Natalia Palm (1866-1939), saarnaajien ja köyhien ystävä Sauvon Rajalahdesta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Vakituisille lukijoilleni ei liene mikään yllätys, että sydämessäni on erityinen sija kotikunnalleni, ja niinpä aktiivisesti etsiskelen millaisia tarinoita se voisi tarjota täällä kerrottavaksi. Olen yleensä tottunut siihen, että täällä eivät ainakaan herätysliikkeet ole juuri vaikuttaneet, vaikka 1800-luvulta ja 1900-luvun alustakin löytyy evankelisen liikkeen aktiivisuutta.

Hiljan törmäsin kuitenkin Rajalahden emäntänä toimineeseen Natalia Palmiin (o.s. Palander) (1866-1939), joka oli tunnettu vapaakirkollisuuden, josta juontaa nykyinen Suomen Vapaakirkko, parissa ilmenneestä aktiivisuudestaan. Tosin hän lähteissä jää paikoin yhteiskunnallisesti aktiivisen miehensä varjoon, mutta löytämäni perusteella huomaa hänenkin olleen aktiivinen toimija ja erityisesti aktiivinen saarnaajien majoittaja ja saarnaajakokousten järjestäjä. Kuten tästä blogista ilmenee oli yhdellä näistä kokouksista koko vapaakirkollisuuden järjestäytymistä koskevaa merkitystä.

Kerronkin tässä tekstissä Natalian tarinan. Kerron myös hänen miehestään Vilhosta, sen verran suuri rooli hänellä oli Sauvossa esimerkiksi sisällissodan aikana. Lopuksi kerron senkin, miten sotahistoriasta kuulu Lauri Törni liittyy tähän perheeseen.

Mynämäen tyttö Sauvon rannoille

Natalia näyttää tässä kuvassa varsin tomeralta ja määrätietoiselta naiselta. Kuva hänen Geni -profiilistaan: Nathalia Carin Larsdotter Palm (Palander) (1866 - 1939) - Genealogy

Nathalia (Natalia) Carin Palander syntyi 23. kesäkuuta 1866 Mynämäellä. Hänen vanhempansa olivat majuri Lars Gabriel Gideon Palander (1823-1904), Palanderien vanhaa sivistyssukua, ja äitinsä Natalia o.s. Mitkova (1828-1921), jonka isä oli venäläinen upseeri Nikolai Fotievits Mitkov. Perhe asui Mynämäen Sunilan kartanossa. Perheessä oli yhteensä viisi lasta, neljä tytärtä ja yksi poika.

3. huhtikuuta 1900 Natalia avioitui Wilhelm (Vilho) Reinholdt Palmin kanssa, joka oli tuolloin Porvoon Ilolan kartanon työnjohtaja. Hän oli aiemmin ollut työnjohtajana Sunilan kartanossa v. 1895-1897, jolloin hän ja Natalia lienevät tutustuneet.

Vihkimisen toimitti Turussa kappalainen Theodor von Pfaler, joka oli muuten kotoisin Mynämäeltä. Samana vuonna he muuttivat Sauvon Rajalahden Ylitaloon, jonne he asettuivat asumaan. Vuonna 1908 samaan tilaan yhdistettiin myös Rajalahden Alitalo. Talo oli varakas, ja isäntä Vilho Palm olikin v. 1913 mukana perustamassa Lounais-Suomen osuusteurastamoa ja v. 1904 hän oli ollut mukana laatimassa Sauvon Säästöpankin sääntöjä.

Rajalahti sijaitsee Sauvon etelärannalla Kemiötä vastapäätä, ja venekyydin antaminen Kemiön Lappdaliin oli rajalahtelaisten ikiaikainen kyyditysvelvollisuus. Tästä oli 1800-luvun jälkipuoliskolla purnattu, mutta kun uusi lauttavene oli Sauvon ja Karunan kuntien toimesta hankittu suostuttiin kuljetusta jatkamaan korvausta vastaan. Asiassa oli erinäisiä käänteitä, mutta v. 1915 Vilho Palm kieltäytyi hoitamasta enää liikennettä, sillä ylläpitokustannukset olivat nousseet ja kunnan tarjoama 250 markan vuosikorvaus oli riittämätön. Korvaus nostettiin sitten 350 markkaan ja päätettiin hankkia uusi isompi lautta.

V. 1932 Rajalahden ja Lappdalin väliä liikennöi tällainen lautta. Kuvannut P. J. Bögelund, Mobilia, Tiehallinto kuvat: Rajalahti-Lappdal lautta | Mobilia | Finna.fi

Kodin- ja köyhäinhoitoa sekä saarnaajakokouksia

Perheeseen syntyi Sauvossa viisi lasta: Liisa Maria (1901), Paavo Gabriel (1903), Reino Rafael (1904), Anna Rauha (1907) ja Kerttu Naomi (1909). Kaikki paitsi  v. 1910 kuollut Kerttu elivät aikuisikään.  Rippikirjassa pistää silmään maininta, että keskimmäistä, Reino Rafaelia ei kastettu lapsena, mutta ilmeisesti sekä hänen vanhemmat että nuoremmat sisaruksensa kastettiin.

Kastamattomuuspäätös on luultavasti liittynyt Natalian vapaakirkollisuuteen, tosin ihmetystä herättää, miksi vain yhden lapsen kohdalla toimittiin näin. Tiedossani ei ole, missä kohtaa Natalia liittyi vapaakirkollisiin, mutta hän on selvästi ollut liikkeessä näkyvästi mukana. Vapaakirkollisuus olikin aikoinaan erityisen suosittua juuri säätyläisten, eritoten naisten, parissa. Natalian mainitaan olleen päivittäisessä seurustelussa Jeesuksen kanssa nuoruudestaan asti, mikä tarkoittaa, että hänellä oli jo varhain vahva kristillinen vakaumus.

Tästä on vahvana osoituksena se, että vapaakirkollisten saarnaajaliitto on pitänyt ainakin kahdesti vuosikokouksensa Palmien kotona Rajalahdessa. Ensimmäistä kokousta koskevassa lehti-ilmoituksessa v. 1907 sanotaan kokous pidettävän "maanwiljelijä W. Palmin luona", eli mieskin lienee jollain tapaa ollut mukana, ainakin sallinut kodissaan kokoontumisen.

Kuvassa Rajalahden rakennuskantaa noin v. 1930. Kuvan yhteydessä on ollut kirjoitus: "Sauvo Rajalahti om. Palm." Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma: Rajalahden tilan rakennuksia Rajalahden kylässä | Museovirasto | Finna.fi

V. 1919 kesäkuussa oli toinen vastaava kokous Rajalahdella. Vapaakirkollisten lehdessä Suomen Viikkolehdessä kutsuttiin väkeä paikalle ja kehotettiin väkeä matkustamaan yhdessä Turusta Sauvon Rajalahteen laivalla. Kokouksesta muodostui sikäli historiallinen, että siellä alettiin selkeästi vaatimaan saarnaajaliiton jakamista erikseen suomenkieliseen ja ruotsinkieliseen, kun siihen asti oli kokoonnuttu yhdessä. Tähän vaikuttivat sekä käytännölliset seikat, mutta myöskin kieliryhmien välinen jännite laajemminkin yhteiskunnassa. V. 1921 Kuopion saarnaajakokouksesta lähtien kieliryhmät toimivatkin erillään.

Natalian uskonvakaumus näkyi mahdollisesti myös hänen yhteiskunnallisessa aktiivisuudessaan. Hän näet kuului siihen joukkoon, jotka Sauvon kuntakokous valitsi vuosina 1910, 1913 ja 1916 käymään kunnan köyhäinhoidon piirissä olevien luona pariksi vuodeksi kerrallaan. (Vuonna 1910 puhuttiin "Waiwaishoidon huostassa olewain lasten ja wanhain köyhien" tarkastajan tehtävästä).

Erityisesti perhe ja koti oli Natalialle keskeinen. Sen puolesta hänen sanotaan eläneen, taistelleen ja rukoilleen. Hänen askareensa mainitaankin erään kuolinuutisen mukaan kohdistuneen etupäässä kodin hoitoon ja huolenpitoon sen lisäksi, että hän ahkeroi hengellisen elämän asioiden parissa.

Suojeluskuntamies Vilho Palm

Vilho Palmin hengellisestä aktiivisuudesta en tiedä, mutta muuten hän ainakin oli hyvin aktiivinen mies. Maininnan ansaitsee erityisesti hänen roolinsa vuoden 1918 sisällissodan aikana. Hän oli ollut mukana perustamassa Sauvon suojeluskuntaa elokuussa 1917 ja tuli valituksi sen johtokuntaan. Sauvo joutui kuitenkin sisällissodan alussa punaisten valtaan muun Etelä-Suomen tavoin, mikä teki suojeluskunnan toiminnasta mahdotonta.

Vilho Palmista en löytänyt parempaa kuvaa kuin tämä hänen Geni -profiiliinsa lisätty. Sääli, sillä hän on ollut Sauvossa varsin merkittävä toimija monella tavalla, ja jos lähteeni kehuvat rouvaa, niin kyllä isäntääkin: Wilhelm Reinhold Rikhardinpoika Palm (1869 - 1949) - Genealogy

Huhtikuussa 1918 olivat valkoisten puolella taistelleet saksalaiset valloittaneet Kemiön, mikä sähköisti tilannetta myös Sauvossa. 11. huhtikuuta lähettivät punakaartilaiset kolme miestä Rajalahteen Vilho Palmia vartioimaan, sillä tämä tiedettiin paikalliseksi valkoisten johtomieheksi. Uutiset saksalaisten etenemisestä saivat kuitenkin vahtimiehet poistumaan Rajalahdesta jo seuraavana päivänä.

Uutiset saksalaisista rohkaisivat suojeluskuntalaisia. Palm määräsi jokaisesta talosta miehen joukkoihinsa ja lähti näiden kanssa Kirkonkylään. Siellä hän ilmoitti saapumisestaan useita päiviä metsässä piileskelleelle nimismies Rafael Rekoselle. Punaiset eivät tehneet lainkaan vastarintaa, ja Palm joukkoineen riisui nämä aseista. Suojeluskunta, joka Palmin aloitteesta ja johdolla perustettiin virallisesti uudelleen, oli ottanut kunnan valtaansa ja pidätti ja lähetti Turkuun vangittaviksi kiinnisaadut punakaartilaiset. 

Palm oli Sauvon suojeluskunnan paikallispäällikkönä v. 1918 syksyyn asti. Muun muassa hänen johdollaan suojeluskunta piti varmuuden vuoksi vartijoita eri puolilla Sauvoa aina 19. kesäkuuta asti, jolloin tilanne katsottiin riittävän rauhalliseksi kyseisen toiminnan lopettamiselle. Vielä v. 1925, kun Turunmaassa julkaistiin Sauvoa koskeva matkakertomus kertoo kirjoittaja Rajalahden isännän olevan "wapaussodan historiassakin mainittu Wilho Palm". Tuolloin tilalla oli 65 hehtaaria hyvin hoidettua peltoa ja se tarjosi kirjoittajalle ystävällisen vastaanoton. Kirjoittajan mukaan isäntä oli "ehkä liiankin hauska maanmuokkaajaksi", mitä tuolla sitten tarkoittikaan.

Rajalahdessa Palmit asuivat merellisissä maisemissa, josta näkyivät Långholmenin ja Kemiön saaret. Museoviraston Historian kuvakokoelma, Kustannusosakeyhtiö Kiven kokoelma: Rajalahti (Rölax). Maisema. | Museovirasto | Finna.fi

Vilho Palm oli myöhemminkin aktiivinen yhteisön jäsen, mikä näkyy siinäkin, kuinka hän maaliskuussa 1932 oli yhtenä kolmesta allekirjoittajasta Sauvon yli satahenkisen kansalaiskokouksen uskollisuudenjulistuksessa, jonka tämä antoi Mäntsälän kapinan vuoksi vakuuttaakseen uskollisuuttaan lailliselle hallitukselle ja vaatiakseen kapinan kukistamista. Kun muuten v. 1921 oli kerätty lahjoituksia Turun yliopiston perustamiseksi oli Palmin lahjoitus  kolmanneksi suurin Sauvossa, 20 000 markkaa.

Mynämäen siskokset yhdessä Sauvon mullissa

Jossain vaiheessa Palmit luovuttivat talon isännyyden seuraavalle sukupolvelle, pojalleen Reino Parlalle, ja asuivat itse sen vieressä Kontiola -nimisessä talossa. Sukua oli kylällä enemmänkin, sillä jossain vaiheessa Rajalahteen muuttivat myös Natalian isosisko Maria Palander (1864-1951) aviomiehensä Knut Emil Sonckin (1859-1952) kanssa. Sonckin isä oli ollut hänen täyskaimansa, arvostettu evankelisen herätysliikkeen riveihin kuulunut pappismies, ja nuorempi Sonck oli hänkin saanut pappisvihkimyksen v. 1918 toimittuaan sitä ennen uskonnon ja ruotsin kielen opettajana Tammisaaren kansakoulunopettajaseminaarissa. Mielenkiintoista sinänsä, että hän hankki pappisvihkimyksen vasta muutama vuosi isänsä kuoleman jälkeen ja toimi sen jälkeen eri pappisviroissa Varsinais-Suomen saaristossa ja Ahvenanmaalla, muun muassa isänsä entisessä seurakunnassa Finströmissä.

Maria Palander ja miehensä Knut Emil Sonck asettuivat vanhoilla päivillään asumaan Sauvon Rajalahteen, mikä kertonee Marian ja siskonsa Natalian läheisistä väleistä. Kuvat Marian ja Knut Emilin Geni -profiileista: https://www.geni.com/people/Maria-Palander/6000000002337826195 ja https://www.geni.com/people/Knut-Emil-Sonck/6000000006237064334

Millaiset lienevätkään olleet hengelliset keskustelut vapaakirkollisen Natalian ja luterilaisen pappislangon välillä, ken tietää. Toisaalta Natalian parhaita vieraita mainitaan olleen Jumalan valtakunnan työntekijät, joiden palveleminen oli hänen suurin ilonsa. Tämä koski toki ensi sijassa vapaakirkollisia saarnaajia, mikä näkyy saarnaajakokousten järjestämisestäkin, mutta ehkä tätä rakkautta liikeni myös siskon puolisolle.

Natalia menehtyi 13. tammikuuta 1939 sydämen vajaatoimintaan. Suomen Viikkolehdessä aviomiehen julkaisemassa kuolinilmoituksessa todetaan vainajan paljon kärsineen, mutta nukkuneen pois "lujassa uskossa". Vanha suojeluskuntamies oli laittanut vaimonsa kuolinilmoitukseen Jeesuksen Vuorisaarnan sanat "Autuaat ovat rauhantekijät, sillä heidät on kutsuttava Jumalan lapsiksi". Kuollessaan Natalia oli siviilirekisterin jäsen, mikä ei ollut tavaton tilanne vapaakirkolliselle.

Natalian kuolinilmoitus, Suomen Viikkolehti 3/1939.

Natalia haudattiin Sauvon hautausmaalle 22. tammikuuta 1939. Hautaan siunaamisen toimitti Suomen Vapaakirkon pastori J. Rauhala, joka puhui aiheesta "Joka uskoo minuun, hän elää vaikka olisi kuollut." Vainajaa käsittelevässä kirjoituksessa muistellaan hänen luonaan pidettyjä saarnaajakokouksia sekä luonnehditaan hänen hyviä kristillisiä ominaisuuksiaan: "Poismenneessä näimme nöyrän ja ehjäsydämisen kristityn. Hänessä oli ei ainoastaan ajallista aateluutta, vaan sitä, mikä oli seurauksena päivittäisestä seurustelusta Jeesuksen kanssa nuoruudesta lähtien."

Onnistuin löytämään Palmien haudan Sauvon hautausmaalta. Siihen on haudattu Natalian ja v. 1949 kuolleen puolison lisäksi heidän pienenä kuollut tyttärensä Kerttu Naomi ja toinen tytär Anna Rauha sekä tämän jälkipolvea. Tätä hautaa vastapäätä on puolestaan Sonckien hauta, eli mynämäkeläiset siskokset lepäävät vastatusten Sauvon mullissa.

Hautoja ja pala sukuhistoriaa

Vapaakirkosta ei koskaan tullut Sauvossa merkittävää liikettä, ei siellä ollut edes sen seurakuntaa. Toisaalta liike on alusta asti ollut hyvin allianssihenkinen eikä oman seurakunnan perustaminen ole ollut välttämättä tavoitekaan. Natalialle kytkös liikkeeseen on kuitenkin ollut voimavara ja innoittaja hengelliseen aktiivisuuteen sekä toimintaan Sauvon köyhien parissa.

Kävin tällä viikolla lasten kanssa kävelyllä Sauvon hautausmaalla Natalian ja sukulaistensa hautoja etsimässä ja löysinkin ne. Lasten oli ehkä vaikea hahmottaa innostustani näiden hautojen äärellä, niissä kun oli heille kovin vähän mieltä kiinnittäviä yksityiskohtia. Kuvien perusteella voitte halutessanne ne itsekin etsiä, kuten monen muunkin täällä blogissa esittelemäni sauvolaisvainajan.

Mutta niin, mikä oli se lupaamani kytkös kuuluisaan sotilaaseen Lauri Törniin? Lähdettyään sodan jälkeen Ruotsiin Törni kihlautui Marja Kopsin (1930-2000) kanssa 1. tammikuuta 1950. Yhdysvalloissa syntyneen Kopsin äiti oli Natalian ja Viljon tytär Liisa Maria Kops (o.s. Palm) (1901-1988). Avioliitosta ei lopulta tullut mitään, koska Törni jatkoi matkaansa Yhdysvaltoihin ja aikansa odotettuaan Marja avioitui espanjalaisen lääkärin kanssa. Näin siis Törni kytkeytyy tarinaamme. Onpahan maailma pieni.

Natalian ja Vilhon sukuhauta, josta en ole kuvannut kahta leppeellään olevaa Annan jälkeläisten hautakiveä.

Sonckien sukuhauta Palmien hautaa vastapäätä. Kummatkin Sauvon hautausmaalla.

Lähteet:

Lasse Iso-Iivari: Sauvon talonhaltijaluetteloja: users.utu.fi/isoi/talot/sauvo.htm

Hannu Kujanen: Sauvon historia II. (1996).

Kokouksia Sauvossa ja Uudessakaupungissa. Suomenmaa 51/1932: 02.03.1932 Suomenmaa no 51 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kuolleen kortti. Palm, o.s. Palander, Natalia. Tilastollinen päätoimisto: https://digihakemisto.net/item/1093769840/6870133041/109

Lektor Emil Sonck 85 år. Församlingsbladet 45-46/1944: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2688028?page=2

Lounais-Suomen lahjoittajia. Uusi Aura 67/1921: 04.06.1921 Uusi Aura no 67 (3-päiv. painos) - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Medborgarmöte i Sagu och Nystad deklarera sin lojalitet. Hufvudstadsbladet 62/1932: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1834721?page=3

Mynämäen vihittyjen kirja 1892-1904: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=22837&pnum=20

Neljäkymmentä vuotta Suomen vapaakirkon saarnaajaliiton taivalta. Suomen Viikkolehti 33/1935: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/825855?page=4

Piirteitä Sauvon Suojeluskunnasta. Varsinais-Suomen Vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 11/1923: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1105492?page=6

Rakas vaimoni ja hellä äitimme Natalia Palm. Suomen Viikkolehti 3/1939: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/826003?page=8

Rouva Natalia Palm'in tomumaja. Suomen Viikkolehti 6/1939: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/826007?page=8

Sauwo. Turun Sanomat 2638/1913: 07.10.1913 Turun Sanomat no 2638 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sauvon kuntakokous. Turun Sanomat 3554/1916: 12.09.1916 Turun Sanomat no 3554 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sauwon pitäjää pitkin ja poikin. Turunmaa 191/1925: 22.08.1925 Turunmaa no 191 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sauvon rippikirja 1891-1901: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=21285&pnum=411

Sauvon rippikirja 1901-1910: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=21286&pnum=421

Sauvon vapautumisen muistojuhlaa vietetään tänään. Varsinais-Suomi 84/1938: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2140662?page=4

Sauwon warsinaisessa syyskuntakokouksessa. Sosialisti 218/1910: 22.09.1910 Sosialisti no 218 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sonck, Knut Emil (1859-1952). Suomen papisto 1800-1920: https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/2711

S. W. L. Saarnaajaliiton jäsenille. Suomen Viikkolehti 9/1919: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/825161?page=4

Tämän kuun 13 päivänä. Rannikkoseudun Kunnallislehti 3/1939: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2081941?page=4

Wapaakirkollisen saarnaajaliiton. Kotimaa 58/1907: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/658036?page=3

Seppo Varjus: Lauri Törni rakastui kunnolla vain kerran, mutta onnellinen tarina päättyi erittäin lyhyeen. Ilta-Sanomat 29.9.2015: Lauri Törni rakastui kunnolla vain kerran, mutta onnellinen tarina päättyi erittäin lyhyeen - Ilta-Sanomat

Virsi 615 "Oi suruton, niin varma menossasi" - murhatun runoilijan ravisteleva veisu

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Virsikirjamme virsi 615: "Oi suruton, niin varma menossasi" kuuluu tuntemistani virsistä jykevimpiin parannuskehotuksineen, varoituksineen ja Taivaan riemun kuvauksineen. On ehkä yllättävää, että sen runoilija ei ollut mikään hurskas teologi tai hurskauden perikuva, pikemmin päinvastoin. Kuitenkaan tämä ei vähennä mielestäni virren vaikuttavuutta. Tutustutaanpa vähän tähän virteen ja sen sanoittajaan!

Humalan ja katumuksen runoilija

Lars eli Lasse Johansson syntyi 6. lokakuuta 1638 Tukholmassa. Isä, Johan Erichsson, oli laivaston upseeri ja äiti Kristin Larsdotter oli aateloidun amiraalin Lars Strusshielmin tytär. Isänäiti Margareta Nilsdotter oli puolestaan ollut laivanrakennuttaja ja ollut mukana Vasa-laivan valmistamisessa, Vasan kohtalon muistaen toki kyseenalainen kunnia.

Poika jäi jo varhain orvoksi. Hän eli sitten kahden vanhemman siskonsa ja kahden nuoremman veljensä kanssa äidinisän luona Ruotsin Pommerissa. Vanhin sisko oli jo avioitunut. Isoisäkin kuitenkin kuoli pojan ollessa vasta 15-vuotias.

Lasse opiskeli sitten Saksassa ja Ranskassa sekä vieraili Italiassa ja Englannissa. Näiden reissujen perua oli varmasti hänen laaja kielitaitonsa, sillä hän kirjoitti runoja kuudella kielellä. Ruotsiin palattuaan hän toimi jonkin aikaa Uppsalan yliopiston kieltenopettajana, kunnes muutti v. 1669 Tukholmaan.

Tämä Lucidoria esittävä kuva on Pielisjärvellä syntyneen  ja Ruotsissa kivipiirtäjänä mainetta saavuttaneen Johan Henrik Strömerin (1807-1904) näkemys Lucidorista. Wikimedia Commons: File:Lasse Lucidor-1849.jpg - Wikimedia Commons

Tukholmassa hän hankki vaatimattoman toimeentulonsa vapaana kirjailijana, kääntäjänä sekä tilapäisrunojen kirjoittajana esimerkiksi häihin ja hautajaisiin. Hän otti itselleen taitelijanimen Lucidor, merkiten jotakuinkin 'loistava'. Hänen ei sanota tavoitelleen suurta mainetta tai asemaa, vaan hän eli sosiaalisesti juuretonta elämää juomaveikkojen seurassa viihtyen.

Hänen lyriikkansa pääaiheina olivat juominen, naiset ja kuolema. Usein runot olivat allegorisia tai humoristisia ja sävyltään rohkeita ja huolettomia. Tämä saattoi välillä kostautuakin, sillä Gilliarekvaal -niminen hääruno tuotti hänelle tutkintovankeutta ja oikeudenkäyntejä hänen loukattuaan siinä erästä vaikutusvaltaista herraa.

Tällä vallattomalla humoristilla oli kuitenkin toinenkin puoli, raskasmielinen haaveksija, jota viestivät hänen käyttämänsä runoilijanimetkin: Lasse den olycklige ('onneton'), Lasse den sorgbundne ('surullinen') ja Thanatophilander ('kuolemanrakastaja'. Tästä kumpusivat myös hänen virsirunonsa, ja persoonan kaksijakoisuudesta kertookin, että hänen tuotantonsa parhaimmistona pidetään sekä hänen juomalaulujaan että virsiään. Häntä onkin luonnehdittu humalan ja katumuksen runoilijaksi.

Virsissään hän kuvasi erittäin väkevällä tavalla synnintuntoa sekä maalasi sanoin värikkään kuvan Helvetin kauhuista ja Taivaan ihanuudesta. Kirjallisuudessa onkin kiertänyt kertomus, että Lucidor olisi sanoittanut kertomuksemme lähtökohtana olleen virren sairasvuoteella, jonne oli joutunut haavoituttuaan tappelussa, ja sitten parannuksen tehtyään nukkunut kuolonuneen. Taustalla on varmastikin ajatus, että väkevästi uskon salaisuuksista runoilleen lopun sopi olla hurskas ja kaunis.

Runoilijan onneton loppu

Valitettavasti näin ei ollut laita, sillä kuolinvuoteen seesteisyyttä ei Lucidorille suotu. 12. elokuuta 1674 Lucidor oli ollut viettämässä kosteaa iltaa tukholmalaisessa Fimmelstången -krouvissa Kindstugatanilla. seurueeseen olivat kuuluneet ennestään tutut luutnantti Arvid Christian Storm, kapteeni Bohm sekä varakihlakunnantuomari Furubom. Lucidor oli huonolla tuulella ja haastoi riitaa. 

Hän onnistui suututtamaan Stormin ja seurasi kaksintaistelu. Lyhyen kahakan jälkeen Lucidor kaatui taaksepäin Stormin ollessa hänen päällään, jolloin Furubom erotti kamppailijat. Lucidor lausui sanat: "Minua on pistetty", horjui kohti pöytää ja menehtyi vammoihinsa.

Tässä rakennuksessa, Tukholman Vanhankaupungin Kindstugatan 14:sta, toimi 1600-luvulla krouvi nimeltä Fimmelstången. Siellä Lucidor kohtasi karun loppunsa. Kyltti muistuttaa edelleen krouvin nimestä, joka on vanha sana vaununaisalle. Wikimedia Commons: File:Kindstugatan 14 Gamla Stan.JPG - Wikimedia Commons

Virsien syntytarinoista kirjoittanut Aarni Voipio kirjoittaa Lucidorin onnettomasta lopusta kerrottuaan seuraavasti: "Lukija, joka tämän tiedät! Älä tuomitse, sillä tuomio kuuluu yksin Jumalalle. Mutta ajattele kaksin verroin omaa tilaasi, kun laulat Lucidorin virren loppusäkeistöjä."

Tämä virsi tosiaan jäi elämään eräiden muiden Lucidorin runojen tavoin. Se julkaistiin v. 1685 teoksessa Lucida intervalla. V. 1695 se otettiin myöhemmän piispan ja virsirunoilijan Jesper Swedbergin toimittamana ruotsalaiseen virsikirjaan ja v. 1701 se pääsi pitkäikäiseksi muodostuneeseen suomalaiseen virsikirjaan ja on sen jälkeenkin ollut kaikissa meikäläisissä virsikirjoissa, tosin uudistuksia ja muokkauksia kokien, viimeisimpänä Niilo Rauhalan kynästä v. 1984. Alkuaan säkeistöjä on ollut 16, nykyään niitä on virsikirjassa yhdeksän, ja samalla virren sävy on muuttunut lempeämmäksi. Sävelekseen se on saanut toisinnon Pohjanmaalta.

Keuruun konnamaisen kanttorin kyyneleet

Virren syntyhistoriaa ja alkuperäistä kirjoittajaa ajatellen Keuruun pitäjästä 1800-luvun puolivälistä kerrottavalla tarinalla on kiehtova kaiku. Siellä eli huonoa elämää viettänyt lukkari eli kanttori, Matthias Saxberg. Hänen mainitaan olleen rahanahne, siveetöntä elämää viettänyt mies, joka oli syyllistynyt murhaankin tapettuaan paimentytön, joka oli päästänyt lehmänsä hänen laitumelleen. Tästäkin Saxberg onnistui keplottelemaan itsensä vapaaksi lyhyellä tuomiolla. Enemmän Saxbergin rötöstelyistä voitte lukea lähdeluetteloon lisäämästäni artikkelista.

Tarinassamme siirrytään nyt Tukholman krouveista tänne Keuruun vanhaan kirkkoon.
Wikimedia Commons: File:Keuruu old church.jpg - Wikimedia Commons

Eipä ihme, että jo v. 1844 Niklas Durchman, herännäispappi, joka oli toiminut Keuruun kirkkoherran apulaisena, oli todennut tuolloin 59-vuotiaasta kanttorista karun ennustuksen: "joka elää saa nähdä, ettei kanttori Saxberg saa kuolla niinkuin muut ihmiset; Jumala vanhurskaus ei voi sitä sallia". Saxberg ei tainnut näistä sanoista juuri välittää, sillä tuomioittensakin jälkeen hän toimi lukkarinpenkissä esilaulajana mölyten ja loppuääntä venyttäen.

Tämä Saxbergin laulutyyli kiusasi erityisesti Keuruun heränneitä, jotka paheksuivat myös sitä, että Saxberg Herran huoneessa niin arvottomasti antoi Jumalan sanan, jota virsienkin katsottiin välittävän, tulla huuliltaan.

Oli sitten 1. lokakuuta 1861 ja kirkossa veisattiin virttä. Oli laulettavana juuri Lucidorin virsi, silloin numerolla 408, ja esilaulaja alkoi: "Ah surutoin! koskas synnistä lakkaat, / Kuink's kauvan synnis' murheetoinna makaat? Ah, herää, herää, aika on jo tull', / Viel' tahtoo Jumal' laupias olla sull'." Herännyt kirkkokansa yhtyi lauluun hartaalla, vakavalla soinnulla.

Kesken virren havaittiin jotain outoa. Saxberg alkoi kesken veisuun takeltelemaan sanojen kanssa. Ihmiset huomasivat, ettei hän enää pysynyt tahdissa. Seurakunta jatkoi kuitenkin itse edelleen. Pian Saxbergin silmissä nähtiin kaikkien ihmeeksi kyyneleitä, mitä ei oltu ennen nähtykään. Nyt niitä tuli ihan virtanaan niin, että käsissä vapiseva virsikirja kostui kyynelistä. 

Neljännen säkeistön kohdalla Saxberg murtui täysin. Hän vain itki loppulaulun ajan seurakunnan vastatessa yksin veisuunsa tahdista. Pappi, joka oli valinnut virren osittain Saxbergiakin ajatellen ei olisi varmaan voinut kuvitella tehokkaampaa vaikutusta. Kirkkokansa puheli kotiväelleen ihmeellisestä asiasta ja päivitteli, miten Jumala voi kutsua ihmisiä niin eri tavoin ja sellaistakin, jonka ei olisi ikimaailmassa uskonut voivan tuota kutsua vastaanottaa. Jotkut miettivät myös, mitä tämä kutsu juuri nyt tarkoitti, oliko Saxbergin armonaika lopussa?

Keuruun vanhassa kirkossa ei ole koskaan ollut urkuja, joten esilaulajalla oli tärkeä tehtävä. Ainakin kerran todistettavasti seurakunta on joutunut suoriutumaan ilman esilaulajaakaan. Wikimedia Commons: File:Keuruun vanha kirkko - Maalaukset Johan Tilén 1782-1785 C IMG 3063.JPG - Wikimedia Commons

Seuraavana päivänä kuultiinkin hirveitä uutisia. Yön aikana oli ryöstömurhaaja surmannut lukkarin kirveellä vuoteeseen ja samalla myös tämän puolison Hetan, jonka kanssa tämä oli jo vuosia naimattomana elänyt. Tästäkin tapauksesta voitte lukea enemmän lähdeluettelon artikkelista.

Heränneet olivat nyt vakuuttuneita siitä, että kirkossa Jumala oli vielä kerran kutsunut Saxbergia parannukseen, että tämä olisi valmis kohtaamaan loppunsa. Hesekielin kirjan 18. luvun 23. jakeen mukaisesti todettiin näet Jumalan sanovan, ettei hän tahdo syntisen kuolemaa, vaan sitä, että tämä kääntyisi ja saisi elää.

Lucidorin muisto elää, elääkö virsi?

Kertomuksemme virsi ei liene Lucidorin tunnetuin teos hänen kotimaassaan Ruotsissa. Unohdettu hän  ei toki ole, sillä v. 2025 laadittaessa Ruotsin kulttuurikaanonia liitettiin sen osaksi Lucidorin runo Skulle jag sörja då vore jag tokot. Hänen virtensä on silti puhutellut täällä Suomessakin jo useita sukupolvia ja ravistellut ehkä muitakin kuin Keuruun kanttoria. Oliko kyse vain sanataituruudesta vai elikö Lucidor itse virtensä tunnoissa? Ovatko muokkaajat taikka kääntäjät lisänneet siihen särmää? Tässä pitäisi verrata alkutekstiin, enkä nyt ehdi paneutua siihen ja ruotsinkielisiin variantteihin.

Itse ajattelen, että ihminen on monitahoinen olento, ja huolimatta kapakoissa riekkumisistaan on Lucidorilla selvästi ollut myös toinen puoli. Onko riidan haastaminenkin ollut samalla suuttumista itseensä ja horjumiseensa kahden maailman välillä. En tiedä. Voipion sanat "Älä tuomitse, sillä tuomio kuuluu yksin Jumalalle" sopivat tähän tapaukseen hyvin. Lucidorin virsi on kuitenkin luultavasti ollut vetämässä monia siltä tieltä, jota hän itse kulki surulliseen maalliseen loppuunsa saakka.

Laitan tähän loppuun virren sanat vuoden 1701 suomenkielisen virsikirjan mukaisella sanoituksella. Sitähän käytettiin aina vuoteen 1886 (ja esimerkiksi rukoilevainen herätysliike käyttää edelleen), tosin tietysti varovaisin kieliasukorjauksin. Näillä sanoilla virttä veisattiin myös Keuruulla v. 1861. Nykyversion löydätte virsikirjasta numerolla 615: Virsi 615 - Oi suruton, niin varma menossasi - Virsikirja.fi.

"1. Ah surutoin! koskas synnistä lakkaat, 

Kuink's kauvan synnis' murheetoinna makaat?

Ah, herää, herää, aika on jo tull',

Viel' tahtoo Jumal' laupias olla sull'.

2. Ah! kuinka hartaast' herättelee Herra,

Ja pyytää sinua oikiall' tielle kerran:

Vaikk' olet kauvan kyllä viipynyt,

Tee kiiruust' katumus, ja joudu nyt.

3. Kuin armon aika perät' pojes kulkee,

Ja Herra taivaan oven kiinni sulkee,

Ei auta sitten enää katuman,

Vaan pitää helvettiin juur' vajooman.

4. Siis malta, ettäs kuolevainen olet,

Ja kunkas joudut, koskas täältä kuolet.

Kyll' hurskaat Herran tykö tulevat;

Vaan pahat paikkaan pahaan painuvat.

5. Elämäs on juur' vähä tomun tuoksu,

Ja hekumas kuin liukas virran juoksu,

On kauniutes kuin multa maalattu,

Ja tavaras kuin savi silattu.

6. On suuri sukus* juuri turha juttu,

Ja voimas kaikki aivan pian puuttuu:

On taito, kaikki toimi ja viisaus

Juur' aivan lyhykäinen humaus.

7. Taivaas' on ilo, joka aina pysyy,

Ja satama, jost' ei meit' kenkään sysi:

Meill' Jumala on sangen suloinen,

Ja omatunto pito iloinen.

8. Ei helvetisä lopu koskaan vaiva;

Sill' synti sydänt' sangen surkiast' kaivaa,

Siell' tuli polttaa aina hirmuisest',

Ja piru piinaa ijankaikkisest.

9. Siis sitä iloo ajattele aina,

Jonk' Jumal' kaikill' katuvaisill' lainaa,

Rauhan, autuuden arvaamattoman,

Ja kunnian kruunun katoomattoman.

10. Äl' unhot' myös helvetin hirmuist' tuskaa,

Siell' tulen liekki lakkaamata puuskaa,

Ei lakkaa tuli koskaan polttamast',

Eik' taukoo perkel' sieluu vaivaamast'.

11. Siis väris', vapis', ann' kaikk' karvas nousta,

Ain' muistain, kuinka julmast' Jumal' kostaa, 

Syntisillen helvetin vaivas' haikias',

Ja kadotuksen kuopas' kauhias'.

12. Vaan sitä vastaan ilost' raukee juuri,

Kuin mieleen johtuu taivaan kunnia suuri,

Se sanomatoin kirkkaus, kunnia,

Jonk' pyhillens' siell' antaa Jumala.

13. Muista, kuink' hyvä Jumal' on, kuin auttaa,

Kuink' saatan' viekas, kuink' kavaluutens' kautta

Ain' syntiin pyytää ja kadotukseen,

Sentähden turvaa aina Jesukseen.

14. Kats', ettei lamppus sammu synnin sumus',

Ja hukut kadotuksen kauhias' humus'.

Jos lankeet, nouse koht' ja rukoil' jäll',

Ett' Jumal' olis' sinull' laupias viell'.

15. Ja sano: armollinen Isä taivaan!

Ansainnut olen kyllä olen kyllä suuren vaivan,

Helvetti edesäni avoi on,

Jos tuomit' tahdot jälkeen ansion.

16. Vaikk' minun syntin' olis' kuinka monta,

Vaikk' usiammat kuin kaikki meren santa;

Jesus ne maksoi kaikki verelläns',

Ja kuolemast' mun päästi kuollesans'. Amen."

*6. säkeistössä "suuri sukus" oli aluksi Adelskapis, 'aateluutesi', 'jalosukuisuutesi'. Suomennoksessa käytetty ilmaus laajensi merkityksen aatelissukuisista kaikkiin syntyperällään ylpeileviin.

Lucidorin hauta Maria Magdalenan hautausmaalla Tukholmassa. Wikimedia Commons: File:Grave of lasse lucidor maria magdalena stockholm sweden.jpg - Wikimedia Commons 

Lähteet:

I. H.: Matth. Saxberg, Keuruun lukkari. Aamulehti 141/1933, Sunnuntailiite. Verkkoversio: 28.05.1933 Aamulehti no 141 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Virsi 615 Oi suruton, niin varma menossasi. Virsikirja.fi: Virsi 615 - Oi suruton, niin varma menossasi - Virsikirja.fi

Aarni Voipio: Laulava seurakunta. Kertoelmia messulauluista ja virsistä. Suomen Pyhäkouluyhdistys 1956.

Tauno Väinölä (toim.): Vanha virsikirja. Vuoden 1701 suomalainen virsikirja. Toimittanut sekä johdannon ja selitykset laatinut Tauno Väinölä. Kirjaneliö 1995.

Lahtari ja punarosvo - pastori Eeli J. Hakalan vaiheita Huittisissa vuoden 1918 sisällissodan pyörteissä

 Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Vuonna 1918 käyty Suomen sisällisota oli kansakuntamme synkimpiä aikoja niin varsinaisen sodan kuin sen jälkiselvittelyjen osalta, ehkäpä jopa erityisesti jälkimmäisen, sillä niin vahvana vallitsi silloin koston henki. Siksi seuraavaksi kertomani erään pappismiehen muistot noilta ajoilta ovat niin tärkeät, sillä ne kertovat pyrkimyksestä irrottautua vastakkainasettelusta tilanteessa, missä se ei saanut juuri ymmärrystä kummaltakaan osapuolelta. Olen viitannut siihen erinäisissä puhetilaisuuksissa siitä lähtien kun tästä ensi kertaa luin, ja nyt kerron sen teillekin.

Hakala saapuu Huittisiin

Tarinamme sankari ja oikeastaan kertojakin on pastori Eeli J. Hakala (1886-1963). Tämä Vetelissä syntynyt pastori oli vihitty papiksi v. 1909 ja oli sen jälkeen toiminut pappina Haapavedellä Janakkalassa ja Mouhijärvellä sekä vuodet 1909-1912 Suomen Merimieslähetyksen siirtolaissaarnaajana Yhdysvalloissa. Hän oli ennen sisällissotaa aloittanut aivan hiljan, 1. marraskuuta 1917, Huittisten kappalaisena. Eipä hän tainnut silloin aavistaa, että elämä Huittisissa tulisi vaarallisemmaksi kuin hänen Amerikan-vuotensa...

Tässä kuvassa Hakala vanhempana kuin Huittisten vuosinaan. 
Kevätkylvö 5/1936: 01.05.1936 Kevätkylvö no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Toki merkit olivat ilmassa. Juuri Huittisissa oli käyty 13. heinäkuuta 1917 Huittisten meijerikahakka lakkoilevien maataloustyöläisten ja maataloustuottajien vartijayhdistyksen välillä. Menemättä tapaukseen sen syvemmin mainitsen, että välikohtauksessa käytettiin ensin aseina kiviä, halkoja ja polkupyörän ketjuja, mutta lopuksi ammuttiin myös laukauksia. Kuolonuhreja ei tullut, haavoittuneita kylläkin.

Työläiset saivat läpi tavoitteensa kahdeksan tunnin työpäivästä, mutta eri osapuolet käyttivät kahakkaa ympäri Suomen propagandassaan. Se osaltaan vaikutti siihen, että porvarillinen puoli alkoi perustaa suojeluskuntia ja työväki punakaarteja. Huittisissa meijerin vartiokaarti järjestäytyikin pian suojeluskunnaksi, ja 11. marraskuuta Huittisissa järjestäytyi työväen järjestyskaarti eli punakaarti.

Sisällissota saapuu Huittisiin

Pienempiä kahakoita oli lähistöllä jo aiemmin, mutta viimeistään 4. helmikuuta 1918 saapui sisällissota Huittisiin. Aluksi sen keskus Lauttakylä oli suojeluskunnan hallussa, mutta tilanne muuttui, kun Porista ja Punkalaitumen suunnalta tulleet punakaartit ajoivat suojeluskuntalaiset pakoon ilman taistelua.

Hakala kertoo muistelmissaan muistavansa elävästi, kuinka talvisena aamuna punaiset tulivat Porin suunnasta Lauttakylään rintamaan järjestäytyneinä ja ammuskellen. Hakalan perhe oli turvassa erään syrjäkylän kansakoululla, josta Hakala oli tullut juuri samana aamuna kotiin kappalaisen pappilaan. Hän hakeutui suojaan kivinavetan seinustalle, jonka luona saapuneet punaiset alkoivat kuulustella häntä.

Pelastukseksi koitui haudankaivajan poika, jolla oli työväenyhdistyksen jäsenkirja. Hän todisti muille, ettei Hakala ollut ottanut osaa politiikkaan ja oli vaaraton. Hakala pohti myöhemmin olisiko hänen kohtalonsa ollut toinen, ellei tätä todistajaa olisi osunut paikalle. Huoli ei ollut tuulesta temmattu, sillä Porin punakaartilaiset ampuivat samana päivänä kauppias Frans Malmbergin ja konstaapeli Matti Jutin, punkalaitumelaiset puolestaan tilallisen pojan Kustaa Keskitalon.

Oikealla etualalla Huittisten kappalaisen pappila, jossa Hakala asui.
Taustalla näkyy Huittisten kirkko.
Satakunnan Museon kuvakokoelma: Pappila | Satakunnan Museo | Finna.fi

Elämää punaisten hallitsemassa Huittisissa

Punaisten hallinto oli pääosin rauhallista. Väestön liikkumista valvottiin, ja suojeluskunnan kannattajiksi tiedettyjen parissa tehtiin kotietsintöjä ja asetakavarikkoa, minkä lisäksi neljä taloa julistettiin valtiolle menetetyiksi. Ruokaa ja muuta huoltoa otettiin talollisilta, jotka kokivat tämän vastenmielisenä.

Hakala toteaa, ettei yhtään jumalanpalvelusta jäänyt Huittisten kirkossa väliin tuona aikana, ja hartaustilaisuuksiakin saatiin miltei koko tuona ajanjaksona pitää. Vasta sodan lopulla tuli kaksi aseistettua miestä Lauttakylässä sijainneessa talossa olleeseen hartaushetkeen kesken Hakalan puheen ja ajoi väen ulos ilmoittaen, että tällaisia tilaisuuksia ei enää pidetä. Syyksi sanottiin, että ihmiset puhuivat niissä politiikkaa ennen tilaisuuden alkua ja sen jälkeen, mistä Hakala ei omien sanojensa mukaan ollut tietoinen.

Hakala mainitsee, että silloin tällöin vietiin öisin joku isäntä metsään ammuttavaksi, mistä syystä useat isännät piileskelivät poissa kotoaan. Hakala sanoo näiden ammuttujen hautaamisen tulleen yleensä hänen osakseen. Aluksi surmattujen kolmen lisäksi ainakin kaksi huittislaista tosiaan tapettiin myöhemmin. En tiedä laskeeko Hakala nuo kaikki viisi yhteen vai oliko hänen tietääkseen tapettuja muitakin.

Tilanteen kehittyessä yhä pidemmälle katsoi Hakalakin paremmaksi olla poissa kotoaan. Punaisten vallanpidon viimeistä yötä edeltäneenä päivänä olivat tuntemattomat aseistautuneet miehet poikenneet pappilassa kyselemässä kotiapulaiselta Hakalan sijaintia sitä selville saamatta. Viimeisen yön Hakala perheineen vietti erään talon kylmässä perunakellarissa.

Molemmat sisällissodan osapuolet otattivat itsestään valokuvia.
Tässä kolme huittislaista punakaartilaista.
Työväen Arkisto. Kolme punakaartilaista Huittisista. | Työväen Arkisto | Finna.fi

Punaisten valta päättyy, kostotoimet alkavat

18. huhtikuuta punaiset vetäytyivät Huittisista. Lähtiessä heitettiin viljavarastoja jokeen, upotettiin höyryvene ja lautta ja sytytettiin joitain rakennuksia tuleen. Valkoisten saatua Lauttakylän valtaansa 20. huhtikuuta alkoivat hyvin pian paikkakunnalle jääneisiin punaisiin kohdistuneet rankaisutoimet, eli teloitukset.

Huittisiin perustettiin satoja vankeja sisällään pitänyt vankileiri. Hakala mainitsee noin 50 punaisiin kuuluneen huittislaisen saaneen kuolemantuomion. Määrä oli huomattavasti suurempi kuin mitä punaiset olivat surmanneet Huittisissa. Kuten tunnettua jaettiin tässä vaiheessa kuolemantuomioita usein kevein perustein.

Hakalan tehtävänä oli vankien kanssa keskustelu ja kuolemaantuomittujen valmistaminen näiden viimeiselle matkalle. Hakalan mukaan melkein kaikki kuolemaantuomituista pyysivät papin luokseen ja halusivat nauttia ehtoollisen.

Erityisesti Hakalalle jäi mieleen eräs punaisten johtohahmoista, joka Hakalan tietämän mukaan oli ollut Lauttakylän työväen osuuskaupan johtaja ja joka tuomittiin kuolemaan. Sitä ennen tämä oli tullut vankileirin hartaushetkien aikana herätykseen ja synnintuntoon, minkä jälkeen "armo kirkastui hänelle".  Hakala kävi miehen kanssa kahdenkeskisiä keskusteluja ja antoi hänelle evankelisen herätysliikkeen perustajaisän Fredrik Gabriel Hedbergin kirjan Uskonoppi autuuteen, jota vanki vaikutti ahkerasti lukevan. Lisäksi hän nautti ehtoollista.

Erään hartaushetken päätösrukouksen aikana tämä vanki polvistui rukouksen ajaksi. Hakala kysyi tilaisuuden lopuksi mieheltä: "Ovatko asiat hyvin?" Tämä vastasi kirkkain katsein: "Kyllä". Hakalan poistuessa ulos siellä odottivat miehet, jotka olivat tulleet hakemaan vankia kuolemantuomion täytäntöönpanoa varten, ja sen he tekivät.

Hakala kertoo tämän miehen kirjoittaneen ennen tuomiotaan vaimolleen kirjeen, jossa kertoi tulleensa uskoon, kielsi vaimoa murehtimasta hänen kohtaloaan ja kehotti tätä kasvattamaan lapset eri tavoin kuin he siihen asti olivat heitä kasvattaneet.

Hakala ei nimeä tätä miestä, mutta jos hän tosiaan oli Huittisissa osuuskaupan johtaja ei kyseessä ilmeisesti voi olla kukaan muu kuin Arvid Konstantin Keto (ent. Kolander) (1882-1918). Tämä oli syntynyt Porin maalaiskunnassa ja ollut osuuskaupan hoitajana ainakin Eurassa, Lapissa Tl ja Jaakkimassa tullen vasta vuoden 1918 alussa hoitamaan osuuskauppaa Huittisiin. Naimisissa ollut kolmen lapsen isä oli ilmeisesti liittynyt punaisiin, ja tullut teloitetuksi 18. toukokuuta 1918, 35-vuotiaana. Nämä tiedot viittaisivat siihen, että hän saattaa hyvinkin olla Hakalan kertomuksessa esiintyvä henkilö.

Hakala kahden rintaman välissä

Hakala halusi tavoittaa evankeliumilla myös ne punaiset, jotka palasivat muilta vankileireiltä vapauduttuaan kotiin Huittisiin. Niinpä hän oli järjestämässä näille seurakunnan puolesta hengellistä juhlaa, joka saikin palokunnantalon suuren salin täyteen väkeä.

Huittisten kirkko. Satakunnan Museon kuvakokoelma:
Huittisten Pyhän Katariinan kirkko | Satakunnan Museo | Finna.fi

Hakala sai kuitenkin viimeistään tässä kohtaa huomata joutuneensa hankalaan tilanteeseen. Hänhän ei ollut punaisten kannalla, ja osa ehkä karsasti hänen pyrkimyksiään evankelioida näitä, joten osa punaisista kutsui häntä lahtariksi. Osa valkoisten kannalla olleista taas ei voinut sietää sitä, miten avomielisesti Hakala suhtautui punaisten riveissä taistelleisiin. Näiltä Hakala sai nimen punarosvo. Sama mies siis yhtä aikaa sekä lahtari että punarosvo, saavutus sekin.

Hakala kertoo saaneensa jopa nimettömän kirjeen, jossa tämän uhattiin joutuvan vielä vahingonlaukauksen kohteeksi, ellei muuta pois Huittisista. Tämän viestin jättänyt kutsui Hakalaa punarosvoksi. Hakala kuitenkin toteaa muistelmissaan: "Minä en kuitenkaan antanut kummaltakaan puolelta tulleitten arvostelujen vaikuttaa itseeni. Tahdoin olla vain Jumalan palvelija kaikille henkilöön ja puolueeseen katsomatta".

Ei punaisten, ei valkoisten, vaan evankeliumin asialla

Selvää on, että Hakalan toiminnalla oli ensi sijassa hengelliset motiivit, eikä hän sitä kiistäkään. Hänelle läheinen evankelinen herätysliike kokikin voimistumisen aikoja Huittisissa noina aikoina. Evankelisiin kuului noina aikoina väkeä hyvin monista yhteiskuntaluokista, myös työväestä, eikä se oppia korostavana liikkeenä ollut politisoitunut verrattuna joihinkin muihin herätysliikkeisiin. 

Silti voidaan sanoa, että hänen toimintansa on ollut hyvin ennakkoluulotonta ottaen huomioon sen, että hänen omakin henkensä näytti olleen punaisten taholta vähintään uhattuna. Hakala ei kuitenkaan antanut katkeruudelle valtaa, vaan tunnisti oman tehtävänsä ja kutsumuksensa pappina. Tämä ei monelle kostoa huutavalle valkoisen puolen kannattajalle sopinut. Perin inhimillistä sekin, etteivät kaikki punaiset innostuneet Hakalan tarjoamasta sanomasta eivätkä Hakalasta muutenkaan, vaan Hakala sai olla sekä punarosvo että lahtari. Huittisissa maltillisille äänenpainoille tuli enemmän tilaa vasta vuoden 1919 aikana.

Hakala kuitenkin iloitsi siitä, että ainakin jotkut olivat sanomalle vastaanottavaisia. Me voimme puolestamme iloita siitä, että joillain oli kyky heti sisällissodan jälkeenkin nähdä vastapuoli kanssaihmisinä, ei hävitettävänä koston kohteena. Terveellinen esimerkki kaikille ajoille.

Lähteet

Arvid Konstantin Christiansson Keto. Geni: Arvid Konstantin Christiansson Keto (Colander) (1882 - 1918) - Genealogy

Eeli J. Hakala: Muistelen menneitä. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1958.

Huittisten osuuskaupan johtokunta. Lauttakylä 1/1918: 12.01.1918 Lauttakylä no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Huittisten osuuskaupan. Lauttakylä 2/1918: 19.01.1918 Lauttakylä no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Keto, Arvid Konstantin. Sotasurmasampo 1914-1922. Sotasurmasampo 1914–1922 | Suomen sisällis- ja heimosodat semanttisessa webissä

Kirkollisia ilmotuksia. Lauttakylä 6/1918: 24.05.1918 Lauttakylä no 6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kumousvuodet 1917-1918 Huittisissa. Kumousvuodet 1917-1918 Huittisissa – Svinhuvfud

Jaakkiman osuuskaupan. Karjalan Aamulehti 19/1918: 23.01.1918 Karjalan Aamulehti no 19 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lapin kunnan Osuuskaupan 20-vuotishistoriikkiä. Länsi-Suomi 281/1936: 05.12.1936 Länsi-Suomi no 281 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Osuuskauppojen toimihenkilöt. Yhteishyvä 39/1913: 26.09.1913 Yhteishyvä no 39 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Porin maaseurakunta. Suomalainen Wirallinen Lehti 109/1906: 12.05.1906 Suomalainen Wirallinen Lehti no 109 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

J. Viljanen: Lapin kunnan Osuuskauppa. Rauman Lehti 121/1927: 27.10.1927 Rauman Lehti no 121 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

23.11. Klemetti aloittaa talven

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Tämä muistopäivä ei ole niitä kaikkein tunnetuimpia, eikä ihme, sillä Klemens Roomalaiselle on Suomessa omistettu tiettävästi vain yksi kirkko, ja tämäkin omistus oli vuosisatoja tuntematon. Niinpä kansanperinnettäkin on säilynyt varsin vähän. Koska kyseessä on kuitenkin kirjoittajan oman kotipitäjän, Sauvon, kirkko, ja koska tästä päivämäärästä tuolloin tietämättä kihlauduin vaimoni kanssa juuri tänä samaisena päivänä Herran vuonna 2008 koen suorastaan velvoitteeksi valistaa teitä aiheesta.

Klemens Roomalainen, Mustaanmereen heitetty Rooman piispa

Vuoteen 1994 oli tällä päivämäärällä Klemetin nimipäivä, kunnes Ismo syrjäytti vuonna 1995 tämän harvinaisen nimen. Päivällä on kuitenkin vanhat juuret, sillä se on edelleen katolisessa kirkossa vuoden 100 tienoilla kuolleen Rooman piispan tai paavin Klemensin eli Klemens I Roomalaisen muistopäivä. Hänet lasketaan kuuluvaksi niin sanottuihin apostolisiin isiin. On säilynyt kaksi hänen nimiinsä laitettua kirjettä Korintin seurakunnalle, joista ensimmäisen liittymistä häneen pidetään todennäköisempänä kuin jälkimmäisen.

Varhainen kirkko joutui usein kohtaamaan vainoja, ja perimätiedon mukaan Klemenskin olisi saanut tästä osansa. Väitetään, että hänet olisi Krimillä sidottu laivan ankkuriin ja heitetty mereen. Tosin jotkut lähteet puhuvat myös luonnollisesta kuolemasta. Joka tapauksessa tämä perimätieto näkyy myös Suomen ainoassa tunnetussa Klemensille omistetussa kirkossa, nimittäin Sauvon kirkossa. Kirkon seinälle on näet kuvattu Klemens ankkuri kädessään.

Italialaisen Bernardino Fungain (n. 1460-n. 1516) tulkinta Klemensin marttyyrikuolemasta.Wikimedia Commons: File:Saintclementmartyr.png - Wikimedia Commons

Kyrillisten kirjainten isinä pidetyt veljekset Kyrillos (tuolloin vielä Konstantinos) ja Methodios löysivät väitetysti Klemensin jäänteet Krimiltäollessaan matkalla evankelioimaan kasaareja 850-luvun tienoilla. Veljekset pakkasivat Klemensin jäänteet mukaansa ja kuljettivat niitä matkoillaan. Laatiessaan 860-luvulla Määrin alueella slaaveille kirjakielen ja kääntäen sitä käyttäen kirjallisuuta jumalanpalveluksien slaaviksi pitämistä varten tämä glagolitsaksi kutsuttu aakkosto oli kyrillisten aakkosten esimuoto. Latinaa käyttäneet frankkilähetyssaarnaajat kantelivat paaville, mutta veljeksillä oli tämän luo Roomaan mennessään ässä hihassa, tai pikemmin ruumis arkussa, sillä he toivat paaville lahjaksi tämän edeltäjän eli Klemensin jäänteet. Veljesten työ sai hyväksynnän ja Klemensin jäänteet sijoitettiin Pyhän Clemensin basilikaan, jonne päätyi myös pian kuollut Kyrillos.

Keskiaikainen fresco Pyhän Clemensin basilikasta kuvaa Kyrillosta ja Methodiosta tuomassa Klemensin jäännöksiä Roomaan. Wikimedia Commons: File:San clemente fresco.jpg - Wikipedia

Klemens talven aloittajana meillä ja muualla

Keski- ja pohjoiseurooppalainen perinne on kytkenyt talven alun Klemetin päivään. Mikael Agricolakin kirjoitti vuonna 1544, että "P. Clemettin todhistajan ja pijspan" päivänä on "talven alku". Tosin täällä Suomessa tämä ei näytä olleen kovinkaan laajasti kansanperinteeseen liittyvä ajatus, vaan Agricola liittyy tässä vanhaan kirjalliseen perinteeseen. Esimerkiksi 1200-luvun englantilaisessa runossa mainitaan "Seint Clementes day" vuodenajan rajana, ja jo Kaarle Suuren kalenteri vuosilta 781-783 mainitsee sen talven alkuna.

Kansan parissa Klemettiä seurattiin lähinnä tulevaa säätä pohdittaessa, kuten Liisaa ja Kaisaakin. Näiltä kaikilta kolmelta odotettiin suojasäätä. Klemetin päivän suojan ajateltiin ennustavan leutoa talvea Matin päivään 24.2. asti, pakkanen taas olisi luvannut kylmää. Ainakin yksi tähän liittyvä sananparsi esittää Klemetin eräänlaisena taitekohtana, viimeisenä etappina ennen joulunodotuksen alkua: "Katrinan (25.11) liukkaat ja Lemetin luikkaat kun ovat olleet, niin sitten ala vuottaa joulua." Ainakin Kustaa Vilkunan mukaan tämä olisi vuoden varhaisin joulumaininta, eli jos ei malta odottaa 1. adventtia antaa kansanperinne mahdollisuuden joulutunnelmointiin jo Klemetin ja Katariinan päivän jälkeen.

Klemens Sauvossa ja Tanskassa

Suomessa on tiettävästi vain yksi Klemensille omistettu kirkko, v. 1472 valmistunut Sauvon kirkko. Tämä tosin tuli modernin ajan tietoon vasta 1970-luvulla, kun ilmeisesti 1600-luvulla kalkitut maalaukset otettiin restauroinnin yhteydessä esiin. Kuori-ikkunan ympäriltä löytyivät sanat: ": ano : vero : domini : mcd : lxII : hec : ecca edificata fuit : et de picta: in hore : sti : clemetis" ('totisena Herran vuonna 1472 tämä kirkko rakennettiin ja koristeltiin maalauksin pyhän Clementiuksen kunniaksi').

Klemens komeilee Sauvon kirkon alttariikkunan vierellä paavin tunnuksineen ja ankkureineen. Itse otettu.

Tänä kesänä sain ilon vierailla perheeni kanssa Tanskassa, missä minua kiehtoi erityisesti Aarhusin keskiaikainen tuomiokirkko. Kirkkohan on 93 metrillään Tanskan pisin, ja sen 92 metriä korkea torni on vaikuttava sekin, mutta minua kiinnosti erityisesti se, että kyseinen kirkko on omistettu juuri Klemensille. Löysinkin Klemensin kirkosta ainakin kolmesta eri kohtaa, ja näkyipä hän katukuvassakin. Niinpä tarjoan teille tässä pienen kuvavalikoiman teemalla "Aarhus Klemensin seurassa" tietoisena, että esimerkkejä olisi voinut löytyä enemmänkin.

Klemens näkyy aivan kirjaimellisesti Aarhusin kaduilla. Itse otettu.

Klemensin ankkuritunnus aarhusilaisessa talossa. Itse otettu.

Klemensillä on oma torikin Aarhusissa. Itse otettu.

Aarhusin tuomiokirkko on vaikuttava ilmestys. Itse otettu.

Kirkon seinää koristaa Tanskan suurin keskiaikainen seinämaalaus...

Jonka yhteydessä esiintyy myös Klemens hieman juron näköisenä. Itse otetut.

Alttarilaitteessa Klemens on kolmesta isosta veistoksesta ensimmäinen vasemmalta. Itse otettu.

Myös tuomiokirkon katossa komeilee Klemens ankkuroineen ja paavin tiaroineen. Itse otettu.

Lopuksi

Pistetään vielä maistiaisiksi pieni tekstinpätkä 1. Klemensin kirjeestä. Sen voi ottaa myös ohjeeksi valmistautumisessa joulunaikaan:

"Teidän on otettava vastaan ojennus, joka johtaa parannukseen, ja notkistettava sydämenne polvia. Opetelkaa tottelemaan ja luopukaa kielenne kerskailevasta ja röyhkeästä ylimielisyydestä. On nimittäin parempi, että teidät todetaan Kristuksen laumassa vähäpätöisiksi mutta siihen kuuluviksi kuin että näytätte vaikutusvaltaisilta mutta jäätte osattomiksi sille annetusta toivosta."

Lähteitä:

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto (1985).

Suomen ortodoksinen kirkko: Apostolienvertaiset Kyrillos ja Methodios, slaavien opettajat: https://ort.fi/synaksario/apostolienvertaiset-kyrillos-ja-methodios-slaavien-opettajat/

Apteekkari evankeliumin asialla - Klas Henrik Ekroos (1845-1925)

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

KLAS HENRIK EKROOS (1845-1925)

Olen esitellyt tässä blogissa joitakin evankelisen herätysliikkeen varhaisia vaikuttajia, niin pappeja kuin maallikoitakin. Nyt haluan esitellä jälleen yhden merkittävän maallikon, nimittäin apteekkari Klas Henrik Ekroosin, jolla oli merkittävä rooli Suomen luterilaisessa evankeliumiyhdistyksessä sekä siitä erkaantuneessa Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland:issa. Tämä tutkimusmatka heittelee meitä ympäri maamme rannikoita Pernajasta Porvooseen, Viipuriin, Helsinkiin, Turkuun, taas Helsinkiin, Uusikaarlepyyhyn, jälleen Helsinkiin ja vielä Porvooseen tämän sympaattisen herran kanssa.

Tästä isoisämäisestä kuvasta Ekroos tunnetaan parhaiten. Hän olikin kuollessaan rakastettu vanhus evankelisten parissa yli kielirajojen. Kotimatkalla 1927.

Pernajasta Porvoon kautta Viipuriin

Klas Henrik Ekroos syntyi Pernajassa Bergbyn tilalla 30. joulukuuta 1845. Hänen vanhempansa olivat Pernajan nimismies Karl Ekroos, jonka sukujuuret olivat Paraisilla, ja tämän vaimo Sofia Lindroos. Isällä oli edellisestä avioliitosta kymmenen lasta, Sofian kanssa Klas Henrik sekä tämän sisko. Klas Henrik oli 11. yhteensä 12 lapsesta.

Äiti kuoli pojan ollessa kolmevuotias ja melko pian isäkin menehtyi surun murtamana. Niinpä Ekroos joutui elämään valtaosan lapsuudestaan ilman vanhempiaan. Kodin mainitaan olleen perinteinen, missä isä tiukkana virkamiehenä piti järjestystä ja äiti hoiti suurta taloutta. Kirkko ja uskonto olivat arvossaan. Vanhempien kuoltua vanhemmat sisaret, erityisesti siskokset Lova ja Tilda, johtivat taloutta ja huolehtivat veljiensä hoidosta sekä kasvatuksesta. Siskoksia pidettiin maaseudun emäntien esikuvina näiden leipoessa, pannessa kaljaa, kehrätessä ja kutoessa sekä neuloessa kotona kaikki veljiensä vaatteet.

Ekroosin lapsuudenkoti, Pernajan Bergby Senaatin kartaston kuvaamana. Wikimedia Commons:
 File:Senate Atlas, 1870–1907. Sheet IX 34 Porvoo.jpg - Wikimedia Commons

Ekroos kävi Porvoossa alkeiskoulun ja lukiolaiseksi tultuaan aikoi opettajaksi. Alan vaikeuksista kokemusta omannut isoveli kehotti kuitenkin luopumaan ideasta ja tämä yhdessä taloudellisten haasteiden kanssa sai Ekroosin keskeyttämään opinnot ja siirtymään isoveljensä palvelukseen tämän apteekissa Viipurissa.

Rukoushetket apteekin kellarissa

Juuri Viipurissa tämä nuori apteekkioppilas konfirmoitiin v. 1862. Tuossa tilaisuudessa hän koki voimakkaan herätyksen. Synninhätä sai hänet etsimään sielunsa pelastusta. Hän alkoi käydä ahkerasti jumalanpalveluksissa ja lukea Raamattua. Jopa kesken työpäivän hän saattoi kokea tarvetta rukoukseen niin, että hän meni apteekin rohdoskellariin, jossa polvistui kylmälle kivilattialle. Hän oli myös yhteydessä muihin, jotka tutkivat aktiivisesti Raamattua.

Ekroosin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Myöhemmin Ekroos toimi saman yhdistyksen puheenjohtajana. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Ekroosin vakavahenkisyyttä lisäsi hänen sairautensa, joka usein aiheutti ankaraa vilua ja pitkäaikaista katarria. Hän ei silti laiminlyönyt työtään apteekissa ja valmistui v. 1865 farmaseutiksi. Hänen hengellinen herätyksensä vain voimistui ja v. 1867 päiväkirjansa kertoo rehellisesti sekä noin 21-vuotiaan kirjoittajansa uskonilosta että kamppailuista. Tästä pari otetta:

"Helmik. 6 p. Iloa, sanomatonta rauhaa Jumalassa. - Lukenut sanaa ja rukoillut. - Olen Jumalan lapsi. - Olkoon minulla rakkautta Jeesukseen, sillä hän on ensin rakastanut minua. Jos kurja sydämeni tuomitsee minua, niin on kuitenkin Jumala suurempi kuin minun sydämeni ja tietää kaikki. Rakkaus on lain täyttymys."

"Helmik. 7 p. Alkanut päivän rukouksella - lukenut Luukkaan 3 luvun, siitä paljon lohdutusta. Illalla lukenut ensiksi Lindbladin uskontodistajia, rukoillut sekä lukenut I Moos. 47 luvun. Oi, kuin autuasta tietää, että lunastajani elää. "Minä heissä ja he minussa." Tahdon vaikuttaa sillä paikalla, jonka Herra on osoittanut minulle, niinkauan kuin päivä on ja niin tuottaa kasvua Herran minulle antamalla leiviskällä. Köyhä. - Rikas. - Heikko. - Väkevä. Synti. - Armo."

"Maalisk. 28 p. Lepopäivä. - Työpäivä. - Fr. Sjölin; pitempi keskustelu hengellisistä asioista. - Myrskyissää [sic!] kurjassa sydämessä. Rukous henketön. - Oi, niin kylmää. - Tehnyt syntiä monella tavalla. 'Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois.' - 'Autuaat ovat, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan.' Elämän Herrassa minulla on elämä ja kyllin."

"Heinäk. 28 p. Ihmisen elämä on taistelua ja pahin ja vaarallisin vihollinen - hän itse."

Jo tuolloin Ekroosilla on ollut kytköksiä myös evankeliseen liikkeeseen, sillä päiväkirjan mukaan hän on lukenut ahkerasti muun muassa Sanansaattajaa ja Evankelista Viikkolehteä, minkä lisäksi hän oli kirjeenvaihdossa useiden uskonasiat vakavasti ottavan nuorukaisen kanssa, joista yksi oli Ludvig Wennerström. Tästä tuli aikanaan evankelisen liikkeen isän Fredrik Gabriel Hedbergin vävypoika.

Turun "hullu apteekkari"

Ekroos toimi jonkin aikaa Loviisassa ennen kuin muutti v. 1869 Helsinkiin, jossa hän suoritti v. 1870 proviisorin- ja apteekkarintutkinnon. Tuo Helsingin-jakso kesti kolme vuotta, jotka kuluivat opinnoissa, apteekissa ja hartauksissa. Tuolloin kaupungissa opiskelivat evankeliset Wennerström ja Kleofas Immanuel Nordlund, ja Ekroos osallistui näiden kanssa evankelisten kokouksiin.

Kleofas Immanuel Nordlundin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

V. 1872 Ekroos kutsuttiin töihin Turkuun Hjeltin apteekkiin. Kolmen vuoden elämä Turussa oli hänelle merkittävä. Kaupungissa oli vilkasta evankelisten toimintaa, johon Ekroos otti osaa. Hän myös kantoi tuolit vuokrattuun kokoushuoneeseen ja asetteli penkit, kutsui erityisesti nuoria mukaan sekä toimi hyvän lauluäänensä vuoksi "lukkarina" eli ilmeisimmin esilaulajana.

Turussa hän sai kuulla myös evankelisen liikkeen isän Fredrik Gabriel Hedbergin saarnaa, ja se auttoi häntä pääsemään aiemmasta suorituskeskeisestä uskostaan. Hän sai nyt kokea riemua armosta Kristuksessa. Tämä ei kuitenkaan passivoinut häntä, vaan rohkaisi entistä innokkaampaan todistamiseen. Apteekin asiakkaidenkin kanssa keskustelut ajautuivat usein uskonkysymyksiin. Kerran eräs nuori nainen suuttui, kun Ekroos kysyi oliko tällä rauha Jumalan kanssa ja uskooko tämä syntien anteeksi saamisen. Asiakas lähti kiukuissaan unohtaen ostosaikeensa, mutta kysymys vaivasi niin, ettei nainen saanut siltä rauhaa ennen kuin lopulta tuli takaisin apteekkiin antaen nyt myönteisen vastauksen Ekroosin kysymykseen.

Resepteihinkin Ekroos kirjoitti raamatunlauseita, ja Turussa häntä kutsuttiin nimellä "hullu apteekkari". Omiensa parissa häneen suhtauduttiin kuitenkin lämpimästi, ja eräskin muisteli pikkutyttönä tehtyä laivamatkaa, jolla Ekroos keräsi lapset  ympärilleen laulaen heidän kanssaan ja puhuen Vapahtajasta.

Kuva on vuodelta 1929, mutta tällä paikalla Linnankadun ja Kristiinankadun kulmassa toimi jo Ekroosin aikana Hjeltin apteekki. Siellä Ekroos hankki Turun "hullun apteekkarin" maineensa. Wikimedia Commons: File:Apteekki 1929.jpg - Wikimedia Commons

Ekroos oli aktiivinen Turun kristillisissä yhdistyksessä, toimien esimerkiksi Turun Rouvasväen Raamattuyhdistyksen sihteerinä edistäen erityisesti sen työtä sairaiden parissa.  Hän halusi omistaa elämänsä täysin Herran työlle ja haaveili lähetystyöstä. Hän pyrki ruotsalaiseen Fjellstedtin lähetyskouluun, mutta sai sieltä 29.7.1875 kielteisen vastauksen kuitenkin kehotuksella palvella Herraa tämän antamilla lahjoilla siinä kutsumuksessa, missä hän nyt oli.

Ensi kertaa Evankeliumiyhdistyksen työhön

Ekroos oli kirjoittanut aikeistaan Anders Silfvastille, joka puolestaan kertoi asiasta Kleofas Immanuel Nordlundille. Molemmat herrat olen esitellyt tässä blogissa ( Kirkkohistorian kahinaa: Evankeliumiyhdistyksen "keksijä", eläinlääkäri Anders Silfvast ja Kirkkohistorian kahinaa: Kleofas Immanuel Nordlund, evankelisuuden nuori tähti, jonka kannel soi kauniimmin). He olivat keskeiset toimijat siinä, että Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys oli perustettu v. 1873. Nyt Nordlund pyysi kirjeitse Ekroosia ryhtymään Evankeliumiyhdistyksen kirjastonhoitajaksi ja toimitusjohtajaksi.

Anders Silfvastin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Ekroos tarttui tarjoukseen ilolla muuttaen taas Helsinkiin. Hän levitti innolla yhdistyksen julkaisemia kirjoja ja osallistui paikalliseen toimintaan. Työ ei ollut vailla vastoinkäymisiä ja vastustusta, mutta se ei Ekroosia lannistanut. Juuri kovimman vastustuksen alueille hän halusi yrittää levittää yhdistyksen sanomaa ja kirjallisuutta.

 Kesällä 1876 hän avioitui raumalaisen Ida Fredriika Sjöblomin kanssa, jonka hän oli tavannut Turussa ja löytänyt tästä lämminsydämisen uskonsisaren. Avioliitosta tulikin onnellinen. Kun ensimmäinen lapsi, tytär, syntyi 1.9.1878 alkoi Ekroosista tuntua, etteivät tulot enää riittäneet Helsingissä elämiseen. Hän ei kuitenkaan halunnut rasittaa Evankeliumiyhdistystä vaatimalla isompaa palkkaa, vaan alkoi etsiä muuta työtä.

Uudenkaarlepyyn apteekkariksi

Niinpä Ekroos osti v. 1880 apteekin Uudestakaarlepyystä ja muutti sinne. Siellä apteekin hoito vei valtaosan hänen ajastaan, ja pienestä maaseutuapteekista kehittyi lähipitäjien ja -kaupunkien keskusapteekki. Perhekin kasvoi kolmella tytöllä ja kahdella pojalla. Ekroos toimi myös kaupunginvaltuustossa sekä Vaasan pankin Uudenkaarlepyyn haaraosaston johtajana.

Hengellinen aktiivisuus ei kuitenkaan hiipunut. Hän myös tarjosi apteekin suurta salia kokouspaikaksi vieraileville papeille ja maallikkosaarnaajille. Siellä paikkakunnan herrasväki istui rinnan käsityöläisten, seminaarilaisten ja köyhien mummojen kanssa kuulemassa milloin jotakuta maalaisrovastia, milloin helsinkiläistä räätälisaarnaajaa. 

Ekroos myös rakennutti omalla kustannuksellaan rukoushuoneen, jonka lahjoitti Uudenkaarlepyyn seurakunnalle. Siellä saarnasivat sekä papit että maallikkosaarnaajat ja jos saarnaajaa ei löytynyt hän luki itse kirjoittamansa saarnan.

Uudenkaarlepyyn kirkko 1890-luvun alussa A. Th. Böökin kuvaamana. Tältä se siis näytti Ekroosin asuessa Uudessakaarlepyyssä. Lahden museoiden kuvakokoelmat: Uusikaarlepyyn kirkko; ulkokuva, kuvattu lounaasta | Lahden museot | Finna.fi

Elämä Uudessakaarlepyyssä oli myös raskasta aikaa. Hän oli useamman kerran lähellä kuolemaa keuhkotulehduksen vuoksi. Traagisinta oli kuitenkin vaimon menehtyminen aivokalvontulehdukseen helmikuussa 1888. Jäätyään yksin ison lapsikatraan kanssa Ekroos avioitui edesmenneen vaimonsa lapsuuden ja nuoruuden ystävän Edla Emilia (Emmy) Paneliuksen kanssa, joka oli myös kotoisin Raumalta. Myös tämä liitto muodostui onnelliseksi.

Ekroos edusti Pietarsaaren rovastikuntaa sen maallikkoedustajana kirkolliskokouksissa v. 1886 ja 1893. Mielenkiintoista kyllä hän suhtautui myönteisesti v. 1886 julkaistuun uuteen virsikirjaan, joka sai yleensä herätysliikeväessä kritiikkiä ja pidettiin muutenkin lähinnä kompromissina, joka ei tyydyttänyt juuri ketään.

Sairaalloisuuden vuoksi Ekroos alkoi miettiä muuttoa pois Uudestakaarlepyystä, koska sen ilmasto ei soveltunut hänelle. Niinpä hän v. 1895 myi apteekkinsa ja muutti perheineen Helsinkiin. Perhe oli v. 1890 pienentynyt nuorimman pojan eli Väinön kuoltua. Lapset olivat myös lisäsyy muuttoon, sillä lapset tarvitsivat paremmat mahdollisuudet opiskeluun.

Jälleen Evankeliumiyhdistyksen työhön

Helsingissä oli Ekroosille kyllä mieleistä puuhaa. Hänet oli valittu jo v. 1894 Evankeliumiyhdistyksen johtokuntaan. Helsinkiin tultuaan Ekroosista tuli taas yhdistyksen kirjastonhoitaja ja v. 1896 hänet valittiin yhdistyksen puheenjohtajaksi. Hän oli tehtävässä vasta kolmas, sillä ensimmäinen puheenjohtaja valtioneuvos Adolf Moberg toimi tehtävässä aina kuolemaansa 30.4.1895 asti, ja hänen jälkeensä esittelijäsihteeri E.A. Forsell kuusi kuukautta. Vuosien ajan hän piti yhdistyksen vuosijuhlilla puheen sekä suomeksi että ruotsiksi, vaikka hänen suomensa mainitaankin olleen hieman huonoa.

Adolf Mobergin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Nyt Ekroos sai oikein kunnolla omistautua rakastamalleen evankeliumin asialle. Valitettavasti hän joutui heti alkuun siihen myrskyyn, jotka Härmän kokous ja siellä avoimeksi ratkennut evankelisen liikkeen sisäinen hajaannus oli käynnistänyt. Oppikiista on turhan monimutkainen tässä esiteltäväksi (Härmän kokous tarvitsisi oman esittelynsä), mutta Ekroos edusti yhdistyksen johdon linjaa. 

Niinpä hän sai osansa tuon linjan vastustuksesta, mikä aiheutti häneen kohdistuneita solvauksia ja ystävyyssuhteiden katkeamisia. Tämä aiheutti Ekroosille suurta murhetta. Tuota murhetta ja Ekroosin sovinnollisuutta kuvannee se, että yhdistyksen täyttäessä 30 vuotta oli hänen tehtävänään pitää puhe. Häneltä jääneestä käsikirjoituksesta selviää, että hänen piti viitata hiljan tapahtuneeseen hajaannukseen, mutta hän hylkäsi tuon käsikirjoituksen, ettei repisi auki vielä niin tuoreita haavoja.

Ekroos nautti työstään yhdistyksen kirjajulkaisujen painattamisessa, sillä hän sai julkaistavia teoksia tarkistaessaan itse niistä hengenravintoa. Erityistä mielipuuhaa oli vuosikirjakalenterien Kotimatkalla ja Hemåt julkaiseminen. Hän valitsi huolella kalenteriin raamatunlauseet jokaiselle päivälle ja kerätessään artikkelien, varsinkin elämäkertojen kirjoittajiksi ihmisiä hän sai innostettua uudelleen useita yhdistyksen aiempia ystäviä ja hankki jopa uusia ystäviä sen työlle.

Ekroos julkaisi myös yhdistyksen joulu- ja pääsiäislehtiä. Hän kirjoitti artikkeleita ja laati mukaelmia tanskalaisten ja norjalaisten aikakauskirjojen teksteistä, minkä lisäksi hän innosti monta yhdistyksen ystävää tarttumaan kynään. Kuvituksen valitsemiseen hän käytti paljon vaivaa. Hyvän Jeesuksen kuvan löydettyään hän saattoi hiljentyä toviksi sen ääreen rukoukseen.

Ekroos työpöytänsä ääressä. Kotimatkalla 1927.

Lähetystyö oli myös hänelle rakas ala, olihan hän itse haaveillut lähetystyöhön lähtemisestä. Yhdistyksen aloitettua Japanin-lähetystyön hän tutustui Japanin oloihin ja kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa Japaniin lähteneiden kanssa. Näin varsinkin v. 1907 lähtien, kun hänestä yhdessä saarnaaja Hydénin kanssa tuli ruotsinkielisen lähetyslehden Hedningarnas Tröst toimittaja. Ulkomaisista lehdistä käännettiin lähetyskirjoituksia ja tehtiin katsauksia omaan lähetystyöhön.

Ekroos oli todellakin monessa aktiivinen. Hän ehti pitää myös raamattukeskusteluja kodeissa. Paikalla olleiden teologien ja ylioppilaiden oli aina pakko osallistua keskusteluun itsensä kehittämiseksi. Huoli teologian opiskelijoista vaikutti siihen, että Ekroos oli aktiivisesti ajamassa evankelisen ylioppilaskodin perustamista ja v. 1906 ollessaan Ruotsissa Evankelisen Isänmaansäätiön 50-vuotisjuhlassa hän hankki tietoja sikäläisistä ylioppilaskodeista. Ylioppilaskoti, myöhempi Domus Evangelica, muutti v. 1908 omaan huoneistoonsa. Ekroos asui v. 1912-1914 Ylioppilaskodin yläpuolella toimien sen isäntänä ja vieraillen siellä päivittäin tapaamassa ja opettamassa nuoria.

Työtarmo oli uskomaton siihen nähden, että Ekroosin elämään mahtui myös murheita. V. 1906 kuoli poika Johannes, joka oli lahjakas ylioppilas sekä farmaseutti.  V. 1908 Ekroosia vaivasi ankara sydäntauti, jonka vuoksi lääkärit antoivat hänelle vain puoli vuotta elinaikaa. Hän kuitenkin toipui, missä auttoi lepo Tammisaaresta ostetussa Snäcksundissa, joka oli aiemmin kuulunut Mobergille.

Työ jatkuu Porvoosta käsin

V. 1914 Ekroos muutti vanhaan koulu- ja lukiokaupunkiinsa Porvooseen, jonka rauhassa hän edelleen jatkoi kirjoitustöitään ja ylläpiti kirjeenvaihtoa. Edelleen hän vieraili säännöllisesti Helsingissä, olihan hän yhä Evankeliumiyhdistyksen puheenjohtaja. Vielä hänen kuolinvuotensa 1925 Kotimatkalla -kalenteri oli hänen toimittamansa.

Yhdistyksen 50-vuotisjuhlassa hän muisteli useita liikkeessä mukana olleita. Esille noussut kysymys yhdistyksen jakamisesta suomen- ja ruotsinkielisiksi yhdistyksiksi sattui kipeästi Ekroosiin ja muihinkin vanhempiin toimijoihin, joille kumpikin kieliryhmä oli rakas. Hän ei kuitenkaan asettunut jaon esteeksi ja niin hänestä tuli Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland:in ensimmäinen puheenjohtaja ja Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen kunniajäsen.

Ekroos oli ilmeisen hyvä luomaan ja ylläpitämään ystävyyssuhteita. ja Porvoon aikana hän sai korjattua joitain 1800-luvun lopun hajaannuksessa rikkoutuneita suhteita. Tässä auttoi varmaan hänen luonteenpiirteensä, joka sai hänet selittämään asiat aina parhain päin, ettei joutuisi puhumaan pahaa kenestäkään.

Ekroosin hyväluontoisuudesta puhutaan paljon, mutta se on helppo uskoa katsellessa näitä hänen vanhuusaikansa valokuvia. Svenskt Kyrkoliv i Finland 1926: 01.01.1925 Svenskt kyrkoliv i Finland no 1926 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Viimeiset vuodet kuluivat kesäisin Porvoon saaristossa tai Pietarsaaren pappilassa vanhimman tyttären ja tämän miehen Julius Lindbergin luona, tosin heidän osaltaan v. 1921 lähtien Kirkkonummella. Kotona hartaudenharjoitukset olivat olennainen osa arkea, ja moni vieraskin päätyi osallistumaan niihin vakaumuksestaan riippumatta, jos sattuivat niiden aikaan paikalle. Ekroos muistettiin erityisesti rukouksen miehenä niin, että hänen jo aikaisin aamulla kuultiin rukoilevan ääneen, pitkin päivää hänen huuliltaan lähtivät rukoushuokaukset ja iltaisin oli aina yhteinen iltahartaus, jossa joko Ekroos itse taikka muu perheenjäsen tai vieras piti iltarukouksen.

Patriarkka laskee matkasauvansa

Viimeisinä elinvuosinaan Ekroos koki voimakasta taivasikävää. Jonkun epäillessä tätä vain puheeksi hän saattoi alkaa kuvailla Taivaan ihanuutta mitä kauneimmin kuvauksin kasvojen samalla loistaessa. Niinpä hän suhtautui kevyesti viimeiseen sairauteensa, todistipa vielä lääkärillekin uskonsa perustuksesta. Langolleen, rovasti Paneliukselle, hän murtuvin äänin todisti Karitsan veressä olevan hänen ainoa turvansa. Kuolema koitti lauantaina 6. kesäkuuta 1925. Puhekyky oli jo mennyt, mutta hiljaa lähtöä odottaen hän tervehti katsellaan vuoteen ääreen tulleita puolisoaan ja omaisiaan.

Hautajaiset pidettiin Porvoon tuomiokirkossa, missä puhuivat lanko Panelius ja vävy Lindberg. Tämän jälkeen Ekroos laskettiin sukuhautaan. Molemmat Evankeliumiyhdistykset olivat edustettuina seppeleineen ja Porvoon Evankelisten Nuorten kuoro lauloi. Muistokirjoituksen laatinut Julius Lindberg kirjoittaa:

"Kauniisti todistivat kaikki, että patriarkka oli mennyt pois ja että evankelisessa leirissä nyt vallitsi maansuru, mutta että ilo vallitsi autuuden asunnoissa, jonne vanhus oli saanut astua."

Ja kyllä tämä maansuru näkyikin evankelisissa lehdissä. Monissa niistä oli Ekroosin kuva heti kannessa. Sanansaattajassa puhuttiin evankelisen kansan maansurusta, joka koski sekä ruotsin- että suomenkielisiä evankelisia. Ekroosin sanottiin olleen kuin yksinäinen honka muiden Evankeliumiyhdistyksen perustajien kuoltua jo aiemmin. Yhdistyksen kielellisen jaon sanottiin satuttaneen häntä, sillä hän rakasti "myös meitä suomenkielisiä". Evankeliumin sanottiin olleen hänelle kaikki kaikessa. Kirjoituksen laatinut Kauko Veikko Tamminen pohti Ekroosin perintöä seuraavin sanoin:

"Mistä saamme tällaisia toisia? Kysymme myöskin: Olemmeko me kääpiöt, me monasti niin pikkumaiset ihmiset, jotka voimme puolue, kieli- ja muiden vähäarvoisten asioiden näkökannalta ratkaista asioita, arvollisia hoitamaan sitä rikasta perintöä, jonka tällaiset henkilöt ovat meille jättäneet?"

Tamminen kirjoitti Lasten-Lehteen muistokirjoituksen, jossa kertoi lapsilukijoille vanhasta sedästä, jolla oli "ystävälliset kasvonpiirteet" ja joka aina rukoili Japanissa olevien lähetystyöntekijöiden puolesta ja kirjoitti näille. Tamminen kuvaili Ekroosin hyvyyttä ja sitä, miten hän monesti sulki Tammisenkin syleilyynsä.

Myös lapsille haluttiin kertoa evankelisen liikkeen patriarkan poismenosta. En osaisi ehkä kuvitella nykyään muistokirjoitusta lapsille suunnatun lehden etusivulle. Lasten-Lehti 7/1925: 01.07.1925 Lasten lehti no 7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomenkielisissä lehdissä näyttää olleen erityinen tarve korostaa Ekroosin sympatiaa suomenkielisiä kohtaan. Nuorison ystävän muistokirjoituksessa korostettiin, miten Ekroos olisi toivonut evankeliumin edelleen yhdistävän eri kieliryhmät ja että hän olisi sanonut muistokirjoituksen laatijalle tämän viime vierailulla: "Minä niin elän teidän suomalaisten kanssa, ja kaikkia toimianne minä aina seurana [sic!] ja olen teidän mukananne." Ehkä tuore jako toi tarpeen sen vakuuttelulle.

Luonnollisesti myös ruotsinkieliset evankeliset lehdet huomioivat tämän 79-vuotiaan patriarkan poisnukkumisen, samoin eräät muut ruotsinkieliset kristilliset lehdet. Näissä eivät luonnollisesti painottuneet Ekroosin näkemykset suomenkielisistä.

Yleiskirkollinen Kotimaa huomioi myös Ekroosin kuoleman, kirjoittajaa ei ole mainittu. Siinä kirjoitettiin, miten Ekroos ei suhtautunut tehtäviinsä Evankeliumiyhdistyksessä vain jonain kunniavirkoina, vaan hän uhrasi sen hyväksi "kaikki kykynsä, kaikki voimansa, kaikki ajatuksensa, kaikki aikansa". "Evankeliumin tuoma ilo ja rauha säteilikin jokaista vastaan tuon herttaisen vanhuksen silmistä ja koko olennosta". Samalla hän kuitenkin piti jyrkästi kiinni Raamatun sanasta ja luterilaisesta tunnustuksesta. Kirjoitus päättyi sanoihin: "Levätköön rauhassa uskollinen työntekijä ja evankeliumin taistelija!"

Lopuksi

Tunnustan, että aikoinaan kiinnostuin Ekroosista siksi, että sama sukunimi on jossain vaiheessa ollut käytössä omassa suvussani. Pettymyksekseni huomasin pian, että emme ole tästä huolimatta sukulaisia. Sen jälkeen olen kuitenkin viehättynyt Ekroosin persoonasta, ainakin sellaisena kuin se hänen muistokirjoituksissaan kuvataan.

Tinkimättömyys omassa vakaumuksessa yhdistettynä sovinnolliseen mieleen toisin ajattelevia kohtaan, rohkeus julistaa sitä, minkä uskoo oikeaksi, uutteruus sekä maallisessa että hengellisessä työssä sekä aktiivinen rukous- ja hartauselämä inspiroivat ainakin itseäni. Koen myös kauniina sen, miten tuoreesta kielijaosta huolimatta Ekroos oli rakastettu yli tuon jakolinjan.

Ekroos ei taida nykyään olla kovin tunnettu evankelisessa liikkeessä. Tekstejähän häneltä olisi, kirjoittihan hän lehtiartikkeleita lukuisan joukon, minkä lisäksi hänen puheitaan on julkaistu. Mutta ehkä paras jälkimuisto hänestä silti olisi juuri hänen elämäntarinansa, ja siksi halusin sen tässä teillekin jakaa, ettei tämän evankelisen patriarkan muisto jäisi unholaan.

Lähteet:

Apteekkari Klas Henrik Ekroos. Kotimaa 43/1925. Verkkoversio: 12.06.1925 Kotimaa no 43 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Julius Lindberg: Klas Henrik Ekroos. Teoksessa Kotimatkalla. Evankelinen kalenteri vuodelle 1927. Suomen Lutherilainen Evankeliumi-Yhdistys. Verkkoversio: 01.01.1927 Kotimatkalla - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

K. W. T.: Apteekkari Klas H. Ekroos. Sanansaattaja 12/1925. Verkkoversio: 15.07.1925 Sanansaattaja no 12 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

K. W. Tamminen: Klas Henrik Ekroos. Lasten-Lehti 7/1925. Verkkoversio: 01.07.1925 Lasten lehti no 7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Muistosanoja vainajista. Klas Henrik Ekroos. Nuorison Ystävä 13/1925. Verkkoversio: 01.08.1925 Nuorison ystävä no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto