lauantai 1. elokuuta 2020

Tarvasjoen "Hullu Herrasmanni", evankelinen viljelijämahtimies Johan Fredrik Fingerroos


JOHAN FREDRIK FINGERROOS 1845-1912

Tarvasjoen vuonna 1911 valmistunut seurakuntatalo seisoo kertoo
omaa tarinaansa suurten herätysten ajasta sekä rakennuttajastaan,
herätyksen miehestä. Itse otettu.
Varsinais-Suomessa nykyään Lietoon kuuluvan Tarvasjoen keskustassa on Tarvasjoen ylittävän sillan vieressä komea valkoinen rakennus, Tarvasjoen seurakuntatalo. Vähän matkan päässä omalla kummullaan seisoo Tarvasjoen keltainen puukirkko paikalla, jossa se Mikael Piimäsen suunnittelemana on seissyt vuodesta 1779. Sen ylemmän parkkipaikan vierestä avautuu portti hautausmaalle. Siinä, aivan blogistin sukulaisten hautojen lähellä kohoaa korkea tumma hautapaasi. Sen huipulla seisoo valkoinen kiviristi, jonka alla tähti- ja muiden kuvioiden sekä toisen valkoisen ristin alla komeilee vanhanaikaisilla kirjaimilla "Fingerroos Juho Fredrik". Tämä nimi liittyy aivan oleellisesti aluksi mainitun seurakuntatalon syntyyn, ja samalla tuon nimen kantaja liittyy myös suureen hengelliseen liikehdintään, joka yli sata vuotta sitten pyyhkäisi Tarvasjoen yli tehden siitä yhden evankelisen herätysliikkeen valtamaista.

Lapsuuden liekkimeri ja aherrusta oppimassa

File:Tarvasjoki church 03.JPG
Tarvasjoen 1779  valmistunut kirkko seisoi
paikallaan myös Fingerroosin syntyessä, aivan
tämän kotikylän Euran vieressä. Wikimedia
Commons.
Sankarimme syntyi Johan Fredrik Fingerroos -nimisenä Tarvasjoen, silloisen Marttilan seurakunnan Euran saarnahuonekunnan Euran kylän Tie-Knaapilla 5.2.1845. Hänen samanniminen isänsä oli syntynyt 1820 Paimiossa ja avioiduttuaan Tarvasjoella 1822 syntyneen Euran Sepästä kotoisin olleen Maria Kristiinan kanssa ja tullut Tie-Knaapin isännäksi. Isän mainitaan olleen ankara mies, joka edellytti kovaa työntekoa. Äiti puolestaan oli luonteeltaan lempeä ja hiljainen. Hän yritti opettaa lapsilleen kristillistä uskoa ja Fingerroos osasikin vielä vanhana miehenä ulkoa useita äitinsä opettamia virsiä.

Tarvasjoki.sijainti.suomi.2008.svg
Tarvasjoki sijaitsee Varsinais-Suomen
sisämaassa. Wikimedia Commons.
Tuolloin Euran ryhmäkylässä oli seitsemän taloa samalla mäellä. Fingerroosin ollessa 12-vuotias kylää kohtasi suuronnettomuus 9.5.1857. Nokan ratsutilan prännissä eli karjakeittiössä pääsi tuli valloilleen, mistä on epäilty niin piikojen huolimattomuutta kuin muurin huonokuntoisuutta. Palo alkoi seitsemän aikaan illalla ja levisi koillismyrskyn siivittämänä niin Knaapille kuin muihinkin taloihin.  Tuolloin saarnahuonekunnan saarnaajana toiminut Adolf Lindman piti tarkkaa päiväkirjaa, ja hän kertoo palosta näin: "Koko komea kylä oli nyt yhtenä tulimerenä,  josta kekäleitä lensi aina Suitsulan kylään saakka savun ja liekkien näkyessä Turkuun asti, jopa kauemmaskin.- - - Kun pimeys laskeutui tienoon ylle, mutta tuli vielä loimusi raunioissa, näky oli kaunis, mutta samalla kammottava. Kuu nousi ja katseli hävitystä alhaalla." Lindman iloitsi kuitenkin siitä, ettei ollut tuullut vastakkaiselta suunnalta, sillä silloin tuli olisi polttanut myös viereisen Kirkonkylän kirkkoineen, pappiloineen ja kruununmakasiineineen.
Tarvasjoen kyläkartta vuoden 1927 tilanteen
mukaan. Eura (11) sijaitsee aivan Kirkonkylän
(12) vieressä. Kekäleiden tavoittelema Suitsula on 8,
Fingerroosin myöhempi kotikontu Yrjäntilä on 13.
Wikimedia Commons.

Onneksi palo tapahtui keväällä, mikä helpotti jälleenrakennusta. Tie-Knaapi erkani tässä kohtaa parin muun talon tavoin ryhmäkylästä ja siirtyi Hämeentien varteen. Tässä kohtaa nuori Fingerroos sai kantapään kautta oppia rakentamisen taitoa, mistä oli hyötyä tulevaisuudessakin. Vuonna 1875 hän 30-vuotiaana avioitui 10 vuotta itseään nuoremman Emilia Wilhelmiina Nyströmin kanssa, joka oli Kättylän yksinäistilalta. Elämä isän kodissa oli työntäyteistä, sillä peltoja laajennettiin ja rauta-aura mahdollisti niittyjenkin raivauksen. Surua toi se, että ensimmäiset viisi lasta kuolivat kaikki pieninä.

Tarmokkaana tilallisena ja luottamushenkilönä
Fingerroosin kuva hänen muistokirjoituksensa
yhteydestä, sama kuva löytyy myös Tarvasjoen
seurakuntatalon seinältä. Kuvan arvokas herrasmies
ei epäröinyt tarvittaessa liata itseään eikä myöskään
myöhemmin välittänyt, mitä muut hänestä sanovat.
Kotimatkalla 1913.

Vuonna 1883 Fingerroos päätti ryhtyä rohkeaan hankkeeseen ja osti osin kotoa saaduilla rahoilla ja osin velaksi itselleen rappiolla olevan Yrjäntilän tilan, joka tunnetaan myös nimellä Herrasmanni. Maata siihen kuului 321 hehtaaria, joista 50 peltoa. Naapuruston kerrotaan surkutelleen Fingerroosia, jonka ajateltiin tuhlanneen koko omaisuutensa tilaan, jossa odotti varma köyhtyminen. Fingerroos kävi kuitenkin ankaraan työhön. Talouskeskus siirrettiin keskelle viljelyksiä, tehtiin uusi silta parempaan paikkaan ja joka vuosi raivattiin lisää peltoa niin, että sitä oli vuosisadan vaihteessa 150-160 hehtaaria, viljelysten ollessa paikkakunnan suurimmat. Myös karjaa kertyi ja komea kivinavetta kohosi. Eikä ihmekään, että työt etenivät, sillä isäntä itse raatoi työmiesten ohella niin, että jos joku kysyi isäntää kesäaikaan tämä kohta ilmestyi paikalle saappaat savessa ja kädet samaten. Työnantajana hänen kerrotaan olleen oikeudenmukaisen, mutta vaativan. Monista töistä annettiin urakkapalkka, joka oli hyvä, mutta niin oli oltava työjäljenkin. Vakituista väkeä kannustettiin usein kahdenkeskisillä kehuilla, joskus muitten näkemättä annetulla ylimääräisellä palkalla tai viinaryypyllä. Jos joku erehtyi kehuskelemaan muille olevansa ylimääräisen palkan vuoksi parempi työmies, sai hän sitten huomata muitten saaneen aivan saman. Fingerroosin koettua hengellisen murroksensa hänestä tuli suhteessa työmiehiinsä avoimempi ja luottavaisempi, suorastaan isällinen, vaikka antoikin edelleen suuren arvon ahkeruudelle.

Eikä tässä vielä kaikki, sillä Fingerroos toimi myös kunnallislautakunnassa ja oli sen esimies vuodet 1884-1895. Hänet muistettiin tarkkana talousmiehenä, jonka edistyksellisiä ajatuksia monet vastustivat. Hän ajoi esimerkiksi kansakoulun perustamista pitäen tärkeänä kaikkien kansalaisten sivistystason nostoa ja lasten pääsyä opintielle. Ehkä häntä kaihersi se, ettei itse ollut koskaan saanut muuta oppia kuin sen, mitä kotoa sai. Kouluasian tärkeyttä kuvaa se, että uskoontulonsa jälkeen hän luopui luottamustehtävistään, mutta suostui silti 1902 Suurilan koulun ensimmäiseen johtokuntaan esittäen siellä ilmaispaikkojen antamista vähävaraisille käyttäen tähän tarkoitukseen omia varojaan.

"Herrasmanni on tullut hulluksi!"

Mutta siis, iso, vauras tila ja arvostettuja luottamustehtäviä. Olisi voinut luulla, että kaikki oli mallillaan, mutta ainakin myöhemmin Fingerroos koki, että suhde Jumalaan oli tuolloin huonolla tolalla, ehkä se oli hänen kokemuksensa jo silloin.  Jo kotoa äidiltä saatu kristillinen perintö vaikutti taustalla, ja Fingerroos kävi kyllä kirkossa. Lisäksi tuolloin vaikutti Lounais-Suomessa voimakkaasti evankelinen herätysliike ja sen saarnaajia kulki Tarvasjoellakin. Fingerroos antoi näiden pitää seuroja myös Herrasmannilla ja istui itse näitä kuulemassa. Jokin kuitenkin oli esteenä. Mahtavien ystävien seura oli uskonasioita tärkeämpi, ja tämän Fingerroos ilmeisesti ainakin jälkikäteen koki tukahduttaneen hänen sisällään Pyhän Hengen äänen. Uskonelämä oli jäänyt vain ulkonaiseksi harrastukseksi, jota saattoi harrastaa pienessä määrin. Usko Kristukseen ei kuitenkaan ollut elämän ykkösasiana.

File:Pietari Kurvinen vuonna 1909.jpg
Pietari Kurvinen (1842-1925) vaikutti julistuksellaan
merkittävällä tavalla myös Fingerroosin uskonnolliseen
murrokseen. Kuva vuodelta 1909. Wikimedia Commons.
Tuohon aikaan entinen Ambomaan lähetyssaarnaaja, evankelisiin lukeutunutVarmaan silloin, kun Kurvinen palasi Afrikasta". Hänen saarnansa ravistelivat myös Fingerroosia rajusti. Entinen elämä alkoi maistua karvaalta, ja alkoi ahkera Raamatun luku. Aiemmat synnit alkoivat kuitenkin painaa omatunnossa yhä raskaampina ja kaikki näytti mahdottomalta. Niin kului aika lukien, itkien ja rukoillen. Uudenvuodenpäivä 1893 aukaisi myös uuden lehden Fingerroosin elämässä. Hän luki kamarissaan Martti Lutherin saarnakirjaa ja nousi yhtäkkiä seisomaan kertoen, kuinka hänen syntinsä ovat anteeksiannetut. Koko päivän saikin talonväki kuulla hänen kertovan löytämästään onnesta sekä kehotuksia uskoa itsekin heti omalle kohdalle syntien anteeksiantamus Jeesuksen sovintoveressä. Fingerroosin suuri löytö oli se, että "kaikkien ihmisten kaikki synnit ovat kerta kaikkiaan hukkuneet Jeesuksen veren virtoihin jo silloin kun se veri ristillä virtaili."
Pietari Kurvinen asui Turussa ja saarnasi sen ympäristössä. Kurvisen vaikutus seudulla oli melkoinen, vastasipa vuosia myöhemmin Karinaisissa eräs rouva kysymykseen, milloin kristinusko tuli Suomeen, että "

Fingerroos oli onnellinen, mutta paikkakuntalaiset kauhuissaan. Naapurit sanoivat, että "Herrasmanni" oli tullut hulluksi. Tästä Fingerroos vähät välitti, ja entiset ystävät saivat ihmeissään kuunnella, kun hän julisti oppimaansa ilosanomaa. Kodissaan hän alkoi joka päivä pitää pitkiä hartaushetkiä, jotka aamuisin saattoivat kestää monta tuntia. Työväkikin hämmästyi ennen niin ahkeraa isäntäänsä, joka näytti unohtaneen talon työt tyystin,  monet arvelivat talon nyt joutuvan häviöön. Mutta näin ei käynytkään, sillä hartaushetken päätyttyä paiskittiin sitten töitä senkin ajan edestä.

Samalla tarmolla uskonasioissa kuin maallisissakin

Fingerroosin elämässä alkoi nyt aivan uusi vaihe. Hänestä tuli pian innokas sananjulistaja. Tässä työssä kotikontu kävi pian ahtaaksi. Oli päästävä muuallekin autuuden sanomaa julistamaan. Niinpä Fingerroos talvisin matkasi ympäri Suomea puhujamatkoillaan. Jopa junamatkojen aikana hän kulki vaunusta vaunuun tiedustellen muilta matkustajilta uskonasioista ja laulaen Siionin kannelta, evankelisten laulukirjaa. Taas arveltiin talon joutuvan nopeasti tärviölle. Näihin epäilyihin Fingerroos itsekin viittasi muistitiedon tallentamassa esittelyssään: "Mää olen se hullu herrasmanni, joka olen saanut herätyksen, ja kyl mun taloni hyvin menee, vaikka mää tääl maailmassa kuljen." Tähän pärjäämiseen vaikutti ensinnäkin se, että hän aina lähtiessään määräsi talon työt matkan ajaksi  ja palasi kotiin juuri sopivasti silloin, kun aiemmin määrätyt työt olivat talosta loppuneet osallistuen tällöin itsekin uutterasti töihin. Oma roolinsa oli varmasti myös kotia emännöivällä Emilia-rouvalla, joka tunnettiin myöhemmin Rauhalinnan mammana. Hänen kerrotaan olleen hyvä niin köyhille kuin rikkaillekin. Lapsiakin oli taloon syntynyt viisi kappaletta, oma työnsä varmasti heissäkin.

Emännän työpanosta tarvittiin silloinkin, kun Fingerroos järjesti kesäisin kotonakin suuria evankeliumijuhlia, kuten evankelisten isompia kokoontumisia kutsuttiin. Pihapiiriin kohosi juhlaportti sekä katollinen saarnatuoli. Pihan pitkille penkeille saapui suuri joukko väkeä naapuripitäjiä myöten. Puhujina saattoi olla pappeja Helsingistä saakka ja osan vieraista majoittuessa tiesi se emännälle kovasti työtä, vaikka apulaisia olikin. Juhlakansa sai syödäkseen rusinasoppaa, kananmunia, voileipiä sekä kahvia ja limonadia kurkunkostukkeeksi. Väenpaljous veti myös tienvarsille kaupustelijoita, jotka myyskentelivät tuotteitaan ja saivat aikaan melkoisen markkinatunnelman. Näitten kaupustelijoitten vuoksi Fingerroosin juhlia myös paheksuttiin, vaikkeivät ne liittyneetkään häneen. Juhlillakin toki myytiin, mutta lähinnä lehtiä ja kirjallisuutta.

Kiistoja opettajan ja arkkipiispan kanssa, ja taas vaimoa tarvittiin

Yksi juhlien markkinahumua paheksuneista oli kiertokoulunopettaja Antti Pennanen. Hän oli uskonnollinen mies itsekin ja tunsi myös evankelisten perusteoksen, Fredrik Gabriel Hedbergin kirjan Uskonoppi autuuteen. Hän kuitenkin koki Tarvasjoella alkaneen liikehdinnän liian levottomaksi ja vieroksui maallikkosaarnaa, tai kuten hän ilmaisi: "Papit hylätään, eikä käydä kirkossa. Pian kaikki rengit ja piiatkin luulevat olevansa viisaampia, kuin teologiaa opiskelleet." Maallikkosaarnaajien puheissa esiintynyt puhe koko maailman autuudesta sai Pennasen julkaisemaan 1899 kirjasen Väärän uskon vastustus, jossa hän hyökkäsi niin evankelisuutta yleisesti kuin suoraan Fingerroosia vastaan esimerkiksi huomauttaen, että maanviljelijän pitäisi pysyä virassaan eikä lähteä saarnamatkoille. Erityisesti Pennasta huolestutti juurikin koko maailman autuuden oppi, jonka hän tulkitsi niin, että kaikki pelastuvat vaikkeivät uskoisikaan.

Fingerroos puolustautui noita syytöksiä vastaan ja sanoi Pennasen ymmärtäneen evankelisen julistuksen väärin. Fingerroos selitti, että ristillä Jeesuksen päälle oli laskettu koko maailman synti, jokaisen ihmisen synnit.  Niinpä hän kuollessaan maksoi koko ihmiskunnan syntivelan. Näin maailma Jeesuksen sovituskuoleman tähden oli pelastettu, vanhurskas ja autuas, siksi siis puhuttiin koko maailman autuudesta.  Fingerroos jatkoi, että tämän pelastuksen uskossa vastaanottava oli ilman omia ansioitaan autuas, mutta tämän sanoman torjuva taas omasta syystään kadotuksen oma, kun ei epäuskonsa tähden ottanut tarjolla olevaa pelastuksen lahjaa vastaan. Pennanen ja Fingerroos pääsivät myöhemmin sovintoon ja Fingerroos muisteli Pennasta lämmöllä tämän kuoltua 1903.
File:Gustaf Johansson (1844–1930), verkade som Finlands ärkebiskop 1899–1930.jpg
Arkkipiispa Gustaf Johanssonin (1844-1930)
ollessa Fingerroosilla päivällisillä oli tunnelma
niin lämmin, että se oli suorastaan kuuma. Wikimedia
Commons.

Vuonna 1899 Fingerroos oli osallisena myös toisessa kiistassa. Tuona vuonna oli näet piispantarkastus, ja arkkipiispa Gustaf Johansson, joka esiintyikin jo Saara Malista käsitelleessä tekstissä Kuopion piispana. Johansson haukkui niin evankeliset, heidän julistuksensa, maallikkosaarnaajansa ja laulukirjansa aivan lyttyyn. Fingerroos oli yrittänyt pyytää tarkastuksessa puheenvuoroa, mutta ei sitä saanut. Hänen luonaan oli kuitenkin arkkipiispan seurueelle päivällinen, joilla oli läsnä myös Fingerroosin arvostamia maallikkosaarnaajia kuten August Helenius ja J. E. Liljeroos. Tilanne oli siis tulenarka, ja Fingerroosin intouduttua kertomaan elämästään ja uskoontulostaan Johanssonille se leimahti arkkipiispan käskettyä Fingerroosin vaieta ja alkaessa riidellä Heleniuksen ja Liljeroosin kanssa. Sopivasti talon emäntä ilmoitti miehille ruuan olevan pöydässä juuri silloin, kun riita oli yltymässä. Monessa se vaimo tosiaan sai olla apuna.

Nuo mainitut maallikkosaarnaajat eivät olleet evankelisten kattojärjestön Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen saarnaajia, vaan niin sanottuja vapaita maallikoita, joilla oli väliin isojakin riitoja Evankeliumiyhdistyksen kanssa, vaikka samasta juuresta nousivatkin. Näistä Helenius muisteli myöhemmin, kuinka Fingerroos oli varsinkin tuolloin hyvää pataa heidän kanssaan. Heidän kanssaan hän sanoi Fingerroosin kulkeneen ja heitä hoitaneen, niin että joku oli kirjoittanut pilkallisesti lehteenkin: "Herrasman'in talo on tullut kulkusaarnaajain kestikievariksi." Hienoista katkeruutta on havaittavissa hänen kertoessaan tuosta ajasta. Fingerroos lähentyi näet myöhemmin suuresti juuri Evankeliumiyhdistyksen kanssa. Tähän varmaan vaikutti osaltaan se, että hänen tyttärensä Helmi avioitui Evankeliumiyhdistyksen työntekijän Emerik Lyytisen kanssa. Muualla on Fingerroosista mainittu, ettei hän tahtonut tehdä suurta eroa evankelisuuden eri ryhmittymien välillä.

Nousevan evankelisuuden paikallisena johtajana ja papinvaalin "kuninkaantekijänä"

Vuonna 1904 perustettiin Tarvasjoelle evankelisten Evankelis-Luterilainen Nuorukaisyhdistys ja Fingerroosista tuli puheenjohtaja. Sen toiminta alkoi reippaasti, sillä samana vuonna siinä oli jäsenenä jo 124 miestä ja 25 naista. Osa jäsenistä oli Karinaisten puolelta. Toiminta oli ilmeisen vilkasta, sillä esimerkiksi vuoden 1906 huhtikuussa pidettiin seuroja kahdeksana peräkkäisenä iltana eri kodeissa. 1.12.1906 yhdistys muutettiin nuorisoliitto-osastoksi Fingerroosin edelleen jatkaessa puheenjohtajana. Vuosittain pidettiin noin 30 hartaushetkeä ja neljä isompaa juhlaa. Japanin-lähetykselle perustettiin oma ompeluseura, 1909 perustettiin oma 402 kirjan kirjasto ja tehtiin omaa Nuorten ajatuksia -lehteä. Jäsenmäärä kohosi yli 200 henkeen. Tällöin Karinaisissakin oli jo oma osasto, eli kun ottaa huomioon Tarvasjoella vuonna 1910 asuneen 1813 henkeä ja osastossa olevan jäseninä vain aikuisia voi sanoa paikkakunnan olleen evankelisuuden valtamaita.

Papisto ei kuitenkaan liikkeestä juuri perustanut ja saattoi kehottaa väkeä olemaan menemättä evankelisten tilaisuuksiin. Niinpä kun Tarvasjoesta oli tulossa itsenäinen seurakunta lähti Fingerroos metsästämään sopivaa pappia kirkkoherraksi. Hän löysikin matkallaan Turussa olleille juhlille Kaarlo Kustaa Turtolan, jota pyysi hakemaan virkaan, jonka jälkeen hän alkoi voimallisen vaalikampanjan. Fingerroosin vävy, opettaja Vilho Mattila, kertookin tämän iloinneen suorastaan lapsellisesti Turtolan valinnasta 1910. Nyt oli oma mies pappina ja vuosien riitely papiston kanssa ohi.

Viimeiset rakennushankkeet ja elämän päätös

Rauhaniemen rukoushuone, Fingerroosin hengellisen työn
muistomerkki, valmistui 1911. Itse otettu.
Näinä vuosina Fingerroosilla oli myös isoja rakennushankkeita. Hän myi vuonna 1907 suurimman osan maistaan sekä päätilansa Herrasmannin päästäkseen vapaaksi suuren talouden siteistä voidakseen omistautua vielä enemmän julistustyölle. Hän rakensi itselleen uuden tilan, Rauhalinnan rakennuksineen vuoden 1908 aikana. 1910 hän ryhtyi vielä yhteen hankkeeseen alkaen rakennuttaa rukoushuonetta kotilastaan Knaapilta perimälleen tontille. Hän suunnitteli sen itse ja käytti esimerkiksi kokonaisen päivän Turussa siihen, että etsi sopivan näköisiä ikkunoita. 5.2.1911, Fingerroosin 66. syntymäpäivänä vihittiin tämä Rauhaniemen rukoushuone käyttöön noin 600 hengen juhlakansan ja useiden puhujien saattelemana.

Fingerroos itse ehti astua vain vajaan vuoden verran oman
rukoushuoneensa ovista sisään. Tosin se tapahtui usein, sillä
toiminta oli todella vilkasta. Itse otettu.
Nyt Fingerroos ajatteli olevan entistä suuremmat mahdollisuudet julistustyölle. Kirkkoherra Turtolan mukaan hän viime vuosinaan tuli aina sunnuntaisin ajoissa kirkolle jutellakseen sinne tulevien kanssa ja kehottaen näitä tarkkaan sanankuuloon. Hänen päivätyönsä alkoi kuitenkin olla lopuillaan. Vähän ennen vuoden 1911 joulua hän sairastui vakavasti. Tämä sairaus jäi hänen viimeisekseen. Tuon sairasajan hän käytti rukoillen kaikkien ystäviensä ja perheensä puolesta, että nämä pysyisivät Herraan uskovina koko elämänsä ja pääsisivät sinne, minne Fingerrooskin uskoi pian olevansa matkalla. 22.1.1912 poistui Fingerroos tästä ajasta. Hänet saatettiin suurella joukolla haudan lepoon.

Himmeä hiillos ja valkea seurakuntatalo
Tänä päivänä ovat evankelisen liikkeen suuruuden ajat Tarvasjoella menneisyyttä. Liike ei ole tyystin kadonnut paikkakunnalta, mutta jos se Fingerroosin aikana oli kuin hänen lapsuudessaan näkemänsä Euran kylän roihu on se nyt kuin himmenevä hiillos. Mikä on sen tulevaisuus siellä tietää yksin Herra, sillä historiassa on ennenkin nähty vanhojen herätysten hiillosten kohoavan uuteen liekkiin.

Fingerroosin elämän peruspilari on kirjattu
myös hänen hautakivensä perustuksiin ja asetettu
sen huipulle. Itse otettu.
Fingerroosin rakentama rukoushuone toimi pitkään evankelisten rukoushuoneena kuuluen rakentajansa perillisille. Vuonna 1968 Tarvasjoen seurakunta osti sen itselleen seurakuntataloksi. Vaikka seurakunta muuttuikin kappeliseurakunnaksi Lietoon liittymisen myötä vuonna 2015 on seurakuntatalo edelleen sen käytössä toimien erilaisten seurakunnan tilaisuuksien, myös paikkakunnan evankelisten tapahtumien, näyttämönä. Näin se täyttää edelleen rakennuttajansa tarkoitusta.

Fingerroosin hautapaadessa, sen perustuksissa lukee jo Kleofas Immanuel Nordlundin esittelyssä meille tutuksi tullut raamatunkohta Paavalin Filippiläiskirjeestä: "Kristus on minulle elämä ja kuolema on minulle voitto" (Fil. 1:21). Fingerroos pyrkikin noudattamaan tätä periaatetta voimallisesti elämässään vuosien ajan. Hänen sanotaan kuollessaan ylistäneen Jumalaa. Elämän oltua hänelle Kristus, oli kuolema hänelle voitto.

Lähteet:
August Helenius: Johan Fingeroos Herrasman. Totuuden ystäwä -lehdessä  1.1.1913, nro 1. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/839232?page=12

August Helenius: Johan Fingeroos Herrasman. Totuuden ystäwä -lehdessä  1.2.1913, nro 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/839231?page=13

August Helenius: Johan Fingeroos. Totuuden ystäwä -lehdessä  1.5.1913, nro 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/839236?page=10

Lauri Koskenniemi: Maallikkosaarna - Evankelisen liikkeen voima.2008.

Adolf Lindman: Euran saarnahuonekunnan saarnaajan päiväkirja vuosilta 1853-1859. Tarvasjoen seurakunta, 1972.

Emerik Lyytinen: Johan Fredrik Fingerroos. Teoksessa Kotimatkalla 1913. 1912. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/832784?page=49

Taimi Mäkinen: Muistoja menneiltä ajoilta. 3. Tarvasjoki. Paimen -lehdessä 10.6.1927, nro 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/850068?page=13

Kalervo Mäkinen: Seuratkaa heidän uskoaan. SLEY:n Lounais-Suomen piirin 50-vuotisjulkaisu. 1973.

Werneri Niinivaara: Johan Fredrik Fingerroos. Sanansaattaja -lehdessä 1.3.1912, nro 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/827734?page=11

Aulis Oja: Tarvasjoen historia.1971.

Pirjo Poutanen (toim.): Hämeen Härkätiellä.2002.

Ossi Tammisto: "Toivola tulee pakanain kirjaan" – luterilainen vapaaseurakuntaliikehdintä Marttilan seudun yhteisöissä 1920–1930 -luvuilla. Pro gradu -tutkielma, 2015. https://www.utupub.fi/handle/10024/125656

Erkki Urho Yrjänä.: Raivaaja-Rakentaja-Uskonmies : Johan Fredrik Fingerroos 1845–1912. Julkaistu Tarvas -lehdessä, 1995, 18. vsk, nro 2. http://www.aumanet.fi/TarvasKotiseutulehti/Tarvas21995.pdf

Väestösuhteet Suomessa vuonna 1910. Julkaissut Suomen Tilastollinen Päätoimisto, 1911. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/67285/vamu1910.pdf

torstai 16. heinäkuuta 2020

Bestseller-kirjailijaksi kuolemansa jälkeen tullut Vehmaan kappalainen Anders Björkqvist

ANDERS BJÖRKQVIST 1741-1809

Vaikka Anders Björkqvistin muisto näytti alkuun
painuvan historian hämärään nousi hänen
jälkivaikutuksensa niin suureksi, että 1934 pystytettiin
Vehmaan kirkon seinustalle muistomerkki hänen
kunniakseen. Kirjasta "Mikael Agricolasta E. W. Pakkalaan.
Suomen kirkon paimenien elämäkerrasto".
Suomen papeista moni on paimensauvansa laskettuaan painunut historian hämärään niin, että heidän saarnojensa ja opetustensa sisältö on iäksi jäänyt unholaan. Osa heistä oli vaikuttavia saarnaajia eläessään, mutta saarnoista ei ole jäänyt kirjallisia jälkiä. Sitten on saarnamiehiä, jotka ovat itse laatineet postilloja, saarnakokoelmia, joilla he ovat valmistaneet opetukselleen pysyvän muistomerkin. Blogissa on jo aiemmin esitelty Johan Wegelius Nuorempi, joka Torniossa rehtorina toimiessaan julkaisi postillan, joka alkuvaikeuksien jälkeen sai suuren suosion pohjoisessa ja muuallakin ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-johan_18.html ). Mutta nyt siirrymme Lapin lasten laitumilta etelämmäs, Varsinais-Suomen vehmaille niityille Vehmaan kappalaisen tarinan pariin, joka myöskin intoutui julkaisemaan saarnansa kirjana. Hänen kohdallaan menestys antoi odottaa itseään vieläkin kauemmin.

Lapsuus sodan jaloissa ja herätyksen helmoissa

Anders Björkqvistin, josta vanhempi kirjallisuus käyttää usein muotoa Antti, elämäntarina alkaa Nousiaisten Härjänsilmän talosta 30. lokakuuta 1741. Samana vuonna oli alkanut Ruotsin ja Venäjän välinen Hattujen sota, jossa Ruotsi pyrki saamaan haltuunsa aiemmin menettämänsä alueet. Sota päättyi Ruotsin tappioon,  pikkuvihaksi kutsuttuun Venäjän Suomen-miehitykseen vuosina 1742-1743 sekä aluemenetyksiin idässä. Tämä kaikki tosin tuskin tuolloin vielä kovin pikkuista sankariamme hetkautti.

Nousiaisten kirkko.JPG
Nousiaisten kirkossa kertomuksemme sankari sai
kuulla Abraham Achreniuksen saarnoja, jotka
vaikuttivat eliniäksi hänen maailmankatsomukseensa.
Wikimedia Commons.
Andersin vanhemmat olivat Antti Kreunpoika Härjänsilmä sekä tämän vaimo Maria. Isä oli toimellinen ja hurskas isäntä, joka toimi myös lautamiehenä. Hurskaus näkyi muun muassa siinä, että tämä kirjoitti neljä virttä, joista yksi, "Voi, kuinka olen eksynyt niin kauas synneissäni" päätyi aikanaan virsikirjaankin, tosin nykyisessä virsikirjassa sitä ei enää ole (Täältä voi lukea sen vuoden 1886 virsikirjan asussa:http://koraali.fi/1886/220.html )

. Nousiaisten kirkkoherraksi tuli vuonna 1753 kirkkoherraksi Abraham Achrenius, joka oli tunnettu hengellisesti herättävästä julistuksestaan. Antti Kreunpojan virsissä on nähty tämän vaikutusta, ja varmasti kuolemaansa vuonna 1769 kirkkoherrana toiminut Achrenius on vaikuttanut koko Härjänsilmän perheen hengelliseen elämään ja katsantokantaan.

Vauraassa talossa oli kolme poikaa, ja isäntä ajatteli kouluttavansa yhden papiksi. Hän kyseli sitten pojiltaan ikäjärjestyksessä, tahtovatko nämä opintielle. Kahden vanhemman kieltäytyessä oli Anders todennut päättävästi: "Noh, minä lähden." Aivan puskista ajatus ei tullut, sillä Anders oli jo pitemmän aikaa miettinyt millaista pappina olisi ja oli myös leikkinyt lähikalliolla pappia äidin esiliina harteillaan.

Takkuista koulunkäyntiä sekä pappisvihkimys Ruotsin-risteilyn kautta

Turkuun koulutielle lähtenyt pojalle annettiin siellä myös uusi sukunimi, Björkqvist, kuten tuolloin oli tapana. Siellä sitten maatalon poika opiskeli muun muassa Rooman kirjailijoita latinaksi, raamatunhistoriaa, kirkkohistoriaa sekä Uutta testamenttia kreikaksi. Mahtoi siinä olla pää pyörällä ja vaikea pysyä oppineemmista kodeista olevien poikien perässä. Turun yliopiston nimikirjaan hänet kirjattiin vuonna 1760 luonnehdinnalla "hyvää toivoa osoittava nuori mies", ei siis mikään erityinen, mutta toivoa oli.

File:K F Mennander.jpg
Piispa Mennander toimi sekä
Björkqvistin virkaanvihkijänä
että tämän esimiehenä. Luultavasti
hän ei kuitenkaan nauttinut erityistä
kunnioitusta alaisensa taholta.
Wikimedia Commons.
Yliopistossa hän sai luonnollisesti monenlaista opetusta ja tietoa, mutta ilmeisesti hengellisen elämän sisällön suhteen niillä ei ollut suurta merkitystä. Björkqvistillä pappina ilmennyt herännäishenkisyys ei ilmeisesti ollut seurausta mistään äkillisestä murroksesta vaan oli kodin ja seurakunnan kirkkoherran Achreniuksen perintöä. Sitä perintöä hän halusi vaalia ja levittää. Kun oli pappisvihkimyksen aika oli Turun piispa Karl Fredrik Mennander valtiopäivillä Tukholmassa, joten Björkqvistin ja erään toisen oli matkustettava sinne pappisvihkimystä varten. Tuomiokapitulin jäsenenä toiminut professori Pehr Kalm luonnehti heitä saatekirjeessään piispalle vähemmän mairittelevasti: "Eivät he ole mitään suuria sankareita tiedoiltaan..." Oliko opintie ollut tilallisen pojalle työläs vai eikö herännäismielistä oppilasta ollut kiinnostanut valistusajan teologinen opetus, tiedä häntä. Papeiksi nämä sankarit kuitenkin vihittiin 22. marraskuuta 1765, jonka jälkeen voitiinkin palata Suomeen.

Avio-onnea ja kärhämää Sauvon suurmiesten ja hengenmiesten kanssa

Ensimmäiseksi Björkqvist valittiin 1765 armonvuodensaarnaajaksi Sauvoon, sillä pitäjänapulaisena toiminut Jacob Holmberg oli kuollut. Kuolleen papin leskellä oli näet oikeus asua vuosi kuoleman jälkeen papin virkatalossa, minkä aikana työt hoiti armovuodensaarnaaja. Sauvossa pesti tosin venyi, sillä tehtävään valittu Kustavin kappalaisen apulainen Johan Sadenius kuoli 1767 Kustavissa ehtimättä edes aloittaa virassaan. Björkqvist kävi jossain välissä toimimassa armonvuodensaarnaajana myös Loimaalla, mutta ilmeisesti sauvolaiset olivat joko tykästyneet tai tottuneet jo häneen, sillä hänet valittiin 1768 Sauvon uudeksi pitäjänapulaiseksi. Siinä tehtävässä hän palvelikin 13 vuotta.

Nyt oli siis virka hallussa, minkä lisäksi Björkqvist hankki kaksi asiaa, joita mies tarvitsee: kirjan ja vaimon. Kirja oli Eric Pontoppidanin, tanskalaissyntyisen Norjan Bergenin pietistihenkisen piispan Collegium pastorale, jossa on esitetty kirkollisen pietismin hengessä papin erilaiset tehtävät. Björkqvist oli ilmeisen tykästynyt kirjaan, sillä siihen on jäänyt runsaasti alleviivauksia ja ihastuneita reunahuomautuksia. Jos oli onnea kirjaostoksilla, niin varsinkin avioliittomarkkinoilla, sillä morsioksi löytyi siveä, lahjakas ja sivistynyt neitonen Helena Elisabet Helleday, turkulaisen tykkijunkkarin tytär.

Sauvon kirkko2.jpg
Sauvon jykevässä kirkossa sai Björkqvist aloitella pappisuraansa.
Wikimedia Commons.
Vaimon sivistystä Sauvossa kaivattiinkin. Björkqvistin luonteen kerrotaan olleen herkkä ja jyrkkä. Myöhempien kuvailujen mukaan hän oli olemukseltaan ja esiintymiseltään jäyhä ja täsmällinen eikä halunnut vastaväitteitä, huomautuksia tai väittelyitä, minkä lisäksi hänellä oli huono itsehillintä. Helposti kiivastumalla ja suorasukaisen hiomattomalla käytöksellään hänen kerrotaan loukanneen Sauvon lukuisia aatelisia. Ja Sauvossahan aatelisia piisasi johtuen useista kartanoista, kuten Saustila, Paddais, Tapila, Ruonankartano... Vuonna 1775 Sauvon väestöstä oli säätyläisiä 2,5%, johon joukkoon toki kuuluivat myös papit. Björkqvist ei kuitenkaan varmaan kokenut näitä seurapiirejä itselleen luonteviksi kahdestakaan syystä: talonpoikaistaustaisena säätyläiselämä ja sen tavat olivat hänelle vieraita, minkä lisäksi pietistihenkisenä hän ei luultavasti ollut niinkään kiinnostunut kunkin henkilön yhteiskunnallisesta asemasta vaan näiden sielun tilasta. Jos luonne vielä lisäksi oli kiivastumiselle altis oli soppa valmis.

Sauvon kirkko sisäkuva.jpg
Sauvon kirkon sisältä löytyvät lukuisat aateliston hautajaisvaakunat
kertovat omaa kieltään aateliston historiallisesta merkityksestä ja
runsaslukuisuudesta paikkakunnalla. Björkqvist oli ihmisen aseman
sijaan kiinnostuneempi tämän sieluntilasta ja joutui siksi kahnauksiin
aatelin kanssa. Wikimedia Commons.
Myös virkatoverien kanssa menivät helposti sukset ristiin. Itse asiassa Sauvo oli Turun  piispan palkkapitäjä, joten Björkqvistin esimiehenä toimi juurikin hänet papiksi vihkinyt Mennander aina siihen asti, kun hänestä tuli Upsalan arkkipiispa ja tilalle valittiin rykmentinsaarnaaja Gabriel Fortelius. Kappalaisena taas toimi Henrik Gustaf Levanus, jonka suku piti Sauvon kappalaisenvirkaa hallussaan noin sadan vuoden ajan, edeltäjäkin oli hänen isänsä. Lisäksi Karunassa oli oma kappeli, jonka kappalaisvalinnoissa oli tuolloin monenlaista häikkää, oman kertomuksensa aihe ehkä joskus sekin. Mennander oli aikoinaan Turun akatemiassa pyrkinyt edistämään talousopin ja luonnontieteiden opetusta teologian kustannuksella ja oli selkeästi yläluokkaa, Levanus taas sukutaustansa vuoksi oli Sauvon seurapiireissä kuin kala vedessä. Ei ihme, että Björkqvist ei luontunut tähänkään porukkaan. Kollegoiden ja aatelisten kanssa Helena-rouva oli korvaamaton taltuttaessaan miehensä kiivautta ja voittaessaan lempeydellään kaikkien suosion. Andersin ja Helenan avioliiton kerrotaan olleen hyvin onnellinen.

Luo tuoreen Vehmaan laitumen, loppuiäksi

Kaipuu oli kuitenkin toisille työmaille, ja sellainen löytyikin 1781 Vehmaalta eli lähempää Björkqvistin vanhoja kotikontuja. Ensimmäisessä siellä pitämässään saarnassa lausui sen esipuheessa Vanhan testamentin Joosuan kirjan sanoja mukaillen sen, mikä oli hänen toiveensa ja tavoitteensa tässä uudessakin paikassa: "Minä ja minun huoneeni tahdomme palvella Herraa." Ja sitä Björkqvist koettikin Vehmaan toisena kappalaisena loppuikänsä liki 30 vuotta. Hänen kerrotaan olleen hyvä saarnaaja omaten kaikuvan, vahvan äänen ja miellyttävän puhetavan. Edellä mainittu kiivas luonne saattoi kuitenkin purskahtaa myös saarnatuolissa esiin ja nyrkki saattoi silloin paukahtaa vasten saarnatuolin laitaa.

Mutta kyllä Björkqvistillä oli lempeäkin puolensa, erityisesti silloin, kun jumalanpalveluksen jälkeen tuli ihmisiä sielunsa tilaa murehtien tai muuten papin neuvoja kaivaten jumalanpalveluksen jälkeen kappalaisentaloon. Silloin hän puhui lempeästi ja hiljaisesti kysellen, varoittaen, neuvoen, kehottaen ja lohduttaen. Yhdessä veisattiin sekä virsikirjaa että Siionin virsiä ja lopuksi rukoiltiin. Tästä seuraväestä kehittyi Björkqvistin ympärille pieni, mutta uskollinen ystäväpiiri. Jotkut näistä olivat välillä hänen mukanaan kappalaisen käydessä ahkerasti katsomassa sairaita tai tervehtimässä tuttavia. Seurue saattoi veisata samalla kun matkaa taitettiin. Jos matkan varrella oli väkeä peltotöissä piti heitäkin pysähtyä jututtamaan.

Vehmaa church 2016 02.jpg
Selvästi kivikirkkoihin mielistynyt Björkqvist suoritti pappisvirkansa
pisimmän työrupeaman tässä Vehmaan kirkossa kappalaisena.
Wikimedia Commons.
Björkqvist siis viihtyi paitsi heränneiden myös ilmeisesti muuten kansan parissa. Mutta vaikka talollisen poika olikin ei hän viihtynyt talollisten pidoissa vaan meni niihin vain jos oli viran puolesta pakko. Tanssin alkaessa hän joko meni hengenheimolaistensa kanssa kamariin keskustelemaan tai lähti kotiin. Muutaman päivän päästä hän kyllä palasi kiittämään vieraanvaraisuudesta  ja piti samalla puhuttelun armonajan tärkeydestä ja Herran kutsuvasta rakkaudesta. Oletan, ettei tällä toimintamallilla kutsuja ihan hirveästi tullut, mutta eihän hän niitä kaivannutkaan. Ne olivat luultavasti toista kuin mihin hän omassa heränneessä lapsuudenkodissaan oli tottunut, eikä hän vaikuta olleen luonteeltaan sellainen, joka olisi osannut mukauttaa toimintaansa kovin paljon tilanteen mukaan.

Perhehuolia ja taas kärhämiä kollegoiden kanssa

Björkqvistiä kohtasi suuri suru, kun rakas Helena-rouva kuoli 1787. Uusi vaimo löytyi pian Anna Loviisa Forseliuksesta, jonka isä oli ollut Eurajoen kirkkoherra. Uuden rouvan kerrotaan kuitenkin olleen huolimaton taloudenhoidossa ja ikävän luonteeltaan. Niin suurta mieliharmia heidän välillään oli, että se on ilmeisesti puikahtanut jopa erääseen saarnaankin: "vaimo asettaa itzensä vainoomaan miestänsä ja uloslevittää kielikelloinsa neuvoin kautta kaikkinaista pahuutta ja häväistystä, ja antaa laittajalle tilan pilkata, joka ei mistään muusta tule kuin hallituxen himosta miehensä ylitzen". Voi olla, että kirkkoherran tytär tunsikin ylemmyydentunnetta talonpoikaistaustaista kappalaismiestään kohtaan. Lapsia heille tuli kuitenkin kolme, edellisen avioliiton yhdentoista jatkeeksi. Oli siinäkin sakissa omat murheensa jos toki ilonsakin. Kappalaisen palkka oli pieni eikä meinannut aina riittää elannoksi.

Lisäksi painoi se, etteivät kaikki seurakuntalaiset suinkaan välittäneet kappalaisensa terävästä julistuksesta, jossa ei piitattu kuulijoiden asemasta. Ja nämä antoivat tyytymättömyytensä kuulua, kuten Björkqvist on yhteen saarnaansa tallentanut: "Eikö se ole nyt jokapäiväinen virka, että kiukkuiset sanan-kuulijat, ehkä ei työllä, kuitengin kielelläns, panetuxilla, kauhioilla soimuilla ja valheilla, tappavat opettaita." Lisäksi elämän loppupuolella tulivat kiistat virkaveljien kanssa. Vuonna 1800 tuli ensimmäiseksi kappalaiseksi Vehmaalle Jakob Syrenius, jonka kanssa Björkqvistillä oli ilmeisesti opillisia erimielisyyksiä Syreniuksen pitäessä Björkqvistin saarnoja liian lainomaisina. Kerrotaan, että jos toinen oli saarnassa puhunut jotain toisen näkemyksiä vastaan vastasi toinen siihen voimallisesti seuraavana sunnuntaina omassa saarnassaan. Tätä riitaa on pidetty kummallisena siksi, että Syrenius oli parinkin tunnetun herännäispapin Gustaf Ranckenin ja Bengt Jakob Ignatiuksen hyvä ystävä. Silti hän ja Björkqvist eivät tulleet toimeen.

Myös vuonna 1805 kirkkoherraksi tulleen Isak Enebergin kanssa Björkqvistin välit olivat tulehtuneet, mikä johtui juurikin kamppailusta kirkkoherran virasta. Edellisen kirkkoherran, Fredrik Reinhold Branderin, kuoltua oli Björkqvist sijaistanut virassa armovuoden ajan.  Kun vaaliin ryhdyttiin pyysivät heränneet talonpojat ehdokkaaksi Björkqvistin, kun taas pitäjän aatelisto kutsui Enebergin. Tästä sukeutui ikävät ja pitkälliset riidat, joiden huipennuksena kumpikin kävi Tukholmassa kuninkaan pakeilla tukea pyytämässä. Tosin jotkut lähteet väittävät vaimon tehneen matkan Björkqvistin puolesta ja antaneen kuninkaalle lahjaksi kolme miehensä kirjoittamaa saarnakirjaa kullatuissa kansissa pyytäen virkaa miehelleen. Kuninkaan väitetään luvanneen niin käyvänkin, mutta lopulta Eneberg valittiin Björkqvistin katkeruudeksi. Vaikka hänen arvostamansa Pontoppidanin kirjassa neuvottiin pappisviran haltijoita keskinäiseen sopuun kykeni Björkqvist toteuttamaan tuota neuvoa vasta kuolinvuoteellaan tehden silloin sovinnon kirkkoherransa kanssa.

Saarnat kirjoihin ja kansiin sekä rakkaan viereen multiin

Nimisivu Björkqvistin postillasta.
Kirjasta "Mikael Agricolasta E. W.
Pakkalaan. Suomen kirkon paimenien
elämäkerrasto".
Niin, se saarnakirja. Toivottavasti se yksityiskohta, että se oli kirjoitettu suomeksi ei vaikuttanut kuninkaan päätökseen. Hän oli kirjoittanut sitä kahdeksan vuoden ajan. Kun hän pyysi sille painolupaa Turun akatemian teologiselta tiedekunnalta ei sen arvostelu ollut kovin mairitteleva. "Teos ei ole laadittu ajan vaatimusten eikä tiedekunnan toivomusten mukaan, ei raamattutiedon eikä ajatusten eikä tyylin sirouden puolesta, mutta kun suomalainen rahvas todennäköisesti voi käyttää kirjaa hyödyksi ja rakennukseksi, ja kun saarnat ovat suurimmaksi osaksi hyvin käytännöllisiä, eivätkä ne liioin sisällä mitään tunnustuskirjojen vastaista, tiedekunta katsoo mahdolliseksi myöntää luvan saarnakirjan julkaisemiseen." Björkqvist-parka oli saanut elämässään tottua vähätteleviin arvioihin, eikä tuotakaan lausuntoa oikein voinut mainostuksessa käyttää. Mutta niin vain saatiin painoon postilla Uskon harjoitus Autuuteen vuonna 1801. Säästösyistä hän sitoi niitä itse satoja kappaleita tyttäriensä kanssa. Oliko syynä tiedekunnan kehno arvostelu vai jokin muu, mutta suuri osa painoksesta jäi aittaan mätänemään huonon myyntimenekin vuoksi.

Björkqvist aloittaa postillansa ensimmäisen saarnan Laulujen laulun sanoilla: "Nouse, pohja tuuli, ja tule louna tuuli, ja puhalla minun yrttitarhani läpitzen, että sen yrtit vuotaisivat." Kun aiemmin esittelemäni Wegeliuksen postilla oli oppineen miehen valtava tuotos olivat nämä maalaiskappalaisen saarnat lyhyitä ja koruttomia. Ne olivat samaan aikaan herätyssaarnoja, mutta niissä oli korostuneena myös lohduttava ja rohkaiseva piirre. Lisäksi hän otti niissä kantaa tuon ajan herännäispiireissä yleiseen taipumukseen keskittyä omiin tuntemuksiin ja 'armonliikutuksiin' eli erilaisiin hurmostiloihin. Hän halusi niiden sijaan kristityn kiinnittävän pelastusvarmuutensa yksin Kristukseen. Hän ei sinänsä kieltänyt niiden olemassaoloa, vaan oikeat liikutukset olivat hänen mielestään Herran lahja ja uskon seurauksia. Hän tahtoi kuitenkin muistuttaa, että jos Herra ei niitä antanut ja kun hän ei niitä anna on uskottava ilman mitään kokemusta ja näkemistä. Hän kirjoitti esimerkiksi näin: "Uskossa ontuwaiset tahtowat, uskonsa perustukseksi wastaanottaa ja pyytää Jumalalta liikutuksia, nuhteen ja lohdutuksen tuntemisia, waatien muilta samankaltaisia tiloja kuin heidän omansa on --- Evankeliumin herättämä usko on ainoa wälikappale, joka liikutusten ja tuntemisten kadotessa koetuksina jää sydämen; yksin Jeesus jää perustukseksi ja kulmakiweksi, ja häneen usko nojaa." Ehkä tämä on toisaalta vaikuttanut siihen, etteivät heränneetkään näytä heti ottaneen kirjaa omakseen.

Björkqvist ei saanut nähdä postillansa menestyksen päiviä. Sen lisäksi hän kirjoitti pari virttä, jotka olivat kömpelöitä, mutta hartaita. Viimeisiä aikoja varjosti kiusallinen päänsärky. Lopulta tuli tauti, joka vei hänet hautaan kolme viikkoa kestettyään. Kun joukko hänen uskonystäviään tuli häntä katsomaan hän kivuista ja perheen estelyistä huolimatta piti näille pitkän seurapuheen. Näiden itkien kysyessä: "Kuka meitä nyt opettaa, kun pastori meidät jättää" oli Björkqvist vastannut: "Hakekaa Raamatusta." Kivut ja tuskat voimistuivat ja sairas oli levoton ja ahdistunut tapaillen huulillaan psalmin sanoja: "Onko hänen armonsa mennyt ainiaaksi? Onko Jumala unohtanut olla armollinen, onko hän vihassaan lukinnut laupeutensa?" Tyttären todettua: "Kyllä Herra nyt taitaa kutsua isän pois" oli Björkqvist kuitenkin lausunut samalla, kun hiljainen rauha levisi hänen kasvoilleen: "Minä vain odotan lunastustani." Hän kuoli 7. syyskuuta 1809. Hän oli syntynyt Hattujen sodan aikana ja kuoli vähän ennen Suomen sodan päättymistä 17. syyskuuta 1809. Taas oli Suomi venäläisten miehittämänä, mutta tällä kertaa pysyvästi. Björkqvist kuitenkin poistui tästä ajasta ennen uuden aikakauden alkua. Toivomuksensa mukaisesti hänet haudattiin ensimmäisen vaimonsa viereen. Sen verran heikoissa varoissa perhe oli ollut, että leski lapsineen sai ylimääräisen armovuoden.

Menestyskirjailijaksi kuoleman jälkeen

Jostain syystä päässäni soi Nightwish -yhtyeen kappaleen Kuolema tekee taitelijan säe: "kuolema teki minusta taiteilijan". Ehkäpä siksi, että kuolema teki Björkqvististä kirjailijan. Myöhempi herännäisyys otti näet hänen postillansa omakseen. Siitä alettiin ottaa uusia painoksia: vuosina 1841, 1843, 1849, 1858, 1876 ja vielä Pekka Korhosen korjaamana painoksena Oulussa 1896-1897. Eli se sai yhteensä seitsemän suomenkielistä painosta. Eikä tässä vielä kaikki, sillä nuorena kuollut herännäispappi Lars Josef Achrén käänsi sen ruotsiksi  ja julkaisi käännöksensä Ruotsin Uumajassa 1843. Tällekin versiolle löytyi kysyntää, sillä uusi painos otettiin Vaasassa 1846 ja vielä Ruotsin Nyköpingissä 1877. Ilmeisesti mikään muu suomalainen saarnakirja ei ole päässyt tällaisiin painosmääriin. Lisäksi lyhyempiä otteita Björkqvistin saarnoista on julkaistu hartauskirjoissa ja lehdissä. Erityisen arvostettu teos on ollut herännäisyyden ja rukoilevaisuuden piirissä. Laajan levikkinsä vuoksi postilla on vaikuttanut myös lukutaidon kehittymiseen, ja osin siksi sen teksti on kokonaisuudessaan nykykirjaimilla luettavissa Kotimaisten kielten keskuksen sivuilla: http://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/bjorkqvist/bjorkqvist_coll_rdf.xml Sieltä vain kaikki joko ammentamaan sielunravintoa tai ihmettelemään suomalaista kirjakieltä parinsadan vuoden takaa.

Mikä tähän suosioon oli syynä? Sitä voidaan kysyä tuon ajan heränneiltä. Herännäispappi Jonas Lagus totesi ruotsinkielisestä käännöksestä: "Björkqvistin teoksen käännös on erittäin suuriarvoinen, eikä armoa etsivä ruotsinkielinen yleisö voi saada parempaa kirjaa käteensä, Raamattua lukuunottamatta." Paavo Ruotsalaisen hyvän ystävän, herännäisiin kuuluneen pohjoiskarjalaisen talonpojan Antti Pyykön lausunto kertonee vielä enemmän: "Se on kaikista suomalaisista kirjoista täydellisin ja selkein johdatus autuuteen ja uskoon." Vahvoja sanoja, enkä käy niiden perusteita tässä arvioimaan. Mutta selvästikin se, mikä teologisen tiedekunnan silmissä oli ollut turhan vaatimatonta ja vähäpätöistä oli sopivan yksinkertaista ja selkeää tavallisen kansan käyttöön. Nyt koruttomuus ja tiiviys olikin noussut arvoonsa ja kirjat löytäneet lukijansa. Näin Vehmaan kappalaisen saarnat levisivät vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Viitaten kirjan aloittaneeseen Laulujen laulun kohtaan, on Björkqvistin julistus ainakin 1800-luvulla puhaltanut Suomen yrttitarhan lävitse.

Lähteet:

Kari Alifrosti ja Jukka Luoto: Sauvon historia I.1996.
Jaakko Haavio: Antti Björkqvist 1741 - 1809. Teoksessa Mikael Agricolasta E. W. Pakkalaan. Suomen kirkon paimenien elämäkerrasto. Toimittaneet Jaakko Haavio, Olavi Kares ja Viljo-Kustaa Kuuliala. 1947.
Hurmosliikkeet Suomessa. Lehdessä Kotimaa 22.11.1911, nro 125. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1256248?page=2
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Anders Björkqvist. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=8237>. Luettu 16.7.2020.
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Mikael Forselius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=5463>. Luettu 16.7.2020.
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Johan Sadenius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=7627>. Luettu 16.7.2020.
Osmo Tiililä: Rukoilevaisten kirjoja. 1961. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1955254?page=1

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Ruotsalaisen rovastin kymmenvuotinen taistelu hallitusta ja opetusjärjestelmää vastaan 1900-luvun alkupuoliskolla


Lars Magnus Engström (1867-1951), 
joka uhmasi Ruotsin hallitusta yli 
kymmenen vuotta. Wikimedia Commons.
Kirkon historian murroskohdissa nousee usein esille voimakkaita persoonia, taistelijoita, jotka ovat valmiita puolustamaan kantaansa vaikka yksin suurta enemmistöä vastaan. Heidän kanssaan voi olla samaa mieltä tai heidän kantaansa voi pitää typeränä, mutta joka tapauksessa kukaan ei voi epäillä sitä, että he ovat vakaumuksessaan vilpittömiä. Blogisti törmäsi yhteen tällaiseen tapaukseen länsinaapuristamme ja haluaa jakaa sen nyt teille.


Nousujohteista pappisuraa

Tarinamme keskeinen henkilö Lars Magnus Engström syntyi Grinstadissa Ruotsin Dalslandissa 28. helmikuuta 1867. Hän opiskeli teologiaa Uppsalassa ja päätyi aikanaan papiksi kotiseudulleen Bolstadiin 1895. Vuonna 1914 hänestä tuli Bolstadin kirkkoherra ja 1918 eteläisen Dalslandin lääninrovasti. Vuotta aiemmin hän oli tehnyt Karlstadin piispan toimeksiannosta synodaaliväitöskirjan paikallisseurakunnasta  pappiskokousta varten. Siitä oltiin kuitenkin laajemminkin kiinnostuneita, sillä vuoteen 1928 mennessä siitä oli otettu jo kolmas painos.

 Voisi siis sanoa, että hän oli varsin arvossapidetty pappismies. Tuossa 420-sivuisessa teoksessaan  Lokalförsamlingen hän kirjoittaa pastorin yksilöllisyydestä ja sen tärkeydestä näin: "Pastorin individuaalisuus on Jumalan lahja, Jumalan uskottu leiviskä, Jumalan ihme. Sitä ei ole halveksittava. Sitä on kunnioitettava. Sitä ei ole hävitettävä. Se on pyhitettävä. Se on armolla hedelmöitettävä. Pyhän Hengen on alituisesti saatava siihen vaikuttaa ja sitä kasvattaa. Hänen on saatava uudistaa, puhdistaa ja muodostaa se. Muuten pastorista ei koskaan tule sitä, mitä hänestä on aiottu." Engström itse saikin lähitulevaisuudessa lähteä kulkemaan hyvin yksilöllistä tietä. Ja että pian ympäri Ruotsin hän olisi suorastaan käsite, Bolstadin rovasti, Bolstadsprosten.

Kirkon ja valtion hankala yhtälö: Vähä katekismus museoon

Vuonna 1919 Ruotsissa näet vahvistettiin uusi opetussuunnitelma. Tuolloin Ruotsissa kansakoulut olivat edelleen  seurakuntien yhteydessä ja vastuulla. Tätä yhteyttä ei tässäkään yhteydessä purettu. Kuvaavaa muuten tälle yhteydelle oli se, että opetusasioista vastaava ministeri oli ecklesiastikminister eli kirkollisten asioiden ministeri näin vapaasti suomennettuna. Nimitys vaihtui vasta 1968, kun syksyllä 1967 ministerinä aloittaneen Olof Palmen titteli vaihtui opetusministeriksi.

Mutta nyt mentiin jo reippaasti ohi aiheemme. 1919 kirkollisten asioiden ministerinä toimi sosialidemokraattien  Värner Rydén liberaalien Nils Edénin hallituksessa. Hänen opetussuunnitelmansa mukaisesti oli kristinuskon perusasiat vastedes käsiteltävä Vuorisaarnan käsittelyn yhteydessä ilman mitään erityistä oppikirjaa. Aiemmin oppikirjana käytettyä Martti Lutherin Vähä katekismusta sai lukea ainoastaan kerran läpi kirkkohistoriallisen todistuskappaleen muodossa kuudennella luokalla osana kirkkohistorian opetuksen uskonpuhdistusta käsittelevää osuutta. Perinteinen katekismuksen opinkappaleiden ulkoa opiskelu peräti kiellettiin. Kirkon kantilta tämä radikaali muutos oli iso ongelma, sillä perinteisesti kansakouluopetus oli mielletty kirkon kasteopetuksen jatkoksi. Tästä perinteestä haluttiin nyt selvästi valtion taholta irti. Ei auttanut esimerkiksi valtiopäivämies Karl Johan Ekmanin huomautus, että Vuorisaarna ei moraaliopetukseen keskittyvänä kykene tarjoamaan runkoa kokonaisvaltaiselle opetukselle kristinuskosta samalla tavalla kuin katekismus.

Värner Rydén 1928.JPG
Värner Rydén (1878-1930)
halusi ministerinä siirtää 
Vähä katekismuksen uskonnon-
opetuksen keskiöstä historian
puolelle. Wikimedia Commons.


Kirkon puolella muutoksen seuraukset havaittiin pian. Opetuksen laatu vaihteli rajusti, sillä käytännössä jokainen opettaja joutui laatimaan oman oppikirjansa, kun mitään yleistä oppikirjaa ei ollut. Rippikouluissa huomattiin, että uuden opetussuunnitelman mukaan opetetut lapset omasivat hyvin puutteelliset tiedot kristinuskon sisällöstä. Vuonna 1929 Tukholman lapsille tehty koe antoi sekin karuja tuloksia, sillä suuri osuus lapsista tunsi hyvin huonosti esimerkiksi kymmenen käskyä. Toki on vaikea sanoa, johtuiko tämä vain uudesta opetussuunnitelmasta. Joka tapauksessa kirkon taholta oltiin tilanteesta hyvin huolestuneita.

Engströmin yksinäinen taistelu - kuninkaan sympatian tukemana

Yksi papeista ei kuitenkaan tyytynyt olemaan huolestunut. Engström ja hänen Bolstadin seurakuntansa valitsivat aivan oman tiensä. Engströmin johdolla siellä kieltäydyttiin noudattamasta uutta opetussuunnitelmaa, jonka vuoksi siellä opetettiin uskontoa enemmän kuin suunnitelma oli ohjeistanut, minkä lisäksi Vähä katekismus säilyi oppikirjana. Koska kirkkoherra oli viran puolesta pitäjän kansakouluneuvoston puheenjohtaja oli moinen mahdollista. Tässä hän selvästi noudatti oman kirjansa linjaa: "Pastori on seurakunnan hengellinen keskipiste, hän on kuin laivan perämies, sotajoukon päällikkö."

Mutta miksi hän vastusti päätöstä? Varmaan osin siksi, että hän piti vanhaa systeemiä uskonnonopetuksen kannalta parempana. Mutta hän perusteli asiaa myös sillä, että hänen mielestään tehty päätös oli laiton. Tätä kantaansa hän perusteli sillä, että aiempi koululaki oli valtiopäivien ja kirkolliskokouksen yhdessä säätämä, kun taas tämä uusi laki oli yksin valtiopäivien tekemä. Siksikään Engström ei katsonut voivansa hyväksyä sitä.

Gustaf V färgfoto.jpg
Kuningas Kustaa V (1858-1950)
suhtautui Engströmiin sympatialla 
eikä suostunut vahvistamaan hänen
erottamistaan. Wikimedia Commons.

Engström päätyi melko vaikuttavaan ratkaisuun ja päätti mennä kuninkaan puheille. Silloin kuninkaana oli Kustaa V. Engström oli valmis vaikka luopumaan virastaan ennemmin kuin alistuisi uuden lain vaatimuksiin. Odottaessaan kuninkaan puheille pääsyä hän huomasi, että muut vieraat olivat kuninkaan puheilla vain hyvin lyhyen aikaa ja hän murehti, ehtisikö selittää kuninkaalle asiansa. Kuningas antoi kuitenkin hänelle peräti puoli tuntia. Engström sai kertoa kuninkaalle kantansa ja totesi asian näin käsittävänsä Jumalan edessä. Kuningas puolestaan oli luvannut hänelle tekevänsä hallituksen istunnossa sen minkä voi. Engströmiä oli suuresti ilahduttanut kuninkaan tunnustus siitä, että hän itsekin usein etsi Jumalan edessä ratkaisua vaikeisiin kysymyksiin.

Eihän Ruotsin kuninkaalla enää ollut sellaista valtaa kuin joskus entisinä aikoina, mutta jotain hän saattoi tosiaan tehdä. Silloinen sosialidemokraattinen pääministeri Hjalmar Branting  totesi näet jossain vaiheessa Engströmin asiasta jyrkästi: "Me erotamme sen miehen virasta!" Tähän oli kuningas kuitenkin todennut tyynesti: "Sen erokirjan alle en minä kirjoita nimeäni." Niinpä Engström säilyi virassaan ja saattoi jatkaa omalla linjallaan.

Hjalmar Branting (1860-1925) 
olisi pääministerinä mielellään 
erottanut Engströmin virasta.
Wikimedia Commons.

Taistelua, tappioita ja ei voittoa, mutta parempaan suuntaan

 Joku hallinnossa tuli lausuneeksi, ettei Katekismusta olisi saatu poistettua, jos Ruotsissa olisi ollut kymmenen Bolstadin rovastin kaltaista, mutta Engström oli ainoa laatuaan. Hänen uransa ja asemansa kirkossa myös kärsi, sillä vuonna 1926 hänet jätettiin valitsematta Ruotsin kirkon ylimääräiseen kirkolliskokoukseen. Tämä huomioitiin myös Suomessa, sillä hänen tiedettiin edellisen syksyn kirkolliskokouksessa edustaneen pontevasti perinteistä luterilaista kantaa. Bolstadin rovasti, jonka urakehitys oli tätä ennen ollut kovin suotuisa ja joka oli ollut kirkolliskokouksen jäsen vuosina 1920 ja 1925 sekä pappiskokouksen puheenjohtaja 1917, oli maalannut itsensä nurkkaan.

Engström kuitenkin jatkoi linjallaan vuosikausia. Hän oli varmaan tässäkin sisäistänyt oman kirjansa ajatuksia: "Ensimmäisinä pappisvuosina käy taistelu suhteellisesti helpoimmin. Sitten moni väsyy jättäen taistelun sikseen. Mutta ei alku, vaan loppu kaunistaa työn." Rohkaisua hänelle varmasti antoi se, että hän ei ollut yksin, vaikka olikin kirkkoherroista ainoa, joka pitäytyi vanhassa käytänteessä. Vuonna 1927 näet luovutettiin kuninkaalle 350 000 hengen allekirjoittama anomus, jossa vaadittiin isien uskon kanssa sopusoinnussa olevaa uskonnonopetusta ja että uskonnonopetusta kouluissa olisi lisättävä. Siihen asti, että saataisiin laadittua kelvollinen oppikirja tulisi käyttää Vähä katekismusta ja sen vuonna 1878 laadittua selitystä. Tämä haluttiin toteutettavan vuonna 1929 Katekismuksen riemuvuotena. Tuo vuosi ei kuitenkaan tuonut Katekismuksen palautusta, vaan sen sijaan iskun jo kymmenettä vuotta vastarintaa tehneelle Bolstadille. Sen kouluneuvosto näet päätti tuolloinkin yksimielisesti pitää Vähää Katekismusta uskonnonopetuksen oppikirjana, jolloin kunnan kansakouluilta evättiin valtionavustus, yhteensä 11 500 kruunua.

Tukeakin kuitenkin tuli edellä mainitun anomuksen lisäksi . Eräs maakunnan lehdistä järjesti varainkeruun Bolstadin hyväksi, joka tuotti lyhyessä ajassa 100 000 kruunua. Lisäksi poliittisestikin alkoivat vapaammat tuulet puhaltaa ja hallitus tinki Katekismus-kiellossaan ja salli sen laajemman käytön, vaikka ei palauttanutkaan sitä entiseen asemaansa. Muutenkin uskonnonopetusta oli tarkoitus kehittää. Niinpä myös Bolstadissa joustettiin ja tyydyttiin uuteen linjaukseen.

Engströmin motiivit ja perintö

Oliko Engström vanhoillinen jääräpää? Hänet 1920-luvun kamppailujen keskellä tavannut suomalainen myöhempi professori ja piispa E. G. Gulin kuvaili hänellä olleen avoimen ja suoran luonteen, jonka kanssa oli helppo olla. Hän eli vaimonsa ja pienen palvelusväen kanssa, sillä avioliitto oli lapseton viettäen joka aamu ja ilta hartaushetkiä, joihin kuului virren veisuu, vanhojen hartauskirjojen luku ja harras rukous. Kodin kirjasto sisälsi valtavan valikoiman erityisesti vanhempaa luterilaista kirjallisuutta. Hänen suosikkejaan olivat juuri vanhemmat luterilaiset kirjailijat, joissa oli mukana pietistejäkin, kuten Scriver, Francke, Spener, Bengel, Arndt, Andreae, Schartau ja Svedberg. Myös suomalaisia kirjoittajia hän tunsi, esimerkiksi Henrik Renqvistin. Engströmin kirjoituksia itse asiassa julkaistiin myös suomalaisissa hengellisissä lehdissä. Engströmin kodissa vieraili ja majoittui vuosien varrella useita teologian opiskelijoita, joita hän tahtoi tukea neuvoin, taloudellisesti sekä esirukouksin auttaakseen näitä tulemaan uusiksi Ruotsin kirkon palvelijoiksi.

Engström oli selvästi vakuuttunut perinteisen luterilaisen opetuksen toimivuudesta, eikä halunnut tinkiä siitä. Me voimme ihmetellä sitä, oliko tosiaan välttämätöntä opettaa Vähä katekismusta juuri koulussa sen sijaan, että seurakunta olisi itse huolehtinut asiasta jotain muuta kautta, mutta on muistettava se tausta, josta tuolloin lähdettiin liikkeelle, eli että koulun uskonnonopetus oli ollut käytännössä osa kirkon omaa kastettujen opetusta. Engström halusi pitää tästä kiinni, sillä hän luonnollisesti katsoi kaikille olevan ainoastaan hyväksi oppia se usko, jota Vähä katekismus opetti.

LM Engströms gymnasium.JPG
LM Engströms gymnasium toimii Göteborgissa 
kunnioittaen nimellään Bolstadin rovastin muistoa. 
Wikimedia Commons.

Bolstadin rovastin muisto elää edelleen muun muassa Göteborgissa, jossa toimii luterilaiselta pohjalta toimiva 570 oppilaan oppilaitos LM Engströms gymnasium. Engström oli perustamassa  sitä vuonna 1924 ja koulun muuttuessa 1990-luvun alussa vapaakouluksi se otti Engströmin osaksi nimeään kunnioittaakseen yhden perustajistaan muistoa. Onkin varmasti osuvaa, että tämä perinteisen luterilaisen opetuksen puolesta taistellut on antanut nimensä tälle luterilaista profiilia kantavalle koululle, joka siis tietyllä tavalla jatkaa hänen perintöään.

Lähteet:

Bengt Birgersson: Missionsprovinsen i Sverige - näin kaikki alkoi. Teoksessa Yhdeksi ruumiiksi kastettuina. Piispa Matti Väisäsen 80-vuotisjuhlakirja. Toim. Petri Hiltunen, Esko Murto ja Juhana Pohjola, 2014.

Sigfrid von Engeström: Sisarkirkkojemme piiristä. Ruotsi. Teoksessa Suomen kirkon elämää. Toim. Lennart Gulin, Lauri Halla, Aleksi Lehtonen, Eino Sormunen ja J. H. Tunkelo. 1929. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/851463?page=95

E. G. Gulin: Luterilainen pappismies. Matkakuva Ruotsista. Lehdessä Kotimaa 24.7.1928, nro 55. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1556624?page=2

Lennart Gulin: Papin yksilöllisyys. Mietteitä papin persoonallisuuden kehityksestä. Lehdessä Kotimaa 12.2.1929, nro 12. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1556754?page=2

Håkan Theodor Ohlsson: Biografisk matrikel över Svenska kyrkans prästerskap. 1934. http://runeberg.org/bioprast/1934/0497.html

Ristiriita katekismuksen opettamisesta Ruotsissa. Lehdessä Herättäjä 5.4.1929, nro 14. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1751299?page=3

Ruotsin ylimääräinen kirkolliskokous. Lehdessä Herättäjä 1.10.1926, nro 40. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1533987?page=3

Sven Thidenvall: Kampen om folkkyrkan. Ett folkkyrkligt reformprograms öden 1928-1932.2000.

Uskonnonopetus Ruotsin kansakouluissa. Lehdessä Kristillinen kasvatus: Suomen kristillisen opettajaliiton äänenkannattaja 1.10.1927, nro 10. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/934101?page=17

tiistai 7. heinäkuuta 2020

Kuhmon korpimaiden horrossaarnaaja ja Japanin-ystävä Saara Malinen (Kirkkohistorian henkilökuvia)


SAARA MALINEN (1861-1923)

Saara Malisen kuva hänen
muistokirjoituksensa yhteydessä
Nuorison ystävä-lehdessä 8/1923.
Niille, joille Suomen evankelis-luterilaisen kirkon herätysliikkeisiin kuuluva evankelisuus on tuttu ei luultavasti tule tästä luterilaista tunnustusta korostavasta liikkeestä ensimmäisenä mieleen horrossaarnaajat, varsinkaan naispuoliset sellaiset, onhan liikkeen pääuoma tunnettu osaltaan siitä, ettei se hyväksy naisten pappeutta. Tämmöinenkin tapaus kuitenkin liikkeen historiasta löytyy, ja seuraavaksi suuntaamme Kainuun nälkämaille Kuhmoon tutustuaksemme Saara Malisen, "Saara-äidin", tarinaan. Heti alkuun on valittaen todettava, ettei minulla ollut käytössäni Malisesta 1954 tehtyä elämäkertaa, mutta eiköhän tässä pärjätä.

Nälkämaan lapsi nälkää paossa

Kuhmo.sijainti.suomi.2020.svg
Kuhmo (Malisen aikaan Kuhmoniemi)
sijaitsee Kainuun maakunnassa.
Wikimedia Commons.
Saara Malinen syntyi 23. toukokuuta 1861 Kuhmon, joka silloin tunnettiin nimellä Kuhmoniemi, Lammasperän kylässä Hirvelän talossa vanhempiensa ainoaksi lapseksi. Olot olivat kodissa köyhät, ja tilanne vain paheni, kun vuosien 1866-1868 suuret nälkävuodet koettelivat koko Suomea. Pahimpana vuotena eli vuonna 1868 kuoli parin kuukauden aikana  mahdollisesti jopa 10 % maan väestöstä, joillain alueilla menehtyi jopa viidesosa asujaimistosta. Tosin kaikki väestökirjanpidosta hävinneet tuhannet ihmiset eivät välttämättä olleet päätyneet nimettöminä joukkohautoihin, sillä esimerkiksi Kuhmon väestöstä osa lähti Venäjän puolelle etsimään leipää ja parempia oloja. Niin teki myös Malisen perhe ja suuntasi Äänisen Karjalaan. Siellä perheen isä kuoli ja äiti palasi Saaran kanssa takaisin vain todetakseen, että he olivat menettäneet kotitalonsa. Pieni ja hento Saara joutui vieraiden palvelukseen paimentytöksi. 13-14 -vuotiaana tyttö meni yllättäen horroksiin ja alkoi saarnata kuulijoilleen parannusta.

Tästä ensimmäisestä saarnailusta ei ainakaan minulla ole juuri tietoa. 18-vuotiaana hän kuitenkin lähti palvelustytöksi Viipuriin, missä hänen kerrotaan saaneen eräältä perheeltä hengellistä ohjausta ja herätteitä. Oliko kyseessä juuri hänen isäntäperheensä on minulle hieman epäselvää, mutta isäntäperheen myötä hän näki ainakin vähän maailmaa, sillä perhe oleskeli jonkun verran myös Venäjällä ja kävipä jopa Puolassa asti, Saara tietysti mukana. Kymmenen vuoden palveluksen jälkeen Malinen päätti palata kotipitäjäänsä, missä hän äitinsä kanssa hoiti pientä mökkiä, Lammasperän Mehtolaa, äitinsä kuolemaan asti, jonka jälkeen kämppäkaveriksi tuli kahdeksi vuodeksi Liisa Pääkkönen ja tämän jälkeen Elli Komulainen, joka olikin Malisen asuinkumppani 24 vuotta.

Horrossaarnaajana ja piispan puheilla

Malisen kerrotaan tunteneen kotiseudulle palattuaan halua kertoa pitäjän asukkaille sielujen autuuden asioista, mutta tunteneensa siinä arkuutta sukupuolensa, heikkoutensa ja ainakin itse kokemansa heikkolahjaisuuden vuoksi. Niinpä erään hänen muistokirjoituksensa kirjoittaja M. I. Kuusi sanoo Herran siksi panneen Malisen saarnaamaan unissaan. Ehkä tämä oli Malisen oma kokemus ja kertomus. Joka tapauksessa alkoi seitsemän kuukauden jakso, jonka aikana Malinen saarnasi horroksessa. Näistä saarnoista ja niiden sisällöstä en valitettavasti ole löytänyt kuvauksia.

File:Gustaf Johansson (1844–1930), verkade som Finlands ärkebiskop 1899–1930.jpg
Gustaf Johansson (1844-1930)
on parhaiten tunnettu toiminnastaan
Turun arkkipiispana, mutta tämän
'kertomuksen kannalta olennaisinta
on hänen aikansa Kuopion piispana.
Wikimedia Commons.
Sen verran huomiota ne joka tapauksessa herättivät, että niistä valitettiin Kuopion piispa Gustaf Johanssonille, josta myöhemmin tuli arkkipiispa, Kuopiossa 1885-1897. Johansson kuulustelikin Malista piispantarkastuksen yhteydessä, mahdollisesti vuonna 1894. Piispa antoi kuitenkin tälle varauksettoman siunauksensa, tosin pari asiaa hänellä oli ehdotettavana. Hän näet kehotti Malista rukoilemaan, että saisi kyvyn puhua myös valveilla eikä vain horroksessa ja että tuo horroksissa saarnaus saisi kokonaan jäädä. Lisäksi hän neuvoi tekemään Saarasta pyhäkoulunopettajan, jossa tehtävässä Malinen toimikin elämänsä loppuvaiheille asti. Pian hän kykenikin saarnaamaan myös valveilla, Kuusen sanojen mukaan rohkaistuaan mielensä. Kuusi muutenkin vaikuttaa tulkitsevan asiaa niin, että horrossaarnaus oli todellakin Jumalan antama lahja, mutta tarkoitettu ainoastaan välivaiheeksi rohkaisemaan Malista valveilla pidettyjen saarnojen pitoon.

Maininnat piispa Johanssonin myönteisestä suhtautumisesta ovat sikäli yllättäviä, että häneltä on säilynyt tuolta ajalta hyvin jyrkkiä lausuntoja unissasaarnaamisesta, jota hän kutsui "saarnataudiksi, jota Savossa ja Karjalassa on paikoin ilmestynyt." Hänen arvionsa ilmiöstä oli tyly: "Tainnuksissa saarnaamisesta ei Raamattu tiedä mitään. Se on aivan tauti ja se voi tarttua eikä ole ihmisten sen yhteyteen rientäminen." Otan tähän vielä yhden pidemmän pätkän Johanssonin puheesta Oulun seudulla, sillä se käsittelee horrossaarnan lisäksi myös Johanssonin kantaa naisten harjoittamaan saarnaamiseen: "Raamattu ei tiedä mitään tämmöisestä saarnasta eikä Jumala voi siihen mielistyä, että semmoista kuljetetaan ympäri. Tämmöinen saarnataudissa oleva puhuu sitä, mitä hän on kuullut ja lukenut, ja jos joku on elänyt heränneiden keskuudessa, niin saarnaa hän siinä, mitä on siinä kuullut, jos ken on mormoonein seassa ollut, niin hän saarnaa mormoonein oppia; jos ken on metodistien luona elänyt, niin hän saarnaa metodistien opin mukaan. Tämmöistä on aina ollut ja niitä on nytkin paikoin maassamme, ja jos ken tuommoisessa tukea hakee, niin pian kyllä hän eksytyksen valtaan joutuu. Jumala on selvästi sanonut, ettei vaimo saa puhua seurakunnassa ja joka ei Raamatun selvää sanaa noudata, hän osottaa sillä, ettei hän tahdo olla kuuliainen Jumalalle."
Tämän perusteella tuntuu ihmeelliseltä, että Johansson olisi suhtautunut Maliseen niin positiivisesti. 

Yksi avain asiaan lienee siinä, että Johansson piti hengellistä herätystä arvossa, ja sellaista hän varmaan Kuhmossa näki olevan liikkeellä. Voi myös olla, etteivät Malisen horrosssaarnat eivätkä myöhemmät selväsanaisetkaan puheet olleet sisällöltään olleet sellaisia, jotka olisivat kuuluneet Johanssonin naisilta kielletyksi katsomaan saarnatoimintaan. Tämä toki on vain spekulaatiota. Joka tapauksessa jokin Malisessa on ilmeisesti herättänyt Johanssonissa luottamusta, sillä Johansson ei kieltänyt Malista puhumasta, hän halusi vain poistaa horrospuheen. Mitä taas tulee pyhäkoulunopettajaksi kehottamiseen on hyvä tietää, että Johansson arvosti pyhäkoulutyön hyvin korkealle ja pyrki voimakkaasti kehittämään sitä hiippakunnassaan. Hän myös kantoi huolta sopivien opettajien löytämisestä. Ilmeisesti hän piti Malista sopivaksi kyseiseen tehtävään. Lisäksi hän on näin saanut kätevästi sidottua tämän toiminnan osaksi seurakuntaa ja saanut aikaan sen, että tällä on ollut seurakunnassa tehtävä, jonka kautta tämä on voinut harjoittaa toimintaansa ikään kuin virallisemmin.

Horrossaarnaajasta valveilla puhujaksi ja Japanin ystäväksi

Joka tapauksessa tästä eteenpäin Malisen toiminta sai vakiintuneen muotonsa. Arkisin hän hoiti kotimökkiään ja pyhäpäivinä hän kulki omalla hevosellaan pitkin pitäjää pitämässä seuroja. Monien kerrotaan muuttaneen elämänsä suuntaa "Saara-äitinä" tunnetun Malisen julistuksen myötä. Hänen kerrotaan aina olleen valmis kertomaan Jeesuksessa tarjolla olevasta pelastuksesta jokaiselle. Hänellä kerrotaan olleen erityisesti sielunhoitajan lahja. Vaikka hänen kotinsa sijaitsi verraten syrjässä Lammasperän Mehtolassa, 15 km päässä Kuhmon kirkolta kävivät monet hänen kodissaan hengellistä apua hakemassa ja saamassa ja siellä pidettiinkin sekä isompia kokoontumisia että yksityisiä sielunhoitokeskusteluita. Malisen kerrotaan eläneen koko ikänsä köyhyydessä, mutta siitä huolimatta hän auttoi ihmisiä sairastapauksissa, auttoi köyhiä sekä opetti lapsia, mikä toki pyhäkoulunopettajan tehtäviin kuuluikin.

Kirjoituksen alussa mainittiin evankelisuus. Miten tuo erityisesti Lounais-Suomessa ja muutenkin etelämpänä voimakas herätysliike liittyy Maliseen? Jossakin vaiheessa jo toimintansa vakiinnuttua, elämänkuvausten sanoin "täydessä iässään" Malinen tutustui Suomen Luterilaiseen Evankeliumiyhdistykseen, evankelisen liikkeen kattojärjestöön. Erityisesti hän innostui sen Japanissa tekemästä lähetystyöstä. Tämän uusi yhteys vaikutti myös Malisen oman opetuksen sisältöön. Sen sanotaan tulleen entistä selkeämmin luterilaiseksi, jopa "läpeensä luterilainen" - ilmausta on käytetty, minkä lisäksi sitä läpäisi hyvin voimakas lähetysrakkaus. Malisen ollessa sairaana hänen kerrotaan sanoneen terveisinä eräälle Polvelan isännälle: "Muista ottaa Japani mukaan." Japani oli siis aina mielessä. Näin hänen ympärilleen syntynyt liikehdintä liittyi osaksi evankelista herätysliikettä, ja Malisen lähetysrakkauskin juurtui syvälle paikkakunnan maaperään, minkä saamme myöhemmin havaita.

Yksi esimerkki voisi kuvata sitä, miten evankelisen liikkeen sanoma innosti Kuhmossa muitakin kuin Malista. 1908 siellä vierailivat puhujamatkalla pastori Verneri Niinivaara ja opettaja Oskari Ahola. Jälkimmäinen oli ottanut mukaansa myytäväksi kaksi laatikollista Evankeliumiyhdistyksen kirjoja. Niinivaara oli pitänyt sopimattomana raijata niin paljon kirjoja nälkäiseen Kuhmoon ja arveli varmaan, etteivät ne kävisi kaupaksi. Kuhmon kirkonkylässä oli pidetty ensimmäinen juhla, johon markkinoiden myötä osallistui runsaasti väkeä. Kaikki mukana olleet kirjat myytiin heti tässä juhlassa. Niinivaara kertoo ihmetelleensä moista sanan nälkää ja että hänen silmänsä täyttyivät ilonkyynelillä.

Sairaana ja kuollessakin evankeliumin ja Japanin asialla

Malisen terveys ei ollut vahva, ja varsinkin loppuvuosinaan hän sairasti paljon. Kuitenkin hän sai voimia tehdä hengellistä työtä loppuun asti ja kerrotaan, että vaikka hän olisi arkena sairastanut kuinkakin pahasti tokeni hän pyhäpäivään mennessä riittävästi voidakseen pitää seuroja. Tauti, joka häntä erityisesti vaivasi ja lopulta vei hänet hautaan oli jonkinlainen kaulasyöpä.

Noin vuotta ennen Malisen kuolemaa, viikko ennen juhannusta 1922 oli Malinen taas ollut pitämässä seuroja ja puhunut tapansa mukaan voimallisesti ja pitänyt myös rukoukset. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa niiden perään "aamen", kun hän yhtäkkiä menetti puhekykynsä. Peräti viikon ajan hän ei kyennyt puhumaan sanaakaan vaan saattoi ainoastaan viittoa. Tämä sai  hänen kannattajakuntansa suuren murheen valtaan. He alkoivat ajatella, että kaikki johtui siitä, ettei Saara-äidin puheita oltu otettu riittävän vakavasti ja että Jumala nyt muistutti tällä tavalla, ettei sanaa pidettäisi liian halpana. Viikon vaitiolon jälkeen oli kansaa sitten kokoontunut joukolla Mehtolaan anomaan polvillaan Herralta, että Malinen saisi taas puhekyvyn. Kun viimeiseksi rukoillut Malisen asuinkumppani oli päättänyt oman rukouksensa kerrotaan Malisen suun silloin auenneen ja tämän alkaneen kiittää ja ylistää Jumalaa.
4Y1A1936 (15914244801).jpg
Kuhmon kirkkomaalla on Saara Malisen viimeinen leposija.
Wikimedia Commons.

Seuraavana vuonna, 2. kesäkuuta 1923 Saara Malinen menehtyi syöpään. Hänen hautajaisistaan, joissa Evankeliumiyhdistystä edusti jo edellä mainittu pastori M. I. Kuusi, muodostui juhannus-aattona suuri Japanin lähetysjuhla, jossa vainajan edeltä ilmoittaman toivomuksen mukaisesti kerättiin kolehti Japanin lähetykselle. Kolehtisummakin on tiedossa, sillä tuolloin kerättiin varoja pappisseminaarin rakentamiseksi Japaniin. Malinen itse oli jo aiemmin lahjoittanut tarkoitukseen 158 markkaa 50 penniä, oliko sitten testamenttina vai vielä eläessään, mutta hänen hautajaisissaan kerätty kolehti kasvatti vielä lahjaa 528 markalla. Haudalle oli kerääntynyt suuri joukko ja Kuhmon kanttori K. F. Tiainen oli pitänyt puheen, jossa oli kertonut vainajan elämästä, mikä puhe lienee Kuusen muistokirjoituksen tärkeä lähde. Samalla reissulla Kuusi oli pitämässä useamman evankeliumijuhlan, evankelisuudessa nimitys tietynlaisille hengellisille juhlille, ympäri Kuhmoa, myös Lammasperän kylässä.

Malisen jälkivaikutus Kuhmossa, evankelisuudessa ja Japanin-lähetyksessä

Malisen työ on selvästi inspiroinut Kuusta. Seuraavana vuonna eli 1924 hän on näet saanut tuolloin toimittamaansa Nuorison ystävä -lehteen kysymyksen, jossa kysyttiin, miksi Paavali kieltää 1. korinttolaiskirjeessä naisia puhumasta seurakunnassa. On huomattava, ettei tuolloin naisten pappeutta ollut toteutettu missään luterilaisessa kirkossa eikä juuri muuallakaan. En mene nyt Kuusen tekstiin syvemmälle, kiinnostuneet löytävät sen lähdeluettelosta, mutta koska se liittyy Maliseen esittelen sen ajatuksia lyhyesti. Kuusi totesinäkemyksenään, ettei tuon kohdan ja muiden vastaavien ole tarkoitus antaa kategorista puhekieltoa, vaan että kyse on sellaisten opetuspuheiden pitämisestä, jotka pidetään apostoleille ja seurakunnan varsinaisille opettajille kuuluvalla arvovallalla. Kuusen mukaan Raamattu siis esti naisia toimimasta seurakunnan johtajina sekä seurakunnan opettajan eli papin virassa. Kuusi kuitenkin korosti monin esimerkein, että muunlainen puhe ja evankeliumin julistaminen on sekä miehiltä että naisilta suorastaan toivottavaa ja nostaa esille useita Raamatun esimerkkejä. Muualta historiasta nostettuja esimerkkejä on kuitenkin hänellä vain yksi, Saara Malinen, jonka työstä saatu todistus merkitsi Kuusen mukaan hänelle itselleen paljon. Näin Malinen on omalta osaltaan ollut yhtenä osana sitä keskustelua, jossa Evankeliumiyhdistyksen virkakäsitys ja sen perustelut ovat kehittyneet. Nykyäänkin yhdistyksen piirissä naiset eivät toimi pappeina, mutta heitä toimii muuten merkittävissä asemissa ja osa pitää myös hengellisiä puheita, linja, joka näyttäisi jossain määrin vastaavan Kuusen edustamaa kantaa. Tästä linjasta kukin lukija saa olla mitä mieltä haluaa, mutta koska kirjoituksemme sankari on ollut osa liikkeen lehdessä ollutta julkista opetusta koskien viran ja yleisen uskosta todistamisen suhdetta ja eroa on asiasta mainitseminen mielestäni huomionarvoista.

Mikä oli Malisen muu merkitys? Hänen alkamansa liikehdintä ei loppunut hänen kuolemaansa, ei edes hänen omassa talossaan. Muutama vuosi myöhemmin mainitaan Mehtolassa edelleen hänen entisen asuintoverinsa Elli Komulaisen asuvan yhdessä leski-opettajattaren Hilda Huotarin kanssa ja että nämä naiset pitivät seuroja sekä Mehtolassa että kävivät seuroja muuallakin pitämässä. En tiedä, mikä on evankelisuuden tilanne tämän päivän Kuhmossa, mutta ainakin 2000-luvun aikana on liikkeellä ollut siellä toimintaa.

Erityisen suuren hedelmän Kuhmo näyttää tuottaneen Evankeliumiyhdistyksen Japanin-lähetykselle. Tuo liikkeen pohjoista rajaseutua edustava Kainuun korpimaa on tuottanut Japanin työkentälle peräti kuusi lähettiä eri aikoina, Kaisu Piirainen lähti ensimmäisenä 1947, sitten Hilda Ahtonen, 1960-luvulla Hildur Piirainen, 1977 lähtivät Sointu ja Veli-Matti Sallinen, joista Kuhmosta Sointu o.s. Komulainen, ja 1980-luvulla lähtivät kuhmolaiset Mirja Piirainen ja Paavo Heikkinen. Voi ajatella, että jos Malinen ei olisi ottanut Japanin-lähetystä omakseen ei Kuhmosta ainakaan näin monta olisi lähtenyt sananjulistukseen Nousevan auringon maahan.

Malinen ei koskaan saanut muuta perhettä kuin hänen uskontoverinsa. Kuitenkin kun ottaa huomioon hänen alkamansa liikkeen pitkän iän Kuhmossa, hänen vaikutuksensa evankelisen liikkeen virkapohdinnoissa, hänen lahjansa lähetystyölle sekä sen, että hänen työnsä osaltaan vaikutti useiden kuhmolaisten lähtöön Japanin lähetyskentille voi täydellä syyllä sanoa, että Malisen yhteen muistokirjoitukseen kirjoitettu raamatunkohta oli Malisen osalta erittäin osuvasti valittu: "Yksinäisellä on enemmän lapsia kuin sillä, jolla mies on." (Jes. 54:1)

Lähteet:
Reijo Arkkila ja Markku Niemelä: Elävän veden virrat. Suomen evankelinen herätysliike sivuvirtoineen. 2017.
Kertomus naislähetystyöstä Kuhmoniemellä kesällä 1912. Lehdessä Kolkuttaja: totisen parannuksen ja eläwän uskon kannatuslehti, 15.12.1912, nro 23. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/985272?page=3
Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1896-1916. 1984.
Lauri Koskenniemi: Maallikkosaarna - Evankelisen liikkeen voima.2008.
M. I. Kuusi: Edellä olevan johdosta. Lehdessä Nuorison ystävä, 1.8.1923, nro 8 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/826789?page=15
M. I. Kuusi: Kysymyksiä ja vastauksia. Lehdessä Nuorison ystävä, 1.6.1924, nro 6. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/826799?page=10
Neiti Saara Malisen muistolle. Lehdessä Nuorison ystävä, 1.8.1923, nro 8. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/826789?page=9
Arja-Leena Paavola: Kun Suomi näki nälkää. Lehdessä Kemia-lehti 1/2018.
Martti Savelainen: Muistelmia Kuhmoniemen juhlilta. Lehdessä Nuorison ystävä, 1.9.1926, nro 14. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/978866?page=12
Riemujuhlalahjoina saatu Japanilähetyksen Rakennusrahastoon seuraavat summat, lehdestä Nuorison ystävä, 1.8.1923, nro 8. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/826789?page=22
Y. A. Wallinmaa: Piirteitä Gustaf Johanssonin toiminnasta Kuopion hiippakunnan piispana. 1937.