.

7. Taivaas' on ilo, joka aina pysyy,

Ja satama, jost' ei meit' kenkään sysi:

Meill' Jumala on sangen suloinen,

Ja omatunto pito iloinen.

8. Ei helvetisä lopu koskaan vaiva;

Sill' synti sydänt' sangen surkiast' kaivaa,

Siell' tuli polttaa aina hirmuisest',

Ja piru piinaa ijankaikkisest.

9. Siis sitä iloo ajattele aina,

Jonk' Jumal' kaikill' katuvaisill' lainaa,

Rauhan, autuuden arvaamattoman,

Ja kunnian kruunun katoomattoman.

10. Äl' unhot' myös helvetin hirmuist' tuskaa,

Siell' tulen liekki lakkaamata puuskaa,

Ei lakkaa tuli koskaan polttamast',

Eik' taukoo perkel' sieluu vaivaamast'.

11. Siis väris', vapis', ann' kaikk' karvas nousta,

Ain' muistain, kuinka julmast' Jumal' kostaa, 

Syntisillen helvetin vaivas' haikias',

Ja kadotuksen kuopas' kauhias'.

12. Vaan sitä vastaan ilost' raukee juuri,

Kuin mieleen johtuu taivaan kunnia suuri,

Se sanomatoin kirkkaus, kunnia,

Jonk' pyhillens' siell' antaa Jumala.

13. Muista, kuink' hyvä Jumal' on, kuin auttaa,

Kuink' saatan' viekas, kuink' kavaluutens' kautta

Ain' syntiin pyytää ja kadotukseen,

Sentähden turvaa aina Jesukseen.

14. Kats', ettei lamppus sammu synnin sumus',

Ja hukut kadotuksen kauhias' humus'.

Jos lankeet, nouse koht' ja rukoil' jäll',

Ett' Jumal' olis' sinull' laupias viell'.

15. Ja sano: armollinen Isä taivaan!

Ansainnut olen kyllä olen kyllä suuren vaivan,

Helvetti edesäni avoi on,

Jos tuomit' tahdot jälkeen ansion.

16. Vaikk' minun syntin' olis' kuinka monta,

Vaikk' usiammat kuin kaikki meren santa;

Jesus ne maksoi kaikki verelläns',

Ja kuolemast' mun päästi kuollesans'. Amen."

*6. säkeistössä "suuri sukus" oli aluksi Adelskapis, 'aateluutesi', 'jalosukuisuutesi'. Suomennoksessa käytetty ilmaus laajensi merkityksen aatelissukuisista kaikkiin syntyperällään ylpeileviin.

Lucidorin hauta Maria Magdalenan hautausmaalla Tukholmassa. Wikimedia Commons: File:Grave of lasse lucidor maria magdalena stockholm sweden.jpg - Wikimedia Commons 

Lähteet:

I. H.: Matth. Saxberg, Keuruun lukkari. Aamulehti 141/1933, Sunnuntailiite. Verkkoversio: 28.05.1933 Aamulehti no 141 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Virsi 615 Oi suruton, niin varma menossasi. Virsikirja.fi: Virsi 615 - Oi suruton, niin varma menossasi - Virsikirja.fi

Aarni Voipio: Laulava seurakunta. Kertoelmia messulauluista ja virsistä. Suomen Pyhäkouluyhdistys 1956.

Tauno Väinölä (toim.): Vanha virsikirja. Vuoden 1701 suomalainen virsikirja. Toimittanut sekä johdannon ja selitykset laatinut Tauno Väinölä. Kirjaneliö 1995.

Lahtari ja punarosvo - pastori Eeli J. Hakalan vaiheita Huittisissa vuoden 1918 sisällissodan pyörteissä

 Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Vuonna 1918 käyty Suomen sisällisota oli kansakuntamme synkimpiä aikoja niin varsinaisen sodan kuin sen jälkiselvittelyjen osalta, ehkäpä jopa erityisesti jälkimmäisen, sillä niin vahvana vallitsi silloin koston henki. Siksi seuraavaksi kertomani erään pappismiehen muistot noilta ajoilta ovat niin tärkeät, sillä ne kertovat pyrkimyksestä irrottautua vastakkainasettelusta tilanteessa, missä se ei saanut juuri ymmärrystä kummaltakaan osapuolelta. Olen viitannut siihen erinäisissä puhetilaisuuksissa siitä lähtien kun tästä ensi kertaa luin, ja nyt kerron sen teillekin.

Hakala saapuu Huittisiin

Tarinamme sankari ja oikeastaan kertojakin on pastori Eeli J. Hakala (1886-1963). Tämä Vetelissä syntynyt pastori oli vihitty papiksi v. 1909 ja oli sen jälkeen toiminut pappina Haapavedellä Janakkalassa ja Mouhijärvellä sekä vuodet 1909-1912 Suomen Merimieslähetyksen siirtolaissaarnaajana Yhdysvalloissa. Hän oli ennen sisällissotaa aloittanut aivan hiljan, 1. marraskuuta 1917, Huittisten kappalaisena. Eipä hän tainnut silloin aavistaa, että elämä Huittisissa tulisi vaarallisemmaksi kuin hänen Amerikan-vuotensa...

Tässä kuvassa Hakala vanhempana kuin Huittisten vuosinaan. 
Kevätkylvö 5/1936: 01.05.1936 Kevätkylvö no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Toki merkit olivat ilmassa. Juuri Huittisissa oli käyty 13. heinäkuuta 1917 Huittisten meijerikahakka lakkoilevien maataloustyöläisten ja maataloustuottajien vartijayhdistyksen välillä. Menemättä tapaukseen sen syvemmin mainitsen, että välikohtauksessa käytettiin ensin aseina kiviä, halkoja ja polkupyörän ketjuja, mutta lopuksi ammuttiin myös laukauksia. Kuolonuhreja ei tullut, haavoittuneita kylläkin.

Työläiset saivat läpi tavoitteensa kahdeksan tunnin työpäivästä, mutta eri osapuolet käyttivät kahakkaa ympäri Suomen propagandassaan. Se osaltaan vaikutti siihen, että porvarillinen puoli alkoi perustaa suojeluskuntia ja työväki punakaarteja. Huittisissa meijerin vartiokaarti järjestäytyikin pian suojeluskunnaksi, ja 11. marraskuuta Huittisissa järjestäytyi työväen järjestyskaarti eli punakaarti.

Sisällissota saapuu Huittisiin

Pienempiä kahakoita oli lähistöllä jo aiemmin, mutta viimeistään 4. helmikuuta 1918 saapui sisällissota Huittisiin. Aluksi sen keskus Lauttakylä oli suojeluskunnan hallussa, mutta tilanne muuttui, kun Porista ja Punkalaitumen suunnalta tulleet punakaartit ajoivat suojeluskuntalaiset pakoon ilman taistelua.

Hakala kertoo muistelmissaan muistavansa elävästi, kuinka talvisena aamuna punaiset tulivat Porin suunnasta Lauttakylään rintamaan järjestäytyneinä ja ammuskellen. Hakalan perhe oli turvassa erään syrjäkylän kansakoululla, josta Hakala oli tullut juuri samana aamuna kotiin kappalaisen pappilaan. Hän hakeutui suojaan kivinavetan seinustalle, jonka luona saapuneet punaiset alkoivat kuulustella häntä.

Pelastukseksi koitui haudankaivajan poika, jolla oli työväenyhdistyksen jäsenkirja. Hän todisti muille, ettei Hakala ollut ottanut osaa politiikkaan ja oli vaaraton. Hakala pohti myöhemmin olisiko hänen kohtalonsa ollut toinen, ellei tätä todistajaa olisi osunut paikalle. Huoli ei ollut tuulesta temmattu, sillä Porin punakaartilaiset ampuivat samana päivänä kauppias Frans Malmbergin ja konstaapeli Matti Jutin, punkalaitumelaiset puolestaan tilallisen pojan Kustaa Keskitalon.

Oikealla etualalla Huittisten kappalaisen pappila, jossa Hakala asui.
Taustalla näkyy Huittisten kirkko.
Satakunnan Museon kuvakokoelma: Pappila | Satakunnan Museo | Finna.fi

Elämää punaisten hallitsemassa Huittisissa

Punaisten hallinto oli pääosin rauhallista. Väestön liikkumista valvottiin, ja suojeluskunnan kannattajiksi tiedettyjen parissa tehtiin kotietsintöjä ja asetakavarikkoa, minkä lisäksi neljä taloa julistettiin valtiolle menetetyiksi. Ruokaa ja muuta huoltoa otettiin talollisilta, jotka kokivat tämän vastenmielisenä.

Hakala toteaa, ettei yhtään jumalanpalvelusta jäänyt Huittisten kirkossa väliin tuona aikana, ja hartaustilaisuuksiakin saatiin miltei koko tuona ajanjaksona pitää. Vasta sodan lopulla tuli kaksi aseistettua miestä Lauttakylässä sijainneessa talossa olleeseen hartaushetkeen kesken Hakalan puheen ja ajoi väen ulos ilmoittaen, että tällaisia tilaisuuksia ei enää pidetä. Syyksi sanottiin, että ihmiset puhuivat niissä politiikkaa ennen tilaisuuden alkua ja sen jälkeen, mistä Hakala ei omien sanojensa mukaan ollut tietoinen.

Hakala mainitsee, että silloin tällöin vietiin öisin joku isäntä metsään ammuttavaksi, mistä syystä useat isännät piileskelivät poissa kotoaan. Hakala sanoo näiden ammuttujen hautaamisen tulleen yleensä hänen osakseen. Aluksi surmattujen kolmen lisäksi ainakin kaksi huittislaista tosiaan tapettiin myöhemmin. En tiedä laskeeko Hakala nuo kaikki viisi yhteen vai oliko hänen tietääkseen tapettuja muitakin.

Tilanteen kehittyessä yhä pidemmälle katsoi Hakalakin paremmaksi olla poissa kotoaan. Punaisten vallanpidon viimeistä yötä edeltäneenä päivänä olivat tuntemattomat aseistautuneet miehet poikenneet pappilassa kyselemässä kotiapulaiselta Hakalan sijaintia sitä selville saamatta. Viimeisen yön Hakala perheineen vietti erään talon kylmässä perunakellarissa.

Molemmat sisällissodan osapuolet otattivat itsestään valokuvia.
Tässä kolme huittislaista punakaartilaista.
Työväen Arkisto. Kolme punakaartilaista Huittisista. | Työväen Arkisto | Finna.fi

Punaisten valta päättyy, kostotoimet alkavat

18. huhtikuuta punaiset vetäytyivät Huittisista. Lähtiessä heitettiin viljavarastoja jokeen, upotettiin höyryvene ja lautta ja sytytettiin joitain rakennuksia tuleen. Valkoisten saatua Lauttakylän valtaansa 20. huhtikuuta alkoivat hyvin pian paikkakunnalle jääneisiin punaisiin kohdistuneet rankaisutoimet, eli teloitukset.

Huittisiin perustettiin satoja vankeja sisällään pitänyt vankileiri. Hakala mainitsee noin 50 punaisiin kuuluneen huittislaisen saaneen kuolemantuomion. Määrä oli huomattavasti suurempi kuin mitä punaiset olivat surmanneet Huittisissa. Kuten tunnettua jaettiin tässä vaiheessa kuolemantuomioita usein kevein perustein.

Hakalan tehtävänä oli vankien kanssa keskustelu ja kuolemaantuomittujen valmistaminen näiden viimeiselle matkalle. Hakalan mukaan melkein kaikki kuolemaantuomituista pyysivät papin luokseen ja halusivat nauttia ehtoollisen.

Erityisesti Hakalalle jäi mieleen eräs punaisten johtohahmoista, joka Hakalan tietämän mukaan oli ollut Lauttakylän työväen osuuskaupan johtaja ja joka tuomittiin kuolemaan. Sitä ennen tämä oli tullut vankileirin hartaushetkien aikana herätykseen ja synnintuntoon, minkä jälkeen "armo kirkastui hänelle".  Hakala kävi miehen kanssa kahdenkeskisiä keskusteluja ja antoi hänelle evankelisen herätysliikkeen perustajaisän Fredrik Gabriel Hedbergin kirjan Uskonoppi autuuteen, jota vanki vaikutti ahkerasti lukevan. Lisäksi hän nautti ehtoollista.

Erään hartaushetken päätösrukouksen aikana tämä vanki polvistui rukouksen ajaksi. Hakala kysyi tilaisuuden lopuksi mieheltä: "Ovatko asiat hyvin?" Tämä vastasi kirkkain katsein: "Kyllä". Hakalan poistuessa ulos siellä odottivat miehet, jotka olivat tulleet hakemaan vankia kuolemantuomion täytäntöönpanoa varten, ja sen he tekivät.

Hakala kertoo tämän miehen kirjoittaneen ennen tuomiotaan vaimolleen kirjeen, jossa kertoi tulleensa uskoon, kielsi vaimoa murehtimasta hänen kohtaloaan ja kehotti tätä kasvattamaan lapset eri tavoin kuin he siihen asti olivat heitä kasvattaneet.

Hakala ei nimeä tätä miestä, mutta jos hän tosiaan oli Huittisissa osuuskaupan johtaja ei kyseessä ilmeisesti voi olla kukaan muu kuin Arvid Konstantin Keto (ent. Kolander) (1882-1918). Tämä oli syntynyt Porin maalaiskunnassa ja ollut osuuskaupan hoitajana ainakin Eurassa, Lapissa Tl ja Jaakkimassa tullen vasta vuoden 1918 alussa hoitamaan osuuskauppaa Huittisiin. Naimisissa ollut kolmen lapsen isä oli ilmeisesti liittynyt punaisiin, ja tullut teloitetuksi 18. toukokuuta 1918, 35-vuotiaana. Nämä tiedot viittaisivat siihen, että hän saattaa hyvinkin olla Hakalan kertomuksessa esiintyvä henkilö.

Hakala kahden rintaman välissä

Hakala halusi tavoittaa evankeliumilla myös ne punaiset, jotka palasivat muilta vankileireiltä vapauduttuaan kotiin Huittisiin. Niinpä hän oli järjestämässä näille seurakunnan puolesta hengellistä juhlaa, joka saikin palokunnantalon suuren salin täyteen väkeä.

Huittisten kirkko. Satakunnan Museon kuvakokoelma:
Huittisten Pyhän Katariinan kirkko | Satakunnan Museo | Finna.fi

Hakala sai kuitenkin viimeistään tässä kohtaa huomata joutuneensa hankalaan tilanteeseen. Hänhän ei ollut punaisten kannalla, ja osa ehkä karsasti hänen pyrkimyksiään evankelioida näitä, joten osa punaisista kutsui häntä lahtariksi. Osa valkoisten kannalla olleista taas ei voinut sietää sitä, miten avomielisesti Hakala suhtautui punaisten riveissä taistelleisiin. Näiltä Hakala sai nimen punarosvo. Sama mies siis yhtä aikaa sekä lahtari että punarosvo, saavutus sekin.

Hakala kertoo saaneensa jopa nimettömän kirjeen, jossa tämän uhattiin joutuvan vielä vahingonlaukauksen kohteeksi, ellei muuta pois Huittisista. Tämän viestin jättänyt kutsui Hakalaa punarosvoksi. Hakala kuitenkin toteaa muistelmissaan: "Minä en kuitenkaan antanut kummaltakaan puolelta tulleitten arvostelujen vaikuttaa itseeni. Tahdoin olla vain Jumalan palvelija kaikille henkilöön ja puolueeseen katsomatta".

Ei punaisten, ei valkoisten, vaan evankeliumin asialla

Selvää on, että Hakalan toiminnalla oli ensi sijassa hengelliset motiivit, eikä hän sitä kiistäkään. Hänelle läheinen evankelinen herätysliike kokikin voimistumisen aikoja Huittisissa noina aikoina. Evankelisiin kuului noina aikoina väkeä hyvin monista yhteiskuntaluokista, myös työväestä, eikä se oppia korostavana liikkeenä ollut politisoitunut verrattuna joihinkin muihin herätysliikkeisiin. 

Silti voidaan sanoa, että hänen toimintansa on ollut hyvin ennakkoluulotonta ottaen huomioon sen, että hänen omakin henkensä näytti olleen punaisten taholta vähintään uhattuna. Hakala ei kuitenkaan antanut katkeruudelle valtaa, vaan tunnisti oman tehtävänsä ja kutsumuksensa pappina. Tämä ei monelle kostoa huutavalle valkoisen puolen kannattajalle sopinut. Perin inhimillistä sekin, etteivät kaikki punaiset innostuneet Hakalan tarjoamasta sanomasta eivätkä Hakalasta muutenkaan, vaan Hakala sai olla sekä punarosvo että lahtari. Huittisissa maltillisille äänenpainoille tuli enemmän tilaa vasta vuoden 1919 aikana.

Hakala kuitenkin iloitsi siitä, että ainakin jotkut olivat sanomalle vastaanottavaisia. Me voimme puolestamme iloita siitä, että joillain oli kyky heti sisällissodan jälkeenkin nähdä vastapuoli kanssaihmisinä, ei hävitettävänä koston kohteena. Terveellinen esimerkki kaikille ajoille.

Lähteet

Arvid Konstantin Christiansson Keto. Geni: Arvid Konstantin Christiansson Keto (Colander) (1882 - 1918) - Genealogy

Eeli J. Hakala: Muistelen menneitä. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1958.

Huittisten osuuskaupan johtokunta. Lauttakylä 1/1918: 12.01.1918 Lauttakylä no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Huittisten osuuskaupan. Lauttakylä 2/1918: 19.01.1918 Lauttakylä no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Keto, Arvid Konstantin. Sotasurmasampo 1914-1922. Sotasurmasampo 1914–1922 | Suomen sisällis- ja heimosodat semanttisessa webissä

Kirkollisia ilmotuksia. Lauttakylä 6/1918: 24.05.1918 Lauttakylä no 6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kumousvuodet 1917-1918 Huittisissa. Kumousvuodet 1917-1918 Huittisissa – Svinhuvfud

Jaakkiman osuuskaupan. Karjalan Aamulehti 19/1918: 23.01.1918 Karjalan Aamulehti no 19 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lapin kunnan Osuuskaupan 20-vuotishistoriikkiä. Länsi-Suomi 281/1936: 05.12.1936 Länsi-Suomi no 281 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Osuuskauppojen toimihenkilöt. Yhteishyvä 39/1913: 26.09.1913 Yhteishyvä no 39 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Porin maaseurakunta. Suomalainen Wirallinen Lehti 109/1906: 12.05.1906 Suomalainen Wirallinen Lehti no 109 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

J. Viljanen: Lapin kunnan Osuuskauppa. Rauman Lehti 121/1927: 27.10.1927 Rauman Lehti no 121 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto