perjantai 24. kesäkuuta 2022

Taiteilija-juhannus Sauvossa vuonna 1871

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Näin keskikesän juhlan kunniaksi ja ratoksi pieni juhannuskertomus Sauvosta vuodelta 1871, joka toki sopii muulloinkin luettavaksi. Se tuo kiehtovia väläyksiä tuon ajan juhannuksenviettoon sekä kuvauksen siitä, miten joukko taiteilijoita näki maalaispitäjän ikivanhan kirkon sekä tavat.

Taiteilijakiertue saapuu Sauvoon

Juhannuksen tienoilla vuonna 1871 saapui Sauvon Kirkonkylään mielenkiintoinen joukko. Kyseessä oli Suomen Muinaismuistoyhdistyksen lähettämä taiteilijaretkikunta, jonka tehtävänä oli dokumentoida Varsinais-Suomen ja Ahvenanmaan historiallisia taideaarteita, varsinkin alueen kirkoissa. Joukkoon kuulunut Emil Nervander (1840-1914) kirjoitti retkestä Hufvudstadsbladetissa julkaistavia matkakirjeitä, joihin tämäkin kirjoitus perustuu. Muista jäsenistä tunnetuin on varmasti myöhemmin taiteilijana mainetta niittänyt Albert Edelfelt (1854-1905), joka oli retken alkaessa vasta 16-vuotias.

Juhannuksenvieton kertoja Emil Nervander (1840-1914) 
hieman tässä kuvattuja tapauksia vanhempana. Hän oli 
retken aikaan noin 31-vuotias. Kuva Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Emil_Nervander.jpg

Seurueen matka oli juhannuksen aikoihin aivan alkutekijöissään, sillä he olivat lähteneet Helsingistä 16. kesäkuuta ja olivat ennen Sauvoa kiertäneet vasta ympäri Kemiönsaarta. Hieman epäselvää on milloin he tarkalleen saapuivat Sauvoon, sillä Edelfelt jäi hetkeksi Kemiön kirkkoon jatkamaan dokumentointia 21. kesäkuuta kun muut ilmeisesti jatkoivat jo kohti Sauvoa. Joka tapauksessa torstaina 22. kesäkuuta koko joukko oli ilmeisesti Sauvossa.

Albert Edelfeltin (1854-1905) omakuva vuodelta 
1874. Kolme vuotta aiemmin hän vietti juhannusta 
Sauvossa. Kuva Wikimedia Commons: 
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Edelfelt.jpg

Siellä he saivat kuulla, että paikkakunnalla oli ennen heitä vieraillut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettämä tutkija peräti parin viikon ajan ja valokuvannut ahkerasti kirkkoa. Niinpä retkikunta päätti keskittyä dokumentoimaan sellaisia taidemuistoja, jotka eivät soveltuneet valokuvattaviksi. He ikuistivatkin monta arvokasta yksityiskohtaa laatien esimerkiksi upean piirustuksen kirkon eteläsisäänkäynnistä, jota en valitettavasti pysty tähän tekstiin liittämään, sekä kirkon kuori-ikkunasta, jossa oli yhä keskiaikaisten lasimaalausten jäänteitä, jotka eivät varmasti olisi erottuneet mustavalkokuvassa.

Kirkon lumoissa ja kiireessä

Nervander kuvaili kirkkoa tavalla, missä kuvastuu sekä ihailu että arvostelu:

"Tuskin uskoo olevansa meidän päiviemme luterilaisessa saarnatilassa, kun astuu sisälle kirkkoon. Kaikkialla näkee vanhojen aikojen muistoja, joka pilarissa riippuu vaakunakilpiä - kuoriseinä on sellaisia aivan täynnä - penkkien piiloissa näkee kypäriä ja haarniskoita, kirkon opettajat ja profeetat katsovat lehterinkaiteesta alas kirkkoon, ja mitä kauneimmat piispantuolit ja niin sanotut kuoripenkit siirtävät ihmisen aikaan, jolloin myös tässä kirkossa korotettiin ylistyslauluja taivaan kuningattarelle, ja jolloin suitsutusastiat lähettivät pilvenhaituvia kohti kattoon maalattuja totisia enkeleitä ja kirkkoisiä. Mutta kirjava saarnatuoli ja rumat, joka paikkaan pannut penkit muistuttavat meitä kuitenkin hyvissä ajoin siitä, missä olemme."

Tämä piirros Sauvon kirkon kuori-ikkunasta sekä siinä olleiden 
lasimaalausten jäänteistä on osa retkikunnan satoa. Kuvan 
maalauksista ovat nykyään museon kokoelmissa kaikki lukuun 
ottamatta värikästä ruusuketta keskellä. Museoviraston 
Historian kuvakokoelma: 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.5BD93F28C7B25953215EF60484917EFE

Kovin tylyn arvion siis antoi Nervander saarnatuolista. Se oli peräisin vuodelta 1651 ja maalattu uudelleen vuonna 1860, mikä saattoi selittää kirjavaa vaikutelmaa. Syytä penkkien tuomitsemiseen rumaksi en tiedä, mutta erikoislaatuiset Sauvon kirkon 1600-luvulta olevat penkit kylläkin ovat, osassa etuosan penkkejä kun on mahdollista vaihtaa istumasuuntaa kohti keskellä kirkkoa olevaa saarnatuolia. Seurueemme puurtaessa piirustustensa ääressä he saivat kerrassaan yllättävää seuraa:

"Käynnistämme kirkossa haluan kertoa lajissaan erikoisen sattumuksen. Työskennellessämme kukin tahollamme hiljaisessa kirkossa herätti huomiomme syvä ja vahva naisen ääni, joka lausui juhlallisesti rukouksia. Katsoimme ympärillemme ja havaitsimme nuoren naisen, joka alttaripöydällä seisten ja käsi ja katse kohotettuina ylös, jatkoi kovalla äänellä raamatunlauseiden esittämistä. Äkkiä hän hyppäsi alas, käveli rauhallisin, lujin askelin saarnatuoliin, josta hän puhui kuin äsken. Hän oli onneton, mielenvikainen tyttö, joka oli livahtanut kirkkoon perässämme. Muutoin hän oli hiljainen ja rauhallinen alkaen pian hänkin piirtää vanhoja kuvia, kuten näki meidän tekevän."

Tytön henkilöllisyys jää arvoitukseksi, samoin kuin se, oliko hänen mielenvikaisuutensa tieto vai ryhmän jäsenten arvaus. Seurueen jäsenet eivät juuri tehneet tuttavuutta paikallisten kanssa, sillä heillä oli hoppu päästä juhannuksenviettoon Paraisille, missä seurueeseen piti liittyä uusia jäseniä. Niinpä he aikoivat työskennellä ahkerasti saadakseen pian sekä Sauvon kirkon että sen kappelikirkon Karunan hoidettua pois työlistalta.

Sauvon kirkko K. E. Ståhlbergin kuvaamana vuonna 1898.
Suurin piirtein tällaiselta se kai näytti retkikunnankin vieraillessa, 
tosin puusto oli varmasti matalampaa. Museoviraston Historian 
kuvakokoelma: 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.F55467C8D45E9227CCD4312626FB88B0

Sekaannus ajanlaskussa

Niinpä 24. kesäkuuta oltiin iltaa myöten työn touhussa kirkon kuorin kattomaalauksia piirtäen. Kellon lähestyessä yhdeksää eräs joukosta lähti ulos tupakoimaan ja huomasi ihmetyksekseen, että sauvolaiset tulivat sankoin joukoin koristamaan omaistensa hautoja. Pian toinen seurueen jäsenistä tuli myös sisään ja kertoi ihmeissään, että sauvolaiset nähtävästi jo päivää ennen juhannusaattoa koristivat pihansa ja kuistinsa tuorein koivuin. Tämä innoitti seurueen entistä ahkerampaan työhön, jotta he pääsisivät viettämään juhannusta muualla kuin heidän mielestään liian totisessa ja juhlallisessa Sauvossa.

Silloin miehet kuulivat kirkonkellojen kauniin, juhlallisen äänen, joka julisti juhannuksen koittamista. Se paljasti heille saman tien heidän suuren erehdyksensä: he olivat menneet sekaisin päivistä, ja edessä oli nyt juhannus Sauvossa. Pian he toipuivat pettymyksestään ja päättivät, että he juhlivat juhannusta juuri siten kuin halusivat. Piirustukset jätettiin kirkonpenkeille odottamaan ja suorittiin vauhdilla kesäyöhön, joka auttoi virittymään juhannustunnelmaan:

"Kirkkotarhaan tultuamme nautimme lauhkeasta kesäilmasta, joka tuulahti meitä vastaan. Taivas, joka päivällä oli ollut hiukan pilvien peittämä, oli kirkastunut, mutta aurinko oli jo laskenut. Hautakummuilla oli mitä kauneimpia valkoisia narsisseja ja kieloja palmikoituina vaaleanharmaista lehdistä tehtyihin seppeleisiin. Jokainen tupa oli koristettu vihreällä, ja tuntui sitä paitsi kuin koko luonto olisi aavistanut hiljaisen, rauhallisen kesäillan merkityksen."

Tämä Carl Frankenhaeuser kuva Sauvon kirkon itäpäädystä 
vuoden 1906 heinäkuulta näyttää, että kirkkomaa on ollut 
varsin rehottava entisinä aikoina. Ehkä se oli tässä asussa 
myös retkikunnan vierailun aikana, tosin haudat koristeltuina.
Museoviraston Historian kuvakokoelma: 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.BA2D3888D36A02F2BE2D65C072872026

Seurue asettui kirkon eteläpuolella olevalle korkealle kalliolle, joko Haarakalliolle tai Kallenmäelle. Mukanaan heillä oli muutama pullo punssia, jotka oli hankittu usean epäonnistuneen yrityksen jälkeen. Herrat kohottivat maljoja juhannukselle ja kunkin kotiseuduille sekä lausuivat Runebergin nuoruuskauden runoja, jotka kuvailivat kauniisti juhannusta.

Tansseja järjestämässä

Siellä täällä erottui kokko valaisemassa kesäyötä sekä kajahteli riemulaukauksia. Sen sijaan laulua tai musiikkia ei kuulunut, ei näkynyt tanssia eikä juhannussalkoja. Miehet olivat kuitenkin päättäneet tanssia ja lähtivät siksi liikkeelle. Kalliolta tullessaan he tapasivat joukon väkeä, joka oli tulossa kohti Kirkonkylää läheiseltä sillalta, jonka luona oli sytytetty juhannuskokko. Kyseessä oli kaiketi Sauvonjoen ylittävä silta Sillankorvan kylän kohdalla.

Paikalliset kulkivat tiheänä, tummana juhlallisena joukkona jonkun laulavan hiljaisella äänellä taiteilijoiden mielestä surullista laulua. Retkikunnan jutustelu sai ainakin osan innostumaan tanssista, mutta kylällä ei kuulemma sopinut tanssia. Alettiin etsiä pelimannia, joka löytyi, muttei omistanut viulua. Kyseltiin lisää, jolloin eräs pitäjän parempaan väkeen kuulunut ilmoitti, että omistaa viulun, jota ei ole käytetty kuuteen vuoteen ja josta puuttui kvinttikieli. Pelimanni kyseli vielä hartsia, jota ei löytynyt, mutta sitten päätettiin tulla toimeen sillä mitä oli.

Kylän ulkopuolelta löydettiin sopiva avoin paikka tansseille, jossa "alkoivat nuoret piankin musiikin soinnukkaiden sävelien mukaan tanssia soreasti ja sievästi". Aika kului, kello tuli yhden ja jopa kahden, ja ainakin Nervanderin arvelun mukaan nämä ennalta suunnittelemattomat juhannustanssit tulisivat jättämään seudulle pitkäaikaisen muiston. Taiteilijat saatettiin majapaikkaansa pitkänä saattueena aina eteiseen saakka, minkä jälkeen kansaa viipyi pitkään ulkosalla laulamassa "haikeita, surullisia lauluja", kuten Nervander kirjoittaa. Selvästikään hänen ja sauvolaisten musiikkimaku eivät kohdanneet.

Seuraavana päivänä eli juhannuspäivänä matka sitten jatkui Karunan kirkon kautta kohti Paraisten Kuitiaa, mutta siitä ehkä tarinaa toisella kertaa.

Lähde:

Nervander, Emil: Kesämatkoja Suomessa, Ahvenanmaalla ja Turun seudulla. (Markus Hiekkasen käännös teoksesta Sommarresor i Finland: på Åland och i Åbo-trakten v. 1872). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009.

lauantai 11. kesäkuuta 2022

Punataudin kaatama Karunan kappalainen - August Gabriel Juselius (1818-1857)

Kirjoittanut: Ossi Tammisto 

AUGUST GABRIEL JUSELIUS (1818-1857)

Olen aiemmin kirjoittanut täällä nuorena kuolleesta Karunan kappalaisesta Henrik Vilhelm Possénista ja hänen viimeisestä leposijastaan: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-karunan.html. Traagiset olivat myöskin hänen seuraajansa vaiheet, joista muistumana Karunan hautausmaalta löytyvät yksi korkea metallinen ja kolme pienempää kivistä ristiä. On siis jälleen aika suunnata tuolle hautuumaalle kuulemaan sen mullissa lepäävien ihmisten tarinoita, jotka kantavat muistoja myös menneistä koettelemuksista.

Metallinen risti sekä kolme pientä kiviristiä toimivat muistomerkkeinä 
Juseliuksen kappalaisperheen karuille vaiheille. Taustalla vuonna 1841 
Kustaa (Gustav) Tengströmin rakentama ruumishuone. Kuva itse otettu.

Karkusta Karunaan

August Gabriel Juselius syntyi Karkussa 17. kesäkuuta 1818. Hänen vanhempansa olivat nimismies ja toimitusvouti Gabriel Juselius ja tämän vaimo Maria Johanna Stålhandske. Sisarussarjaan kuului yhteensä kahdeksan, tosin yksi, sankarimme nimikaima, oli kuollut aivan pienenä.

Juselius lähti kotoaan opintielle, ensin Turun triviaalikouluun vuosiksi 1831-1832 ja sitten lähemmäs kotikontuja Porin triviaalikouluun vuosiksi 1833-1839. Siitä opintopolku jatkui Turun lukioon vuosiksi 1839-1843. 12. lokakuuta 1843 hänestä tuli sitten ylioppilas, ja hän liittyi Satakuntalaiseen osakuntaan. 11. kesäkuuta 1845 hänet vihittiin papiksi Turun hiippakunnassa yhdessä neljän muun kanssa. Liekö tähän uravalintaan vaikuttanut osin se, että Juseliuksen isoisän isä Krister Jusselius (n. 1683-1746) oli ollut Lopen kappalainen.

Karkun vanha kirkko Selim Lindqvistin valokuvaamana vuonna 1892. 
Mahtoiko ajatus pappisurasta nousta nuoren Juseliuksen mieleen 
hänen tehdessään perheensä kera kirkkomatkoja tämän keskiaikaisen 
pyhätön luo? Museoviraston Historian kuvakokoelma: https://finna.fi/Record/museovirasto.D8810C219F22CE31985906A68FE52429?imgid=1

Ensimmäiseksi Juselius määrättiin vihkimyksensä yhteydessä Nauvon kirkkoherran apulaiseksi. Kauaa hän ei kuitenkaan tätä pestiä ehtinyt hoitaa, liekö juuri lainkaan. Karunan kappalainen Henrik Vilhelm Possén näet kuoli 20. heinäkuuta 1845, ja Juselius päätyi hoitamaan tämän virkaa  21. elokuuta 1845 alkaen. Vuonna 1846 hänet valittiin tuon viran vakinaiseksi hoitajaksi. Tuohon aikaan oli vielä Karunan kartanon omistajalla oikeus valita Karunan kappalainen. Tämä oikeus poistui vasta 7. maaliskuuta 1870 keisarillisen käskykirjeen kautta.

Perheen perustamista ja viranhoitoa

Vaikka työ Nauvossa jäi vain vajaaseen kesään löytyi siltä nurkalta ainakin vaimo, Kristina Magdalena Dickman (s. 16. joulukuuta 1817), jonka kanssa vietettiin häitä 31. heinäkuuta 1846 Korppoossa. Morsiamen isä oli Korppoon kappalainen Fredrik Emanuel Dickman. Perheeseen siunaantui lapsia viisi kappaletta, neljä poikaa ja yksi tytär. Nämä kaikki syntyivät Karunassa: August Ferdinand s. 1847, Alma Augusta s. 1849, August Axel s. 1852, August Fredrik s. 1855 sekä August Artur s. 1857. Kuten näkyy haluttiin isän etunimi antaa kaikille lapsille, myös tyttärelle.

Karunan kappalainen August Gabriel Juselius 
ambrotyyppikuvassa. Museoviraston Historian 
kuvakokoelmasta: https://www.finna.fi/Record/museovirasto.E707A81C5ADFBC6AD24459B8708D5321

Kappalaisena Juseliuksella oli oma virkatalo, Björnäs, Stappåkerin (myöh. Tapola) kylässä, 2 ja puolen virstan päässä kirkosta. Kappeliseurakunnan väkilukua hänen virkakaudeltaan en nyt löytänyt, mutta vähän myöhemmin, vuonna 1870, oli kappeliseurakunnassa väkeä 1343 henkeä, kun koko Sauvossa oli karunalaiset mukaan lukien yhteensä 3988 henkeä. Kappalaiseksi pääsy niin lyhyellä työkokemuksella lienee ollut hyvin onnekasta, mutta Juseliuksella oli ilmeisesti toiveita edetä pidemmällekin urallaan, sillä hän suoritti vuonna 1851 pastoraalitutkinnon. Tiedossani ei ole hakiko hän paljonkin virkoja muualta.

Tiedossani ei ole juurikaan yksityiskohtia Juseliuksen virantoimituksesta. Hän tietysti saarnasi, toimitti ehtoollista, kastoi, vihki ja hautaan siunasi kuten muutkin papit. Vuoden 1857 kesäkuussa uutisoitiin siitä, miten Juselius oli järjestänyt keräyksen Pohjanmaan köyhien hyväksi. Keräys tuotti 57 ruplaa 67 kopeekkaa, mikä tuotto oli sitten annettu viranomaisille toimitettavaksi sitä tarvitseville. 

Hänen toimestaan mainitaan tehdyn myös Karunan hautausmaan laajentaminen vuonna 1854. Alkuperäinen hautausmaa oli hyvin suppea alue kirkon välittömässä läheisyydessä rajautuen sen eteläpuolella nykyään sijaitsevan jalkakäytävän sekä Olivecreutzin hautakappelin väliselle alueelle. Edellisen kerran aluetta oli laajennettu vuonna 1839. Eipä tainnut Juselius aavistaa, että hän pääsi hyvin pian itse lepäämään tuolle täydennysosalle.

Karunan vanha kirkko Reinhold Fabritiuksen taiteilemana vuonna 1871. 
Tässä kirkossa Juselius sai palvella liki koko pappisuransa. Vieressä 
Olivecreutzin suvun hautakappeli. Alkuperäinen kirkkomaa sijaitsi kirkon 
välittömässä läheisyydessä ja lisätilan tarve oli Juseliuksen aikana ilmeinen. 
Museoviraston Historian kuvakokoelma: https://finna.fi/Record/museovirasto.52219B554733B6392B26563B233930CF

Punatautiepidemia perheen kohtalona

Vuoden 1857 heinäkuussa alkoi näet seudulla ankara punatautiepidemia, tautiepidemioista koko 1850-luvun pahin. Emäseurakunnassa Sauvossa siihen kuoli heinäkuun ja marraskuun välisenä aikana 142 henkeä, kun koko vuonna kuolleita oli kuolinsyystä riippumatta 200. Sauvossa enemmistö kuolleista oli alle 15-vuotiaita ja tauti ankarin syyskuussa, jolloin kuolleita oli 78.

Myös Karunaa punatauti koetteli kovalla kouralla. Laskujeni mukaan tautiin kuoli 65 Karunan yhteensä 112 vuoden 1857 aikana kuolleesta, tosin oheen laittamani lehtijuttu vuoden 1858 alusta poikkeaa luvuiltaan aavistuksen edellä mainituista. Tauti ei kysellyt arvoa eikä asemaa, ja niinpä se iski myös kappalaisen perheeseen. Voisi kuvitella kaikkien perheessä sairastaneen taudin, sen verran rajusti se heidän rivejään verotti.

Näin ytimekkäästi uutisoitiin vuoden 1857 punatautiepidemiasta 
Sauvossa ja Karunassa. Sanomia Turusta nro 3/1858.

Ensimmäisenä kuoli 10. syyskuuta Axel August, joka oli juuri täyttänyt viisi vuotta. Isä ei ehtinyt kauan surra poikansa menetystä, sillä hän menehtyi samaan tautiin kotipappilassaan Björnäsissä heti seuraavana päivänä, 11. syyskuuta 1857, 39-vuotiaana. Lehdessä mainittiin sairauden olleen häftig, 'rankka'. Näin hän ei joutunut näkemään sitä, miten tauti kaatoi myös kaksivuotiaan August Fredrikin 14. syyskuuta ja kahdeksanvuotiaan Alma Augusta Magdalenan 20. syyskuuta. Kaikkien nimet on kirjoitettu metalliseen korkeaan ristiin, minkä lisäksi vieressä on kolme pientä kivistä ristiä lasten omina nimettöminä hautamuistomerkkeinä.

Juseliuksen hautaristin laattaan on ikuistettu hänen sekä hänen 
myöskin punatautiin kuolleiden lastensa nimet. Kirjoittajan 
ottaessa tämän kuvan oli laatta pahasti roikkumassa, toivottavasti 
se ei ole vielä pudonnut.

Taudista selvinneitten lasten komea urakehitys

Eloon jäivät perheen äidin kera vain lapsista vanhin ja nuorin, tuolloin kymmenvuotias August Ferdinand sekä saman vuoden huhtikuun lopulla syntynyt pikkuinen August Artur. He jäivät ilmeisesti kovaan taloudelliseen ahdinkoon, sillä heille myönnettiin vuoden 1858 maaliskuussa kaksi ylimääräistä armovuotta eli he saivat viran ja virkatalon tulot vielä näinä vuosina. Viisi vuotta myöhemmin, vuonna 1863, ilmoitettiin Sanomia Turusta -lehdessä vapaaehtoisesta huutokaupasta, jolla myytiin Juselius-vainajan kirjasto. Siihen mainittiin sisältyvän jumaluus-oppia, historiaa, laki- ja maantiedettä sekä saarnoja. Huutokaupan vapaaehtoisuudesta voi päätellä, ettei taloudellinen tilanne ollut ajanut heitä pakkohuutokauppaan, mutta rahalla oli silti selvästi tarvetta. Kristina-leski kuoli Turussa 16. tammikuuta 1884.

Lapsia jäi siis viidestä eloon vain kaksi. Nämä pojat kuitenkin menestyivät elämässään varsin hyvin. Kumpikaan ei seurannut isänsä jäljissä pappisuralle. August Ferdinand Jusélius (s. 30. heinäkuuta 1847 Karunassa ja k. 28. maaliskuuta 1900 Turussa) toimi Turun valtiopäiväedustajana porvarissäädyssä viisi eri kertaa ja toimi Turun kaupunginjohtajana eli kunnallispormestarina vuosina 1881-1900. Hänen äitinsä siis ehti nähdä poikansa nousun kaupungin johtoon. 

Sankarimme esikoispoika August Ferdinand Juselius 
pääsi elämässään korkealle. Kuva Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:August_Ferdinand_Juselius.jpg

Toinen poika August Artur Jusélius (s. 28. huhtikuuta 1857 Karunassa ja kuollut 16. elokuuta 1925 Turussa) oli myöskin neljillä eri valtiopäivillä porvarissäädyn edustajana, minkä lisäksi hän toimi tuomarina sekä Pohjoismaiden Osakepankin Porin ja Turun konttoreiden johtajana. Mielenkiintoisena seikkana mainittakoon, että vuosi 1897 oli eräänlainen Juseliusten poliittisen vallan huipentuma, sillä silloin säätyvaltiopäiville osallistuivat porvariston edustajina yhtä aikaa veljekset August Ferdinand ja August Artur että heidän porilainen serkkunsa Fritz Artur Jusélius.

Satuin löytämään Turun päähautausmaalla kulkiessani molempien 
Juseliuksen punataudista selvinneiden poikien haudat, nuoremman 
vasemmalla, vanhemman oikealla. Kuvat itse otettu.

Karunaan ehkä tahtomattaan jääneet papit

Monet Karunan papeista jatkoivat virkauraansa muualla, päästen esimerkiksi kirkkoherranvirkoihin. Vain harvat heistä lepäävät Karunan mullista. Kaksi noista harvoista, Possén ja Juselius toimivat kappalaisenvirassa perätysten ja molemmat sairaus vei ennen aikojaan. Toisaalta tämä ei ehkä ole yllättävää, sillä ne kappalaiset, jotka eivät kuolleet tauteihin tosiaan ehtivät yleensä edetä virkaurallaan. Näin oli ilmeisesti Juseliuksen suunnitelma, suorittihan hän pastoraalitutkinnon.

Juseliuksen pääsy kappalaiseksi asti oli ripeämpää kuin Possénin, joka oli ennen Karunaa parissakin seurakunnassa, mutta Karunaan kumpikin heistä jäi. Juseliuksen ja hänen lastensa haudan äärellä voi pohdiskella elämän katoavaisuutta, 1850-luvun punatautiepidemiaa peilata oman aikamme tautiepidemioihin sekä lääketieteen kehitykseen sekä todeta, että Juseliuksen hautamuistomerkki osoittaa hänen vaikuttaneen ainakin yhteen asiaan pysyvästi: hänen hautansa on siinä osassa hautausmaata, joka valmistui hänen aikanaan.

Lähteet:

Dödsfall. Finlands Allmänna Tidning nro 228/1857. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/398826?page=3

Ekholm, P. O.: Piirteitä Karunan seurakunnan historiasta. Turunmaa nro 55/1930.Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1931168?page=4

Hiippakuntain sanomia. Sanomia Turusta nro 11/1858. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482548?page=4

Huovinen, Lauri: Varsinais-Suomen historia VIII, 5. Varsinais-Suomen seurakuntaelämä autonomian ajalla (1809-1917). 1987.

Huutokauppoja. Sanomia Turusta nro 14/1863. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/483688?page=3

Insamling för de nödlidande i Österbotten. Åbo Tidningar nro 46/1857. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/478656?page=1

Juselius, August Gabriel. Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017 (viitattu 8.6.2022). Verkkoversio: https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/923

Karunan seurakunnan kuolleiden kirja 1796-1874. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/karuna/kuolleet_1796-1874_jk593/38.htm

Kujanen, Hannu: Sauvon historia II. 1997.

Punatautiin. Sanomia Turusta nro 3/1858. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482450?page=3

Utnämnde. Morgonbladet nro 46/1845. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/392003?page=4

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Krister Jusselius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=4889>. Luettu 7.6.2022.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: August Gabriel Juselius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=16132>. Luettu 7.6.2022.

Wilskman, Atle: Släktbok II:I. 1918. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2100579?page=58

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Kalannin sokea tietosanakirja - rukoilevainen "Sokki-Herman", Herman Itänen

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

HERMAN ITÄNEN (1842-1921)

Herätysliikkeittemme kehtona pidetään usein Kalannin Santtion kylää ja sieltä 1700-luvun puolivälissä alkanutta herätystä. Sen lipunkantajana on toiminut seudulla myös rukoilevainen herätysliike. Nyt luomme kuitenkin katsauksen mieheen, jota on pidetty yhtenä viimeisistä merkittävistä rukoilevaisista Kalannissa. Hän itse ei voinut kehenkään katsahtaa, sokea kun oli, mutta siihen nähden hänen maineensa, tietonsa ja maailmansa oli suorastaan hämmästyttävän avara. Tietoa etsiessäni iski oikea runsaudenpula. Sukella siis sinäkin kanssani Herman Itäsen, Sokki-Hermanin tarinaan.

Tämän tarinan sankari, Herman Itänen, "Sokki-Herman" 
(1842-1921). Sokeudestaan huolimatta vaiko sen vuoksi 
hän oli muistihirmu, taitava laulaja sekä ihmeteltävän 
hyvä suunnistaja. Kuva suurennos myöhemmin tekstissä esiintyvästä kuvasta.

Saaressa syntynyt sokeutuu

Herman Itänen syntyi vuonna 10. helmikuuta 1842 Uuteenkirkkoon eli Kalantiin kuuluneella Nuhjan saarella. Äidin mainitaan olleen yksinäisnainen Maija Östman, joka sai lopulta kaikkiaan kolme lasta ja luonteeltaan lempeä, mutta tarvittaessa ankara. Hän oli ollut navettatyttönä Sundholmassa mantereen puolella ja oli tullut torpasta raskaana ollen majapaikkaa pyytämään. Hän oli tutustunut torpan väkeen leikkuutalkoissa kartanolla ja isäntäväki totesikin, että kun silloinkin sovussa oltiin, niin eiköhän nytkin pärjätä.

Itäsen synnyinsaari Nuhja kuului Uuteenkirkkoon eli Kalantiin, 
mutta oli hyvin lähellä Uuttakaupunkia. Kartassa näkyy myös Sundholm, 
josta hänen äitinsä tuli saarelle. Senaatin kartastosta, lähde Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Senate_Atlas,_1870%E2%80%931907._Sheet_XII_12_Uusikirkko.jpg

Helluntaina lähdettiin saarelta kirkolle ja samalla kastattamaan syntyneet lapset. Näin sai pieni Hermankin kasteen, mutta myös jotain muuta. Lapsiparalla ei kai ollut riittävästi vaatetta merimatkallaan, sillä sai hän silmätaudin, joka vähitellen aiheutti elinikäisen sokeuden ja tultiinkin aikuisiällään tuntemaan "Sokki-Herman"in nimellä. Tauti vaivasi häntä 14-vuotiaaksi asti, jolloin sen tovereiksi ilmestyi vielä vilutauti sekä influenssa. Noiden tautien lähdettyä lakkasi silmätautikin vaivaamasta, vaikka näkö ei tietenkään palannut. Siitä pitäen hän eli miltei elämänsä loppuun saakka melko terveenä.

Jo parin vuoden ikäisenä hän muutti perheensä kera Nuhjasta Männäisille, missä elikin loppuikänsä, ensin useat vuodet "Tuulihatun mökissä".  Vuosien varrella hän tuli kuitenkin kehittämään sellaisen kyvyn havainnoida ympäristöään, ettei ollut enää jymäytettävissä. Näön kaikotessa kirkonkellojen soitto toi lohdutusta. Ei tainnut poika arvata, kuinka monet kerrat hän vielä saisi niitä itsekin soittaa. Noin 5-vuotiaana näkö kaikkosi kokonaan kirkontornin ollessa viimeisiä näköhavaintoja. Saman ikäisenä tapahtui kinkereillä käyminen, jossa hän oli papin esittäessä kysymyksen luvannut vastata "jos sinä vain olet pappi", sokeana kun ei voinut tietää kuka oikein puhui. Ehkä häntä oli joku aiemmin tämän vuoksi jekuttanutkin. Hyvin hän kuitenkin osasi vastata, ihmetystä herättävän hyvin, sillä jo tuolloin hän osoitti ihmeteltävää muistamisen taitoa.

Kalannin kirkonkellojen soitto toi Itäselle lohtua hänen näkönsä hämärtyessä. 
Aikanaan hän sai lukemattomat kerrat soittaa niitä itse. Kuvan lähde 
Wikimedia Commons: https://commons.wikimedia.org/wiki/Category:Kalanti_Church#/media/File:Kalanti_church_1_AB.jpg

Näön kokonaan lähdettyä tauti alkoi helpottaa häviten lopulta kokonaan, tai no, näkö ei tietenkään palautunut. Itänen varttui muiden kylän poikien kanssa. Hän oppi juomaan, pelaamaan korttia ja väitetysti myös viettämään hurjaa elämää. Jo tällöin hänen hyvä muistinsa alkoi kuitenkin ilmetä, sillä hän oli oppinut ulkoa katekismuksen sekä useita virsiä, tosin myös muunlaisia lauluja, joita laulamalla hän hankkikin osin elantoaan, hänellä kun oli hyvä lauluääni.

Rukoilevaisten yhteyteen ja työhön sokeudesta huolimatta

Sitten tapahtui jotain, mikä vaihtoi Hermanin laulut hengellisiin veisuihin. Itäsen mainitaan tulleen herätykseen Wilhelm Anttilan eli "Pela-Villen" seuroissa Santtion kylässä 6. syyskuuta 1862, mitä eräässä muistokirjoituksessa kuvataan runollisesti: "Täällä aukesivat hänen silmänsä näkemään paljon ihanamman maailman kuin mitä monetkaan näkewäiset saawat nähdä. Pimeässä waeltajalle rupesi tällöin koittamaan elämän walkeus." Mies alkoi käydä ahkerasti seuroissa ja innostui lähetystyöstä tilaten Suomen Lähetyssanomia -lehden ollen loppuikänsä innokas lähetystyön ystävä.

Edellä mainittu Anttila oli ennen pelimannina soittanut viuluaan monissa juhlissa, mutta tultuaan herätykseen hajottanut viulunsa. Tällöin oli rukoilevaissaarnaaja ja laulujen sepittäjä Efraim Jaakola nuhdellut tätä ja kertonut, että Ville voisi viulullaan säestää seurojen veisuuta. Niinpä Ville hankki uuden viulun. Myös Kalannin kirkon suntiona toiminut Antti Wilen oli rukoilevaisia ja laulumies, jonka laulamat sävelmät ovat päässeet painettuihin kokoelmiin tallettamaan rukoilevaista veisuuperinnettä. Kalannin rukoilevaiset ovat siis selvästi olleet musikaalista väkeä.

Niin myös Itänen, jonka äänelle tulikin käyttöä. Kalannin kirkon ensimmäiset urut olivat näet niin heikkoääniset, että veisuulle tarvittiin esilaulajaa, joksi urkuri H. P. Springert Hermanin otti. Itänen toimi myös kellonsoittajana vuodesta 1858 eli jo ennen herätystään, 16-vuotiaana, ja vuodesta 1888 urkujenpolkijana sekä pilkkoi koulun ja kirkon puut tehden monta muutakin askaretta. Hän saattoi aloittaa joskus puiden teon kolmelta aamulla lopettaen iltamyöhällä. Aikalaiset muistavat kauhistelleensa Itäsen halkojen pilkkomista, tämä kun piti halosta kiinni niin, että hän iski kirveen sormiensa väliin jäävälle alueelle, mutta katsojat rauhoittuivat ja tottuivat, kun kirves ei koskaan osunut harhaan.

Männäisten koulu oli kirkon ohella Itäsen työpaikkana. 
Uusi Aura nro 237/1924. 

Hän myös opetti laulua Männäisten kansakoulun oppilaille vuosina 1877-1885, sillä vaikka koulun opettajan Fredrik Aallon mainitaan olleen muuten monitaitoinen ei hän osannut juurikaan laulaa. Itänen oli innoissaan tehtävästään ja kävi sitä varten opissa Uudessakaupungissa opettaja Vahlmannilla. Entinen oppilas muisteli vuosikymmeniä myöhemmin Hermanin hyräilyä laulua alkaessa sekä sitä, miten Lapin kirkkoherra oli koulun tarkastettuaan kehunut Itästä sanomalehdessäkin. Koulu tuli Itäselle muutenkin tutuksi, sillä hän oli koulun vahtimestari vuodesta 1876 vanhoille päivilleen saakka. Lisäksi hän kaupitteli erilaisia pieniä koulutarpeita kuten kyniä ja mustetta. Monesta oli leipä koottava.

Sokea lukumies

Itäsen kerrotaan olleen oppivainen ja kaikesta kiinnostunut. Näkökyvyn puutekaan ei oppimista haitannut, sillä hän luetutti muilla itselleen kaikki saatavissa olleet sanomalehdet sekä runsaasti kirjallisuutta muistaen tarkasti niiden sisällön. Hän saattoi myös itse lukea, sillä tuomiorovasti Dahlberg opetti hänelle pistekirjoituksen ja hänelle hankittiin siten kirjoitetut Markuksen ja Johanneksen evankeliumit sekä Paavalin Filippiläis- ja Galatalaiskirjeet. Virsikirjan hän opetteli ulkoa ja kun virsikirja uusittiin opetteli hän pian senkin. Muistiin mahtui myös muita lauluja, saarnoja, tarinoita, lehtikirjoituksia sekä tietoja Suomen papeista ja näiden virkapaikoista ynnä muuta.


Kalannin ensimmäiset urut eivät olleet äänenvoimakkuudeltaan 
kummoiset, mutta se tarjosikin Hermanille työtä esilaulajana. 
Turun Sanomat nro 35/1929.

Perhesuhteista mainittakoon, että vuonna 1868 kuoli Itäsen äiti. Pian tämän jälkeen Itänen avioitui Kaivolan Isotalon leskiemännän lesken Eva Juhantyttären kanssa ja he muuttivat asumaan Itäsen loppuelämän kotiin, torppaan Männäisten kartanon kirkkohaan varrelle. Avioelämä kesti 33 vuotta vuoteen 1907, jolloin Eva kuoli. Tämän jälkeen Itästä auttoi ensin veljenpojan leski ja lopuksi emännöitsijä Manta Honkanen.

Itäsen muisti ja tietomäärä hänelle valmiudet pitää niin seurapuheita kuin antaa neuvoja maallisissakin asioissa. Hän myös kirjoitutti kannanottojaan useisiin lehtiin, kuten Hengelliseen Kuukauslehteen, Turun Sanomiin ja Uuteen Auraan käsitellen uskonnollisten asioiden lisäksi esimerkiksi lainamakasiini- ja kouluasioita. Hän sepitti jopa laulun kansakoulun perustamisen tärkeydestä ennen kuin koko kunnassa oli niitä yhtäkään. Laulu julkaistiin myös Sanomia Turusta -lehdessä 1873.

Avara usko

Saarnaajana häntä pidettiin lämminhenkisenä ja sovinnollisena, vaikka laulusta hänet erityisesti tunnettiin. Sovinnollisuudesta kertonee osaltaan sekin, että hän rukoilevaisalueen kasvattina haki yhteyttä myös herännäisyyteen. Hän oli saanut kuulla heränneitten eli körttien Hengellisessä Kuukauslehdessä käsitellyn Porin seudun rukoilijoita, siis rukoilevaisia. Niinpä hän lähetytti sinne keväällä 1896 kirjeen Heränneet ja rukoilijat,  jossa arveli, että Pohjanmaan heränneet ja Porin rukoilijat työskentelevät samaan suuntaan. Hän sanoi olleensa paljon rukoilijain eli rukoilevaisten seurassa ja koki siellä käytävien keskustelujen ja opetusten olevan linjassa sen kanssa, mitä Hengellinen Kuukauslehtikin hänen mielestään sisälsi. Niinpä hän kysyikin lehden toimitukselta onko jotain eroa todella olemassa. Lehden vastaus oli diplomaattinen, sillä vastaaja kertoo tuntevansa lähinnä heränneiden tavat, selostaa ne ja pyytää rukoilevaisia itse esittelemään omansa ja vertaamaan kirjoitettuun.

Itänen vastasikin käyden lehden vastauksen läpi ja kommentoiden sitä ja löytäen yhteyttä kohta kohdalta ja toivottaen kaikille lukijoille Jumalan armoa saatesanoilla "kaikkein halwin weljenne Kristuksessa". Ehkä Itäsen avointa mieltä toiseen liikkeeseen vaikutti sekin, että rukoilevaisuus oli Kalannissa kuihtuva liike hänen omienkin sanojensa mukaan. Siihen hän oli juurtunut, mutta hän oli myös aktiivinen Lähetysseuran mies sekä iloitsi, kun Hengellinen Kuukauslehti levisi paikkakunnalla.

Tämä kuva Itäsestä julkaistiin Männäisten koulun 50-vuotisartikkelin 
yhteydessä. Kuvatekstissä häntä kutsuttiin laulunopettajaksi.
Uusi Aura nro 237/1924.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi mainita senkin, että häntä pidettiin yhtenä paikkakunnan parhaista rukin käyttäjistä, joka sai kehruutuotteillaan palkintojakin. Ainakin hän sai jaetun toisen palkinnon, arvo 4 silloista markkaa, Männäisten kansakoulussa 1901 pidetyssä käsityönäyttelyssä. Tosin hän sai sen naisten käsitöiden sarjassa ilmeisesti ainoana miehenä tekemällään iholangalla, neuletuotteet kun oli kaikki sijoitettu naisten sarjaan. Hänen mainitaan myös kehränneen monet vuosikymmenet koko Männäisten kylän pellavat langaksi apunaan vain huuliensa herkällä tunnolla ja tarmollaan.

Muistihirmu suunnistaja

Edellä on puhuttu jo Itäsen muistista. Vuonna 1907 seurakunnan vt. urkuriksi tullut Aug. Vidgren kertoi tästä useita pari esimerkkiä omalta ajaltaan. Urkuri soitti kerran erästä harvinaisempaa kappaletta uudesta koraalikirjasta, jolloin Itänen, urkujenpolkija kun oli, huusi urkujen takaa: "Onkos heränneitten laulukin otettu koraalikirjaan?" ja alkoi laulaa. Eräänä jouluaamuna urkuri oli myöhässä ja Itänen tuurasi esilaulajana. Virsiohjelmaan oli etukäteen valittu hyvin harvoin käytetty jouluvirsi, mutta Itänen oli laulanut sen aivan virheettömästi, minkä ihmeissään todistivat urkurille laulua virsikirjasta tarkkaan seuranneet papit.

Itäsen kerrotaan ryydittäneen yleisiä kokouksiakin sattuvilla ja humoristisilla huomautuksillaan. Näin esimerkiksi kuntakokouksessa alkuvuodesta 1917. Kun vallankumous oli puhjennut Venäjällä oli läänin kuvernööri lähtenyt Turusta. Tämäkin uutinen oli jäänyt Itäsen tarkkaan muistiin, sillä kun kokouksen puheenjohtaja luki tavan mukaan valitusoikeuden, jossa kehotettiin tyytymättömiä säädetyn ajan puitteissa kääntymään kuvernöörin puoleen kysäisi Itänen: "Mistäs mee se löyretä?"

Tämä piirros julkaistiin Turun Sanomissa osana artikkelia siitä, 
kuinka Itänen oli täyttänyt 70 vuotta. Siinä hänen sanotaan olevan lukijalle hyvintunnettu 
uusikirkkolainen. Turun Sanomat nro 2151/1912.

Vaikka näkökyvyn puute vaikeutti matkustamista ei se sitä estänyt. Hän kehitti itselleen niin hyvän paikallistuntemuksen ja käytti sauvaansa niin taitavasti, ettei usein tarvinnut saattajaa. Matka Uuteenkaupunkiin ja siellä johonkin puotiin onnistui, mutta kävipä hän Raumalla, Porissa, Turussa ja peräti viisi kertaa Helsingissä asti osallistuen Suomen Lähetysseuran vuosikokouksiin! Hänen taitonsa synnytti monia tarinoita. Kerran hän Uudenkaupungin Alisellakadulla törmäsi erääseen lyhtypylvääseen, joka oli siihen hiljattain asennettu. Ukko oli alkanut tutkia pylvästä ja ihmetellyt, mistä se oli tullut, koska "ei sitä ennen ole siinä ollut". Hän myös pysähtyi usein samassa kaupungissa hautausmaan keskikohdalle, missä hän paljasti päänsä ja luki Isä meidän -rukouksen.

Vanhoilla päivillään Itänen oli kalantilaisten elävä muistikirja, joka kutsuttiin usein yleisön eteen muistelemaan vanhoja ja jo monen unohtamia tapahtumia. Sanotaan toistakymmentä tutkijaa käyneen tallettamassa häneltä sananlaskuja, runoja, tarinoita, tapahtumia, tapoja sekä sävelmiä. Hänen lempinimensä olikin "Uudenkirkon tietosanakirja".

Suuri murhe Itäselle oli se, kun häneltä vuonna 1917, 75 vuotta täytettyään kiellettiin kirkonkellojen soitto turvallisuussyistä, pelättiin hänen näet putoavan tornin rappusilta. Tästä masentuneena Itänen lausui: "Voi jospa jo kuolisin, kun en enää kellojakaan saa soittaa".

Itäsen veljen Juho Tähtisen 
Uudenkaupungin Sanomissa 
julkaisema kuolinilmoitus. "2 poikaa" 
viittaa Tähtisen omiin poikiin. Ilmeisesti 
asia aiheutti sekaannusta, sillä yhdessä 
muistokirjoituksessa katsottiin tarpeelliseksi 
huomauttaa, ettei Itäsellä ollut omia poikia. 
Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1921.

Suuret hautajaiset

Sokki-Herman kuoli 79-vuotiaana sunnuntaina 30. tammikuuta 1921 iltakymmeneltä sairastettuaan keuhkokuumetta kolme päivää. Tätä ennen hän lausui: "Jeesus on minun turvani ja apuni tuskissani, Hänen nimeensä luottaen toivon lepoon pääseväni." Vain vähää aikaisemmin hän oli ollut puhumassa eräässä tilaisuudessa, joten kuolema yllätti monet korkeasta iästä huolimatta.

Itäsen hautajaiset olivat merkkitapaus, josta selostettiin Uudenkaupungin Sanomissa tarkasti. Sunnuntain tekstinä sattui olemaan kertomus siitä, miten Jeesus antoi sokealle miehelle näön, mikä varmasti laittoi saattoväen ajatukset liikkeelle. Haudalla esiintyi suojeluskunnan mieskuoro sekä sekakuoro.

Vainajan veljen Juho Tähtisen laskettua seppeleen luettiin hänen poikiensa Väinön ja Kostin, jotka eivät päässeet paikalle runollinen tervehdys, jossa muisteltiin sedän puheita ja laulua. Kapteeni Isaksson muisteli myöskin vainajaa korostaen, että tämä oli aiemmin palvellut myös hänen kotikaupunkinsa Uudenkaupungin kirkossa. Niinpä Isaksson muisteli häntä ja menneitä herätyksen aikoja.

Lukuisia muitakin seppeleitä tuli, myös Männäisten koulun entisiltä oppilailta. Maisteri J. Ahtinen lausui myös pätkän laulusta, jonka erikoisesta syntytaustasta olen kirjoittanut Pomarkun kappalaisen Johan Pomlinin elämäntarinan yhteydessä ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/10/pomarkun-pasuuna-ja-nakija-johan-pomlin.html ): "Nyt lopetin minä veisuni. Menestyi hyvin reisuni. Jeesuksen veren haavoissa iäti lepään rauhassa." Lopuksi oli vielä Männäisten koululla muistotilaisuus puheineen ja veisuineen. Maisteri Ahtinen puhui myös rukoilevaisuudesta ja sen viimeisistä merkkimiehistä paikkakunnalla, joista Itästä pidettiin viimeisenä.

Itäsen veljenpojat eivät päässeet hautajaisiin, 
mutta muistivat setää oheisella runolla, joka päätyi 
myös Uudenkaupungin Sanomiin nro/15/1921.

Kuoltuaankin muistettu

Itäsen merkityksestä seudulla kertoo se, ettei hänen muistonsa suinkaan unohtunut hautajaisten jälkeen. Kaksi vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1923, nimittäin paljastettiin Vakka-Suomen maakuntajuhlan yhteydessä Itäsen hautamuistomerkki. Sen oli lahjoittanut Uudestakaupungista kotoisin oleva kapteeni Isaksson. Paljastus oli ilmeisen juhlava tilaisuus: torvisoittokunta soitti suruhymnin, Isaksson kertoi Itäsen elämästä, laulettiin yhdessä Mun kanteleeni kauniimmin, kirkkoherra kiitti Isakssonia ja puhui tekstistä "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen", joka oli kaiverrettuna myös muistomerkkiin ja lopuksi veisattiin torvien säestyksellä Sun haltuus rakas isäni.

Kaksi vuotta myöhemmin, nyt siis jo neljä vuotta kuoleman jälkeen kirjoitti kirjailija ja kotiseutumies F. M. Karrakoski Uudenkaupungin Sanomiin. Siinä hän kertoi olleensa kesällä 1916 yhdessä kotiseutututkija Jalo Nummisen kanssa haastattelemassa Itästä samalla, kun tämä pilkkoi halkoja. Numminen oli pyytänyt Karrakosken mukaan piirtämään kuvan Itäsestä suunnittelemaansa kirjaa varten. 

Itäsen hautajaisiinsa tarkoittama kiitosvirsi 
F. M. Karrakosken tallettamana. Uudenkaupungin 
Sanomat nro 122/1925.

Itänen totesi siinä työskennellessään sepittäneensä kiitosvirren, joka pitäisi lukea hänen hautajaisissaan. Numminen kirjoitti sanat muistiin, mutta Itänen sanoi, että "kyll tee saatte sen molemmakki muistiin kirjotttaa!" Niinpä Karrakoskikin kirjoitti sen ylös.

Vuonna 1918 Jalonen joutui sisällissodassa punaisten surmaamaksi ja hänen muistiinpanonsa joutuivat tuhon omiksi. Itäsen kuoltua Karrakoski ei löytänyt omia muistiinpanojaan, ne kun olivat toisaalla. Nyt hän oli yhyttänyt ne ja päätti suorittaa velvollisuutensa jälkikäteen julkaisemalla sen lehdessä. Liitän virren sanat kuvana tuosta jutusta.

Itäsen muisto nousi esiin myös vuoden 1938 kirkkoherranvaalissa. Turunmaa -lehdessä näet eräs vetosi paikkakunnalta syntyjään olleen J.L. Heinisen puolesta ja totesi tämän olleen Herman Itäsen oppilaita, jonka vuoksi hän "parhaiten tietää ja tuntee meidän polkumme ja tiemme, taistelumme ja voittomme." Mielenkiintoista on, että vaikka Itäsen tässäkin sanotaan olleen Kalannin rukoilevaisuuden viimeisiä johtajia nähdään liikkeen kuitenkin jollain tapaa edustaneen jollain tavalla pitäjää edelleen. Mainittakoon, että Heininen tuli valituksi, tiedä sitten oliko tämän ansiosta.

Miksi Sokki-Herman on syytä muistaa?

En tiedä, muistetaanko Itästä enää Kalannissa. Jälkeläisiä hänellä ei ollut, ja rukoilevaisena hän oli ainakin tuolloin viimeisiä kotipaikkakunnallaan. Naapurikunnassa Laitilassa rukoilevaisuus on ollut elinvoimaisempi, mutta siellä on ollut omat "pylväänsä", joita muistella. Itäsen kirjoituksia en tähän hätään juuri ehtinyt lukea, joten en tiedä, kuinka kuolemattomia ajatuksia sieltä löytyi.

Silti ajattelen, että hänet on syytä muistaa edelleen. Olen vaikuttunut siitä, miten monipuoliset hengen- ja ruumiinlahjat oli tällä miehellä, joka olisi saattanut päätyä sokeutensa vuoksi vain hiljaiseksi syytinkiläiseksi jonkin talon nurkkaan. Hänen tarinansa on inspiroiva esimerkki siitä, miten jotkut onnistuvat muuttamaan rajoitteensa vahvuuksiksi. Samalla hän kertoo siitä jo usein havaitsemastamme todellisuudesta, ettei maamme herätysliikkeissä suuruus ole läheskään aina yhdistynyt ulkoiseen suuruuteen tai maalliseen vaikutusvaltaan. Seuraavan kerran kun osun Kalannin seudulle haluan vierailla Sokki-Hermanin haudalla.

Lähteet:

Alifrosti, Kari & Nallinmaa-Luoto, Terhi: Kalannin historia. Uusikaupunki 1999.

J.H.A.: Muistelmia Uudenkirkon Männäisten kansakoulun alkuajoilta. Uusi Aura nro 104/1924. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1504566?page=5

Herman Itänen. Turun Sanomat nro2151/1912. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1180030?page=14

Herman Itänen. Vakka-Suomi nro 12/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1510411?page=2

Herman Itänen. Vakka-Suomi nro 71/1923. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1510735?page=3

Herman Itänen kuollut. Länsi-Suomi nro 14A/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1430880?page=3

Herman Itänen kuollut. Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498002?page=2

Herman Itäsen hautaustilaisuus. Uudenkaupungin Sanomat nro 15/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1497989?page=2

Itänen, Herman: Heränneet ja rukoilijat. Hengellinen Kuukauslehti nro 4-5/1896, 1.4.1896. Verkkoversio: digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979836?page=15

Itänen, Herman: Wieläkin muudan sana heränneistä ja rukoilijoista. Hengellinen Kuukauslehti nro 8/1896. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979838?page=17

Itänen, Herman: Lounais-Suomesta. Hengellinen Kuukauslehti nro 9/1899. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979884?page=15

Karrakoski, F. M.: Sokea kellonsoittaja. Uudenkaupungin Sanomat nro 71A/1923. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498218?page=2

F. M. K[arrakoski].: Herman Itäsen kiitosvirsi, mikä piti hänen hautajaistilaisuudessaan luettaman. Uudenkaupungin Sanomat nro 122/1925. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498630?page=2

Käsityönäyttely. Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1901, 29.1.1901. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/733584?page=1

Monitaitoinen sokea. Suupohjan Kaiku nro 19/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1303114?page=3

Numminen, Jalo: Herman Itänen 75-vuotias kansanrunouden kertoja. Uudenkaupungin Sanomat nro 15/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1329973?page=2

Seurakuntalainen: J. L. Heininen Kalannin kirkkoherraksi. Turunmaa nro 172/1938. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2117753?page=6

Sokea seurakunnanpalvelijavanhus. Suomen Aistivialliskoulujen Lehti nro 8/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/924211?page=15

Uudeltakirkolta. Sanomia Turusta nro 27/1873. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482210?page=2

Vidgren, Aug.: Muistelmia Herman Itäsestä. Uudenkaupungin Sanomat nro 14/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1497992?page=4


perjantai 4. helmikuuta 2022

Kun Karunan kirkko muutti Helsinkiin

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, miten Karunan vanha puukirkko sai syntynsä (voit lukea siitä ja muuta mielenkiintoista kirkon varhaisvaiheista täältä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/09/naimakauppoja-ja-kiistaa-papin.html ). Mutta miten tuo pyhäkkö päätyi nykyiselle paikalleen Helsingin Seurasaareen? Siihen tarinaan tahdomme nyt katseemme kohdistaa, varsinkin kun tänä vuonna tulee täyteen 110 vuotta kirkon muutosta. Laitoin tähän juttuun tekstin pituuteen nähden runsaasti kuvia, älkää antako sen häiritä. Tällä kertaa ei valitettavasti Karunan nykyinen kaunis kivikirkko mahtunut mukaan kuviin.

Karunan kirkko valokuvattuna joskus ennen vuotta 1912. Oikealla puiden 
katveessa erottuu Olivecreutzin hautarakennus, joka on edelleen paikallaan 
ja auttaa hahmottamaan kirkon sijaintia. Sen ja kirkon välistä löytyy muuten 
blogissa aiemmin esitellyn kappalainen Henrik Vilhelm Possénin hauta: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-karunan.html . Kuva on Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta ja vapaassa käytössä. https://www.finna.fi/Record/museovirasto.0AD01C504A9B7A5732B136BABBEF4A1B

Professori etsii kirkkoa

Seurasaaren ulkomuseon perusti vuonna 1909 professori Axel Olai Heikel. Hän halusi saarelle myös kirkon ja alkuperäisenä ajatuksena oli, että Keuruun vanha kirkko olisi siirretty sinne. Asiasta käytiin neuvotteluita, mutta keuruulaisten jyrkkä vastustus kaasi hankkeen.

Axel Olai Heikel (1851-1924) oli Seurasaaren ulkomuseon 
isä ja tärkeässä roolissa myös Karunan kirkon hankkimisessa sinne. 
Kuvannut Th. Nyblin, kuvan lähde Wikimedia Commons, 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Axel-Olai-Heikel.jpg

Pian katse kohdistui kuitenkin sisämaasta rannikolle, Varsinais-Suomen Karunaan. Siellä 1680-luvulla rakennettu ja 1770-luvulla uudistettu puukirkko oli jo 1800-luvun lopulla käynyt turhan pieneksi seurakunnan tarpeisiin. Erinäisiä korjaussuunnitelmia oli tehty, ja 1902 senaatti vahvistikin erään korjaussuunnitelman, mutta kappalainen Anton Wilhelm Sederströmin (jonka vaiheisiin Marttilassa kirjoittaja on tutustunut gradunsa kautta: https://www.utupub.fi/handle/10024/125656 ) johdolla kirkkoraati totesi, että uuden kirkon rakentaminen olisi viisainta. Sederströmin aikaan 1893-1905 sijoittuivat muuten myös kappeliseurakunnan irtaantumisen Sauvon seurakunnasta edistäminen sekä suomen kielen vahvistuminen jumalanpalvelus- ja hallintokielenä.

Asiaa palloteltiin sitten vuosia kirkkoraadin kannattaessa sekä uutta kirkkoa että itsenäistä seurakuntaa, kun taas kirkonkokous piti kumpaakin liian kalliina ajatuksena. 1906 tehtiin kuitenkin päätös uuden kirkon rakentamisesta, ja arkkitehdiksi tuli Josef Stenbäck. Tontin lahjoitti Karunan kartanon omistaja Eliel Blomqvist. Rakennustyöt alkoivat 1908 ja uusi kansallisromanttinen kivikirkko valmistui 1910. Uusi kirkko vihittiin käyttöön 9. lokakuuta 1910, mitä juhlistettiin suureellisin menoin. Tuomiorovasti Juuso Hedberg vihki kirkon käyttöön kahdella kielellä, ja molemmissa kirkoissa pidettiin jumalanpalvelukset suomeksi ja ruotsiksi.

Karunan kirkkoa Olivecreutzin haudan suunnalta Heikelin 1912 kuvaamana. 
Tässä ollaan jo muuttopuuhissa, mikä ilmenee vasemmalla erottuvista laatikoista.
Kuva Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta 
ja on vapaassa käytössä. 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.55B148D7FE626DD2954206B6087B5FAA?imgid=1

Nyt sitten professori Heikelille tuli tieto, että Karunan suunnalla voisi olla joutilas kirkko. Uusi Suomi -lehden mukaan vanha kirkko olisi jäänyt Karunan kartanon omistajan vastentahtoisesti hoidettavaksi. Turussa Heikel sai vielä kuulla, että Karunan silloinen kappalainen Arttu Akseli Albin Ahonen oli käynyt seurakuntalaistensa puolesta Turun museon intendentin luona tarjoamassa ostettavaksi vanhassa kirkossa säilytettyjä öljyvärimaalauksia. Hinnaksi oli esitetty 5000 markkaa.

Karunan kirkossa oli edustava kokoelma vanhoja taideteoksia. 
Tässä on sakastin oven yllä olevan krusifiksin, josta tulee enemmän asiaa myöhemmin,
ympärillä "Ristiinnaulitseminen", jonka on hankkinut 1680-luvulla Karunan kartanon 
isäntä ja kirkon rakennuttaja Arvid Horn vaimonsa Maria Krusen kanssa, 
"Paavalin kääntymys", joka on 1600-luvun jäljennös Rubensin maalaamasta 
teoksesta sekä "Kristuksen kaste" 1600-luvulta. Kuva Museoviraston Kansatieteen 
kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta ja on vapaassa käytössä.
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.952CA0513C007E145516DCA618AEAF75?imgid=1

Heikel kävi sitten Karunassa ja totesi, että vanhoja taide-esineitä uhkasi heitteille jäämisen vaara nyt käytöstä poistuneessa kirkossa ja ehdotti karunalaisille, että he antaisivat Antellin kokoelmien, Ateneumin taidemuseon perustan, lunastettavaksi paitsi kyseiset 15 taulua myöskin vanhan kirkon kellotapuleineen, ellei niitä sitten haluta Turkuun.

Kansallismuseokin katsoi aiheeksi puuttua asiaan ja totesi, että Karunan taideaarteiden paikan pitää olla Helsingissä. 5. maaliskuuta 1911 pidettiin sitten Karunan kappeliseurakunnan kirkonkokous, jossa seurakunta teki päätöksen antaa Antellin kokoelmien lunastaa edellä mainitut taulut, kirkon ja muun taidehistoriallisesti arvokkaan irtaimiston. Mikäli ostaja näin haluaisi sisältyisi myös kellotapuli tähän kauppaan.

Myös Heikelin tässä kuvaama Karunan kellotapuli siirtyi Seurasaareen. Kuten
myöhemmin tulee ilmi yritti eräs yksityishenkilö ostaa sen, jotta kirkosta jäisi 
edes jokin muistomerkki Karunaan. Kuva Museoviraston Kansatieteen 
kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta ja on vapaassa 
käytössä. https://www.finna.fi/Record/museovirasto.028B6888217470C975E148B3E796633C?imgid=1

Yksityiskohtia hiotaan

Ehtojakin  toki oli. Ostajan tuli sitoutua vastaanottamaan ja kunnossa pitämään rakennus joko sen entisellä paikalla tai muualle siirrettynä, oikeudella siirtää tämä velvoite toiselle taholle. Kirkossa ollut Mariaa ja Jeesus-lasta yhdessä Johannes Kastajan äidin Elisabetin sekä Katariina Aleksandrialaisen kanssa esittävä taulu, niin sanottu Santa conversatione eli Pyhä keskustelu tulisi jäljentää ja jäljennös toimittaa Karunan uuden kirkon käyttöön, hautausmaa tulisi kunnostaa siltä kohtaa, mistä vanha kirkko poistettaisiin ja uudet kellot tulisi hankkia vanhojen tilalle. Jäljennettävän taulun valinnasta tekee ymmärrettävän sekin, että Arvid Horn oli nimennyt kirkon vaimonsa mukaan Maria Elisabethin kirkoksi, erään lähteen mukaan kansan parissa "Maija-Liisa", joten taulu, joka sisälsi Raamatun Marian ja Elisabethin oli hyvin osuva muisto kirkosta.

Albert Edelfelt teki tämän piirroksen Karunan 'Santa conversatione' -taulusta 
vuonna 1871 ollessaan osa Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallista 
retkikuntaa. Hän ei ollut ainoa, johon taulu teki vaikutuksen, ja siksi alkuperäisestä 
haluttiin jäävän kopio myös Karunaan kirkon ja taulujen muuttaessa. Kuva kuuluu 
Museoviraston Historian kuvakokoelmaan ja on vapaassa käytössä. 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.D7B203D160CEE2ED47761F0873178F8E

Kauppahinnaksi tuli 8000 markkaa. Pöytäkirjassa todettiin, että "oltiin tietoisia myydyn omaisuuden arvosta, jossa varsinkin eräillä tauluista oli suuri raha- ja taidearvo, mutta katsottiin seurakunnan arvoa alentavan, jos se rupeaisi hyödykseen tekemään kauppaa pyhillä esineillä, vaan pidettiin riittävänä, että seurakunnan käytännöllinen tarve tuli tyydytetyksi."

Antellin kokoelmien valtuuskunta sai tiedon päätöksestä huhtikuussa, ja valitusaika oli mennyt siihen mennessä jo umpeen. Valtuuskuntaa arvelutti kirkon vastaanottaminen, mutta Heikel sai asian järjestymään. Kesällä kävivät polyteknikko V. Kyander ja arkkitehti Stenbäck mittaamassa ja piirtämässä kirkon sekä laativat kustannusarvion kirkon siirtämisestä. He arvelivat sen olevan  17 000 markkaa. 19. lokakuuta 1911 valtuuskunta osti taulut sillä ehdolla, että vasta perustettava osakeyhtiö Aktiebolaget Fölisöns Friluftsmuseum, Osakeyhtiö ottaisi vastuulleen kirkon. Yhtiö sai senaatin vahvistuksen 30. marraskuuta 1911 ja siinä oli osakkaina 100 helsinkiläistä ja 2 kuopiolaista. Tämä yhtiö luovutti myöhemmin kirkon valtion muinaismuistoviranomaisille.

Muuttohommat alkavat

Yhtiö rekisteröitiin 28. maaliskuuta 1912 ja heti samana päivänä valtionarkeologi lähetti Turun tuomiokapituliin kirjelmän, jossa anottiin lupaa kirkon ja sen esineistön siirtämiseksi Helsinkiin. Kun lupa oli saatu lähti Heikel kansallismuseon kirvesmies O. Kivistön kanssa 28. toukokuuta Karunaan, jossa allekirjoitettiin kauppakirja ja maksettiin puolet kauppahinnasta eli 4000 markkaa. Kivistö sitten kuljetti kirkossa vielä olleet taulut pumpuliin pakattuina laivalla Helsinkiin Kansallismuseoon. Näin tehtiin siksi, että taulujen halkeilleen maalin pelättiin irtoavan kankaista tärisevässä junassa.

A.O. Heikelin ottamassa kuvassa näkyy, kuinka seiniltä on jo viety taulut 
ja niiden paikat erottuvat vaaleina laikkuina. Virsitaulun numero kiinnittää 
huomioni. Ilmeisesti kirkossa on pidetty jonkinlainen kirkon lähtöön liittyvä 
hartaushetki, ainakin tuo virsi sopisi siihen hyvin. Kyseessä on v. 1886 virsikirjan 
virsi 296, joka alkaa näin: "Miks suret, sielun', maailmaa, Miks ajallista tavaraa? Miks
pyydät katoovaa? 
Ah toivo, turvaa Herraan vaan, Ain' armolliseen 
auttajaan!"
Kuva Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta ja 
on vapaassa käytössä. 

https://www.finna.fi/Record/museovirasto.C2DCD6A1EB5A36C43235970A05E7E5D4?imgid=1

12. kesäkuuta 1912 olivat Heikel ja Kivistö jälleen Karunassa odottamassa arkkitehti A. Tavastjernaa, joka oli laatinut suunnitelman kirkon siirtämiseksi. Helsingistä ei oltu saatu työhön rakennusmestaria, joten Kivistö sai homman 75 pennin tuntipalkalla sekä 1,50 markan päivärahalla koko siltä ajalta, joka kuluisi kirkon purkamiseen, kuljetukseen ja jälleenrakennukseen. Heikelin mukaan tämä päätös oli varsin edullinen.

Työhön osallistui pari helsinkiläistä sekä karunalaisia apumiehiä. Turusta vuokrattiin hinaajahöyry sekä suuri rautaproomu kuljetusta varten. Kirkkorannan laituria piti vahvistaa ja pienemmällä proomulla kuljetettiin rakennushirret syvemmällä uivaan ja ulapalle ankkuroituun proomuun.

Työmaa herätti luonnollisesti paikallisten huomiota, eikä suurilta tunteiltakaan vältytty. Monet karunalaiset tulivat katsomaan purkua haikeina ja hartaina. Eräs rouva näki ristiinnaulitun kuvan asetetun seinustalle vinoasennossa ja vaati, että se oli asetettava pystyyn. Sen jälkeen hän sanoi, ettei ollut koskaan ennen rohjennut koskea siihen, mutta nyt kosketti sitä kädellään, ikään kuin jäähyväisiksi.

Tämä krusifiksi on ilmeisesti v. 1500 tienoilta ja siten kirkkoa vanhempi, 
miten lie sinne päätynyt. Ainakin v.1804 asti se on ollut sakastin oven 
yllä. Sen näkeminen alas laskettuna sai ainakin yhden karunalaisnaisen 
liikutuksen valtaan.
 Kuva kuuluu Suomen 
kansallismuseon Seurasaaren ulkomuseon kokoelmiin ja on vapaassa käytössä.
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.A9753AA32731B7F09754E9F6244E5E6B

Eräs toinen karunalaisrouva oli puolestaan halukas maksamaan 700 markkaa siitä hyvästä, että kellotapuli jäisi paikalleen ja karunalaisilla olisi edes jokin muisto vanhasta kirkostaan. Ulkopuolisille purkajille välittyi kuva, että kirkko oli karunalaisille rakas, ja se löi eräänlaisen pyhän leiman koko purkutyöhönkin. Monet karunalaiset muistelivat kirkon esineitä ja tauluja sekä morsiusryijyä, joihin liittyi suuria ja kalliita muistoja. Taideteoksista erityisellä kaipauksella muisteltiin Pyhän Ehtoollisen asettamista, Verorahaa, Kaitaa ja laviata tietä sekä Pyhää Yrjänää ja lohikäärmettä.

Yksi karunalaisten muistelemista taide-esineistä oli tämä ilmeisesti 
1600-luvulla (siis luterilaisena aikana) valmistettu pyhä Yrjänä ja lohikäärme. 
Yrjänän tai Yrjön miekkakäsi on katkennut, mistä johtuen taistelun asetelma 
näyttää veistoksen nykymuodossa varsin epätoivoiselta. Kuva kuuluu Suomen 
kansallismuseon Seurasaaren ulkomuseon kokoelmiin ja on vapaassa käytössä.
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.1926A8889A653A7E6DB0411182B09030?imgid=1

Purkamis- ja lastaustyössä meni noin 4-5 viikkoa mukaan lukien hautausmaalla suoritetut työt. Kirkon lattian alla olleet luut kerättiin yhteen hautaan ja kirkkoa ympäröinyt kiviaitaus piti kuljettaa pois, mikä kustansi 300 markkaa. Kuljetus päästiin suorittamaan ihanassa heinäkuun helteessä, mistä laivamiehet olivat mielissään, heitä kun huoletti proomun korkea kansilasti. 20. heinäkuuta 1912 hinaajahöyry saapui Seurasaaren rantakalliolle matkattuaan 24 tuntia Karunan kirkkorannasta.

Karunan kirkkorannasta otettu kuva aluksesta, jonka lastina on osiin 
purettu Karunan kirkko. Kuva julkaistu Uusi Suomi -lehden numerossa 
212/1936.

Rakennustyötä viivästytti hieman samaan ajankohtaan osunut rakennustyöläisten lakko. Arkkitehti kävi kuitenkin selittämässä lakkokomitealle, että tämä urakka kuuluu yleisten töiden joukkoon, jolloin se saatiin lakosta vapaaksi ja työ saatiin päätökseen 9. marraskuuta 1912.

Kirkon muisto elää myös synnyinsijoillaan

Uudessa paikassaan kirkko sijaitsi korkeammalla kuin vanhassa ja kellotapuli oli nyt lähempänä kirkkoa kuin aiemmin. Karunalaisten mainitaankin lohduttaneen itseään sillä, ettei vanha kirkko joutunut häviöön ja häpeään, vaan nostettiin uudella paikallaan kunniaan.

Kirkko nykyisessä paikassaan Seurasaaressa. Kuvan  
lähde Wikimedia Commons, 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Karuna_museum_church_Seurasaari-Helsinki1.jpg

Kirkon sisustuksena on tosiaan paljon alkuperäistä sisustusta, joista seinillä olevat käden muotoiset kynttilänpidikkeet ovat olleet inspiraationa Karunan vaakunallekin pitäen näin vanhan kirkon muistoa yllä Karunassakin. Elimäen seurakunnalta saatiin 130 markalla 6000 kattopaanua katon toisen puolen päällystämiseksi, kirkonkello saatiin Liljendalista, urut puolestaan Vanajasta, jonne ne olivat tulleet Tuusulasta. Kaikkinensa kirkon kuljetus tuli Heikelin mukaan kustantaneeksi 11969 markkaa 12 penniä. Halukkaat voivat nähdä tässä jotain enteellisyyttä, päättyihän Karunan kunnan ja seurakunnan itsenäinen taival vuonna 1969. Heikel itse sai viimeisen leposijansa Seurasaareen siirtämänsä kirkon vierestä vuonna 1924 ja samaan hautaan on laskettu myös hänen vaimonsa.

Nämä kynttilänjalat, tai oikeammin kynttilänkädet, ovat innoittaneet 
myös Karunan nykyistä vaakunaa. Tavallaan sääli, ettei yhtään niistä 
jätetty Karunaan. Pitäisikö jonkun teetättää edes yksi kopio? 
Kuva kuuluu Suomen 
kansallismuseon Seurasaaren ulkomuseon kokoelmiin ja on vapaassa käytössä. https://www.finna.fi/Record/museovirasto.2339073BD98308700949EDDA50DC774F

Karunalaiset eivät enää haikaile kirkkoaan takaisin, mutta ylpeitä siitä edelleen ollaan, niin kuin ollaan myös nykyisestä kivikirkosta. Muistomerkki osoittaa sen alkuperäistä paikkaa, edellä mainittu vaakuna kantaa kirkon muistoa liehuessaan varsinkin kesäisin useiden karunalaisten lipputankojen viireissä, samoin kyläyhdistyksen lehti Karunan kynttilä kantaa nimessään kirkon muistoa. Ja onpa kirkossa esimerkiksi jokunen kynttelikkö ja muu esine vanhasta kirkosta, ja Pyhän keskustelun kopiokin on nykyään seurakuntatalossa.

Helsingin Seurasaaressa vieraillessa montaa karunalaista lie ilahduttanut kyltti, jossa kirkon alkuperäiseksi sijaintipaikaksi ilmoitetaan juuri Karuna. Vaikka Karuna on kuntakartalta kadonnutkin, on se Seurasaaressa yhä olemassa, kuten myös sen vanha puupyhättö.

Tähän loppuun vielä Karunan vaakuna. Yhteys noihin vanhan 
kirkon kynttilänpidikkeisiin on ilmeinen. Kuvan lähde Wikimedia 
Commons, https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Karuna.vaakuna.svg

Lähteet:

Ilmonen, K.R.: Kun Karunan kirkkoa kuljetettiin. Uusi Suomi -lehdessä nro 212/1936, 9.8.1936. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1802923?page=19

Kujanen, Hannu: Sauvon historia II. 1997.

Riska, Tove: Suomen kirkot. Turun arkkihiippakunta III osa. Turun tuomiorovastikunta I.1964.

Vuoden 1886 virsikirjan virsi 296. http://koraali.fi/1886/296.html