perjantai 15. tammikuuta 2021

Porin kirkon ihmepelastuminen tulelta 1801 ja sen rukousvartijat

 Entisinä aikoina ovat tulipalot olleet Suomenkin kaupunkien alituisena vaarana. Historiassamme tunnetuin on Turun palo vuonna 1827, mutta monet muutkin kaupungit ja kylät ovat joutuneet lieskojen saaliiksi. Roihun niellessä hohtavaan kitaansa kaiken tielle osuneen on jonkunkin rakennuksen pelastuminen ollut suuri ilon aihe. Siksi Porin palossa 1801 kirkon ihmeenomainen säästyminen liekeiltä jäi pysyvästi aikakirjoihin siitä huolimatta, että vastaavaa onnea ei sille enää vuoden 1852 palossa suotu. Näistä kahdesta palosta ajattelin nyt lyhyesti kertoa.

Tuntemattoman tekijän maalaus Porin palosta vuonna 
1852. Wikimedia Commons.

Ensimmäinen tulipalo ja kirkon rukousvartio

1800-luvun alkuun tultaessa Porin kaupunki oli kasvanut nopeasti ja siitä oli tullut varakas satamakaupunki, josta vietiin runsaasti puutavaraa sekä tervaa. Tähän suotuisaan kehitykseen 10. kesäkuuta 1801 valloilleen päässyt tulipalo antoi ankaran iskun. Kaupunki tuhoutui lähes kokonaan, sillä 272 rakennusta paloi ja yli 2000 ihmistä jäi kodittomaksi. Porissa asui vuonna 1800 yhteensä 2586 henkeä, eli tuho suhteessa kaupungin kokoon oli valtava. Kuolonuhreja oli kuitenkin vain yksi, nuori poika.

Porin kartta vuodelta 1799. Tällainen kaupunki oli 
pari vuotta ennen paloa. Wikimedia Commons.

Liekit uhkasivat myös kaupungin kirkkoa. Sen suojelutyössä käytettiin sammutuskaluston lisäksi myös toista, yliluonnollista keinoa. Muiden kauhuksi  kaupungissa tunnettu maallikkosaarnaaja ja näkyjen näkijä Anna Lagerblad (tunnetaan myös sukunimellä Haapakoski) (1747-1811) marssi kirkkoon ja asettui sen alttarin eteen rukoilemaan varjelusta kirkolle. Huolimatta siitä, että tuli riehui jo kirkon ympärilläkin hän kieltäytyi nousemasta, vaan jatkoi innokasta rukoustaan.

 Erään kertoman mukaan hän ei olisi joutunut rukoilemaan aivan yksin, vaan hänen vierellään oli kirkolle varjelusta anomassa myös räätäli Iisak Lemberg, maallikkosaarnaaja hänkin. Molemmat olivat vuonna 1799 kuolleen porilaisen herätysliikevaikuttajan Juliana Söderborgin, jonka esittelin edellisessä kirjoituksessani ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2021/01/kuninkaan-edessa-rukoillut-porin.html ), ystäviä. Kirkko säästyi tulelta, vaikka rakennukset sen ympärillä tuhoutuivat. Tapaus oli omiaan lisäämään Annan jo ennestäänkin melko suurta mainetta, sillä kansa näki kirkon pelastumisen hänen ansiokseen. Annasta olisi paljonkin kirjoittamista, mutta tässä kirjoituksessa rajoitumme kertomaan tuosta rukousvartiosta. Ehkä toiste enemmän.

Johan Knutsonin piirros Porin kirkosta 1840-luvulta. 
Kirkko oli rakennettu vuonna 1701. Wikimedia Commons.

Liekkimeren paluu ja uusi rukousyritys

Kaupungille palo oli luonnollisesti kova isku, ja jälleenrakennus vei aikaa. Suomen sota vuosina 1808-1809 hidasti muutenkin hidasta jälleenrakennusta, ja vuonna 1809 Porin tontit olivat vieläkin tuhkan peitossa. Meni parikymmentä vuotta, ennen kuin Porin talous toipui. Vähitellen ulkomaankauppa pääsi jälleen vauhtiin ja purjelaivanvarustus kiihtyi. 1840-luvulla kaupungissa alkoi oikea kulta-aika. Saksan Lyypekkiin suunnannut puutavaran vienti kasvoi siinä määrin, että tuli tarvetta lisälaivoille ja Reposaareen perustettiin uusi veistämö. Porista tuli Suomen johtava laivanvarustajakaupunki, ja sahatavaraa kulki Välimerelle asti.

Porin karttta vuodelta 1852, juuri ennen tuhoa. 
Wikimedia Commons.

Reipasta tahtia kehittyvälle kaupungille 22. toukokuuta 1852 olikin kuin raju isku palleaan, pahempikin. Kaupunkia kohtasi jälleen tulipalo, joka hävitti lähes koko kaupungin. Kaupungissa oli rakennettuja tontteja yhteensä 392, ja niistä valkea tuhosi 295. Seuraavana vuonna syttynyt Krimin sota ja sen heijastuminen Itämerelle Oolannin sotana vaikeutti jälleenrakennusta, kun englantilaiset sotalaivat pelottelivat porilaisia Pihlavanlahdella. Sota myös näivetti ulkomaankaupan ja merenkulun. Osa kotinsa menettäneistä asuikin vuosikymmeniä maakuopissa, 'kuoppakaupungissa'.

Kaupungin jälleenrakennuksen yhteydessä kaupungin 
asemakaavaa väljennettiin huomattavasti uusien 
vastaavien onnettomuuksien välttämiseksi.
Wikimedia Commons.

Tälläkin kertaa Porin kirkossa oli palon aikana rukoilija, nimittäin Juliana Fagerlund, kirkon vahtimestarin Juhana Fagerlundin vaimo. Kesken rukouksen hänelle tultiin ilmoittamaan, että hänen omakin kotinsa oli syttynyt tuleen, jolloin Juliana riensi pelastamaan pienen lapsensa. Kirkko paloi, mutta Juliana ei palanut ainakaan mukana. Hänen kerrotaan surreen enemmän sitä, että Herran huone paloi kuin oman asuntonsa tuhoa.

Kaupungin toipumista ja rukoilijan jälkivaiheita

Vähitellen kaupunki nousi jaloilleen, ja 1864 vihittiin käyttöön nykyinen Keski-Porin kirkko. Ilmeisesti Juhana Fagerlund toimi tämänkin kirkon vahtimestarina. Ainakin vuonna 1893 Satakunta -lehdessä mainitaan, että entisen kirkonvahtimestarin, Juho Fagerlund -vainajan leski Juliana Fagerlundin pyyntö saada vielä kyseisen vuoden ajan saada hänen miehelleen myönnettyä eläkettä ei hyväksytty. Fagerlundien mainitaan pitäneen rukoilevaisseuroja kodissaan ja Juliana innostui toisinaan seuroissa hyppimään innosta muiden samoin toimivien mukana, mutta katui jälkikäteen osallistumista sellaisiin hurmoksellisiin purkauksiin. Juliana itse kuoli kello seitsemältä ennen puoltapäivää 3. heinäkuuta 1903, 79 vuoden, 5 kuukauden ja 27 päivän iässä pitkällisen sairauden jälkeen. Kuolemasta ilmoitettaessa ei mainittu mitään hänen yrityksestään toistaa vuoden 1801 ihme, ja 1905 Porin seudun herännäisyydestä kirjoittanut J.W. Wallin kirjoittaa vuoden 1852 kirkkopalosta kansan sanoneen, että silloin olisi tarvittu "toinen Anna L. siellä rukoilemassa."

Keski-Porin kirkko, palaneen kirkon seuraaja, vihittiin 
käyttöön 1864 ja palvelee edelleen. Wikimedia Commons.

Eikö Juliana Fagerlundin rukousyritystä muistettu vai eikö sitä huomioitu, se kun ei näyttänyt johtaneen tuloksiin? Toisaalta, mikä on laskettava tulokseksi? Jotkut lähteet sanovat Porissa syntyneen hengellistä herätystä tulipalon jälkiseurauksena. Lisäksi Fagerlund ei jättänyt 'vartiopaikkaansa' oman vaan lapsensa turvallisuuden vuoksi. Tämänkin voi lukija halutessaan tulkita johdatukseksi, jonka seurauksena hän ei palanut kirkon mukana. Joka tapauksessa, kerrottuani kuuluisamman vuoden 1801 rukoilijan tarinan halusin nyt välittää eteenpäin myös kertomuksen vuoden 1852 rukoilijasta.

Juliana Fagerlundin kuolinilmoitus. 
Satakunta nro 74/1903.

Lähteet:

1809-1856 | Laivanvarustajien aika. Satakunnan museo, Pori. Luettu 15.1.2021. https://www.pori.fi/satakunnan-museo/nayttelyt/verkkonayttelyt/teollisuustyon-jaljilla/1809-1856-laivanvarustajien-aika

Aikakausi pähkinänkuoressa (1765-1809). Satakunnan museo, Pori. Luettu 15.1.2021. https://www.pori.fi/satakunnan-museo/nayttelyt/verkkonayttelyt/teollisuustyon-jaljilla/1765-1809-kaupankaynti-vapautuu-8

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä.1976.

Yrjö Hormia: Rukoilevaisen kansan hengellisiä äitejä. 1956.

Kirkonkokouksesta. Satakunta -lehdessä nro 68/1893. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/549589?page=2

Kuolleita. Satakunta -lehdessä nro 74/1903. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1050289?page=1

Porin historiikki. Porin kaupunki. Luettu 15.1.2021. https://www.pori.fi/sites/default/files/atoms/files/historiikki.pdf

Porin palo. Agricolaverkko. Luettu 15.1.2021. https://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/historiakone/vuosi.php?sivu=35

Porissa. Satakunta -lehdessä nro 75/1903. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1050290?page=1

Jouko Ruohomäki: Karismaattisuuden kutsu. Karismaattisen kristillisyyden historiallinen kehitys helluntailiikkeeksi.2009.

keskiviikko 13. tammikuuta 2021

Kuninkaan edessä rukoillut Porin supertähti Juliana Söderborg

 JULIANA SÖDERBORG (1745-1799)

Suomalaisten herätysliikkeiden historialle ovat ominaista yllättävät johtohahmot ja merkkihenkilöt. Toisinaan johtajana ja kokoavana hahmona on voinut toimia paikallinen pastori, mutta hyvin usein nämä johtohenkilöt ovat nousseet mitä erilaisimmista taustoista. Tällä kertaa nostamme esiin satakuntalaisen porvarintyttären joka 25-vuotiaana aloitti toiminnan, joka ei oikeastaan synnyttänyt uutta liikettä, mutta voimisti olemassa olevaa liikehdintää ja lujitti sen keskinäistä yhteyttä saavuttaen monella tapaa legendaarisen maineen. Tällä kertaa siis esittelyssä porilainen kuuluisuus, joka veti väkeä koolle kuin Yö konsanaan, eli Juliana Söderborg.

Nuoresta asti kansankokoajaksi

Juliana Söderborg, omaa sukua Malmberg, syntyi 27. maaliskuuta 1745 Porissa porilaisen porvarin Gustaf Malmbergin ja tämän vaimon Anna Matintyttären tyttäreksi.  Vanhempien mainitaan olleen hartaita kristittyjä, ja heiltä luultavasti Juliana oppikin uskonoppinsa perusteet. Jo nuoruudessa Julianalta löytyi intoa kristillisen sanoman levittämiseen. Varhaisin tieto hänen astumisestaan hengelliselle näyttämölle on vuodelta 1770, jolloin hän 25-vuotiaana alkoi pitää julkisia rukoushetkiä vanhempiensa kodissa. Mikä sai hänet ryhtymään tähän juuri silloin ja miksi hän koki kutsumuksekseen juuri tällaisen toiminnan jää historian hämäriin.

Porin kaupungin kartta Julianan kuolinvuodelta 1799. 
Tässä kaupungissa hän teki pääosin elämäntyönsä, 
vaikka halu Jumalan sanan jakamiseen vei häntä 
usein myös kaupungin ulkopuolelle. Wikimedia 
Commons.

Elettiin hengellisesti vilkasta aikaa, ja 1770-luku tulisi muodostumaan erilaisten pietististen kansanherätysten ajaksi ympäri maan. Vielä saman vuoden lopulla tulisi Merikarvialla asuva Anna Rogel (1751-1784) alkamaan oman horrossaarnaajan 'uransa', ja vaikka Julianan seurat alkoivatkin aiemmin on Rogelin toiminta varmasti antanut alettuaan myös Julianan toiminnalle lisää vettä myllyyn, varsinkin kun näiden kahden naisen välille syntyi ystävyyssuhde. Väkeä alkoikin tulla Poriin sankoin joukoin, eikä joskus satoihin noussut lauma mahtunut taloon sisälle, vaan osa oli pihalla sekä viereisellä kadulla. Väkeä tuli laajalta alueelta, ja vuoden 1774 helluntaina heitä kerrotaan olleen sadoittain aina Tyrväältä, Huittisista, Loimaalta, Eurajoelta, Raumalta ja Uudestakaupungista asti.  Tästä kokoontumisesta oli kuitenkin seurauksensa.

Kirkkoherran ja pormestarin silmätikuksi

Kuten myöhemmin tarkemmin kuvataan, ei Juliana noudattanut rukous- ja hartaushetkissään mitään määrättyjä kaavoja, vaan ne elivät tilanteen ja hänen oman harkintansa mukaan. Vuonna 1726 oli Ruotsin valtakunnassa säädetty konventikkeliplakaatti, joka kielsi kansan omaehtoiset hartauskokoukset. Itse asiassa perheitten omaan hartauselämään rukouksineen, Raamatun lukuineen ja opetuksineen jopa kehotettiin, mutta useamman perhekunnan sekä toisilleen vieraiden ihmisten kokoontuminen oli kielletty epäjärjestyksen ja väärien oppien pelossa. Vaikka kristityt kuinka olisivat yhtä perhettä, niin tässä ei selvästi enää ollut kyse mistään kotihartaudesta.

Niinpä Porin kirkkoherra Mikael Lebell* sekä Porin pormestari Lars Sacklén päättivät pistää touhulle pisteen. 29. toukokuuta 1774 järjestettiin Porin kirkossa kirkonkokous, jossa käsiteltiin Juliana Malmbergin toimintaa. Sen yhteydessä todettiin, että porvari Gustaf Malmberg -vainajan nyt 29-vuotias tytär Juliana Malmberg on nyt neljä vuotta pitänyt joka päivä kodissaan rukoushetkiä, joihin on tultu niin kaupungista kuin maaseudultakin. Aluksi kirkkoherra ei ollut ryhtynyt estämään toimintaa, sillä se vaikutti kohtuulliselta ja hyödylliseltä. Kuitenkin kirkkoherra oli huolestunut kuultuaan Julianan alkaneen muuttamaan ja lisäilemään omiaan virallisten rukoushetkien sisältöihin ja alkaneen pitää puheita ja saarnoja, mistä kirkkoherra oli häntä varoittanut.

Varoituksista huolimatta toiminta oli jatkunut, väki lisääntynyt ja mikä pahinta myös muita naisia sekä eräs Yyteristä kotoisin ollut 18-vuotias vuokraajanpoika Jaakko Antinpoika olivat alkaneet myös puhua, osa eräänlaisessa horrostilassa. Näitten pitämien ankarien Jumalan lakia painottaneiden saarnojen kerrottiin ahdistaneen ihmisiä ja saaneen aikaan fyysisiä kohtauksia. Kokouksien mainitaan kestäneen joskus jopa yli yön.

Kuultaviksi olikin nyt kutsuttu yhteensä 15 henkeä, Julianan lisäksi 12 naista sekä kaksi miestä. Porvarissäätyä olivat Julianan lisäksi porvari Rosellin vaimo Sofia Pietarintytär sekä tämän tytär Kaisa Rosell. Kaksi oli työmiesten vaimoja, yksi vahtimestarin, yksi räätälin, yksi talollisen, neljä piikaa, joista Beata Matintyttären kerrottiin olevan myös kirkonvaivainen. Priita Matintytärtä luonnehdittiin vain sanalla 'nainen'. Miehiä edusti edellä mainittu Jaakko Antinpoika sekä rusthollari Iisakki Laurén Kokemäensaaresta. Tämä sekä Beata Matintytär ja piika Helena Heikintytär eivät saapuneet paikalle.

Porin pormestari Lars Sacklén (1724-1795) 
yritti pistää Julianan toiminnalle suitsia.
Tiedä sitten johtuiko osin siitä, että Sacklénin 
omakin työväki kävi Julianan kokouksissa.
Wikipedia.

Väkeä alettiin sitten kuulustelemaan kirkkoherran kysellessä näiltä näiden uskonkäsityksistä. Suurimpaan osaan kysymyksistä ei kuitenkaan tullut joko vastausta lainkaan tai sitten se johdettiin aina koskemaan herätystä ja Pyhän Hengen vaikuttamaa mliki välitöntä kääntymystä. Juliana Malmberg kuitenkin osasi vastata lähes kaikkiin kysymyksiin. Tämä osoittaa hänet joukon oppineimmaksi ja siten luonnolliseksi johtohahmoksi. Kiistakysymykseksi nousi kuitenkin kysymys siitä luuliko hän Jumalan ja esivallan asettaman saarnaviran olevan riittämätön seurakunnan opettamiseen ja johdattamiseen autuuden tielle ja että oliko hänellä itsellään lupa ryhtyä moiseen tehtävään. Malmberg vastasi, ettei voinut pitää itseltään kiellettynä sitä, että hän käytti Jumalan hänelle antamaa lahjaa ja että Pyhä Henki oli kutsunut hänet opettamaan. Hän ei voinut käsittää, miten voisi olla kiellettyä jakaa toisille Jumalan sanaa ja miksi se työ kuuluisi vain papeille.

Tämä maininta on muuten näin nykyajasta katsottuna kiinnostava . Meidän aikamme vinkkelistä kun tässä voisi nähdä varhaisen esimerkin siitä, miten naiset alkavat raivata tietään kohti pappeutta, mutta Julianalle kyse näyttää olleen ennemmin kristityn maallikon oikeudesta julistaa kristillistä sanomaa toisillekin. Olihan joukossa kaksi miestä, joitten olisi periaatteessa ollut mahdollista kouluttautua ja päästä papinvirkaan, ainakin rusthollarille se olisi varmaan voinut olla mahdollista, mutta nyt he olivat naisten kanssa samassa joukossa ollessaan maallikkopuhujia. Kyse oli ennen kaikkea maallikkojen oikeudesta julistustyöhön.

Erilaisia kohtauksia ja muita vastaavia seuroissa ilmenneitä ilmiöitä Juliana piti vähintään Jumalan sallimina ja siis siksi hyvinä ilmiöinä. Pormestari mainitsi Julianan ennustaneen vuoden alussa, että Poria uhkaisi ennen maaliskuuta yleinen onnettomuus ja hävitys. Pormestari mainitsi omienkin vuokraajiensa, torppariensa ja palvelusväkensä olleen yötäkin myöten Julianan kokouksissa ja näiltä pormestari oli saanut tietonsa. Itse asiassa edellä mainittu Jaakko Antinpoikakin oli pormestarin vuokramiehen poika. Voi olla, että muun huolen lisäksi pormestari oli huolissaan alustalaistensa työtehosta, kun yökaudet seuroissa kukkuivat. Sekä pormestari että kirkkoherra varoittivat ankarasti paikalle kutsuttuja enää jatkossa toimimasta vastoin määräyksiä. Mahdollisesti seurauksena oli myös sakkoja, sillä Julianan osalta asia kerrotaan vedetyn myös Porin raastuvanoikeuteen, mutta sen arkistot ovat kauan sitten palaneet.

Työ jatkuu ja perhekin tulee perustettua

Julianan toiminta jatkui kyllä myöhemminkin, mutta ehkä nuhteluilla oli jokin vaikutus. Häneltä ei nimittäin ole tiedossa muita ennusteluja kuin pormestarin mainitsema, joten niistä hän ainakin luopui. Hänen kerrotaan myös, oman kokoustoimintansa ohella, osallistuneen ahkerasti seurakunnan jumalanpalveluksiin ja käyneen usein myös ehtoollisella. Oliko näin ollut myös ennen kuulustelua en tiedä. Kun kokoontumisissa ei ilmennyt häiriöitä, eivät viranomaiset niihin enää juuri puuttuneet. Konventikkeliplakaatti näyttää olleen työkalu, joka tarvittaessa otettiin esille, mutta jolla ei nähty tarpeelliseksi alati hutkia.

Juliana avioitui vuonna 1778 eli vasta 33-vuotiaana itseään kuusi vuotta nuoremman Henrik Aleksander Söderborgin (s. 1751-1825) kanssa, joka oli lähteestä riippuen joko kersantti tai vääpeli. He saivat avioliittonsa aikana yhden lapsen, pojan nimeltä Johan Jeremias 26. toukokuuta 1781. Pariskunta oli ilmeisesti uskonnollisissa näkemyksissään yhteneväinen ja siten kokoustoimintakin sujui yhteisymmärryksessä. Mies Henrikin arvellaan olleen hiljainen ja syrjäänvetäytyvä ja siksi jättäneen mielellään asioitten hoidon ja johdon toimeliaalle ja tarmokkaalle vaimolleen. Olihan se sikälikin luontevaa, että väki tunsi Julianan jo ennestään juuri näissä merkeissä. Juliana olikin tuttu ja hyvissä väleissä hyvin monien aikansa herätyskristillisten hahmojen kanssa. Rogel tuli jo mainituksi, minkä lisäksi hänen ystäväpiiriinsä kuului Siikaisista Poriin vuonna 1770 muuttanut Anna Lagerblad (1747-1811), joka oli tunnettu saamistaan näyistä ja sai asua Söderborgien luona. Tästä naiskolmikosta Juliana oli muuten ainoa, joka oli perheellinen.

Tässä Porin 1703 valmistuneessa kirkossa Juliana kävi 
jumalanpalveluksissa. Kirkko selvisi vuoden 1801 palosta 
miltei ainoana rakennuksena, kertoman mukaan Julianan 
ystävän Anna Lagerbladin rukoillessa koko palon ajan kirkon sisällä
yhdessä myöhemmin mainittavan Julianan luottomiehen Isak Lembergin kanssa.
Kirkko kuitenkin tuhoutui 1852 Porin liekehtiessä toisen kerran.
Wikimedia Commons.

Söderborgien asuntoon kuului suuri sali, jossa seurat usein pidettiin. Isosta koosta huolimatta seuraväki ei aina mahtunut sisälle, vaan osan oli kuunneltava porttikäytävän puolelta. Seurojen ohjelma oli yksinkertainen: luettiin kappale Raamatusta tai jostain hartauskirjasta, laulettiin paljon ja pidettiin rukouksia. Talon isäntä, vaikka hiljaiseksi edellä mainittiinkin piti myös puheita, joissa tarkkaan esiteltiin armonjärjestyksen eri asteet. Emäntä oli kuitenkin se, joka oli päävastuussa. Hänen puheittensa oppia luonnehditaan hyvin evankeliseksi ja käytännölliseen kristillisyyteen tähdänneeksi. Juliana oli myös ahkera ja innokas rukoilija, muttei rukoustavoissaan mitenkään kaavamainen. Hän saattoi johtaa rukouksen niin polvillaan tai kasvoillaan maassa maaten, kumartuneena pöytää tai tuolia vasten taikka istualtaan. Rukous saattoi olla hiljaista tai äänekästä, pitkä tai aivan lyhyt. Mitään tiettyä kaavaa ei siis ollut muotoutunut.

Kirjavinkkejä ja armollista uskonoppia

Ei Juliana pelkästään omasta päästään oppiaan ammentanut, vaan hän myös luki paljon. Raamatun ohella hänelle rakkaimpia kirjoja olivat saksalaisen David Hollatzin (1704-1771) Armon järjestys autuuteen sekä kirja nimeltä Hengellisten ahdistusten speili.  Näistä erityisesti ensin mainittu oli Julianalle tärkeä, sillä hänen kerrotaan lausuneen: "Jos sinulla on kaksi hametta tai kaksi lakkia mene ja myy toinen ja osta Armonjärjestys." Teos olikin aikanaan eräänlainen bestseller, sillä vuosina 1745-1826 siitä otettiin 9 painosta ja esimerkiksi Euran alueella se oli perunkirjoitusten perusteella Lutherin Vähä katekismuksen jälkeen toisiksi yleisin kirja. Ehkä tähän vaikutti myös Julianan suosittelut sen ohella, että se melko pienen kokonsa vuoksi oli hinnaltaan edullinen opus.

Juliana luki varmasti kaikenlaista muutakin, sillä hänet muistetaan melkoisena lukutoukkana. Matkustaessaan tapaamassa uskonystäviään myös maaseudulla hänen kerrotaan aina lukeneen matkallaan jotain kirjaa. Hänen sanotaan käyneen ahkerasti katsomassa sairaita antaen näille niin ruumiillista hoitoa kuin hengellistä virvoitusta. Lohduttaessaan näitä hän saattoi käyttää omia sanoja, mutta hän saattoi myös lukea ääneen jostakin hartauskirjasta.

Mitä tulee Julianan oppiin, antaa siihen valoa eräs hänen usein toistamansa mielilause: "Olen lunastettu, olen lunastettu, olen lunastettu." Hänen kerrotaan teroittaneen ja korostaneen sitä, että pelastus ja autuus Kristuksessa oli valmistettu aivan kaikille ja se kuului myös suruttomille, joka termi siis kuvaa ihmistä, joka ei sure syntejään eli ei usko tekevänsä syntiä. Sen vastinparina ei siis ole surullinen uskovainen, vaan uskovaisen ajatellaan tuntevan murhetta tekemästään synnistä ja katuvan sitä. Jokaiselle, joka kääntyy Kristuksen puoleen oli Julianan mukaan armo tarjolla. Hän tosin pelkäsi, että tällainen vapaan armon julistus voitaisiin ymmärtää myös väärin ja saada ihmiset liian itsevarmoiksi ja välinpitämättömiksi oman sielunsa tilasta ja siksi hän olikin tyytyväinen, kun toiset tasapainottivat hänen omaa julistustaan lainsaarnalla ja parannuskehotuksilla. Tästä esimerkkinä voi mainita sen, kuinka eräs Beata -niminen innokkaasti Jumalan laista puhunut nainen vieraili hänen luonaan. Tällöin Söderborg kehotti tätä viemään sanomaansa maaseudulle, sillä hän oli huomannut etteivät hänen omat evankeliset saarnansa olleet tehneet siellä riittävää vaikutusta. Silti hän oli valmis puolustamaan omaakin julistustaan moitteilta. Jonkun väittäessä hänen julistustaan liian avaraksi oli Söderborg vastannut näin: "Karja menestyy parhaiten, jos ei sitä suljeta liian ahtaaseen laitumeen, vaan kun se saa laveammalta hakea ruokansa."

Juliana Söderborgin mainitaan olleen luonteeltaan hellä ja sydämellinen ja että koko hänen olemukselleen antoi leimansa suuri rakkaus kaikkia ihmisiä kohtaan. Tätä rakkautta hän pyrki osoittamaan niin sanotusti julkisyntisillekin yrittäen voittaa heidät Herran omiksi hyvyydellä ja rakastavalla mielellä. Esimerkiksi hänen kerrotaan ottaneen kotiinsa lepäämään kadulla maanneita juoppoja. Onpa häneltä talletettu juopuneisiin liittyen tällainenkin lausahdus: "Tuo kurja on täynnä karvaita juomia, mutta me toiset viheliäiset olemme täynnä epäuskoa." Jos lause on todenperäinen kuvannee se Söderborgin ymmärtäväistä asennetta siihen, kuinka eri ihmisten heikkoudet poikkeavat toisistaan. Yhtenä Julianan vaatimattomuutta korostavana piirteenä on mainittu, ettei hän sallinut itseään kutsuttavan rouvaksi, vaan vain Julianaksi. Siksipä itsekin rohkenen häntä tässä välillä sinutella.

Kuninkaan edessä rukoilua ja kuoleman jälkeen oma tribuuttikappale

Julianaan liitetään myös sellainen kertomus, että kun Ruotsin kuningas Kustaa III vieraili sotavuosina 1788-1789 Suomessa olisi Julianalla ollut mahdollisuus pitää kuninkaan teltan edessä rukoushetki. Tämä olisi sitten tehnyt kuninkaaseen niin suuren vaikutuksen, että hän olisi antanut Julianalle luvan saarnata vapaasti ja siten siis kumonnut konventikkeliplakaatin hänen osaltaan. Tarinan epäperäisyyttä on perusteltu sillä, ettei kuningas tiettävästi käynyt Porissa eikä Juliana varmaankaan olisi käynyt etelässä kuningasta tapaamassa. Voi olla, tosin edellä jo ilmeni, että hän liikkui myös Porin ulkopuolella. Ainakaan kuninkaalla tuskin olisi ollut halua mainostaa mitään erivapauksia, eri puolilla valtakuntaa kun olisi varmasti ollut jono pietistejä ja muitakin vastaavaa vapautta toivomassa.

Epäselväksi jää, kohtasivatko 
kuningas Kustaa III (1746-1792) 
koskaan toisiaan. Juttuna ainakin 
hyvä. Wikimedia Commons.

Aiemmin syytetyn penkillä ollut Juliana sai vuosien varrella osakseen arvostusta. Niinpä hänen kuoltuaan 16. kesäkuuta 1799, 54-vuotiaana, mainitaan häntä saattaneen hautaan suuri kansanjoukko ja myös kaupungin korkeimmat viranomaiset olivat läsnä hänen hautajaisissaan. Mainitaan laitilalaisen talonpojan Henrik Mäen kirjoittaneen hänestä muistovirren kuultuaan kuolinuutisen. Kyseinen tribuuttikappale alkoi sanoilla "Jo työmies palkan sai" ja siinä kerrotaan vainajan työskennelleen Raamatun Elian ja Johannes Kastajan tavoin, tosin näistä hieman poiketen "äärettömäll' rakkaudell' Eik lain vasaran tulell'!" Lauluntekijän mukaan ei koko Suomessa ollut toista joka "sieluja autuuden tietä Sill' halull' etsei viedä." Tekijä toivoi pääsevänsä tapaamaan Julianan Taivaan ilosalissa, jonne "Herra on Sinun valin', Jos kuulisin vaan kaukaa, kuink' virtes siellä pauhaa." Omalta osaltaan tämä laulu kertoo siitä suuresta arvostuksesta, jota Juliana Söderborgia kohtaan tunnettiin. Tämä laitilalaisen runoilijan ihailijateos sai uuden painoksen Porissa vielä vuonna 1880, 81 vuotta Julianan kuoleman jälkeen.

Maallinen ja hengellinen jälkipolvi sekä Julianan pitkä perintö

Julianan pojasta tuli sittemmin opettaja Ahlaisiin, missä hän kuoli naimattomana. Niinpä Julianalla ei ole elossa olevia jälkeläisiä, mies Henrik meni ilmeisesti uudelleen naimisiin ja sai vielä lisää lapsia. Hengellistä perintöä kantoi eteenpäin ainakin yksi sukulainen, sillä Noormarkussa elänyt omia virsirunoja säveltänyt Kaisa Juhantytär (1782-1856) oli Julianan pikkuserkku. Yksi Julianan luottohahmoihin kuulunut oli räätäli Isak Lemberg, joka Julianan kuoltua tuli laajasti arvostetuksi ja luotetuksi johtohahmoksi toimien Raumalta käsin aina vuoteen 1829 asti, jolloin kuoli. Julianaan kohdistuvaa kunnioitusta myös myöhemmin kuvastaa sekin, että vuosikymmeniä myöhemmin rukoilevaisten parissa kiisteltäessä oikeasta rukoustavasta vetosi maallikkosaarnaaja Matti Paavola (1786-1859) muun muassa Julianan esimerkkiin siitä, että hyviä rukoustapoja oli useita eikä mitään tiukkaa sääntöä ole syytä tehdä.

Julianan elämässä näyttävät vaihdelleen vaino ja yhteiskunnallinen arvostus. Voi olla, että porvarillinen perhetausta auttoi häntä, ainakin se oli ilmeisesti mahdollistanut hänelle lukeneisuuden, joka nosti osaltaan hänet herätysliikeväen keskeiseksi hahmoksi. Verkostoituneena hän paitsi piti yhteyttä myös loi yhteyksiä, sillä kun hänen seuroihinsa kokoonnuttiin laajalta alalta ja hän myös itse kiersi sai hän aikaan sen, että tämä siellä täällä elänyt herännyt kansa muotoutui laajemmaksi liikkeeksi, kun nämä ihmiset eri puolilta tutustuivat toisiinsa ja kuuntelivat samoja opettajia.

Juliana ei pitänyt itseään täydellisenä opettajana, rukousten johtaminen näyttää olleen hänelle leimallisinta, mutta siksi hän saattoikin ohjata  toisia täydentämään omalla julistuksellaan työtään. Näin myös nämä muut, usein tuntemattomammat opettajat saivat myös kuulijoita ja puheet monipuolisuutta. Lisäksi jakamalla vastuuta hän varmisti osaltaan sen, ettei liikehdintä kuivunut kokoon hänen kuoltuaan. Lisäksi on hyvä muistaa, että kaikki tuo toiminta tapahtui normaalien jumalanpalvelusten rinnalla niitä täydentäen, lähinnä alkuvaiheessa jossain määrin kilpaillen. Vaikka tähän malliin siirtyminen saattoi tapahtua jossain määrin pakosta oli Juliana Söderborg joka tapauksessa osaltaan johdattamassa suomalaista herätysliikeväkeä siihen systeemiin, josta tuli pitkiksi ajoiksi vallitseva.

*Lebell on useassa kirjoituksessa sekoitettu poikaansa Fredrik Lebelliin.

Lähteet:

Reinh. Grönvall: Eräs hengellisen liikkeen edustaja viime vuosisadalta. Juliana Söderborg. Vartija -lehdestä nro 1/1898. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/832456?page=14

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. 1976.

Yrjö Hormia: Rukoilevaisen kansan hengellisiä äitejä. 1956.

Kaisa Kautto: Kaisa Juhantyttären (1782-1856) elämänhistoria ja muistivihkoon kätketty minuus. Kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma,Turun yliopisto. Maaliskuu 2020. https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/149211/opinn%C3%83%C2%A4ytety%C3%83%C2%B6.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Mikael Lebell. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=6054>. Luettu 12.1.2021.

Lilli Lilius: Naisia uskonnon alalta. Koti ja yhteiskunta -lehdessä nro 5/1892. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/920092?page=6

Naisten osuudesta Suomen kirkon historiassa. II. Sunnuntaitervehdys -lehdessä nro 8/1912. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/836486?page=1

Jouko Ruohomäki: Karismaattisuuden kutsu. Karismaattisen kristillisyyden historiallinen kehitys helluntailiikkeeksi. 2009.

Irma Sulkunen: Söderborg, Juliana. Biografiskt lexikon för Finland. http://www.blf.fi/artikel.php?id=4946

tiistai 5. tammikuuta 2021

Kirkonrakentaja ja lauluntekijä - Suoniemen Siuron mylläri Gustaf Stenman (1754-1809)

GUSTAF (KUSTAA) STENMAN (1754-1809)

Suomen hengellisessä historiasta löytyy monenlaista väkeä. Nyt tutustumme mieheen, joka ei kuulu heistä tunnetuimpiin eikä omana aikanaankaan varmaan ollut tiedetty kotiseutunsa ulkopuolella, mutta hänen elämäntyönsä muistomerkkeinä seisoo edelleen yksi kokonainen puukirkko ja kahdestakin laulukirjasta löytyy tämän myllärin ja rakennusmestarin sanoituksia. Mennään siis Pirkanmaalle, Kangasalan ja Suoniemen seuduille yli 200 vuoden taakse.

Tämä Suoniemen kirkko liittyy hyvin vahvasti tässä 
kirjoituksessa kuvattuun henkilöön. Wikimedia Commons,
Harri Hedman.

Syntyi kesäkuussa Kangasalla

Gustaf Stenman, josta käytetään myös nimimuotoa Kustaa (joka varmaan olikin hänen oikea kutsumanimensä) syntyi vuonna 8. kesäkuuta 1754 Kangasalla. Aluksi hän työskenteli muurarina, puuseppänä sekä rakennusmestarina. Kangasalla mainitaan thänen siellä asuessaan olleen vilkasta uskonnollista elämää. Ihmiset kävivät ahkerasti kirkossa, minkä lisäksi kokoonnuttiin myös seuroihin veisaamaan, rukoilemaan ja Jumalan sanaa tutkimaan. Tässä joukossa myös Stenman viihtyi. Naapurissa Orivedellä 1770-luvulla vaikuttaneesta herätyksestä olen jo aiemmin kirjoittanut ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/06/naissaarnaajia-ja-villia-hurmosta.html ), ja sen mainitaan vaikuttaneen myös Kangasalla, itse asiassa Oriveden herätyksen alulle saattaja "Kääkyn Maija" oli käynyt siellä seuroissa ennen oman toimintansa aloittamista, eli oikeastaan Kangasala oli tuonkin herätyksen syntysijoja. Ainakin minulle on tuntematonta se, oliko Stenmanilla mitään yhteyksiä Oriveden puolella suorastaan hurmokselliseksi yltyneeseen herätykseen, vai kulkiko hän ja Kangasalan herännyt kansa tasaisempia latuja.

Stenman oli kotoisin 
Kangasalasta.
Wikimedia Commons.

Stenmanin mainitaan olleen rakennusmestarin hommissa myös Kangasalan kirkossa, mutta kirkko valmistui 1767, ja 13-vuotias on vähän nuori rakennusmestariksi... Kellotorni kirkon yhteyteen valmistui kuitenkin vasta 1776, ja sen kaaduttua 1782 alettiin uutta suunnitella 1785. Rakentamaan päästiin vasta 1799 ja valmista tuli syksyllä 1800, jolloin Stenman oli jo useamman vuotta asunut muualla. Oliko hän sitten ollut tuolla kaatuneella tornilla rakennustöissä vai valmiissa kirkossa remonttihommissa, tiedä häntä.

Kangasalan kirkko valmistui vuonna 1767, mutta sen 
yhteydessä olevan kellotornin suhteen oli melkoisia mutkia 
matkassa. Stenmanin osuus asiaan on epäselvä. Wikimedia 
Commons.

Ei takaisin vaan asumaan Siuroon

Vuonna 1795 hänestä tuli mylläri Siuronkosken varrella sijainneeseen myllyyn, Siuron torppaan Kuljun kartanon alueelle. Alue kuuluu nykyään Nokiaan, mutta tuolloin se oli Suoniemi -niminen Karkun kappeliseurakunta. Muutto oli ilmeisesti raskas, sillä hän laati muuton yhteydessä jäähyväisvirren, jossa hän hyvästeli paitsi Kangasalan "kirkon, kuorin ja sakastin, saarnatuolin ja alttarin" myös "uskovaiset armahat". Tuohon aikaan liikkuminen kun oli kovastikin työläämpää, joten ainakaan kovin usein ei enää samoissa seuroissa nähtäisi, kuka tietää olisiko uudella kotiseudulla edes samanhenkistä sakkia. Näitä uskonystäviään Stenman kehotti edelleen jatkamaan samassa uskossa:

Ett' uskovaisna saatamme

Päivämme viimein päättää

Ja synnillisen vaatteemme

Maailman korpeen jättää.

1795 Stenman muutti Kangasalta 
Suoniemeen. Ainakin henkisesti 
matka oli ilmeisesti hänelle pitkä, 
kun kerran jäähyväisvirrenkin 
rustasi. Wikimedia Commons.

Stenmanilla oli muutenkin taipumusta laulujen sanoittamiseen, ja häneltä tunnetaankin muutamia hengellisiä sanoituksia. Niistä suurimman kantovoiman sai Ah mi autuus ompi siellä valituilla taivaassa, joka pääsi vuoden 1886 virsikirjaan numerolla 528 ja lisäksi Siionin virret -laulukokoelmaan, jossa se on edelleen, numerolla 246, muodossa Autuus ja riemu on kaikilla meillä. Lisäksi se on rukoilevaisten laulukokoelmassa Halullisten sielujen hengelliset laulut numerolla 102: O autuus suuri kuin taivaassa lienee. Arkkivirtenä vuonna 1801 ilmestynyt Voi katumatoin maailma ei ollut turha kipale sekään, sillä siitä otettiin painos Oulussa vielä vuonna 1875 ja se vaikuttaisi olevan myös Halullisten sielujen hengellisissä lauluissa numerolla 46, nimellä Voi katumatointa maailmaa, syntisten suurta joukkoo. Näitä lauluja on kiinnostavaa hieman vilkaista tarkemmin, tarjoavathan ne ikkunan 200 vuotta sitten eläneen kansanmiehen hengelliseen maisemaan. Turvaudun tässä Halullisten sielujen hengellisten laulujen v. 1899 painokseen.

Murheellisen laulun Stenman

Jälkimmäisestä veisusta näkyy hyvin Stenmanin oma uskonvakaumus. Oikeat uskovat ovat pieni joukko, ja vaikka monet kävisivätkin tavan vuoksi kirkossa ei sydämestä löydy uskoa eikä halua luopua synneistään:

Näin onnettomat viettävät

Ne kalliimmat autuuden päivät,

Aina synnin mittaa täyttävät,

Vaikk' tavan vuoksi kirkossa käyvät,

Siellä huutaa Herraa huulilla,

Kuuntelee saarnaa korvilla,

Mutt' sydän viel' synnissä kiehuu.

Siuronkoskea nykytilassaan vuonna 2014. Sen 
varrella sijaitsi aikanaan Stenmanin mylly.
Wikimedia Commons.

Stenman näyttää erityisesti harmittelevan ja ihmettelevän sitä, että vaikka Suomessa on sananjulistusta tarjolla runsaastikin, ei se näytä ihmisten sydämiä suuressa mittakaavassa muuttavan:

Voi kuitenkin aikoja viimeisii,

Voi kristityitten maata,

Voi Suomen saaren asuvii,

On pahemmat pakanoita,

Keskellä sananvalkeutt'

Evankeliumin kirkkautt',

Synnin synkeydess' maataan.

Laulunsa lopulla hän toivoo Jeesuksen vahvistavan "Sun lastes piskuista laumaa, Joita maailma vihaa ja ahdistaa, Sun veres armo meill' lainaa." Mutta ei hän muista pelkästään omiaan, vaan hän anoo vielä Jeesusta herättämään mahdollisimman monta epäuskoista nykyisestä tilastaan, tuntemaan tilansa, uskomaan Jeesukseen ja "Viimein sitte taivaaseen saata."

Kirkonrakentaja ja ilolaulun laulaja

Stenman pääsi myös Suoniemessä myllärintoimensa ohella toteuttamaan aiempaa osaamistaan rakennusmestarina, sillä hän johti vuonna 1803 valmistuneen Suoniemen kirkon rakennustöitä. Ilmeisesti siis Kangasalan tornin kaatuminen ei ollut hänen syytään, tai sitten virheistä oli opittu ja kokemus karttunut. Ainakin Suoniemen kirkko seisoo yhä paikallansa, eli se ainakin rakennettiin kunnolla.

Jos laulut olivat Stenmanin henkinen testamentti, niin 
Suoniemen kirkosta muodostui varsin komea aineellinen 
muistomerkki. Wikimedia Commons.

Stenman kuoli 5. kesäkuuta 1809 jättäen jälkeensä ainakin vaimon ja nuoren tyttären. Aiemmin mainitussa laulussaan hän kuvaili sitä iloa, jota hän tulevalta elämältä odotti:

O autuus suuri kuin taivaassa lienee

Kaikilla ulosvalituill',

Eipä sitä aju ajatella tienne,

Ei voi kieli puhua, suu,

Siell' on kaikki ihanaista,

Mitä silmillä katsellaan,

Siellä saadaan ijäti maistaa

Rakkautta Jumalan.

Tämänkin laulun lopussa on muuten toisesta laulusta tutut toivomukset uskovien kestävyydestä sekä yhä uusien ihmisten uskon löytämisestä. Pääpaino on laulussa kuitenkin Taivaan ihanuudessa:

Siellä mykät kerkiästi kiittää,

Rammat ilosta hyppelee,

Ei siell' ennät mitään pyytää,

Jota ei siellä löytäne,

Täydellisyys on jo tullut,

Pois on kaikki vajavuus,

Vanha-Aadam on jo kuollut,

Hautaan jäänyt turmelus.

Siuronkoskessa on virrannut paljon vettä sitten Stenmanin päivien. Suoniemestä on tullut Nokiaa ja Siurosta kasvanut taajama. Stenmanin laulu on pudonnut pois virsikirjasta, mutta rukoilevaisten ja heränneitten laulukokoelmissa se vielä sinnittelee, rukoilevaisten opuksessa yhdessä toisen Stenmanin hengentuotteen kanssa. Yksi yli 200 vuotta paikallaan seissyt kirkko ja kaksi edelleen käytössä olevaa laulusanoitusta, siinä varsin komea saavutus Kangasalan pojalta.

Lähteet:

Autuus ja riemu on kaikilla meillä. Herättäjä-yhdistys. https://www.h-y.fi/siionit/autuus-ja-riemu-on-kaikilla-meilla.html

K. Hallio: Siuron mylläri Gustaf Stenman. Aamulehti nro 167/1924. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1376965?page=3

K. Hallio: Pitkämatkaiset ystävykset. Kirkko ja kansa: kristillinen aikakauslehti nro 5/1925. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/984652?page=16

Halullisten sielujen hengelliset laulut. 1899.

Yrjö Hormia: Halullisia sieluja ja hengellisiä isiä. (Rukoilevaiskansan oppia ja opettajia). 1959.

Kangasalan kirkko: 250-vuotias kivikirkko. Kangasalan seurakunta. https://www.kangasalanseurakunta.fi/kirkot-ja-tilat/kirkot-ja-kappelit/kangasalan-kirkko/kangasalan-kirkon-historiaa

Mielenkiintoinen tutkielma. Länsi-Suomi nro 1B/1918. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1263643?page=1

Suomen historiallisia kirkkoja. Nokia, Suoniemen kirkko. http://www2.siba.fi/cgi-bin/shubin/haku7.cgi?urku=190303108&vuosiluku1=1900&vuosiluku2=1916&paikka=&mkunta=&rakentaja=&akmaara=&koneisto=pne&ryhma=


tiistai 29. joulukuuta 2020

Palava sielu - Pelastusarmeijan Suomen pioneeri Hedvig von Haartman

HEDVIG VON HAARTMAN (1862-1902)

Joidenkin ihmisten elämä ei kulje kulkuaan tasaisena pitkänä virtana, vaan kuohuvana koskena, joka päättyy yhtäkkiä jyrkkänä vesiputouksena. Joidenkin elämä palaa sellaisella liekillä, että se loistaa ensin hämmästyttävällä kirkkaudella ja sitten hiipuu haihtuen pimeään. Näin erityisesti silloin, kun jonkun elämä nuoresta pitäen palaa asialle, joka on hänen omaa elämäänsä suurempi. Tällainen oli Hedvig von Haartmanin elämä, jonka elämäkerrankin nimi on osuvasti "Palava sielu". Nyt luomme katsauksen tähän hennossa ruumiissa roihunneeseen sieluun.

Hedvig von Haartman Pelastusarmeijan upseerin 
asussaan. Hänen ulkonäössään huomio kiinnittyy 
nopeasti hänen suuriin silmiinsä, joita elämäkerturi kutsui 
"aito Haartmanilaisiksi". Kyläkirjaston Kuvalehti nro 6/1908.


Kartanontyttönä Piikkiön Raadelmassa

Hedvig von Haartman syntyi 29. joulukuuta 1862 Varsinais-Suomen Piikkiössä Raadelman kartanossa. Hän syntyi von Haartmanien aatelissukuun, isänsä, valtioneuvos Carl Daniel von Haartmanin 21. lapseksi. Isä oli jo kolmannessa avioliitossaan jäätyään jo kahdesti leskeksi. Hedvigin äiti Emmy Westzynthius oli miestään 43 vuotta nuorempi ja sai Hedvigin jälkeen vielä kolme lasta. Liitto oli onnellinen, tosin aiempien liittojen lapset piti ensin rauhoitella, sillä palvelusväki oli pelotellut heitä pahalla äitipuolella, joka myrkyttää heidät. Hienoa henkilökuntaa, kerrassaan.

Piikkiö sijaitsee Varsinais-Suomen 
maakunnassa Turusta itään. Siitä länteen 
saaristossa sijaitsi Nauvo, jossa sijainnut Prostvik
kuului myöskin von Haartmanin elämän keskeisiin 
paikkoihin. Wikimedia Commons.

Hedvigiä nämä pelot eivät hänen onnekseen koskaan koskeneet. Hän eli lapsuuttaan Piikkiössä seudun tarjotessa sisarussarjalle paljon virikkeitä, talvella urheilua ja rekiretkiä lumisissa metsissä, kesäisin kalastusta ja purjehtimista Kuusiston seuduilla. Perheessä suhtauduttiin kunnioituksella kristilliseen uskoon, ja tämä näkyi nälkävuotena 1867 myös käytännön tasolla. Eräänä myöhäisenä elokuun iltana isä-Haartman tuli lastensa luo lausuen: "Lapset, tämä yö merkitsee meille paljon, nyt on ruis valmiina leikattavaksi, mutta lämpötila laskee nopeasti ja jos tulee halla, me kaikki tässä osassa maata jäämme ilman leipää." Tällainen uutinen pitikin sitten nuorison valveilla koko yön, varmaan myös 5-vuotiaan Hedvigin, mutta aamun sarastaessa ovi äkkiä avautui ja isä astui sisään säteillen ilosta ja sanoen: "Lapset, kiittäkäämme Herraa, alkoi tuulla, ennen kuin aurinko nousi ja sato on pelastettu." Voi vain kuvitella, millä tavalla tämä kokemus on vaikuttanut pienen Hedvigin omaan uskonelämään. 18-vuotiaana hän entiselle kotiopettajattarelleen kirjoittaessaan pyysi tätä rukoilemaan puolestaan ja sanoi tietävänsä, miten esirukoukset auttavat. Ehkä hän tässä kohtaa muisteli myös tuota valvottua elokuista yötä.

Hedvig kuvattuna joskus 1870-luvulla.
Finnish Heritage Agency, Historian kuvakokoelma.
https://finna.fi/Record/museovirasto.A2B4D8EAE5EBEFC953E0CF360D3ED196

Raadelman onnistunut sato ei hyödyttänyt ainoastaan kartanon väkeä, sillä tuon syksyn ja kevään aikana Raadelmaan vaelsi loputon määrä nälkäisiä laumoja, jotka etsivät ravintoa jopa jätekasoista. Raadelmassa näille nälkäisille jaettiin ruokaa ilmaiseksi. Joka päivä keitettiin suuret padalliset perunaa ja joskus myös ruispuuroa köyhille ja nälkäisille. Ehkä tämäkin muisto vaikutti Hedvigiin, kun hän myöhemmin halusi henkilökohtaisesti olla lievittämässä vähäosaisten hätää.

Vanha koti jää

Vuonna 1877 Carl Daniel von Haartman kuoli eikä Emmy-leski kyennyt lunastamaan kaikkia perillisiä. Kartano ja sen irtaimisto joutuivat huutokaupattavaksi. Useampi Haartmanin pojista oli hyvätuloisia ja he olivat luvanneet velkaantuneelle isälleen huolehtivansa tämän veloista kuoleman jälkeen. Näin he myös tekivät huutamalla tavaraa sellaisilla summilla, että loppusumma peittäisi velat ja jättäisi leskelle ja lapsille ylijäämää. Kertoman mukaan eräästä taulusta tehdyt tarjoukset nousivat niin korkeiksi, että eräs maalaisukko kysyi ihmetellen "onks talo vai taulu ku menee?" Pojista Rafael huusi itselleen kartanon.

Hedvig oli silloin noin 15-vuotias. Perhe muutti kesän 1878 jälkeen Turkuun, mutta kaikki kesät vietettiin nyt Nauvon Prostvikissa, Emmy-äidin lapsuudenkodissa. Raadelma oli menettänyt luonteensa suvun kokoontumispaikkana. Hedvigin nuoruuteen kuuluivat monet vierailut herraskartanoissa, sisarustensa tai muiden sukulaistensa kodeissa. 1881 hän oli sukuloimassa Tukholmassa asti. Nuori neito mietti tulevaisuuttaan ja epätietoisuus siitä ahdisti häntä. 18-vuotiaana nuorison leikit eivät enää viihdyttäneet eikä hän sietänyt sitä levotonta odotusta, jonka epätietoisuus hänessä aiheutti. Siksi hän niitä edellä mainittuja rukouksia pyysikin.

Nuori neito von Haartman vuonna 1881.
Tuolloin hän vietti iloista ja aktiivista elämää, mutta
epätietoisuus tulevaisuudesta ahdisti.Finnish Heritage Agency, 
Historian kuvakokoelma. https://finna.fi/Record/museovirasto.BF76D37FCF0843C10F12007C91CD2CD7

Perhepiirissä päädyttiin siihen, että Hedvigin olisi hyvä vahvistaa ranskantaitoaan ja niinpä hän vietti pääosan vuosista 1882 ja 1883 Sveitsissä ja Ranskan Pariisissa. Erityisen hyvin hän viihtyi Sveitsin Veveyssä, jossa samaan aikaan oli hänen ystävänsä Sigrid Schulman, myöhemmin Wrede. Tämä vaikutti ilmeisesti häneen myös uskonnollisesti, sillä kerran Hedvig sujautti Sigridille oppituntien välissä käteen lappusen, jossa luki: "Kadehdin uskoasi".

Opettajan uralle - ja elämä aivan uudelle uralle

Palattuaan Pariisista Hedvig vietti vuoden Helsingissä ottaen osaa kaupungin seuraelämään. 1883 hän sai Turun ruotsalaisen tyttökoulun ranskanopettajan toimen. Pitkäksi ja soreaksi neidoksi varttunut Hedvig oli erään entisen oppilaan kuvauksen mukaan myös luja ja tarmokas ja viehätti tämän sekä ulkonäkönsä vuoksi kaikkia. Hedvigin äiti ja sisaret asuivat talvisin Turussa mikä osaltaan oli tekemässä näistä opettajavuosista valoisia ja onnellisia. Talvella tehtiin rekiretkiä laskettiin mäkeä, pidettiin kahvikestejä ja tansseja, kokeiltiin jopa spiritismiä huvin vuoksi. Hedvigin sisällä tuntui kuitenkin tyhjältä. Häntä vaivasi se oliko tässä tosiaan kaikki mitä elämällä on tarjota.

25. maaliskuuta 1884 Hedvigin elämässä tapahtui suuri käänne. Hän oli kuullut, että tuona päivänä tehtaanpatruuna Edward Björkenheim aikoi pitää Turussa hengellisen kokouksen. Björkenheim oli tullut englantilaisen lordi Radstockin käynnistämän herätysliikkeen koskettamaksi ja oli aikansa tunnetuimpia herätyspuhujia. Häntä meni kuuntelemaan myös Hedvig, istuen oppilaansa ja Björkenheimin veljentyttären, myöhemmän diakonissan Hia Björkenheimin vieressä. Tämä huomasi Hedvigin olevan tilaisuuden aikana silmin nähden liikuttunut. Jälkikäteen Hedvig kirjoittikin, että Jumalan Henki puhui kokouksen aikana voimakkaasti hänen sielulleen. Kokouksen päätyttyä Hedvig oli lausunut: "Minä tunnen, että asia on nyt ratkaistava" ja oli päättävästi mennyt puhujan luo. Ei hän jälkikäteen muistanut, mitä hän Björkenheimiltä kysyi eikä sitäkään, mistä tämä tarkalleen oli kokouksen aikana puhunut, mutta sen hän muisti että Björkenheim rukoili hänen puolestaan. "Poloisen, maailmallisen sydämeni ovet aukenivat selkoselälleen ja Vapahtaja kävi sinne asumaan", hän kertoi jälkeenpäin. "Olin muuttunut. Suuri rauha valtasi sydämeni."

Edvard Björkenheimin julistus muodosti 
ratkaisevan käänteen nuoren Hedvigin 
elämässä. Kyläkirjaston Kuvalehti nro 3/1898.

Hedvig oli nyt saanut sisäisen rauhan, mutta ulkoisesti elämään tuli taisteluja ja ahdistuksia. Kun vanhat huvitukset eivät häntä enää viihdyttäneet alkoivat sukulaiset ja ystävät pitää häntä sairasmielisenä. Oppilaittensa parista hän sen sijaan sai ymmärrystä ja perusti heille pyhäkoulun, jossa hän sai vapaasti puhua siitä valosta, jonka hän oli löytänyt. Vaikka hän hoiti opettajantyötään antaumuksella haaveili hän nyt voivansa omistaa kaiken aikansa Jumalan valtakunnan työhön. Hän ajatteli olevansa valmis tekemään mitä tahansa työtä Jeesuksen puolesta, sanoi olevansa valmis vaikka "pesijättäreksi Raunistulaan". Ankara sairaus kuitenkin pakotti hänet keskeyttämään nämä pohdinnat hänen kärsiessään ihottumasta kaikkialla ruumiissaan niin, että koko ruumis suuria silmiä sekä huulia lukuun ottamatta oli siteissä. Hän otti tämän kaiken kuitenkin Jumalan vastauksena, ja tyytyi siihen: vielä ei ollut aika tarttua raskaaseen, sosiaaliseen työhön.

Kutsumusta etsimässä

Kahden vuoden kuluttua Hedvig ilmoittautui Helsingin jatko-opiston kasvatusopilliselle kurssille, mutta sairastui kolmen viikon kuluttua ankarasti ollen muutaman päivän ajan elämän ja kuoleman rajoilla. Sairautensa aikana hän koki, ettei ollut vielä täysin antautunut Jumalalle ja tämä teki hänen hengellisestä elämästään heikkoa ja voimatonta. Hän antoi Jumalalle lupauksen, että mikäli hän saisi elää hän lupaisi tästedes elää täysin Jumalan tahtoaan seuraten. Toipuessaan hän sitten mietti mihin olisi suunnattava. Näytti siltä, että opettajakutsumus, niin rakas kuin se olikin, oli jätettävä. Hän pohti voisiko sairaanhoitajana palvella paremmin lähimmäisiään myös hengellisesti, mutta keskusteltuaan erään lääkärin kanssa hänelle selvisi, että siinä työssä hän ei saisi harjoittaa minkäänlaista julistustyötä.

Helsingissä Hedvig oli mukana kokouksissa, joissa oli mukana muun muassa Edward Björkenheim ja Louise af Forselles. Tämä joukko alkoi työskennellä Helsingin köyhien parissa. Hedvig joutui tässä taustaansa nähden aivan outoon ympäristöön, mutta havaitsi tämän olevan juuri sitä mitä hän halusikin tehdä. Hän tunsi riemua saadessaan todistaa uskostaan erilaisille kuulijakunnille eikä hän koskaan unohtanut sitä iloa, jonka hän koki ponnistellessaan erään kurjan ja syntiin sortuneen tytön puolesta saaden lopulta nähdä tämän antautuvan Jumalalle.

Uusi elämäntapa ja toiminta täytti hänen mielensä siinä määrin, että se seurasi mukana myös reissulla Nauvoon. Nauvon pappilassa hän kertoi hämmästyneelle Evy Fogelbergille, Nauvon kirkkoherran tyttärelle, kokouksista, jotka olivat sunnuntaisin ääriään myöten täynnä, juopoista, jotka olivat pelastuneet ja murheestaan sen johdosta, ettei voinut tehdä vielä enemmän näiden puolesta. Sitten hän soitti pianolla iloisia hengellisiä lauluja. Myöhemmin hän matkasi purjeveneellä eräälle kalliosaarelle julistamaan näille kaukana kirkosta asuville saarelaisille. Prostvikin kartanossakin hän piti kartanon väelle kokouksen, johon myös hänen äitinsä ja neiti Fogelberg ottivat osaa. Fogelbergistä tuli aikanaan suomalaisen vankiloissa tehtävän hengellisen työn uranuurtajan, Mathilda Wreden, elämäkerturi.

Pelastusarmeijan epäilijästä yhdeksi Suomen ensimmäisistä pelastusupseereista

Helsingissä Hedvig kuuli Englannissa syntyneestä Pelastusarmeijasta. Sen työ köyhien parissa kiinnosti, mutta sotilaallinen toimintamalli oudoksutti ja aluksi Hedvig sanoi sitä markkinoineelle af Forsellesille, että jos Helsingin toiminta siirtyy Pelastusarmeijan alle jää hän pois. Pian asenne kuitenkin muuttui, ja 9.4.1889 Hedvig matkusti yhdessä Constantin Boijen ja Alva Forsiuksen kanssa Englantiin kouluttautuakseen pelastusupseeriksi. Hän arveli, että Pelastusarmeija auttaisi häntä tappamaan ja hautaamaan itsestään lopullisesti kaiken itsekkyyden. Pelastusarmeijan koulutuksen tarkoitus olikin opettaa noudattamaan käskyjä ja kukistamaan oman tahtonsa. Aika oli näyttävä, että juuri sen Hedvig teki.

Hedvigille olivat Englannissa kaikkein tärkeimpiä ne tilanteet, joissa hän sai tutustua Pelastusarmeijan johtajaan kenraali William Boothiin ja tämän perheeseen. Aiempi epävarmuus vaihtui lujaan varmuuteen ja erään kokouksen jälkeen Hedvig kirjoitti kirjeessään: "Niin kauan kuin elän, on tämä päivä säilyvä muistossani innostaen minua mihin ponnistuksiin tahansa edistämään Herran sotaa. Sillä kohtasipa meitä mikä tahansa, olemme voitosta varmat - Suomessakin." On syytä muistaa, että Pelastusarmeijan puheissa kyse oli juurikin hengellisestä taisteluista sieluista, mitään väkivaltaa ei pelastussotaan liittynyt, paitsi joskus väkijoukkojen pelastusarmeijalaisiin kohdistamina.

Pelastusarmeijan perustaja ja kenraali 
William Booth (1829-1912) teki Hedvigiin 
suuren vaikutuksen. Kyläkirjaston Kuvalehti 
nro 6/1908.


Hedvigin koulutus ei ollut helppoa. Sotakoulun kadetteja ei hemmoteltu, vaan nuori aatelisneito sai pestä köyhälistökortteleiden lattioita, tyhjentää likasankoja sekä hoitaa sairaita. Vaikeinta hänelle oli kuitenkin Sotahuuto-lehtien myynti. "Kun ensi päivinä en vielä ymmärtänyt, mitä ihmiset minulle sanoivat, oli helpompaa, mutta nyt alan jo ymmärtää kieltä, ja he sanovat usein minulle niin kiusallisia asioita, etten voi niitä punastumatta kuunnella. Mutta Jumala voi pelastaa minut punastumastakin, kunhan vain totun." Hedvig oli kaunis nuori nainen, joten voi hyvin kuvitella hänen kuulleen paljon sellaista, mitä hän ei hienostopiireissä ollut koskaan kuullut.

Myös muita vastoinkäymisiä koettiin. Kerran hän kirjoitti olleensa ensi kertaa sellaisessa kokouksessa, jossa armeijalaisten päälle heitettiin kiviä ja lokaa. Hedvig itsekin sai kiven päähänsä, mutta armeijalaisnaisen päähine, bonnetti, vaimensi iskua. Sekä takki että bonnetti menivät niin huonoon kuntoon, että niiden tilalle oli hankittava uudet. Vastoinkäymisten lisäksi oli myös juhlahetkiä, kuten se tilaisuus, jolloin kaikki ulkomaalaiset armeijalaiset kutsuttiin kenraalin ympärille kuulemaan hänen puhettaan ja neuvojaan. Hedvig huolehti tuolloin teetarjoilusta ja iloitsi saadessaan ojentaa teekupin myös kenraalille.

Hedvig palasi Suomeen täysiverisenä armeijalaisena, ja tämän huomasi myös tuolloin Kakolan vankilassa työskennellyt Mathilda Wrede, joka tapasi Hedvigin Turussa täydessä Pelastusarmeijan asussa. Wreden mielestä Hedvig oli kasvanut ja saanut uutta, ihmeellistä voimaa, mutta oli myös matkalla myrskyä kohti.

Pelastusarmeijan luutnantti 
von Haartman. Finnish Heritage 
Agency, Historian kuvakokoelma.
https://finna.fi/Record/museovirasto.C871ACC04FF6E1921065889ED93285E4

Luutnantti Hedvig von Haartman oli yhdessä Louise af Forsellesin ja Constantin Boije af Gennäsin kanssa perustamassa Suomen Pelastusarmeijaa, ja Boijen oli Booth nimittänyt johtajaksi. Ensimmäinen kokous pidettiin lokakuussa 1889 Helsingin Siltasaarella. Myös Suomessa saatiin kokea kivien ja lian heittelyä. Boijen tytär muisteli vuosia myöhemmin, kuinka aikuiset muodostivat kokouksista palatessa suojarivistön lasten ympärille. Myös ikkunoihin lensi kiviä, kun Sörnäisten huligaanit hyökkäsivät armeijalaisten kimppuun. Tosin osa näistä myöhemmin häpesi käytöstään pelastusarmeijalaisten tyynesti vastaanottaessa hyökkäykset ja päätyipä osa lopulta näitten kokousten katumuspenkin ääreen.

8. marraskuuta 1889 pidettiin varsinainen Pelastusarmeijan vihkimiskokous Siltasaaren ratsastusmaneesissa. Vaikka 'armeija' oli vasta kolmen upseerin vahvuinen herätti se suurta uteliaisuutta ja kokosi paljon kansaa ylhäisistä alhaisiin. Myös Zachris Topelius oli paikalla ja lausui myönteisiä sanoja Pelastusarmeijasta ja sen tavoitteista. Myös eräs Hedvigin entinen oppilas oli paikalla ja oli ihmeissään siitä, miten ennen kaikissa seuratilaisuuksissa ihailtu ja palvottu opettajatar seisoi Pelastusarmeijan asussa tässä erikoisessa kokouksessa. Kyseinen oppilas itki kotona entisen opettajansa puolesta, tosin myöhemmin hänen käsityksensä Pelastusarmeijasta koheni.

27-vuotiaana Suomen Pelastusarmeijan johtajaksi

Pian ilmeni armeijan johdossa ristiriitoja. Boije halusi tehdä Suomen Pelastusarmeijasta itsenäisen järjestön, kun taas Hedvig ja af Forselles pitivät juuri kansainvälisyyttä yhtenä Pelastusarmeijan arvokkaana piirteenä. Niinpä Boije vetäytyi sivuun, ja Booth valitsi von Haartmanin tämän tilalle, ja toukokuussa 1890 kapteeniksi ylennetty von Haartman astui Suomen Pelastusarmeijan johtoon.

Suomen Pelastusarmeijan johtaja,
kapteeni von Haartman. Pelastusupseerin 
koulutus tuli tarpeeseen kun hänen oli yllätten 
otettava käsiinsä Boijelta jääneet ohjat. Finnish 
Heritage Agency, Historian kuvakokoelma. 
https://finna.fi/Record/museovirasto.4DE005E56E67C58276ECB67AB4D1DF97

Hän joutui heti suurten haasteiden eteen. 1. toukokuuta perustettiin Helsinkiin sotakoulu, jossa Hedvig asui kolmen koulutettavan kadetin kera. Hedvig johti nyt sotakoulua ja oli myöskin huhtikuussa ilmestymisensä alkaneen Krigsropet -lehden toimittaja. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään tällaista, ei hoitanut kirjanpitoa eikä raha-asioita, mutta pelastusarmeijalaisen tehtävä oli totella, ja työ opetti tekijänsä.

Hän näkikin Englannissa oppimansa tottelevaisuuden ja kurin ensisijaisen tärkeänä edellytyksenä työn onnistumiselle ja opetti uudet alaisensa myös siihen. Tässä oli hänessä tapahtunut suuri muutos, sillä hän oli aluksi itse vierastanut armeijan kuria. Kun kadetti tuli päivätyönsä jälkeen antamaan raporttia oli tämän aina seistävä, kun taas kapteeni istui. Uudessa paikassa ensimmäisenä iltana kokouksen jälkeen tyhjään asuntoon tultaessa hän antoi kadetille määräyksen valmistaa teetä. Kadetti ihmetteli ensin, sillä talossa ei ollut keittoastiaa, ei teetä eikä mitään muitakaan tarvekaluja. Kun kapteeni kolmannen kerran antoi käskyn "Valmistakaa teetä!" ymmärsi kadettiparka, että käsky oli annettu, kadettitytön oli nyt keksittävä keino sen toteutukseen. Kun kaikki tarvekalut oli hankittu ja iltatee oheistuotteineen höyrysi pöydällä istui kapteeni tyytyväisenä sen ääreen ja sanoi: "Hyvä. Saittehan kuitenkin kaiken kuntoon. Muistakaa nyt, että me voimme suorittaa mitä tahansa, jos vain päätämme sen suorittaa." Kaiken tarkoituksena oli siis koulutus niin kuuliaisuuteen kuin mahdottoman mahdolliseksi tekemiseen.

Puolen vuoden sotakoulu Englannissa oli tehnyt Hedvigiin syvän vaikutuksen, ja saman vaikutuksen hän halusi siirtää myös muihin. Kadetit opetettiin määrätunnein pidettäviin rukoushetkiin ja Raamatun tutkiskeluihin, kunnostaan huolen pitämiseen, kohtuullisiin ruoka- ja elintapoihin. Tunteellisten oli nujerrettava tunteensa ja arkojen arkuutensa. Osa häipyi, mutta osasta tuli uusia pelastusupseereja riveihin. Armeija alkoi kasvaa.

Piirros Hedvigistä työpöytänsä ääressä. Pelastusarmeijan 
Suomen työn johtaminen toi hänelle paljon sellaista työtä, 
josta hänellä ei ollut mitään kokemusta, mutta ahkeruudellaan 
ja pelastusupseerin uskollisuudellaan hän voitti työhön 
liittyneet haasteet. Naisten ääni nro 36/1914.


Hän itse johti omalla esimerkillään. Kerran hän istui upseeriensa kanssa kokouksen jälkeen ilta-aterialla. Hedvigin ystävä oli tuonut herkullisen juuston niukan ravinnon särpimeksi. "Nyt voimme kieltäytyä voista", sanoi silloin Hedvig, ja voi katosi pöydältä. Kun työ jossain vaiheessa oli vaikeuksissa, valoi hän joukkoihinsa rohkeutta sanoen: "Meidän ei ensinkään pidä masentua Mestarimme asiaa ajaessamme. Hän, joka pelasti vainoojansa Sauluksen on sama tälläkin vuosisadalla. Hän voi täydellisesti pelastaa kaikki ne, jotka hänen kauttaan tulevat Jumalan luo. Tehkäämme me, jotka rakastamme sieluja, kaikki minkä voimme. Hän vie asiamme voittoon." Näitä vaikeuksia tulikin uranuurtajalle usein, kaikki oli tehtävä Suomessa ensi kertaa ja paljon ennakkoluuloja ja vastustusta oli voitettavana. Kokouksia kiellettiin, tunnusten kantamista rajoitettiin, työn mielekkyyttä kyseenalaistettiin. Hedvig oli kuitenkin järkkymätön.

Hedvig johtaa joukkonsa yhä uusille taistelukentille

Kun useampia osastoja oli perustettu Helsinkiin alkoi osastojen perustaminen myös muualle maahan, ensin 19.8.1890 Porvooseen, jonne Hedvig asetti kaksi nuorta upseeria työhön. Kaupungissa oleskelleet ylioppilaat lauloivat eräänä kesäyönä Hedvigin ikkunan alla tälle serenadin, ja tämä mietti kuinka siihen reagoisi. Seuraavana iltana hän sanoi rauhallisesti ja luontevasti kokouksessa jossa nämä ylioppilaatkin olivat näin: "Kun viime yönä heräsin mitä ihanimpaan lauluun, ajattelin: Oi, että kaikki nuo äänet olisivat pyhitetyt minun Vapahtajani palvelukseen, miten monta sielua silloin hänelle voitettaisiinkaan." Imartelu ei saanut häntä enää hämmentymään, eikä se vienyt huomiota hänen elämäntehtävästään.

Myös muualle syntyi vastustuksesta huolimatta osastoja, ja Hedvig vieraili niissä itsekin. 1891 hän oli kongressissa Lontoossa ja kuuli tuolloin kapteeniksi kohonneen Sigrid Gladin joutuneen hetkeksi vankilaan. Kuultuaan tästä Hedvig, joka oli jo majuri, lähetti tälle rohkaisevan kirjeen ja sanoi olevansa itsekin valmis vankeuteen. Raumalla armeijan toiminnan kohdatessa ankaraa vastarintaa Hedvig matkusti itse yllättäen tueksi kulkien Turusta lähtien jäitä myöten Raumalle ja piti muutaman päivän ajan useita täysinäisiä kokouksia kehottaen lähtiessään jo miltei lannistuneita upseerejaan Zaida Sireniusta ja Maria Skarpia jatkamaan iloisesti työtään.

Kenraalikuvernööri Fjodor Heiden
(1821-1900) sai vieraakseen majuri von Haartmanin.
Jälkimmäisen mukaan pitkä keskustelu päättyi suotuisasti.
Wikimedia Commons.

1892 kenraalikuvernööri kielsi sekä ruotsin- että suomenkieliset Pelastusarmeijan lehdet ja muutenkin ajoi armeijan ahtaalle. Silloin majuri von Haartman marssi 3.3. itse kenraalikuvernööri von Heidenin puheille. Tämä otti majurin ystävällisesti vastaan ja antoi tämän kertoa Pelastusarmeijan työn tarkoituksesta sielujen pelastamiseksi sekä kansan yhteiskunnallisen ja siveellisen tason kohottamiseksi. Kenraalikuvernööri sai myös Boothin kirjan omistuskirjoituksella varustettuna. Tämä oli kysynyt majurilta: "Puhutte köyhien sieluista mutta ajatteletteko minunkin sieluani?" "Luonnollisesti", vastasi Hedvig, "joka ainoa sielu on Jumalalle kallis." Niin vaikuttava juttuhetki oli ollut, että kenraalikuvernööri ojensi majurille sata markkaa sanoen haluavansa antaa oman osuutensa, minkä lisäksi lehtien kielto pian peruttiin.

Työn laajentuessa vastustus saattoi vähitellen vähetä, mutta raskasta se oli silti ja vaati yhä enemmän matkustamista. Hedvigin päiväkirjoista ilmenee, että hän koki usein suurta väsymystä ja ruumiillista heikkoutta. Siitä huolimatta hän hoiti tehtävänsä. On myös muistettava, että hänen äidinkielensä oli ruotsi ja suomensa puutteellista, ja siitä huolimatta hänen oli kyettävä alusta asti johtamaan myös suomenkielisiä kokouksia. Hän opetteli tämän vuoksi ulkoa raamatunlauseita ja yksinkertaisia sanontoja ja kehittyi siitä pikku hiljaa. Työ todella meni eteenpäin: 7 ja puolen vuoden työn jälkeen oli 32 osastoa, kolme slummiosastoa, lastenseimi, 104 upseeria sekä 1328 sotilasta ja alokasta. Uudisraivaus oli tuottanut tulosta.

Hedvig otti myös muunlaista vastuuta. Hän oli perheetön, mutta otti yhdessä toisen pelastusarmeijalaisen, Alma Forsblomin kanssa kasvattityttärekseen pienen Mary-tytön, joka oli hänen suurena ilonaan. Tyttö kasvatettiin Jumalan palvelukseen, mutta hän ei liittynyt saman tien aikuisena Pelastusarmeijaan, vaan hänen pukiessaan ylleen univormun oli enää Forsblom sen näkemässä, Hedvigin ollessa jo kuollut.

Kolme suomalaisen hengellisen auttamistyön voimanaista 
samassa kuvassa. Vasemmalta oikealle pelastusupseerit 
Hedvig von Haartman ja Alma Forsblom sekä vankilatyön 
pioneeri Mathilda Wrede. Finnish Heritage Agency, Historian 
kuvakokoelma. https://finna.fi/Record/museovirasto.A9C0BE7AF9478B93B327B440326FA5A2

Upseerin tehtävä on totella käskyjä - pois Suomesta

Huipputapaus Hedvigille, joka 1895 nimitettiin brigadööriksi, oli kenraali Boothin vierailu Suomessa heinäkuussa 1897. Se oli oikea menestys ja Booth sai maassa hyvän vastaanoton. Sen jälkeen von Haartman oli kuitenkin erittäin uupunut ja hänet lähetettiin Sveitsiin lepäämään. Hän oli haluton vetäytymään syrjään edes hetkeksi, mutta määräystä oli toteltava. Hän myös aavisti, että tämä matka saattaisi ennakoida pysyvämpääkin siirtoa.

Näin myös oli. 1898 heinäkuussa, palattuaan saman vuoden alussa Suomeen hän sai kuulla, että hänen oli siirryttävä Tukholmaan odottamaan jatko-ohjeita. Moni arvosteli päämajan määräystä , mutta koska von Haartman oli itse aina sanonut, että määräykset ja siirrot oli otettava Jumalalta tulleina hän ei niskuroinut, vaan lähtökokous pidettiin Helsingissä 29.7.1898 täydellä salilla uuden johtajan, brigadööri Jens Povlsenin, johtaessa kokouksen. Turussa pidettiin myös toinen jäähyväiskokous, jossa oli mukana myös Mathilda Wrede. Tukholmaan päästyään hän joutui eroamaan myös Forsblomista ja kasvattityttärestään, jotka olivat saattaneet häntä sinne asti. Samalla selvisi uusi asemapaikka: Sveitsin saksankielisen työn johtaminen. Siis takaisin Sveitsiin.

Hedvig kotiutui pian uuteen työhönsä, tosin puutteellinen saksan-taito kiusasi. Hän tosin toivoi, että puutteellinen kielitaito voisi vedota sellaisiin, joita eivät kauniit korupuheet koskettaneet. Ranska ja englanti olisivat olleet hänelle ominaisempia työkieliä, mutta upseeri ei valittanut. Itse asiassa heikko kielitaito piti kokoukset lyhyinä, ja Hedvig huomasi niiden silloin olevan tehokkaampia, kun ihmiset eivät ehtineet väsyä.

Rakkaus löytyy, synkkä varjo laskeutuu

1899 Hedvig tutustui pelastusupseeri Franz Rudolf von Taveliin, joka oli kapteeni, taustaltaan filosofian tohtori ja oli ollut ennen uskoon tuloaan Zürichin yliopiston kasvitieteen professori. Aluksi Hedvig käskytti tätä tuoretta upseeria, mutta heidän jouduttuaan läheiseen työyhteyteen nämä yhteiskuntaluokaltaan, kasvatukseltaan ja iältään tasavertaiset alkoivat kiintyä toisiinsa. Kiintymys kasvoi rakkaudeksi, mutta Hedvig murehti sitä, olisiko tämä varmasti Jumalan tahto, hän kun oli olettanut elävänsä ikänsä yksin. Muutaman kuukauden harkinnan ja rukouksen jälkeen hän suostui von Tavelin vaimoksi ja myös kenraali Booth hyväksyi liiton, vaikka hän yleensä vastusti eriarvoisten upseerien liittoja. 30.4.1900 heidät vihittiin, ensin siviilivihkimisellä, sitten luterilaisen papin toimesta kirkollisesti ja lopuksi vielä armeijamenoin.

Franz Rudolf von Tavelista 
(1863-1941) Hedvig löysi itselleen 
elämäntoverin. Valitettavasti heidän 
yhteinen taipaleensa ei kestänyt pitkään.
https://www.geni.com/photo/view/6000000000106710569?album_type=photos_of_me&end=&photo_id=6000000006798090406&project_id=&start=&tagged_profiles=

Nyt oli tarkoitus olla edessä ihana kokouskiertue avioparina. Ensin pidettiin toukokuussa Zürichissä suuret kokoukset, joissa oli mukana kenraali Booth. Sitten piti alkaa kiertue. Kolme kertaa he ehtivät olla yhdessä lavalla, mutta neljännestä ei tullut mitään, sillä yllättävä verensyöksy ennen sitä paljasti Hedvigin terveyden huonommaksi kuin arvattiinkaan. Seuraavan kerran hän pitäisi kokouksen vasta kahden vuoden kuluttua, viimeisensä.

Hedvigin toipilasajasta tuli pitkä. Pariskunta muutti 1902 Berniin, ja vasta tuolloin Hedvig saattoi ilokseen tehdä edes kirjallista työtä toimittaen saksan- ja ranskankielisten Sotahuutojen naisten palstaa. Saman vuoden helmikuussa kenraali Booth kävi taas Sveitsissä ja Hedvig sai osallistuttua osaan hänen kokouksistaan. Tämä kirjoitti tälle vielä lähtiessään henkilökohtaisen tervehdyksen, jossa toivoi tämän vielä paranevan.

Viimeisen kerran Suomeen

Samana vuonna lähdettiin myös kauan kaivatulle Suomen-matkalle. Kolmipäiväinen Itämeren ylitys virkisti Hedvigiä ja hän oli aivan heikkona ilosta nähdessään taas Helsingin. Heidät otettiin juhlavasti vastaan ja Helsingin Temppelissä pidettiin tervetuliaiskokous, jossa hän sai seistä lavalla yhdessä miehensä kanssa. Vielä kerran siellä saatiin kuulla von Haartmanin korutonta, omalaatuista julistusta. Hän sanoi kaipaavansa sitä, että ihmissielut kurottuisivat kohti yhä korkeampaa ja täyteläisempää hengellistä elämää, ja 30 miestä ja naista astui esiin pyytäen, että voisivat uudelleen vihkiä elämänsä Jumalan palvelukseen.

Se oli Hedvigin viimeinen kokous. Hän palasi kotiin äitinsä luo väsyneenä mutta onnellisena. Ennen seuraavaa sunnuntaita tuli taas verensyöksy, siihen asti pahin. Omaiset ymmärsivät, että lähtö oli lähellä. Alkoi tuskien aika, jota lääkäritkään eivät kyenneet lievittämään. Hedvig kaipasi rakkaaseen Prostvikiin, mutta sinne ei ollut mitenkään mahdollista päästä. Hänet vietiin lepäämään Väinölään, pelastuskotiin, jonka perustamista hän oli itse suunnitellut. Von Tavel piti sillä aikaa useita kokouksia Helsingissä ja hänestä pidettiin, mutta tietysti hän oli paljon myös vaimonsa vierellä.

Syyskuussa Sveitsistä tuli komendööriltä kirje. Von Tavelin oli palattava Sveitsiin tärkeän tehtävän vuoksi. Komendööri ei tietenkään tiennyt, missä kunnossa Hedvig oli, hän ei jaksanut edes kuiskata. Hän pyysi aakkoskorttiaan ja näytti siitä kirjaimin: "Jumala tarvitsee sinua. Hän voi luottaa meihin. Me matkustamme." Pelastusupseeri oli taas valmis noudattamaan käskyä.

3. lokakuuta kannettiin Hedvig kauniissa säässä laivaan. Hän istui kannella lepotuolissa huovilla peitettynä. Pitkälle hyvästelijöiden riville jäivät mieleen hänen kalpeat mutta säteilevät kasvonsa. Äiti ja sisaret syleilivät häntä vielä kerran, ja sitten laiva lähti rannasta. Miehensä tukemana Hedvig pääsi kaiteen ääreen vilkuttamaan maalleen ja kansalleen, joita hän ei enää koskaan näkisi.

Loppuun asti uskollinen kutsumukselleen

Hedvig ei päässyt Hampuria pidemmälle. Siellä hänen voimansa uupuivat ja hän joutui vuoteen omaksi. Sähkeet lähetettiin Sveitsiin ja Suomeen. Äiti, joka oli tyttärensä myötä tullut Pelastusarmeijan ystäväksi, ehti vastatakin. Viikon kärsimysten jälkeen Hedvigin loppu lähestyi. Hän kuiskasi miehelleen: "Tule aivan lähelleni. Meillä on niin vähän aikaa enää yhdessäoloon, ollaan lähellä toisiamme." Von Tavel oli hänen vierellään yötä päivää, hoitajattarien ihaillessa hänen uupumatonta rakkauttaan. Aamulla 15. lokakuuta 1902 koitti lähtö. "Rakkaani", Hedvig kuiskasi, "en jaksa elää kauempaa. En koskaan ole ollut näin väsynyt. Nyt kuolen. Kiitos kaikesta. Vie terveisiä kaikille." Mukana olleen suomalaisen ystävän, Bertha Lindebergin, jonka Hedvig oli aikoinaan johdattanut uskon tielle, laulaessa poistui Hedvig tästä elämästä Vapahtajaansa luottaen, kuten hän oli tehnyt koko upseeriaikansa ajan. Hän oli aiemmin kuolinvuoteellaan maatessaan lausunut miehelleen: "Olen antanut koko elämäni Jumalalle. Miksi hän ei siis saisi käyttää kuolemaanikin siunaukseksi."

Näin myös tapahtui, sillä hänen kuolemansa ja se rauha, jolla hän siihen kulki teki vaikutuksen niin lääkäreihin, hoitajiin, omaisiin kuin ystäviinkin. Ympäri maailman Pelastusarmeijan lehdet kertoivat hänen elämäntyöstään ja persoonastaan sekä kuolinkamppailustaan. Näin hän pääsi vielä kerran julistamaan, suuremmalle yleisölle kuin koskaan. Hänet haudattiin Hampuriin, jonne pystytettiin myös kivinen hautamuistomerkki.

Hedvig von Haartman sai viimeisen 
maallisen leposijansa Saksan Hampurissa.
Kuvassa hänen hautamuistomerkkinsä. Pelastusarmeijan 
nuori sotilas nro 47/1929.


Hän kuoli ennen kuin ehti täyttää 40 vuotta, mutta sai aikaan enemmän kuin moni koko elämänsä aikana. Hän rakensi sen perustan, jonka pohjalta Pelastusarmeija Suomessa nousi ja toimii edelleen. Ulkopuolisen on helppo sanoa, että hänen olisi pitänyt olla itseään kohtaan lempeämpi ja vaalia paremmin terveyttään, mutta se olisi ollut hänelle luonnotonta: hän oli palava soihtu, joka roihusi Herransa asialle, ja se roihu kulutti hänet. Samalla se sytytti liekin lukemattomien ihmisten sydämiin.

Lähteet:

Helmi Gulin: Palava sielu. Piirteitä Hedvig von Haartmanin elämästä. 1951.

Elsa Könönen: Hengen miekka, auttava käsi. Pelastusarmeijan vaiheet Suomessa. 1964.

Tapio Manninen & Johanna Nieminen: Piikkiön historia 2. 1808-2000. 2004.

Hilkka Nieminen: Pelastussotaa Suomessa 1889-1989. 1989.