Kirkkohistorian kahinaa

perjantai 29. syyskuuta 2023

Marttilan vaivaisten ystävä ja teollisuussuvun esiäiti - Mathias ja Catharina Laurillius

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

MATHIAS (1808-1874) JA CATHARINA (1809-1882) LAURILLIUS

Marttilan hautausmaalla taannoin kulkiessani minut pysäyttivät erään pariskunnan hautamuistomerkit, erityisesti niissä olleet muistolauseet. Ensimmäisessä luki "Tässä lepää pitäjän eduspappi Mathias Laurilius * 24.3.1808 + 26.11.1874 Mutta nytt [sic!] kaikkein loppu lähestyy niin olkaat siis raittiit ja valppaat rukoilemaan" (Teksti 1. Piet. 4:7). Toisessa taas luki "Eduspapin leski C. C. Laurilius * Aeimelaeus 24.2.1809 + 11.9.1882 Minä elän teidän pitää myös elämän Joh. ev. 14:19".

Mutta keitä olivat nämä näin väkevästi haudan takaa julistavat? Tämä jäi kutkuttamaan mieltäni, ja jaan selvitykseni hedelmät teillekin. Luulin tarinaa hyvin arkiseksi, mutta sieltä paljastuikin raadollisia ihmiskohtaloita sekä merkittävä suomalainen teollisuussuku.

Mathias Laurilliuksen...

...ja hänen vaimonsa Catharinan hautaristit. Kuvat itse otettu.

Mynämäeltä maailmalle

Mathias syntyi 24. maaliskuuta 1808 Mynämäellä Pursisten kylässä Laurilan talossa. Hänen vanhempansa olivat Johan Matinpoika Laurila ja Elisabet Matintytär. Isä oli talollinen ja kuudennusmies, mikä oli tuohon aikaan seurakunnan luottamusmiehen nimike. Näille kuului paitsi oman kinkerikuntansa hengellisen elämän valvonta myös kirkollisten maksujen keruu sekä seurakuntaan liittyvien työvelvoitteiden jakaminen. Ennen kuntalaitoksen syntyä näillä oli paljon myös maallisia tehtäviä.

Mynämäen kirkko liittyi Mathiaksen elämään myös isän luottamustoimen
kautta. Kuva Wikimedia Commons:
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Myn%C3%A4m%C3%A4ki_Church,_August_2019.jpg

Miten Mathiaksen isä oli tehtäväänsä valittu ei ole tiedossani. Ehkä hän oli itse aktiivinen seurakuntalainen muutenkin kuin tehtävänsä puolesta. Joka tapauksessa jonkunlainen kipinä näyttää syttyneen yhdelle hänen lapsistaan, sillä Mathias lähti opintielle. Vuonna 1822 hän aloitti opinnot Turun katedraalikoulussa, joka triviaalikouluna oli neliluokkainen niin, että yksi luokka kesti kaksi vuotta. Mathiaksen kouluajoista kiinnostuneet voivat lukea niistä hänen luokkatoverinsa Adolf Mobergin muistelmista. Tämä kuvailee esimerkiksi vuonna 1827 tapahtunutta Turun paloa. Mobergista tuli sittemmin Helsingin yliopiston fysiikan professori ja rehtori sekä Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen johtokunnan ensimmäinen puheenjohtaja. Hänestäkin pitäisi joskus kirjoittaa...

Vuosina 1830-1832 hän oli oppilaana Turun lukiossa, joka itse asiassa erotettiin vuonna 1830 Turun katedraalikoulusta niin, että edellinen jäi ylemmäksi alkeisoppilaitokseksi. 2.10.1832 hänestä tuli ylioppilas saaden arvosanakseen laudaturin. 5.10.1832 hän liittyi Helsingin yliopiston Boreaaliseen osakuntaan, millä tarkoitettiin Aurajoen pohjoispuolisia Varsinais-Suomen pitäjiä. Viimeistään tässä vaiheessa hän myös otti käyttöön kotitalo Laurilasta muodostetun 'latinalaistetun' sukunimen Laurillius.

11. kesäkuuta 1834 hänet vihittiin pappisvirkaan. Ensimmäiseksi hänet määrättiin Kiikalan kirkkoherran apulaiseksi. Vuoden 1835 marraskuussa hän suuntasi Rymättylään armovuodensaarnaajaksi, sitten kesäkuussa 1836 hänestä tuli Naantalin vt. pedagogi. Joulukuussa 1838 hänestä tuli Mietoisten kappalaisen apulainen.

Naantaliin ja naimisiin

Sitten seurasi paluu Naantaliin, sillä elokuussa 1840 hänet valittiin Naantalin kappalaiseksi, tosin ilmeisesti hän astui virkaan vasta v. 1842. Tässä virassa hän pysyikin sitten varsin pitkään. Vuonna 1845 Naantalista löytyi myös puoliso, Catharina Charlotta Aejmelaeus, joka oli edellisen kappalaisen, Axel Herlinin (1807-1839) leski. Laurillius peri siis Herliniltä paitsi viran myös puolison. Ei mitenkään epätavallinen kuvio.

Catharina oli syntynyt 22. helmikuuta 1809 Isossakyrössä, hautaristissä on ilmeisesti virhe syntymäpäivän osalta. Hänen isänsä oli ollut lääninrovasti ja Isonkyrön kirkkoherra Nils Aejmelaeus, joka oli myös osallistunut Porvoon valtiopäiviin v. 1809. Isä oli tosin kuollut Catharinan ollessa vasta noin kahdeksan.

Catharina Charlotta Aejmelaeuksen (1809-1882) kohtalona oli jäädä kaksi kertaa leskeksi.
Viidestä lapsestaan neljän hän sai nähdä varttuvan aikuisiksi. Kuva https://www.geni.com/photo/view/6000000000011319617?album_type=photos_of_me&end=&photo_id=6000000068846647887

Aejmelaeukset olivat vanhaa ja arvostettua sukua, mutta Catharinan molemmat pappispuolisot olivat kuitenkin ensimmäistä pappispolvea. Ensimmäinen puoliso Herlin oli näet hämeenlinnalaisen hatuntekijämestarin poika. Liitosta syntyi ainakin viisi lasta, joista vanhin oli Catharinan jäädessä leskisksi 2.4.1839 noin viisivuotias ja nuorin syntyi kaksi kuukautta isänsä kuoleman jälkeen. Yksi lapsista tosin kuoli aivan pienenä. Laurillius sai siis morsiamensa mukana neljän tenavan lapsikatraan, 3 poikaa ja yhden tyttären. Näistä osaan palaamme myöhemmin. Ilmeisesti Laurilliuksella ei ollut omia lapsia.

Marttilaan köyhien auttajaksi

Naantalissa ollessaan Laurillius sai vuonna 1853 nimipastorin arvonimen ja suoritti vuonna 1858 pastoraalitutkinnon. Hän myös haki silloin tällöin virkoja muista seurakunnista. Vuonna 1866 hänet valittiinkin Marttilan kirkkoherraksi, tosin virkaan hän saattoi astua vasta v. 1868.

Laurillius tuli kirkkoherraksi siinä murrosvaiheessa, jossa seurakunnallinen ja kunnallinen hallinto eriytyivät. Kuitenkin hän ehti tehdä yhden päätöksen, jota Marttilassa pitkään kiitellen muisteltiin.

Vuosina 1867-1868 Suomea näet koettelivat suuret nälkävuodet. Niissä arvioidaan kuolleen noin 150 000-200 000 henkeä, 8% Suomen silloisesta väestöstä. Tämä asetti myös Marttilan seurakunnan vaivaishoitojärjestelmän kovalle koetukselle apua tarvitsevien määrän kasvaessa rajusti.

Vuonna 1867 päätettiin perustaa Marttilaan vaivaishuone hoitajanaan jahtivouti Lindberg vaimoineen. Vaivaishuoneeksi vuokrattiin 10-huoneinen Kraappalan rakennus, jota sitten asutti lapset mukaan lukien noin 60 vaivaista. Vuoteina toimivat pukkien päälle asetetut laverit oljilla pehmitettyinä, vuodevaatteina vaivaisten omat ryysyt. Majapaikan ja ruuan vastineeksi asukkaiden piti suorittaa kutomista ja kehruuta vaivaiskassan hyväksi.

Kraappalan taloon perustettiin Marttilan vaivaishuone, joka sai
pian hyvin kolkon maineen. Uusi Aura 245/1911.

Siivottomuus oli suurta, mutta surkeimmaksi mainitaan ruokapuoli, jonka vuoksi ihmisiä kerrotaan jopa kuolleen. Aluksi leipä tehtiin seulomattomista kaurajauhoista ja käytetyistä pavunvarsista lisäämällä vähän ruisjauhoja siteeksi, että leipä pysyisi jotenkin koossa. Perunaa saatiin vähän joka toinen päivä, suurimpana herkkuna ruuassa oli kaksi silakkaa. Joulun aikaan oli kuitenkin ruvettu jo laittamaan leipään jäkälää ja mäkisammalta herneenvarsien kanssa ja ruisjauhoa oli taas vain siteeksi siitä huolimatta, että pitäjän kaikki ruotujyvät tuotiin vaivaishuoneelle ja sitä oli lisäksi ostettu parikymmentä tynnyriä. Noin leivottu leipä ei enää pysynyt edes koossa, vaan se piti luudalla harjaten ottaa ulos uunista.

Osa leivän sisuksesta oli niin terävää, että kurkkuun ja suolistoon syntyi haavoja ja tulehduksia monien sairastuessa. Moni joutui pöhöttyneine vatsoineen vuoteen omaksi ja useita menehtyi varsinkin, kun sairaita ei ilmeisesti yritettykään hoitaa. Sen sijaan Lindbergin kerrotaan laittaneen sairaita vaivaisia kuljettamaan vettä hevosilleen ja lehmilleen kiskomalla isoa kivireen päälle asetettua vesiammetta. Vastaan hangoittelijat saivat nopeasti kepistä.

Ruuasta oli yleisestikin puutetta, mikä selittää osaltaan surkeata ruokalistaa. Kuitenkin monet kiinnittivät huomiota siihen, että Lindbergin eläimet näyttivät syövän hyvin siihen nähden, että hänen vastuullaan olevat vaivaiset elivät ja kuolivat kurjuudessa. Varsinkin poikalapset karkasivat nälän ajamina lähitaloihin ruokaa kerjäämään, mutta kiinnijäätyään he joutuivat viettämään aikaa kylmässä putkassa ja olemaan puolella ruoka-annoksella. Kukaan ei näköjään pistänyt Lindbergin toiminnalle vastaan, vaan seurakunnan ainoana pappina silloin toiminut kappalainen Gustaf Granströmkin lähinnä huolehti, että lähitaloissa kuivatettiin riittävästi hernevarsia ja sammalia vaivaistalon ruokapöytään.

Vappuna 1868 saapui kuitenkin uusi kirkkoherra Laurillius. Heti lähti kolme vaivaistalon asukasta tämän luokse mukanaan vaivaishuoneen leipää sekä puoli tuopillista velliä, jonka mainitaan olleen mustaa, karkeaa, vastenmielisen makuista ja muistuttaneen enemmän sian ruokaa. Näitä he tahtoivat kirkkoherran maistavan. Haukattuaan leivästä ja maistettuaan velliä löi hän vimmoissaan leivän tuolille ja sanoi: "Näitä ruokia ei syö siatkaan. Jos ei voida antaa teille parempaa ruokaa, niin kuollaan mieluummin kaikki, mutta niin kovaa aikaa ei pitäjässä vielä ole".

Mathias Laurillius vaimonsa ja kasvattityttärensä Hildan kanssa vanhana pappismiehenä. Kuva julkaistu Aulis Oja: "Marttilan pitäjän historia" 1959.

Laurillius pisti nyt tuulemaan. Välittömästi hän erotti Lindbergin toimestaan ja käski tämän poistua vaivaishuoneelta. Talon ruokalista muutettiin heti ja hernevarret, sammaleet ja tähkät kärrättiin kuormittain tarhalle mätänemään. Leipään laitettiin kyllä yhä kaurajauhojakin, mutta nyt seulottuna kuorista ja muusta roskasta puhtaaksi. Myös vaivaistalon siisteydestä alettiin huolehtia. Tuloksena oli asukkaiden voimistuminen ja tervehtyminen. Vaivaishuone jatkoi toimintaansa tosin vain seuraavaan syksyyn, jolloin olot paikkakunnalla yleisesti paranivat, mutta niin arvokkaana pidettiin Laurilliuksen puuttumista asioihin, että sitä ainakin vielä 40 vuotta myöhemmin kiitollisuudella muisteltiin.

Jälkikasvun bisneksiä ja vanhan polven poistuminen

Muuten en löytänyt paljoakaan tietoja Laurilliuksen Marttilan ajoista. Tosin v. 1870 tapaamme hänet pitäjänkokouksessa kannattamassa kahden uuden kiertokoulunopettajan viran perustamista Marttilaan. Pitäjässä sanottiin olleen noin 400 kouluikäistä lasta, eivätkä silloiset resurssit riittäneet näiden opettamiseen varisnkin, kun kunta ei ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin edes yhden kansakoulun perustamiseksi. Kokouksen enemmistö vastusti kuitenkin kiertokoulujenkin lisäämistä ajatellen, ettei siihen ole varoja eikä opetuksen lisäämiselle tarvettakaan. Laurillius oli mukana yhdessä viiden muun vähemmistöön jääneen kanssa laaditussa jyrkässä vastalauseessa. Hän itse oli toiminut kokouksen puheenjohtajana.

Vaimonsa pojista Laurilliuksella ja rouvallaan lienee kuitenkin ollut huolta. Pojista vanhin Gustaf Albert Herlin oli perustanut Hill Helsingfors -nimisen terästavaratehtaan. Se meni kuitenkin 1860-luvun lopulla konkurssiin ja lopetti toimintansa kokonaan v. 1870. Yrityksessä oli toiminut kirjanpitäjänä hänen veljensä Axel Niklas Herlin, joka oli aikoinaan aloittanut teologian opinnot isänsä ja kasvatti-isänsä jalanjäljissä, mutta siirtynyt sitten insinööriopintoihin Saksaan. Velipojan yrityksen ajettua karille Axel lähti Venäjälle Tulan metallitehtaaseen töihin.

Gustaf Albert Herlinillä (1834-1890) oli välillä epäonnea
liikeasioissa, mutta siitä huolimatta hänen jälkeläisistään
tuli suomalaisen talouselämän mahtitekijöitä. Mercator 1/1908.

Sieltä Axel tuli vuonna 1872 takaisin Suomeen ja asettui asumaan äitinsä ja isäpuolensa Laurilliuksen luo Marttilaan. Hän kirjoitteli pari vuotta eri sanomalehtiin, kunnes v. 1874 suoritti uudelleen ylioppilastutkinnon 36-vuotiaana ja lähti Helsingin yliopistoon. Axel tuli sitten etenemään vankeinhoitolaitoksen apukamreeriksi ja Ulvilan kihlakunnan kruununvoudiksi. Hän myös kirjoitti Saksassa saamiensa vaikutteiden johdosta saksankielisen kirjan Das Rechtssystem der Sozialdemokratie. Nils Robert af Ursin antoikin Axel Niklas Herlinille myöhemmin arvonimen "Suomen ensimmäinen sosialisti".

En tiedä, mitä Laurillius olisi tuosta tuumannut, mutta noita vaiheita hän ei ehtinyt nähdä, ei myöskään Gustaf Albertin elpyneitä bisneksiä tai Karl Andersin suomen kielen opettajan uraa Turun ruotsalaisessa alkeiskoulussa. Mathias Laurillius näet sairastui ja menehtyi vain kaksi päivää sairastettuaan Marttilan pappilassa 26. marraskuuta 1874. Hän oli tällöin 66-vuotias.

Axel Niklas Herlin (1838-1906) sai arvonimen "Suomen ensimmäinen sosialisti".
En tiedä, miten kasvatti-isä suhtautui pojan poliittisiin aatteisiin vai ehtivätkö he
niistä puhua, mutta ehkä Laurilliuksen työ vaivaisten hyväksi sai pojaltakin arvostuksen.
Toivottavasti. Photos in Valokuvia henkilöstä Axel Niklas Herlin (geni.com)

Asiasta mainittiin lyhyesti useissa lehdissä. Niissä ilmoitettiin myös lesken järjestämästä huutokaupasta. Tuossa vaiheessa hänen kanssaan asui enää 39-vuotias tytär Hilda Maria. Kaksi vuotta myöhemmin tämä muutti Loimaalle. Leski Catharina Charlotta asui kirkonkirjojen mukaan elämänsä loppuun saakka Marttilan pappilassa, mutta sanomalehtitietojen mukaan hän kuoli Turussa. Joka tapauksessa kuolema tapahtui 11. syyskuuta 1882 ja vainaja haudattiin miehensä tavoin Marttilan kirkkomaalle, mistä heidän hautaristinsäkin löysin.

Catharinan kuolinilmoitus Sanomia Turusta -lehdessä nro 142/1882.
Lopuksi mainittu virsi on ilmeisimmin tuolloin käytössä olleen v. 1701
virsikirjan virsi nro 274, "Pois makia mailma jää!": http://koraali.fi/1701/274.html

Marttilan hautausmaalta miljardöörien jäljille

Pieni tutkimusretkeni Laurilliusten pariin tuotti yllättävän lopputuloksen, sillä se johti minut yhden vauraimmista suomalaissuvuista varhaisvaiheisiin. Gustaf Albert Herlinin poika Bror Harald Herlin (1874-1941) nimittäin osti vuonna 1924 Kone Oy:n. Hänen poikansa Heikki H. Herlinin (1901-1989) aikana yhtiö nousi Suomen kymmenen suurimman metalliteollisuusyrityksen joukkoon. Hänellä oli myös kristillistä harrastuneisuutta voimakkaan hengellisen herätyksen myötä, jonka hän koki 1930-luvun lopulla. Nykyään Herlinin suvulla pyyhkiikin varsin hyvin, sillä vuonna 2022 Suomessa oli seitsemän miljardööriä, joista neljä oli Herlinejä, nimittäin Heikki H. Herlinin pojan Pekan (1932-2003) lapset Antti, Ilkka ja Ilona Herlin sekä lapsenlapsi Heikki Herlin.

Catharina Charlottan jälkeläiset ovat siis menestyneet. Mathias Laurillius ei saanut omia jälkeläisiä, mutta hänellä oli varmasti tärkeä rooli Catharinan lasten kasvattajana. Vaikea on sanoa missä määrin hän vaikutti näiden aatteisiin tai uravalintoihin. Joka tapauksessa Laurilliuksen toiminta Marttilan vaivaistalon tapauksessa antaa kauniin todistuksen hänestä.

En tiedä, oliko hänellä tai vaimollaan itsellään osuutta hautateksteihinsä. Kuitenkin ne ovat jättäneet kauniin perinnön ja kehotuksen kaikille, jotka pysähtyvät niiden ääreen. Klassisen luterilaisen saarnarakenteen mukaan niissä on sekä laki (Mutta nyt kaikkein loppu lähestyy niin olkaat siis raittiit ja valppaat rukoilemaan) että evankeliumin lupaus (Minä elän teidän pitää myös elämän). Niissä on jotain, mikä on kaikkia maallisia rikkauksia suurempi perintö.

Marttilan hautausmaalla on Mathiaksen ja Catharinan maallisten
jäänteiden leposija. Heidän hautaristinsä erottuvat kirkon päätyseinää
vasten. Kuva Wikimedia Commons:
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Marttilan_kirkko_ja_Wichtmanin_hautakappeli.jpg

Lähteet:

J. F. A.: Marttilasta. Alempi kansanopetus nro 3/1912. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/938232?page=6

J. F. A.: Paroecia Sancti Martini. Uusi Aura nro 177/1926. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1692940?page=7

Julkisella wapaehtoisella huutokaupalla. Sanomia Turusta nro 31/1876. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482969?page=4

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Matias Laurillius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=14998>. Luettu 29.9.2023.

Kuolemantapaus. Sanomia Turusta nro 49/1874. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482045?page=2

Kuolleita. Uusi Suometar nro 215/1882. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/428417?page=3

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Axel Herlin. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=14248>. Luettu 29.9.2023.

Laurillius, Matias. Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017 (viitattu 26.9.2023). Verkkoversio: https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/1331

Marttilan seurakunnan rippikirja 1867-1876: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/marttila/rippikirja_1867-1876_mko22-32/304.htm

Marttilan seurakunnan rippikirja 1877-1886: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/marttila/rippikirja_1877-1886_mko33-45/360.htm

Aulis Oja: Marttilan pitäjän historia. 1959.

Professor Adolf Mobergs autobiografi. Historiska och litteraturhistoriska studier 3. 1927. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2109016?page=109

Elina Ranta: Näin elävät Suomen superrikkaat. Ilta-Sanomat 5.11.2022. Verkkoversio: https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000009175622.html

Raskaita muistoja. Uusi Aura nro 245/1911, 22.10.1911. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1192554?page=6

N. R. af Ursin: Suomen ensimmäinen sosialisti. Joulusoihtu 1913. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1354704?page=6

sunnuntai 13. elokuuta 2023

Evankeliumiyhdistyksen "keksijä", eläinlääkäri Anders Silfvast

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

ANDERS SILFVAST (1829-1891)

Evankelisen herätysliikkeen keskusjärjestö Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys täyttää tänä vuonna 150 vuotta. Niinpä on enemmän kuin aiheellista puhua miehestä, jonka ajatusten pohjalta koko yhdistyksen idea alkoi kehittyä. Hän ei ollut liikkeen perustaja, sillä herätysliike oli syntynyt jo noin 30 vuotta aiemmin. Hän ei ollut pappi eikä teologi. Tämä itäisen Uudenmaan Lapinjärveltä syntyisin ollut mies oli ammatiltaan eläinlääkäri, tosin siinä työssä arvostettu. Hänen sisimmässään paloi kuitenkin myös rakkaus evankeliumin asialle, ja sen hedelmiä saamme nähdä tänäkin päivänä. Tämä on Anders Silfvastin tarina.

Oheinen kuva Silfvastista on julkaistu hänen muistokirjoituksensa
yhteydessä Kotimatkalla -vuosikirjassa.

Lapinjärveltä Tukholmaan

Anders Silfvast syntyi 10. marraskuuta 1829 Lappträskissä eli Lapinjärvellä itäisellä Uudellamaalla. Perhe oli ruotsinkielinen sekä talonpoikainen ja ainakin äiti uskonnollinen. Silfvastin ollessa nelivuotias kerrotaan äidin eräänä pääsiäisaamuna saaneen vahvan hengellisen kokemuksen. Tämä oli mennyt pihalle muiden vielä nukkuessa ja siellä hänet oli vallannut koko kehon läpi virrannut onnellisuuden tunne. Hän oli kuullut aamuauringon kultaamista pilvistä ihmeellisen ihanaa laulua, kuin taivaallinen sotajoukko olisi laulanut. Laulu oli kaikunut hänen sisimmässään vielä sisälle palattuakin. Voi uskoa tämän vaikuttaneen voimakkaasti myös pieneen Andersiin, kun hänen äitinsä on tapauksesta kertonut.

Silfvastin mainitaankin olleen kuuliainen ja uskonnollismielinen lapsi, joka nuoruudessaan ei osallistunut ikäluokkansa tavallisiin huvituksiin, muiden kummastukseksi. Viulunsoittoa hän sen sijaan harrasti, oppien tuon taidon melko itsenäisesti nuottikorvansa avulla. Toisinaan hän saattoi häihin kutsuttuna soittaa hääväelle. Myöhemminkin hän jatkoi soittoharrastustaan ja hankki Helsingissä asuessaan myös kotiurut, joitten soittamisen hän myöskin opetteli itsenäisesti.

Noin 20-vuotiaana Silfvast muutti kotoaan aluksi eläinlääkärinä toimineen veljensä Aron Silfvastin luokse ajatuksenaan hankkiutua samalle alalle. Vuonna 1851 hän aloitti opinnot Tukholman eläinlääkäriopistossa. Oltuaan vuoden ajan eläinlääkärin virassa Ahvenanmaalla hän sai Tukholmassa eläinlääkärin tutkinnon v. 1859. V. 1860 hänet määrättiin hoitamaan Suomen lääkintöhallitukseen ylimääräisen eläinlääkärin toimea ja v. 1862 hänet valtuutettiin samaan virkaan.

Eläinlääkärinä ja kirjailijana

Menestys uralla jatkui. V. 1865 hän sai kollegiregistraattorin arvonimen ja v. 1868 hänet ylennettiin lääkintöhallituksen vakinaiseksi eläinlääkäriksi. V. 1869 hän kävi valtion kustantamana ulkomaisissa eläinlääkäriopistoissa ja v. 1875 hän sai kuvernementinsihteerin arvonimen. Arvonimien hahmottamiseksi todettakoon, että kollegiregistraattori oli Venäjän keisarikunnan rankijärjestelmässä eli virkamiesten 14-portaisessa arvoastetaulukossa alin ja kuvernementinsihteeri puolestaan sijalla 12.

Lisäksi Silfvast toimi Helsingin hevosenkengityskoulun opettajana vuosina 1879-1880 ja johti samaa koulua vuosina 1881-1883. Hän toimi myös eläinvälskärikoulun johtajana vuosina 1882-1883.

Edellisistä voisi päätellä, että hän oli osaava alallaan, ja niin olikin. Hänen ansioikseen mainitaan karjaruton ehkäiseminen Virolahden ja Raudun pitäjissä v. 1862 sekä vaikean kulkutaudin ehkäiseminen v. 1884 Turun läänissä. Vuosina 1864 ja 1872 hän esti siperialaista ruttoa pääsemästä maahan ja vuosien 1873-1877 välisenä aikana hän tukahdutti karjaruton Viipurin läänissä. Lisäksi hän julkaisi parikin kirjoitusta, joista kirjanen Handledning i hosbeslaget sai ainakin kaksi painosta ja sen suomennos Opetus hevosen kengittämiseen sai ainakin kolme painosta, joista kaksi tekijän jo kuoltua.

Näin mainostettiin Silfvastin kirjaa Tampereen Sanomissa 9.10.1880.

Kristillisen kirjallisuuden levittäjänä

Silfvast on kuitenkin jättänyt jälkensä myös ja erityisesti maamme kirkolliseen historiaan. Vuoden 1860 tienoilla ollessaan Tukholmassa päättämässä opintojaan hän oli tutustunut ruotsalaisen herätyssaarnaajan C. O. Roseniuksen kirjoihin ja omaksunut niiden kautta evankelisen uskonkäsityksen.

Sittemmin hän alkoi lukea myös Martti Lutherin teoksia. Omien kokemusten myötä hän koki hengellisen kirjallisuuden arvokkaaksi evankelioinnin työvälineeksi. Helsingissä asuessaan hän liittyi evankeliseen herätysliikkeeseen ja oli yksi sikäläisen rukoushuonetoiminnan johtomiehiä.

Vanha kotiseutu Lapinjärvikään ei silti unohtunut. Vuonna 1869 Silvast vietti kesäänsä Lapinjärven Vasarankylässä ja alkoi levittää siellä Raamattuja sekä Lutherin, Hedbergin, Prätoriuksen ja Paleariuksen kirjoja, jotka tekivät hyvin kauppansa. Paikkakunnalla alkoi herätys, sanottiin tulen päässeen irti. Oli taottava kun rauta oli kuumaa, ja Silfvast sai apuvoimia niin Lapinjärveltä kuin muualtakin, osa sananjulistajista oli myös tämän herätyksen tuoreita hedelmiä. Paikallisia sananjulistajia olivat veljekset Gustaf ja Johannes Roos sekä näiden siskonpoika Johannes Wirén, Johan Nygårds, Henrik Skomars sekä Henrik Hansson Svennas. Helsinkiläinen Gustaf Wilhelm Rask alkoi kohdistaa puhujamatkojaan myös Lapinjärvelle ja Albert Oskar Sundholm muutti sinne kiertokoulunopettajaksi alkuvuodesta 1871. Olen kirjoittanut aiemmin Sundholmista oheisen elämänkuvauksen: Kirkkohistorian kahinaa: Lajinsa ensimmäinen - Sleyn ensimmäisen kolportöörin A.O. Sundholmin traaginen tarina

Albert Oskar Sundholm oli Silfvastin työtoveri evankeliumin levittämisessä
Lapinjärvellä ja laajemminkin. Hänen myöhemmät vaiheensa olivat kuitenkin
traagiset.

Pian Silfvastille syntyi ajatus alkaa laajemminkin levittää pääosin Ruotsista hankkimiaan kirjoja. Ruotsista hankitut kirjat kävivät siksi hyvin, että Silfvast toimi pääosin ruotsinkielisen väestön parissa, johon Lapinjärvenkin asukkaiden enemmistö kuului. Hän alkoi tehdä yhteistyötä Sundholmin, Raskin sekä Jaakob Edvard Wefvarin kanssa, joista viimeinen levitti kirjoja Pohjanmaalle asti.

Uutta yhdistystä hahmottamassa

Työ alkoi kasvaa vauhdilla ja Silfvast alkoi hahmotella virallisen luvan saanutta yhdistystä tätä kirjallisuuden levittämistä hoitamaan. Vanhin kirje, jossa hän pohtii asiaa on päivätty 1.11.1871, mutta siinä asia ei ole enää uusi. Hän ajatteli ottaa tämän sisälähetyksen omalle vastuulleen, mutta tarvitsi lisärahoitusta. Hän ei halunnut liian monimutkaisia sääntöjä ja arveli suppean kannattajajoukon käyvän asian hoitamiseen. Sundholmia hän ajatteli ensimmäiseksi kolportööriksi eli kiertäväksi aatteellisen kirjallisuuden levittäjäksi ja puhujaksi.

Ajatus oli aluksi vastatuulessa Helsingin evankelisten suhtautuessa asiaan nihkeästi. Pian sekä Sundholm että nuori helsinkiläinen pastori Kleofas Immanuel Nordlund kirjoittivat asiasta Kemiöön Fredrik Gabriel Hedbergille, Kemiön kirkkoherralle ja evankelisen liikkeen hengelliselle isälle. Olen aiemmin kirjoittanut myös Nordlundin elämänkuvauksen: Kirkkohistorian kahinaa: Kleofas Immanuel Nordlund, evankelisuuden nuori tähti, jonka kannel soi kauniimmin Nordlund olikin aivan keskeinen hahmo uuden yhdistyksen synnyssä, sillä vaikka hän oli sinänsä kannattanut Silfvastin ideaa oli hän pitänyt sitä puutteellisena ja muotoillut sen, Silfvastin suostumuksella, uusiksi ja paljon laajemmalle pohjalle.

Pastori Kleofas Immanuel Nordlund toisaalta piti Silfvastin ideaa hyvänä,
mutta hänellä oli melkoinen liuta parannusehdotuksia. Voisi sanoa, että
jos Evankeliumiyhdistyksen synty on Silfvastin ansiota on Nordlundin
ansiota se, että siitä tuli sellainen kuin tuli.

Näin Silfvastin käytännöllisestä, mutta ehkä hieman epämääräisestä yksityisyrityksestä laajeni suurempi hanke. Vuonna 1872 hevonen potkaisi häntä ja mies joutui viettämään suuren osan talvesta vuoteessa Keväällä 1872 hän matkusti Aacheniin toipumismatkalle. Noilta ajoilta on eräskin kirje, josta voi päätellä miehen turhautuneisuuden hankkeen jouduttua laajempiin käsiin ja siten päätöksenteon hidastuttua: "Syntyi myös hankala keskustelu siitä, olisiko kolportöörien alistuttava tuomiokapitulin tutkittavaksi. Jumalan kiitos asia on kuitenkin edistynyt askel askeleelta [- - -]".

Evankeliumiyhdistys syntyy

Silfvastin oma toiminta julistavine kirjanlevittäjineen jatkui koko prosessin ajan, kunnes 13. marraskuuta 1873 Lutherilaisen Evankeliumi-yhdistyksen tultua hyväksytyksi se sulautui uuden järjestön toimintaan. Sundholmista tuli yhdistyksen ensimmäinen kolportööri. Joulukuun alussa yhdistykselle valitun väliaikaisen johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin professori Adolf Moberg, sihteeriksi Nordlund ja jäsenistöön muun muassa eläinlääkäriveljekset Aron ja Anders Silfvast. Anders olikin sitten johtokunnan jäsenenä aina kuolemaansa asti. Yhdistys olikin Andersille kuin hieman myöhästynyt syntymäpäivälahja, olihan hän syntynyt 10. marraskuuta.

Silfvast toimi myös pitkään uuden yhdistyksen arkistonhoitajana, mikä on henkilökohtaisista syistä mieltäni lämmittävä asia. Vuosien kokemus kirjojen hankkimisesta puolsi valintaa. Hän ilmeisesti myi kirjavarastonsa Evankeliumiyhdistykselle, vaikka sen säilytys tapahtui aluksi vielä hänen kotonaan. Silfvast johti Evankeliumiyhdistyksen alkuvuosina sen koko kustannusliikettä.

Ilmeisesti Silfvast ei itse juuri pitänyt hengellisiä puheita, vaan antoi levittämiensä kirjojen puhua. Hän kylläkin kirjoitti Evankeliumiyhdistyksen Kotimatkalla -vuosikirjaan, sen 1. vuosikertaan 1891, pitkän artikkelin otsakkeella "Uusi käsky". Näin hän elämänsä viime metreillä jätti kirjallisen kuvauksen ja testamentin uskonvakaumuksestaan.

Yksinäinen hyväntekijä

Silfvastilla oli aikaa muullekin kristilliselle toiminnalle kuin Evankeliumiyhdistykselle. Hän oli mukana Helsingin kaupunkilähetyksen toimikunnassa ja erityisen suurella rakkaudella hän tuki juutalaislähetystä. On jopa sanottu, että hänen ansiotaan oli sen olemassaolo Suomessa. Hän otti erään kristityksi kastetun juutalaispojan kasvatikseen huolehtien hänen kasvatuksestaan ja ylläpidostaan niin, että tämä kasvatti-isänsä kuollessa opiskeli yliopistossa. Tästä Johannes Silfvastista tuli aikanaan silmätautiopin dosentti. Silfvast tarjosi muutenkin auliisti apuaan niille juutalaisnuorukaisille, jotka ilmaisivat haluaan kääntyä kristityiksi. Kun Ruotsissa asuva alkuaan puolalainen juutalaiskristitty saarnaaja Paulus Wolff vieraili Suomessa majoitti Silfvast hänet kotiinsa.

Paulus Wolff, syntyjään Esaias Zendak, oli kristinuskoon kääntynyt
juutalainen, joka levitti kristinuskon sanomaa kansansa parissa.
Silfvast tarjosi hänelle majapaikan tämän vieraillessa Suomessa.
Hemåt 1928.

Silfvast ei koskaan avioitunut. Häneltä kysyttiin joskus syytä tähän, jolloin hän vastasi, ettei vain ollut tullut avioituneeksi. Tosin eräälle ystävälleen hän kertoi, että oli nuoruudessaan rakastunut erääseen "mamselliin", muttei ollut rohjennut koskaan kertoa tälle tunteistaan. Kuten edellä ilmeni oli hänellä kuitenkin kasvattipoika ja muitakin huolehdittavia. Silfvast olikin antelias mies, joka tuki monia hädänalaisia.

Kerran sattui niin, että hänen istuessaan ikkunan ääressä seisahtui sen alle nainen lastensa kanssa kerjäämään. Silfvastilla oli pöydällä kaksi paperikääröä. Silfvast päätti yllättää kerjääjät iloisesti heittämällä ikkunasta ulos vaskikolikoita sisältävän käärön. Niinpä hän otti toisen kääröistä ja heitti sen ulos. Pian hän kuitenkin hämmästyneitten huutojen seurauksena tajusi heittäneensä vahingossa paljon arvokkaamman käärön, hopearahoja sisältävän. Hän kuitenkin ajatteli, että erehdys taisi olla Jumalan johdatusta ja antoi asian olla. Ei hän muuten täysin suurpiirteinen rahan kanssa ollut, sillä hän ei mielellään lainannut rahaa tuttavilleen tai taannut näiden lainoja, sillä hänen mielestään oli elettävä säästäväisesti.

Ehtoollinen lohtuna matkalla kohti kuolemaa

Silfvast kärsi pidemmän aikaa sisäisistä kivuista, joiden syy oli epäselvä, mutta lopulta syyksi epäiltiin syöpää. Eri hoitokeinoista huolimatta kivut pysyivät ja pahenivat vuosina 1889ja 1890. Keväällä 1890 hän matkusti muutamaksi viikoksi Uudenkirkon parannuslaitokseen. Hän kyllä nautti puhtaasta ilmasta, mutta tautiin se ei vaikuttanut. Syyskuusta alkaen hän oleskeli enimmäkseen sisätiloissa kotonaan.

Tuskat vaivasivat kovin, mutta hänen kerrotaan kantaneen ne kärsivällisesti ja vieläpä leikkisällä mielellä. Tosin erään ystävän muistuttaessa, ettei uskovan tarvitse pelätä kuolemaa vastasi Silfvast, että se on kyllä helppo sanoa, mutta lihalle ja verelle se on vaikeaa. Hän vietti aikansa lukien Raamattua ja rukoillen. Lisäksi hän kävi vähintään joka toinen viikko ehtoollisella, sillä hän oli edellä mainitussa kirjoituksessaankin todennut, että kristityn tulisi nauttia sitä hyvin usein. Tosin kun hän ei enää jaksanut kävellä kulki hän sinne hevoskyydillä.

Mielenkiintoista muuten on, että Silfvast oli artikkelissaan kyseenalaistanut sen käytännön, jossa vasta rippikoulun käyneet saivat ottaa osaa ehtoolliseen. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että myös lasten olisi päästävä osalliseksi ehtoollisesta ja perusteli sitä laveasti, muun muassa näin:

"Jos kerran tunnustetaan, että lapset ovat pyhän kasteen kautta uudestasyntyneet Jumalan lapsiksi, taivaan valtakunnan perillisiksi ja että he ovat saaneet osaa Jesuksesta Kristuksesta ja Hänen elämänsä voimasta, - jota ei toki kukaan mahtane kieltää, niin meidän on mahdoton käsittää, miksi nämä taivasta varten aijotut taimet eivät laisinkaan tarvitse sitä ravintoa, joka on aivan välttämätön hengellisen elämän ylläpitämiseksi aika-ihmisissä, jotka tahtovat pysyä elämän yhteydessä päänsä Jesuksen Kristuksen kanssa."

Vuoden 1890 joulun ja uudenvuodenpäivänkin hän oli jokseenkin hyvissä voimissa. Tuona viimeisenä jouluaattonaan hän istuskeli koko aamupäivän keinutuolissaan rahakukkaro vieressään pöydällä. Siitä hän jakeli luonaan vieraileville avuntarvitsijoille joulurahoja.

4. tammikuuta 1891 hän joutui kuitenkin tyystin vuoteenomaksi ja valmistautui pian poistumaan tästä maailmasta. Hän todisti vielä kuolinvuoteellaan Jeesuksen ikuista rakkautta, josta eivät edes taudin tuskat eikä kuolema voisi häntä erottaa. Neljä päivää ennen kuolemaansa hän nautti ehtoollisen viimeisen kerran ja toivoi pian sen jälkeen lähtevänsä täältä. Näin kävikin, sillä 13. tammikuuta 1891, kello kaksi yöllä hän sai kotiinkutsun. Hän menetti puhekykynsä 10 tuntia ennen kuoleman koittoa.

Hyväntekijän hautajaiset

Testamentissaan Silfvast muisti kaikkia niitä tahoja, jotka olivat hänelle rakkaita. Kasvattipojan, sukulaisten ja muiden yksityishenkilöiden lisäksi rahaa saivat Evankeliumiyhdistys, Suomen Lähetysseura sekä Helsingin kaupunkilähetys. Lapinjärven Kappelbyn kansakoulu sai 5000 markkaa, sisältäen ehdon, että kyseisen koulun opettaja sai nauttia puolet lahjoituksen vuotuisista koroista, mutta tämän tuli olla tunnettu kirkolliseksi luterilaiseksi. Pääkaupungin köyhät lesket ja turvattomat lapset saivat samansuuruisen summan niin, että korot jaettiin vuosittain näille hädänalaisille. Eläinlääketieteellisiä kirjoja sisältävän kirjastonsa hän lahjoitti Suomen lääkintöhallitukselle asettaen ehdon, että mikäli Suomeen perustetaan eläinlääkärikoulu tulisi kirjasto luovuttaa sille.

Johannes Silfvast (1867-1932), juutalaisen kauppiaan poika,
tuli Silfvastin kasvattipojaksi. Hänestä tuli sittemmin lääkäri
sekä silmätautiopin dosentti. Helsingin yliopisto: Opettajat ja virkamiehet vuodesta 1828, II L-Ö. 1925.

Hautajaiset olivat 17. tammikuuta 1891 runsaan saattoväen voimin. Paikalla oli muun muassa Evankeliumiyhdistyksen johtokunta. Tilaisuudessa luettiin myös Ira D. Sankeyn laulu "Jesuksen syliin turwaan", jota Silfvast oli kuolinvuoteellaan pyytänyt useasti hänelle laulamaan tai lukemaan. Hautaa täytettäessä laulettiin yhdessä Siionin kanteleen laulu "Täältä puolehen ylhäisen maan". Seppeleen laskijoista mainittiin erikseen kasvattipoika Johannes, mutta samalla todettiin, ettei moni ollut tuonut seppelettä, sillä he muistivat Silfvastin usein moittivan sellaista tuhlaavaista tapaa. Saman päivän iltana pidettiin Evankeliumiyhdistyksen Helsingin rukoushuoneella päivän merkityksen johdosta sekä ruotsin- että suomenkieliset raamatunselitystilaisuudet, joista kumpikin oli täynnä kuulijoita. Mainitaan muuten useiden juutalaisten osallistuneen hautajaisiin, mistä voinee päätellä, ettei hänen heidän parissaan tekemä evankelioimistyö ollut aiheuttanut katkeruutta.

Unohdettu pioneeri?

Oheinen väliotsikko voi olla liioiteltu. Kyllä näet Silfvast on mainittu erinäisissä historiaesityksissä. Kuitenkin ajatellessani niin sanottua kollektiivista muistia ajattelen, että vain harva tietää Silfvastin roolin liikkeen historiassa. Liki kaikki evankeliset ja monet muutkin tietävät liikkeen isän Hedbergin. Moni tietää ainakin nimeltä Evankeliumiyhdistyksen ensimmäisen yliasiamiehen Johannes Bäckin, osa myös hänen rukouskirjansa Muukalaisten kotielämä. Nordlundistakin muistetaan ainakin hänen laulunsa Mun kanteleeni kauniimmin, vaikka hänen roolinsa Evankeliumiyhdistyksen perustamisessa olisi vieraampi.

Mutta moniko tietää edes Silfvastin nimen? Syytä olisi, vaikka Satakunta -lehdessä sanottiin, siitä huolimatta että hänen mainittiin olevan tunnetun kristillisissä piireissä, että hän "ei tosin kuulunut noihin maamme suuriin älyniekkoihin, joiden nimiä Suomen historiassa säilytetäään. Hän oli noita hiljaisia maassamme, jotka työskentelevät huomiota herättämättä".

Juuri hänen aivoissaan syntyi Evankeliumiyhdistyksen aihio, ja hänen itsenäisesti alkamansa työ antoi sille hyvän pohjan. Lisäksi hän täydentää äskeistä pappislistaa maallikkona, joka maallisen työnsä ohessa omistautui myös Jumalan valtakunnan työlle. Evankelisessa liikkeessä on aina ollut paljon maallikkosaarnaajia ja muita maallikkovaikuttajia, mutta silti pappien rooli on ollut monia muita herätysliikkeitä suurempi. Siksi on mielestäni merkityksellistä, että liikkeen keskusjärjestön synnyn primus motor on ollut maallikko.

Näin Evankeliumiyhdistyksen juhlavuonna olisi syytä siis muistella Silfvastiakin. Hänen muistoaan voi kunnioittaa esimerkiksi lukemalla tuon mainitun Uusi käsky -artikkelin, joka ainakin oman silmäilyni perusteella sisältää runsaasti ajatonta sisältöä ja rohkeitakin kannanottoja, kuten esimerkiksi pohdinnan lasten ehtoolliselle osallistumisesta. Toisaalta, jos arvostat enemmän hänen työtään eläinlääkärinä, niin etsi käsiisi opas hevosten kengittämiseen.

Päätän tämän kirjoituksen raamatunlauseeseen, jolla Silfvast aloitti Uusi käsky -artikkelinsa. Se on pätkä Johanneksen evankeliumiin kirjoitetusta jäähyväispuheesta, joka Silfvastin mielestä jokaisen kristityn tulisi osata ulkoa sanasta sanaan. Oheista lainausta siitä voinee pitää Silfvastin hengellisenä testamenttina:

"Uuden käskyn minä teille annan, että te rakastaisitte teitänne keskenänne, niinkuin minä teitä rakastin, että te myös toinen toistanne rakastaisitte." (Joh. 13:34).

Lähteet

J[ulius]. E[ngström].: Anders Silfwast. Kotimatkalla 1892. Verkkoversio: 01.01.1892 Kotimatkalla - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Helsingin kirjeitä. Satakunta nro 8, 22.1.1891. Verkkoversio: 22.01.1891 Satakunta no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lauri Koskenniemi: Sanansaattajia. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys kolportööritoimensa valossa 1873-1900. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Helsinki 1964.

Anders Silfvast: Uusi käsky. Kotimatkalla 1891. Verkkoversio: 01.01.1891 Kotimatkalla - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

keskiviikko 28. kesäkuuta 2023

Toholammin evankelinen nälkäisten ystävä Heikki Tikkanen (1853-1929)

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

HEIKKI TIKKANEN (1853-1929)

Tällä viikolla viettää evankelinen herätysliike kesäjuhlaansa, Valtakunnallista Evankeliumijuhlaa, Keski-Pohjanmaan Toholammilla. Tänä vuonna viettää myös evankelisen herätysliikkeen keskusjärjestö, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys eli Sley 150-vuotisjuhlaansa. Itse en valitettavasti pääse tuohon kesäjuhlaan osallistumaan, mutta annanpa sille oman panokseni ja lahjani kertomalla teille toholampilaisen evankelisen maallikkosaarnaajan, Heikki Tikkasen (1853-1929) elämäntarinan. Itse asiassa uskon, että siinä on kiinnostavaa tarinaa myös muille kuin keskipohjalaisille ja evankelisille, ainakin Kainuun korpimaiden eläjille. Näillä oli näet oma paikkansa Tikkasen sydämessä.

Heikki Tikkanen vanhoilla päivillään. Kotimatkalla
-vuosikirjasta 1932.

Saarijärven Heikki

Heikki Tikkanen, 1900-luvun alkupuolelle asti asti Tikkander tai Tikander, syntyi Keski-Suomen Saarijärvellä, Pyhäjärven Tellikassa 1. toukokuuta 1853, vapunpäivänä. Kirkonkirjoissa nimi on kirjoitettu muodossa Henrik, vanhemmat olivat torppari Anders Tikander ja tämän vaimo Maria Matintytär. Kotia vaivasi köyhyys, joka väritti haikeudella Tikkasen lapsuusmuistoja. Hän tunsi senkin vuoksi ymmärrystä ja myötätuntoa vähävaraisia kohtaan. Jo lapsesta asti hänellä oli kuitenkin hyvä terveys, joka säilyi vanhuuteen asti, sekä hyvä muisti ja selkeä puheenlahja, nekin elinikäisiä kumppaneita.

Vanhempiensa uskonelämästä ja vakaumuksesta ei Tikkanen juuri kertonut, mutta hänellä itsellään oli jo varhaisesta lapsuudesta kokemuksia, jotka hän koki Jumalan viittauksina Taivaasta ja pelastuksesta. Kuusivuotiaana hän suri äitinsä sairastamista, jonka hän pelkäsi koituvan kuolemaksi. Silloin hänelle avautui kirkkaus niin monivärisenä ja ihmeellisenä, ettei hän kyennyt sitä sanoin kuvailemaan. Vuotta myöhemmin taas kävi niin, että hän putosi syvään veteen, mutta kykeni kulkemaan pohjaa myöten rantaan ja ylös vedestä ilman mitään vahinkoa. Näiden kokemusten vahvuutta kuvaa sekin, että Tikkanen on niitä vielä aikuisena muistellut.

Saarijärven v. 1849 valmistunut kirkko oli aivan uusi Tikkasen
syntyessä v. 1853. Kuva Wikimedia Commons.

Nälkävuosien aikaan joutui Tikkanen noin 13-vuotiaana kodistaan vieraan palvelukseen elannon perässä. Myöhemmin hän pohdiskeli: "Olisi luullut, että kurituksessa olisi kansa kääntynyt Jumalan puoleen, mutta niin ei monissakaan tapahtunut". Hän siis huomasi käytännössä, ettei usein esitetty ajatus kovien aikojen tuomasta hengellisestä herätyksestä ollut mikään automaatio. Ei hän itsekään ollut poikkeus, sillä vaikka hän rippikoulussa oppikin muistinsa avulla tietopuolisesti uskonasioista ei niistä tullut hänelle henkilökohtaisella tasolla tärkeitä.

Nuoruuden vallattomuudet vetivät näet Heikinkin mukaansa. Osa hullutuksista jätti jälkensä kirkonkirjoihinkin, mutta Tikkanen tunnusti myöhemmin auliisti nekin tempaukset, jotka eivät kirjoihin päätyneet. Naimisiin mentyään hän ryhtyi tukkityöläiseksi ja eli noin seitsemän vuotta täysin välinpitämättömänä uskonasioista.

"Kiittäkää Jumalaa kaikki kivet, kannot ja puut!"

Tukinuittajia Saarijärveltä 1900-luvun alusta. Näissä hommissa Tikkanenkin
ahersi useamman vuoden ajan. Keski-Suomen museon valokuvakokoelmasta,
Tukinuittajia Saarijärvellä | Keski-Suomen museo | Finna.fi .

Sitten tuli kuitenkin käänne. Itse asiassa jo ennen tukkilaiseksi ryhtymistä oli häneltä kuollut lapsi alle vuoden vanhana, ja jo tuolloin hän oli aikonut tehdä parannuksen, mutta se oli sitten jäänyt. 1880-luvulla tuli kuitenkin uusi isku, kun Emma-tytär menehtyi 7-vuotiaana.

Isä oli katsellut kuolleena makaavaa tytärtään, jonka kasvoilta erottui onnellinen sävy, ja ajatteli: "Sinä olet taivaassa, mutta minä olen helvetissä". Ankara synnintunto ja pelastuksen kaipuu iskivät. Hän rukoili toistuvasti: "Jos, Jumala, muita olet auttanut, niin auta nyt minua". Tätä kaipaamaansa apua hän lähti etsimään Raamatusta, lukien sekä sananjulistusta kuunnellen.

Näin aukeni evankeliumin ihmeellinen armo ja ahdistus muuttui suureksi riemuksi. Hän huudahti: "Kiittäkää Jumalaa kaikki kivet, kannot ja puut! En kaipaa parempaa taivasta, tässä on hyvä olla". Pian tämä suurin into, kristillisessä kielenkäytössä "ensimmäisen rakkauden (ensirakkauden) aika", meni toki ohi, mutta usko säilyi tasaisempana, eikä Tikkanen siitä enää koskaan luopunut.

Myöhemminkin hän saattoi Jumalan armosta puhuessaan liikuttua niin, ettei kyennyt saamaan puhettaan loppuun. Tämä heikkous tosin liittyi myös hänen vahvuuteensa, sillä hänen kerrotaan puhuneen niin tunteikkaasti, ettei paatuneinkaan kyennyt sitä kuivin silmin kuuntelemaan.

Tässä vaiheessa Tikkanen asui Konginkankaalla, jonne hän oli vuonna 1875 Saarijärveltä Naarajärven Nääsilään kuuluneesta torpasta. Ulkoiset elinolot eivät juuri muuttuneet, perhe kylläkin kasvoi. Elossa oli yksi tytär ja neljä poikaa. Vuonna 1892 perhe muutti Veteliin, missä Tikkanen alkoi harjoittaa pientä kulkukauppaa kierrellen myymässä tavaroitaan lähipitäjissä.

Toholammille ja kolportööriksi

Näillä matkoilla hän osui Toholammille, missä tuolloin oli kirkkoherrana evankeliseen herätysliikkeeseen kuulunut Anton Aimonen. Aimonen kiinnostui Tikkasesta ja he tutustuivat paremmin. Lopulta Aimonen esitti Tikkasta evankelisen herätysliikkeen keskusjärjestön, Suomen Luterilaisen Evankeliumi-Yhdistyksen kolportööriksi, saarnaavaksi kirjakauppiaaksi. Tikkanen otettiin saarnaajakurssille ja nimitettiin yhdistyksen kolportööriksi 7. marraskuuta 1900.

Anton Aimonen (1857-1927) oli Toholammin kirkkoherra
v. 1893 vuoteen 1910, jolloin siirtyi Pöytyälle. Hänen
ansiotaan oli Tikkasen astuminen Evankeliumiyhdistyksen
palvelukseen. Kuva Kotimatkalla 1907.

Myöhemmin Aimonen hankki vielä Tikkaselle asunnon pienellä maa-alalla Toholammin pappilan mailta noin puolen kilometrin päästä pappilasta. Näin Tikkanen muutti vuonna 1903 Toholammille, missä hän ja Aimonen yhdessä saivat julistaa ja synnyttää hengellistä herätystä paikkakunnalla. Tikkasella olikin sekä taitoa että intoa hartauspuheiden pitoon. Innossaan hän kertoi luulleensa, että hän kykenisi saamaan kaikki kääntymään ja armoa omistamaan. Monia kyllä kääntyikin, ja hartaustilaisuuksissa olivat tuvat tungokseen asti täydet. Noita herätyksen aikoja Tikkanen mielellään muisteli.

Eniten Tikkanen toimi kuitenkin julistajana Toholammin ulkopuolella, Pohjois-Suomessa. Hän halusi julistaa myös siellä, missä evankelisuutta oli vähän tai ei lainkaan ja siten sen sanoma vieras. Noin 20 vuoden ajan hän kulki saarnamatkoilla esimerkiksi Tornion, Kittilän ja Sodankylän tienoilla. Suomussalmen hän mainitsi erikseen kuin koskemattomana peltoalana, johon hän sai toivossa kylvää hyvää siementä, Jumalan sanaa.

Paljon hän kertoi näistä matkoistaan, niin vaikeuksista kuin saavutuksistakin. Varsinkin muitten herätysliikkeitten edustajat pitivät häntä tunkeutujana, vaikka ilmeisesti hän saavutti luottamusta ainakin yksittäisten lestadiolaisten parissa.

Sen sijaan heränneiden kanssa Tikkasella oli yhteentörmäyksiä, sillä vuonna 1901 oli eräs herännäispappi sanonut hänelle Evankeliumiyhdistyksen olevan Suomen vaarallisin lahko ja seuraavana vuonna oli väitetty sen saarnaavan "löysää oppia". Erään kerran hänen puhettaan vastustettiin ja tähdennettiin katuvaisena ikävöimistä, rukousta ja odotusta, mitä Tikkanen piti tekopyhyytenä. Vuoden 1904 vuosikerrassa oli Tikkasen kokemus pohjoisen matkoiltaan: "Evankeliumiyhdistys on sellainen seura, jota vastaan joka paikassa sanotaan". Vaikea sanoa, missä määrin kyse oli siitä, että Tikkasen ajateltiin kalastavan toisten liikkeiden mailla, missä määrin Tikkasen omasta jyrkkyydestä.

Hengellistä ja aineellista apua Kainuun köyhille

Kiehtovin on Tikkasen vuosien 1902-1903 julistus- ja avustusmatka nälänhätää kärsineille Hyrynsalmelle, Ristijärvelle ja Suomussalmelle, millä matkalla hän myös kävi Paltamossa, Sotkamossa sekä Kuhmossa. Evankeliumiyhdistys oli lähettänyt hänet viemään viljaraha- sekä kirjalahjoja hätää kärsiville. Tikkasen mukaan "siellä kelpasi sana ja leipä". Pyhäpäivisin hän sai puhua kirkkojen tienoilla suurillekin kansanjoukoille, ja taloon astuttuaan ja asiansa ilmoitettuaan saattoi koko talon väki polvistua rukoukseen itkien ilosta saatuaan edes pientä apua ahdinkoonsa.

Kuvan kirkko tervehti myös Tikkasta hänen käydessään
Suomussalmella. Se kuitenkin tuhoutui talvisodassa
v. 1939. Kuva Finlandia 1934.

Itsekin puutteellisissa oloissa eläneenä Tikkasta järkyttivät ja koskettivat rajaseudun surkeat olot. Tästä todistaa myös hänen kirjoituksensa, joka julkaistiin vuonna 1904 ainakin Uusi Suometar -lehdessä ja jonka hän toivoi leviävän muihinkin lehtiin. Siinä hän kertoi olleensa viime talven 'nälkämailla' Evankeliumiyhdistyksen toimesta ja haluavansa kertoa sikäläisistä oloista, sillä kurjuus ja nälänhätä eivät olleet loppuneet, vaikka alueelle suunnattu avustus olikin loppunut. Tikkanen pelkäsikin nälkäkuoleman uhkaavan suurimpia ja köyhimpiä perheitä.

Tikkanen kertoi tavanneensa naisen, jonka kahdeksanhenkinen perhe oli ollut syömättä jouluaamusta tapaninpäivän iltaan, erään miehen saaneen hankittua vain kaksi kappaa ruista petäjän ohelle sekä siitä, kuinka irtolaiset valittivat, etteivät saaneet työtä ja talolliset puolestaan, ettei työtä kannattanut teettää. Tikkanen kertoi jakaneensa alueella 165 markkaa, mutta se oli riittänyt vain kaikkein kurjimmassa asemassa olleille monien tarvitsevien jäädessä ilman.

Erityisesti Suomussalmen olojen surkeutta Tikkanen korosti mainiten, ettei alueella ollut edes maanteitä. Hän kehottikin lukijoita muistamaan Suomussalmen hätääkärsiviä ja pyysi lähettämään rahalahjoja Suomussalmen kappalaiselle, pastori Paavo Hamuselle eteenpäin jaettavaksi.

Hiipuvia voimia ja kirkkoherran ystävyys

Pidemmät saarnamatkat alkoivat vuodesta 1920 alkaen jäädä vaimon sairastelun ja kuoleman ja lopulta oman terveyden heikkenemisen vuoksi. Tosin lyhyempiä saarnamatkoja hän teki edelleen, ja Toholammilla hän saarnasi elämänsä loppuun asti aina samalla innolla ja hartaudella, jota kyynelten kerrotaan usein säestäneen.

Aimonen siirtyi Pöytyän seurakuntaan vuonna 1913, mutta ainakin vuonna 1923 kirkkoherraksi tulleeseen A. V. Kyröön Tikkaselle syntyi läheinen suhde, sillä Kyrö kirjoitti Tikkasen muistokirjoituksenkin Kotimatkalla -vuosikirjaan. Tosin Kyrö mainitsi Tikkasen olleen tuohon aikaan ulkoasultaan miltei liioitellun yksinkertainen niin, että Kyrö vierasti häntä, mutta pian Tikkasesta tuli Kyrön ja hänen vaimonsa paras ystävä Toholammilla.

Adolf Werner Kyrö (1876-1944) tuli v. 1923
Toholammin kirkkoherraksi. Hänen ja Tikkasen
suhde muodostui alkukankeuden jälkeen oikein
lämpimäksi. Myös Kyrö kuului evankeliseen
herätysliikkeeseen. Kuva Suomen Kuvalehti nro 29/1936.

Kyrön mukaan hänen vieraillessaan Tikkasen luona hän löysi usein isäntänsä Uuden testamentin ääreltä. Kyrö kuvaili Tikkasta raitishenkiseksi evankeliseksi sydämen kristityksi, joka eli "Jeesuksen Kristuksen sovintoveren turvissa Jumalan lapsena". Hän oli niin kiintynyt Evankeliumiyhdistyksen toimintaan, että miltei vapisi innosta, kun paikkakunnalla järjestettiin evankeliumijuhla, tuolloin yleinen evankelisten kokoontumisen muoto. Hänen mielestään Evankeliumiyhdistyksen julistus oli "selvintä ja puhtainta evankeliumin julistusta".

Kirkollista linjanvetoa Keski-Pohjanmaalla

1920-luvulla osa evankelisista erosi uskonnonvapauslain tultua voimaan Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta ja perusti omia seurakuntia, jotka sittemmin järjestäytyivät Suomen ev.lut. seurakuntaliitoksi ja Suomen tunnustukselliseksi luterilaiseksi kirkoksi. Kyrön mukaan Tikkanen ei hetkeäkään kallistunut harkitsemaan eroamista, sillä kirkosta ja Evankeliumiyhdistyksestä eroaminen olisi ollut hänelle "samaa kuin lapsen eroaminen äidistään ja liittyminen vieraaseen".

Tämä on varmaan kuvannutkin Tikkasen suhtautumista. Kyröllä on kuitenkin voinut olla erityinen syy nostaa asia esille. Toholampi sijaitsee Keski-Pohjanmaalla, ja siellä oli omien seurakuntien perustaminen puhututtanut paljonkin evankelista liikettä. Kaustisilla monet olivat aikoneet erota Kaustisten evankelisen kirkkoherran Yrjö Keijolan oltua siihen suuntaan kallellaan, mutta hänen mielenmuutoksensa ja päätöksensä pysyä kirkossa olivat siellä pysäyttäneet suurimmat erohalut.

Sen sijaan Vetelissä maallikkosaarnaaja Matti Kujala oli ottanut omiin seurakuntiin vahvan myönteisen kannan ja Veteliin oli syntynyt vuonna 1924 seurakunta, johon oli samana vuonna liittynyt 73 henkeä. Kyseinen seurakunta toimii edelleen osana Suomen ev.lut. seurakuntaliittoa. Ehkä juuri tämän vuoksi kirkkoherra Kyrö piti tarpeellisena muistuttaa Tikkasen ajatuksista seudun evankelisia.

Matti Kujala (1862-1943) Vetelistä oli
Tikkasen tavoin Evankeliumiyhdistyksen
kolportööri. Kirkkopoliittisesti miehet
valitsivat kuitenkin eri tien. Kuva Kokkola
nro 120/1928.

"Sanokaa, että autuaana minä täältä eriän"

Tikkasen vanhuudenpäiviä varjosti yhden pojista vieraantuminen uskosta ja ilmeisesti samalla isästäänkin. Myöskin osan lastenlapsista sekä monen muun tutun ja tuntemattomankin luopuminen uskosta ja syntinen elämä tuottivat tuskaa. Samalla hän muisteli entisiä toiveitaan ja työtään joutuen toteamaan, apostoli Paavalia mukaillen, "ettei istuttaja ole mitään eikä kastelijakaan, vaan Jumala joka kasvun antaa". Nämä haikeat pohdinnat päättyivät kuitenkin yleensä Jumalan kiittämiseen.

Ja saihan hän toisaalta kiittää myös saadusta sadosta. Monille kerrottiin autuuden kirkastuneen Tikkasen julistuksen kautta. Hän itse iloitsi tavatessaan sellaisia nuoria ja lapsia, joille "Jeesus oli rakas". Näitä hän onnitteli ja lausui tämäntapaisia sanoja: "Elämänne, Jeesuksen Paimen-sylissä varjeltuu paljosta pahasta, synnin tulesta ja helvetin liekistä" sekä "Antakaa Paimenen itseänne, verensä kalliina hintana taivaaseen kantaa".

Toholammin kirkon seutua vuonna 1910 Toivo Ojalan kuvaamana.
Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma,
Toholammin kirkko | Museovirasto | Finna.fi .

Loppusyksyllä 1929 Tikkanen joutui kuolinvuoteelleen. Kyrö kertoo käyneensä viidesti sen äärellä, ja joka kerta Tikkanen osoitti kiitollisuuttaan Jumalalle. Viimeisen kerran näiden kahden herran tavatessa laulettiinkin "Kiitos sulle Jumalani, armostasi kaikesta...". Kyrö oli ilmeisesti se 'sielunpaimen', jonka kautta Tikkanen lähetti myös viimeiset terveisensä Evankeliumiyhdistykselle: "Sanokaa, että autuaana minä täältä eriän".

Tapaninpäivänä 26. joulukuuta 1929 tuli tieto Tikkasen kuolemasta. Hänet haudattiin kauniina ja aurinkoisena päivänä runsaan saattoväen saattelemana. Kyrön vaimo laski haudalle Evankeliumiyhdistyksen seppeleen, jolla se tahtoi muistaa uskollista työntekijäänsä. Tikkasta kohtaan osoitettua arvonantoa kuvaa sekin, että jo seuraavana vuonna julkaistiin kirja He vielä kuoltuaankin puhuvat, jonka mainostettiin sisältävän lyhyen todistuksen sekä Tikkaselta että kolmelta muulta kuolleelta saarnaajalta, Tikkasen lisäksi H. J. Jauhiaisen, Abr. Ahosen ja J. Kasarin. Yhdistyksen Nuorison ystävä -lehdessä kehotettiin: "Varmaan riennetään tutustumaan, kuulemaan heidän ääntään vielä haudan takaa".

Vapiseeko Tikkanen haudassaan?

En tiedä, muistetaanko Toholammilla vielä Tikkasta, enkä sitä löytyykö sieltä enää hänen hautamuistomerkkiään. Jos löytyy niin kertokaa. Joka tapauksessa Tikkasta on syytä muistaa useammastakin syystä. Ensinnäkin hänen elämäntarinansa kantaa kaikuja menneiltä herätysten ajoilta.

Evankelisuutta on joskus kutsuttu 'aivouskoksi' siksi, että se on halunnut kiinnittyä kirjoitettuun Raamatun sanaan ja kirkon sakramentteihin kasteeseen ja ehtoolliseen varoittaen panemasta liikaa painoa kokemuksille ja tunteille. Kuitenkin Tikkasen tarinasta näkee, kuinka tunteilla oli hänen uskonelämässään myös oma tärkeä roolinsa, eivätkä näytkään olleet hänelle vieraita. Kuitenkin lapsuuden näky ei riittänyt, vaan ratkaisevaksi koitui lopulta luettu ja kuultu Raamatun sana.

Tikkanen voisi toimia innoittajana parissa muussakin asiassa. Hän ei tyytynyt sananjulistukseen ainoastaan kotinurkilla ja siellä, missä vastaanotto oli arvattavissa lämpimäksi, vaan hän levitti hyväksi katsomaansa sanomaa myös sinne, missä se oli vielä vierasta ynseän kohtelun uhallakin. Eikä hän vastannut ihmisten hätään vain Raamatun sanan lohdutuksella, vaan pyrki antamaan myös aineellista apua vedoten laajemminkin ihmisten omaantuntoon kainuulaisten nälänhädän lievittämiseksi. Tikkanen jakoi sekä sanaa että leipää, ja kumpikin kelpasi. Itse en muuten edes tiennyt, että Evankeliumiyhdistyksellä on joskus ollut tällainen avustusprojekti kotimaassa.

Tikkasen mainitaan suorastaan vapisseen innosta, kun Toholammilla pidettiin paikallisia evankeliumijuhlia. Vuonna 1997 siellä pidettiin ensi kertaa Valtakunnallinen Evankeliumijuhla, mutta tuskin sentään havaittiin kirkkomaan vapisemista. Tänä vuonna siihen voi kuitenkin olla jälleen mahdollisuus, kun Valtakunnallinen Evankeliumijuhla on toisen kerran historiassa Toholammilla. Käykää siis katsomassa täriseekö kirkkomaa. Ja vaikka ei tärisisikään, niin ottakaa pieni hetki muistaaksenne tuota ammoista sananjulistajaa.

Toholammin kirkkomaalta sai Tikkasen tomumaja
viimeisen leposijansa. Kertokaa kirjoittajalle vaikka kuvan kera,
jos hänen hautansa löytyy vielä sieltä. Kuva Wikimedia Commons.

Lähteet:

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1896-1916. SLEY-Kirjat, Helsinki 1984.

A. V. Kyrö: Heikki Tikkanen. Kotimatkalla. Suomen Luth. Ev. Yhdistyksen vuosijulkaisu 1932. Toim. A. V. J., Suomen Lutherilainen Evankeliumi-Yhdistys: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/992292?page=55

Saarijärven seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelo vuosilta 1840-1854: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/saarijarvi/syntyneet_1840-1854_uk627-628/129.htm

Elias Sarkia: Heikki Tikkanen. Sanansaattaja nro 5/1930, 1.3.1930: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/828085?page=6

T. T.: Toimituksen osasto. Sanansaattaja nro 2/1930, 15.1.1930: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/828081?page=12

Heikki Tikkander: Nälkämailta. Uusi Suometar nro 42/1904, 20.2.1904: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/798869?page=7

A. Aijal Uppala: Tunnustukselliset Seurakunnat syntyvät. Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko, Lahti 1976: http://www.luterilainen.com-i.serv.kotisivut.com/files/kirjasia/AAU_Tunnustuks.pdf

Uusi kirja. "He vielä kuoltuaankin puhuvat. Nuorison ystävä nro 12/1930, 1.7.1930: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/874275?page=16

lauantai 17. kesäkuuta 2023

Tarina ruotsalaiselta hautausmaalta: lähetysmies Johannes Neander (1846-1895)

JOHANNES NEANDER (1846-1895)

Matkatessani Ruotsissa majoituin myös Finspångin kunnassa vanhassa Risingen kirkonkylässä. Majapaikkana toimi vanha pitäjäntupa, joka nykyään on Ruotsin suomenkielisen Kansanlähetyksen lähetyskoti majatalopalveluineen. Vieressä sijaitsee entinen koulurakennus ja vastapäätä Risingen vuonna 1849 valmistunut kirkko. Mitä idyllisin kokonaisuus siis.

Uteliaisuuttani aloin selvittää, oliko paikkakunnalla vaikuttanut kirkkohistoriallisesti kiinnostavia henkilöitä. Silloin törmäsin Risingen kirkkoherrana vuosina 1886-1895 toimineen Johannes Neanderin (1846-1895) nimeen. Hänen vaiheensa alkoivat kiinnostaa, ja päätin etsiä hänen hautaansa kirkkomaalta. Ennen kuin ehdin sinne kävimme vilkaisemassa muutaman kilometrin päässä ollutta Risingen vanhaa kirkkoa. Silloin yllätyksekseni löysin Neanderin haudan sieltä, sitä erityisesti etsimättä. Tämä ja eräs myöhempi tapaus matkallamme vaikutti siihen, että vakuutuin tarpeesta kertoa Neanderin tarina.

Tässä kuvassa tarinamme päähenkilö on jo vanhempi
pappismies. Hän ei kuitenkaan tullut pappissuvusta, vaan
oli torpparin poika. Kuvan lähde Rötter.se: #194967 (rotter.se)

Saarnaajan pojasta saarnaaja

Johannes Neander syntyi 16. lokakuuta 1846 Ruotsin Vångassa Itä-Götanmaalla viidentenä yhdeksästä sisaruksesta, joista osa tosin kuoli pieninä. Hänen vanhempansa olivat torppari Anders Fredrik Nilsson (1810-1868) ja tämän vaimo Johanna Larsdotter (1816-1890). Isä Anders oli torpparintyönsä ohessa kolportööri, maallikkosaarnaaja, joka samalla levitti kristillistä kirjallisuutta. Häntä on pidetty yhtenä sen ajan Ruotsin tunnetuimmista maallikkosaarnaajista, joka yhdessä parin muun kanssa oli keskeisessä roolissa 1850-luvulla pohjoisella Itä-Götanmaalla alkaneelle evankeliselle eli roseniolaiselle liikehdinnälle. Anders kuoli saarnamatkalla Mästerbyn Ejmundsbyssä Gotlannissa vuonna 1868.

Neanderin isä Anders oli arvostettu maallikkosaarnaaja.
Hänen esimerkkinsä oli varmaan innoittamassa nuorta Johannesta
pappisuralle.
Kuvan lähde Svenska män och kvinnor. Biografisk uppslagsbok 5. Lindorm-O. (1949).

Tuolloin pojasta oli jo kovaa vauhtia kasvamassa sananjulistaja hänestäkin. Jo 14-vuotiaana hän oli päättänyt haluavansa pastoriksi. Hän alkoi opiskella vuonna 1862 18-vuotiaana ensin Linköpingissä, minkä mahdollisti apulaispastori Dahlbergerin antama yksityisopetus, hän näet oli huomannut pojan lahjakkuuden. Linköpingistä hän jatkoi vuonna 1863 Norrköpingissä ja tuli Uppsalan yliopiston opiskelijaksi vuonna 1868. Vuonna 1873 hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon ja vuonna 1876 teologisen tutkinnon saaden samana vuonna Uppsalassa pappisvihkimyksen.

Hän oli kuitenkin jo opiskelujen aikana ollut aktiivinen niin kristillisessä järjestötoiminnassa kuin myös opetustyössä, joista kumpikin puoli näytteli myös jatkossa keskeistä osaa hänen elämässään. Hän näet oli opiskeluaikanaan vuosina 1871-1874 Uppsalan kaupunkilähetyksen hallituksen jäsen sekä vuosina 1873-1876 Fjellstedtin koulun (Fjellstedtska skola) opettajana Uppsalassa. Kyseinen koulu oli nimetty pastori ja lähetysmies Peter Fjellstedtin (1802-1881) mukaan ja siellä painotettiin erityisesti klassisia kieliä eli latinaa ja kreikkaa.

Lähettien kouluttajana ja lähettäjänä

Vuosina 1876-1888 Neander toimi Johannelundin lähetysinstituutin rehtorina Tukholmassa. Instituutti koulutti lähetystyöntekijöitä ja evankelistoja vahvassa yhteydessä roseniolaisen herätyksen pohjalta syntyneeseen Evankeliseen isänmaansäätiöön (Evangeliska fosterlandsstiftelsen, EFS). Hän olikin samalla säätiön ulkolähetysosaston esimies toimittaen vuosina 1880-1888 myös järjestön lähetyslehteä.

Neanderin työkauteen osui myrskyisiä aikoja, kun Paul Petter Waldenströmin (1838-1917) subjektiivinen sovitusoppi sekä yksityinen ehtoollisenvietto johtivat Waldenströmin ja tämän kannattajien eroamiseen säätiöstä ja Ruotsin kirkosta perustaen oman vapaakirkon, Ruotsin lähetysliiton vuonna 1878 (Waldenström tosin erosi Ruotsin kirkon pappisvirasta vasta 1882).

Huolimatta hajaannuksen tuomista väen ja voimavarojen hupenemisesta Evankelisessa isänmaansäätiössä onnistuttiin 1860-luvulla aloitettua lähetystyötä Itä-Afrikassa jatkamaan, minkä lisäksi vuonna 1877 avattiin uusi lähetyskenttä Intiassa. Vaikka Neander ei varmasti tehnyt näitä ratkaisuja yksin kertovat ne hänen kyvykkyydestään toimia johtajana vaikeassa tilanteessa. Alettiinpa hänen kaudellaan myös kouluttaa Johannelundissa eritrealaisia kristittyjä evankelistoiksi synnyinseudulleen Afrikkaan, aloittaen neljästä.

Onesimus Nesib (n. 1860-1931) oli yksi ensimmäisistä Johannelundissa koulutetuista afrikkalaisista. Hän opiskeli siellä vuosina 1876-1881. Kuva Wikimedia Commons.

Kirkkoherran äkkikuolema

Vuonna 1886 hänet valittiin Risingen kirkkoherraksi, tosin hän astui virkaan vasta vuonna 1889. Risinge sijaitsee Itä-Götanmaalla pohjoiseen Neanderin synnyinpitäjästä Vångasta. Vuonna 1891 hänet valittiin lääninrovastiksi. Neander kuoli 25. helmikuuta 1895. Hän oli saarnannut tavalliseen tapaan laskiaissunnuntain messussa 24. helmikuuta, mutta yöllä hän nukkui huonosti ja heräsi pahaan päänsärkyyn. Päivällisajan tienoilla hän tunsi rinnassaan rajua kipua ja menehtyi pian saman päivän iltana.

Risingen vuonna 1849 valmistuneessa kirkossa sai Neander toimia sananjulistajana. Kuva itse otettu.

Hänet haudattiin 10 päivää myöhemmin Risingen vanhan kirkon hautausmaalle, jossa jo lepäsi 15-vuotiaana menehtynyt tytär Ester (1879-1894). Neander oli jo vuonna 1876 avioitunut Johanna Maria Edmanin kanssa. Lapsista täysi-ikäisiksi elivät tytär Anna Maria (1877-1955), joka avioitui opettaja Karl Oskar Wärnströmin kanssa, sekä poika Johannes Natanael Neander (1881-1929), valokuvaaja, joka avioitui Emelia Kristina Svenssonin kanssa. Kummallakin lapsista oli jälkeläisiä.

Neander julkaisi erityisesti lähetysaiheista kirjallisuutta. Sitä ei liene suomennettu, mutta vuonna 1887 Finland -lehdessä mainostettiin hänen skotlantilaisesta Intian-lähetistä Alexander Duffista tekemäänsä kirjasta ja vuonna 1889 samassa lehdessä Missionsbibliotek för folket -sarjan neljättä ja viidettä osaa. Postuumisti 1916 julkaistu saarna- ja kirjoituskokoelma Manande vittnesbörd ei liene levinnyt Suomessa.

Risingen keskiaikaisen pyhän Marian kirkon hautuumaalla on Neanderin, hänen vaimonsa sekä tyttärensä viimeinen leposija. Kuva itse otettu.

Uudenvuodenlaulun jäljillä

Kuitenkin ainakin jotkut Suomessa ovat tunteneet hänen laulunsa. Nyt pieni muisto matkaltani. Yövyimme myös Itä-Götanmaan Falketorpissa Evangelisk Luthersk Mission - Bibeltrogna Vänner -järjestön tiloissa. Kyseinen järjestö erkani Evankelisesta isänmaansäätiöstä vuonna 1911 katsottuaan sen lipsuneen Raamatun auktoriteetista Jumalan sanana myös Vanhan testamentin osalta. Tämä jako liikkeessä tapahtui siis vasta Neanderin kuoleman jälkeen.

Selailin majapaikkamme kirjahyllyä ja tartuin järjestön laulukirjaan Lova Herren. Silloin huomasin, että siellä on yksi Neanderin sanoittama laulu! Löytämässäni versiossa Neanderin laulu oli numero 132, alkaen sanoilla Huru hastigt de flyr, våra dagar och år. Jälkikäteen huomasin, että Lova Herren -kirjasta on tehty vuonna 2020 uusi versio, jossa laulun numero on 114 ja se alkaa nyt sanoilla Tänk så hastigt de flyr, våra dagar och år. Molemmissa se kuuluu uudenvuodenlaulujen osastoon. Neander on kirjoittanut laulun vuonna 1888, ja se on ollut myös EFS:n Sionstoner -laulukirjassa. Vuodesta 1986 lähtien EFS on käyttänyt Ruotsin kirkon virsikirjaa lisäviholla höystettynä, eikä Neanderin laulu ole enää mahtunut siihen.

Neanderin hauta osui silmiini aivan sattumalta, sillä olin aikonut etsiä sitä Risingen uudemmalta hautausmaalta. Kuva itse otettu.

Mutta on tuo laulu tunnettu myös Ruotsin rajojen ulkopuolella. Yhdysvalloissa ruotsalaiset siirtolaiset perustivat oman kirkon, lyhyeltä nimeltään Augustanasynoden. Vuonna 1891 heidän parissaan julkaistiin laulukirja Hemlandssånger, jonka uudenvuodenosastossa numerolla 44 oli myös tämä Neanderin laulu.

Mutta löysinpä todisteen siitä, että Neanderin veisu tunnettiin myös Suomessa, ja vielä kauan hänen kuoltuaankin. Löysin näet Kansalliskirjaston sivuilta lehden I Rätt Spår, joka oli ruotsinkielinen Suomen rautatieläisten kristillisen yhdistyksen lehti. Vuoden 1934 yhdessä numerossa oli lainattu laulusta pari säettä otsikolla Vid årsskiftet, ja vuonna 1935 lehdessä oli ruotsalaisen Natanael Beskowin (1865-1953) hengellinen kirjoitus. Monet varmaan tietävät hänen vaimonsa, lastenkirjailija ja kuvittaja Elsa Beskowin (1874-1953).

I Rätt Spår ("Oikeilla raiteilla") oli suomalainen
rautatieläisten kristillinen lehti, jossa Neanderin laulukin tunnettiin.

Natanael Beskow sanoitti itse useita hengellisiä lauluja, joista meillä Suomessa tunnetuin lienee useampaan hengelliseen laulukirjaan päässyt Synnit poissa, autuutta oi ('"Utan synd" - saliga ord'), mutta tuossa kirjoituksessaan hän oli kuitenkin lainannut paria säkeistöä Neanderin laulusta. Artikkelin nimi oli När dödsbudet kommer..., ja siihen sopivat hyvin Neanderin ajan rientämistä kuvaavat säkeet.

Mutta millainen siis on tuo laulu? Siinä lauletaan ajan rientämisestä, sen oikein käyttämisestä ja pyydetään siihen Herran apua. Sanat kirjoittaessaan hän oli 42-vuotias. Kun luen hänen säkeitään vuosista, jotka pakenevat kuin virta, joka uppoaa mereen en voi olla ajattelematta niin hänen isänsä äkillistä kuolemaa kuin myös Neanderin omaa äkillistä lähtöä 48-vuotiaana.

Lova Herren -kirjassa laulu on 5-säkeistöinen, mutta kirjoitan tähän alle ne säkeet, jotka oli kirjoitettu edellä mainittuun rautatieläisten lehteen ja yritän kyhätä jonkinlaisen raakakäännöksen näistä säkeistä heille, joilta ruotsi ei taitu:

1. Huru hastigt de fly, våra dagar och år,

ja, det såsom flöge vi bort.

Som den härliga sommar och blommande vår

är vårt jordeliv, ack, huru kort!

Som en nattväkt framskrider, omärkligt förgår,

så försvinna för oss våra år.

(1. Kuinka nopeasti karkaavat päivämme ja vuotemme,

kuin lentäisimme pois.

Kuin ihana kesä ja kukkiva kevät

on maallinen elomme, voi, niin lyhyt!

Kuin yövartio etenee huomaamatta päättyen

niin katoavat meidän vuotemme.)

2. Huru hastigt de fly, våra dagar och år,

lika strömmen, som sjunker i hav.

För var knäpp, varje slag, som här pendelen slår,

utav livet ett stycke klipps av.

Snart ock framme vid gränsen envar av oss står,

då de flytt, våra dagar och år.

(2. Kuinka nopeasti karkaavat päivämme ja vuotemme,

kuin virta, joka uppoaa mereen.

Sillä jokainen napsahdus, jokainen isku, jonka heiluri lyö,

leikkaa palasen elämästämme.

Pian myös jokainen seisomme sen rajan edessä,

jonka taa muuttivat nuo päivämme ja vuotemme.)

3. Huru hastigt de fly, våra dagar och år.

Uti stoftet vi böja oss ned.

Och vi bedja: för Frälsarens pina och sår,

för den smärta på korset han led,

ack, förlåt oss, o Fader, vår syndaskuld svår,

som vi hopat det lyktade år!

(3. Kuinka nopeasti karkaavat päivämme ja vuotemme.

Me tomussa kumarramme.

Ja rukoilemme: Vapahtajan piinan ja haavojen tähden,

hänen ristillä kärsimänsä kivun tähden,

oi, armahda meitä, oi Isä, vaikeassa syntivelassamme,

jonka kokosimme kuluneena vuonna!)

4. Och om nådigt du skänker oss ännu ett år,

o, giv kraft med förlåtens frid!

Låt oss märka, att städs vid vår sida du går,

att vi manligt må kämpa vår strid,

att vår fiende aldrig besegra oss får

i det kommande okända år.

(4. Ja jos armollisesti suot meille vielä yhden vuoden,

oi, anna voimaa anteeksiantamuksen rauhassa!

Anna meidän huomata, että palvelukseesi ottaen kuljet vierellämme,

että olisimme miehekkäät taistelussamme,

ettei vihollisemme koskaan kukistaisi meitä

tulevana tuntemattomana vuotena.)

(Täältä voitte lukea viidennen säkeistön sekä kuunnella ainakin yhden sävelvaihtoehdon laululle: Sionstoner 2023: O så hastigt de flyr )

Miksi muistella Neanderia?

Niin, koin siis, että Neanderin tarina on kerrottava, vaikka se ei herättäisikään suomalaisessa lukijassa suuria intohimoja. Mitätön mies hän ei ollut, olihan hänellä tärkeä rooli kristinuskon levittämisessä Itä-Afrikassa ja Intiassa.

Hänen maallinen elonsa päättyi yllättäen ja suhteellisen varhain. Kuitenkin omassa laulussaan hän oli itse tiedostanut ja tunnustanut elämän ailahtelevuuden ja lyhyyden. En tiedä paljonko hän ehti asiaa ajatella ennen yllättävää kuolemaansa, mutta hänen hautakivensä ainakin julistaa taivastoivoa, oikeastaan taivasvarmuutta.

Siihen on näet kirjoitettu Luukkaan evankeliumin 18. luvun 31. jakeesta sanat: Se, vi gå upp till Jerusalem ("Katso, me menemme ylös Jerusalemiin"). Niin, Neander on kuollut, mutta hänen hautakivensä julistaa edelleen rohkeasti sen ääreen pysähtyville hänen muuttoaan Jumalan luo, taivaalliseen Jerusalemiin.