tiistai 2. elokuuta 2022

"Se rakas Utteri" -Tampereen ja Mynämäen herättäjä, Sauvon kirkkoherra Arvid Utter

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

ARVID UTTER (1836-1898)

Vien teidät lukijani jälleen Sauvon kirkkomaalle, jonka vainajia olen ennenkin esitellyt. Nyt nostan esiin peräti kaksi pappishautaa, joista vanhempi kytkeytyy vahvasti uudempaan. Uudemmassa lepää kirkkoherra, jota ei enää varmaan juuri missään muisteta, mutta joka aikanaan oli vahvasti osallisena siinä, että evankelinen herätysliike levisi Tampereelle ja kasvoi vahvaksi liikkeeksi Mynämäellä. Muutakin merkityksellistä tämä sankarimme ehti elämässään. On siis syytä kertoa Arvid Utterin tarina.

Pitäjänapulaisen pojasta Sauvon kirkkoherran perheeseen

Arvid Utter syntyi 10. tammikuuta 1836 Vehmaan kappeliseurakunnassa Lokalahdella pitäjänapulainen Arvid William Utterin ja tämän vaimon Sofia Magdalena Cedersteinin pojaksi. Isä siirtyi sitten vuonna 1835 Nousiaisten pitäjänapulaiseksi ja lopulta Hämeenkyrön Viljakkalan pitäjänapulaiseksi vuonna 1845, missä hän vaikutti loppuikänsä vuoteen 1862. Noilla paikoilla siis nuori Arvidkin varttui. Isän virantoimitukseen liittyy monenlaista epämääräistä tarinaa, mutta me keskitymme tällä kertaa poikaan.

Lokalahden vuonna 1763 valmistunut kirkko oli Utterin isän työpaikkana 
tarinamme sankarin syntyessä. Kellotorni on kirkkoa vanhempi. Kuva 
1900-luvun alkupuolelta, kuvan lähde Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Lokalahti_Church_pre_1927.jpg

Arvid opiskeli Turun lukiossa ja tuli ylioppilaaksi 18. syyskuuta 1858. Hän suoritti yliopistossa teologisen erotutkinnon 28. toukokuuta 1861 ja vihittiin papiksi 31. heinäkuuta 1861. Ensimmäiseksi työpaikaksi tuli kappalaisen sijaisuus Sauvossa sekä siinä ohessa armovuodensaarnaajana ja pitäjänapulaisena toimiminen vuosina 1861-1862. Tuolloin seurakunnan kirkkoherrana toimi Carl Reinhold Danielsson. Tämä oli aloittanut seurakunnassa vuonna 1825 pitäjänapulaisena, kohonnut 1828 kappalaiseksi ja vuonna 1859 kirkkoherraksi, jossa virassa hän toimi kuolemaansa 1883 asti.

Danielsson oli syntynyt Punkalaitumella 1799, mutta sukunsa sauvolaistui melko tehokkaasti, sillä Rosalia-tytär hankki Vahtisten tilan (ja tappeli sitten paikkakuntalaisten kanssa tontin luovuttamisesta kansakoulua varten) ja poika Emil otti sukunimekseen Gammal ja hankki Paddaisten kartanon.

Syy miksi kerroin näin paljon Danielssoneista on se, että myös Utter liittyi heidän perheyhteyteensä. Hän näet avioitui 21. helmikuuta 1862 esimiehensä tyttären, vuonna 1831 syntyneen Fanny Alexandra Danielssonin kanssa. Ehkä appiukko ajatteli vävypojan aikanaan seuraavan hänen omaa urakehitystään. Utterit saivat neljä lasta, joista aikuiseksi eli kolme. Poika Arvid Wolter Ferdinand seurasi isäänsä pappisuralla, toinen poika Walfrid Wolmar toimi opettajana ja tytär Allen Arvida Alexandra perusti Turkuun yksityisen lastentarhan.

Kirkkoherra Danielssonin hauta on Sauvon kirkon pääsisäänkäynnin 
edustalla. Hän teki Sauvossa pitkän pappisuran ja hänen tyttärensä 
avioitui nuoren Utterin kanssa tämän ollessa Sauvossa ensimmäisessä 
papinpaikassaan. Itse otettu.

"Rakas Utteri" Tampereen evankelisen herätyksen isänä

Utterin urapolku siirtyi kuitenkin hyväksi toviksi pois Sauvosta. 1. toukokuuta 1862 Utter siirtyi Kiikan kappalaisen apulaiseksi. Seuraavana vuonna hän oli 20. toukokuuta 1863 Ahlmanin koulun opettajana Pirkkalassa.

Pirkkalan lyhyelle kaudelle sijoittuu myös eräs Utterin pappisuran loistonhetkistä. Siitä myös ilmenee, että Utter on jossain kohtaa elämäänsä solminut siteet kirkon sisällä vaikuttaneeseen evankeliseen herätysliikkeeseen. Se tapahtui viimeistään Kiikassa, jossa evankelisuus oli vahvassa nousussa. Toisaalta hänen vaimonsa veli, Frans Ivar Alfred Gammal, oli viimeistään samoihin aikoihin liittynyt evankelisiin, joten vaikutteet ovat voineet tulla monesta suunnasta.

Kiikan kirkko ei ollut kauaa Utterin toiminnan näyttämönä. Hän 
itse asiassa haki myöhemmin kirkkoherranvirkaa lähitienoolta eli 
Tyrväältä, mutta sinne häntä ei valittu. Kuvan lähde Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Kiikka_church.JPG

Utter oli käynyt koulunsa Tampereella ja hänen työpaikkanaan toiminut koulutalo oli Harjun alueella, vain viisi kilometriä Tampereen keskustasta. Niinpä hän kävi kaupungissa ja näyttää siltä, että hänestä tuli Tampereen evankelisen herätyksen eräs alullepanija ja johtaja.

Maallikkosaarnaaja J. Vesterback kirjoitti helmikuussa 1864 evankelisen liikkeen isälle, tuolloin Kemiön kirkkoherrana toimineelle Fredrik Gabriel Hedbergille kirjeen, joka käsitteli Tamperetta: "Suurimmassa kiireessä täytyi minun tätä teille ilmoittaa, ja samassa saan vielä täältä T-lta sanoa, että täällä on Herran Henki tehnyt vallan ihmeitä. Täällä on saarnattu mies muistit sitä saastaista tekopyhyyden oppia. - - - Ja nyt tuli se rakas Utteri, joka saarnaa niin erinomaisella Jumalan Henken voimalla ja niin yksinkertaisesti, että se oikein suuresti ihmetyttää. Nyt on ilmestynyt paljo kristityitä täällä, ja niin vapaita, että he tunnustavatkin niin rohkeasti Kristusta, jonka tähden he ovat vetäneet päällensä Perkeleen ja koko hänen lahkokuntansa. - - - Ja voi kuinka ihmeellinen Herran johdatus se oli, että Hän lähetti tämän Utterin tänne vapauttamaan niitä vaivaisia orjuuden vankeja." Myöhemmin Vesterbackin julkaistessa Nuorukainen -lehteä julkaistiin siinä myös Utterin kirjeitä.

23. joulukuuta 1863 Utter nimitettiin Merimaskun kappalaiseksi. Toiminta Tampereen seudulla oli siis lyhyt, mutta menestyksekäs, sillä evankelinen liike voimistui ja jatkoi elämäänsä kaupungissa aina nykypäivään asti. Merimaskun toiminnasta en löytänyt tietoa, paitsi että hän haki ilman menestystä Vehmaan toisen kappalaisen virkaa. Mutta Mynämäen kappalainen hänestä tuli 15. huhtikuuta 1868, tosin hän astui virkaan vasta 1. toukokuuta 1869. Sinne evankelisuutta oli tullut jo ennen hänen saapumistaan, mutta hänen aikanaan se alkoi voimistua nopeasti.

Utterin Merimaskun kaudesta ei minulla ole juuri sanottavaa, 
mutta useamman vuoden hän tässäkin kirkossa palveli. 
Kuvan lähde Wikimedia Commons:
 https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Merimasku_church_and_bell_tower_2_AB.jpg

Mynämäen evankelisena paimenena

Tälle Mynämäen evankeliselle herätykselle oli ominaista runsas laulaminen. Kerrotaan työmiesten ottaneen laulukirjat mukaansa päivätyöhön lähtiessään ja veisanneen koko päivällistunnin. Iltaisin kokoonnuttiin tupaan ja laulettiin taas. Liike kasvoi ja Mielismäen sekä Aikkisten tuvat vakiintuivat kokoontumispaikoiksi. 

Utterin esimies, kirkkoherra Gustaf Lönnmark kylläkin moitti saarnoissaan Utterin saarnoja siitä, ettei niissä ollut ensinkään lakia ja kehotti kansaa välttämään "hihhuleita". Siitä huolimatta liike jatkoi leviämistään ja levisi myös Karjalan kappeliin sikäläisten räätäli Vilhelm Kajanderin ja talollinen Vihtori Vuorisen käytyä Utteria jututtamassa. Liike levisi myös Mietoisiin vaikuttaen monessa muussakin lähikunnassa.

Evankelisen liikkeen keskusjärjestö Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys perustettiin vuonna 1873. Siinä oli kutsujäsenyys, ja myös Utter kutsuttiin jäseneksi vuonna 1876. Hän siis nautti luottamusta, mistä kertoo sekin, että kun yhdistys valmisti 1880-luvulla omaa saarnakokoelmaa nimeltä Terveellinen Oppi oli Utter yksi niistä, joita oli pyydetty kirjoittamaan teokseen ja joka kirjoitti erityisen paljon.

Mynämäen massiivisessa kivikirkossa Utter sai olla näkemässä evankelisen 
liikkeen nousua siitä huolimatta, että kirkkoherra häntä omissa saarnoissaan moittikin.
Kuvan lähde Wikimedia Commons: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Myn%C3%A4m%C3%A4en_kirkko2.jpg

Nuorukaisen mentorina ja muutto Tenholaan

Mynämäellä ollessaan Utter tutustui myös v. 1861 Turussa syntyneeseen Wilhelm Kajanderiin. Tämä köyhistä oloista tullut nuorimies oli vaikeuksista huolimatta päässyt opintielle ja viettäessään aikaa Mynämäellä asuneen tätinsä luona tutustui Utterin poikiin ja sitä myöten myös isään. Arvid Utter otti Kajanderin pian suojatikseen ja syntyi läpi elämän kestänyt ystävyys. Kajanderin päästyä opinnoissaan pidemmälle hänestä tuli lukukausien ajaksi Utterin poikien läksyjen kuulustelija, joka asui heidän kanssaan, ja loma-ajat vietettiin pääosin Utterin kappalaistilalla Mynämäen Hemmilässä. Tällä ystävyydellä oli suuri vaikutus Kajanderin opinnoille ja hengelliselle kehitykselle.

Utter valittiin Tenholan kirkkoherraksi 12. maaliskuuta 1879, mutta taaskin meni tovi, 1. toukokuuta 1881 asti, ennen kuin hän astui virkaan. Tuosta ajasta ei minulla ole juuri tietoa. Kuitenkin 1882 edellä mainittu Kajander tuli ylioppilaaksi. Hänellä oli Utterin lisäksi toinen mynämäkeläinen tukija, kruununvouti Springert, jonka ansiosta hän saattoi jatkaa opintojaan yliopistoon. Hän suuntasi lainopilliseen tiedekuntaan, mikä tuotti ilmeisesti tuotti Utterille suurta murhetta, olihan hän toivonut, että hänen suojattinsa olisi lähtenyt pappisuralle.

Tenholan keskiaikaisessa kivikirkossa Utter toimi seurakunnan 
kirkkoherrana. Kiehtova yksityiskohta ottaen huomioon sen, että 
Utterin pappisura alkoi ja päättyi Sauvossa on se, että Tenholan 
kirkon taustalla on ilmeisesti ainakin osin sama tekijäjoukko.
Kuva Wikimedia Commons: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Tenholan_kirkko.jpg

Joululomalla Kajander suuntasi Utterin pappilaan. Nuorimies oli ahdistunut, koko lukukausi tuntui menneen aivan hukkaan. Utter lohdutti häntä ja kohteli muutenkin rakkaudellisesti lausuen sanoja, jotka vaikuttivat Kajanderiin pysyvästi. Epäilykset tehtyä valintaa kohtaan voimistuivat ja kevätlukukauden aikana 1883 Kajander kirjoittautui jumaluusopilliseen tiedekuntaan.

Loma-ajat Kajander vietti edelleen Utterin perheen kanssa pappilassa, joka tosiaan oli nyt Tenholassa. Seillä hän tutustui myös Utterin tyttären Allen Arvida Alexandran opettajattareen, neiti Elin Margaretha Lovisa Welleniukseen. Tästä kohtaamisesta sukeutui vähitellen rakkaus, ja kihlaus tapahtui Tenholan pappilassa 1886. Kajander vihittiin papiksi 1887 ja 1894 hänet oli valittu jo Tuusulan kirkkoherraksi toimittuaan kyseisessä seurakunnassa pappina jo aiemmin. Utter oli siis ollut oikeassa pitäessään pappisuraa suojatilleen sopivana.

Takaisin Sauvoon ja ikäviä oppiriitoja

 Utterista itsestään oli tullut vuonna 1890 Sauvon kirkkoherra. Appiukko Danielsson oli aikaa sitten kuollut, mutta valituksi tulemista saattoi edesauttaa se, että edellinen kirkkoherra oli ollut evankelinen hänkin, nimittäin tässä blogissa jo aiemmin esitelty Hegesippus Hippolytus Hjerpe: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/05/kirkkohistorian-henkilokuvia-hegesippus.html Edelleen jatkuneista kytköksistä evankelisuuteen kertoo osaltaan vuonna 1892 Sauvossa pidetty lähetysjuhla, jossa puhui Utterin lisäksi muun muassa entinen Ambomaan lähetti Pietari Kurvinen, yksi aikansa tunnetuimpia evankelisia julistajia. Kansaa tosin ei ollut Sauvossa paljon koolla huolimatta kauniista ilmasta.

Tällaisena kohosi Sauvon kirkon itäpääty vuonna 1906 
Carl Frankenhaeuserin kuvaamana. Museoviraston Historian 
kuvakokoelma: https://www.finna.fi/Record/museovirasto.BA2D3888D36A02F2BE2D65C072872026

Vielä vanhoilla päivillään Utter joutui olemaan mukana evankelisuutta repineessä kiistassa. Asia on monimutkainen lyhyesti selitettäväksi, mutta kyse oli kiistasta koskien evankelista julistusta. Niin sanotut vapaat maallikot eli maallikkosaarnaajat, jotka eivät olleet työyhteydessä Evankeliumiyhdistykseen julistivat tavalla, joka osan mielestä korosti liiaksi pelastuksen objektiivista puolta jättäen parannussaarnan kokonaan pois. Osan katsottiin opettavan myös niin sanottua lihanpyhyyttä eli synnittömyysoppia. Iso joukko evankelisia pappeja vaati näiden julistajien tuomitsemista yhdistyksen johdon yrittäessä tasapainotella näiden kahden ryhmittymän välillä.

Nämä vapaita maallikkoja kritisoineet lähettivät joulukuun lopussa 1895 Evankeliumiyhdistyksen johtokunnalle laajan kirjelmän, jonka oli allekirjoittanut 55 pappia ja kolme lähetyssaarnaajaa. Yksi näistä papeista oli Utter. Siinä moitittiin yhdistystä siitä, ettei se ollut päättäväisesti tuominnut vapaita maallikoita vaan sen sijaan antanut aihetta epäillä, että se näitä kannattaisi. Väärinkäsitysten välttämiseksi vaadittiin tuolloin jo kuolleen liikkeen perustajaisän Hedbergin vuosia aiemmin kirjoittaman, Jumalan lain hylkäävän julistuksen tuomitsevan protestin julkaisemista sekä yhdistyksen lehdissä että omana vihkonaan. Kirjojen kustantamisessa ja palkattujen saarnaajien valinnassa pitäisi olla varovaisempi ja yliasiamiehen pitäisi julkisesti tuomita väärä opetus.

Kiista kuitenkin kärjistyi ja molemmilla laidoilla olevat hylkäsivät Evankeliumiyhdistyksen ja osa jopa koko evankelisuuden. Utter kuitenkin pysyi yhdistyksen jäsenenä, ja osallistui vuonna 1896 keräykseen evankelisen liikkeen isän Hedbergin hautamuistomerkin kustantamiseksi Kemiöön. Toki hän kuoli melko pian, kuten kohta ilmenee, mutta toisaalta moni oli eronnut jo näiden vuosien välillä. Niinpä Utter näyttää edelleen mieltäneen itsensä osaksi liikkeen päälinjaa kritiikistään huolimatta. On muuten kiinnostavaa, että Utteria itseään oli aikanaan Mynämäellä moitittu siitä, ettei hän olisi saarnannut lainkaan Jumalan lakia, ja nyt hän oli syyttämässä muita samasta. Oliko hänen oma julistustapansa muuttunut vai olivatko nuo syytteet olleet liioiteltuja ei valitettavasti ole tiedossani.

Kuolevaa lohduttamassa

Näinä vuosina Utter joutui seuraamaan murheella myös ystävänsä Kajanderin tilannetta. Tätä jo nuoruudessa vaivannut maksatauti voimistui vuoden 1895 aikana ja vaikka välillä tauti oli kurissa parin vuoden ajan tilanne paheni jälleen, mihin saattoi liittyä myös Kajanderin suuri työmäärä. Kun oheen tuli vielä ensimmäinen sydänkohtaus aavisti Kajander loppunsa pian tulevan. Tähän viittaa sekin, että kuultuaan pienen tyttärensä kuolleen hänen poissa ollessaan lausui kyynelehtivä isä: "Ei hän odottanut isäänsä." Keskustelut vaimon kanssa saivat synkän sisällön: miten lapset kasvatetaan, kun isä olisi poistunut tästä ajasta.

Kajanderin elämään ja hänen koskettaviin viime vaiheisiinsa lienee syytä palata tarkemmin eri kirjoituksessa. Ennen kuolemaansa 5. elokuuta 1898 hän sai kuitenkin ystävältään Utterilta kirjeen, jonka kerrotaan tuottaneen hänelle suurta lohtua päätellen jo siitäkin, että Kajander luki sitä useasti viimeisinä päivinään. Kirjettä on lainattu Kajanderin elämänkuvauksessa, ja koska se antaa ikkunan Utterinkin uskonnäkemykseen lainaan sitä myös tässä. Lisäksi pian ilmenee, että niihin sisältyi tiettyä kohtalokkuutta.

Kirjeessä Utter kertoo ottaneensa "sydämen murheella" vastaan tiedon ystävänsä sairauden tilasta, sillä se vei lopullisesti hukkaan toiveet nähdä hänet vielä entisessä terveydessään. Utter kehotti kuitenkin ottamaan kaiken Jumalan kädestä: "Kuitenkin, kun ajattelen, että se on rakas Herra, joka armosta on sinut kutsunut valtakuntaansa ja on käyttänyt sinua valtakuntansa palvelukseen - että se on hän, joka nytkin on pannut sinut sairasvuoteelle joko sinun koettelemiseksesi taikka puhdistamiseksi, taikka kutsuakseen sinut kotiin ijankaikkiseen lepoon, niin en minä voi sanoa muuta kuin: "kaikki Herran tiet hyvyys ja totuus.""

Wilhelm Kajanderista tuli Utterin suojatti ja läheinen ystävä.
Utter lohdutti häntä kirjeellään kuoleman lähestyessä aavistamatta, 
että hän samalla valmistautui omaan pikaiseen kuolemaansa. 
Kotimatkalla 1902.

Utter käsitteli myös sitä ristiriitaa, mikä ihmisten mielissä nousee nuoremman kuollessa ennen vanhempaa, mitkä lienevät olleet hänen omiakin kysymyksiään: "Lyhytnäköisyydessämme ajattelemme usein, että sellaisten raihnaisten vanhusten kuin minun ja monen muun olisi vuoro erota täältä ja miesten, jotka ovat vielä nuoruutensa kukassa, pitäisi saada vielä toimia täällä. Mutta meidän ajatuksemme eivät ole Herran ajatukset eivätkä meidän tiemme hänen tiensä.

Ei Herra meitä tarvitse, vaikka hän suuresta armostaan tahtoo käyttää meitä jonkun ajan, lyhemmän tai pitemmän, täällä hänen avullansa työskennelläksemme niinkauvan kuin päivä on, ja kootaksemme vieraita karitsan häihin."

Utter lohdutti ystäväänsä vielä seuraavin, väkevin sanoin: "Rakas veli! Ajattele kuinka onnelliset me olemme kaikkien surujen ja vaihtelevien tunteittenkin ohella, kun meillä on Herran oma sana ja lupaukset ja otamme sen sanan vastaan, joka todistaa, että me Jeesuksen veren kautta olemme puhtaat, vanhurskaat ja autuaat ihmiset, mieluisat ja rakkaat Isän silmissä, vieläpä hänen omat rakkaat lapsensa, jotka hän kasteessa on uudesti synnyttänyt. Meidän ei pidä kuitenkaan koskaan luottaa kokemuksiimme, joita olemme kohdanneet, vaan joka päivä tarttua samaan armoon, samaan Jeesukseen, sillä hän sanoo: "pysykää minussa ja minä teissä", ja taas: "Minä olen elämän leipä, kuka ikänä tulee minun tyköni ei hänen pidä isooman ja jokainen, joka minuun uskoo, ei hän koskaan janoo." Minun sydämellinen toivoni olisi, jos Jumala suo, että sinä vielä tulisit terveeksi, mutta jollei se ole Herran tahto, niin en minä tiedä korkeampaa toivomusta kuin tämä: olkoon Herra Jesus sinun kaikkesi täällä ja ijankaikkisesti siellä."

Yllättävä kuolema

Kajanderin hautajaiset olivat 10. elokuuta Tuusulassa. En tiedä, oliko Utter hautajaisissa, ainakin hautaan siunaamisen suoritti evankelisen liikkeen johtohahmo, tuolloin Tyrvään kirkkoherra Johannes Bäck. Mahtoikohan Utter tietää, että selvittäessään ystävälleen ajatuksiaan kuolemasta ja kunkin lähtöhetken arvaamattomuudesta hän samalla prosessoi omaa lähtöään. Ainakin hänen omaisilleen Utterin lähtö tuli yllätyksenä, kun hän kuoli 20. lokakuuta 1898 iltapäivällä puoli kuuden aikaan äkilliseen sydänhalvaukseen. Hän oli tuolloin 63-vuotias. Vanha oli seurannut nuorempaa.

Utterin kuolinilmoitus, joka julkaistiin Uusi Suometar -lehdessä 
nro247/1898, 25.10.1898.

Kuten todettua ei Utter ollut eronnut Evankeliumiyhdistyksestä huolimatta osallistumisestaan sen kritiikkiin. Sanansaattaja -lehdessä julkaistussa yhdistyksen vuosikertomuksessa Utter mainitaankin vuoden aikana kuolleiden maininnan arvoisten jäsenten joukossa, joita oli useita. Ensimmäiseksi mainitaan kuitenkin Kajander, jonka kerrotaan olevan tunnettu innokkaana evankeliumin saarnaajana. Utterista ei ole erityistä mainintaa. Hänestä ei myöskään julkaistu erityistä muistokirjoitusta liikkeen julkaisuissa, tosin hänet mainitaan monessa kohtaa Kajanderin muistokirjoituksessa. En tiedä, kertooko tämä viileistä väleistä, sillä muistokirjoitus ei ollut mikään itsestäänselvyys.

Hautajaiset pidettiin Sauvossa 28. lokakuuta 1898. Sauvon suuri kirkko oli reunojaan myöten täynnä kansaa, niin pieniä kuin suuriakin. Suurin joukoin oli lähdetty saattamaan kirkkoherraa. Ruumissaarnan piti Karunan kappalainen Anton Sederström, minkä jälkeen pastori Väinö von Creutlein toimitti ruumiin siunauksen lausuen ensin liikuttuneena kaipauksen sanoja omasta ja seurakunnan puolesta. Mukana toimituksessa oli myös Paimion rovasti Axel von Creutlein. Musiikista vastasi muutaman seurakuntalaisen avustamana kanttori Ljungqvist.

Utterin komea hautamuistomerkki kohoaa Sauvon kirkon 
pohjoispuolella. Samaan hautaan on laskettu myös hänen 
vaimonsa. Jalustassa ovat Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumin 
5. luvun 24:stä jakeesta. Itse otettu.

Haudan täyttämisen jälkeen Utterin lapset lausuivat jäähyväisensä, jonka jälkeen lasketut seppeleet antoivat oman todisteensa siitä, että Utter oli jäänyt monien mieleen. Kolmen omaisten, yhden seurakuntalaisten, yhden Sauvon kansakoulun ja yhden ystävien seppeleen lisäksi tuli seppele myös Mynämäeltä, jossa Utter oli ollut pappina viimeksi noin 20 vuotta sitten. Niinpä vaikuttavat olleen osuvia ne sanat, jotka eräässä muistokirjoituksessa todettiin: "hiljainen ja vaatimaton, mutta uskollinen seurakunnan paimen oli provasti Utter, rakastettu kaikkialla missä hän papinvirkaa hoiti." Viimeiseksi soitti torvisoittokunta virren.

Leskellä ja naimattomalla Ellen-tyttärellä oli ilmeisesti toimeentulovaikeuksia, sillä he joutuivat anomaan ylimääräisiä armovuosia itselleen. Utterin kuoleman jälkimaininkeja elettiin Sauvossa vielä huhtikuussa 1901, kun Sauvon pappilalla järjestettiin hänen kuolinpesänsä huutokauppa. Siinä myytiin muun muassa hevosia, lehmiä, sonni, lampaita, erilaisia työvälineitä sekä 6 pappilan mailla olevaa 'ylimääräistä' rakennusta muualle siirrettäviksi. Mikäli kauppaa tehtiin lesken hyväksi ei hän siitä kauaa ehtinyt hyötyä, sillä Fanny Alexandra Utter, omaa sukua Danielsson, kuoli 26. heinäkuuta 1901,  70 vuoden iässä. Hänet haudattiin miehensä viereen Sauvon multiin.

Unohdettu Utter

Kuten edellä mainitsin ei Utteria käsittääkseni enää juuri muisteta. Tampereella hänen vaikutuksensa oli ratkaisevuudestaan huolimatta lyhyt eikä siksi ole jättänyt tietääkseni pysyvää muistoa edes paikalliseen evankeliseen yhteisöön. On jopa niin, ettei evankelinenkaan tutkimus ole aina tajunnut juuri hänen olevan tuo "rakas Utteri".

Luultavasti Utterin asettuminen liikkeen oppositioon heikensi hänen jälkimainettaan, ja kun hän kuitenkin pysyi evankelisena liittymättä mihinkään muuhun ei hän jäänyt historiaan siitäkään. Sauvossa evankelisuus puolestaan hiipui Utterin jälkeen, minkä vuoksi hän ei sielläkään ole jäänyt erityisiin muistoihin.

Tästä huolimatta ja juuri siksi halusin nostaa Utterin esille. Ensinnäkin muistutukseksi siitä, että suurten nimien lisäksi on lukematon joukko heitä, jotka eivät jää yleiseen tietoisuuteen, mutta jotka ovat saattaneet olla ainakin paikallisesti aivan ratkaisevassa roolissa, kuten Utter Tampereella ja Mynämäellä. Utterin osuus evankelisen liikkeen kriisissä 1890-luvulla kertoo ainakin minulle siitä, miten vaikea asema on hengellisen liikkeen kiistoissa ja jakaantumisissa niillä, jotka eivät ole jyrkästi mitään puolta. Voin erehtyä, mutta oletan näin olleen Utterin kohdalla, sillä hän ei eronnut Evankeliumiyhdistyksestä, vaikka oli kritisoinut sitä voimakkaasti.

Samalla halusin täydentää palasen verran Sauvon hautuumaan henkilöhistoriaa. Sen keskellä seisovassa kirkossa hän tahtoi olla ensi sijassa evankeliumin julistaja, ja sitä kertovat myös hänen hautakivessään olevat Jeesuksen sanat: "joka kuulee minun sanani ja uskoo sen, joka minun lähetti, hänellä on ijankaikkinen elämä". (Joh. 5:24) Tuon iankaikkisen elämän sanoma sai aikaan sen, mitä tapahtui Tampereella ja Mynämäellä, sen toivoa hän julisti Kajanderille ja siinä toivossa hän itsekin kuoli.

Lähteet:

Autio, Veli-Matti: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899: Arvid Utter. Verkkojulkaisu: https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/henkilo.php?id=17774 Luettu 27.7.2022.

Borg, Nathanaël: Wilhelm Kajander. Kotimatkalla 1902. Verkkoversio: digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1009766?page=99

Hippakuntain sanomia. Koti ja koulu: Sanomia lasten kasvattajille nro 6/1866, 17.2.1866. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/921423?page=1

Kertomus Suomen Lutherilaisen Ewankeliumi-Yhdistyksen waikutuksesta wuoden 1898 kuluessa, annettu sen wuosikokoukseen heinäkuun 5 p:nä 1899. Sanansaattaja nro 20/1899, 16.10.1899. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/827437?page=5

Kortekangas, Paavo: Kirkko ja uskonnollinen elämä teollistuvassa yhteiskunnassa. Tutkimus Tampereesta 1855-1905. (1965)

Koskenniemi, Lauri: Suomen evankelinen liike 1870-1895 (1967).

Koskenniemi, Lauri: Suomen evankelinen liike 1896-1916 (1984).

Kujanen, Hannu: Sauvon historia II (1996).

Kuollut. Aamulehti nro 244/1898, 21.10.1898. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/507293?page=3

Lundén Cronström, Ingegerd: Släktbok. Ny Följd. (1952). Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2096955?page=101

Prowasti Arwid Utter. Sanomia Turusta nro 245/1898, 22.10.1898. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/691476?page=2

Sauwon uutisia. Aura Maaseutupainos nro 85/1892, 21.10.1892. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/721655?page=3

Takala, Lauri: Suomen evankelisen liikkeen historia III. 1852-1873. (1948).

Tili. Sanansaattaja nro 21/1896, 2.11.1896. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/827367?page=16

T.k. 26 p:nä kuoli. Turun Lehti nro 89/1901, 30.7.1901. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1051165?page=3

Tuorstaina, perjantaina ja lauwantaina. Turun Lehti nro 43/1901, 11.4.1901. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1050934?page=4

Utter, Arvid. Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017 (viitattu 27.7.2022). Linkki julkaisuun: https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/3114

A.W.U.: Frans Ivar Alfred Gammal. Kotimatkalla -vuosikirjasta 1924. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/992287?page=43

Ylimääräisiä armowuosia. Uusi Aura nro 157/1899, 11.7.1899. Verkkoversio: digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/743918?page=1

Wiimeiseen lepoonsa. Uusi Aura nro 253/1898, 1.11.1898. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/743608?page=2











perjantai 24. kesäkuuta 2022

Taiteilija-juhannus Sauvossa vuonna 1871

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Näin keskikesän juhlan kunniaksi ja ratoksi pieni juhannuskertomus Sauvosta vuodelta 1871, joka toki sopii muulloinkin luettavaksi. Se tuo kiehtovia väläyksiä tuon ajan juhannuksenviettoon sekä kuvauksen siitä, miten joukko taiteilijoita näki maalaispitäjän ikivanhan kirkon sekä tavat.

Taiteilijakiertue saapuu Sauvoon

Juhannuksen tienoilla vuonna 1871 saapui Sauvon Kirkonkylään mielenkiintoinen joukko. Kyseessä oli Suomen Muinaismuistoyhdistyksen lähettämä taiteilijaretkikunta, jonka tehtävänä oli dokumentoida Varsinais-Suomen ja Ahvenanmaan historiallisia taideaarteita, varsinkin alueen kirkoissa. Joukkoon kuulunut Emil Nervander (1840-1914) kirjoitti retkestä Hufvudstadsbladetissa julkaistavia matkakirjeitä, joihin tämäkin kirjoitus perustuu. Muista jäsenistä tunnetuin on varmasti myöhemmin taiteilijana mainetta niittänyt Albert Edelfelt (1854-1905), joka oli retken alkaessa vasta 16-vuotias.

Juhannuksenvieton kertoja Emil Nervander (1840-1914) 
hieman tässä kuvattuja tapauksia vanhempana. Hän oli 
retken aikaan noin 31-vuotias. Kuva Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Emil_Nervander.jpg

Seurueen matka oli juhannuksen aikoihin aivan alkutekijöissään, sillä he olivat lähteneet Helsingistä 16. kesäkuuta ja olivat ennen Sauvoa kiertäneet vasta ympäri Kemiönsaarta. Hieman epäselvää on milloin he tarkalleen saapuivat Sauvoon, sillä Edelfelt jäi hetkeksi Kemiön kirkkoon jatkamaan dokumentointia 21. kesäkuuta kun muut ilmeisesti jatkoivat jo kohti Sauvoa. Joka tapauksessa torstaina 22. kesäkuuta koko joukko oli ilmeisesti Sauvossa.

Albert Edelfeltin (1854-1905) omakuva vuodelta 
1874. Kolme vuotta aiemmin hän vietti juhannusta 
Sauvossa. Kuva Wikimedia Commons: 
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Edelfelt.jpg

Siellä he saivat kuulla, että paikkakunnalla oli ennen heitä vieraillut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettämä tutkija peräti parin viikon ajan ja valokuvannut ahkerasti kirkkoa. Niinpä retkikunta päätti keskittyä dokumentoimaan sellaisia taidemuistoja, jotka eivät soveltuneet valokuvattaviksi. He ikuistivatkin monta arvokasta yksityiskohtaa laatien esimerkiksi upean piirustuksen kirkon eteläsisäänkäynnistä, jota en valitettavasti pysty tähän tekstiin liittämään, sekä kirkon kuori-ikkunasta, jossa oli yhä keskiaikaisten lasimaalausten jäänteitä, jotka eivät varmasti olisi erottuneet mustavalkokuvassa.

Kirkon lumoissa ja kiireessä

Nervander kuvaili kirkkoa tavalla, missä kuvastuu sekä ihailu että arvostelu:

"Tuskin uskoo olevansa meidän päiviemme luterilaisessa saarnatilassa, kun astuu sisälle kirkkoon. Kaikkialla näkee vanhojen aikojen muistoja, joka pilarissa riippuu vaakunakilpiä - kuoriseinä on sellaisia aivan täynnä - penkkien piiloissa näkee kypäriä ja haarniskoita, kirkon opettajat ja profeetat katsovat lehterinkaiteesta alas kirkkoon, ja mitä kauneimmat piispantuolit ja niin sanotut kuoripenkit siirtävät ihmisen aikaan, jolloin myös tässä kirkossa korotettiin ylistyslauluja taivaan kuningattarelle, ja jolloin suitsutusastiat lähettivät pilvenhaituvia kohti kattoon maalattuja totisia enkeleitä ja kirkkoisiä. Mutta kirjava saarnatuoli ja rumat, joka paikkaan pannut penkit muistuttavat meitä kuitenkin hyvissä ajoin siitä, missä olemme."

Tämä piirros Sauvon kirkon kuori-ikkunasta sekä siinä olleiden 
lasimaalausten jäänteistä on osa retkikunnan satoa. Kuvan 
maalauksista ovat nykyään museon kokoelmissa kaikki lukuun 
ottamatta värikästä ruusuketta keskellä. Museoviraston 
Historian kuvakokoelma: 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.5BD93F28C7B25953215EF60484917EFE

Kovin tylyn arvion siis antoi Nervander saarnatuolista. Se oli peräisin vuodelta 1651 ja maalattu uudelleen vuonna 1860, mikä saattoi selittää kirjavaa vaikutelmaa. Syytä penkkien tuomitsemiseen rumaksi en tiedä, mutta erikoislaatuiset Sauvon kirkon 1600-luvulta olevat penkit kylläkin ovat, osassa etuosan penkkejä kun on mahdollista vaihtaa istumasuuntaa kohti keskellä kirkkoa olevaa saarnatuolia. Seurueemme puurtaessa piirustustensa ääressä he saivat kerrassaan yllättävää seuraa:

"Käynnistämme kirkossa haluan kertoa lajissaan erikoisen sattumuksen. Työskennellessämme kukin tahollamme hiljaisessa kirkossa herätti huomiomme syvä ja vahva naisen ääni, joka lausui juhlallisesti rukouksia. Katsoimme ympärillemme ja havaitsimme nuoren naisen, joka alttaripöydällä seisten ja käsi ja katse kohotettuina ylös, jatkoi kovalla äänellä raamatunlauseiden esittämistä. Äkkiä hän hyppäsi alas, käveli rauhallisin, lujin askelin saarnatuoliin, josta hän puhui kuin äsken. Hän oli onneton, mielenvikainen tyttö, joka oli livahtanut kirkkoon perässämme. Muutoin hän oli hiljainen ja rauhallinen alkaen pian hänkin piirtää vanhoja kuvia, kuten näki meidän tekevän."

Tytön henkilöllisyys jää arvoitukseksi, samoin kuin se, oliko hänen mielenvikaisuutensa tieto vai ryhmän jäsenten arvaus. Seurueen jäsenet eivät juuri tehneet tuttavuutta paikallisten kanssa, sillä heillä oli hoppu päästä juhannuksenviettoon Paraisille, missä seurueeseen piti liittyä uusia jäseniä. Niinpä he aikoivat työskennellä ahkerasti saadakseen pian sekä Sauvon kirkon että sen kappelikirkon Karunan hoidettua pois työlistalta.

Sauvon kirkko K. E. Ståhlbergin kuvaamana vuonna 1898.
Suurin piirtein tällaiselta se kai näytti retkikunnankin vieraillessa, 
tosin puusto oli varmasti matalampaa. Museoviraston Historian 
kuvakokoelma: 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.F55467C8D45E9227CCD4312626FB88B0

Sekaannus ajanlaskussa

Niinpä 24. kesäkuuta oltiin iltaa myöten työn touhussa kirkon kuorin kattomaalauksia piirtäen. Kellon lähestyessä yhdeksää eräs joukosta lähti ulos tupakoimaan ja huomasi ihmetyksekseen, että sauvolaiset tulivat sankoin joukoin koristamaan omaistensa hautoja. Pian toinen seurueen jäsenistä tuli myös sisään ja kertoi ihmeissään, että sauvolaiset nähtävästi jo päivää ennen juhannusaattoa koristivat pihansa ja kuistinsa tuorein koivuin. Tämä innoitti seurueen entistä ahkerampaan työhön, jotta he pääsisivät viettämään juhannusta muualla kuin heidän mielestään liian totisessa ja juhlallisessa Sauvossa.

Silloin miehet kuulivat kirkonkellojen kauniin, juhlallisen äänen, joka julisti juhannuksen koittamista. Se paljasti heille saman tien heidän suuren erehdyksensä: he olivat menneet sekaisin päivistä, ja edessä oli nyt juhannus Sauvossa. Pian he toipuivat pettymyksestään ja päättivät, että he juhlivat juhannusta juuri siten kuin halusivat. Piirustukset jätettiin kirkonpenkeille odottamaan ja suorittiin vauhdilla kesäyöhön, joka auttoi virittymään juhannustunnelmaan:

"Kirkkotarhaan tultuamme nautimme lauhkeasta kesäilmasta, joka tuulahti meitä vastaan. Taivas, joka päivällä oli ollut hiukan pilvien peittämä, oli kirkastunut, mutta aurinko oli jo laskenut. Hautakummuilla oli mitä kauneimpia valkoisia narsisseja ja kieloja palmikoituina vaaleanharmaista lehdistä tehtyihin seppeleisiin. Jokainen tupa oli koristettu vihreällä, ja tuntui sitä paitsi kuin koko luonto olisi aavistanut hiljaisen, rauhallisen kesäillan merkityksen."

Tämä Carl Frankenhaeuser kuva Sauvon kirkon itäpäädystä 
vuoden 1906 heinäkuulta näyttää, että kirkkomaa on ollut 
varsin rehottava entisinä aikoina. Ehkä se oli tässä asussa 
myös retkikunnan vierailun aikana, tosin haudat koristeltuina.
Museoviraston Historian kuvakokoelma: 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.BA2D3888D36A02F2BE2D65C072872026

Seurue asettui kirkon eteläpuolella olevalle korkealle kalliolle, joko Haarakalliolle tai Kallenmäelle. Mukanaan heillä oli muutama pullo punssia, jotka oli hankittu usean epäonnistuneen yrityksen jälkeen. Herrat kohottivat maljoja juhannukselle ja kunkin kotiseuduille sekä lausuivat Runebergin nuoruuskauden runoja, jotka kuvailivat kauniisti juhannusta.

Tansseja järjestämässä

Siellä täällä erottui kokko valaisemassa kesäyötä sekä kajahteli riemulaukauksia. Sen sijaan laulua tai musiikkia ei kuulunut, ei näkynyt tanssia eikä juhannussalkoja. Miehet olivat kuitenkin päättäneet tanssia ja lähtivät siksi liikkeelle. Kalliolta tullessaan he tapasivat joukon väkeä, joka oli tulossa kohti Kirkonkylää läheiseltä sillalta, jonka luona oli sytytetty juhannuskokko. Kyseessä oli kaiketi Sauvonjoen ylittävä silta Sillankorvan kylän kohdalla.

Paikalliset kulkivat tiheänä, tummana juhlallisena joukkona jonkun laulavan hiljaisella äänellä taiteilijoiden mielestä surullista laulua. Retkikunnan jutustelu sai ainakin osan innostumaan tanssista, mutta kylällä ei kuulemma sopinut tanssia. Alettiin etsiä pelimannia, joka löytyi, muttei omistanut viulua. Kyseltiin lisää, jolloin eräs pitäjän parempaan väkeen kuulunut ilmoitti, että omistaa viulun, jota ei ole käytetty kuuteen vuoteen ja josta puuttui kvinttikieli. Pelimanni kyseli vielä hartsia, jota ei löytynyt, mutta sitten päätettiin tulla toimeen sillä mitä oli.

Kylän ulkopuolelta löydettiin sopiva avoin paikka tansseille, jossa "alkoivat nuoret piankin musiikin soinnukkaiden sävelien mukaan tanssia soreasti ja sievästi". Aika kului, kello tuli yhden ja jopa kahden, ja ainakin Nervanderin arvelun mukaan nämä ennalta suunnittelemattomat juhannustanssit tulisivat jättämään seudulle pitkäaikaisen muiston. Taiteilijat saatettiin majapaikkaansa pitkänä saattueena aina eteiseen saakka, minkä jälkeen kansaa viipyi pitkään ulkosalla laulamassa "haikeita, surullisia lauluja", kuten Nervander kirjoittaa. Selvästikään hänen ja sauvolaisten musiikkimaku eivät kohdanneet.

Seuraavana päivänä eli juhannuspäivänä matka sitten jatkui Karunan kirkon kautta kohti Paraisten Kuitiaa, mutta siitä ehkä tarinaa toisella kertaa.

Lähde:

Nervander, Emil: Kesämatkoja Suomessa, Ahvenanmaalla ja Turun seudulla. (Markus Hiekkasen käännös teoksesta Sommarresor i Finland: på Åland och i Åbo-trakten v. 1872). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009.

lauantai 11. kesäkuuta 2022

Punataudin kaatama Karunan kappalainen - August Gabriel Juselius (1818-1857)

Kirjoittanut: Ossi Tammisto 

AUGUST GABRIEL JUSELIUS (1818-1857)

Olen aiemmin kirjoittanut täällä nuorena kuolleesta Karunan kappalaisesta Henrik Vilhelm Possénista ja hänen viimeisestä leposijastaan: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-karunan.html. Traagiset olivat myöskin hänen seuraajansa vaiheet, joista muistumana Karunan hautausmaalta löytyvät yksi korkea metallinen ja kolme pienempää kivistä ristiä. On siis jälleen aika suunnata tuolle hautuumaalle kuulemaan sen mullissa lepäävien ihmisten tarinoita, jotka kantavat muistoja myös menneistä koettelemuksista.

Metallinen risti sekä kolme pientä kiviristiä toimivat muistomerkkeinä 
Juseliuksen kappalaisperheen karuille vaiheille. Taustalla vuonna 1841 
Kustaa (Gustav) Tengströmin rakentama ruumishuone. Kuva itse otettu.

Karkusta Karunaan

August Gabriel Juselius syntyi Karkussa 17. kesäkuuta 1818. Hänen vanhempansa olivat nimismies ja toimitusvouti Gabriel Juselius ja tämän vaimo Maria Johanna Stålhandske. Sisarussarjaan kuului yhteensä kahdeksan, tosin yksi, sankarimme nimikaima, oli kuollut aivan pienenä.

Juselius lähti kotoaan opintielle, ensin Turun triviaalikouluun vuosiksi 1831-1832 ja sitten lähemmäs kotikontuja Porin triviaalikouluun vuosiksi 1833-1839. Siitä opintopolku jatkui Turun lukioon vuosiksi 1839-1843. 12. lokakuuta 1843 hänestä tuli sitten ylioppilas, ja hän liittyi Satakuntalaiseen osakuntaan. 11. kesäkuuta 1845 hänet vihittiin papiksi Turun hiippakunnassa yhdessä neljän muun kanssa. Liekö tähän uravalintaan vaikuttanut osin se, että Juseliuksen isoisän isä Krister Jusselius (n. 1683-1746) oli ollut Lopen kappalainen.

Karkun vanha kirkko Selim Lindqvistin valokuvaamana vuonna 1892. 
Mahtoiko ajatus pappisurasta nousta nuoren Juseliuksen mieleen 
hänen tehdessään perheensä kera kirkkomatkoja tämän keskiaikaisen 
pyhätön luo? Museoviraston Historian kuvakokoelma: https://finna.fi/Record/museovirasto.D8810C219F22CE31985906A68FE52429?imgid=1

Ensimmäiseksi Juselius määrättiin vihkimyksensä yhteydessä Nauvon kirkkoherran apulaiseksi. Kauaa hän ei kuitenkaan tätä pestiä ehtinyt hoitaa, liekö juuri lainkaan. Karunan kappalainen Henrik Vilhelm Possén näet kuoli 20. heinäkuuta 1845, ja Juselius päätyi hoitamaan tämän virkaa  21. elokuuta 1845 alkaen. Vuonna 1846 hänet valittiin tuon viran vakinaiseksi hoitajaksi. Tuohon aikaan oli vielä Karunan kartanon omistajalla oikeus valita Karunan kappalainen. Tämä oikeus poistui vasta 7. maaliskuuta 1870 keisarillisen käskykirjeen kautta.

Perheen perustamista ja viranhoitoa

Vaikka työ Nauvossa jäi vain vajaaseen kesään löytyi siltä nurkalta ainakin vaimo, Kristina Magdalena Dickman (s. 16. joulukuuta 1817), jonka kanssa vietettiin häitä 31. heinäkuuta 1846 Korppoossa. Morsiamen isä oli Korppoon kappalainen Fredrik Emanuel Dickman. Perheeseen siunaantui lapsia viisi kappaletta, neljä poikaa ja yksi tytär. Nämä kaikki syntyivät Karunassa: August Ferdinand s. 1847, Alma Augusta s. 1849, August Axel s. 1852, August Fredrik s. 1855 sekä August Artur s. 1857. Kuten näkyy haluttiin isän etunimi antaa kaikille lapsille, myös tyttärelle.

Karunan kappalainen August Gabriel Juselius 
ambrotyyppikuvassa. Museoviraston Historian 
kuvakokoelmasta: https://www.finna.fi/Record/museovirasto.E707A81C5ADFBC6AD24459B8708D5321

Kappalaisena Juseliuksella oli oma virkatalo, Björnäs, Stappåkerin (myöh. Tapola) kylässä, 2 ja puolen virstan päässä kirkosta. Kappeliseurakunnan väkilukua hänen virkakaudeltaan en nyt löytänyt, mutta vähän myöhemmin, vuonna 1870, oli kappeliseurakunnassa väkeä 1343 henkeä, kun koko Sauvossa oli karunalaiset mukaan lukien yhteensä 3988 henkeä. Kappalaiseksi pääsy niin lyhyellä työkokemuksella lienee ollut hyvin onnekasta, mutta Juseliuksella oli ilmeisesti toiveita edetä pidemmällekin urallaan, sillä hän suoritti vuonna 1851 pastoraalitutkinnon. Tiedossani ei ole hakiko hän paljonkin virkoja muualta.

Tiedossani ei ole juurikaan yksityiskohtia Juseliuksen virantoimituksesta. Hän tietysti saarnasi, toimitti ehtoollista, kastoi, vihki ja hautaan siunasi kuten muutkin papit. Vuoden 1857 kesäkuussa uutisoitiin siitä, miten Juselius oli järjestänyt keräyksen Pohjanmaan köyhien hyväksi. Keräys tuotti 57 ruplaa 67 kopeekkaa, mikä tuotto oli sitten annettu viranomaisille toimitettavaksi sitä tarvitseville. 

Hänen toimestaan mainitaan tehdyn myös Karunan hautausmaan laajentaminen vuonna 1854. Alkuperäinen hautausmaa oli hyvin suppea alue kirkon välittömässä läheisyydessä rajautuen sen eteläpuolella nykyään sijaitsevan jalkakäytävän sekä Olivecreutzin hautakappelin väliselle alueelle. Edellisen kerran aluetta oli laajennettu vuonna 1839. Eipä tainnut Juselius aavistaa, että hän pääsi hyvin pian itse lepäämään tuolle täydennysosalle.

Karunan vanha kirkko Reinhold Fabritiuksen taiteilemana vuonna 1871. 
Tässä kirkossa Juselius sai palvella liki koko pappisuransa. Vieressä 
Olivecreutzin suvun hautakappeli. Alkuperäinen kirkkomaa sijaitsi kirkon 
välittömässä läheisyydessä ja lisätilan tarve oli Juseliuksen aikana ilmeinen. 
Museoviraston Historian kuvakokoelma: https://finna.fi/Record/museovirasto.52219B554733B6392B26563B233930CF

Punatautiepidemia perheen kohtalona

Vuoden 1857 heinäkuussa alkoi näet seudulla ankara punatautiepidemia, tautiepidemioista koko 1850-luvun pahin. Emäseurakunnassa Sauvossa siihen kuoli heinäkuun ja marraskuun välisenä aikana 142 henkeä, kun koko vuonna kuolleita oli kuolinsyystä riippumatta 200. Sauvossa enemmistö kuolleista oli alle 15-vuotiaita ja tauti ankarin syyskuussa, jolloin kuolleita oli 78.

Myös Karunaa punatauti koetteli kovalla kouralla. Laskujeni mukaan tautiin kuoli 65 Karunan yhteensä 112 vuoden 1857 aikana kuolleesta, tosin oheen laittamani lehtijuttu vuoden 1858 alusta poikkeaa luvuiltaan aavistuksen edellä mainituista. Tauti ei kysellyt arvoa eikä asemaa, ja niinpä se iski myös kappalaisen perheeseen. Voisi kuvitella kaikkien perheessä sairastaneen taudin, sen verran rajusti se heidän rivejään verotti.

Näin ytimekkäästi uutisoitiin vuoden 1857 punatautiepidemiasta 
Sauvossa ja Karunassa. Sanomia Turusta nro 3/1858.

Ensimmäisenä kuoli 10. syyskuuta Axel August, joka oli juuri täyttänyt viisi vuotta. Isä ei ehtinyt kauan surra poikansa menetystä, sillä hän menehtyi samaan tautiin kotipappilassaan Björnäsissä heti seuraavana päivänä, 11. syyskuuta 1857, 39-vuotiaana. Lehdessä mainittiin sairauden olleen häftig, 'rankka'. Näin hän ei joutunut näkemään sitä, miten tauti kaatoi myös kaksivuotiaan August Fredrikin 14. syyskuuta ja kahdeksanvuotiaan Alma Augusta Magdalenan 20. syyskuuta. Kaikkien nimet on kirjoitettu metalliseen korkeaan ristiin, minkä lisäksi vieressä on kolme pientä kivistä ristiä lasten omina nimettöminä hautamuistomerkkeinä.

Juseliuksen hautaristin laattaan on ikuistettu hänen sekä hänen 
myöskin punatautiin kuolleiden lastensa nimet. Kirjoittajan 
ottaessa tämän kuvan oli laatta pahasti roikkumassa, toivottavasti 
se ei ole vielä pudonnut.

Taudista selvinneitten lasten komea urakehitys

Eloon jäivät perheen äidin kera vain lapsista vanhin ja nuorin, tuolloin kymmenvuotias August Ferdinand sekä saman vuoden huhtikuun lopulla syntynyt pikkuinen August Artur. He jäivät ilmeisesti kovaan taloudelliseen ahdinkoon, sillä heille myönnettiin vuoden 1858 maaliskuussa kaksi ylimääräistä armovuotta eli he saivat viran ja virkatalon tulot vielä näinä vuosina. Viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1863, ilmoitettiin Sanomia Turusta -lehdessä vapaaehtoisesta huutokaupasta, jolla myytiin Juselius-vainajan kirjasto. Siihen mainittiin sisältyvän jumaluus-oppia, historiaa, laki- ja maantiedettä sekä saarnoja. Huutokaupan vapaaehtoisuudesta voi päätellä, ettei taloudellinen tilanne ollut ajanut heitä pakkohuutokauppaan, mutta rahalla oli silti selvästi tarvetta. Kristina-leski kuoli Turussa 16. tammikuuta 1884.

Lapsia jäi siis viidestä eloon vain kaksi. Nämä pojat kuitenkin menestyivät elämässään varsin hyvin. Kumpikaan ei seurannut isänsä jäljissä pappisuralle. August Ferdinand Jusélius (s. 30. heinäkuuta 1847 Karunassa ja k. 28. maaliskuuta 1900 Turussa) toimi Turun valtiopäiväedustajana porvarissäädyssä viisi eri kertaa ja toimi Turun kaupunginjohtajana eli kunnallispormestarina vuosina 1881-1900. Hänen äitinsä siis ehti nähdä poikansa nousun kaupungin johtoon. 

Sankarimme esikoispoika August Ferdinand Juselius 
pääsi elämässään korkealle. Kuva Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:August_Ferdinand_Juselius.jpg

Toinen poika August Artur Jusélius (s. 28. huhtikuuta 1857 Karunassa ja kuollut 16. elokuuta 1925 Turussa) oli myöskin neljillä eri valtiopäivillä porvarissäädyn edustajana, minkä lisäksi hän toimi tuomarina sekä Pohjoismaiden Osakepankin Porin ja Turun konttoreiden johtajana. Mielenkiintoisena seikkana mainittakoon, että vuosi 1897 oli eräänlainen Juseliusten poliittisen vallan huipentuma, sillä silloin säätyvaltiopäiville osallistuivat porvariston edustajina yhtä aikaa veljekset August Ferdinand ja August Artur että heidän porilainen serkkunsa Fritz Artur Jusélius.

Satuin löytämään Turun päähautausmaalla kulkiessani molempien 
Juseliuksen punataudista selvinneiden poikien haudat, nuoremman 
vasemmalla, vanhemman oikealla. Kuvat itse otettu.

Karunaan ehkä tahtomattaan jääneet papit

Monet Karunan papeista jatkoivat virkauraansa muualla, päästen esimerkiksi kirkkoherranvirkoihin. Vain harvat heistä lepäävät Karunan mullista. Kaksi noista harvoista, Possén ja Juselius toimivat kappalaisenvirassa perätysten ja molemmat sairaus vei ennen aikojaan. Toisaalta tämä ei ehkä ole yllättävää, sillä ne kappalaiset, jotka eivät kuolleet tauteihin tosiaan ehtivät yleensä edetä virkaurallaan. Näin oli ilmeisesti Juseliuksen suunnitelma, suorittihan hän pastoraalitutkinnon.

Juseliuksen pääsy kappalaiseksi asti oli ripeämpää kuin Possénin, joka oli ennen Karunaa parissakin seurakunnassa, mutta Karunaan kumpikin heistä jäi. Juseliuksen ja hänen lastensa haudan äärellä voi pohdiskella elämän katoavaisuutta, 1850-luvun punatautiepidemiaa peilata oman aikamme tautiepidemioihin sekä lääketieteen kehitykseen sekä todeta, että Juseliuksen hautamuistomerkki osoittaa hänen vaikuttaneen ainakin yhteen asiaan pysyvästi: hänen hautansa on siinä osassa hautausmaata, joka valmistui hänen aikanaan.

Lähteet:

Dödsfall. Finlands Allmänna Tidning nro 228/1857. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/398826?page=3

Ekholm, P. O.: Piirteitä Karunan seurakunnan historiasta. Turunmaa nro 55/1930.Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1931168?page=4

Hiippakuntain sanomia. Sanomia Turusta nro 11/1858. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482548?page=4

Huovinen, Lauri: Varsinais-Suomen historia VIII, 5. Varsinais-Suomen seurakuntaelämä autonomian ajalla (1809-1917). 1987.

Huutokauppoja. Sanomia Turusta nro 14/1863. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/483688?page=3

Insamling för de nödlidande i Österbotten. Åbo Tidningar nro 46/1857. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/478656?page=1

Juselius, August Gabriel. Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017 (viitattu 8.6.2022). Verkkoversio: https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/923

Karunan seurakunnan kuolleiden kirja 1796-1874. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/karuna/kuolleet_1796-1874_jk593/38.htm

Kujanen, Hannu: Sauvon historia II. 1997.

Punatautiin. Sanomia Turusta nro 3/1858. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482450?page=3

Utnämnde. Morgonbladet nro 46/1845. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/392003?page=4

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Krister Jusselius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=4889>. Luettu 7.6.2022.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: August Gabriel Juselius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=16132>. Luettu 7.6.2022.

Wilskman, Atle: Släktbok II:I. 1918. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2100579?page=58

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Kalannin sokea tietosanakirja - rukoilevainen "Sokki-Herman", Herman Itänen

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

HERMAN ITÄNEN (1842-1921)

Herätysliikkeittemme kehtona pidetään usein Kalannin Santtion kylää ja sieltä 1700-luvun puolivälissä alkanutta herätystä. Sen lipunkantajana on toiminut seudulla myös rukoilevainen herätysliike. Nyt luomme kuitenkin katsauksen mieheen, jota on pidetty yhtenä viimeisistä merkittävistä rukoilevaisista Kalannissa. Hän itse ei voinut kehenkään katsahtaa, sokea kun oli, mutta siihen nähden hänen maineensa, tietonsa ja maailmansa oli suorastaan hämmästyttävän avara. Tietoa etsiessäni iski oikea runsaudenpula. Sukella siis sinäkin kanssani Herman Itäsen, Sokki-Hermanin tarinaan.

Tämän tarinan sankari, Herman Itänen, "Sokki-Herman" 
(1842-1921). Sokeudestaan huolimatta vaiko sen vuoksi 
hän oli muistihirmu, taitava laulaja sekä ihmeteltävän 
hyvä suunnistaja. Kuva suurennos myöhemmin tekstissä esiintyvästä kuvasta.

Saaressa syntynyt sokeutuu

Herman Itänen syntyi vuonna 10. helmikuuta 1842 Uuteenkirkkoon eli Kalantiin kuuluneella Nuhjan saarella. Äidin mainitaan olleen yksinäisnainen Maija Östman, joka sai lopulta kaikkiaan kolme lasta ja luonteeltaan lempeä, mutta tarvittaessa ankara. Hän oli ollut navettatyttönä Sundholmassa mantereen puolella ja oli tullut torpasta raskaana ollen majapaikkaa pyytämään. Hän oli tutustunut torpan väkeen leikkuutalkoissa kartanolla ja isäntäväki totesikin, että kun silloinkin sovussa oltiin, niin eiköhän nytkin pärjätä.

Itäsen synnyinsaari Nuhja kuului Uuteenkirkkoon eli Kalantiin, 
mutta oli hyvin lähellä Uuttakaupunkia. Kartassa näkyy myös Sundholm, 
josta hänen äitinsä tuli saarelle. Senaatin kartastosta, lähde Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Senate_Atlas,_1870%E2%80%931907._Sheet_XII_12_Uusikirkko.jpg

Helluntaina lähdettiin saarelta kirkolle ja samalla kastattamaan syntyneet lapset. Näin sai pieni Hermankin kasteen, mutta myös jotain muuta. Lapsiparalla ei kai ollut riittävästi vaatetta merimatkallaan, sillä sai hän silmätaudin, joka vähitellen aiheutti elinikäisen sokeuden ja tultiinkin aikuisiällään tuntemaan "Sokki-Herman"in nimellä. Tauti vaivasi häntä 14-vuotiaaksi asti, jolloin sen tovereiksi ilmestyi vielä vilutauti sekä influenssa. Noiden tautien lähdettyä lakkasi silmätautikin vaivaamasta, vaikka näkö ei tietenkään palannut. Siitä pitäen hän eli miltei elämänsä loppuun saakka melko terveenä.

Jo parin vuoden ikäisenä hän muutti perheensä kera Nuhjasta Männäisille, missä elikin loppuikänsä, ensin useat vuodet "Tuulihatun mökissä".  Vuosien varrella hän tuli kuitenkin kehittämään sellaisen kyvyn havainnoida ympäristöään, ettei ollut enää jymäytettävissä. Näön kaikotessa kirkonkellojen soitto toi lohdutusta. Ei tainnut poika arvata, kuinka monet kerrat hän vielä saisi niitä itsekin soittaa. Noin 5-vuotiaana näkö kaikkosi kokonaan kirkontornin ollessa viimeisiä näköhavaintoja. Saman ikäisenä tapahtui kinkereillä käyminen, jossa hän oli papin esittäessä kysymyksen luvannut vastata "jos sinä vain olet pappi", sokeana kun ei voinut tietää kuka oikein puhui. Ehkä häntä oli joku aiemmin tämän vuoksi jekuttanutkin. Hyvin hän kuitenkin osasi vastata, ihmetystä herättävän hyvin, sillä jo tuolloin hän osoitti ihmeteltävää muistamisen taitoa.

Kalannin kirkonkellojen soitto toi Itäselle lohtua hänen näkönsä hämärtyessä. 
Aikanaan hän sai lukemattomat kerrat soittaa niitä itse. Kuvan lähde 
Wikimedia Commons: https://commons.wikimedia.org/wiki/Category:Kalanti_Church#/media/File:Kalanti_church_1_AB.jpg

Näön kokonaan lähdettyä tauti alkoi helpottaa häviten lopulta kokonaan, tai no, näkö ei tietenkään palautunut. Itänen varttui muiden kylän poikien kanssa. Hän oppi juomaan, pelaamaan korttia ja väitetysti myös viettämään hurjaa elämää. Jo tällöin hänen hyvä muistinsa alkoi kuitenkin ilmetä, sillä hän oli oppinut ulkoa katekismuksen sekä useita virsiä, tosin myös muunlaisia lauluja, joita laulamalla hän hankkikin osin elantoaan, hänellä kun oli hyvä lauluääni.

Rukoilevaisten yhteyteen ja työhön sokeudesta huolimatta

Sitten tapahtui jotain, mikä vaihtoi Hermanin laulut hengellisiin veisuihin. Itäsen mainitaan tulleen herätykseen Wilhelm Anttilan eli "Pela-Villen" seuroissa Santtion kylässä 6. syyskuuta 1862, mitä eräässä muistokirjoituksessa kuvataan runollisesti: "Täällä aukesivat hänen silmänsä näkemään paljon ihanamman maailman kuin mitä monetkaan näkewäiset saawat nähdä. Pimeässä waeltajalle rupesi tällöin koittamaan elämän walkeus." Mies alkoi käydä ahkerasti seuroissa ja innostui lähetystyöstä tilaten Suomen Lähetyssanomia -lehden ollen loppuikänsä innokas lähetystyön ystävä.

Edellä mainittu Anttila oli ennen pelimannina soittanut viuluaan monissa juhlissa, mutta tultuaan herätykseen hajottanut viulunsa. Tällöin oli rukoilevaissaarnaaja ja laulujen sepittäjä Efraim Jaakola nuhdellut tätä ja kertonut, että Ville voisi viulullaan säestää seurojen veisuuta. Niinpä Ville hankki uuden viulun. Myös Kalannin kirkon suntiona toiminut Antti Wilen oli rukoilevaisia ja laulumies, jonka laulamat sävelmät ovat päässeet painettuihin kokoelmiin tallettamaan rukoilevaista veisuuperinnettä. Kalannin rukoilevaiset ovat siis selvästi olleet musikaalista väkeä.

Niin myös Itänen, jonka äänelle tulikin käyttöä. Kalannin kirkon ensimmäiset urut olivat näet niin heikkoääniset, että veisuulle tarvittiin esilaulajaa, joksi urkuri H. P. Springert Hermanin otti. Itänen toimi myös kellonsoittajana vuodesta 1858 eli jo ennen herätystään, 16-vuotiaana, ja vuodesta 1888 urkujenpolkijana sekä pilkkoi koulun ja kirkon puut tehden monta muutakin askaretta. Hän saattoi aloittaa joskus puiden teon kolmelta aamulla lopettaen iltamyöhällä. Aikalaiset muistavat kauhistelleensa Itäsen halkojen pilkkomista, tämä kun piti halosta kiinni niin, että hän iski kirveen sormiensa väliin jäävälle alueelle, mutta katsojat rauhoittuivat ja tottuivat, kun kirves ei koskaan osunut harhaan.

Männäisten koulu oli kirkon ohella Itäsen työpaikkana. 
Uusi Aura nro 237/1924. 

Hän myös opetti laulua Männäisten kansakoulun oppilaille vuosina 1877-1885, sillä vaikka koulun opettajan Fredrik Aallon mainitaan olleen muuten monitaitoinen ei hän osannut juurikaan laulaa. Itänen oli innoissaan tehtävästään ja kävi sitä varten opissa Uudessakaupungissa opettaja Vahlmannilla. Entinen oppilas muisteli vuosikymmeniä myöhemmin Hermanin hyräilyä laulua alkaessa sekä sitä, miten Lapin kirkkoherra oli koulun tarkastettuaan kehunut Itästä sanomalehdessäkin. Koulu tuli Itäselle muutenkin tutuksi, sillä hän oli koulun vahtimestari vuodesta 1876 vanhoille päivilleen saakka. Lisäksi hän kaupitteli erilaisia pieniä koulutarpeita kuten kyniä ja mustetta. Monesta oli leipä koottava.

Sokea lukumies

Itäsen kerrotaan olleen oppivainen ja kaikesta kiinnostunut. Näkökyvyn puutekaan ei oppimista haitannut, sillä hän luetutti muilla itselleen kaikki saatavissa olleet sanomalehdet sekä runsaasti kirjallisuutta muistaen tarkasti niiden sisällön. Hän saattoi myös itse lukea, sillä tuomiorovasti Dahlberg opetti hänelle pistekirjoituksen ja hänelle hankittiin siten kirjoitetut Markuksen ja Johanneksen evankeliumit sekä Paavalin Filippiläis- ja Galatalaiskirjeet. Virsikirjan hän opetteli ulkoa ja kun virsikirja uusittiin opetteli hän pian senkin. Muistiin mahtui myös muita lauluja, saarnoja, tarinoita, lehtikirjoituksia sekä tietoja Suomen papeista ja näiden virkapaikoista ynnä muuta.


Kalannin ensimmäiset urut eivät olleet äänenvoimakkuudeltaan 
kummoiset, mutta se tarjosikin Hermanille työtä esilaulajana. 
Turun Sanomat nro 35/1929.

Perhesuhteista mainittakoon, että vuonna 1868 kuoli Itäsen äiti. Pian tämän jälkeen Itänen avioitui Kaivolan Isotalon leskiemännän lesken Eva Juhantyttären kanssa ja he muuttivat asumaan Itäsen loppuelämän kotiin, torppaan Männäisten kartanon kirkkohaan varrelle. Avioelämä kesti 33 vuotta vuoteen 1907, jolloin Eva kuoli. Tämän jälkeen Itästä auttoi ensin veljenpojan leski ja lopuksi emännöitsijä Manta Honkanen.

Itäsen muisti ja tietomäärä hänelle valmiudet pitää niin seurapuheita kuin antaa neuvoja maallisissakin asioissa. Hän myös kirjoitutti kannanottojaan useisiin lehtiin, kuten Hengelliseen Kuukauslehteen, Turun Sanomiin ja Uuteen Auraan käsitellen uskonnollisten asioiden lisäksi esimerkiksi lainamakasiini- ja kouluasioita. Hän sepitti jopa laulun kansakoulun perustamisen tärkeydestä ennen kuin koko kunnassa oli niitä yhtäkään. Laulu julkaistiin myös Sanomia Turusta -lehdessä 1873.

Avara usko

Saarnaajana häntä pidettiin lämminhenkisenä ja sovinnollisena, vaikka laulusta hänet erityisesti tunnettiin. Sovinnollisuudesta kertonee osaltaan sekin, että hän rukoilevaisalueen kasvattina haki yhteyttä myös herännäisyyteen. Hän oli saanut kuulla heränneitten eli körttien Hengellisessä Kuukauslehdessä käsitellyn Porin seudun rukoilijoita, siis rukoilevaisia. Niinpä hän lähetytti sinne keväällä 1896 kirjeen Heränneet ja rukoilijat,  jossa arveli, että Pohjanmaan heränneet ja Porin rukoilijat työskentelevät samaan suuntaan. Hän sanoi olleensa paljon rukoilijain eli rukoilevaisten seurassa ja koki siellä käytävien keskustelujen ja opetusten olevan linjassa sen kanssa, mitä Hengellinen Kuukauslehtikin hänen mielestään sisälsi. Niinpä hän kysyikin lehden toimitukselta onko jotain eroa todella olemassa. Lehden vastaus oli diplomaattinen, sillä vastaaja kertoo tuntevansa lähinnä heränneiden tavat, selostaa ne ja pyytää rukoilevaisia itse esittelemään omansa ja vertaamaan kirjoitettuun.

Itänen vastasikin käyden lehden vastauksen läpi ja kommentoiden sitä ja löytäen yhteyttä kohta kohdalta ja toivottaen kaikille lukijoille Jumalan armoa saatesanoilla "kaikkein halwin weljenne Kristuksessa". Ehkä Itäsen avointa mieltä toiseen liikkeeseen vaikutti sekin, että rukoilevaisuus oli Kalannissa kuihtuva liike hänen omienkin sanojensa mukaan. Siihen hän oli juurtunut, mutta hän oli myös aktiivinen Lähetysseuran mies sekä iloitsi, kun Hengellinen Kuukauslehti levisi paikkakunnalla.

Tämä kuva Itäsestä julkaistiin Männäisten koulun 50-vuotisartikkelin 
yhteydessä. Kuvatekstissä häntä kutsuttiin laulunopettajaksi.
Uusi Aura nro 237/1924.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi mainita senkin, että häntä pidettiin yhtenä paikkakunnan parhaista rukin käyttäjistä, joka sai kehruutuotteillaan palkintojakin. Ainakin hän sai jaetun toisen palkinnon, arvo 4 silloista markkaa, Männäisten kansakoulussa 1901 pidetyssä käsityönäyttelyssä. Tosin hän sai sen naisten käsitöiden sarjassa ilmeisesti ainoana miehenä tekemällään iholangalla, neuletuotteet kun oli kaikki sijoitettu naisten sarjaan. Hänen mainitaan myös kehränneen monet vuosikymmenet koko Männäisten kylän pellavat langaksi apunaan vain huuliensa herkällä tunnolla ja tarmollaan.

Muistihirmu suunnistaja

Edellä on puhuttu jo Itäsen muistista. Vuonna 1907 seurakunnan vt. urkuriksi tullut Aug. Vidgren kertoi tästä useita pari esimerkkiä omalta ajaltaan. Urkuri soitti kerran erästä harvinaisempaa kappaletta uudesta koraalikirjasta, jolloin Itänen, urkujenpolkija kun oli, huusi urkujen takaa: "Onkos heränneitten laulukin otettu koraalikirjaan?" ja alkoi laulaa. Eräänä jouluaamuna urkuri oli myöhässä ja Itänen tuurasi esilaulajana. Virsiohjelmaan oli etukäteen valittu hyvin harvoin käytetty jouluvirsi, mutta Itänen oli laulanut sen aivan virheettömästi, minkä ihmeissään todistivat urkurille laulua virsikirjasta tarkkaan seuranneet papit.

Itäsen kerrotaan ryydittäneen yleisiä kokouksiakin sattuvilla ja humoristisilla huomautuksillaan. Näin esimerkiksi kuntakokouksessa alkuvuodesta 1917. Kun vallankumous oli puhjennut Venäjällä oli läänin kuvernööri lähtenyt Turusta. Tämäkin uutinen oli jäänyt Itäsen tarkkaan muistiin, sillä kun kokouksen puheenjohtaja luki tavan mukaan valitusoikeuden, jossa kehotettiin tyytymättömiä säädetyn ajan puitteissa kääntymään kuvernöörin puoleen kysäisi Itänen: "Mistäs mee se löyretä?"

Tämä piirros julkaistiin Turun Sanomissa osana artikkelia siitä, 
kuinka Itänen oli täyttänyt 70 vuotta. Siinä hänen sanotaan olevan lukijalle hyvintunnettu 
uusikirkkolainen. Turun Sanomat nro 2151/1912.

Vaikka näkökyvyn puute vaikeutti matkustamista ei se sitä estänyt. Hän kehitti itselleen niin hyvän paikallistuntemuksen ja käytti sauvaansa niin taitavasti, ettei usein tarvinnut saattajaa. Matka Uuteenkaupunkiin ja siellä johonkin puotiin onnistui, mutta kävipä hän Raumalla, Porissa, Turussa ja peräti viisi kertaa Helsingissä asti osallistuen Suomen Lähetysseuran vuosikokouksiin! Hänen taitonsa synnytti monia tarinoita. Kerran hän Uudenkaupungin Alisellakadulla törmäsi erääseen lyhtypylvääseen, joka oli siihen hiljattain asennettu. Ukko oli alkanut tutkia pylvästä ja ihmetellyt, mistä se oli tullut, koska "ei sitä ennen ole siinä ollut". Hän myös pysähtyi usein samassa kaupungissa hautausmaan keskikohdalle, missä hän paljasti päänsä ja luki Isä meidän -rukouksen.

Vanhoilla päivillään Itänen oli kalantilaisten elävä muistikirja, joka kutsuttiin usein yleisön eteen muistelemaan vanhoja ja jo monen unohtamia tapahtumia. Sanotaan toistakymmentä tutkijaa käyneen tallettamassa häneltä sananlaskuja, runoja, tarinoita, tapahtumia, tapoja sekä sävelmiä. Hänen lempinimensä olikin "Uudenkirkon tietosanakirja".

Suuri murhe Itäselle oli se, kun häneltä vuonna 1917, 75 vuotta täytettyään kiellettiin kirkonkellojen soitto turvallisuussyistä, pelättiin hänen näet putoavan tornin rappusilta. Tästä masentuneena Itänen lausui: "Voi jospa jo kuolisin, kun en enää kellojakaan saa soittaa".

Itäsen veljen Juho Tähtisen 
Uudenkaupungin Sanomissa 
julkaisema kuolinilmoitus. "2 poikaa" 
viittaa Tähtisen omiin poikiin. Ilmeisesti 
asia aiheutti sekaannusta, sillä yhdessä 
muistokirjoituksessa katsottiin tarpeelliseksi 
huomauttaa, ettei Itäsellä ollut omia poikia. 
Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1921.

Suuret hautajaiset

Sokki-Herman kuoli 79-vuotiaana sunnuntaina 30. tammikuuta 1921 iltakymmeneltä sairastettuaan keuhkokuumetta kolme päivää. Tätä ennen hän lausui: "Jeesus on minun turvani ja apuni tuskissani, Hänen nimeensä luottaen toivon lepoon pääseväni." Vain vähää aikaisemmin hän oli ollut puhumassa eräässä tilaisuudessa, joten kuolema yllätti monet korkeasta iästä huolimatta.

Itäsen hautajaiset olivat merkkitapaus, josta selostettiin Uudenkaupungin Sanomissa tarkasti. Sunnuntain tekstinä sattui olemaan kertomus siitä, miten Jeesus antoi sokealle miehelle näön, mikä varmasti laittoi saattoväen ajatukset liikkeelle. Haudalla esiintyi suojeluskunnan mieskuoro sekä sekakuoro.

Vainajan veljen Juho Tähtisen laskettua seppeleen luettiin hänen poikiensa Väinön ja Kostin, jotka eivät päässeet paikalle runollinen tervehdys, jossa muisteltiin sedän puheita ja laulua. Kapteeni Isaksson muisteli myöskin vainajaa korostaen, että tämä oli aiemmin palvellut myös hänen kotikaupunkinsa Uudenkaupungin kirkossa. Niinpä Isaksson muisteli häntä ja menneitä herätyksen aikoja.

Lukuisia muitakin seppeleitä tuli, myös Männäisten koulun entisiltä oppilailta. Maisteri J. Ahtinen lausui myös pätkän laulusta, jonka erikoisesta syntytaustasta olen kirjoittanut Pomarkun kappalaisen Johan Pomlinin elämäntarinan yhteydessä ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/10/pomarkun-pasuuna-ja-nakija-johan-pomlin.html ): "Nyt lopetin minä veisuni. Menestyi hyvin reisuni. Jeesuksen veren haavoissa iäti lepään rauhassa." Lopuksi oli vielä Männäisten koululla muistotilaisuus puheineen ja veisuineen. Maisteri Ahtinen puhui myös rukoilevaisuudesta ja sen viimeisistä merkkimiehistä paikkakunnalla, joista Itästä pidettiin viimeisenä.

Itäsen veljenpojat eivät päässeet hautajaisiin, 
mutta muistivat setää oheisella runolla, joka päätyi 
myös Uudenkaupungin Sanomiin nro/15/1921.

Kuoltuaankin muistettu

Itäsen merkityksestä seudulla kertoo se, ettei hänen muistonsa suinkaan unohtunut hautajaisten jälkeen. Kaksi vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1923, nimittäin paljastettiin Vakka-Suomen maakuntajuhlan yhteydessä Itäsen hautamuistomerkki. Sen oli lahjoittanut Uudestakaupungista kotoisin oleva kapteeni Isaksson. Paljastus oli ilmeisen juhlava tilaisuus: torvisoittokunta soitti suruhymnin, Isaksson kertoi Itäsen elämästä, laulettiin yhdessä Mun kanteleeni kauniimmin, kirkkoherra kiitti Isakssonia ja puhui tekstistä "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen", joka oli kaiverrettuna myös muistomerkkiin ja lopuksi veisattiin torvien säestyksellä Sun haltuus rakas isäni.

Kaksi vuotta myöhemmin, nyt siis jo neljä vuotta kuoleman jälkeen kirjoitti kirjailija ja kotiseutumies F. M. Karrakoski Uudenkaupungin Sanomiin. Siinä hän kertoi olleensa kesällä 1916 yhdessä kotiseutututkija Jalo Nummisen kanssa haastattelemassa Itästä samalla, kun tämä pilkkoi halkoja. Numminen oli pyytänyt Karrakosken mukaan piirtämään kuvan Itäsestä suunnittelemaansa kirjaa varten. 

Itäsen hautajaisiinsa tarkoittama kiitosvirsi 
F. M. Karrakosken tallettamana. Uudenkaupungin 
Sanomat nro 122/1925.

Itänen totesi siinä työskennellessään sepittäneensä kiitosvirren, joka pitäisi lukea hänen hautajaisissaan. Numminen kirjoitti sanat muistiin, mutta Itänen sanoi, että "kyll tee saatte sen molemmakki muistiin kirjotttaa!" Niinpä Karrakoskikin kirjoitti sen ylös.

Vuonna 1918 Jalonen joutui sisällissodassa punaisten surmaamaksi ja hänen muistiinpanonsa joutuivat tuhon omiksi. Itäsen kuoltua Karrakoski ei löytänyt omia muistiinpanojaan, ne kun olivat toisaalla. Nyt hän oli yhyttänyt ne ja päätti suorittaa velvollisuutensa jälkikäteen julkaisemalla sen lehdessä. Liitän virren sanat kuvana tuosta jutusta.

Itäsen muisto nousi esiin myös vuoden 1938 kirkkoherranvaalissa. Turunmaa -lehdessä näet eräs vetosi paikkakunnalta syntyjään olleen J.L. Heinisen puolesta ja totesi tämän olleen Herman Itäsen oppilaita, jonka vuoksi hän "parhaiten tietää ja tuntee meidän polkumme ja tiemme, taistelumme ja voittomme." Mielenkiintoista on, että vaikka Itäsen tässäkin sanotaan olleen Kalannin rukoilevaisuuden viimeisiä johtajia nähdään liikkeen kuitenkin jollain tapaa edustaneen jollain tavalla pitäjää edelleen. Mainittakoon, että Heininen tuli valituksi, tiedä sitten oliko tämän ansiosta.

Miksi Sokki-Herman on syytä muistaa?

En tiedä, muistetaanko Itästä enää Kalannissa. Jälkeläisiä hänellä ei ollut, ja rukoilevaisena hän oli ainakin tuolloin viimeisiä kotipaikkakunnallaan. Naapurikunnassa Laitilassa rukoilevaisuus on ollut elinvoimaisempi, mutta siellä on ollut omat "pylväänsä", joita muistella. Itäsen kirjoituksia en tähän hätään juuri ehtinyt lukea, joten en tiedä, kuinka kuolemattomia ajatuksia sieltä löytyi.

Silti ajattelen, että hänet on syytä muistaa edelleen. Olen vaikuttunut siitä, miten monipuoliset hengen- ja ruumiinlahjat oli tällä miehellä, joka olisi saattanut päätyä sokeutensa vuoksi vain hiljaiseksi syytinkiläiseksi jonkin talon nurkkaan. Hänen tarinansa on inspiroiva esimerkki siitä, miten jotkut onnistuvat muuttamaan rajoitteensa vahvuuksiksi. Samalla hän kertoo siitä jo usein havaitsemastamme todellisuudesta, ettei maamme herätysliikkeissä suuruus ole läheskään aina yhdistynyt ulkoiseen suuruuteen tai maalliseen vaikutusvaltaan. Seuraavan kerran kun osun Kalannin seudulle haluan vierailla Sokki-Hermanin haudalla.

Lähteet:

Alifrosti, Kari & Nallinmaa-Luoto, Terhi: Kalannin historia. Uusikaupunki 1999.

J.H.A.: Muistelmia Uudenkirkon Männäisten kansakoulun alkuajoilta. Uusi Aura nro 104/1924. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1504566?page=5

Herman Itänen. Turun Sanomat nro2151/1912. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1180030?page=14

Herman Itänen. Vakka-Suomi nro 12/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1510411?page=2

Herman Itänen. Vakka-Suomi nro 71/1923. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1510735?page=3

Herman Itänen kuollut. Länsi-Suomi nro 14A/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1430880?page=3

Herman Itänen kuollut. Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498002?page=2

Herman Itäsen hautaustilaisuus. Uudenkaupungin Sanomat nro 15/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1497989?page=2

Itänen, Herman: Heränneet ja rukoilijat. Hengellinen Kuukauslehti nro 4-5/1896, 1.4.1896. Verkkoversio: digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979836?page=15

Itänen, Herman: Wieläkin muudan sana heränneistä ja rukoilijoista. Hengellinen Kuukauslehti nro 8/1896. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979838?page=17

Itänen, Herman: Lounais-Suomesta. Hengellinen Kuukauslehti nro 9/1899. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979884?page=15

Karrakoski, F. M.: Sokea kellonsoittaja. Uudenkaupungin Sanomat nro 71A/1923. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498218?page=2

F. M. K[arrakoski].: Herman Itäsen kiitosvirsi, mikä piti hänen hautajaistilaisuudessaan luettaman. Uudenkaupungin Sanomat nro 122/1925. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498630?page=2

Käsityönäyttely. Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1901, 29.1.1901. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/733584?page=1

Monitaitoinen sokea. Suupohjan Kaiku nro 19/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1303114?page=3

Numminen, Jalo: Herman Itänen 75-vuotias kansanrunouden kertoja. Uudenkaupungin Sanomat nro 15/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1329973?page=2

Seurakuntalainen: J. L. Heininen Kalannin kirkkoherraksi. Turunmaa nro 172/1938. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2117753?page=6

Sokea seurakunnanpalvelijavanhus. Suomen Aistivialliskoulujen Lehti nro 8/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/924211?page=15

Uudeltakirkolta. Sanomia Turusta nro 27/1873. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482210?page=2

Vidgren, Aug.: Muistelmia Herman Itäsestä. Uudenkaupungin Sanomat nro 14/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1497992?page=4