Paimiolaisen pappisdynastian päihittäjä

NILS KRISTIAN SANMARK (1769-1839)

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Kävinpä männä viikolla Paimion hautuumaalla. Siellä silmiin osui useampikin hautamuistomerkki, joista nyt kerron teille tämän tarinan. Sen näet pystytti vainajan jälkipolvi kauan hänen kuolemansa jälkeen, 1900-luvun alkupuoliskolla. Niinpä syntyi halu selvittää kenen muistoa oli näin kauniisti kunnioitettu.

Kuvassa Sanmarkin hautamuistomerkki 
Paimion kirkkomaalla. Pahoittelen tekstin 
heikkoa erottuvuutta. Kuva itse otettu.

Nils Kristian Sanmark, tai hautakivessään Niilo Risto, syntyi 31.3.1769 Tyrväällä isänään kruununvouti Johan Sanmark. Sanmarkkista tuli ylioppilas 1787, maisteri 1792 ja pappi 1794. Ensin hän toimi Lempäälän kappalaisen apulaisena.

V. 1799 hän osallistui voittoisasti Paimion pitäjänapulaisen vaaliin. Siinä hän astui pahasti paimiolaislähtöisen Sevoniuksen suvun varpaille, nämä kun olivat pitäneet virkaa hallussaan yli 70 vuotta. Nytkin olisi ollut ehdolla edesmenneen kappalaisen Benjami Sevoniuksen vävy Erik Dammert. Tämä valittikin vaalista väittäen hoovioikeuden advokaatin, nimismiehen, Räpälän herran ja Dammertin langon eli Anders Lövenmarckin kiihottaneen kirkossa väkeä Sanmarkin puolelle. Hienot sukulaissuhteet, eikö?

Tuomiokapituli hylkäsi valituksen Lövenmarckin selityksen ja vaalin toimittaneen Sauvon kirkkoherran Johan Tolpon lausunnon perusteella, eikä kuninkaalle valittaminenkaan auttanut. Sanmark mainitaan hartaaksi, ahkeraksi ja pystyväksi papiksi. Dammert sai kuitenkin lopulta haluamansa viran, mutta sen väylänä oli uusi nöyryytys Sevoniuksen suvulle.

Tämän Paimion kirkon sananpalvelijan 
paikoista Sanmark kilvoitteli Sevoniusten 
kanssa. Sanmarkin hauta löytyy vasemmasta 
kulmasta. Kuva itse otettu.

1816 kuoli näet kappalainen Karl Gustaf Sevonius. Tämä olli pedannut pojastaan Karl Benjaminista itselleen seuraajaa hankkimalla hänet apulaisekseen. Paikkaa hakivat sitten pojan lisäksi Dammert eli edesmenneen kappalaisen lanko sekä Sanmark. Hakijoita oli yhteensä 14, ja tuomiokapituli asetti heistä 1817 ehdolle Sanmarkin, Pohjan kappalaisen Gustaf Bergströmin ja Lempäälän kappalaisen Gustaf Törnkvistin.

Luonnollisesti sekä Sevonius että Dammert valittivat, samoin tilallinen Juho Jaakonpoika omasta ja pitäjäläisten puolesta. Valitukset hylättiin huhtikuussa 1818 ja Sauvon kappalaisen Abraham Wesselin valvomassa vaalissa Sanmark keräsi potin ainoana paimiolaisehdokkaana. Näin Sevoniusten valta päättyi tuossakin virassa. Karl Benjam Sevonius sai lohdun vasta 1843, mutta sitäkin suuremman päästessään Paimion kirkkoherraksi.

Sanmark sai kappalaisena itselleen myös varapastorin arvonimen. Tarkkana ja säntillisenä hän hoiti usein myös kirkkoherran tehtäviä. Kuollessaan 3.6.1839 häneltä jäi leski, Loviisassa 1778 syntynyt Kristina Gustava Helleday, jonka kanssa hän oli avioitunut 1801. Kristina kuoli Paimiossa, Vistan Tillillä v. 1853.

Enempää en tällä erää saanut Sanmarkista kaivettua. Hän oli kuitenkin ilmeisen pystyvä ja pidetty työssään päihittäessään kahdesti vanhan paikallisen pappissuvun. Kyse ei liene ollut vastaehdokkaiden surkeudesta, sillä nämäkin saivat myöhemmin virat. Sanmark oli selvästi mies paikallaan ja onkin kaunista, että hänen jälkeläisensä ovat muistaneet häntä komealla muistokivellä. Pysähdy sinäkin sen luo, jos Paimion kirkkomaalla tallustat.

Lähde:
Juho Päiwiö: Paimion vaiheita (1940)

Sanmarkin muistomerkki on ammoisen kirkkoherra Fonseliuksen haudan vieressä. 
Ehkä kerron joskus hänenkin tarinansa?
Kuva itse otettu.

Sauvon kirkkoko Suomen vanhin? Huvittava sekaannus 1800-luvun lopulla

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

SAUVON KIRKKOKO SUOMEN VANHIN? HUVITTAVA SEKAANNUS 1800-LUVUN LOPULLA

Siirrytään pitkästä aikaa Sauvon kirkon pariin. Tuossa vuonna 1472 valmistuneessa kirkossa on vuosisatojen varrella tehty useita remontteja ja muokkauksia. Vuonna 1806 tehtiin remontteja, jotka jättivät näkyvän jäljen kirkkoon tavalla, joka herätti keskustelua lehdistöä myöten vielä sata vuotta myöhemmin. Käydäänpä siis tapaus lyhyesti läpi.

Sauvon kirkko v. 1898 K. E. Ståhlbergin kuvaamana. Päädyssä näkyy tämän kirjoituksen "päähenkilönä" oleva tekstinauha. Kirjoituksen loppuun olen ottanut siitä suurennoksen tarkempaa tarkastelua varten. Museoviraston Historian kuvakokoelmasta: Sauvon 1460-1470-luvulla rakennettu harmaakivikirkko | Museovirasto | Finna.fi 

Rauman Lehti kirjoitti vuoden 1898 toukokuussa näin: "Sauwon kirkko lähellä Turkua lienee maamme wanhin kristitty kirkko jos wuosiluku, joka siellä on nähtäwissä, paikkansa pitää; siellä on nimittäin kirjoitus, joka olisi muka kirjoitettu, kuten kirjeenwaihtajamme tietää kertoa; SINNÄ WONA 1206: Muitakin kirjoituksia kuuluu kirkossa olewan, waan niistä ei tawallinen kuolewainen ainakaan selwää hopus ota."[1] Tiedot lehdelle oli lähettänyt heidän kirjeenvaihtajansa.

Kyläkirjaston Kuvalehti reagoi tähän heinäkuussa 1899. Ei siis mitään erityisen kiihkeätahtista lehdistödebattia, tosin en ole tähän ottanut kaikkia asiaa käsitelleitä lehtiä. Kyläkirjaston Kuvalehdenkin kirjoittaja arveli kyseessä olevan vuoden 1206, mutta katsoi sen olleen vuonna 1895 remonttia tehneen arvaus valmistumisvuodesta. Kirjoittaja viittaa kirkon urkuparven mainintaan, että kirkko olisi rakennettu ennen vuotta 1400, sekä alttaripöydän vuosilukuun 1391 todeten samalla, ettei kirkko missään nimessä voi olla vuodelta 1206.[2]

Sauvon kirkon 1600-luvun jälkipuoliskolla rakennettuun urkuparveen 
on kirjattu monenlaista mielenkiintoista, kuten oletettu kirkon valmistumisajankohta 
sekä muinaisten kirkkoherrojen nimiä. Kuva itse otettu.

Jupakalle tuli jatkoa, kun syyskuussa 1899 kirjoitti nimimerkki A. O. H. Sanomia Turusta -lehdessä otsikolla "Sauwon kirkon turmeleminen ja kirkkoherran wirkawirhe". Hän perusti kirjoituksensa Kyläkirjaston Kuvalehden tietoihin ja sen perusteella syytti seurakuntaa muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamista ja suojelemista koskevan lain vuodelta 1883 rikkomisesta maalaamalla tällaisen valheellisen kirjoituksen mainittuun kohtaan. Kirjoittaja antoi tämän perusteella sauvolaisista tylyn arvion: "Kylläpä sauwolaiset näkywät olewan oikeita hölmöläisiä!"[3] Kirjoittaja on luultavasti Axel Olai Heikel, joka toimi tuolloin Muinaistieteen toimikunnan intendenttinä ja Suomen muinaismuistoyhdistyksen hallituksen jäsenenä. Myöhemmin hän oli perustamassa Seurasaaren ulkomuseota ja hankki sinne muun muassa Karunan vanhan puukirkon.

Axel Olai Heikel (1851-1924) tuomitsi sauvolaiset 
oikeiksi hölmöläisiksi. Hän liittyy paikkakuntaan 
myös muista yhteyksistä, sillä hän hankki Helsingin 
Seurasaareen nykyisin Sauvoon kuuluvasta Karunasta 
puukirkon, josta on tässäkin blogissa kerrottu useaan otteeseen.
Kuva Wikimedia Commons: File:Axel-Olai-Heikel.jpg - Wikimedia Commons

A. O. H. sai sitten valokuvan kirkon päädystä, jossa vuosiluku näkyi olevan 1806. A. O. H. tosin oletti sen olevan epäselvästi kirjattu v. 1896.[4] Pian tuli lehtiin kuitenkin oikea tieto, jonka lähteenä oli tuolloin jo kuollut Sauvon pitkäaikainen urkuri Adolf Fredrik Lillberg. Kirjoituksen mukaan vuosi on selvästikin 1806 ja on tuona vuonna turkulaisen maalarimestari Erik Wennerqvistin tekemä. Teksti oli päätetty jättää viimeisimmässä korjauksessa näkyviin siksi, että sen ajateltiin olevan muisto menneiltä ajoilta.[5]

Vuonna 1806 kirkkoon oli näet puhkaistu toinen eli läntinen pohjoisikkuna. Mahdollisesti tällöin tehtiin myös asehuoneeseen uusi ulko-ovi, alkuperäiset ulko-ovethan ovat olleet asehuoneen sivuilla. Näiden ovien hahmot ovat yhä erotettavissa. Uusi ovi on toisen arvion mukaan tehty mahdollisesti vasta 1830-luvulla. Nämä työt ilmeisesti yhdessä muiden remonttien kanssa tekivät muurarimestari Jaakko Grandell ja kisälli Erik Wennerqvist. Ja juuri näistä herroista löytyy tämän sekaannuksen sylttytehdas.

Asehuoneen vieressä, Rosenlewien haudan takana näkyy 
entisen oviaukon hahmo. Mahdollisesti Grandell ja Wennerqvist 
olivat muuraamassa sitä umpeen v. 1806. Kuva itse otettu.

Juuri näiden remonttimiesten toimesta näet kirjoitettiin kirkon länsipäädyn alimpaan nauhakomeroon sanat "Sinna wona 1806 Erik Wennerqvist". Teksti oli välillä peitettynä, mutta oli sitten otettu uudelleen esiin ja tulkittu Rauman Lehden kirjeenvaihtajan toimesta väärin. Ehkä juuri Wennerqvistin nimi kuului niihin jutussa mainittuihin muihin kirjoituksiin, joista "ei tawallinen kuolewainen ainakaan selwää hopus ota". Kyseinen kirjeenvaihtaja lienee lukenut tekstin nopeasti eikä ole tajunnut jälkiosaa nimeksi, jolloin se on jäänyt käsittämättömäksi.

Näin päättyi Sauvon lyhytikäinen asema Suomen vanhimpana kirkkona. "Sic transit gloria mundi", 'Niin katoaa maailman kunnia', kirjoitti jo Tuomas Kempiläinen 1400-luvulla. 1970-luvun remontissahan muuten kirkon valmistumisvuodeksi varmistui 1472, kun keskiaikaiset seinämaalaukset pääsivät paljastamaan salansa. Mutta se on toinen tarina taas se...

Tämän kirjoituksen aiheena ollut teksti on muuten muistaakseni ollut jonkun remontin yhteydessä hetken aikaa esillä myös 2000-luvulla. En nyt vain löytänyt asiaa koskevaa uutista muistini vahvistukseksi. Silloin se päätettiin kuitenkin palauttaa piiloonsa. Ehkä se taas sadan vuoden päästä pääsee hämmentämään kirkonkorjaajia ja ohikulkijoita. Pistäkää siis tämä kirjoitus talteen, niin pääsette sadan vuoden päästä pätemään hämmästelijöille.

Tässä suurennoksena kirjoituksen alussa olevassa v. 1898 valokuvassa näkyvä tekstinauha. Kieltämättä ainakin tätä katsoessa tuntuu kahdeksikon tulkinta kakkoseksi hyvinkin ymmärrettävältä.

Lähteet:

Tove Riska: Suomen kirkot. Turun arkkihiippakunta III osa. Turun tuomiorovastikunta I (1964).

[1] Wanha kirkko. Rauman Lehti nro 57/1898, 24.5.1898. Artikkelin verkkoversio https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/580443?page=2

[2] Kirkolta kirkolle. Vaelluksia Suomen seurakunnissa. Paimio ja Sauvo. Kyläkirjaston Kuvalehti nro 7/1899, 1.7.1899. Artikkelin verkkoversio https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/870807?page=4

[3] A. O. H.: Sauwon kirkon turmeleminen ja kirkkoherran wirkawirhe. Sanomia Turusta nro 221/1899, 23.9.1899. Artikkelin verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/576391?page=2

[4] A. O. H.: Lisäys ja oikaisu historiaan Sauwon kirkon turmelemisesta. Uusi Aura nro 221/1899, 23.9.1899. Artikkelin verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/744016?page=2

[5] Från allmänheten. Inskriptionen å Sagu kyrka. Aftonposten nro 200/1899, 29.9.1899. Artikkelin verkkoversio https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/516173?page=4 ; Huomiota herättänyt kirjoitus Sauwon kirkon seinässä. Uusi Aura nro 226, 29.9.1899. Artikkelin verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/744023?page=2

Vaivattu työväen rukoilevaissaarnaaja Lars Viktor Strandstén

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

LARS VIKTOR STRANDSTÉN (1852-1928)

"Herran armo rauha ja Siunaus! Isältä Jumalalta! ja Rauha rauhan Ruhtinaaltamme Herralta Jesukselta Kristukselta!!! Olkoon sinun ja minun ja kaikkein armo-lasten kanssa: jotka totuudessa Herran nimeä avuksensa huutavat. Idäs: Lännes: Eteläs: Pohjoises."

- kirjeestä Oskar Rajakalliolle 22.3.1924.

Jo vuosi sitten olisin halunnut kirjoittaa teille Lars Viktor Strandsténista, Noormarkussa syntyneestä ja Karkussa kuolleesta satakuntalaisen rukoilevaisuuden edustajasta. Rukoilevaisten parissa on esiintynyt yhteiskunnalliselta statukseltaan monenlaisia saarnaajia, ja Strandstén edusti heidän joukossaan vähäväkistä kansaa, joka Mestarinsa tavoin oli "kipujen mies ja sairauden tuttava". 

Silti tai ehkä siksi hän oli aikoinaan arvostettu sananjulistaja, ja vaikuttipa hän politiikassakin, kristillisessä työväenliikkeessä. Luettuani pari hänen joulukirjettään päätin, että hänet on syytä esitellä juuri jouluna, ja liitin otteet hänen joulukirjeistään tämän kirjoituksen loppuun.

Lukemalla uskoon

Lars Viktor Strandstén syntyi Satakunnan Noormarkussa Söörmarkun kylässä 17. tammikuuta 1852. Hänen isänsä oli rautaseppä, ja vanhemmat kasvattivat poikansa kunnioittamaan Jumalaa. Kylillä ei sopinut hillua, ja ehkä siksikin pojalla oli aikaa oppia lukemisen taitoa niin, että Raamattu tuli luettua läpi jo 12-vuotiaana. Ensimmäinen synti, joka jäi tietoisena tekona omaatuntoa painamaan oli kiroilu lehmiä laitumelle viedessä. Tämä kertonee osaltaan herkästä omastatunnosta. Myöhemmin hän koki erityiseksi helmasynnikseen ylpeyden, muut kun kehuivat häntä hyväksi lukijaksi, ja sekös tuntui rautasepän pojasta hyvältä.

Kuvassa Noormarkun kirkko 1890-luvulla. Tämä oli Strandsténin lapsuus- ja nuoruusaikojen kotikirkko. Se tuhoutui kellotornia lukuun ottamatta sisällissodan pommituksissa, mikä varmasti osaltaan voimisti Strandsténin kammoksuntaa punaisten kapinaa kohtaan. Kuva Satakunnan museon kokoelmista, https://www.finna.fi/Record/satakunnanmuseo.5C9C7DC9-97D5-42F1-B963-F6D8CFDF6A9A

Nälkävuonna 1867 poikaa kohtasi 15-vuotiaana tragedia, kun äiti menehtyi kuumetautiin. 20 vuoden iässä hänen elämässään tapahtui hengellinen murros. Hän kertoi itse jälkikäteen, että siihen aikaan oli Söörmarkussa jonkun verran "rukoilevaisiksi" kutsuttuja ihmisiä. Heitä pitivät muut hourupäinä ja omanvanhurskauden rakentajina, onnettomina ja surullisen näköisinä ihmisinä.

Strandsténin näkemys ei hänen mukaansa poikennut yleisestä mielipiteestä. Nämä rukoilevaiset pitivät yhteisiä seuroja rukoillen ja veisaten. Kerran Larsin sisko Josefiina ehdotti, että mennään katsomaan heidän seurojaan, ja niin sisarukset menivät. Nuori mies selvästi tiedettiin lukumieheksi, sillä heidän astuessaan sisään kehotettiin häntä lukemaan Retziuksen postillasta saarna seuraväelle. Oli 16. sunnuntai Kolminaisuudenpäivästä, ja raamatuntekstinä saarnalle Nainin kaupungissa eläneen lesken pojan hautajaissaatosta, jossa Jeesus herätti pojan eloon. 

Saarna oli Strandsténin mukaan varsinkin loppupuoleltaan niin voimakkaasti nuorille puhuttu, että se iski lukiessa luihin ja ytimiin. Sana tuomitsi nuorukaisen syvimpään helvettiin, ja omatunto toisti tuomion oikeaksi. Tuossa hetkessä Strandsténin sielussa aukesi uusi maailma, eivätkä silmätkään pysyneet enää kuivina. Hänen sydämessään tuntema ylpeys nöyrtyi ja hän tunsi itsensä suureksi syntiseksi. Aika ovelia olivat paikalliset rukoilevaiset, käännyttivät nuorukaisen niin, että tämä itse saarnasi itselleen. Tilanteen dramaattisuudesta kertoo sekin, että Strandstén osasi myöhemmin sanoa tarkkaan, minkä ikäisenä tuo murros tapahtui, 20 vuoden, 7 kuukauden ja 9 päivän iässä.

Sananjulistajaksi kasvamassa

Jonkun aikaa Strandstén eli omasta mielestään tuomitussa tilassa, kunnes sai kokea armon riemun, tai omien sanojensa mukaan "Kaanaan viinimarjat tulivat suuhuni". Joka tapauksessa elämään tuli uskon ilo. Koko Söörmarkun kylässä oli tuolloin hengellinen herätys. Silloin siellä alkoivat käydä myös 'vanhat isäkristityt', pitkän linjan saarnaajat ottamaan herätyksen hoiviinsa, kuten Daniel Dahlberg Kiukaisten Paneliasta. Ehkä tällöin alkoi myös Strandsténin oma kouliintuminen saarnaajaksi, hyvänä lukijana kun osasi ammentaa niin Raamatusta kuin rukoilevaisten arvostamilta kirjoittajilta.

Strandsténin kehittymisestä sananjulistajaksi kertoo sekin, että hän toimi myös laulunsanoittajana. Kokoelmassa Halullisten sielujen hengelliset laulut on ainakin laulu nro 167, joka mainitaan Strandsténin v. 1874 sanoittamaksi. Laulussa näkyy kilvoituksen tärkeyden korostus alkaen näin: "Ah, Jesu, kiinnitä minua lujemmin sinuhun sillä sydämeni paha on, kuin vie mun kuolohon".

Nuorena Strandstén työskenteli isänsä pajassa. V. 1876 isä kuitenkin kuoli ja perheen torppa meni vanhemmalle pojalle. Lars joutui etsimään omaa paikkaansa: "Ei ollut tietoa mihin mentäisiin. Taivas oli kattona ja maa lattiana." Hän pääsi kuitenkin lampuodiksi A. Ahlströmin tilalle, missä hän olikin sitten 14 vuotta. 1878 hän avioitui Kaisa Liisa Isakintytär Fagerroosin kanssa ja heille syntyi viisi lasta. Myöhemmin hän osti velaksi talon Siikaisista, mutta joutui sitten myymään sen pois. Lopulta hän päätyi Karkkuun eläen siellä loppuikänsä torpparina. Mitä lapsiin tulee, niin kuolinilmoituksessa häntä muisteli enää yksi tytär, mikä kertonee karua kieltään perheen vaiheista.

Karkun 1913 rakennettu kirkko toimi sisällissodassa punaisten linnoituksena, missä yhteydessä sen sisustus turmeltui. Kuva Wikimedia Commons: https://commons.m.wikimedia.org/wiki/File:Karkun_kirkko_2012.JPG#mw-jump-to-license

Vaikka maallisissa toimissa menestys ei aina ollut suurta, niin hengellisellä saralla oli toisin. Strandsténin mainitaan olleen 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Noormarkun rukoilevaisten huomattavin johtaja. Hän teki saarnamatkoja myös ainakin Harjavaltaan ja Kankaanpäähän, jonka rukoilevaisiin hänellä oli kirjeenvaihdonkin perusteella lämmin suhde, varsinkin Oskari Rajakallioon ja aiemmin blogissa esiintyneeseen Severiina Santasaloon ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2021/04/kankaanpaan-hurskaasti-herannyt.html ). Rukoilevaisten saatua omat kesäjuhlansa, Länsi-Suomen herännäisjuhlat, kelpasi Strandsténkin sinne monesti puhujien joukkoon ja liikkeen lehteen kirjoittamaan.

Strandsténin julistama kristillisyys oli ainakin hänen säilyneissä kirjeissään armon kerjäläisyyden kyllästämää. Jumalan armo kuului niille, jotka köyhinä, kurjina, alastomina ja omissa silmissän kaikkein huonoimpina ovat vain Herran Jeesuksen varassa. Juuri tälle paikalle Strandstén asetti myös itsensä. Nuorempana hänen mainittiin käyttäneen kovaakin kieltä, ja häneltä on säilynyt muun muassa lausahdukset "Jumala on paljon rakastanut meitä pirun porttoja", mikä tosin lienee tarkoitettu lohduttavaksi puheeksi, sekä "Moni nukkuu synnin raskasta rautaunta. Kyllä helvetissä piisaa kyyneleitä, muttei tule koskaan parannusta."

Myöhemmin Strandsténia on kuitenkin kutsuttu Johannes -luonteeksi rakkauden apostoliin viitaten. Ehkä hän pehmeni vanhemmiten, tai sitten kyse on siitä, että hän sovitti ankarat sanansa myös itseensä. Dogmatiikan professori Osmo Tiililän mukaan Strandsténin kirjeissä korostuu voimakkaasti synnintunto, ja armosta iloitseminen vain välillä välähtää esiin. Tiililän mukaan häntä erottaa Pohjanmaan ja Savon herännäisyydestä lähinnä alituinen puhe rukouksesta sekä sellainen pyhitetty kielenkäyttö, jossa ei ole sitäkään huumorin välkettä, jota heränneiden puheissa saattoi Tiililän mukaan tavata. Tosin Tiililä ei saanutkaan koskaan kuulla Strandsténin puheita, vain lukea tämän kirjeitä. Joka tapauksessa Strandstén lienee ollut vaikuttava puhuja, sillä rovasti O. J. Caseliuksen kerrotaan sanoneen häntä kuultuaan: "Kyllä sillä miehellä on sattuvat sanat."

Kristillisen työväenliikkeen edustaja

Strandstén kuului maallisessakin mielessä yhteiskunnan vähäosaisiin, muutettuaan Karkkuun hän toimi siellä torpparina. Monesti hän kirjeissään kiittää muilta uskovilta saamistaan avustuksista. Hän myös toimi kristillisessä työväenliikkeessä ollen ainakin v. 1907 Suomen Kristillisen Työväenliiton äänenkannattajan Tähden asiamiehenä ja v. 1916 Kristillisen työkansan vaaliliiton ehdokkaana. Hän kuului Kokemäen ja Köyliön valitsijayhdistykseen nimeltä "Kristillinen kansa Kristuksen kirkon puolesta epäkohtien poistamiseksi".

Kristillisen työkansan vaaliliiton valitsijayhdistyksillä oli komeita nimiä. 
Näissä riveissä myös Strandstén seisoi. Työkansa nro 26, 30.6.1916.

Ehkä tämä kristillisen työväenliikkeen kautta tapahtunut poliittinen aktiivisuus selittää sitä Tiililän huomioimaa asiaa, ettei Strandstén tuntenut sympatiaa sisällissodassa punaisten riveissä taistelleita kohtaan huolimatta siitä, että itsekin kuului vähäosaisiin. Strandstén kirjoitti useassa säilyneessä kirjeessään sisällissodan kauhuista ja oli erityisen järkyttynyt siitä, että sellaisetkin, jotka olivat olleet rukoilevaisten joukossa, "monta vuotta käyneet Seuroissa, olleet ylimmäisiä Rukoilioita lahjoistas kiittäneet ja jyristäneet ja menneet Punaisten puolelle anttikristusta kumartavat." Punaisten tekemiä veritekoja hän kauhisteli ja näki tässä varoittavan esimerkin siitä, miten luopuminen oli aina vaarana.

Kammoksuntaa tekee ymmärrettäväksi sekin, että sisällissota liittyi suoraan kahteen Strandsténille läheiseen kirkkoon. Noormarkun kirkko tuhoutui pommituksissa, ja Karkun kirkkoa punaiset käyttivät linnoituksenaan tuhoten sen sisustuksen. Voi kuvitella, miten kumpikin tapaus järkytti saarnamiestämme syvästi.

Strandsténin kuolinilmoitus Lalli -lehden nro 108, 12.5.1928.

Ahdistusten kautta haudan lepoon

Strandsténin viime vuodet olivat pahenevaa köyhyyden ja sairauden aikaa. Vielä 1927 hän oli herännäisjuhlien puhujana Eurajoen opistolla. Hänen muistetaan olleen vanha ja kulkeneen kumarassa, mutta sanoneen ainakin näin: "Tämä rukoilevainen kansa mielellään puhuu kaikista näyistä ja ilmestyksistä. Niistä ihmiset kertovat kokemuksiaan. Mutta niissä ei ole mitään perustusta, ja minä en puhu niistä, vaan vain lujasta ja profeetallisesta Jumalan sanasta, sillä sana on kaiken perustus." Sanat näyttävät jääneen kuulijoiden mieleen. Kipujen ja köyhyyden keskellä elänyt saarnamies ehkä aavisteli aikansa vähyyttä ja halusi jättää omilleen kestävän pohjan, jolle rakentaa tulevaisuudessa. Mainittakoon, että Strandstén oli rukoilevaisten tapaan vanhojen kirkollisten kirjojen ystäviä ja suri sitä, että papit käyttivät uusia kirjoja.

Strandstén sai kokea voimallisesti viljelemänsä sanonnan "Ei alkua kruunata vaan loppu". Vuonna 1927 hän oli kirjeessään iloinnut, miten vaikeudet olivat saaneet nöyrryttää hänen ystäväänsä Severiina Santasaloa oman heikkoutensa tuntoon. Viimeisinä aikoinaan Strandstén oli itse samassa koulussa.

19. maaliskuuta 1928 hän kirjoitti yöllä kirjeen, jossa kuvaili valtavia tuskiaan: "Nyt on kellon yhdenaika yöllä, olen niin Hirmuisissa tuskissa ja vaivoissa jota ei kieli voi ulos puhua: Syhytys taudissa: koko ruumiini on niin kuin Helvetissä puolittain sanoa; usiammat yöt olen saanut valvoa; ei saa ollenkaan nukkua. olen jo uhrannu yli 50 markan ulkonaisiin Lääkkeisiin! Kolme kertaa oltu Lääkärissä Ei Mistään ole apua tullu. tälläkin hetkellä Polttaa jalkojani ja on ajetuksissa kuin pölkyt. Nyt on kolmatta kuukautta kuin olen Puhalla astonu jalkaani; en yli Laattian pääse kuin puita Myören; ei saa astoa jalkainsa päälle. olen kuin tulimeressä, ei Piirtämisestä tahro tulla mitään."

Tuskansa keskellä Strandstén murehti, ettei vain luopuisi uskosta niiden tähden. Siksi hän kirjeessään pyysi muita rukoilemaan, kun ei itse enää kyennyt polvistumaan rukoukseen. 6. toukokuuta 1928 tuo patriarkka jätti tämän maailman vaivat taakseen 76-vuotiaana. Kuolinilmoituksessa häntä muistelivat leski sekä tytär ja lastenlapset sekä lastenlastenlapset. Ilmeisesti muiltakin lapsilta oli siis jäänyt jälkikasvua. Ilmoitukseen oli laitettu Halullisten sielujen hengellisistä lauluista nro 183, "Matkamiehen ehtoovirsi", joka alkaa näin: "Jopa loppuu päivän vaiva, ehtoo levon mulle tuo, rasitetun täällä aivan Herra rauhaan mennä suo". Nämä sanat sopivat varmasti hyvin kuvaamaan vainajankin tuntoja.

Strandsténin joulusaarnat

Kuten alussa kirjoitin näin joulun aikaan minua kiehtovat Strandsténin kirjeiden joulutervehdykset. Niinpä laitan ne tähän loppuun esimerkeiksi Strandsténin kirjoitustavasta sekä lukijan niin halutessa jouluhartaudeksi.

Vanhempi on 17. joulukuuta 1908 Oskar Rajakalliolle lähetetystä kirjeestä: 

"---Jos jumala suo ja sen armon lahjoittaa, että elämme, Niin nyt lähestyy Suuri Vapahtajamme, ja veri Ylkämme Syntymä juhla. Oo! Että hän sais uuristavalla armollansa Puhristaa ja Pestä; Sydämme Temppelikses ja asumasiakses! Oo! että minä ja kaikki Syntiin vajonneet aadamin Lapset saisimme Tuntea ja maistaa! Joulu iloa Joulun Rauhan sanomaa! Että Lapsi on meille Syntyny: Poika on meille annettu.

Lopuksi toivotan teille kaikille Onnellista Joulua!

Ja että me löydettäisiin nuhteettomina: valkeuden lapsina, Palavina; ja paistavina Kynttilöinä: Tämän pahan elkisen nurjan Sukukunnan keskellä. Herran tulemisen hetkenä! Ahkeriksi valvomisessa ja Rukouksessa! Pyhissä menoissa ja jumalisuudessa. että me Jumalan väellä Uskon kautta autuuteen Kätketyksi tulisimme! Näillä sanoilla toivotan! tällä Adventti aikana; että se meidänkin Sydämmessämme niin ja amen! olisi! Ja saisimme kerran yhtyä Siihen suureen Hoosianna veisuun! amen! ---"

Joulun sanoma puhutteli Strandsténia myös hänen vanhoilla päivillään. 22. joulukuuta 1924 päivätyssä kirjeessä hän kirjoitti: 

"--- Nyt Wapahtajamme Jesuksen Syntymä muisto juhla, on ovemme edessä Oo! jos hän saisi tulla meille kaikille! parhaaksi Joulu vieraaksi parhaaksi aarteeksi ja tavaraksi. Oo! Ihania armon kerjäläisiä joille on Kirkastunu kristuksen veri ja haavat eikä tarvitse enää synneissänsä hukkua, vaan nyt löyty peso ja puhdistus lähde kaikkea syntiä ja saastaisuutta vastaan siellä Sionin tytärten saastaisuus puhdistetaan joka aika tuomitsevan ja polttavan hengen kautta. Oo! ihanaa Evangeliumia; kaikille murheellisille peljästyneille vapiseville omille tunnoille Jesuksen kristuksen veri puhristaa meitä kaikista synneistä. olen vähän piirtänyt sentähden; ettes Sanan ja koettelemuksen kautta tiedä paremmin kuin minä. en tässä etsi omaa kunniatani: engä tahdokkaan ulkokullailla Jumalan ja ihmisten edessä; se on kauheimpia Syntejä Jumalan edessä; totuuden pitää meidän ymmärtämään; totuus meitä vapahtaa. täytyy murheella sanoa olen juuri alkavainen tämän päiväinen; siinä olen mestari ettän olen paljon Jumalan armoa hukkaan väärin käyttäny. ja vielä hän nytkin meitä kurjia Rakastaa; auta ja armahra! vielä minua! ja kaikkia Lapsias.

--- halpa veljes Strandstén."

Lähteet:

Harri Heino: Rukoilevaisuus tällä vuosisadalla. Hurmoksellisuus Länsi-Suomen rukoilevaisuuden jakajana 1895-1970 (1977).

Osmo Tiililä: Rukoilevaisten kertomaa. Länsi-Suomen herännäisyyden edustajia 1900-luvulla (1966).

"Se rakas Utteri" -Tampereen ja Mynämäen herättäjä, Sauvon kirkkoherra Arvid Utter

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

ARVID UTTER (1836-1898)

Vien teidät lukijani jälleen Sauvon kirkkomaalle, jonka vainajia olen ennenkin esitellyt. Nyt nostan esiin peräti kaksi pappishautaa, joista vanhempi kytkeytyy vahvasti uudempaan. Uudemmassa lepää kirkkoherra, jota ei enää varmaan juuri missään muisteta, mutta joka aikanaan oli vahvasti osallisena siinä, että evankelinen herätysliike levisi Tampereelle ja kasvoi vahvaksi liikkeeksi Mynämäellä. Muutakin merkityksellistä tämä sankarimme ehti elämässään. On siis syytä kertoa Arvid Utterin tarina.

Pitäjänapulaisen pojasta Sauvon kirkkoherran perheeseen

Arvid Utter syntyi 10. tammikuuta 1836 Vehmaan kappeliseurakunnassa Lokalahdella pitäjänapulainen Arvid William Utterin ja tämän vaimon Sofia Magdalena Cedersteinin pojaksi. Isä siirtyi sitten vuonna 1835 Nousiaisten pitäjänapulaiseksi ja lopulta Hämeenkyrön Viljakkalan pitäjänapulaiseksi vuonna 1845, missä hän vaikutti loppuikänsä vuoteen 1862. Noilla paikoilla siis nuori Arvidkin varttui. Isän virantoimitukseen liittyy monenlaista epämääräistä tarinaa, mutta me keskitymme tällä kertaa poikaan.

Lokalahden vuonna 1763 valmistunut kirkko oli Utterin isän työpaikkana 
tarinamme sankarin syntyessä. Kellotorni on kirkkoa vanhempi. Kuva 
1900-luvun alkupuolelta, kuvan lähde Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Lokalahti_Church_pre_1927.jpg

Arvid opiskeli Turun lukiossa ja tuli ylioppilaaksi 18. syyskuuta 1858. Hän suoritti yliopistossa teologisen erotutkinnon 28. toukokuuta 1861 ja vihittiin papiksi 31. heinäkuuta 1861. Ensimmäiseksi työpaikaksi tuli kappalaisen sijaisuus Sauvossa sekä siinä ohessa armovuodensaarnaajana ja pitäjänapulaisena toimiminen vuosina 1861-1862. Tuolloin seurakunnan kirkkoherrana toimi Carl Reinhold Danielsson. Tämä oli aloittanut seurakunnassa vuonna 1825 pitäjänapulaisena, kohonnut 1828 kappalaiseksi ja vuonna 1859 kirkkoherraksi, jossa virassa hän toimi kuolemaansa 1883 asti.

Danielsson oli syntynyt Punkalaitumella 1799, mutta sukunsa sauvolaistui melko tehokkaasti, sillä Rosalia-tytär hankki Vahtisten tilan (ja tappeli sitten paikkakuntalaisten kanssa tontin luovuttamisesta kansakoulua varten) ja poika Emil otti sukunimekseen Gammal ja hankki Paddaisten kartanon.

Syy miksi kerroin näin paljon Danielssoneista on se, että myös Utter liittyi heidän perheyhteyteensä. Hän näet avioitui 21. helmikuuta 1862 esimiehensä tyttären, vuonna 1831 syntyneen Fanny Alexandra Danielssonin kanssa. Ehkä appiukko ajatteli vävypojan aikanaan seuraavan hänen omaa urakehitystään. Utterit saivat neljä lasta, joista aikuiseksi eli kolme. Poika Arvid Wolter Ferdinand seurasi isäänsä pappisuralla, toinen poika Walfrid Wolmar toimi opettajana ja tytär Allen Arvida Alexandra perusti Turkuun yksityisen lastentarhan.

Kirkkoherra Danielssonin hauta on Sauvon kirkon pääsisäänkäynnin 
edustalla. Hän teki Sauvossa pitkän pappisuran ja hänen tyttärensä 
avioitui nuoren Utterin kanssa tämän ollessa Sauvossa ensimmäisessä 
papinpaikassaan. Itse otettu.

"Rakas Utteri" Tampereen evankelisen herätyksen isänä

Utterin urapolku siirtyi kuitenkin hyväksi toviksi pois Sauvosta. 1. toukokuuta 1862 Utter siirtyi Kiikan kappalaisen apulaiseksi. Seuraavana vuonna hän oli 20. toukokuuta 1863 Ahlmanin koulun opettajana Pirkkalassa.

Pirkkalan lyhyelle kaudelle sijoittuu myös eräs Utterin pappisuran loistonhetkistä. Siitä myös ilmenee, että Utter on jossain kohtaa elämäänsä solminut siteet kirkon sisällä vaikuttaneeseen evankeliseen herätysliikkeeseen. Se tapahtui viimeistään Kiikassa, jossa evankelisuus oli vahvassa nousussa. Toisaalta hänen vaimonsa veli, Frans Ivar Alfred Gammal, oli viimeistään samoihin aikoihin liittynyt evankelisiin, joten vaikutteet ovat voineet tulla monesta suunnasta.

Kiikan kirkko ei ollut kauaa Utterin toiminnan näyttämönä. Hän 
itse asiassa haki myöhemmin kirkkoherranvirkaa lähitienoolta eli 
Tyrväältä, mutta sinne häntä ei valittu. Kuvan lähde Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Kiikka_church.JPG

Utter oli käynyt koulunsa Tampereella ja hänen työpaikkanaan toiminut koulutalo oli Harjun alueella, vain viisi kilometriä Tampereen keskustasta. Niinpä hän kävi kaupungissa ja näyttää siltä, että hänestä tuli Tampereen evankelisen herätyksen eräs alullepanija ja johtaja.

Maallikkosaarnaaja J. Vesterback kirjoitti helmikuussa 1864 evankelisen liikkeen isälle, tuolloin Kemiön kirkkoherrana toimineelle Fredrik Gabriel Hedbergille kirjeen, joka käsitteli Tamperetta: "Suurimmassa kiireessä täytyi minun tätä teille ilmoittaa, ja samassa saan vielä täältä T-lta sanoa, että täällä on Herran Henki tehnyt vallan ihmeitä. Täällä on saarnattu mies muistit sitä saastaista tekopyhyyden oppia. - - - Ja nyt tuli se rakas Utteri, joka saarnaa niin erinomaisella Jumalan Henken voimalla ja niin yksinkertaisesti, että se oikein suuresti ihmetyttää. Nyt on ilmestynyt paljo kristityitä täällä, ja niin vapaita, että he tunnustavatkin niin rohkeasti Kristusta, jonka tähden he ovat vetäneet päällensä Perkeleen ja koko hänen lahkokuntansa. - - - Ja voi kuinka ihmeellinen Herran johdatus se oli, että Hän lähetti tämän Utterin tänne vapauttamaan niitä vaivaisia orjuuden vankeja." Myöhemmin Vesterbackin julkaistessa Nuorukainen -lehteä julkaistiin siinä myös Utterin kirjeitä.

23. joulukuuta 1863 Utter nimitettiin Merimaskun kappalaiseksi. Toiminta Tampereen seudulla oli siis lyhyt, mutta menestyksekäs, sillä evankelinen liike voimistui ja jatkoi elämäänsä kaupungissa aina nykypäivään asti. Merimaskun toiminnasta en löytänyt tietoa, paitsi että hän haki ilman menestystä Vehmaan toisen kappalaisen virkaa. Mutta Mynämäen kappalainen hänestä tuli 15. huhtikuuta 1868, tosin hän astui virkaan vasta 1. toukokuuta 1869. Sinne evankelisuutta oli tullut jo ennen hänen saapumistaan, mutta hänen aikanaan se alkoi voimistua nopeasti.

Utterin Merimaskun kaudesta ei minulla ole juuri sanottavaa, 
mutta useamman vuoden hän tässäkin kirkossa palveli. 
Kuvan lähde Wikimedia Commons:
 https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Merimasku_church_and_bell_tower_2_AB.jpg

Mynämäen evankelisena paimenena

Tälle Mynämäen evankeliselle herätykselle oli ominaista runsas laulaminen. Kerrotaan työmiesten ottaneen laulukirjat mukaansa päivätyöhön lähtiessään ja veisanneen koko päivällistunnin. Iltaisin kokoonnuttiin tupaan ja laulettiin taas. Liike kasvoi ja Mielismäen sekä Aikkisten tuvat vakiintuivat kokoontumispaikoiksi. 

Utterin esimies, kirkkoherra Gustaf Lönnmark kylläkin moitti saarnoissaan Utterin saarnoja siitä, ettei niissä ollut ensinkään lakia ja kehotti kansaa välttämään "hihhuleita". Siitä huolimatta liike jatkoi leviämistään ja levisi myös Karjalan kappeliin sikäläisten räätäli Vilhelm Kajanderin ja talollinen Vihtori Vuorisen käytyä Utteria jututtamassa. Liike levisi myös Mietoisiin vaikuttaen monessa muussakin lähikunnassa.

Evankelisen liikkeen keskusjärjestö Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys perustettiin vuonna 1873. Siinä oli kutsujäsenyys, ja myös Utter kutsuttiin jäseneksi vuonna 1876. Hän siis nautti luottamusta, mistä kertoo sekin, että kun yhdistys valmisti 1880-luvulla omaa saarnakokoelmaa nimeltä Terveellinen Oppi oli Utter yksi niistä, joita oli pyydetty kirjoittamaan teokseen ja joka kirjoitti erityisen paljon.

Mynämäen massiivisessa kivikirkossa Utter sai olla näkemässä evankelisen 
liikkeen nousua siitä huolimatta, että kirkkoherra häntä omissa saarnoissaan moittikin.
Kuvan lähde Wikimedia Commons: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Myn%C3%A4m%C3%A4en_kirkko2.jpg

Nuorukaisen mentorina ja muutto Tenholaan

Mynämäellä ollessaan Utter tutustui myös v. 1861 Turussa syntyneeseen Wilhelm Kajanderiin. Tämä köyhistä oloista tullut nuorimies oli vaikeuksista huolimatta päässyt opintielle ja viettäessään aikaa Mynämäellä asuneen tätinsä luona tutustui Utterin poikiin ja sitä myöten myös isään. Arvid Utter otti Kajanderin pian suojatikseen ja syntyi läpi elämän kestänyt ystävyys. Kajanderin päästyä opinnoissaan pidemmälle hänestä tuli lukukausien ajaksi Utterin poikien läksyjen kuulustelija, joka asui heidän kanssaan, ja loma-ajat vietettiin pääosin Utterin kappalaistilalla Mynämäen Hemmilässä. Tällä ystävyydellä oli suuri vaikutus Kajanderin opinnoille ja hengelliselle kehitykselle.

Utter valittiin Tenholan kirkkoherraksi 12. maaliskuuta 1879, mutta taaskin meni tovi, 1. toukokuuta 1881 asti, ennen kuin hän astui virkaan. Tuosta ajasta ei minulla ole juuri tietoa. Kuitenkin 1882 edellä mainittu Kajander tuli ylioppilaaksi. Hänellä oli Utterin lisäksi toinen mynämäkeläinen tukija, kruununvouti Springert, jonka ansiosta hän saattoi jatkaa opintojaan yliopistoon. Hän suuntasi lainopilliseen tiedekuntaan, mikä tuotti ilmeisesti tuotti Utterille suurta murhetta, olihan hän toivonut, että hänen suojattinsa olisi lähtenyt pappisuralle.

Tenholan keskiaikaisessa kivikirkossa Utter toimi seurakunnan 
kirkkoherrana. Kiehtova yksityiskohta ottaen huomioon sen, että 
Utterin pappisura alkoi ja päättyi Sauvossa on se, että Tenholan 
kirkon taustalla on ilmeisesti ainakin osin sama tekijäjoukko.
Kuva Wikimedia Commons: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Tenholan_kirkko.jpg

Joululomalla Kajander suuntasi Utterin pappilaan. Nuorimies oli ahdistunut, koko lukukausi tuntui menneen aivan hukkaan. Utter lohdutti häntä ja kohteli muutenkin rakkaudellisesti lausuen sanoja, jotka vaikuttivat Kajanderiin pysyvästi. Epäilykset tehtyä valintaa kohtaan voimistuivat ja kevätlukukauden aikana 1883 Kajander kirjoittautui jumaluusopilliseen tiedekuntaan.

Loma-ajat Kajander vietti edelleen Utterin perheen kanssa pappilassa, joka tosiaan oli nyt Tenholassa. Seillä hän tutustui myös Utterin tyttären Allen Arvida Alexandran opettajattareen, neiti Elin Margaretha Lovisa Welleniukseen. Tästä kohtaamisesta sukeutui vähitellen rakkaus, ja kihlaus tapahtui Tenholan pappilassa 1886. Kajander vihittiin papiksi 1887 ja 1894 hänet oli valittu jo Tuusulan kirkkoherraksi toimittuaan kyseisessä seurakunnassa pappina jo aiemmin. Utter oli siis ollut oikeassa pitäessään pappisuraa suojatilleen sopivana.

Takaisin Sauvoon ja ikäviä oppiriitoja

 Utterista itsestään oli tullut vuonna 1890 Sauvon kirkkoherra. Appiukko Danielsson oli aikaa sitten kuollut, mutta valituksi tulemista saattoi edesauttaa se, että edellinen kirkkoherra oli ollut evankelinen hänkin, nimittäin tässä blogissa jo aiemmin esitelty Hegesippus Hippolytus Hjerpe: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/05/kirkkohistorian-henkilokuvia-hegesippus.html Edelleen jatkuneista kytköksistä evankelisuuteen kertoo osaltaan vuonna 1892 Sauvossa pidetty lähetysjuhla, jossa puhui Utterin lisäksi muun muassa entinen Ambomaan lähetti Pietari Kurvinen, yksi aikansa tunnetuimpia evankelisia julistajia. Kansaa tosin ei ollut Sauvossa paljon koolla huolimatta kauniista ilmasta.

Tällaisena kohosi Sauvon kirkon itäpääty vuonna 1906 
Carl Frankenhaeuserin kuvaamana. Museoviraston Historian 
kuvakokoelma: https://www.finna.fi/Record/museovirasto.BA2D3888D36A02F2BE2D65C072872026

Vielä vanhoilla päivillään Utter joutui olemaan mukana evankelisuutta repineessä kiistassa. Asia on monimutkainen lyhyesti selitettäväksi, mutta kyse oli kiistasta koskien evankelista julistusta. Niin sanotut vapaat maallikot eli maallikkosaarnaajat, jotka eivät olleet työyhteydessä Evankeliumiyhdistykseen julistivat tavalla, joka osan mielestä korosti liiaksi pelastuksen objektiivista puolta jättäen parannussaarnan kokonaan pois. Osan katsottiin opettavan myös niin sanottua lihanpyhyyttä eli synnittömyysoppia. Iso joukko evankelisia pappeja vaati näiden julistajien tuomitsemista yhdistyksen johdon yrittäessä tasapainotella näiden kahden ryhmittymän välillä.

Nämä vapaita maallikkoja kritisoineet lähettivät joulukuun lopussa 1895 Evankeliumiyhdistyksen johtokunnalle laajan kirjelmän, jonka oli allekirjoittanut 55 pappia ja kolme lähetyssaarnaajaa. Yksi näistä papeista oli Utter. Siinä moitittiin yhdistystä siitä, ettei se ollut päättäväisesti tuominnut vapaita maallikoita vaan sen sijaan antanut aihetta epäillä, että se näitä kannattaisi. Väärinkäsitysten välttämiseksi vaadittiin tuolloin jo kuolleen liikkeen perustajaisän Hedbergin vuosia aiemmin kirjoittaman, Jumalan lain hylkäävän julistuksen tuomitsevan protestin julkaisemista sekä yhdistyksen lehdissä että omana vihkonaan. Kirjojen kustantamisessa ja palkattujen saarnaajien valinnassa pitäisi olla varovaisempi ja yliasiamiehen pitäisi julkisesti tuomita väärä opetus.

Kiista kuitenkin kärjistyi ja molemmilla laidoilla olevat hylkäsivät Evankeliumiyhdistyksen ja osa jopa koko evankelisuuden. Utter kuitenkin pysyi yhdistyksen jäsenenä, ja osallistui vuonna 1896 keräykseen evankelisen liikkeen isän Hedbergin hautamuistomerkin kustantamiseksi Kemiöön. Toki hän kuoli melko pian, kuten kohta ilmenee, mutta toisaalta moni oli eronnut jo näiden vuosien välillä. Niinpä Utter näyttää edelleen mieltäneen itsensä osaksi liikkeen päälinjaa kritiikistään huolimatta. On muuten kiinnostavaa, että Utteria itseään oli aikanaan Mynämäellä moitittu siitä, ettei hän olisi saarnannut lainkaan Jumalan lakia, ja nyt hän oli syyttämässä muita samasta. Oliko hänen oma julistustapansa muuttunut vai olivatko nuo syytteet olleet liioiteltuja ei valitettavasti ole tiedossani.

Kuolevaa lohduttamassa

Näinä vuosina Utter joutui seuraamaan murheella myös ystävänsä Kajanderin tilannetta. Tätä jo nuoruudessa vaivannut maksatauti voimistui vuoden 1895 aikana ja vaikka välillä tauti oli kurissa parin vuoden ajan tilanne paheni jälleen, mihin saattoi liittyä myös Kajanderin suuri työmäärä. Kun oheen tuli vielä ensimmäinen sydänkohtaus aavisti Kajander loppunsa pian tulevan. Tähän viittaa sekin, että kuultuaan pienen tyttärensä kuolleen hänen poissa ollessaan lausui kyynelehtivä isä: "Ei hän odottanut isäänsä." Keskustelut vaimon kanssa saivat synkän sisällön: miten lapset kasvatetaan, kun isä olisi poistunut tästä ajasta.

Kajanderin elämään ja hänen koskettaviin viime vaiheisiinsa lienee syytä palata tarkemmin eri kirjoituksessa. Ennen kuolemaansa 5. elokuuta 1898 hän sai kuitenkin ystävältään Utterilta kirjeen, jonka kerrotaan tuottaneen hänelle suurta lohtua päätellen jo siitäkin, että Kajander luki sitä useasti viimeisinä päivinään. Kirjettä on lainattu Kajanderin elämänkuvauksessa, ja koska se antaa ikkunan Utterinkin uskonnäkemykseen lainaan sitä myös tässä. Lisäksi pian ilmenee, että niihin sisältyi tiettyä kohtalokkuutta.

Kirjeessä Utter kertoo ottaneensa "sydämen murheella" vastaan tiedon ystävänsä sairauden tilasta, sillä se vei lopullisesti hukkaan toiveet nähdä hänet vielä entisessä terveydessään. Utter kehotti kuitenkin ottamaan kaiken Jumalan kädestä: "Kuitenkin, kun ajattelen, että se on rakas Herra, joka armosta on sinut kutsunut valtakuntaansa ja on käyttänyt sinua valtakuntansa palvelukseen - että se on hän, joka nytkin on pannut sinut sairasvuoteelle joko sinun koettelemiseksesi taikka puhdistamiseksi, taikka kutsuakseen sinut kotiin ijankaikkiseen lepoon, niin en minä voi sanoa muuta kuin: "kaikki Herran tiet hyvyys ja totuus.""

Wilhelm Kajanderista tuli Utterin suojatti ja läheinen ystävä.
Utter lohdutti häntä kirjeellään kuoleman lähestyessä aavistamatta, 
että hän samalla valmistautui omaan pikaiseen kuolemaansa. 
Kotimatkalla 1902.

Utter käsitteli myös sitä ristiriitaa, mikä ihmisten mielissä nousee nuoremman kuollessa ennen vanhempaa, mitkä lienevät olleet hänen omiakin kysymyksiään: "Lyhytnäköisyydessämme ajattelemme usein, että sellaisten raihnaisten vanhusten kuin minun ja monen muun olisi vuoro erota täältä ja miesten, jotka ovat vielä nuoruutensa kukassa, pitäisi saada vielä toimia täällä. Mutta meidän ajatuksemme eivät ole Herran ajatukset eivätkä meidän tiemme hänen tiensä.

Ei Herra meitä tarvitse, vaikka hän suuresta armostaan tahtoo käyttää meitä jonkun ajan, lyhemmän tai pitemmän, täällä hänen avullansa työskennelläksemme niinkauvan kuin päivä on, ja kootaksemme vieraita karitsan häihin."

Utter lohdutti ystäväänsä vielä seuraavin, väkevin sanoin: "Rakas veli! Ajattele kuinka onnelliset me olemme kaikkien surujen ja vaihtelevien tunteittenkin ohella, kun meillä on Herran oma sana ja lupaukset ja otamme sen sanan vastaan, joka todistaa, että me Jeesuksen veren kautta olemme puhtaat, vanhurskaat ja autuaat ihmiset, mieluisat ja rakkaat Isän silmissä, vieläpä hänen omat rakkaat lapsensa, jotka hän kasteessa on uudesti synnyttänyt. Meidän ei pidä kuitenkaan koskaan luottaa kokemuksiimme, joita olemme kohdanneet, vaan joka päivä tarttua samaan armoon, samaan Jeesukseen, sillä hän sanoo: "pysykää minussa ja minä teissä", ja taas: "Minä olen elämän leipä, kuka ikänä tulee minun tyköni ei hänen pidä isooman ja jokainen, joka minuun uskoo, ei hän koskaan janoo." Minun sydämellinen toivoni olisi, jos Jumala suo, että sinä vielä tulisit terveeksi, mutta jollei se ole Herran tahto, niin en minä tiedä korkeampaa toivomusta kuin tämä: olkoon Herra Jesus sinun kaikkesi täällä ja ijankaikkisesti siellä."

Yllättävä kuolema

Kajanderin hautajaiset olivat 10. elokuuta Tuusulassa. En tiedä, oliko Utter hautajaisissa, ainakin hautaan siunaamisen suoritti evankelisen liikkeen johtohahmo, tuolloin Tyrvään kirkkoherra Johannes Bäck. Mahtoikohan Utter tietää, että selvittäessään ystävälleen ajatuksiaan kuolemasta ja kunkin lähtöhetken arvaamattomuudesta hän samalla prosessoi omaa lähtöään. Ainakin hänen omaisilleen Utterin lähtö tuli yllätyksenä, kun hän kuoli 20. lokakuuta 1898 iltapäivällä puoli kuuden aikaan äkilliseen sydänhalvaukseen. Hän oli tuolloin 63-vuotias. Vanha oli seurannut nuorempaa.

Utterin kuolinilmoitus, joka julkaistiin Uusi Suometar -lehdessä 
nro247/1898, 25.10.1898.

Kuten todettua ei Utter ollut eronnut Evankeliumiyhdistyksestä huolimatta osallistumisestaan sen kritiikkiin. Sanansaattaja -lehdessä julkaistussa yhdistyksen vuosikertomuksessa Utter mainitaankin vuoden aikana kuolleiden maininnan arvoisten jäsenten joukossa, joita oli useita. Ensimmäiseksi mainitaan kuitenkin Kajander, jonka kerrotaan olevan tunnettu innokkaana evankeliumin saarnaajana. Utterista ei ole erityistä mainintaa. Hänestä ei myöskään julkaistu erityistä muistokirjoitusta liikkeen julkaisuissa, tosin hänet mainitaan monessa kohtaa Kajanderin muistokirjoituksessa. En tiedä, kertooko tämä viileistä väleistä, sillä muistokirjoitus ei ollut mikään itsestäänselvyys.

Hautajaiset pidettiin Sauvossa 28. lokakuuta 1898. Sauvon suuri kirkko oli reunojaan myöten täynnä kansaa, niin pieniä kuin suuriakin. Suurin joukoin oli lähdetty saattamaan kirkkoherraa. Ruumissaarnan piti Karunan kappalainen Anton Sederström, minkä jälkeen pastori Väinö von Creutlein toimitti ruumiin siunauksen lausuen ensin liikuttuneena kaipauksen sanoja omasta ja seurakunnan puolesta. Mukana toimituksessa oli myös Paimion rovasti Axel von Creutlein. Musiikista vastasi muutaman seurakuntalaisen avustamana kanttori Ljungqvist.

Utterin komea hautamuistomerkki kohoaa Sauvon kirkon 
pohjoispuolella. Samaan hautaan on laskettu myös hänen 
vaimonsa. Jalustassa ovat Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumin 
5. luvun 24:stä jakeesta. Itse otettu.

Haudan täyttämisen jälkeen Utterin lapset lausuivat jäähyväisensä, jonka jälkeen lasketut seppeleet antoivat oman todisteensa siitä, että Utter oli jäänyt monien mieleen. Kolmen omaisten, yhden seurakuntalaisten, yhden Sauvon kansakoulun ja yhden ystävien seppeleen lisäksi tuli seppele myös Mynämäeltä, jossa Utter oli ollut pappina viimeksi noin 20 vuotta sitten. Niinpä vaikuttavat olleen osuvia ne sanat, jotka eräässä muistokirjoituksessa todettiin: "hiljainen ja vaatimaton, mutta uskollinen seurakunnan paimen oli provasti Utter, rakastettu kaikkialla missä hän papinvirkaa hoiti." Viimeiseksi soitti torvisoittokunta virren.

Leskellä ja naimattomalla Ellen-tyttärellä oli ilmeisesti toimeentulovaikeuksia, sillä he joutuivat anomaan ylimääräisiä armovuosia itselleen. Utterin kuoleman jälkimaininkeja elettiin Sauvossa vielä huhtikuussa 1901, kun Sauvon pappilalla järjestettiin hänen kuolinpesänsä huutokauppa. Siinä myytiin muun muassa hevosia, lehmiä, sonni, lampaita, erilaisia työvälineitä sekä 6 pappilan mailla olevaa 'ylimääräistä' rakennusta muualle siirrettäviksi. Mikäli kauppaa tehtiin lesken hyväksi ei hän siitä kauaa ehtinyt hyötyä, sillä Fanny Alexandra Utter, omaa sukua Danielsson, kuoli 26. heinäkuuta 1901,  70 vuoden iässä. Hänet haudattiin miehensä viereen Sauvon multiin.

Unohdettu Utter

Kuten edellä mainitsin ei Utteria käsittääkseni enää juuri muisteta. Tampereella hänen vaikutuksensa oli ratkaisevuudestaan huolimatta lyhyt eikä siksi ole jättänyt tietääkseni pysyvää muistoa edes paikalliseen evankeliseen yhteisöön. On jopa niin, ettei evankelinenkaan tutkimus ole aina tajunnut juuri hänen olevan tuo "rakas Utteri".

Luultavasti Utterin asettuminen liikkeen oppositioon heikensi hänen jälkimainettaan, ja kun hän kuitenkin pysyi evankelisena liittymättä mihinkään muuhun ei hän jäänyt historiaan siitäkään. Sauvossa evankelisuus puolestaan hiipui Utterin jälkeen, minkä vuoksi hän ei sielläkään ole jäänyt erityisiin muistoihin.

Tästä huolimatta ja juuri siksi halusin nostaa Utterin esille. Ensinnäkin muistutukseksi siitä, että suurten nimien lisäksi on lukematon joukko heitä, jotka eivät jää yleiseen tietoisuuteen, mutta jotka ovat saattaneet olla ainakin paikallisesti aivan ratkaisevassa roolissa, kuten Utter Tampereella ja Mynämäellä. Utterin osuus evankelisen liikkeen kriisissä 1890-luvulla kertoo ainakin minulle siitä, miten vaikea asema on hengellisen liikkeen kiistoissa ja jakaantumisissa niillä, jotka eivät ole jyrkästi mitään puolta. Voin erehtyä, mutta oletan näin olleen Utterin kohdalla, sillä hän ei eronnut Evankeliumiyhdistyksestä, vaikka oli kritisoinut sitä voimakkaasti.

Samalla halusin täydentää palasen verran Sauvon hautuumaan henkilöhistoriaa. Sen keskellä seisovassa kirkossa hän tahtoi olla ensi sijassa evankeliumin julistaja, ja sitä kertovat myös hänen hautakivessään olevat Jeesuksen sanat: "joka kuulee minun sanani ja uskoo sen, joka minun lähetti, hänellä on ijankaikkinen elämä". (Joh. 5:24) Tuon iankaikkisen elämän sanoma sai aikaan sen, mitä tapahtui Tampereella ja Mynämäellä, sen toivoa hän julisti Kajanderille ja siinä toivossa hän itsekin kuoli.

Lähteet:

Autio, Veli-Matti: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899: Arvid Utter. Verkkojulkaisu: https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/henkilo.php?id=17774 Luettu 27.7.2022.

Borg, Nathanaël: Wilhelm Kajander. Kotimatkalla 1902. Verkkoversio: digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1009766?page=99

Hippakuntain sanomia. Koti ja koulu: Sanomia lasten kasvattajille nro 6/1866, 17.2.1866. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/921423?page=1

Kertomus Suomen Lutherilaisen Ewankeliumi-Yhdistyksen waikutuksesta wuoden 1898 kuluessa, annettu sen wuosikokoukseen heinäkuun 5 p:nä 1899. Sanansaattaja nro 20/1899, 16.10.1899. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/827437?page=5

Kortekangas, Paavo: Kirkko ja uskonnollinen elämä teollistuvassa yhteiskunnassa. Tutkimus Tampereesta 1855-1905. (1965)

Koskenniemi, Lauri: Suomen evankelinen liike 1870-1895 (1967).

Koskenniemi, Lauri: Suomen evankelinen liike 1896-1916 (1984).

Kujanen, Hannu: Sauvon historia II (1996).

Kuollut. Aamulehti nro 244/1898, 21.10.1898. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/507293?page=3

Lundén Cronström, Ingegerd: Släktbok. Ny Följd. (1952). Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2096955?page=101

Prowasti Arwid Utter. Sanomia Turusta nro 245/1898, 22.10.1898. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/691476?page=2

Sauwon uutisia. Aura Maaseutupainos nro 85/1892, 21.10.1892. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/721655?page=3

Takala, Lauri: Suomen evankelisen liikkeen historia III. 1852-1873. (1948).

Tili. Sanansaattaja nro 21/1896, 2.11.1896. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/827367?page=16

T.k. 26 p:nä kuoli. Turun Lehti nro 89/1901, 30.7.1901. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1051165?page=3

Tuorstaina, perjantaina ja lauwantaina. Turun Lehti nro 43/1901, 11.4.1901. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1050934?page=4

Utter, Arvid. Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017 (viitattu 27.7.2022). Linkki julkaisuun: https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/3114

A.W.U.: Frans Ivar Alfred Gammal. Kotimatkalla -vuosikirjasta 1924. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/992287?page=43

Ylimääräisiä armowuosia. Uusi Aura nro 157/1899, 11.7.1899. Verkkoversio: digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/743918?page=1

Wiimeiseen lepoonsa. Uusi Aura nro 253/1898, 1.11.1898. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/743608?page=2

Taiteilija-juhannus Sauvossa vuonna 1871

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Näin keskikesän juhlan kunniaksi ja ratoksi pieni juhannuskertomus Sauvosta vuodelta 1871, joka toki sopii muulloinkin luettavaksi. Se tuo kiehtovia väläyksiä tuon ajan juhannuksenviettoon sekä kuvauksen siitä, miten joukko taiteilijoita näki maalaispitäjän ikivanhan kirkon sekä tavat.

Taiteilijakiertue saapuu Sauvoon

Juhannuksen tienoilla vuonna 1871 saapui Sauvon Kirkonkylään mielenkiintoinen joukko. Kyseessä oli Suomen Muinaismuistoyhdistyksen lähettämä taiteilijaretkikunta, jonka tehtävänä oli dokumentoida Varsinais-Suomen ja Ahvenanmaan historiallisia taideaarteita, varsinkin alueen kirkoissa. Joukkoon kuulunut Emil Nervander (1840-1914) kirjoitti retkestä Hufvudstadsbladetissa julkaistavia matkakirjeitä, joihin tämäkin kirjoitus perustuu. Muista jäsenistä tunnetuin on varmasti myöhemmin taiteilijana mainetta niittänyt Albert Edelfelt (1854-1905), joka oli retken alkaessa vasta 16-vuotias.

Juhannuksenvieton kertoja Emil Nervander (1840-1914) 
hieman tässä kuvattuja tapauksia vanhempana. Hän oli 
retken aikaan noin 31-vuotias. Kuva Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Emil_Nervander.jpg

Seurueen matka oli juhannuksen aikoihin aivan alkutekijöissään, sillä he olivat lähteneet Helsingistä 16. kesäkuuta ja olivat ennen Sauvoa kiertäneet vasta ympäri Kemiönsaarta. Hieman epäselvää on milloin he tarkalleen saapuivat Sauvoon, sillä Edelfelt jäi hetkeksi Kemiön kirkkoon jatkamaan dokumentointia 21. kesäkuuta kun muut ilmeisesti jatkoivat jo kohti Sauvoa. Joka tapauksessa torstaina 22. kesäkuuta koko joukko oli ilmeisesti Sauvossa.

Albert Edelfeltin (1854-1905) omakuva vuodelta 
1874. Kolme vuotta aiemmin hän vietti juhannusta 
Sauvossa. Kuva Wikimedia Commons: 
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Edelfelt.jpg

Siellä he saivat kuulla, että paikkakunnalla oli ennen heitä vieraillut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettämä tutkija peräti parin viikon ajan ja valokuvannut ahkerasti kirkkoa. Niinpä retkikunta päätti keskittyä dokumentoimaan sellaisia taidemuistoja, jotka eivät soveltuneet valokuvattaviksi. He ikuistivatkin monta arvokasta yksityiskohtaa laatien esimerkiksi upean piirustuksen kirkon eteläsisäänkäynnistä, jota en valitettavasti pysty tähän tekstiin liittämään, sekä kirkon kuori-ikkunasta, jossa oli yhä keskiaikaisten lasimaalausten jäänteitä, jotka eivät varmasti olisi erottuneet mustavalkokuvassa.

Kirkon lumoissa ja kiireessä

Nervander kuvaili kirkkoa tavalla, missä kuvastuu sekä ihailu että arvostelu:

"Tuskin uskoo olevansa meidän päiviemme luterilaisessa saarnatilassa, kun astuu sisälle kirkkoon. Kaikkialla näkee vanhojen aikojen muistoja, joka pilarissa riippuu vaakunakilpiä - kuoriseinä on sellaisia aivan täynnä - penkkien piiloissa näkee kypäriä ja haarniskoita, kirkon opettajat ja profeetat katsovat lehterinkaiteesta alas kirkkoon, ja mitä kauneimmat piispantuolit ja niin sanotut kuoripenkit siirtävät ihmisen aikaan, jolloin myös tässä kirkossa korotettiin ylistyslauluja taivaan kuningattarelle, ja jolloin suitsutusastiat lähettivät pilvenhaituvia kohti kattoon maalattuja totisia enkeleitä ja kirkkoisiä. Mutta kirjava saarnatuoli ja rumat, joka paikkaan pannut penkit muistuttavat meitä kuitenkin hyvissä ajoin siitä, missä olemme."

Tämä piirros Sauvon kirkon kuori-ikkunasta sekä siinä olleiden 
lasimaalausten jäänteistä on osa retkikunnan satoa. Kuvan 
maalauksista ovat nykyään museon kokoelmissa kaikki lukuun 
ottamatta värikästä ruusuketta keskellä. Museoviraston 
Historian kuvakokoelma: 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.5BD93F28C7B25953215EF60484917EFE

Kovin tylyn arvion siis antoi Nervander saarnatuolista. Se oli peräisin vuodelta 1651 ja maalattu uudelleen vuonna 1860, mikä saattoi selittää kirjavaa vaikutelmaa. Syytä penkkien tuomitsemiseen rumaksi en tiedä, mutta erikoislaatuiset Sauvon kirkon 1600-luvulta olevat penkit kylläkin ovat, osassa etuosan penkkejä kun on mahdollista vaihtaa istumasuuntaa kohti keskellä kirkkoa olevaa saarnatuolia. Seurueemme puurtaessa piirustustensa ääressä he saivat kerrassaan yllättävää seuraa:

"Käynnistämme kirkossa haluan kertoa lajissaan erikoisen sattumuksen. Työskennellessämme kukin tahollamme hiljaisessa kirkossa herätti huomiomme syvä ja vahva naisen ääni, joka lausui juhlallisesti rukouksia. Katsoimme ympärillemme ja havaitsimme nuoren naisen, joka alttaripöydällä seisten ja käsi ja katse kohotettuina ylös, jatkoi kovalla äänellä raamatunlauseiden esittämistä. Äkkiä hän hyppäsi alas, käveli rauhallisin, lujin askelin saarnatuoliin, josta hän puhui kuin äsken. Hän oli onneton, mielenvikainen tyttö, joka oli livahtanut kirkkoon perässämme. Muutoin hän oli hiljainen ja rauhallinen alkaen pian hänkin piirtää vanhoja kuvia, kuten näki meidän tekevän."

Tytön henkilöllisyys jää arvoitukseksi, samoin kuin se, oliko hänen mielenvikaisuutensa tieto vai ryhmän jäsenten arvaus. Seurueen jäsenet eivät juuri tehneet tuttavuutta paikallisten kanssa, sillä heillä oli hoppu päästä juhannuksenviettoon Paraisille, missä seurueeseen piti liittyä uusia jäseniä. Niinpä he aikoivat työskennellä ahkerasti saadakseen pian sekä Sauvon kirkon että sen kappelikirkon Karunan hoidettua pois työlistalta.

Sauvon kirkko K. E. Ståhlbergin kuvaamana vuonna 1898.
Suurin piirtein tällaiselta se kai näytti retkikunnankin vieraillessa, 
tosin puusto oli varmasti matalampaa. Museoviraston Historian 
kuvakokoelma: 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.F55467C8D45E9227CCD4312626FB88B0

Sekaannus ajanlaskussa

Niinpä 24. kesäkuuta oltiin iltaa myöten työn touhussa kirkon kuorin kattomaalauksia piirtäen. Kellon lähestyessä yhdeksää eräs joukosta lähti ulos tupakoimaan ja huomasi ihmetyksekseen, että sauvolaiset tulivat sankoin joukoin koristamaan omaistensa hautoja. Pian toinen seurueen jäsenistä tuli myös sisään ja kertoi ihmeissään, että sauvolaiset nähtävästi jo päivää ennen juhannusaattoa koristivat pihansa ja kuistinsa tuorein koivuin. Tämä innoitti seurueen entistä ahkerampaan työhön, jotta he pääsisivät viettämään juhannusta muualla kuin heidän mielestään liian totisessa ja juhlallisessa Sauvossa.

Silloin miehet kuulivat kirkonkellojen kauniin, juhlallisen äänen, joka julisti juhannuksen koittamista. Se paljasti heille saman tien heidän suuren erehdyksensä: he olivat menneet sekaisin päivistä, ja edessä oli nyt juhannus Sauvossa. Pian he toipuivat pettymyksestään ja päättivät, että he juhlivat juhannusta juuri siten kuin halusivat. Piirustukset jätettiin kirkonpenkeille odottamaan ja suorittiin vauhdilla kesäyöhön, joka auttoi virittymään juhannustunnelmaan:

"Kirkkotarhaan tultuamme nautimme lauhkeasta kesäilmasta, joka tuulahti meitä vastaan. Taivas, joka päivällä oli ollut hiukan pilvien peittämä, oli kirkastunut, mutta aurinko oli jo laskenut. Hautakummuilla oli mitä kauneimpia valkoisia narsisseja ja kieloja palmikoituina vaaleanharmaista lehdistä tehtyihin seppeleisiin. Jokainen tupa oli koristettu vihreällä, ja tuntui sitä paitsi kuin koko luonto olisi aavistanut hiljaisen, rauhallisen kesäillan merkityksen."

Tämä Carl Frankenhaeuser kuva Sauvon kirkon itäpäädystä 
vuoden 1906 heinäkuulta näyttää, että kirkkomaa on ollut 
varsin rehottava entisinä aikoina. Ehkä se oli tässä asussa 
myös retkikunnan vierailun aikana, tosin haudat koristeltuina.
Museoviraston Historian kuvakokoelma: 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.BA2D3888D36A02F2BE2D65C072872026

Seurue asettui kirkon eteläpuolella olevalle korkealle kalliolle, joko Haarakalliolle tai Kallenmäelle. Mukanaan heillä oli muutama pullo punssia, jotka oli hankittu usean epäonnistuneen yrityksen jälkeen. Herrat kohottivat maljoja juhannukselle ja kunkin kotiseuduille sekä lausuivat Runebergin nuoruuskauden runoja, jotka kuvailivat kauniisti juhannusta.

Tansseja järjestämässä

Siellä täällä erottui kokko valaisemassa kesäyötä sekä kajahteli riemulaukauksia. Sen sijaan laulua tai musiikkia ei kuulunut, ei näkynyt tanssia eikä juhannussalkoja. Miehet olivat kuitenkin päättäneet tanssia ja lähtivät siksi liikkeelle. Kalliolta tullessaan he tapasivat joukon väkeä, joka oli tulossa kohti Kirkonkylää läheiseltä sillalta, jonka luona oli sytytetty juhannuskokko. Kyseessä oli kaiketi Sauvonjoen ylittävä silta Sillankorvan kylän kohdalla.

Paikalliset kulkivat tiheänä, tummana juhlallisena joukkona jonkun laulavan hiljaisella äänellä taiteilijoiden mielestä surullista laulua. Retkikunnan jutustelu sai ainakin osan innostumaan tanssista, mutta kylällä ei kuulemma sopinut tanssia. Alettiin etsiä pelimannia, joka löytyi, muttei omistanut viulua. Kyseltiin lisää, jolloin eräs pitäjän parempaan väkeen kuulunut ilmoitti, että omistaa viulun, jota ei ole käytetty kuuteen vuoteen ja josta puuttui kvinttikieli. Pelimanni kyseli vielä hartsia, jota ei löytynyt, mutta sitten päätettiin tulla toimeen sillä mitä oli.

Kylän ulkopuolelta löydettiin sopiva avoin paikka tansseille, jossa "alkoivat nuoret piankin musiikin soinnukkaiden sävelien mukaan tanssia soreasti ja sievästi". Aika kului, kello tuli yhden ja jopa kahden, ja ainakin Nervanderin arvelun mukaan nämä ennalta suunnittelemattomat juhannustanssit tulisivat jättämään seudulle pitkäaikaisen muiston. Taiteilijat saatettiin majapaikkaansa pitkänä saattueena aina eteiseen saakka, minkä jälkeen kansaa viipyi pitkään ulkosalla laulamassa "haikeita, surullisia lauluja", kuten Nervander kirjoittaa. Selvästikään hänen ja sauvolaisten musiikkimaku eivät kohdanneet.

Seuraavana päivänä eli juhannuspäivänä matka sitten jatkui Karunan kirkon kautta kohti Paraisten Kuitiaa, mutta siitä ehkä tarinaa toisella kertaa.

Lähde:

Nervander, Emil: Kesämatkoja Suomessa, Ahvenanmaalla ja Turun seudulla. (Markus Hiekkasen käännös teoksesta Sommarresor i Finland: på Åland och i Åbo-trakten v. 1872). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009.