perjantai 4. helmikuuta 2022

Kun Karunan kirkko muutti Helsinkiin

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, miten Karunan vanha puukirkko sai syntynsä (voit lukea siitä ja muuta mielenkiintoista kirkon varhaisvaiheista täältä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/09/naimakauppoja-ja-kiistaa-papin.html ). Mutta miten tuo pyhäkkö päätyi nykyiselle paikalleen Helsingin Seurasaareen? Siihen tarinaan tahdomme nyt katseemme kohdistaa, varsinkin kun tänä vuonna tulee täyteen 110 vuotta kirkon muutosta. Laitoin tähän juttuun tekstin pituuteen nähden runsaasti kuvia, älkää antako sen häiritä. Tällä kertaa ei valitettavasti Karunan nykyinen kaunis kivikirkko mahtunut mukaan kuviin.

Karunan kirkko valokuvattuna joskus ennen vuotta 1912. Oikealla puiden 
katveessa erottuu Olivecreutzin hautarakennus, joka on edelleen paikallaan 
ja auttaa hahmottamaan kirkon sijaintia. Sen ja kirkon välistä löytyy muuten 
blogissa aiemmin esitellyn kappalainen Henrik Vilhelm Possénin hauta: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-karunan.html . Kuva on Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta ja vapaassa käytössä. https://www.finna.fi/Record/museovirasto.0AD01C504A9B7A5732B136BABBEF4A1B

Professori etsii kirkkoa

Seurasaaren ulkomuseon perusti vuonna 1909 professori Axel Olai Heikel. Hän halusi saarelle myös kirkon ja alkuperäisenä ajatuksena oli, että Keuruun vanha kirkko olisi siirretty sinne. Asiasta käytiin neuvotteluita, mutta keuruulaisten jyrkkä vastustus kaasi hankkeen.

Axel Olai Heikel (1851-1924) oli Seurasaaren ulkomuseon 
isä ja tärkeässä roolissa myös Karunan kirkon hankkimisessa sinne. 
Kuvannut Th. Nyblin, kuvan lähde Wikimedia Commons, 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Axel-Olai-Heikel.jpg

Pian katse kohdistui kuitenkin sisämaasta rannikolle, Varsinais-Suomen Karunaan. Siellä 1680-luvulla rakennettu ja 1770-luvulla uudistettu puukirkko oli jo 1800-luvun lopulla käynyt turhan pieneksi seurakunnan tarpeisiin. Erinäisiä korjaussuunnitelmia oli tehty, ja 1902 senaatti vahvistikin erään korjaussuunnitelman, mutta kappalainen Anton Wilhelm Sederströmin (jonka vaiheisiin Marttilassa kirjoittaja on tutustunut gradunsa kautta: https://www.utupub.fi/handle/10024/125656 ) johdolla kirkkoraati totesi, että uuden kirkon rakentaminen olisi viisainta. Sederströmin aikaan 1893-1905 sijoittuivat muuten myös kappeliseurakunnan irtaantumisen Sauvon seurakunnasta edistäminen sekä suomen kielen vahvistuminen jumalanpalvelus- ja hallintokielenä.

Asiaa palloteltiin sitten vuosia kirkkoraadin kannattaessa sekä uutta kirkkoa että itsenäistä seurakuntaa, kun taas kirkonkokous piti kumpaakin liian kalliina ajatuksena. 1906 tehtiin kuitenkin päätös uuden kirkon rakentamisesta, ja arkkitehdiksi tuli Josef Stenbäck. Tontin lahjoitti Karunan kartanon omistaja Eliel Blomqvist. Rakennustyöt alkoivat 1908 ja uusi kansallisromanttinen kivikirkko valmistui 1910. Uusi kirkko vihittiin käyttöön 9. lokakuuta 1910, mitä juhlistettiin suureellisin menoin. Tuomiorovasti Juuso Hedberg vihki kirkon käyttöön kahdella kielellä, ja molemmissa kirkoissa pidettiin jumalanpalvelukset suomeksi ja ruotsiksi.

Karunan kirkkoa Olivecreutzin haudan suunnalta Heikelin 1912 kuvaamana. 
Tässä ollaan jo muuttopuuhissa, mikä ilmenee vasemmalla erottuvista laatikoista.
Kuva Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta 
ja on vapaassa käytössä. 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.55B148D7FE626DD2954206B6087B5FAA?imgid=1

Nyt sitten professori Heikelille tuli tieto, että Karunan suunnalla voisi olla joutilas kirkko. Uusi Suomi -lehden mukaan vanha kirkko olisi jäänyt Karunan kartanon omistajan vastentahtoisesti hoidettavaksi. Turussa Heikel sai vielä kuulla, että Karunan silloinen kappalainen Arttu Akseli Albin Ahonen oli käynyt seurakuntalaistensa puolesta Turun museon intendentin luona tarjoamassa ostettavaksi vanhassa kirkossa säilytettyjä öljyvärimaalauksia. Hinnaksi oli esitetty 5000 markkaa.

Karunan kirkossa oli edustava kokoelma vanhoja taideteoksia. 
Tässä on sakastin oven yllä olevan krusifiksin, josta tulee enemmän asiaa myöhemmin,
ympärillä "Ristiinnaulitseminen", jonka on hankkinut 1680-luvulla Karunan kartanon 
isäntä ja kirkon rakennuttaja Arvid Horn vaimonsa Maria Krusen kanssa, 
"Paavalin kääntymys", joka on 1600-luvun jäljennös Rubensin maalaamasta 
teoksesta sekä "Kristuksen kaste" 1600-luvulta. Kuva Museoviraston Kansatieteen 
kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta ja on vapaassa käytössä.
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.952CA0513C007E145516DCA618AEAF75?imgid=1

Heikel kävi sitten Karunassa ja totesi, että vanhoja taide-esineitä uhkasi heitteille jäämisen vaara nyt käytöstä poistuneessa kirkossa ja ehdotti karunalaisille, että he antaisivat Antellin kokoelmien, Ateneumin taidemuseon perustan, lunastettavaksi paitsi kyseiset 15 taulua myöskin vanhan kirkon kellotapuleineen, ellei niitä sitten haluta Turkuun.

Kansallismuseokin katsoi aiheeksi puuttua asiaan ja totesi, että Karunan taideaarteiden paikan pitää olla Helsingissä. 5. maaliskuuta 1911 pidettiin sitten Karunan kappeliseurakunnan kirkonkokous, jossa seurakunta teki päätöksen antaa Antellin kokoelmien lunastaa edellä mainitut taulut, kirkon ja muun taidehistoriallisesti arvokkaan irtaimiston. Mikäli ostaja näin haluaisi sisältyisi myös kellotapuli tähän kauppaan.

Myös Heikelin tässä kuvaama Karunan kellotapuli siirtyi Seurasaareen. Kuten
myöhemmin tulee ilmi yritti eräs yksityishenkilö ostaa sen, jotta kirkosta jäisi 
edes jokin muistomerkki Karunaan. Kuva Museoviraston Kansatieteen 
kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta ja on vapaassa 
käytössä. https://www.finna.fi/Record/museovirasto.028B6888217470C975E148B3E796633C?imgid=1

Yksityiskohtia hiotaan

Ehtojakin  toki oli. Ostajan tuli sitoutua vastaanottamaan ja kunnossa pitämään rakennus joko sen entisellä paikalla tai muualle siirrettynä, oikeudella siirtää tämä velvoite toiselle taholle. Kirkossa ollut Mariaa ja Jeesus-lasta yhdessä Johannes Kastajan äidin Elisabetin sekä Katariina Aleksandrialaisen kanssa esittävä taulu, niin sanottu Santa conversatione eli Pyhä keskustelu tulisi jäljentää ja jäljennös toimittaa Karunan uuden kirkon käyttöön, hautausmaa tulisi kunnostaa siltä kohtaa, mistä vanha kirkko poistettaisiin ja uudet kellot tulisi hankkia vanhojen tilalle. Jäljennettävän taulun valinnasta tekee ymmärrettävän sekin, että Arvid Horn oli nimennyt kirkon vaimonsa mukaan Maria Elisabethin kirkoksi, erään lähteen mukaan kansan parissa "Maija-Liisa", joten taulu, joka sisälsi Raamatun Marian ja Elisabethin oli hyvin osuva muisto kirkosta.

Albert Edelfelt teki tämän piirroksen Karunan 'Santa conversatione' -taulusta 
vuonna 1871 ollessaan osa Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallista 
retkikuntaa. Hän ei ollut ainoa, johon taulu teki vaikutuksen, ja siksi alkuperäisestä 
haluttiin jäävän kopio myös Karunaan kirkon ja taulujen muuttaessa. Kuva kuuluu 
Museoviraston Historian kuvakokoelmaan ja on vapaassa käytössä. 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.D7B203D160CEE2ED47761F0873178F8E

Kauppahinnaksi tuli 8000 markkaa. Pöytäkirjassa todettiin, että "oltiin tietoisia myydyn omaisuuden arvosta, jossa varsinkin eräillä tauluista oli suuri raha- ja taidearvo, mutta katsottiin seurakunnan arvoa alentavan, jos se rupeaisi hyödykseen tekemään kauppaa pyhillä esineillä, vaan pidettiin riittävänä, että seurakunnan käytännöllinen tarve tuli tyydytetyksi."

Antellin kokoelmien valtuuskunta sai tiedon päätöksestä huhtikuussa, ja valitusaika oli mennyt siihen mennessä jo umpeen. Valtuuskuntaa arvelutti kirkon vastaanottaminen, mutta Heikel sai asian järjestymään. Kesällä kävivät polyteknikko V. Kyander ja arkkitehti Stenbäck mittaamassa ja piirtämässä kirkon sekä laativat kustannusarvion kirkon siirtämisestä. He arvelivat sen olevan  17 000 markkaa. 19. lokakuuta 1911 valtuuskunta osti taulut sillä ehdolla, että vasta perustettava osakeyhtiö Aktiebolaget Fölisöns Friluftsmuseum, Osakeyhtiö ottaisi vastuulleen kirkon. Yhtiö sai senaatin vahvistuksen 30. marraskuuta 1911 ja siinä oli osakkaina 100 helsinkiläistä ja 2 kuopiolaista. Tämä yhtiö luovutti myöhemmin kirkon valtion muinaismuistoviranomaisille.

Muuttohommat alkavat

Yhtiö rekisteröitiin 28. maaliskuuta 1912 ja heti samana päivänä valtionarkeologi lähetti Turun tuomiokapituliin kirjelmän, jossa anottiin lupaa kirkon ja sen esineistön siirtämiseksi Helsinkiin. Kun lupa oli saatu lähti Heikel kansallismuseon kirvesmies O. Kivistön kanssa 28. toukokuuta Karunaan, jossa allekirjoitettiin kauppakirja ja maksettiin puolet kauppahinnasta eli 4000 markkaa. Kivistö sitten kuljetti kirkossa vielä olleet taulut pumpuliin pakattuina laivalla Helsinkiin Kansallismuseoon. Näin tehtiin siksi, että taulujen halkeilleen maalin pelättiin irtoavan kankaista tärisevässä junassa.

A.O. Heikelin ottamassa kuvassa näkyy, kuinka seiniltä on jo viety taulut 
ja niiden paikat erottuvat vaaleina laikkuina. Virsitaulun numero kiinnittää 
huomioni. Ilmeisesti kirkossa on pidetty jonkinlainen kirkon lähtöön liittyvä 
hartaushetki, ainakin tuo virsi sopisi siihen hyvin. Kyseessä on v. 1886 virsikirjan 
virsi 296, joka alkaa näin: "Miks suret, sielun', maailmaa, Miks ajallista tavaraa? Miks
pyydät katoovaa? 
Ah toivo, turvaa Herraan vaan, Ain' armolliseen 
auttajaan!"
Kuva Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta ja 
on vapaassa käytössä. 

https://www.finna.fi/Record/museovirasto.C2DCD6A1EB5A36C43235970A05E7E5D4?imgid=1

12. kesäkuuta 1912 olivat Heikel ja Kivistö jälleen Karunassa odottamassa arkkitehti A. Tavastjernaa, joka oli laatinut suunnitelman kirkon siirtämiseksi. Helsingistä ei oltu saatu työhön rakennusmestaria, joten Kivistö sai homman 75 pennin tuntipalkalla sekä 1,50 markan päivärahalla koko siltä ajalta, joka kuluisi kirkon purkamiseen, kuljetukseen ja jälleenrakennukseen. Heikelin mukaan tämä päätös oli varsin edullinen.

Työhön osallistui pari helsinkiläistä sekä karunalaisia apumiehiä. Turusta vuokrattiin hinaajahöyry sekä suuri rautaproomu kuljetusta varten. Kirkkorannan laituria piti vahvistaa ja pienemmällä proomulla kuljetettiin rakennushirret syvemmällä uivaan ja ulapalle ankkuroituun proomuun.

Työmaa herätti luonnollisesti paikallisten huomiota, eikä suurilta tunteiltakaan vältytty. Monet karunalaiset tulivat katsomaan purkua haikeina ja hartaina. Eräs rouva näki ristiinnaulitun kuvan asetetun seinustalle vinoasennossa ja vaati, että se oli asetettava pystyyn. Sen jälkeen hän sanoi, ettei ollut koskaan ennen rohjennut koskea siihen, mutta nyt kosketti sitä kädellään, ikään kuin jäähyväisiksi.

Tämä krusifiksi on ilmeisesti v. 1500 tienoilta ja siten kirkkoa vanhempi, 
miten lie sinne päätynyt. Ainakin v.1804 asti se on ollut sakastin oven 
yllä. Sen näkeminen alas laskettuna sai ainakin yhden karunalaisnaisen 
liikutuksen valtaan.
 Kuva kuuluu Suomen 
kansallismuseon Seurasaaren ulkomuseon kokoelmiin ja on vapaassa käytössä.
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.A9753AA32731B7F09754E9F6244E5E6B

Eräs toinen karunalaisrouva oli puolestaan halukas maksamaan 700 markkaa siitä hyvästä, että kellotapuli jäisi paikalleen ja karunalaisilla olisi edes jokin muisto vanhasta kirkostaan. Ulkopuolisille purkajille välittyi kuva, että kirkko oli karunalaisille rakas, ja se löi eräänlaisen pyhän leiman koko purkutyöhönkin. Monet karunalaiset muistelivat kirkon esineitä ja tauluja sekä morsiusryijyä, joihin liittyi suuria ja kalliita muistoja. Taideteoksista erityisellä kaipauksella muisteltiin Pyhän Ehtoollisen asettamista, Verorahaa, Kaitaa ja laviata tietä sekä Pyhää Yrjänää ja lohikäärmettä.

Yksi karunalaisten muistelemista taide-esineistä oli tämä ilmeisesti 
1600-luvulla (siis luterilaisena aikana) valmistettu pyhä Yrjänä ja lohikäärme. 
Yrjänän tai Yrjön miekkakäsi on katkennut, mistä johtuen taistelun asetelma 
näyttää veistoksen nykymuodossa varsin epätoivoiselta. Kuva kuuluu Suomen 
kansallismuseon Seurasaaren ulkomuseon kokoelmiin ja on vapaassa käytössä.
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.1926A8889A653A7E6DB0411182B09030?imgid=1

Purkamis- ja lastaustyössä meni noin 4-5 viikkoa mukaan lukien hautausmaalla suoritetut työt. Kirkon lattian alla olleet luut kerättiin yhteen hautaan ja kirkkoa ympäröinyt kiviaitaus piti kuljettaa pois, mikä kustansi 300 markkaa. Kuljetus päästiin suorittamaan ihanassa heinäkuun helteessä, mistä laivamiehet olivat mielissään, heitä kun huoletti proomun korkea kansilasti. 20. heinäkuuta 1912 hinaajahöyry saapui Seurasaaren rantakalliolle matkattuaan 24 tuntia Karunan kirkkorannasta.

Karunan kirkkorannasta otettu kuva aluksesta, jonka lastina on osiin 
purettu Karunan kirkko. Kuva julkaistu Uusi Suomi -lehden numerossa 
212/1936.

Rakennustyötä viivästytti hieman samaan ajankohtaan osunut rakennustyöläisten lakko. Arkkitehti kävi kuitenkin selittämässä lakkokomitealle, että tämä urakka kuuluu yleisten töiden joukkoon, jolloin se saatiin lakosta vapaaksi ja työ saatiin päätökseen 9. marraskuuta 1912.

Kirkon muisto elää myös synnyinsijoillaan

Uudessa paikassaan kirkko sijaitsi korkeammalla kuin vanhassa ja kellotapuli oli nyt lähempänä kirkkoa kuin aiemmin. Karunalaisten mainitaankin lohduttaneen itseään sillä, ettei vanha kirkko joutunut häviöön ja häpeään, vaan nostettiin uudella paikallaan kunniaan.

Kirkko nykyisessä paikassaan Seurasaaressa. Kuvan  
lähde Wikimedia Commons, 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Karuna_museum_church_Seurasaari-Helsinki1.jpg

Kirkon sisustuksena on tosiaan paljon alkuperäistä sisustusta, joista seinillä olevat käden muotoiset kynttilänpidikkeet ovat olleet inspiraationa Karunan vaakunallekin pitäen näin vanhan kirkon muistoa yllä Karunassakin. Elimäen seurakunnalta saatiin 130 markalla 6000 kattopaanua katon toisen puolen päällystämiseksi, kirkonkello saatiin Liljendalista, urut puolestaan Vanajasta, jonne ne olivat tulleet Tuusulasta. Kaikkinensa kirkon kuljetus tuli Heikelin mukaan kustantaneeksi 11969 markkaa 12 penniä. Halukkaat voivat nähdä tässä jotain enteellisyyttä, päättyihän Karunan kunnan ja seurakunnan itsenäinen taival vuonna 1969. Heikel itse sai viimeisen leposijansa Seurasaareen siirtämänsä kirkon vierestä vuonna 1924 ja samaan hautaan on laskettu myös hänen vaimonsa.

Nämä kynttilänjalat, tai oikeammin kynttilänkädet, ovat innoittaneet 
myös Karunan nykyistä vaakunaa. Tavallaan sääli, ettei yhtään niistä 
jätetty Karunaan. Pitäisikö jonkun teetättää edes yksi kopio? 
Kuva kuuluu Suomen 
kansallismuseon Seurasaaren ulkomuseon kokoelmiin ja on vapaassa käytössä. https://www.finna.fi/Record/museovirasto.2339073BD98308700949EDDA50DC774F

Karunalaiset eivät enää haikaile kirkkoaan takaisin, mutta ylpeitä siitä edelleen ollaan, niin kuin ollaan myös nykyisestä kivikirkosta. Muistomerkki osoittaa sen alkuperäistä paikkaa, edellä mainittu vaakuna kantaa kirkon muistoa liehuessaan varsinkin kesäisin useiden karunalaisten lipputankojen viireissä, samoin kyläyhdistyksen lehti Karunan kynttilä kantaa nimessään kirkon muistoa. Ja onpa kirkossa esimerkiksi jokunen kynttelikkö ja muu esine vanhasta kirkosta, ja Pyhän keskustelun kopiokin on nykyään seurakuntatalossa.

Helsingin Seurasaaressa vieraillessa montaa karunalaista lie ilahduttanut kyltti, jossa kirkon alkuperäiseksi sijaintipaikaksi ilmoitetaan juuri Karuna. Vaikka Karuna on kuntakartalta kadonnutkin, on se Seurasaaressa yhä olemassa, kuten myös sen vanha puupyhättö.

Tähän loppuun vielä Karunan vaakuna. Yhteys noihin vanhan 
kirkon kynttilänpidikkeisiin on ilmeinen. Kuvan lähde Wikimedia 
Commons, https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Karuna.vaakuna.svg

Lähteet:

Ilmonen, K.R.: Kun Karunan kirkkoa kuljetettiin. Uusi Suomi -lehdessä nro 212/1936, 9.8.1936. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1802923?page=19

Kujanen, Hannu: Sauvon historia II. 1997.

Riska, Tove: Suomen kirkot. Turun arkkihiippakunta III osa. Turun tuomiorovastikunta I.1964.

Vuoden 1886 virsikirjan virsi 296. http://koraali.fi/1886/296.html

lauantai 15. tammikuuta 2022

Kirkot kahdelle kielelle - esimerkkeinä Kemiö ja Sauvo

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Mikäli kuljette joskus itäisellä Uudellamaalla ja piipahdatte Lapinjärven kunnassa saatatte kirkkomaalla kohdata erikoisen näyn. Kaksi kirkkoa seisoo vastapäätä toisiaan, ovelta ovelle ei pitkäjalkaisen tarvitse montaa harppausta tehdä. Erikoiselle ratkaisulle löytyy selityksensä historiasta. Suurempi, 1746 valmistunut on tehty alkujaan seurakunnan ruotsinkielisten ja pienempi 1744 valmistunut suomenkielisten kirkoksi. Järjestelmä oli ollut olemassa jo 1600-luvulta asti, mutta 1742 salaman aiheuttama tulipalo tuhosi molempien kirkkojen edeltäjät. Nykyään kirkkoja käytetään eri aikoina vuodesta eikä kielellinen jako enää mene rakennuksittain.

Puut peittävät ikävästi, mutta kuten näkyy on vasemmalla pieni 
Lapinjärven suomalainen kirkko ja oikealla ruotsalainen kirkko.
Kellotapuli on yhteinen. Kuva Wikimedia Commons.

Kyse ei kuitenkaan ollut alkujaan vain lapinjärveläisestä erikoisuudesta. Monilla nykyisen Suomen alueen paikkakunnilla asui jo ammoin sekä suomen- että ruotsinkielistä väestöä. Luterilaisuuden korvattua valtakunnassa katolilaisuuden tuli muutoksia myös jumalanpalvelukseen. Vaikka osa jumalanpalveluksesta oli ollut kansankielellä jo aiemmin, saarna mukaan lukien, muuttui nyt liturgia kokonaisuudessaan kansankieliseksi ja saarnasta tuli keskeisempi ja siten isompi osa jumalanpalvelusta.

Haasteen tämä muodosti niillä seuduilla, joissa oli kahdenkielistä kansaa. Näin oli varsinkin Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rannikkoseuduilla. Ruotsinkielisenemmistöisilläkin paikkakunnilla saattoi asua huomattava määrä suomenkielisiä, ja toisinpäin. Erilaisia ratkaisuja asian suhteen tehtiin varmaan jo aiemmin, mutta viimeistään Pietari Brahen kenraalikuvernöörikausina (1637-1641 ja 1648-1654) annettiin määräys järjestää suomenkielisiä jumalanpalveluksia myös ruotsinkielisissä seurakunnissa, jos seurakunnan alueella suomenkielisiä asui.

Helppo ratkaisuhan oli viettää erikielisiä jumalanpalveluksia peräkkäin samassa kirkossa. Maalaisyhteisöissä tämä muodosti kuitenkin ongelman. Monien kirkkomatka oli pitkä, ja esimerkiksi kartanoista saattoi ruotsinkielinen isäntäväki tehdä kirkkomatkan yhdessä suomenkielisen palvelusväen kanssa. Siinä sitten odotettiin puolin ja toisin ennen kuin päästiin kotimatkalle. Ehkä piipahdettiin kirkonkylän krouvissa ja kirkkomatka muuttuikin ryyppyreissuksi. Niinpä ei ole ihme, että etsittiin ratkaisuja, joilla jumalanpalvelukset voitaisiin pitää yhtä aikaa, ja siihen tarvittiin erilliset kirkkotilat.

Christer Kuvaja on artikkelissaan luetteloinut niitä paikkakuntia, joille rakennettiin suomenkielinen kirkko ruotsinkielisen rinnalle. Monet näistä kohosivat 1600-luvulla, jotkut 1700-luvulla, mutta osalla on voinut olla vanhempia edeltäjiä. Uudellamaalla tällaiset löytyivät Pyhtäältä, Pernajalta, Lapinjärveltä, Porvoosta, Sipoosta, Helsingin pitäjästä eli nykyiseltä Vantaalta, Espoolta, Kirkkonummelta ja Siuntiosta. Varsinais-Suomesta Kuvaja mainitsee Paraisen ja Kemiön sekä Keski-Pohjanmaalta Kaarlelan. Näistä Lapinjärvellä, Porvoossa ja Paraisilla nuo kirkkotilat ovat yhä olemassa. Lisäksi hän alaviitteessä mainitsee Uudenmaan Tenholan sakastissa pidetyn suomenkielisiä jumalanpalveluksia ja että Varsinais-Suomen Sauvossa oli puukirkko, jossa pidettiin palveluksia molemmilla kielillä.

Nyt ajattelin luoda pikaisen silmäyksen kahteen esimerkkitapaukseen Varsinais-Suomessa. Nostan esille sekä Kemiön että sen naapurista Kuvajan sivuuttaman Sauvon.

Kemiö

Kemiön suomenkielinen väestö oli ollut keskiajalla ja pitkän aikaa uudellakin ajalla niin vähälukuinen, ettei edellytyksiä omalle kirkolle ollut. 1600-luvun alkupuolella monet täkäläiset miehet joutuivat kuitenkin väenotoissa tappelemaan 30-vuotiseen sotaan Saksanmaalle ja alueella koettiin paikoin työvoimapulaa. Niinpä seudulle alkoi muuttaa työn perässä suomenkielistä väestöä sisämaasta muodostaen merkittävän vähemmistön.

Ei ole tiedossa, milloin suomenkieliset saivat oman kirkon, mutta viimeistään 1651 sellainen oli olemassa. Se oli kuitenkin ilmeisesti huonokuntoinen tai muuten sopimaton tarkoitukseensa, sillä 1664 rakennettiin hirsistä uusi suomalainen kirkko, joka kohosi kirkkotarhan luoteiskulmaan lähelle Kemiön 1400-luvulla valmistunutta kivikirkkoa. Kustannuksissa oli mukana koko pitäjä. Kirkko rakennettiin ajan yleisen tavan mukaan suoraan maan päälle ilman kivijalkaa, mistä seurasi myöhemmin ongelmia. 1700-luvun alussa rakennus sai paanukaton ja 1733 takorautaisen tuuliviirin.

Tämä 1400-luvulla rakennettu Kemiön kirkko sai 1600-luvulla 
naapurikseen puukirkon. Kuva Wikimedia Commons.

Rakennustavan vuosi alimmat hirsikerrat painuivat vähitellen maahan ja mätänivät. 1700-luvun puolivälissä harkittiin kyllä kirkon nostamista ja alimpien hirsikertojen vaihtoa, jopa kivijalan rakentamista mietittiin, mutta toimeksi ei vain saatu.

Myös uuden kirkon pykäämisestä oli juttua, ja 1760 turkulaisen rakennusmestari Isak Olinin kanssa tehtiinkin asiasta sopimus. Tarkoitus oli, että Olin tekisi samanlaisen kirkon kuin millaisen oli juuri rakentanut Västanfjärdiin, mutta jostain syystä sopimus purettiin jo ennen töiden aloittamista.

1775 oli tuolloin jo yli satavuotias kirkko niin kehnossa kunnossa, ettei sitä kannattanut alkaa korjaamaan. Jokin ratkaisu oli kuitenkin löydettävä. Ilmoille nousi ehdotus, että rakennus kokonaan hylättäisiin ja kivikirkon asehuone sisustettaisiin suomalaisten jumalanpalveluskäyttöön. Tähän suhtauduttiin kuitenkin nihkeästi, sillä tila oli pimeä ja tarpeen varastona. Uudella kirkollakin vielä palloteltiin, mutta se sai pahan vastaiskun piispan kerrottua piispantarkastuksessa 1777, että kuninkaallinen asetus oli hiljan kieltänyt puukirkkojen rakennuksen.

Huonokuntoinen puukirkko myytiin sitten huutokaupalla ja sen ostivat luutnantti Bernt Aminoff ja kirkkoherra C.G. Weman. Se jäi kuitenkin seisomaan paikalleen aina siihen heinäkuun 1781 iltapäivään asti, jolloin Kaisa Matssdotterin mökissä syttynyt tulipalo laittoi sen tarulle lopullisen pisteen. Tuli levisi mökin olkikatolle, mistä tuuli vei sen kohti kirkkoja. Suomalainen kirkko roihahti ensimmäisenä liekkeihin ja sen jälkeen tuli levisi myös kivikirkkoon.

Kivikirkko kärsi isoa vahinkoa, sillä sen puiset kattorakenteet tuhoutuivat kokonaan, iso osa sisäseinien ja holvien rappauksista lojui murskana lattialla ja kiinteä sisustus oli palanut poroksi lukuun ottamatta pelastettua irtaimistoa. Seinät ja holvit kuitenkin olivat kestäneet kuumuuden sortumatta. Tilanteen ollessa tämä ja pääkirkon vaatiessa pikaista kunnostusta ei ole ihme, ettei sisustuksineen päivineen palanutta suomalaista kirkkoa alettu jälleenrakentaa.

Sen sijaan päätettiin nyt kunnostaa se asehuone kirkoksi, kuten oli joskus tuumittu. Se tosin oli laajennuksenkin jälkeen pieni, joten sisustuskin vaati kekseliäisyyttä. Alttari sijoitettiin pohjoisseinälle ja tiilestä muurattu saarnatuoli sen yläpuoliselle seinälle. Sinne johtavat portaat hakattiin runkohuoneen kiviseinään. Koillisnurkasta saatiin kaiteilla osa sakastiksi ja kirkkokansaa varten saatiin miesten puolelle mahtumaan viisi ja naisten puolelle kuusi penkkiä, lisäpaikkoja toi takaseinälle pykätty lehteri. Gesterbyn omistanut turkulaiskauppias Matts Augustin lahjoitti 1787 kirkkotilaan alttaritaulun.

Matts Augustin 1787 lahjoittama taulu 
muistuttaa ajasta, jolloin kirkon asehuoneessa 
toimi suomalainen kirkko. Kuva Wikimedia Commons.

Tilassa pidettiin suomenkielisiä jumalanpalveluksia vuoteen 1881 asti, jolloin tilan puute oli muuttunut ylitsekäymättömäksi. Suomenkieliset palvelukset siirrettiin varsinaisen kirkon puolelle ja asehuoneen kirkkotilaa käytettiin jatkossa rippikirkkona.

Sauvo

Naapuristaan Kemiöstä poiketen Sauvossa oli suomenkielinen enemmistö. Tosin myös ruotsinkielinen väestö oli huomattavan kokoinen, sillä kun 1650-luvulla Turun akatemiassa mietittiin professorien palkkaseurakuntia halusi Nicolaus Nycopensis itselleen juuri Sauvon perustellen asiaa heikolla suomen kielen taidollaan. Kirkkoherra saattoi siis ajatella pärjäävänsä Sauvossa pelkällä ruotsilla alemman papiston hoitaessa suomenkieliset tehtävät.

Tännekin kohosi jossain vaiheessa suomalaiseksi kirkoksi kutsuttu puurakennus. Sen tarkka valmistumisaika ei ole tiedossa, mutta ilmeisesti se oli rakennettu jo 1500-luvun puolella päätellen siitä, että se oli 1650-luvulla jo huonokuntoinen. 1654 teki näet Sauvon pitäjänkokous päätöksen rakentaa uusi puukirkko.

Myös Sauvon 1472 valmistunut kirkko sai viimeistään 
1600-luvulla puisen naapurin. Sen sijaintia ei tiedetä.
Ainakin kuvassa näkyvä hautausmaan portti valmistui vasta
1700-luvun lopulla. Kuva Wikimedia Commons.

Työhön päästiin keväällä 1656 heti maan paljastuttua. Työtä johti Johan Lindelöf ja rakennusmestarina toimi nikkari Jören, jolla oli apunaan jokaisesta seurakunnan yökunnasta kutsutut taitavat kirvesmiehet. Jokainen talo pitäjässä oli velvoitettu antamaan viisi syltä pitkän tukin, kolme lautaa sekä 15 naulaa manttaalia kohden. Samana kesänä kirkko nousi salvokseensa ja katettiin seuraavana vuonna.

Kemiöön verrattuna erilaisista kielisuhteista kertoo, että puukirkko oli alusta alkaen liian pieni suomalaiselle seurakunnalle. Kirkkoon pitikin heti valmistumisen jälkeen tehdä lehteri, jonka ainekset kerättiin jälleen pitkin pitäjää. Tilanahtaus johti siihen, että puukirkossa pidettiin vuoroviikoin jumalanpalvelus jommallakummalla kielellä, ruotsiksi tai suomeksi. Kivikirkko oli kuitenkin ainakin aluksi ensi sijaisesti ruotsinkielisten päätellen jo siitäkin, että 1600-luvun sisustuksessa esiintyvät tekstit ovat kauttaaltaan ruotsinkielisiä, minkä jokainen kirkossa vieraileva voi omin silmin havainnoida.

Aivan sovulla vuorojen jako ei sujunut. Kivikirkko suurempana ja komeampana veti puoleensa varsinkin suurina kirkollisina juhlapyhinä. Niinpä piispa Isak Rothovius oli säätänyt jo edellisen puukirkon aikaan 1652, että kirkollisina juhlapäivinä pidetään kivikirkossa kaksi jumalanpalvelusta, ensin suomeksi niin aikaisin aamulla, että tilaisuus päättyisi ennen yhdeksää, jolloin alkaisi ruotsinkielinen palvelus. Jos suomenkieliset eivät pysyisi aikataulussa pitäisi piispan mukaan palata vanhaan käytäntöön eli ilmeisesti vuorotteluun. Näin sitten taisi käydäkin, sillä ainakin 1698 tiedetään suomenkielisen joulukirkon olleen puukirkossa.

1600-luvulla valmistuneen saarnatuolin tekstit 
kertovat osaltaan siitä, että kivikirkko oli Sauvossa 
ensi sijassa ruotsinkielisten. (Tosin teksti Kristus-hahmon yläpuolella 
latinaa ja merkitsee 'Maailman Vapahtajaa' .Kuva itse otettu.

Ehtoollisjumalanpalvelukset toivat omat haasteensa. jo 1658 pitäjänkokous tosin oli jo toivonut, että suomalainen seurakunta voisi viettää aina ehtoollista kivikirkossa, sillä heidän määränsä oli ruotsinkielisiä suurempi ja siten ehtoolliseen kuuluva tutkinta olisi sujuvampaa siellä kuin ahtaassa puukirkossa.

Ehtoollistarpeiden kuljetuksestakin saatiin ongelmia aikaan. Seurakunnan vanhimpien mielestä oli sopimatonta, jos pappi kulkisi ulkona ehtoollismalja kädessä avoimen taivaan alla tuulessa ja sateessa. Niinpä 1661 säädettiin, että lukkari kuljettaa messukasukan, viinillä täytetyn ehtoolliskalkin eli maljan sekä öylättiastian sakastista puukirkkoon. Pappi puki kasukan päälleen puukirkon alttarilla ja jakoi ehtoollisen ja jumalanpalveluksen jälkeen lukkari vei varusteet taas kivikirkon sakastiin. Pelättiinköhän katolisen kulkueen vaikutelmaa, jos pappi itse olisi kulkenut messupuvussaan? Olipa ainakin lukkarilla puuhaa.

Aivan kiveen hakattua ei näytä olleen kummassa jumalanpalveluksessa tuli kunkin käydä, vaikka talojen penkkipaikoilla pyrittiinkin valvomaan kaikkien säännöllistä jumalanpalveluselämää. Muuten vuonna 1698 olisi kolmen upseerin, kapteeniluutnantti Arvid Fågelhuvudin, luutnantti Henrik Johan Rosenlewin ja vänrikki Johan Winterin puolustus ollut outo ja kaukaa haettu. 

He olivat näet jättäneet väliin pitkän joulupäivän jumalanpalveluksen ja sen sijaan hummailleet Kirkonkylässä. Fågelhuvud ja Rosenlew yrittivät puolustautua sanomalla olleensa puukirkon suomenkielisessä jumalanpalveluksessa, mutta silminnäkijät kertoivat heidän saapuneen vasta saarnan puolivälissä, juttelivat lehterin portailla koko saarnana ajan ja häipyivät heti saarnan jälkeen. Winter taas sanoi, että hevonen oli aiheuttanut hänelle haavan päähän eikä hän siksi voinut tulla kirkkoon. Oikeuden mukaan haava, joka mahdollistaa ryyppäämisen ei estäne saarnan kuuntelua, joten Rosenlew ja Fågelhuvud saivat 25 hopeatalarin sakot ja Winter 8 päivää vesileipävankeutta.

Nykyään Helsingin Seurasaaressa oleva Karunan vanha kirkko 
vähensi osaltaan Sauvon kirkon ruotsinkielisten jumalanpalvelusten 
tarvetta. Wikimedia Commons.

Pitäjän kielisuhteet muuttuivat vähitellen yhä enemmän suomenkielisten eduksi, minkä lisäksi Karunan 1685 valmistunut puukirkko vähensi Kirkonkylän ruotsinkielisten palvelusten tarvetta pitäjän ruotsinkielisten keskittyessä yhä enemmän Karunan suunnalle, missä sielläkin suomenkieliset olivat enemmistö jo 1730-luvulla. Niinpä puukirkko Kirkonkylässä jäi pikkuhiljaa tarpeettomaksi ja se purettiin 1700-luvun lopussa. 

Molempien kieliryhmien jumalanpalvelukset pidettiin siitä pitäen Sauvossa kivikirkossa ja ruotsinkielisten palvelusten määrä hiipumistaan hiipui, vaikka ne jatkuivatkin Sauvon kirkossa vielä pitkään. Vuoden 1892 kirkonkokouksessa vuotuiset ruotsinkieliset palvelukset vähennettiin kahdeksaan,  1910-luvulla niitä oli enää muutama vuodessa ja 1930-luvun alussa ne loppuivat kokonaan. 1936 yritettiin vielä järjestää ruotsinkielinen rippi ja ehtoollinen, mutta kun ketään ei tullut paikalle luovuttiin niistä kokonaan. Karunassa pidettiin säännöllisiä ruotsinkielisiä palveluksia tämän jälkeen vielä muutama vuosikymmen. Isoäitini isä oli yksi heistä, jotka näihin palveluksiin osallistuivat.

Karunan nykyinen, 1910 valmistunut kirkko on tuttu 
kirjoittajan esivanhemmille kielestä riippumatta, mutta 
täällä kirjoittajan isoäidin isä osallistui vielä sotien jälkeen 
ruotsinkielisiin jumalanpalveluksiin. Kuva Wikimedia Commons.

Kadonneet kirkot, kadonnut maailma

Mitä tästä jäi käteen? Kumpikin tässä tarinassa mainituista puukirkoista on kadonnut, eikä ole ainakaan tiedossani säilyikö niiden sisustusta. Mitään Lapinjärven kirkkojen tapaista muistomerkkiä aikakaudesta ei siis ole jäljellä. Miksi kerroin juuri näistä kahdesta kirkosta?

Yksi syy on se, että nämä paikkakunnat ja niiden kivikirkot ovat itselleni tuttuja. Samalla ja osin tähän tuttuuteen kietoutuen minua kiehtoo se mennyt maailma, josta näiden kirkkojen olemassaolo kertoo. Ne kertovat ajasta, jolloin koko väestön säännöllinen kirkossa käynti oli osa yhteiskunnan järjestystä, jolloin kansankielinen julistus nousi yhä keskeisemmälle sijalle ja jona eri kieliryhmien keskinäiset suhteet vaihtelivat voimakkaasti. Sauvon osalta voi myös nähdä, että vaikka alue oli silloin Ruotsin hallussa saattoi ruotsinkielisyys joillain seuduilla hiipua suomen eduksi.

Jos siis tosiaan piipahdat joskus Lapinjärvellä voit nähdä muistomerkin menneeltä ajalta, jolloin kansa virtasi maalaispitäjissä kahteen kirkkoon kuulemaan Herran sanaa kukin omalla äidinkielellään. Monin paikoin tuo tarina pitää sisällään kateutta ja kiistelyä, mutta tavoitetta voi pitää silti ihailtavana.

Lähteet:

Alifrosti, Kari & Luoto, Jukka: Sauvon historia I. 1990.

Asplund, Henrik & Suistoranta, Kari: Kemiön suurpitäjän historia I. 1997.

Kuvaja, Christer: Finska kyrkor i svenska församlingar – den finskspråkiga minoriteten i Nyland och Egentliga Finland ca 1721–1850. Historiska Samfundet i Åbo 2012. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/118629/Finska%20kyrkor%20i%20svenska%20f%C3%B6rsamlingar.pdf?sequence=2&isAllowed=y

torstai 9. joulukuuta 2021

"Piikkiön puujumala"

 Piikkiön kirkko ei kuulu maamme vanhimpiin, tosin ei nuorimpiinkaan, sillä se on valmistunut vuonna 1755. Kirkkopitäjänä Piikkiön juuret ulottuvat kuitenkin keskiajalle asti ja näin Piikkiön kirkollakin on monta edeltäjää. Yksi tämän varhaisemman kirkollisen historian muistomerkeistä ei sijaitse enää Piikkiössä, mutta sen maine on ollut aikoinaan melkoinen ja jossain määrin yhä tunnettu. Niinpä on ehkä aiheellista tämänkin blogin kautta esitellä "Piikkiön puujumala".

Salaperäinen piispankuva

Tämä Turun linnasta nykyään löytyvä tamminen puuveistos on ainakin sen suhteen selkeä, että se esittää piispaa. Tutkijoiden mukaan se on valmistettu 1400-luvun puolivälin tienoilla ja on tyyliltään lyypekkiläinen. Piispa istuu yksinkertaisella istuimella yllään alba, dalmatika, kasukka sekä hiippa. (Jos et tiedä, mitä nämä kirkolliset asusteet ovat, niin ei hätää, netistä löydät näppärästi selitykset. Tässä ne pidentäisivät turhan paljon tekstiä.) Hiukset ovat lyhyinä kiharoina ja leuka on sileäksi ajeltu. Taitava kuvanveistäjä on työstänyt pehmeästi kasukan laskokset, jotka muodostavat polvien päällä poikittaisia poimuja riippuen polvista alas molemmilla sivuilla tötterölaskoksina. Alban reunan alta näkyvät kengälliset jalkaterät. Pituus ei päätä huimaa, 104 senttiä.

"Piikkiön puujumala" itse nykyisessä kotipaikassaan
Turun linnassa. Wikimedia Commons.

Ajan hammas on koetellut veistosta jonkunkin verran. Käsivarsien asennosta päätellen toinen käsi on ollut kohotettuna siunaukseen ja toisessa on ollut kyseisen pyhimyksen tunnusesine. Molemmat kädet ovat kuitenkin irronneet. Veistos on ollut aiemmin värillinen, minkä jätteinä erottuu liitupohjustusta, hiuksissa mustaa väriä sekä hiipan vuorissa punaista.

Mutta kuka tämä herra oikein on? Erään tiedon mukaan katolisista pyhäinkuvista valtaosa olisi hävitetty ennen vuotta 1707. Koska tämä veistos on säilytetty on sen arveltu esittäneen kirkon suojeluspyhimystä ja saaneen siksi jäädä kirkkoon. Tosin tämän lisäksi on säilynyt ainakin pyhäksi Martinukseksi oletettu veistos. Piispaveistos on oletettu pyhäksi Nikolaukseksi ja tämä siis kirkon suojeluspyhäksi, vaikka Nikolauksella on taiteessa yleensä kuvattu parta, ei kuitenkaan aina. Nykyisen kirkon länsipäädyssä olevien kirjainten "S:N:." on ajateltu viittaavan pyhään Nikolaukseen ('Sanctus Nicolaus').

S:N: -kirjaimet Piikkiön kirkon päädyssä.
Wikimedia Commons.

Nikolaus puolestaan oli 300-luvulla elänyt Myran piispa nykyisen Turkin alueelta, nykymuotoisen joulupukinkin esikuva. Olen kirjoittanut hänestä täällä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/12/nikolaos-myralainen-itsenaisyyspaivan.html ja täällä: https://www.facebook.com/Kirkkohistoriankahinaa/posts/436725418017676 Näistä linkeistä voi käydä lukemassa perustiedot hänen elämästään sekä vaikutuksestaan. Piikkiön kirkon suojeluspyhäksi hän lienee päätynyt siksi, että häntä on pidetty merenkulkijoiden suojelijana, ja Piikkiöhän on rannikkopitäjä.

Puupysti puheenparsissa ja pahantekijöitä piinaamassa

Veistos tosiaan oli kirkossa esillä vielä luterilaisenakin aikana, ilmeisesti säilyttäen muiston siitä, että sillä oli kirkolle erityinen merkitys. Pyhän nimi taisi kuitenkin jäädä vähitellen mielestä, sillä veistos sai lempinimen "Piikkiön puujumala", mikä nimi sitten levisikin laajalle. Perniöstä on talletettu sananparsi "totinen kuin Piikkiön puujumala". Sananparsi esiintyy useissa vanhoissa lehtiartikkeleissa ja kaunokirjallisuudessakin, tunnetuimpana Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, missä sitä käyttivät Pentinkulman tytöt luonnehtiessaan Akseli Koskelaa: "Pyh... Toi ny mikään erikonen ole. Seisoo niin kuin puujumala Piikkiön kirkossa. Naamakin on aina niin kun olis yhden syöny ja toista meinais".

Onpa sanontaa käytetty tosiaan muissakin yhteyksissä. Kun vuonna 1920 Piikkiön sos.- dem. kunnallisjärjestö teki SDP:n puoluetoimikunnalle kysymyksiä kansanedustaja Anton Kotosesta, luonnehti Aamulehti niitä näin: "kaksi jykevää kysymystä, varmaan yhtä jykeviä kuin ne kuuluisat puujumalat Piikkiön kirkossa." Tässä toimittaja vain oli erehtynyt luulemaan niitä olevan monta. Yleensä sanonnalla näytetäänkin ymmärtävän vakavaa ja vakaata, jopa tönkköä olemusta.

Jotain erityistä pyhyyttä tuossa veistoksessa on nähtävästi ajateltu olleen. Se näet kerrotaan tuodun vielä 1800-luvun puolivälissä tai jopa sen lopulla asehuoneesta sisälle kirkkoon silloin, kun siellä kuulusteltiin rikollisia. Pyhänkuvan läsnäololla nämä yritettiin saada tunnustamaan rikoksensa. Mainitaan myös, että se tuotiin toljottamaan jalkapuussa istuvia puhutellakseen näiden omaatuntoa. Lienivätkö ne mainitut kuulusteltavatkin oikeastaan jalkapuussa istuvia, tiedä häntä.

Piikkiön kirkko talvisessa asussaan. Wikimedia Commons.

1800-luvun luvulla veistoksen saattoi nähdä muutenkin, sillä sitä säilytettiin kirkon asehuoneen kattotuolin hirren päällä. Myöhemmin asehuoneeseen tehtiin välikatto, joka peitti kyseisen hirren näkyvistä.Vuonna 1908 Piikkiön seurakunta lahjoitti Turun historialliselle museolle joukon muinaisesineitä, jotka oli poistettu kirkosta korjauksen yhteydessä. Yksi näistä esineistä oli juurikin "Piikkiön puujumala", joka on nykyäänkin nähtävillä Turun linnan Sturen kirkossa.

Mitä sitten ajatella tästä tapauksesta? Historiantutkimus on kiinnittänyt huomiota siihen, miten monet katolisen ajan perinteet ja tavat elivät vielä pitkään reformaation jälkeen. Ajan kuluessa nämä tavat kuitenkin muokkautuivat uudenlaisiksi vanhojen muistojen haalistuessa. Niinpä tämänkin veistoksen nimihahmo on vuosisatojen varrella päässyt kansan mielistä unohtumaan, mutta sen tärkeys on jäänyt epämääräisenä muistiin. Niin siitä on sitten tullut "puujumala". Sinänsä koomista on, että vaikka luterilaisuudessa on kritisoitu katolilaisuutta pyhimysten palvonnasta (mihin debattiin en tässä mene, tosin todettakoon, että katolilaiset taitavat puhua mieluummin kunnioittamisesta), niin juuri luterilaisena aikana tuo pysti korotettiin vallan jumalaksi! Tosin voi olla, että nimessä on tietty huumorin pilke mukana.

Nikolaus vai Fredrik?

Kuitenkin kaikitenkin on tuo veistos kiehtova muistomerkki Piikkiön keskiaikaisesta kirkosta ja sen kunniaksi kirkko saikin 250-vuotisjuhliensa yhteydessä nimen Pyhän Nikolauksen kirkko oletetun ammoisen nimikkopyhänsä mukaan. Hupaisaa sinänsä, että toinenkin nimitarjokas on ollut, sillä 18. heinäkuuta 1905 vietettiin Piikkiössä Fredrikin nimipäivää ja samalla Piikkiön kirkon 150-vuotisjuhlaa, kyseessä oli näet kirkon vihkimisen vuosipäivä. 

Kirkko tunnettiin siis silloin Fredrikinä. Juhlakansaa mainitaan olleen sankoin joukoin, päivänsankari oli koristettu tammen, sireenin ja katajan oksista tehdyin köynnöksin ja olivatpa tuon juhlallisen tiistaipäivän kunniaksi kauppiaat sulkeneet liikkeensä, Harvaluodon sahalla keskeytetty työnteko ja suurimmissa kartanoissa oli työnteko keskeytetty juhlajumalanpalveluksen ajaksi, pikkutilallisten pitäessä koko päivän rokulia.

Kumpi kirkko nyt sitten on, Fredrik vai Nikolaus? Muinainen kirkko lienee ollut Nikolaus, mutta koska Fredrikin nimellä nykyistä kirkkoa on juhlittukin ehdottaa kirjoittaja kompromissia, vaikkei mitään riitaa lienekään päällänsä. Fredrik Nikolaus kuulostaa yhtä aikaa juhlalliselta ja tuttavalliselta nimeltä Piikkiön pyhätölle.

Lähteet:

Hanhijärvi, Eero: Opas Piikkiön keskustan kulttuuriympäristöön. 2006. https://www.piikkioseura.fi/files/Opas.pdf

Havia, Timo & Luoto, Jukka: Piikkiön historia 1. Esihistoria ja Ruotsinvallan aika. Piikkiön kunta. 1989.

Manninen Tapio: Piikkiön historia 2. 1808-2000. Piikkiön kunta. 2004.

Riska, Tove: Suomen kirkot. Turun arkkihiippakunta. III osa. Turun tuomiorovastikunta I. 1964

Tuomarila, Sinikka: Alttarilla: Piikkiön kirkko. 2018. https://aarreaitta.net/hetki%C3%A4/alttarilla-piikkion-kirkko/#lue

Tönönen, Tahvo: Piikkiössä lämmitetään saunaa. Aamulehti nro 98/1920. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1157159?page=5

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Jäälläseisoja: Rymättylä ja sen papit isonvihan kourissa

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Aiemmin esitellessäni Paimion ja Sauvon vaiheita isonvihan aikana (1713-1721) on ilmennyt, että meno täällä Varsinais-Suomessa on ollut huomattavasti rauhallisempaa kuin surullisenkuuluisalla Pohjanmaalla, joka joutui hirvittävän hävityksen kohteeksi. Ja vaikka täälläkään ei jääty osattomiksi julmista ihmisryöstöistä ja rankasta verottamisesta, niin ainakin papisto näyttää saaneen olla suhteellisen rauhassa.

Nyt menemme kuitenkin Varsinais-Suomen saaristoon Rymättylän pitäjään, jonne erään paimiolaissyntyisen pappismiehen tie oli vienyt. Kun sodan tuulet puhalsivat Rymättylän yli sai hän tuntea sen viiman konkreettisesti luissaan ja ytimissään.

Paimion poika pappisuralle

Tarinamme pääsankarista on käytetty nimiä Christiern, Kristian, Krister ja Risto, mutta käytetäänpä me nyt vaikka muotoa Krister. Hän ei ollut mitään vähäpätöistä sukua, vaan Paimion jollei ihan kuohua niin ainakin kermaa. Hänen vanhempansa olivat Paimion Hirvonpään kylästä, katselmuskirjuri Krister Heikinpoika ja tämän vaimo Maria Svenintytär. Isoisä oli puolestaan Paimion Sievolan ratsutilallinen Heikki (Henrik) Juhonpoika Sievo, jolla vaikutusvaltansa ja mahtailunsa vuoksi oli lempinimi "Paimion kuningas". Tällä oli Kristerin lisäksi ainakin kolme poikaa, joista yhdestä tuli räätälimestari Turkuun, toisesta porvari samaan kaupunkiin ja kolmannesta Paimion nimismies. Tästä neljän veljeksen sarjasta sukeutui myös pappissuku, joka tunnettiin Sevoniuksen, Sievoniuksen ja Sevonin nimellä.

Krister oli sukunsa ensimmäinen pappi Paimiossa. Hän syntyi ilmeisesti 1670-luvulla ja kävi Turun katedraalikoulua vuonna 1687, jolloin hänet kirjattiin oppilaaksi kotipaikkakuntaan viittaavalla nimellä Christiernus Christierni Poemarensis. Siitä tie jatkui sittemmin Turun akatemiaan. Ilmeisesti hän toimi Paimiossa saarna-apulaisena jo vuodesta 1695, mutta pappisvihkimyksen hän sai vasta 10. toukokuuta 1697, jolloin hänestä tuli Paimion pitäjänapulainen.

Kauaa hän ei kuitenkaan kotipitäjässään vanhentunut, sillä urapolku kääntyi nousujohteiseksi ja hänestä tuli vuonna 1698 kappalainen Rymättylään. Nopeaa urakehitystä selittää tarttuminen tilaisuuteen. Rymättylän kappalainen Petrus Bengius kuoli näet vuonna 1697 vain 26-vuotiaana. Häneltä oli jäänyt Kristina Nilsdotter Fontelia, joka oli Petrusta edeltäneen kappalaisen Nicolaus Fonteliuksen (k. 1692) tytär. Koska seurakunnan piti huolehtia entisen papin perheestä laskettiin viranhakijalle eduksi, mikäli tämä suostui naimaan edeltäjänsä lesken, ja Krister Sevoniukselle tämä kelpasi.

Rymättylä oli vanha, jo keskiajalle juurensa ulottava seurakunta, 
mikä näkyy myös sen kirkon komeassa sisustuksessa. Täällä Sevoniuskin 
sai saarnata. Kuva Wikimedia Commons.

Avio-onnea ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Kristina kuoli jo vuoden 1700 tienoilla. Krister ei jäänyt kovin pitkäksi aikaa suremaan, vaan avioitui jo 28. helmikuuta 1701 Susanna Alexandersdotter Keppleran kanssa. Toki tässä saattoi olla mukana käytännön syitä, sillä kuten myöhemmin näemme sai Krister vuosien varrella monta lasta, ja mikäli joku tai jotkut näistä olivat syntyneet jo Kristinan aikana tarvitsivat nämä itselleen äidin.

Susannan kautta Krister pääsi tämän kotitilan, Merimaskun Taattisten ratsutilan omistajaksi. Susannakin kuoli vuonna 1712, jolloin Krister avioitui vielä kerran 25. kesäkuuta 1713 Sigrid Johansdotter Sodialenian kanssa. Hän oli Rymättylän vuonna 1680 kuolleen kirkkoherran Johannes Georgii Sodialeniuksen tytär ja avioliitto oli hänelle toinen. Hän oli perinyt äidiltään Magdalenalta Rymättylän Kauppilan tilan, jonka isännäksi Krister nyt pääsi. Sevoniuksen pojalla näytti siis olevan elämä hyvällä mallilla.

Sodan hyiset tuulet

Raju muutos oli kuitenkin tulossa. Jo vuodesta 1700 asti oli Ruotsin valtakunta käynyt Suurta Pojan sotaa naapureitaan vastaan, mikä oli tietysti näkynyt väenottoina ja verotuksena Rymättylässäkin. Ehkäpä vuonna 1701 talvikäräjille haastettu Kintalahden laivamies Mikko Matinpoikakin oli monta kertaa katunut sitä, että oli juovuspäissään "toivonut mieluummin sotaa kuin rauhaa".

Vuonna 1713 sota saapui myös Rymättylään ja isonvihan aika alkoi viimeistään syyskuussa. Pitäjän aatelisto teki nopeasti johtopäätökset ja pakeni Ruotsin puolelle. Eiväthän venäläiset jatkuvasti Rymättylässä olleet, mutta vierailuilla saattoi olla arvaamattomia seurauksia.

Myös Rymättylän kirkkoherra, rovasti Haquinus Pihlman suunnitteli pakoa, mutta kuoli vuonna 1714 ennen kuin toteutti aiettaan. Hänen leskensä, ruustinna Kristina Walstenius pakeni Ruotsiin. Taakse jäi hyvin viljelty pappila ja sen karja, 14 lehmää, 5 hiehoa, 5 hevosta, 5 härkää, 5 sikaa ja 52 lammasta. Kun Kristina palasi kahdeksan vuotta myöhemmin olivat vastassa vain tyhjät rakennukset ja takaisin saatiin vain yksi lehmä.

Krister Sevoniuskaan ei ollut ensimmäisten pakenijoiden joukossa. Helmikuun alussa 1714 venäläiset tulivat Rymättylään ja eräs luutnantti vaati kappalaiselta kyyditystä, muttei saanut sitä. Mistä moinen johtui, tahallisesta niskuroinnista vaiko siitä, että tieto ei ollut mennyt ajoissa kappalaiselle asti. Joka tapauksessa venäläiset päättivät näyttää, että heidän toiveitaan ei rangaistuksetta jätetä toteuttamatta.

Sevonius riisuttiin alasti ja vietiin meren jäälle. Siellä hänen oli seisottava puolen yön ajan valittamatta, vaimon ja yhdentoista lapsen katsellessa. Nämäkään eivät saaneet valittaa, tai rangaistus pahenisi. Voi vain kuvitella, miten tuuli tuiversi mereltä heiluttaen pappiparan hiuksia, pakkasen purressa ihoa ja kylmän jään korventaessa jalkapohjia. Tilannetta pahensi häpeä, kun oli seistävä alastomana oman vaimon ja lasten edessä, venäläisten vartijoiden naureskeltavana. Eikä vaimolla ja lapsillakaan varmasti mitenkään hyvä olo pakkasessa ollut.

Sigrid-rouva ei kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi. Yhteistä avioelämää ei hänellä ja Kristerillä ollut vielä paljoakaan takanaan, mutta hän päätti olla miehelleen edes jotenkin avuksi. Valittaa ei sopinut, mutta jotenkin hän kykeni neuvottelemaan miehensä vartijoiden kanssa. Ehkä rangaistuksen langettaneet olivat poissa, ja siksi neuvotteluvaraa oli . Hopealusikoiden ja viinan hinnalla vaimo sai luvan pistää miehensä jalkojen alle olkia ja heittää tämän päälle muutamia väljiä vaatteita pakkaselta suojaamaan.

Jäisiä Rymättylän rantavesiä 1950-luvulla. Silloinkin 
ne kantoivat hevosen ja useammankin, mutta 1714
näillä vesillä hytisi kappalainen. Kuva Wikimedia Commons.


Ehkä osin tämän ansiosta Krister selvisi hengissä koetuksesta. Vähän ajan päästä yksi hänen lapsistaan kuoli. En tiedä vaikuttiko tähän tuo talviyö, muttei se liene ainakaan ollut terveydelle eduksi. Heti ensimmäisellä avovedellä Sevonius pakeni vaimonsa ja loppujen kymmenen lapsensa kanssa vesitse Ruotsiin. Noiden kokemusten jälkeen pakenemista voi pitää hyvinkin ymmärrettävänä.

Seurakunnan ja pakolaisten elämää

Seurakuntaa jäi nyt hoitamaan ainoastaan pitäjänapulainen Matthias Gunnerus. Hänen mainitaan samaistuneen kansaan ja jääneen sen sielujen hoitajaksi miehityksen alle. Hän kuitenkin kuoli jo vuoden 1714 aikana, pitäjänapulaisena hän oli aloittanut 1694. Seurakunta ei jäänyt kuitenkaan täysin hoidotta, vaan seurakuntalaisten lohduksi ja tueksi tuli Hämeenlinnan triviaalikoulun apologista eli alempaa opetusta antanut opettaja Anders Ravonius. Hän oli aiemmin joutunut tuuraamaan myös Hämeenlinnassa ja Paimiossa juurikin paenneen papiston paikkaajana. Ravonius kuoli 1719.

Lisäksi Turusta tuli Rymättylään vt. kirkkoherraksi Halikossa syntynyt Simon Sadenius, Turun suomalaisen seurakunnan kappalainen. Samaan aikaan hän toimi Turun tuomiokirkon vt. taloudenhoitajana. Rymättylän ja Turunkin osalta hän sai helpotusta 1720, kun rovasti Jakobus Ritz, piispojen ollessa Ruotsissa, vihki Simonin pojan Abrahamin papiksi.

Rymättylän kirkko sai hyvästellä ja vastaanottaa tämän 
tekstin kuvaamana ajanjaksona useita sielunpaimenia.
Kuva Wikimedia Commons.

Tällä aikaa Krister Sevonius oli viettänyt Ruotsissa pakolaisen elämää. Vuosina 1714-1716 hänet voidaan löytää avustusta saaneiden pakolaisten luetteloissa. 1719 hänet nimitettiin Sääksmäen kirkkoherraksi, mutta iloa vähensi se, että seurakunta sijaitsi edelleen miehitysalueella. Hän ei koskaan saanut astua tähän uuteen virkaansa, sillä hän kuoli Strängnäsin hiippakunnan Åkerissa "mitä suurimmassa köyhyydessä oltuaan pitkään vuoteenomana" loppuvuodesta 1719. Leski Sigrid anoi samana vuonna tukea Ruotsin valtiopäiviltä. Hän pääsi aikanaan palaamaan Rymättylään ja asui äidiltään perimäänsä Kauppilaa vuoteen 1724 asti.

En nyt tässä käy yksityiskohtaisesti Rymättylän vaiheita isonvihan aikana. Kuten jo edellä ilmeni karjaa vietiin, kuten myös muita hyödykkeitä. Veroja kerättiin, ja niitä tuli joka vuosi uusia. Vuonna 1720 venäläiset suorittivat väenoton, jonka myötä 18 rymättyläläistä miestä joutui Venäjän sotaväkeen. Nämä vietiin ensin Pietariin, missä useampi heistä sairastui, ja sieltä edelleen Novgorodiin ja Tveriin. Ainakin erään heistä toverit hautasivat Volgan rantatörmään. Tästä joukosta onnistui viisi vuotta myöhemmin viisi miestä palaamaan kotisaarille. Aaslan saari kärsi suuresti tukkimetsän armottomasta hakkuusta venäläisten tarpeisiin, mitä seurasi vielä metsäpalo vuonna 1719.

Kuten kuvasta näkyy, ovat etualalla näkyvän ja sieltä käsin kuvatun 
Aaslan saaren metsät toipuneet isonvihan suurhakkuista ja metsäpalosta.
Kuva Wikimedia Commons.

Sodanjälkeiset sairastelevat saarnaajat

Sodan jälkeen vielä elossa olevat sijaiset jatkoivat papintöitä kuka missäkin. Abraham Sadenius tosin valittiin kiitollisuudesta "lohdutuksesta ja suojasta inhottavana aikana" Rymättylän kappalaiseksi, mutta hän tuli pian isänsä seuraajaksi Turun suomalaiseen seurakuntaan kappalaiseksi. Silloin tehtävään valittiin ammoisen Rymättylän kappalaisen Nicolaus Fonteliuksen poika Gustaf Fontelius, jonka mainitaan paenneen 1713 Ruotsiin putipuhtaaksi ryöstettynä, vain päällään olleet vaatteet omaisuutenaan ja eläneen sitten yhdeksän vuotta miltei kerjäämällä. Näin synnyinpitäjä auttoi erästä poikaansa selviämään sodan iskuista. Ehkä nämä kohtalot vaikuttivat siihen, että Fontelius oli vuonna 1734 jo hyvin huonokuntoinen, ei päässyt ilman keppiä saarnastuoliin eikä saanut kannateltua ehtoollismaljaa.

Kirkkoherraksi Rymättylään tuli ennen pakoaan kuolleen kirkkoherran poikapuoli Johan Salmenius, joka oli ollut Porin koulun rehtorina. Hänkin oli kärsinyt köyhyydestä paettuaan 1713 Ruotsiin ja jättäen omaisuutensa taakseen. Loppu omaisuus oli mennyt tulipalosssa Norrköpingissä 1719. Sekä hänen että Fonteliuksen jaloilleen pääsyä haittasivat vuosien 1722-1723 katovuodet Rymättylässä. Hänkin sairasti niin, ettei 1731 pystynyt enää pitämään itse jumalanpalveluksia, vaan tarvitsi poikiensa apua. Näistä Jakob hoiti hommansa ilmeisen hyvin, sillä isän kuoltua 1736 äänesti 17 talonpoikaa Jakobia virkaan välittämättä siitä, ettei tällä ollut edes vaalisijaa.

Rymättylä koki miehitysajan monin tavoin raskaana, vaikkei se joutunutkaan silmittömän hävityksen kohteeksi. Krister Sevoniuksen seisottamista jäällä voi pitää selvänä rääkkäyksenä. Mielenkiintoista sinänsä, että kun monin paikoin papisto pakeni jo hyvissä ajoin pakeni Sevonius vasta, kun häntä kohtaan oli osoitettu väkivaltaa. 

Sodan jälkeen kaivattiin nähtävästi jollain tavalla tuttua ja turvallista, sillä sekä kirkkoherraksi että kappalaiseksi valittiin sellaiset miehet, joiden isät olivat jo toimineet vastaavissa tehtävissä Rymättylässä. Silti näidenkin elämässä tuntuivat vielä myöhemminkin sodan jäljet. Niin ne sai tuntea koko Rymättylä ja luulenpa, että mikäli laivamies Mikko Matinpoika oli edelleen hengissä sodan jälkeen hän tuskin enää kaipasi enemmän sotaa kuin rauhaa, edes juovuspäissään.

Ruotsin Åkersissa päättyi Paimiossa syntyneen Rymättylän 
kappalaisen Krister Sevoniuksen elämä. Siihen kuului niin 
maallista menestystä kuin myös kahdesti jääminen leskeksi, 
kauhujen yö merijäällä ja kaiken maallisen omaisuuden jättäminen 
meren taa. Kuvassa Åkersin kirkko. Kuva Wikimedia Commons. 

Lähteet:

Matinolli, Eeva: Rymättylän historia I. 1982.

Päiwiö, Juho: Paimion vaiheita. 1940.

Väänänen, Kyösti: Abrahamus Simonis Sadenius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002180

Väänänen, Kyösti: Christiernus Christierni Sevonius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002253

Väänänen, Kyösti: Gustavus Nicolai Fontelius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000675

Väänänen, Kyösti: Simon Gregorii Sadenius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002181


lauantai 9. lokakuuta 2021

Ahlaisten sokea rukoilevaismatriarkka Ämttöön Esteri

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

"ÄMTTÖÖN ESTERI" (1817-1895)

Blogissa on aiemmin nostettu esiin rukoilevaisuuden parista pohjoissatakuntalainen naisvaikuttaja, Severiina Santasalo Kankaanpäästä ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2021/04/kankaanpaan-hurskaasti-herannyt.html ). Tälläkin kertaa liikutaan samoissa hengenmaisemissa ja samassa herätysliikkeessä, mutta hieman lännempänä ja vähän varhaisemmissa ajoissa. Ahlaisten kunnan Ämttöössä eli maallisin silmin vaatimatonta elämäänsä nainen, joka saavutti omiensa parissa suuren maineen.

Merkintä Esterin syntymästä 27.3.1817 ja kolme päivää myöhemmin tapahtuneesta 
kasteesta Ahlaisten syntyneiden ja kastettujen kirjassa vuosilta 1805-1817.

Sokeana valoon

Ester, tai "Ämttöön Esteri", millä nimellä hänet tunnettiin, syntyi 27. maaliskuuta 1817 Ahlaisten Kellahdessa, ruotsinkielisessä kirkonkirjassa Källfjärd. Hänen vanhempansa olivat torppari Johan Emtö eli ilmeisesti Ämttöö sekä tämän vaimo Juljana Andersdotter eli ilmeisesti Juliaana Antintytär. Pienokainen kastettiin ripeästi, 30. maaliskuuta. Kellahdessa sijaitsi Kellahden kartano, jonka alustalaisia Esterin perhe ja Ämttöön torppakin oli. Ester oli lapsista seitsemäs, tosin yksi vanhempi sisarus oli kuollut kaksivuotiaana ennen Esterin syntymää. Esterille syntyi vielä myöhemmin ainakin pikkuveli.

Esterin lähtökohtia voisi siis kuvata varsin vaatimattomiksi. 15-vuotiaana hänen kerrotaan tulleen jonkinlaiseen hengelliseen herätykseen, mutta hän ei ollut silloin vielä valmis astumaan sille tielle. Hänen sanotaan rukoilleen: "Päästä minut vähäksi aikaa maailmaan, mutta älä anna minun jäädä sinne." Tätä välivaihetta ei kuitenkaan kestänyt montakaan vuotta, sillä Esteri jättäytyi kokonaan ja pysyvästi Jumalan omaksi siinä vaiheessa, kun hänen silmiensä valo alkoi sammua hänen ollessaan vasta alle 20-vuotias. Hänen kerrotaan murheellisena valitelleen myöhemmin tuotakin lyhyttä 'suruttomuuden' aikaa. En tiedä, pitikö hän sokeuttaan seurauksena tuosta ajasta vaiko ei.

Ämttöön torpan väkeä Ahlaisten vuosien 1814-1820 rippikirjassa, 
Esteri oli lapsista seitsemäs.

Esteri vietti koko lopun elämänsä sokeana, ja äkkiseltään voisi ajatella, ettei hänellä siten voisi olla ollut mitään erikoista roolia missään. Hän tarvitsi koko loppuelämänsä toisten apua sokeutensa vuoksi. Helpotusta toi varmaan se, että Ämttöön torppaa piti hänen veljensä perheineen, ja vuonna 1867 tapahtuneeseen kuolemaansa asti äiti Juliaana näyttäisi asuneen samassa mökissä tyttärensä kanssa. 

Esteristä tuli kuitenkin "Jumalan seurakunnan vaivainen", josta toiset rukoilevaiset pitivät huolta ja kuljettivat häntä seuroihin ei ainoastaan Ahlaisten alueella vaan myös Porin maaseurakuntaan ja aina Pomarkkuun asti. Esteri näet tuli mukaan Satakunnassa vaikuttaneeseen rukoilevaiseen herätysliikkeeseen. Tosin varsinkaan 1800-luvun alkupuolella ei välttämättä ollut niinkään selkeitä herätysliikkeitä vaan ympäri maata vaikuttavia paikallisia herätyksiä, jotka kytkeytyivät toisiinsa erilaisin sitein ja muotoutuivat erillisiksi liikkeiksi luodessaan rajaa joihinkin toisiin herätyksiin.

"Jesuksen weren kiitos!" Ahlaisten rukoilevaisista

Tutustutaan lyhyesti Ahlaisten rukoilevaisuuden yleiskuvaan, niin hahmotamme sen hengellisen maiseman, johon Ämttöön Esteri asettuu. Ahlaisten herätysten synnystä ei ole tarkkaa tietoa, mutta rukoilevaisuuteen se on kytkeytynyt viimeistään vuoden 1831 aikoihin, jolloin eräs Satakunnan alueen tunnetuimmista rukoilevaisjohtajista, Raumalla syntynyt Ernst Gustaf Ilwan (1804-1867) muutti paikkakunnalle. Myös rukoilevaisuuden hurmoksellinen muoto hyppyherätys levisi alueelle, kuten pian ilmenee. Muistutan taaskin, että nämä herätykset eivät olleet mitenkään organisoituja, mistä syystä jonkun elämässä erilaiset virtaukset elivät sulassa sovussa, joku toinen taas saattoi tehdä jyrkän rajan vaikka hurmoksellisuuteen.

Nykyään Poriin kuuluvan Ahlaisten sijainti kartalla. Varsinaiset 
rukoilevaisuuden valtamaat olivat etelämpänä, mutta Esterin aikaan 
liike oli elinvoimainen myös Ahlaisissa.

Ilwanin kerrotaan tuoneen rukoilevaisuuteen tuolloin yleisen, joskaan ei koko liikettä kattavan tavan pitää miehillä pitkiä partoja. Voi olla, että Ahlaisten rukoilevaiset myös käyttivät jo vanhan kansanherätyksen tapaan muita vaatimattomampaa puvunpartta. Hurmoksellisia piirteitä ilmeni ainakin osalla seudun rukoilevaisista pitkään, kuten voidaan nähdä pastori Emil Teodor Gestrinin kuvauksesta hänen vieraillessaan ensi kertaa vuonna 1858 rukoilevaisseuroissa:

" - - jo ensimmäisessä seurassa piti Waimo Karvian [Merikarvia] pitäjästä pitkät rukoukset suurella huudolla ja pauhinalla, niinkuin olisi ankarimmasti saarnannut, josta joka loukosta uikutettiin ja sitte alkasi 80 wuotinen akka, joka jo käwi sauwan nojalla, hyppimään ympäri huonetta, niinkuin nuori neittonen, huutain lakkaamatta: Jesuksen weren kiitos!"

Gestrin sai myöhemminkin tottua seuroissa virkansa puolesta vieraillessaan, että joku saattoi kesken seurojen alkaa hyppiä iloista. Hän toimitti virkaansa sekä Pomarkussa että Ahlaisissa, ja hänen mukaansa erityisesti Ahlaisissa rukoilevaisuus oli voimakasta. Vuonna 1847 rukoilevaisia vastaan oli nostettu syyte jumalanpalveluksen häiritsemisestä, jolloin Ahlaisten kappelin kirkkoneuvoston kuultavana oli myös Ilwan. Ilmeisesti muut kokivat rukoilevaisten rukousasennot, huokaukset ja osan tunteenpurkaukset häiritsevinä.

Sokeasta näkevien opastajaksi

Ahlaisten Kellahti, jossa Ämttöökin sijaitsi mainitaan erityisenä hurmoksellisen rukoilevaisuuden keskuksena muuhun paikkakuntaan verrattuna. Vuonna 1905 kirjoitetussa tuktkimuksessa mainitaan, etteivät "hyppääjät" ole vielä hävinneet Ahlaisista, ja vielä myöhemminkin Ahlaisissa on esiintynyt sellaista rukoilevaisuutta, johon on liittynyt hurmoksellisia piirteitä.

Vähitellen Esteri sai liikkeessä eräänlaisen hengellisen äidin aseman. Hänen vaatimattomassa kodissaan vieraili vähän väliä uskonystäviä läheltä ja kaukaa, usein aivan tungokseen asti. Kertoman mukaan eniten kävijöitä tuli Eurasta, Eurajoelta ja Kankaanpäästä. Tämä kertoo hänen laajasta tunnettavuudestaan. Ainakin myöhemmin häntä on arvostettu koko rukoilevaisliikkeen piirissä. Useimmat hänen luonaan käyneet seuravieraat ovat ilmeisesti edustaneet rukoilevaisuuden pääuomaa, mutta myös tunnettu hurmoksellisen suunnan puhuja Kustaa Sjöroos toi ilmeisesti Esterille ruokaa Eurajoelta saakka. Hän nautti siis luottamusta yli ryhmärajojen. Tämä ei ollut mikään itsestäänselvyys, sillä tiedetään pääsuunnan ja hurmoksellisen suunnan saarnaajien joskus vältelleen toistensa kohtaamistakin.

Yhtenä Esterin vieraana voisi mainita Ämttöössä usein käyneen kankaanpääläisen hengellisen äidin Briitta Honkasalon. Kerran hän vieraili Esterin luona jouluviikolla. Briitta huomasi kuitenkin Esterin ruokavarojen vähäisyyden ja päätti lähteä juhlapyhiksi ystäviensä luo Poriin, ettei kuluttaisi köyhän Esterin niukkoja varoja.

Miten sitten Esteri suhtautui tähän huomaavaisuuteen? No hermostui, kielsi Briittaa lähtemästä ja moitti tätä epäuskoiseksi lausuen: "Voihan Jumala tehdä ruokaa vaikka tuosta pihalumesta". Briitta kuitenkin lähti, mutta vielä samana päivänä Esterin pihaan ajoi eurajokelainen rukoilevaisisäntä mukanaan runsaat antimet, jotka Esterin ystävät halusivat antaa tälle joululahjana. Esterin vieraat toivatkin usein ruokatavaroita mukanaan ja myös Esterille, joista hän sitten toisille vieraille auliisti jakoi. Sanottiinkin, että Ämttöön Esterin tuvassa "aina oli pidot".

Ahlaisten 1796 valmistuneen kirkon Esteri näki vain nuoruudessaan, 
mutta ahkerasti hän siellä kävi, ehtoollisellakin säännöllisesti. Kun halvaus 
esti kulkemisen sai hän sen kotiinsa nautittavakseen. Wikimedia Commons.

Mikä sitten veti väkeä Esterin luo? Hänellä kerrotaan olleen kaunis lauluääni, jossa toiset kuulivat "taivaallisen sävelen". Hän myös piti seuravieraille lyhyitä puheita. Oman elämänsä kokemuksia hän kuvasi toteamuksella: "Jumala on minua kuolettanut, mutta hän on myös minua virvoittanut lohdutuksellaan." Varmaan juuri oman elämän vaikeudet auttoivat häntä siinä, että hän kykeni auttamaan toisia vaivattuja. Sokeana hän ei voinut lukea, mutta laulut, rukoukset ja raamatunpaikat pysyivät tehokkaasti hänen mielessään. Sitä kertovat osaltaan hänen vuoden 1891 kirjeessään rouva Laureenille esittämänsä kielikuvat hänen kuvatessaan elämänvaellustaan:

"Tämä oli ääretön armo, jonga Herra teki meille langenneille lapsille sulasta rakkaudesta ja tämä makso ja armo on ollut minun lohdutukseni, sillä muutoin olisin raadollisuudessani hukkunut niiden moninaisten kovain sisällisten kiusausten ja kojetusten sekä murhetten alla, jolla Herra on minua kojetellut tässä korpi ja erämaan vajelluksessa, sillä ei minun elämäni ole ollut täällä Ruusuin ja Kukkasten päällä, vaan se on ollut sidottuna Orjantappurain seassa, mutta kiitetty ja ijankaikkisesti ylistetty olkoon Herra minun Jumalani, että hän minua on kurittanut rakkaudessa ja kohtudella sanansa jälkeen, sillä niin on kirjoitettu, että vaiva saattaa kärsivällisyyden, kärsivällisyys kojettelemuksen ja kojettelemus toivon, ja toivo ei anna häpiään tulla, rakkain ja aina sydämestä ikävöity sisareni Herrassa."

Jeesuksen ristillä suorittaman lunastustyön arvo korostui Esterin puheissa. Hän puhui mielellään Jeesuksen haavoista ja veren armossa oli hänen oman ilonsa ja rauhansa perustus, kuten hän edellä mainitussa kirjeessä toteaa: "--- ja nyt ei minulla ole mitään, vaan Jeesus yksinänsä ja hän on minulle nyt kaikki kaikessa ja händä en päästä engä enä eri vaikka vuotaisi sydän veri, vaan händä tahdon rakastaa ja piinaansa kunnioittaa, ja kiitetty olkoon Herra tämän ristin kärsimisen ja vaivan edest, ---". Hänellä kerrotaan olleen erityinen rakkauden armolahja, jolla hän voitti ihmisten sydämet ja veti heitä puoleensa. Hän myös piti suuressa arvossa seurakuntien paimenia.

Esterin tietoja Ahlaisten vuosien 1870-1879 rippikirjasta. Hänet mainitaan sokeaksi ja 
mikäli oikein ymmärrän on häntä katekismuskuulusteluissa tentattu Svebiliuksen katekismuksen 
mukaisesti, mikä olikin rukoilevaisten suosima katekismus, jos kohta monen muunkin. Kuvassa 
ei näy se, että sokeudestaan huolimatta hän osallistui säännöllisesti kahdesti vuodessa ehtoolliselle.

Tuprutteleva kilvoittelija

Esteri oli tarkka siitä, ettei hänen kuultensa sopinut puhua pahaa toisista. Hän itse sanoi: "Emme saa takanapäin toisiamme vikoilla. Tulkaa minullekin edessäpäin puhumaan vioistani." Hän myös myönsi itsessään näitä vikoja olevan, ainakin sen, ettei hän osannut luopua piipun polttamisesta. Hän koki olevansa siinä asiassa yhtä huono kuin ulkokullatut ihmiset.

Rukouselämässä Esterin kerrotaan olleen palava ja väsymätön, ja yhä uudelleen hän heittäytyi kasvoilleen tai polvilleen lattialle rukoukseen. Hänen mielestään tällainen rukoustapa oli syntiselle ihmiselle ainoa sovelias Jumalan lähestymiseen.

Vuodet toivat mukanaan uusia vaivoja. Vanhoilla päivillään häntä vaivasi halvaus, joka pakotti hänet vuoteenomaksi. Jo aiemmin mainitussa vuonna 1891sanelemassaan kirjeessä hän mainitsee olleensa nyt seitsemän vuotta halvattuna: "Tällä seitsemännellä sairauteni vuodella, eli vuoden ajalla, jossa olen Herran fangina maannut hänen kätensä alla ---"

Esterin kuolemassakin näkyi se, miten monet kokivat hänet itselleen tärkeäksi ja rakkaaksi. Hän kuoli 15. lokakuuta 1895 78-vuotiaana, kuolinsyyksi on merkitty "Halpaus". Köyhän sokean mökinmummon hautajaiset olisivat jääneet vaatimattomiksi, mutta vapaaehtoisin lahjoituksin väki kustansi hautajaiset sekä muistojuhlan suurelle vainajan muistoa kunnioittamaan kokoontuneelle seuraväelle. Rukoilevainen kansa rakasti vaikuttajiaan ja tämä rakkaus veti heidät myös tämän muorin haudan äärelle.

"Uskon kautta --- hän vielä puhuu, vaikka hän kuollut on" (Hepr. 11:4, rukoilevaisten suosiman käännöksen mukaan)

Esterin muisto säilyi hänen kuoltuaankin. Rukoilevaisten pää-äänenkannattajassa, Länsi-Suomen Herännäislehdessä muisteltiin häntä vuonna 1935 artikkelissa "Pyhä siemen säilyy". Otsikko kuulostaa kummalliselta: mistä siemenestä voidaan puhua naimattomana ja lapsettomana eläneen ja kuolleen mökinmuorin kohdalla? Artikkelissa sanotaan: "Esterin kuoleman jälkeen on pyhä siemen säilynyt Ämttöön suwussa. Seuroja on siellä jatkuwasti pidetty. Esterin weljenpoika Kustaa Tuomela on hiljainen rukoilewainen ja  hänen poikansa oli Anton Tuomela, jota kohtasi äkkikuolema 20.5.1935."

Tämä Anton oli ollut seuramatkalla Porissa ja yöpynyt Söörmarkussa, jossa oli aamulla pitänyt palavat rukoukset koko Suomen kansan puolesta, mutta sitten matkaa jatkaessaan saanut sydänhalvauksen. Hänen kerrotaan olleen mies, jolla oli rukouksen henki ja joka huokaili alati "Herra auta ja armahda", muttei omannut suuria puhujan ja veisaajan lahjoja. Onkohan hän Harri Heinon rukoilevaistutkimuksessaan mainitsema "Ämttöön Anttoni", jonka kerrotaan pitäneen puheitaan hurmostilassa? 

Hänen hautajaisseuroissaan 26.5. esitettiin toive, että pyhä siemen saisi säilyä ja Ämttöössä saataisiin edelleen kokoontua seuroihin, tuossa paikassa, jossa niin moni oli saanut paljon hengelliselle elämälleen. Vielä samana kesänä tämä toteutuikin, kun Antonin poika Wieno Tuomela avioitui Jenny Peltomaan kanssa 29.6.1935 ja häitä juhlittiin tanssien sijaan seuroja viettämällä. Esteri oli kuollut ilman jälkeläisiä, mutta hänen hengellinen perintönsä eli hänen kodissaan ja suvussaan vielä ainakin 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin.

"Riemuitse sinä hedelmätöin, joka et synnytä: iloitse riemulla ja ihastu sinä, joka et raskas ole; sillä yksinäisellä on enempi lapsia kuin sillä, jolla mies on, sanoo Herra." (Jes. 54:1, rukoilevaisten suosiman vuoden 1776 raamatunkäännöksen eli Biblian mukaisesti).

Sokean muorin sanoitus

Ämttöön Esteri herättää kiehtovia mielikuvia. Vaatimaton, sokea mökinmummo Ämttöön torpassa piippuaan poltellen, joka samalla kuitenkin oli monien itseään korkeammassa asemassa oleva hengellinen äiti. Hän ei nähnyt ympäristöään, mutta hänen hengelliset näköalansa olivat valtavat. Hän ei lopulta voinut kävellä, mutta hänen sosiaaliset verkostonsa ulottuivat ympäri maakuntaa. Haluan lopettaa tämän kirjoituksen yhden rukoilevaisten laulukirjoista, Halullisten sielujen hengellisten laulujen lauluun 196, joka on lisätty kokoelmaan 1953 ja jonka perimätieto väittää olevan itsensä Ämttöön Esterin sepittämä. Jos näin on, se kertoo meille jotakin hänen hengellisestä mielenmaisemastaan.

"Sen minä tunnen minun tunnossani,
että Jesus on niin hyvä
ja hänen rakkautensa
niin arvaamattoman syvä,
ja hänen rakkautensa
niin arvaamattoman syvä.

Majani maassa on niin matala,
mutta taivaass' on  kotoni korkee,
ja niillä on sinne osallisuus,
joilla on usko oikee,
ja niillä on sinne osallisuus,
joilla on usko oikee.

Taivaan korkiassa kodossa
on ilo, riemu ja rauha,
vaan täytyy täällä ensin vähän
murheen kiveä jauhaa,
vaan täytyy täällä ensin vähän
murheen kiveä jauhaa.

Taivaan korkiassa kodossa,
mun rakkaan Isäni helmass',
saan minä kiitosta veisata
juuri kaikkein pyhäin seurass',
saan minä kiitosta veisata
juuri kaikkein pyhäin seurass'."

Lähteet:
Ahlaisten seurakunnan kuolleiden ja haudattujen luettelo 1885-1909. https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=16171&pnum=16
Heino, Harri: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1976.
Heino, Harri: Rukoilevaisuus tällä vuosisadalla. Hurmoksellisuus Länsi-Suomen rukoilevaisuuden jakajana 1895-1970. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja, 1977. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2242091?page=1
Hormia, Yrjö: Rukoilevaisen kansan hengellisiä äitejä. 1956.
Mattila, K.: Pyhä siemen säilyy. Länsi-Suomen Herännäis-Lehti, nro 9/1935. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/991471?page=3
Rosendal, Mauno: Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla III - 1845-1852. 1912. http://doctrinepublishing.com/showbook.php?file=76025-0000.txt
Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat liitteineen 1892-1897. 1898. https://archive.org/stream/pytkirjatliitei01seurgoog/pytkirjatliitei01seurgoog_djvu.txt