Kalvolan "Vanha Uoti" viljasadon suojelijana

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Keskiaikaisissa kirkoissamme on säilynyt lukuisia keskiaikaisia puuveistoksia, jotka esittävät Raamatun henkilöitä tai muita pyhinä kunnioitettuja henkilöitä kirkon historiasta. Osa niistä on sen verran huonokuntoisia, ettei niiden esittämiä henkilöitäkään tunnisteta, osa taas on edelleen todella vaikuttavia taideteoksia. 

On myös veistoksia, jotka menetettyään alkuperäisen merkityksensä ovat saaneet paikalliselta kansanperinteeltä aivan uusia merkityksiä. Olen tässä blogissa kertonut jo yhdestä tällaisesta, Piikkiön puujumalasta ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2021/12/piikkion-puujumala.html?m=1 ), ja nyt tahtoisin kertoa teille Kalvolan Vanhasta Uotista. Pahoittelut heti alkuun, etten saanut tähän julkaisuun kuvaa itse veistoksesta, mutta alempaa löytyy linkki, jonka kautta kuvia löytyy.

Kalvolan keskiaikaisia veistoksia: Olavit, Madonnat ja Kristus

Kalvolan (joka on vuodesta 2009 ollut osa Hämeenlinnaa) nykyinen kirkko on varsin nuori, vuosina 1919-1921 rakennettu Ilmari Launiksen suunnittelema graniittipyhäkkö. Se rakennettiin vuonna 1918 palaneen, 1800-luvun alussa valmistuneen puukirkon korvaajaksi. Kalvolassa oli kuitenkin kirkko jo keskiajalla, ja keskiajan lopulla alettiin tekemään jopa kivikirkkoa, josta tosin toteutui vain yhä pystyssä oleva sakaristo, joka sijaitsee noin 300 metrin päässä nykyisestä kirkosta.

Tuosta ammoisesta katolisesta kirkosta on säilynyt jokusia veistoksia, yhteensä viisi. Näihin kuuluvat myös kaksi Norjan kuningas Olavi Pyhää esittävää veistosta. Kyseinen kirkko olikin Olaville omistettu. Niistä vanhempi, ilmeisesti 1200-luvulla Gotlannissa valmistettu kuuluu Kansallismuseon kokoelmiin. Se näet luovutettiin tammikuussa 1872 Helsingin yliopiston historiallis-etnografiselle museolle yhdessä neljän muun esineen kanssa. Niistä on laadittu luettelo, jossa veistosta on kuvattu näin: "Pyhä Olavi (?) valtaistuimella, kruunua ja käsiä vailla, pahuus ja pakanuus ihmisen päättömässä haamussa jalkojen alla".

Tähän Olavi Pyhää esittävään veistokseen on välillä erheellisesti 
viitattu Vanhana Uotina. Vaikka sen kuvauksen kohde onkin sama 
on kyse silti eri veistoksesta.
Museoviraston Rakennushistorian kuvakokoelma sekä Hämeen linnan kuvakokoelma
(Huom.: ilmeisesti kyseessä on sama veistos kuin tämä Suomen kansallismuseon 
Historiallisiin kokoelmiin kuvattu huolimatta siitä, ettei sen alkuperäpaikkakuntaa ole mainittu:
 https://www.finna.fi/Record/museovirasto.3E799DB439CEFF2C3AAFDF290E2DE8B8?sid=4798158926&imgid=1 )

Myös muita luovutettuja veistoksia on kuvattu sangen hauskasti, kuten "Suuri madonnan kuva. Lapsi lepää luonnottomassa asennossa äidin kädellä ja pitelee päärynää. Kuvalla, joka seisoo jalustalla, on mahtanut olla oma kaappi. Myöhänpuolista, teknillisesti hyvää tekoa". Artikkelissa v. 1968 tätä veistosta kutsuttiin nimellä "Kalvolan kaunis madonna" ja sen mainitaan olleen yksi eniten valokuvattuja veistoksia Kansallismuseon kokoelmissa kauniiden kasvonpiirteidensä vuoksi. Toinen oli "Kruunatun naisen kuva, madonna lapsineen kai sekin, käsivarren asennosta arvaten, vaikka lapsi puuttuu. Manieroittua taiturin tekoa 1400-luvun lopulta". Tylyimmän arvion sai "Kristuksen kuva ristinpuusta, käsivarsia vailla. Raakatekoinen, maalaus halpaa".

Tähän Neitsyt Mariaa ja Jeesus-lasta esittävään veistokseen 
on viitattu luonnehdinnalla "Kalvolan kaunis Madonna", 
vaikka lapsen asento onkin herättänyt kriittisiä kommentteja.
Suomen kansallismuseon Historialliset kokoelmat: 
https://www.finna.fi/Record/museovirato.D18DD3E45206968D3035B9E37865FC7C?sid=4798149113&imgid=1

Vanhan Uotin seikkailut

Kalvolassa oli kuitenkin tosiaan toinenkin Olavi-veistos, joka ei tovereistaan poiketen päätynyt museoon. Se on valmistettu mahdollisesti Saksan Lyypekissä vuoden 1300 tienoilla, ja sillä on taustallaan kiehtova tarina. Kun näet sekin vuonna 1872 haluttiin museoon yhdessä muiden veistosten kanssa kieltäytyivät seurakuntalaiset. Veistos oli näet saanut nimen Vanha Uoti ja kerrottiin, että kerran olivat ilkikuriset pojat vieneet sen kirkosta ja viskanneet ojaan. Tämän seurauksena olivat Kalvolan pellot alkaneet kasvaa pelkkää rikkaruohoa ja viljantulo palasi vasta sen jälkeen, kun Vanha Uoti oli palautettu kirkkoon.

Jossain kohtaa Vanhan Uotin arvostus pääsi kuitenkin selvästi häviämään, sillä 1900-luvun alkupuolella kirjoittaa historioitsija Kaarle Soikkeli vierailleensa Kalvolan vanhassa kivisakastissa ja vetäneensä heinien ja rojun alta puuveistoksen kappaleita, muun muassa kaksi polvea, pään sekä rinnan. Ne koottuaan saatiin kasaan veistos, jonka paikalliset vanhukset ja keski-ikäisetkin tunnistivat Vanhaksi Uotiksi, jolloin vanhat tarinat palasivat mieleen. Soikkelin mukaan veistoksen takaraivossa ollut lovi viittasi siihen, että patsaalle on saatettu uhrata rahalahjoja.

Soikkeli löysi Vanhan Uotin Kalvolan keskiaikaisesta kivisakastista. 
Selim Lindqvistin v. 1887 laatima teos Kalvolan vanhasta sakaristosta.
Museoviraston Historian kuvakokoelma

Veistoksen surkuteltavaan tilaan saattoi vaikuttaa ojareissu, mutta sellainenkin muistitieto kerrottiin, että Uoti oli aiemmin ollut sakastin ikkunalla saaden ohikulkijoissa aikaan pelontapaista kunnioitusta. Kuitenkin kerran olisivat sakastissa pappi ja lukkari päätyneet nujakoimaan keskenään, missä hötäkässä Uoti putosi ikkunalta ja hajosi. Kumpi oli ensin, putoaminen vai ojassa rypeminen, siitä en saanut selvyyttä.

Joka tapauksessa Uotin arvostus oli sen verran ajan saatossa heikentynyt, että se vuonna 1904 lahjoitettiin ennemmin Vihdin kansanopistoon kuin korjautettiin. Kuitenkin vuonna 1918 tapahtui jotakin, joka on saattanut saada jonkun Uotin menneestä arvosta kuulleen mietteliääksi, sillä samana vuonna paloivat sekä Kalvolan kirkko että Vihdin kansanopisto.

Kalvolan vanha puukirkko paloi vuonna 1918. 
Selim Lindqvistin piirros v. 1887. 
Museoviraston Historian kuvakokoelma: 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.5A859F87757FA98616E577414D8F2F2B?sid=4798149113&imgid=1

Osin palanut Uoti heitettiin menemään, mutta löytyi jälleen talvella 1927. Vuonna 1992 veistos lahjoitettiin jälleen Kalvolan seurakunnalle, ja se sijaitsee nykyään kunniapaikalla Kalvolan nykyisen kirkon seurakuntasalissa. Valitettavasti en löytänyt Uotista julkaisuvapaata kuvaa, mutta tämän linkin takaa löytyy pari kuvaa veistoksesta, vaikkei sitä olekaan sivulla nimetty: https://www.hameenlinna-vanajanseurakunta.fi/kirkot-ja-tilat/kirkot-ja-kappelit/kalvolan-kirkko/kuvia-kalvolan-kirkosta

Kalvolan nykyinen kirkko on valmistunut vuonna 1921. 
Vanha Uoti on esillä kirkon seurakuntasalissa. 
Wikimedia Commons

Mitä merkitystä on tarinalla vanhasta veistoksesta?

Joku voisi kysyä, että mitä väliä on koko Vanhalla Uotilla? Kyseessähän on rikkinäinen puuveistos, joka reformaation myötä menetti katolisen käyttötarkoituksensa, jonka muistot rappeutuivat ja saivat taikauskoisia piirteitä. Niinpä siihen kohdistunut arvostus ei edustanut kunnolla katolilaista eikä luterilaista teologiaa, ja lopulta se tyystin hylättiin. Linkin takaa löytyvistä kuvistakin näkyy, että se on kooltaan ja kunnoltaan varsin vaatimaton museossa olevaan kaimaansakin verrattuna, vaikka ilmeisen taidokasta työtä onkin kiharoine partoineen ja hiuksineen.

Toisaalta juuri nämä asiat tekevät veistoksesta kiinnostavan. Keskiaikaisia puuveistoksia on säilynyt melko runsaasti, Uotia upeampiakin yksilöitä, mutta harvemmalla on tällainen tarina kerrottavana. Tämä tarina kertoo myös siitä, ettei luterilaisuus syrjäyttänyt katolisia käytänteitä ja ajatuksia välittömästi, vaan niiden jäänteet saattoivat säilyä rappeutuneina jopa vuosisatoja. 

Rappeutuminen on hyvin ymmärrettävää, kun tukena ei ollut papiston opetusta, ja säilymistä tuki toisaalta se, ettei varsinkaan aluksi ollut mitenkään selvää mikä kaikki oli välteltävää katolilaisuutta ja mikä sopi myös luterilaisille. Eihän näitä veistoksia näet poistettu kirkoista, sillä myös luterilaisuudessa tunnettiin ajatus pyhien kunnioittamisesta esimerkillisinä kristittyinä, vaikka heiltä ei katsottu voitavan pyytää esirukouksia. Mielenkiintoista on sekin, että juuri tähän veistokseen liitettiin näitä tarinoita, eikä sen suurikokoisempaan toveriin, toiseen Olaviin.

Joka tapauksessa Kalvolan Vanha Uoti on kiehtova kappale paikallishistoriaa sekä suomalaista kirkkohistoriaa. Jos siis liikutte Kalvolan suunnilla käykää katsomassa sitä, itse toivon joskus sen vielä näkeväni. Ja käykäähän Kansallismuseossa katsomassa sen entisiä seuralaisia!

Kalvolan jo lakkautetun kunnan vaakunassa oli kaksi piilukirvestä, 
joka viittasi hirrenveiston lisäksi Olavi Pyhään, jonka tunnus kyseinen 
kirves oli. Wikimedia Commons

Lähteet:

Hiekkanen, Markus: Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (2007).

Neljä veistokuvaa Kalvolan kirkosta. Museovirasto: Kulttuuriympäristön palveluikkuna: hae_liite.aspx (kyppi.fi)

Saloila, Altti: Suomen ensimmäinen ratsastajapatsas ja 800 muuta kirkollista puuveistosta. Rajamme Vartijat 9/1968. Verkkoversio: 01.12.1968 Rajamme vartijat no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Soikkeli, Kaarle: Pyhän Olavin palvelus maassamme I. Kyläkirjaston Kuvalehti 4/1914. Verkkoversio: 01.04.1914 Kyläkirjaston Kuvalehti no 4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Soikkeli, Kaarle: Pyhän Olavin palvelus maassamme II. Kyläkirjaston Kuvalehti 5/1914. Verkkoversio: 01.05.1914 Kyläkirjaston Kuvalehti no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Soikkeli, Kaarle: Kruunupää-vieras Pyhän Olavin kotimaasta. Uusi Suomi 127/1928. Verkkoversio: 03.06.1928 Uusi Suomi no 127 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Wennervirta, L.: Pyhä Neitsyt Suomessa. Joulutunnelma 1927. Verkkoversio: 01.12.1927 Joulutunnelma - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

"Tunnetko tämän juutalaisen?" - Dimitri Klepininin (1904-1944) tarina

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Toinen maailmansota oli suurten kauhujen ja julmuuden aikaa. Kaiken verenvuodatuksen ja julmuuden pimeän yötaivaan keskellä esiintyi kuitenkin myös sellaisia epäitsekkyyden, hyvyyden ja rakkauden osoituksia, että ne loistavat tuossa synkeydessä kuin kirkkaat tähdet. Jokainen niistä olisi oman laulunsa arvoinen, mutta nyt tahdon kertoa teille Ranskassa toimineesta ortodoksipappi Dimitri Klepininistä (1904-1944).

Dimitri Klepinin mainitaan usein häntä tunnetumman Maria Skobtsovan eli Maria Pariisilaisen (1891-1945) yhteydessä. Maria onkin hyvin kiehtova henkilö, ja hänestä on kirjoitettu paljon. Nyt haluan kuitenkin keskittyä Dimitriin. Käytän hänestä tässä nimeä Dimitri, koska lähteenikin kutsuvat häntä pääosin isä Dimitriksi.

Venäjältä Pariisiin

Dimitri syntyi 14. huhtikuuta 1904 Venäjän keisarikunnan eteläosissa, Terekin oblastin Pjatigorskissa hartaaseen ortodoksiperheeseen. Perheen asuessa Odessassa nykyisen Ukrainan alueella hänen äitinsä Sofia auttoi perustamaan ortodoksisia kouluja ja toimi aktiivisesti kaupungin köyhien auttamiseksi.

Dimitri Klepinin nuorena miehenä. 
Wikimedia Commons

Venäjän vuonna 1917 alkanut vallankumous johti lopulta siihen, että perhe pakeni maasta ensin Konstantinopoliin (nykyinen Istanbul Turkissa), sitten Jugoslaviaan ja lopulta Ranskan Pariisiin. Siellä Dimitrin elämässä tapahtui suuri käänne hänen rakkaan äitinsä kuoltua vuonna 1923. Hän kirjoitti ystävälleen kirjeessä kokemastaan:

"Ensimmäinen kerta, kun ymmärsin kärsimyksen merkityksen [---] Mutta ilo tuli takaisin, kun muistin Vapahtajamme sanat: 'Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt'. Olin tullut äitini haudalle maailmallisten murheiden raskaan taakan kera. Kaikki näytti hämmentävältä ja ratkaisemattomalta kunnes yhtäkkiä löysin Kristuksen keveän ikeen. En ole koskaan kokenut iloisempaa päivää kuin tuo päivä ja kiitän Jumalaa kaikesta mitä Hän on antanut minulle kannettavaksi. Tämän kokemuksen jälkeen uudelleensuuntasin elämäni ja tiettyjen ongelmien ratkaiseminen helpottui."

Kohti pappeutta

Vuonna 1925 Dimitri alkoi opiskella Pyhän Sergiuksen teologisessa instituutissa Pariisissa. Siellä hänen opettajanaan ja oppi-isänään toimi Sergei Bulgakov (1871-1944), instituutin johtaja ja dogmaattisen teologian professori. Dimitrin tavoin Bulgakov oli syntynyt Venäjällä. Tutustuminen marksismiin oli vieraannuttanut hänet lapsuudenkotinsa uskonnollisuudesta, mutta Leo Tolstoin, Fjodor Dostojevskin sekä Vladimir Solovjovin teosten lukemin auttoivat häntä löytämään uudelleen kristillisen uskon.

Bulgakovista tuli eräänlainen kristillinen sosialisti, ja vuonna 1906 hän olikin Venäjän duumassa itsenäisenä kristillis-sosialistisena edustajana. Kesällä 1909 hän sai poikansa hautajaisissa kokemuksen, joka ratkaisi hänen paluunsa ortodoksiseen kirkkoon. Vuonna 1918 Bulgakov vihittiin papiksi ja sai olla mukana valitsemassa Moskovan patriarkka Tiihonia. Bulgakov suhtautui torjuvasti lokakuun vallankumoukseen, mikä johti osaltaan hänen ja monen muun karkottamiseen Neuvostoliitosta joulukuussa 1922 niin sanotulla filosofien laivalla.

Sergei Bulgakov 1920-luvulla. 
 https://en.wikipedia.org/wiki/File:Sbulgakov.jpg

Bulgakov vaikutti Dimitrin hengelliseen ajatteluun, joka oli varmasti jo jälkimmäisen perhetaustankin vuoksi yhteiskunnallisesti suuntautunut. Dimitri ei tosin tehnyt opiskeluaikanaan suurta vaikutusta opettajiinsa, sillä näiden mukaan Dimitri oli hyvin vaatimaton ja melko kömpelö nuori mies, joka ei erottunut mitenkään erityisesti. Jälkikäteisarviona sanottiin, ettei kukaan osannut arvata hänen sisällään ollutta valtavaa henkistä voimaa.

Dimitri kuitenkin valmistui vuonna 1929 ja opiskeli sen jälkeen Yhdysvalloissa New Yorkin protestanttisessa teologisessa seminaarissa. Sieltä palattuaan hän työskenteli eri ammateissa ollen samalla kirkollisesti aktiivinen muun muassa johtamalla seurakunnan kuoroa.

Papiksi ja juutalaisten auttajaksi

Vuonna 1937 tapahtui kaksi tärkeää asiaa. Ensinnäkin avioituminen Tamara Baimakovan kanssa ja toiseksi metropoliitta Jevlogin suorittama pappisvihkimys. Liitosta syntyi kaksi lasta, Helene vuonna 1939 ja Paul vuonna 1942. 

Vuonna 1939 Dimitri nimitettiin papiksi yhteisöön, joka majoitti köyhiä. Sitä johti luostarien ulkopuolella elävä nunna Maria Skobtsova, äiti Maria, hänkin Venäjältä muuttanut. Hän oli vuonna 1935 perustanut Ortodoksinen aktio -nimisen hyväntekeväisyysjärjestön. Sen keskus oli Lourmel-kadulla sijaitsevassa talossa, jonka keskuksen pappina Dimitri toimi.

Dimitri pappina.
Wikimedia Commons

Samana vuonna 1939 alkoi myös toinen maailmansota, ja seuraavana vuonna Saksa miehitti Ranskan. Tämä vaikutti myös Dimitrin tekemään työhön, sillä natsien aloitettua Ranskan juutalaisten massapidätykset etsivät monet juutalaiset turvaa Lourmel-kadun keskuksesta. Vangitsemisen saattoi tässä vaiheessa välttää, mikäli pystyi todistamaan olevansa kristitty eikä juutalainen siitä huolimatta, että natsien juutalaisiin kohdistama vaino oli kylläkin etnistä eikä niinkään uskonnollista. Kastetodistuksella saattoi kuitenkin hämätä juutalaisia etsineitä viranomaisia.

Tämä antoi uuden ulottuvuuden Dimitrin pappisvirkaan. Osa keskukseen tulleista juutalaisista päätyi Dimitrin kanssa keskusteltuaan ottamaan vastaan kasteen, mutta hän kirjoitti kastetodistuksia pyydettäessä myös muille juutalaisille laittaen niihin ainoastaan pienen merkinnän muistaakseen itse, mitkä todistukset olivat aitoja, mitkä vääriä. Tällainen hämäys vaivasi hänen omaatuntoaan hieman, mutta hän katsoi kristillisen uskonsa ja pappeutensa velvoittavan hänet toimimaan näin. Hän kirjoitti:

"Ajattelen, että hyvä Kristus antaisi minulle tällaisen paperin jos olisin heidän asemassaan. Joten minun täytyy tehdä se [---] Jos myrskyn yllättämä hakee suojaa kirkosta, onko minulla oikeutta sulkea ovea?"

Eräs Dimitrin seurakuntalaisista on kuvannut seurakunnan pääsiäisenviettoa vuonna 1942. Silloin ei ollut tiedossa, että kyseessä oli viimeinen pääsiäinen, jonka Dimitri sai viettää seurakuntansa kanssa:

"Ulkopuolella olivat rajoitukset, tuska, sota. Täällä kynttilöiden valaisemassa kirkossa oli pappimme kokonaan valkoisiin puettuna, kuin tuulten siivin kantamana. Säteilevin kasvoin hän julisti: 'Kristus on ylösnoussut!'. Ja me vastasimme: 'Totisesti ylösnoussut!', niin että varjot hajosivat."

Kesäkuussa 1942 pidätettiin kerralla noin 13 000 juutalaista ja vietiin heidät urheilustadionille säilöön kuin karjalauma aitaukseen. Äti Marian onnistui kuitenkin päästä sisälle stadionille, jolloin hän saattoi auttaa sairaita ja antaa tukea epätoivoisille. Hän jopa onnistui pelastamaan neljä lasta piilottamalla nämä pois kuljetettaviin roskalaatikoihin.

Maria Pariisilainen v. 1930 yhdessä venäläisen ortodoksifilosofin Nikolai Berdjajevin sekä bulgarialaisen ortodoksiteologin Stefan Tsankovin kanssa. 
Wikimedia Commons

"Juutalaisten rakastaja" vankeuteen

Helmikuussa 1943 Gestapo pidätti Marian, tämän pojan Georgin sekä useita muita. Georgin taskusta löytyi kirje juutalaisen perheen Dimitrille lähettämä kirje, jossa pyydettiin kastetodistusta. Dimitri ei ollut paikalla Gestapon hyökätessä, mutta seuraavana aamuna hän rauhallisesti toimitti viimeisen jumalanpalveluksen kirkossaan ja meni sitten kohtaamaan Gestapon. Osa Dimitrin ja häntä kuulustelleen saksalaisen upseerin Hoffmanin keskustelusta on säilynyt:

Hoffman: "Jos vapautamme sinut, niin lupaatko olla koskaan enää auttamatta juutalaisia?"
Dimitri: "En voi luvata sellaista. Olen kristitty, ja minun pitää toimia niin kuin täytyy."

Silloin Hoffman iski Dimitriä vasten kasvoja huutaen: "Juutalaisten rakastaja!  Kuinka julkeat puhua noista sioista kristityn velvollisuutena!"

Silloin Dimitri kohotti kaulassaan roikkuvaa ristiä. Se oli krusifiksi, joten siihen oli kuvattu Jeesus ristiinnaulittuna. Sitä näyttäen hän lausui: "Tunnetko tämän juutalaisen?" Vastaukseksi Hoffman iski uudelleen. Dimitri Klepininin kohtalo oli sinetöity.

Kaksi kuukautta myöhemmin Dimitri oli vankileirillä yhdessä Marian pojan Georgin kanssa. Dimitrin papinpuku eli kasukka oli repaleinen sekä likainen ja vartijat kutsuivat häntä pilkkahuudolla "Juutalainen!" Georgin alettua itkeä lohdutti Dimitri häntä sanoen, että Jeesus Kristus oli saanut kantaa paljon suurempia loukkauksia.

Dimitrin oli leirillä mahdollista toteuttaa pappiskutsumustaan, sillä ortodoksivankien oli sallittu pystyttää leirille kappeli, jossa he viettivät päivittäin jumalanpalvelusta. Hän jopa valmisti Georgia pappisvihkimystä varten. Hän rohkaisi kirjeissään perheelleen vaimoaan pysymään vahvana:

"Hävitä synkät ajatukset Jeesuksen rukouksella, osallistu ehtoolliseen niin usein kuin mahdollista [---] Älä anna epätoivon tai ärsytyksen juurtua sinuun, ja riennä nopeasti ripittäytymään papille."

Omasta tilanteestaan hän totesi:

"Olen täysin tietoinen siitä, että Jumalan tahto toteutuu ja että uusi kuuliaisuus kirkossa on alkamassa minulle."

Buchenwaldin keskitysleirin portti, jossa lukee "Jedem das seine", 'jokaiselle omansa'.
Wikimedia Commons

Kuoleman rajan yli ristinmerkin suojissa

Vuoden kuluttua Dimitri siirrettiin Buchenwaldin keskitysleirille ja sen jälkeen Mittelbau-Doran keskitysleirille. Georgi sai akuutin äkämätautitartunnan ja mahdollisesti teloitettiin työhön kykenemättömänä. Myös Dimitrin terveys romahti ja hän kärsi keuhkokuumeesta. Hän lojui ylikansoitetussa sairastuvassa lattialla, jossa ihmisjätökset löyhkäsivät. Lopulta 9. helmikuuta 1944 hän menehtyi. 

Henkensä säilyttämiseksi vanginvartijaksi värväytynyt venäläinen vanki on kertonut tunnistaneensa Dimitrin papiksi, jota eräät vangit olivat kyselleet. Hänen kumartuessaan Dimitrin puoleen pappi pyysi vartijaa siunaamaan hänet ristinmerkillä. Ajattelematta mitään vartija toteutti Dimitrin pyynnön, jonka jälkeen pappi veti viimeisen henkäyksensä. Vuosia myöhemmin vartija kertoi ahdistuneena, kuinka hänen mielessään kummitteli se, miten hän pampuniskujen tahraamalla kädellään oli piirtänyt ristinmerkin kuolevan miehen ylle.

Dimitrin ruumis poltettiin Buchenwaldin krematoriossa. Kun sana hänen kuolemastaan saavutti hänen perheensä järjesti metropoliitta Jevlogi järjesti hänelle muistopalveluksen. Myös äiti Maria kuoli keskitysleirillä, 31. maaliskuuta 1945.

Dimitrin ja hänen ystäviensä jälkimuisto

16. tammikuuta 2004 Konstantinopolin patriarkaatti julisti Marian, Georgin, Dimitrin sekä heidän kanssaan toimineen kristityksi kääntyneen juutalaisen Elia Fondaminskin pyhiksi asettaen muistopäiväksi 20. heinäkuuta.

Dimitrin ja hänen tovereidensa tarina on vaikuttava ja inspiroiva. Inhimillisesti ajatellen sillä on vaikea nähdä onnellista loppua. Varmaan heidän vangitsijoidensa ajatukset vastasivat paljossa niitä pilkkasanoja, joita Jeesuksen ristiinnaulitsemista seuranneet syytivät hänen päälleen: "Muita hän kyllä on auttanut, mutta itseään hän ei pysty auttamaan" (Matt. 27:42).

Mutta juuri tämän Mestarinsa jalanjälkiä he olivatkin lähteneet seuraamaan. He olivat saaneet pelastettua muiden hengen, vaikka he menettivät omansa. He halusivat seurata oikeaa Kristusta, juutalaisen kansan pariin syntynyttä Kristusta, ei mitään natsien keksimää arjalaista Kristusta, jollaista Saksalaiset kristityt (Deutsche Christen) -liike yritti lanseerata. Tätä ristiinnaulittua juutalaista Jeesusta Dimitri tunnusti iskujakin vastaan, ja hänen ristinsä merkki ylleen piirrettynä hän astui kuoleman rajan yli.

Oma kaunis viestinsä on siinäkin, että tuon viimeisen palveluksen suoritti itsensä kelvottomaksi tuntenut vanginvartija. Hän oli monessa rikkonut, mutta silti hän saattoi toimia siunauksen välikappaleena. Eikö se olekin lohdullinen ajatus, kun rehellisesti tarkastelemme omaa elämäämme, puutteellisuuksiamme, rikkomuksiamme ja laiminlyöntejämme?

Dimitrin ja hänen ystäviensä tarina on monella tapaa synkkä. Samalla se on kaunis tarina epäitsekkyydestä ja itseuhrautuvaisuudesta. Ja samalla tavoin kuin heidän hyvyytensä loistaa kirkkaiden tähtien tavoin pimeällä yötaivaalla oli vanginvartijan piirtämä ristinmerkki pieni valontuike sairastuvan saastan keskellä.

Lähteet:

Dimitri Klepinin. Gariwo: Gardens of the Righteous Worldwide. https://en.gariwo.net/righteous/shoah-and-nazism/dimitri-klepinin-7568.html

New Martyr Under The Nazis: St. Dimitri Klepinin. American Carpatho-Russian Orthodox Diocese of North America. Ecumenical Patriarchate of Constantinople. https://www.acrod.org/orthodox-christianity/articles/saints/st-dimitri-klepinin

Pyhittäjämarttyyri Maria Pariisilainen, hänen poikansa Georgi, pappi Dimitri Klepinin ja Elias Fondaminski. Suomen ortodoksinen kirkko. https://ort.fi/synaksario/pyhittajamarttyyri-maria-pariisilainen-hanen-poikansa-georgi-pappi-dimitri-klepinin-ja-elias-fondaminski/

Pyykkönen, Hannu: Sergei Bulgakov. Ortodoksi.net. https://www.ortodoksi.net/index.php/Sergei_Bulgakov

Teijon kirkko ja vedenpaisumus, jota ei koskaan tullut

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Teijon vanhan ruukkikylän vierellä kohoavalla kukkulalla seisoo maamerkkinä piskuinen kirkko, jonka keskeltä nouseva torni tekee lievästi itämaisen vaikutelman. Aivan mitätön ei kirkko ole kooltaan, sillä sinne mainitaan mahtuvan noin 100 henkeä, ja ainakin kauneimpia joululauluja laulettaessa kirkon mainitaan olevan täynnä.

Mutta miten kirkko on päätetty rakentaa tähän kylään? Sepä onkin varsin kiehtova tarina, jonka opin oltuani hiljan seudulla vierailemassa. Nyt kerron oppimani teillekin.

Teijon kirkko on kylänsä kaunis maamerkki sekä erään erikoisen tapauksen muistomerkki. Kuva itse otettu.

Robert Bremeristä Teijon isäntä

Teijon ruukinpatruuna Robert Bremer (1777-1844) oli varsin omalaatuinen mies. Hän toimi vuosina 1814-1841 Teijon ja ruukin omistajana. Ruukki oli yhdessä Kirjakkalan ruukin kanssa oli perustettu v. 1686 Lauritsa Creutzin toimesta. Bremer peri isännyyden isältään Joseph Bremeriltä, joka oli puolestaan ollut edellisen omistajan Johan Jakob Kijkin vävy.

Isä Joseph luovutti tosiasiassa isännyyden Robertille jo v. 1811. Joulukuussa 1810 näet Perniön pastori Gustaf Rancken, Teijon saarnaaja Fredrik Lundberg sekä Teijon puutarhuri Fredric Engblom todistivat, että

"--- että herra ylitirehtööri Joseph Bremer häntä kohdanneen ilmeisen heikkomielisyyden johdosta on tullut sangen levottomaksi talossaan ja jo useiden viikkojen aikana on osoittanut sellaista olotilaa, että se todistaa hänet kykenemättömäksi hoitamaan talouttaan ja tehdasliikettä."

Tästä syystä Joseph Bremeristä tuli holhouksen alainen 68-vuotiaana v. 1811 ja Robertista tuli Teijon tehdastilayhtymän hoitaja. Rasitteena olivat epäluulot ja riidat sisarusten kanssa. Kun isä-Joseph kuoli 1814 hajosi suuri omaisuus osiin. Robertille jäivät Teijon tehtaan työpajat ja laitokset sekä Teijon säteritila, Talonpojan Teijon tila tuli velipoika Carl Otto Bremerille ja Kirjakkalan tehdas Hans Henric Bremerille. Robertin ja Hansin välille muodostui isoksi ongelmaksi kilpailu raudan erottamisprosessissa tarvittavasta puuhiilestä. Perinnönjako määritteli asian niin, että Teijolla oli oikeus käyttää ostohiiltä, kun taas Kirjakkalan tuli polttaa hiilensä omien metsiensä puista. Saumattomasti ei järjestelmä kuitenkaan toiminut, ja Robert joutui vähän väliä vaatimaan seudun talonpoikia myymään hiilensä hänelle eikä Kirjakkalaan. Sen verran harmia asiasta oli, että v. 1831 Robert osti Kirjakkalan itselleen kokonaan velaksi sen vaihdettua omistajaa jo pariinkin otteeseen.

Oheinen Kijkien hautakivi ei koskaan tullut käyttöön, mutta päätyi lopulta kirkon seinälle. Kuva itse otettu.

Robert ei välttämättä ollut täysin kotonaan näissä kuvioissa. 1790-luvulla hän oli opiskellut Uppsalassa, missä hän oli opiskellut innokkaasti luonnontieteitä. Näissä hänen opinnoissaan oli kuitenkin haaveksiva sävy, ja hän oli viehättynyt eräänlaiseen ennustamiseen. Pian hän oli lopettanut opintonsa ja lähti hakemaan käytännön oppia Ruotsin vuoriteollisuuspaikkakunnilta. Aivan valmistautumattomana hän ei siis ruukin johtoon tullut.

Suomen siirtyminen osaksi Venäjää vuosien 1808-1809 Suomen sodan seurauksena aiheutti sen, että ruotsalaisen malmin hyödyntäminen suomalaisessa rautateollisuudessa vaikeutui. Robert Bremer halusi korjata asian ja löytää malmilähteitä Suomesta. Lisätäkseen tietoa malminetsinnästä hän julkaisi kirjankin v. 1819, Kort Försök till Uppställning af Malmletningskunskapen. Itse esiintymien etsimisessä oli kuitenkin haasteita. Kolme kaivosta avattiin, mutta Suomusjärven Salmijärven malmi oli huonolaatuista ja Perniön Saaren esiintymä tyhjeni nopeasti. Pitkäikäisemmäksi muodostui vain Perniön Vihiniemen kaivos.

Ruukinpatruunan villit teoriat ja ennustukset

Monenlaista muutakin hanketta ruukkinsa eteen Bremer harrasteli, ja hänen kaivoslaboratorionsa saattoi olla ensimmäinen yksityinen laatuaan Suomessa. Hänellä oli kuitenkin moninaisia harrastuksia. Hän tutki uskontoa, tähtitiedettä, meteorologiaa, lääketiedettä, kasvatusoppia, geologiaa ynnä muuta. Hänellä oli oma ajanlasku, joka oli 15 vuorokautta gregoriaanista jäljessä. Omalaatuiset uskonnolliset ja luonnontieteelliset ajatukset näkyivät myös toimintana, esimerkiksi silloin, kun hän lähetti Venäjän keisari Nikolai I:lle jumalallisiin ilmoituksiin perustuvan tiedonannon, jonka mukaan Suomi tulisi julistaa puolueettomaksi vapaavallaksi, jonka hallitusmuoto olisi teokraattinen. Tiedoksianto ei tiettävästi aiheuttanut keisarissa toimenpiteitä.

Kuuluisammaksi ja merkittävämmäksi muodostui hänen säähän liittyvän ennustelunsa. Hän katsoi  sääilmiöiden johtuvan "niistä voimien jakautumisista, joiden alaiseksi maan kaasupiiri kiertotähtien eri vaikutuksista joutuu". Kiertotähdet aiheuttivat maalle erilaisia kausia, joista jokaisen vaihtuessa tapahtui yleinen vedenpaisumus, "Luonnon suurin voimanilmaus". Tästä hän julkaisi v. 1822 28-sivuisen kirjan Grunderne till Luft och Tid jemte deras Skiften och fördelning för Året 1823 efter Frälsarens Christi Födelse, det Nittonde i en 36-årig Jordcirkel, Sjunde i en 12-årig varm Jordkrets, Första i en 3-årig kall Jordcykel, Fjerde i en 4-årig Solcykel, i Jordcykeln ett Koldeår, i Solcykeln ett Gasår.

Bremerin mukaan maa siirtyisi suureen kaasukauteen vuonna 1826, mistä seuraisi suuri vedenpaisumus. Tarkemmin tämä tapahtuisi 15. helmikuuta 1826. Marsin, Venuksen ja Maan keskinäinen asento saisi aikaan nelipäiväisen lämpimän rankkasateen, joka upottaisi ainakin Turun ja koko Lounais-Suomen. Bremer otti itse ennustuksensa hyvin vakavasti. Hän levitti varoittavia lehtisiä sekä rakennutti kolmimastoisen kaljaasin, jota kutsui "Arkiksi" ja johon hänen oli tarkoitus pelastaa perheensä ja tärkeimmät työntekijänsä. Mainitaan, että hän asetti mallin Arkistaan Vasaramäelle Turun edustalle Uudenmaan maantien viereen kaiketi ihmisiä varoittamaan. Kerrotaan myös, että Bremerillä oli makuuhuoneensa ikkunassa pitimillä kiinni soutuvene siltä varalta, että vedenpaisumus yllättäisi hänet yöaikaan.

Jonkinlaista paniikkia mainitaan osan turkulaisista kokeneen helmikuun 15. päivän lähestyessä, mutta ilmeisesti ainoa sade, joka Turussa nähtiin oli pieni lumisade. Bremerin ennustukset olivat osoittautuneet virheellisiksi. Lisäksi hän oli saanut sakot siksi, että hänen katsottiin lietsoneen paniikkia.

Ei tullut tulvaa, mutta tuli kirkko

Olisi luullut, että Bremer olisi vajonnut syvään häpeään epäonnistumisensa myötä. Ehkä näin kävikin, mutta pian Bremerillä oli asialle selitys. Hän nimittäin kiitti Jumalaa, joka oli estänyt vedenpaisumuksen syntymisen. Bremerhän ei ollut perustanut ennustettaan Raamatun teksteihin vaan omiin luonnontieteellisiin teorioihinsa. Hän myös päätti rakennuttaa kiitollisuutensa osoituksena kirkon Teijoon vuonna 1829. Tämä vuosi oli Bremerin itse kehittämän ajanlaskun mukaan Jumalan ensimmäinen hallitusvuosi.

Aivan tyhjästä ei kirkkoajatus toki syntynyt. Teijon ruukilla oli kartanossa ollut oma kirkkosali ja jo aiemmin oli ollut pohdinnassa erillisen kirkkorakennuksen valmistus. Itse asiassa jo vuonna 1824 Bremer oli maininnut siihen tarvittavien rakennusaineiden olevan hankittuna. Kuitenkin kirkkoneuvosto antoi luvan rakennushankkeelle vasta v. 1827. Voi kuitenkin olla, että Bremerin ennustukset olivat hidastaneet prosessia hänen osaltaan ja ennustuksen lopputulos puolestaan vauhdittanut sitä.

Bremerin suunnittelema kirkko on ulkoasultaan omaleimainen. Sen sanotaan olevan Suomen pienin kivikirkko. Kuva itse otettu.

Bremer suunnitteli kirkon itse ja sen ulkomuoto jäljitteli kiinalaista pagodia. Se otettiin käyttöön v. 1830. Sisustus on osin kirkkoa vanhempi. Vuodelta 1770 peräisin oleva saarnatuoli on peräisin kartanossa olleesta kirkkosalista, samoin alttaritaulu ja pari muuta taulua ovat luultavasti olleet siellä. Sieltä lienevät peräisin myös saarnan kestoa mittaava tiimalasi sekä kristallikattokruunu.

Saarnatuoli, tiimalasi ja alttaritaulu palvelivat jo kartanon kirkossa. Kuva itse otettu.

Pari erikoisuuttakin sisustuksesta löytyy. Ensinnäkin parven alla on seinään kiinnitettynä hautakivi, joka ei ole koskaan ollut käytössä. Ruotsinkielinen teksti kuuluu suomeksi:

"Ruukinpatruuna Hans Hinr. Kijkin, hänen puolisonsa ja perheensä hautasija. Autuaat ovat he, jotka nukkuvat Herrassa. Teijon ruukki toukokuun 5 P:nä 1792."

Hans Henrik Kijk, Robert Bremerin eno, ei kylläkään kuollut tuona ajankohtana. Hän on kuitenkin rakennuttanut Teijon hautausmaalle hautakappelin, ja ilmeisesti laatta on alkuaan tarkoitettu sinne.

Toinen huomioni kiinnittänyt seikka oli ruotsinkielinen raamatunlauselaatta seinällä. Sen ikää ei minulle osattu kertoa. Siihen oli kirjoitettuna Jobin kirjan 19. luvun jakeet 25-27 (suomeksi tässä tuolloin käytössä olleen suomennoksen eli Biblian mukaan):

"Sillä minä tiedän minun Lunastajani elävän: ja hän on tästälähin maan päällä seisova. Ja vaikka vihdoin minun nahkani ja tämä (ruumis) lakastuu, saan minä kuitenkin minun lihassani nähdä Jumalan. Hänen minä olen minulleni näkevä, ja minun silmäni katsovat häntä, ja ei kenkään outo. Minun munaskuuni ovat kuluneet minun helmassani."

Tähän laattaan on kirjoitettu Jobin kirjan vaikuttavat sanat. Kuva itse otettu.

Kohta "hän on tästälähin maan päällä seisova" kuuluu 1930 -luvun suomennoksessa "viimeisenä hän on seisova multien päällä", vuoden 1992 suomennoksessa "Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä". En tunne hepreaa niin hyvin, että osaisin kommentoida käännöstä, mutta jos laatta on Bremerin teettämä jään pohtimaan onko kyseessä vain lohdullinen muistutus siitä, että Jumala on läsnä kuolemankin koittaessa, vai voiko siinä olla viittaus Bremerin ajatukseen Jumalan alkaneesta hallintokaudesta? En osaa sanoa, sisältyykö tuolloin käsittääkseni käytössä olleeseen ruotsinkieliseen Kaarle XII:sta Raamattuun vastaavia vivahteita, sillä en rohjennut yrittää uppoutua tällä kertaa vanhan ruotsin saloihin.

Itseironiaa ja Jumalan kunniaa

Bremer osasi todistetusti suhtautua itsekin hieman huumorilla erehdykseensä. 1830-luvulla näet hänen pieni sukulaispoikansa huomautti, ettei ennustettu vedenpaisumus koskaan toteutunut, mihin Bremer vastasi: "Niin, katsos poikaseni, minä laskin sillä kertaa hiukan väärin". Huumoria tarvittiinkin, sillä Robertin "Arkki" oli otettu käyttöön tavarankuljetuksessa ja sen ollessa Turun satamassa ihmiset yleisesti nimittivät sitä arkiksi. Omiensa parissa Bremer oli kuitenkin ilmeisesti pidetty. Hän oli ottanut muun muassa tavaksi jakaa työväelleen lahjoja jouluna ja pitää heille juhlat juhannuksena.

V. 1841 hän luovutti tehdasyhtymän Viktor Zeborille ja Joris Eggertille. Ajatus oli, että pojat hoitaisivat omaisuutta yhdessä, mutta jo v. 1842 veljekset sopivat, että Kirjakkala on Joriksen ja Teijo Viktorin. Robert kuoli v. 1844.

Mitä tuumata kaikesta tästä? Oliko ruukinpatruuna Robert Bremer aivan hassahtanut mies? Valitettavaa kyllä on, mikäli hän aiheutti turhaa levottomuutta kanssaihmisissään. Toisaalta hän toimi vilpittömässä tarkoituksessa ja uskoi ennusteensa perustuvan ennen kaikkea tieteeseen. Toisaalta hänen reaktiotaan voi pitää hyvin sympaattisena, jopa esikuvallisena. Hän ei jäänyt voivottelemaan erehdystään, vaan kiitti siitä, ettei onnettomuutta tullutkaan. Tämän seurauksena kohoaa Teijon kylän vieressä edelleen viehättävä kirkko, jonka portin yllä kaiutetaan myös Robertin ja hänen Brita-vaimonsa muistoa:

"Ad Gloriam Dei / hoc Templum / aedificaverunt / Robertus et Brita Bremer / Anno 1830"

(Jumalan kunniaksi tämän temppelin rakennuttivat Robert ja Brita Bremer vuonna 1830)

Kirkon oven yläpuolella olevat tekstit kaiuttavat Bremerien sekä kirkon myöhempien remonttien muistoa "Ad Gloriam Dei", 'Jumalan kunniaksi'. Kuva itse otettu.

Lähteet:

Höijer, Erkki: Teijon tehdas puolivuosisataa sitten. Otava no 11/1912. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/500180

K. L.: Eräs menneen ajan teollisuusmiessuku. Piirteitä Teijon Bremerien elämästä ja toiminnasta. Kotimainen tuotanto -lehdessä no 1/1934. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/970641?page=25

Teijo. Uusi Aura no 311/1926. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1704686?page=7

https://www.teijonkirkko.fi/

Teijon kirkon esitteet sekä historiakansio Mathildedalissa Kaarnalaiva -liikkeen yläkerrassa olevassa näyttelytilassa.

Sokio-Aapa: Abraham Tuominiemi, Keski-Pohjanmaan herättäjä

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

ABRAHAM TUOMINIEMI (1845-1891)

Suomen herätysliikkeissä on ollut runsaasti merkittäviä maallikkojulistajia. Näin myös evankelisessa herätysliikkeessä, jonka parista haluan nyt nostaa esille erään aikansa merkittävimmistä. Abraham Tuominiemen ansiota on näet osaltaan se, että evankelisella herätysliikkeellä on yhä, yli 130 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin suhteellisen vahva asema Keski-Pohjanmaalla. Sitäkin kiehtovampaa tämä on siksi, ettei Tuominiemi ulkoisesti vastaa stereotyyppistä mielikuvaa siitä, millainen olisi massoja viehättävä julistaja.

Halsuan pojan harvinainen silmäsairaus ja elämän valon löytäminen

Tuominiemi oli kotoisin Keski-Pohjanmaan Halsualta, joka oli tuolloin Vetelin kappeliseurakunta. Hän syntyi 5. toukokuuta 1845 pienelle Tuominiemen tilalle. Hänen äitinsä mainitaan olleen kristillismielinen ja kehotti lapsiaan ahkeraan Raamatun tutkimiseen. Isä puolestaan oli uskonnollisesti välinpitämätön. Pikku Aabrahamin tai Aapramin mainitaan olleen iloinen ja "hilpeä-luontoinen poika", joka oli taipuvainen kuuntelemaan Jumalan sanan opetusta.

Tuominiemi muutti 15-vuotiaana kotoaan hankkiakseen elantonsa vieraan palveluksessa. Hänen kerrotaan eläneen muiden nuorten tavoin aina 18-vuotiaaksi, tai kuten hänen elämäkertansa Kotimatkalla -vuosikirjaan kirjoittanut Juho Torppa asian ilmaisee, "tämän maailman juoksun jälkeen". 18-vuotiaana hän sairastui pitkälliseen tautiin, jonka seurauksena hän sai silmiinsä pysyvän vian. Moni luuli häntä sokeaksi, mutta oikeastaan  kyse oli silmäluomien halvaantumisesta. Niinpä Tuominiemen oli nähdäkseen vaikkapa lukemista varten käsin nostettava silmäluomensa ylös. Tämän vuoksi hän tarvitsi itselleen taluttajan pitkille matkoille. Usein näillä matkoilla saattajana toimi Tuominiemen sisarenpoika.

Abraham Tuominiemi Kuva on piirretty valokuvan pohjalta ja hän on siinä jo habitukseltaan selvästi arvokas saarnamies. Silmät eivät sairauden vuoksi pysyneet auki ilman, että hän nosti käsin luomiaan. Kotimatkalla 1892.

Sairaus luonnollisesti esti häntä tekemästä normaalia työtä, minkä vuoksi hän päätti ryhtyä hierojaksi. 22-vuotiaana hänen elämässään tapahtui kuitenkin jälleen suuri käänne. Halsuan pitkäaikainen kappalainen Frans August Hällberg (1824-1889) oli muuttanut perheineen v. 1867 Himangan kappalaiseksi. Tuominiemi oli kuulunut Hällbergin rippikoululaisiin. Ehkä Tuominiemi oli jäänyt jotenkin mieleen, tai sitten kappalaisenpappilassa kaivattiin hierojaa, mutta joka tapauksessa Tuominiemi kutsuttiin Himangalle, missä erityisesti rouva Serafia Hällberg (1826-1890) otti hänet hoiviinsa. Tämä vei häntä myös evankelisen liikkeen tilaisuuksiin, joita pieni joukko järjesti Himangalla.

Näissä tilaisuuksissa sana puhutteli Tuominiemeäkin. Hän havaitsi oman Jumala-suhteensa puutteellisuuden siitä huolimatta, että oli tautivuoteelta asti tuntenut halua parannuksen tekoon. Oman syntisyyden painaessa Tuominiemi joutui painiskelemaan myös kahden eri herätysliikkeen uskonkäsitysten välillä. Evankelisten lisäksi alueella vaikutti näet lestadiolaisia, jonka edustajat myöskin olisivat halunneet nuoren miehen riveihinsä. Lutherin sekä evankelisen liikkeen oppi-isän Fredrik Gabriel Hedbergin kirjojen lukeminen saivat hänet kuitenkin omaksumaan evankelisen kannan, jossa hän pitäytyikin kuolemaansa saakka.

Himangan kirkon alttaritaulu julistaa sitä Jeesuksen täytetyn työn sanomaa, 
josta Tuominiemikin löysi elämänsä valon silmien valon heikennyttyä. 
Wikimedia Commons:
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Himanka_nya_altartavlan.JPG

Lähes sokeasta valoa jakamaan

Vuoden 1870 aikoihin Tuominiemi matkasi Lappajärvelle, jossa toimi apulaispappina nuori, myöhemmin evankelisen liikkeen johtohahmoksi nouseva Johannes Bäck (1850-1901). Hän oli omaksunut evankelisen uskonkäsityksen aivan vastikään. Tuominiemi aloitti Lappajärvellä hengellisten puheitten pitämisen. Ensimmäisen raamatunselityksen tekstikin tiedetään, se oli Johanneksen evankeliumin 8. luvusta. 

Ulkonäöltään tämä ainakin myöhemmin lihava ja parrakas mies ei ollut ehkä miellyttävimmän näköisiä sananjulistajia, mutta hänen erinomainen muistinsa auttoi tässä tehtävässä, josta tuli hänen elämäntyönsä. Hänellä oli myös monia kiehtovia kielikuvia, jotka jäivät kuulijoiden mieleen. Esimerkiksi tähdentäessään sitä, ettei parannuksen tekoa kannata jättää vasta kuoleman hetkelle hän sanoi: "Se ei ole niin otettavissa kuin vesitanko porstuvan nurkasta". Seuraillessaan kirvesvartta veistävän isännän puuhastelua hän totesi: "Itsevanhurskas on kuin pilalle veistetty pölkky, siitä on vaikea tehdä kirvesvartta. Helpompi se on tehdä veistämättömästä pölkystä".

Johannes Bäck (1850-1901) oli itse merkittävä evankelinen vaikuttaja, joka sai hetken toimia yhdessä Tuominiemen kanssa. Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Johannes_B%C3%A4ck_pastor.jpg 

Tämän jälkeen hän asui noin kymmenen vuotta Himangalla toimien yksityisesti maallikkosaarnaajana kiertäen naapuriseurakunnissa Kälviällä, Lohtajalla ja Kannuksessa sekä matkaten myös pidemmälle Lestijokilaaksoon Toholammille ja Lestijärvelle. Tuominiemi kulki kylästä kylään niin, että saattoi viipyä samalla paikkakunnalla useita viikkoja.

Vainottuna ja valtuutettuna julistajana

Tosin Himangalla nuorta sananjulistajaa kohtasivat jo alkuunsa vaikeudet. Evankelista julistusta vastustaneet saivat näet Tuominiemen karkotettua Halsualle sillä perusteella, ettei tällä ollut lainmukaisia matkapapereita. Pian hän kuitenkin palasi tarvittavat paperit mukanaan. Silloin hänen vastustajansa hävittivät nuo paperit, joita säilytettiin erään isännän luona ja vaativat miestä jälleen poistumaan. Silloin muutamat säätyläiset selittivät tilanteen nimismiehelle, joka rauetti asian. Tuominiemi toimi Himangalla noin kymmenen vuotta.

Tuominiemen muutettua takaisin kotiseudulleen Halsualle hän aloitti Vetelinjokilaaksossa seurojen pidon. Tästä paisui vähitellen huomattava hengellinen liikehdintä. Vetelissä Räyringin ja Finnilän kylien väki sisusti Finnilään erityisen saarnahuoneen Tuominiemen seuroja varten niin, että kukin talo hankki huoneeseen oman penkkinsä. Tuominiemi oli kolmen vuoden ajan tuon huoneen vakinainen opettaja kiertäen pyynnöstä myös muualla. Seudulla kutsuttiin Tuominiemeä nimellä "Suuri vältti" tai "Isofältti" eli aura, mikä kuvasi hänen vaikutustaan hengellisen maaperän muokkaajana. Muita hänestä käytettyjä nimiä olivat "Aapa-pappi" ja "Sokio-Aapa".

Vetelin kirkko tuli Tuominiemelle varmasti tutuksi hänen vaikuttaessaan siellä monta vuotta. 
Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Veteli_Church_20180525.jpg

Vuoden 1883 lopulla evankelisen herätysliikkeen kattojärjestö Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys kutsui Tuominiemen kolportöörikseen eli maallikkotyöntekijäkseen. Pöytäkirjassa mainittiin valinnan perusteluna Tuominiemen erinomainen lahja "saarnata puhtaasti ja selvästi Jumalan sanaa". Tämän myötä hän matkasi entistä laajemmalla alueella saarnaten nyt myös Alajärvellä, Lappajärvellä sekä Evijärvellä. Liikkumishaasteistaan huolimatta hän toimi kolportöörinä ainakin 21 seurakunnassa. Häntä onkin pidetty Keski-Pohjanmaan evankelisen herätyksen isänä.

Pappien herjausten kohteena

Menestys toi mukanaan huomiota, eikä ainoastaan myönteistä. Paikallinen papisto alkoi arvostella Tuominiemeä. Niissä seurakunnissa, joissa papisto suhtautui Tuominiemen työhön kielteisesti alkoivat evankeliset ollakin pian oppositiohengessä seurakuntaa kohtaan, kun taas myönteisten pappien seurakunnissa evankeliset olivat kirkollisia.

Kaustisten kirkkoherrana toimi vuosina 1887-1889 vt. kirkkoherrana J. R. Forsman (1859-1936), joka toimi myöhemmin sukunimellä Koskimies Oulun piispana. Hän kohtasi silloin tällöin Tuominiemen seuroissa. Hän ei hyväksynyt Tuominiemeä ja ilmaisi arvostelunsa tavalla, joka ei tee suinkaan kunniaa arvostelun antajalle. Hänen mukaansa Tuominiemi oli "inhottava katsella, puoli silmitön, lihava mäskisäkki", joka puhui "pitkään ja sakeasti", mutta siitä huolimatta tämän puhe oli "herkkua" kuulijoille. Ulkomuodon haukkuminen tuntuu ala-arvoiselta, varsinkin kun Tuominiemi ei voinut sairaudelleen mitään. Puheen arvostelussa voi aavistella kateuttakin, kun tämä "sakeasti" puhuva mies sai ilmeisesti kirkkoherraa suurempaa suosiota.

Juho Rudolf Forsman (1859-1936) ei sanottavammin tämän kirjoituksen sankaria arvostanut. Wikimedia Commons: 
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Juho_Rudolf_Forsman.jpg

Kuolinvuotenaan 1891 Sokio-Aapa ehti päätyä Vartija-lehden väittelyn kohteeksi. Kaustisilla vuodet 1889-1891 pappina toiminut Johan Adolf Snellman (1861-1901) antoi ankaraa arvostelua Evankeliumiyhdistyksen maallikkosaarnaajia vastaan syyttäen sen kolportöörejä omahyväisiksi ja itsepäisiksi sekä miehiksi, joita hallitsi väärä täydellisyydentunto. Snellmanin mukaan nämä eivät käyneet kirkossa eivätkä sallineet ojentaa itseään. Snellman ei mainitse Tuominiemen nimeä, mutta on pidetty selvänä tämän puhuneen hänestä.

Snellmanin kirjoitusta seurasi vilkas kirjoittelu kolportöörien oikeuksista ja velvollisuuksista, missä yhteydessä Tuominiemeä ja tämän mainetta myös puolusteltiin. Paikallisen perimätiedon mukaan poikamieheksi jäänyt Tuominiemi olikin elämänvaellukseltaan nuhteeton. Usein tällainen kiistely johtui siitä, että papisto edusti toisenlaista teologista kantaa kuin kolportööri. Tuominiemi ja Snellman olivat ilmeisesti päätyneet opilliseen väittelyyn, mikä selittää vihamielisen kirjoittelun.

Saarnamiehenä liki viimeiseen asti

Viimeiset vuotensa Tuominiemi eli Vetelissä Tunkkarin talossa. Helmikuun alussa 1891 Tuominiemi noudettiin Halsualle Meriläisen taloon puhumaan. Tuominiemen terveys ei ollut tuolloin kovin hyvä, mutta kun kerran Halsualla oli sanan nälkää oli sinne mentävä. Oltuaan Halsualla viikon hän sai oikeaan olkapäähän kivuliaan veripaisuman. Siitä huolimatta hän opetti sunnuntaisin ja kerran arkenakin. 

Keskiviikkona 11. helmikuuta hän piti viimeisen julkisen puheensa. Tilaisuus oli tavallisuudesta poikkeava, sillä puheensa lopetettuaan Tuominiemi ehdotti lopuksi keskustelua ja esitti itse kysymyksiä keskustelun pohjaksi, kun hän yleensä oli antanut tämän muiden tehtäväksi. Hänen esittämänsä kysymykset koskettelivat hyvin keskeisiä asioita, kuten uskovan lankeemuksia, syntien anteeksiantamista, syntien anteeksi antajaa jne. Aivan kuin hän olisi aavistanut, että aika oli hänen osaltaan kulumassa loppuun.

Seuraavana sunnuntaina hänen oli vielä tarkoitus pitää raamatunselitys, mutta voimat murtuivat ennen sitä. Maanantaina 16. helmikuuta hänen vointinsa paheni rajusti ja hän sai kouristuksia. Hän kuitenkin oli iloisella mielellä sanoen ilonsa ja lohdutuksensa olevan siinä, että sai olla Jeesuksen morsian. Illalla hän ei enää jaksanut puhua, vaan lepäsi kuin nukkuen seuraavan päivän 17. helmikuuta aamuun kello 9 asti, jolloin hiljaa nukkui pois. Hän oli kuollessaan 45-vuotias. Kuolinsyyksi kirjattiin "kolme pahkaa selässä".

En tiedä, oliko Vetelin kirkkoherra Julius Bergroth (1849-1914) evankelisia, mutta jonkinlaista 
hengenheimolaisuutta voi kuvastaa se, että hän piti ruumissaarnan vainajalle henkilökohtaisesti tärkeästä tekstistä. Museoviraston Historian kuvakokoelma, Collianderin kokoelma: https://www.finna.fi/Record/museovirasto.E4D97795B2CC301084C8849B2C4599A6

Tuominiemen siunasi Halsuan kirkkomaahan 8. maaliskuuta 1891 Vetelin kirkkoherra Julius Bergroth (1849-1914) suuren saattojoukon läsnä ollessa. Ruumissaarnan hän piti samasta Johanneksen evankeliumin 8. luvusta, josta vainajakin oli ensimmäisen raamatunselityksensä pitänyt. Haudalla laulettiin laulu, joka käsittääkseni on sama kuin nykyinen Siionin kanteleen numero 487 (Meillä on koti taivaallinen), tässä näytteeksi 1. säkeistö Tuominiemelle lauletusta versiosta:

Meill' on koto autuas juur',

Kun me pääsemme Luojamme luo,

Jossa hurskasten joukkio suur

Ylistystänsä Herralle tuo,

Luojan luo, Luojan luo, Luojan luo,

Me riennämme Hän kodin suo.

Lopuksi seitsemästä seurakunnasta saapunut saattoväki piti vielä hengellisen kokouksen, jossa kerättiin rahalahja lähetystyölle. Tähän vaikutti sekin, että vainaja oli itse testamentissaan halunnut muistaa lähetystyötä.

Tuominiemen vaikutus ja muisto elää

Tuominiemen vaikutuksen voi katsoa jatkuvan Keski-Pohjanmaan evankelisuudessa. Luonnollisesti liike on siellä yli sadan vuoden aikana kokenut nousuja sekä laskuja, ja monet muutkin julistajat ovat tehneet oman osansa liikkeen eteen. Mutta kaikki he ovat viljelleet sille maaperälle, jonka "Suuri vältti" on ensin muokannut. Vuonna 1939 Kotimaa-lehdessä kirjoitettiinkin Vetelin evankelisuudesta, että siellä "Jumalan tulen sytyttäjänä" oli 1880-luvulla ollut "sokea saarnamies Aaprami Tuominiemi". Vetelin seurakunnan hengellisen elämän sanottiin siitä asti kantaneen miltei pelkästään evankelisen liikkeen leimaa, kuten oli asian laita myös naapureissa Kaustisilla ja Halsualla. Vuonna 1971 kirjoitti toimittaja Annikki Wiirilinna Keskipohjanmaa-lehdessä, miten vielä silloin evankelisen liikkeen pohjoisraja meni juuri niiden pitäjien mukaan, joissa Tuominiemi oli aikoinaan saarnannut.

Kotiseudun mullissa Halsuan kirkkomaalla on Tuominiemen maallisten jäännösten
viimeinen leposija. Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Halsua_Church_2017.jpg

Tuominiemen muistoa nostettiin viime vuonna esille tavallista isommalle joukolle. Keski-Pohjanmaan Toholammilla vietettiin Evankeliumiyhdistyksen kesäjuhlaa eli valtakunnallista Evankeliumijuhlaa 30.6.-2.7.2023. Siellä pastori Pasi Palmu kertoi puheessaan tapauksen yli sadan vuoden takaa Toholammin Kaattarin kylästä, jonne Tuominiemi oli tullut saarnaamaan. Palmun sanoin Toholammin isännät olivat jo tuolloin vakaata väkeä, ja he olivat kuulleet epäilyttäviä juttuja Tuominiemestä. Tämä kuului olevan villikko, uskonnollinen kiihkoilija. Isäntien aikomuksena oli antaa mokomalle selkäsauna ja ajaa pois paikkakunnalta.

Isännät päättivät kuitenkin ennen höykytyksen antamista kuunnella Tuominiemen puheen. Se oli tietyssä mielessä kohtalokasta. Sokio-Aapa piti puheen, katsoi sitten hiirenhiljaa istuvaa kuulijakuntaansa ja lausui "Silloin seppäkin takoo, kun rauta on kuumaa" ja alkoi pitää uutta puhetta. Pahoinpitelyä suunnitelleet miehet alkoivat vähitellen kyynelehtiä. Sokio-Aapa ei joutunut karkotetuksi, vaan hän viipyi Toholammilla kokonaisen viikon jättäen syvän jäljen monien paikkakuntalaisten elämään.

Palmu nosti kyllä esille senkin, etteivät kaikki ihastuneet Sokio-Aapan puheisiin ja mainitsi edellä mainitut Forsmanin puheet puolisilmittömästä lihavasta mäskisäkistä naurahtaen, että nykyään voisi sanoa menneen vähän henkilökohtaisuuksiin. Laitan puheen linkit lähteisiin, josta voitte halutessanne sen kuunnella.

Tuominiemessä näkyy se monen muunkin maallikkovaikuttajan kohdalla pätevä asia, ettei merkittävän julistajan tarvinnut olla ulkoisesti vaikuttava tai yhteiskunnallisesti merkittävä, vaan hyvin yllättävätkin persoonat saattoivat vaikuttaa syvästi lukuisiin ihmisiin. Tätä nostaa esille myös Tuominiemen elämänkuvauksen laatinut Juho Torppa kuvauksensa alun lainauksella: "Ei monta lihallista wiisasta eikä monta suurasta suwusta, waan ne kuin maailman edessä owat tyhmät, on Jumala walinnut, että hän wiisaat häpiään saattaisi". Torpan silmissä Sokio-Aapa oli Jumalan valitsema työkalu hänen palveluksessaan. Suuren Auran työ näkyy yhä Keski-Pohjanmaan elopelloilla.

Lähteet:

Lauri Koskenniemi: Sanansaattajia. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys kolportööritoimensa valossa 1873-1900. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1964.

A. V. L.: Voimakas evankelinen herätys Vetelin hengellisen elämän pohjana. Seurakunta 300-vuotias. Kotimaa 53/1939, 28.7.1939. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2027597?page=3

Pasi Palmu: Sormus sormeen - Mikä on Pyhän Hengen sinetti? Puhe Toholammin evankeliumijuhlassa 1.7.2023. Äänite: https://mediakirjasto.sley.fi/2023/07/sormus-sormeen-mika-on-pyhan-hengen-sinetti ja video: https://www.youtube.com/watch?v=BZAAtCOytd8

Juho Torppa: Abraham Tuominiemi. Kotimatkalla 1892. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1009761?page=130

Annikki Wiirilinna: Fredrik Gabriel Hedberg ja evankelisen liikkeen tulo Keski-Pohjanmaalle. Keskipohjanmaa 1.7.1971. Verkkoversio: https://www.porstuakirjastot.fi/files/original/a28aaf0a0592c1179efe1c927977eb61.pdf

Kiirastorstai

 Kiirastorstai on päivä, jolloin muistellaan erityisesti Jeesuksen viimeistä ateriaa opetuslastensa kanssa ja ehtoollisen asettamista. Päivä on ainakin Norjassa ja Tanskassa virallinen pyhäpäivä, mitä se oli Suomessakin vuoteen 1774 asti. Sen jälkeenkin se säilyi hiljaisena puolipyhänä iltajumalanpalveluksineen ja työrajoitteineen. Tehdään nyt pieni katsaus päivän sisältöön sen nimien ja perinteiden kautta.

Puhtaat oksat

Sana 'kiira' päivän nimessä herättää usein ihmetystä. Sanan arvellaan juontavan muinaisruotsista sanasta, joka on nykyruotsissa skär, 'puhdas'. Päivän nimi on esimerkiksi muinaisnorjaksi ollut skiraÞorsdagr, mikä on tarkoittanut "puhdistustorstaita", jolloin pääsiäispaastoa viettäneet puhdistettiin synneistään. Vanhakirkollinen tapa oli antaa tuona päivänä synninpäästö niille synnintekijöille, joille oli määrätty katumusharjoituksia ja jotka olivat ne suorittaneet. Päivän latinankielinen nimitys dies viridium, 'vihreiden oksien päivä', viittaakin siihen, kuinka katujat otetaan puhtaina vihreinä oksina (virides) takaisin Kristus-viinipuun eli seurakunnan yhteyteen. Saksassa päivän nimi onkin Gründonnerstag, 'vihreä torstai'.

Kuva oksista ja niiden palauttamisesta takaisin puuhun nousee apostoli Paavalin Roomalaiskirjeen 11. luvusta:

"Jos jalosta oliivipuusta on katkaistu oksia ja jos sinut, joka olet peräisin villistä oliivipuusta, on oksastettu oikeiden oksien joukkoon niin että olet päässyt osalliseksi puun juurinesteestä, älä ylvästele alkuperäisten oksien rinnalla! Mutta jos ylvästelet, muista, ettet sinä kannata juurta vaan juuri kannattaa sinua. Sanot ehkä, että nuo oksat katkaistiin, jotta sinut voitaisiin oksastaa. Se on totta. Ne katkaistiin pois epäuskonsa tähden, mutta sinä pysyt, kun uskot. Älä silti ole ylimielinen, vaan pelkää! Jos Jumala ei säästänyt luonnollisia oksia, ei hän säästä sinuakaan. Katso, kuinka Jumala on sekä lempeä että ankara. Langenneita kohtaan hän on ankara, sinua kohtaan lempeä, jos pysyt kiinni hänen hyvyydessään; muuten sinutkin leikataan pois. Mutta myös nuo toiset oksastetaan uudelleen, elleivät he jää epäuskonsa valtaan, sillä Jumala kykenee liittämään heidät takaisin runkoon. Jos kerran sinut on leikattu irti villistä oliivipuusta, johon luonnonmukaisesti kuuluit, ja vastoin luontoa oksastettu jaloon oliivipuuhun, niin totta kai nämä alkuperäiset oksat voidaan liittää takaisin omaan puuhunsa." (Room. 11:17-24)

Puhtaat jalat

Englannin kielen Maundy Thursday viittaa puolestaan juurikin puhtauteen, nimittäin Jeesuksen suorittamaan opetuslastensa jalkojen pesuun. Osa protestanttisista kirkoista harjoittaa jalkojen pesua, esimerkiksi monet adventistit neljästi vuodessa ehtoollisenvieton yhteydessä, mutta esimerkiksi katolisessa, ortodoksisessa, koptilaisessa ja syyrialais-ortodoksisessa kirkossa tapa liittyy juuri kiirastorstaihin. Myös anglikaanisissa ja luterilaisissa kirkoissa on paikoin elvytetty kyseistä tapaa.

Ortodokseilla, jotka kutsuvat tätä päivää suureksi torstaiksi on Suomessa tapana, että piispa pesee yhdessä hiippakuntansa seurakunnista ehtoollisjumalanpalveluksen eli liturgian jälkeen kahdentoista papin jalat, kuten Jeesus pesi opetuslastensa jalat. Tapa on jatkunut Suomessa katkeamatta aina siitä asti, kun Suomeen muodostui vuonna 1896 oma ortodoksinen hiippakunta.

Katolisessa kirkossa jalkojen pesu voidaan haluttaessa suorittaa osana kiirastorstain messua jokaisessa seurakunnassa eikä ole välttämätöntä, että pestäviä henkilöitä on juuri 12.

Aikoinaan monet Euroopan kuninkaalliset ovat pesseet seremoniallisesti joko hovinsa jäsenten tai kerjäläisten jalkoja kiirastorstaina, mutta tämä tapa on hiipunut. Nykyään Englannin kuningas jakaa erityisiä kolikoita, Maundy money, yhtä monelle kuin hänellä on ikävuosia sekä miehille että naisille. Kunkin saamien yhden, kahden, kolmen ja neljän pencen kolikoiden yhteisarvo on siis monarkin ikä penceinä, mutta keräilyarvo tekee niistä arvokkaampia.

Puhdas koti

Luterilaisella puolella kiirastorstaista on muodostunut yksi suosituimpia kirkossakäyntipäiviä, onhan ehtoollisen asettamisen muistopäivä oiva syy viettää ehtoollista. Jumalanpalveluksen päätteeksi alttari voidaan riisua ja pukea se mustiin pitkäperjantaihin siirtymisen symbolina seurakunnan laulaessa virttä 77, Käy yrttitarhasta polku valojen vähitellen sammuessa.

Suomalaisessa kansanperinteessä tämä on muuten ollut monin paikoin siivouspäivä, jolloin on ajettu 'kiira' metsään. Paikoin on vedetty palavaa terva-astiaa kelkassa ja hoettu "Kitis kiira metsään, tulta suuhun, savua sieraimiin, seipäällä selkään, lapiolla lautaselle". Pohjois-Savossa on kiiraa ajettaessa juostu talon tai navetan ympäri lehmänkello kaulassa. Usein tapa sai lastenleikin muodon. Pielavedellä tapaa on selitetty pahojen henkien poisajamisena.

Ilmeisesti kansan parissa on säilynyt muistissa kiirastorstaihin liittyvät puhdistusmenot ja päivän pyhä luonne, vaikka se menettikin pyhäpäivän aseman ja kiira-sanan merkitys hämärtyi. Niinpä kiira muuttui persoonaksi, joka puhdistettiin pois. Kustaa Vilkuna on pohtinut oliko palavaa sisältöä kuljettaneen kelkan taustalla katolisen ajan suitsutusastian savu.

Ortodoksisessa Karjalassa kiirastorstaina pestiin ja siistittiinkin joka nurkka sekä poistettiin käytöstä risaiset ja likaiset vaatteet. Näin puhdistauduttiin ihan konkreettisesti. Luterilaisessa Hämeessä puolestaan päivä oli siivouspäivän lisäksi kynsien ja tukan leikkuupäivä.

 Muita töitä ja askareita kuitenkin välteltiin, olihan päivä pyhä. Ei sopinut kehrätä eikä jauhaa, ei oikein leipoakaan. Saunoakaan ei kovin myöhään sopinut. Erikoinen on ollut keskipohjalainen häntätorstai, sillä siellä on kiirastorstaina leikattu lehmien liian pitkät häntäjouhet ja keitetty häntäpuuro parhaista ohraryyneistä, jouhia ei siis laitettu puuroon.

Ehtoollisen juhla

Ennen kaikkea kiirastorstai on tietysti ensimmäisen ehtoollisen muistojuhla, tai Herran pyhän ehtoollisen taikka eukaristian. Ehtoollinen sananahan tarkoittaa ehtooruokaa eli ilta-ateriaa, mutta on vakiintunut meillä miltei yksinomaan kirkolliseen käyttöön. Ehtoollisesta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta pitääkseni tekstini lyhyenä päätän näihin Efraim Syyrialaisen säkeisiin 300-luvulta:

Siunattu olet sinä, oi yläsali,

piskuinen kaiken luomakunnan rinnalla,

mutta se mitä sinussa tapahtui

täyttää nyt kaiken luomakunnan,

ja luomakunta käy pieneksi sen rinnalla.

Siunattu on sinun asuntosi,

sillä siinä murrettiin leipä

siunatusta viljalyhteestä,

sinussa poljettiin Mariasta tullut rypäleterttu

pelastuksen maljaksi.

Siunattu olet sinä, oi yläsali!

Kukaan ei ole nähnyt eikä koskaan näe sitä, mitä sinä katsoit:

Herramme tuloa alttariksi ja papiksi,

leiväksi ja pelastuksen maljaksi.

Itsessään Hän täytti kaikki nämä roolit,

mihin kukaan muu ei ole pystynyt.

Kokonainen uhrilahja ja karitsa, uhri ja uhraaja,

pappi ja kuolemaan tarkoitettu.

Efraim Syyrialainen (n. 306-373): Pääsiäishymnit 3:9–10

Lähteitä:

Suuri torstai. Helsingin ortodoksinen seurakunta: Suuri torstai — Helsingin ortodoksinen seurakunta (hos.fi)

Kiirastorstai. Kirkkovuosikalenteri:  https://www.kirkkovuosikalenteri.fi/kirkkovuosipaiva/kiirastorstai/

Opetuksia Suurena torstaina. Ortodoksi.net: https://www.ortodoksi.net/index.php/Opetuksia_Suurena_torstaina

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto (1985)