Ypäjän Kouluäiti Maria Matintytär (1802-1875)

 Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Tässä blogissa on ennenkin käsitelty erilaisia ruohonjuuritason vaikuttajia, ihmisiä, joilla ei ole ollut korkeaa yhteiskunnallista asemaa, mutta joilla on silti ollut merkittävä hengellinen asema paikallisesti tai alueellisesti. Nyt katseemme suuntautuu Ypäjälle erääseen torpanmuoriin, jonka vaikutus oman kotipitäjänsä hengelliselle elämälle ja koululaitoksen kehitykselle oli huomattava. Hän myös sai kohdata yhden kansakuntamme merkkihenkilöistä sekä oli päättämässä siitä, kenestä tuli Ypäjän ensimmäinen kappalainen.

Ohessa tämän kirjoituksen sankari viimeisessä hänet sisältäneessä Ypäjän rippikirjassa, vuosilta 1870-1879. Lisätieto -sarakkeessa hänen mainitaan olleen "Niin kutsuttu Koulu-mamma".

Metsänvartijan vaimo

Maria Matintytär (tunnetaan asuinpaikkojensa mukaan joko sukunimellä Ternissuo tai Heikkilä) syntyi hänen elämästään kertovien lehtiartikkeleiden mukaan 21. maaliskuuta 1802. Sukututkijat ovat kuitenkin yhdistäneet hänet 25. maaliskuuta 1802 Maria Matintyttäreen, joka syntyi Loimaan Nahissa Vesikosken kylässä. En nyt ala syventyä aiheeseen niin syvälle, että varmistaisin kuka on oikeassa. Ypäjän rippikirjoissa syntymäaika on 21. päivä, mutta toisaalta ei olisi ensi kerta, kun johonkin suuntaan olisi tehty virheellisiä merkintöjä kirkonkirjoihin.

Joka tapauksessa hän siirtyi jossain vaiheessa nykyisen Ypäjän, silloisen Perttulan, alueelle, jossa hän hoiti yhdessä miehensä kanssa Ternissuon torppaa. Torppa oli raivattu metsänvartijan asunnoksi keskelle Kartanonkylän suo- ja metsäaluetta. Marian mies toimikin metsänvartijana. Elämä oli raskasta, sillä lapsia oli paljon ja mies viinanjuontiin taipuvainen.

Ypäjän kyläjako v. 1927. 1. Ypäjä, 2. Perttula, 3. Kartano, 4. Varsanoja, 5. Manninen, 6. Levä ja 7. Palikkala. Perttulan eli myöhemmän Ypäjän muodostuessa 1870-luvulla omaksi kappeliseurakunnakseen liitettiin siihen samalla Ypäjän ja Mannisten kylät, joiden asukkaat olivat käyttäneet Perttulan kirkkoa jo 1600-luvulta alkaen. Wikimedia Commons.

Maria puolestaan oli taipuvainen hengelliseen pohdintaan. Seudulla olikin sellaiselle vankka pohja. Perttulan kappelissa oli näet jo 1776 tehty kirkonkokouksen päätös, että jokaisen 14-20 -vuotiaan tuli osata ulkoa vähintään neljä sivua Lutherin Vähän katekismuksen selityksenä toimineesta Svebiliuksen katekismuksesta. Tämä loi alueen väestölle tietyn perustiedon uskonkysymyksissä, ja tuohon "oppikirjaan" vedottiin pitkään hengellisissä keskusteluissa.

Evankelisen liikkeen isältä oppimassa

Maria matkasi Pöytyälle tapaamaan pastori Fredrik Gabriel Hedbergiä. Tämä toimi Pöytyän pitäjänapulaisena vuodet 1843-1854, joten vierailu on tapahtunut tuolla aikavälillä. Marian mies kuoli vuonna 1851, eli Maria on saattanut olla tässä vaiheessa jo leski. Hedbergin luo häntä on luultavasti vetänyt tämän herännäisyydestä erkaantuneen pappismiehen maine. Hänen opetustensa ympärille kun oli syntynyt uusi, evankelinen herätysliike.

Marialle kerrotaan jo hänen ensi käynnillään avautuneen Hedbergin levittämä sanoma. Liikkeen omassa historiikissa sanotaan, että Marialle "kirkastui Jeesuksen välimiesteko, Jumalalle kelpaava sovinto ja ihmiskunnalle tarjona oleva syntien anteeksiantamuksen armo". Marian sanotaan päässeen irti painajaisesta, joka oli useasti kääntänyt hänet katsomaan vuoron perään joko omaa hyvyyttään tai omaa kurjuuttaan. Hedbergin siirryttyä papiksi Kaarinaan suuntasi Maria joka kesä matkansa sinne.

Maria suuntasi hengellisiä matkojaan kauas kotikontujensa ulkopuolelle, mutta aina pystyessään ja varsinkin samanhenkisten saarnaajien vieraillessa hän kävi Perttulan 1798 valmistuneessa kirkossa. Kyseinen kirkko purettiin v. 1901. Maria ehti elinaikanaan astua lukuisat kerrat tästä portista ja noista avoimista ovista. Museovirasto, Historian kuvakokoelma: Ypäjän vanha kirkko | Museovirasto | Finna.fi

Hengellisenä äitinä ja Lönnrotille laulamassa

Mariasta tuli sitten yksi Ypäjän seudun evankelisuuden keskushahmoja, jonka luona monet kävivät neuvoja kuulemassa. Pääosin nämä olivat luonnollisesti Ypäjän alueelta, mutta myös laajempaa. Nimeltä tunnetaan ainakin Palomäen Tuomo Humppilan Huhtailta, Järven Juha Jokioisten Kiipulta sekä Anstenin leski Someron Vilukselasta.

Ulkopuolisten parissa evankelinen liike, joka veti puoleensa myös seudun nuoria miehiä, sai myös pilkkaa osakseen. Nuorten voimakkaiden miesten hakiessa vanhalta naiselta neuvoja iäisyysasioissa leimasivat jotkut koko liikkeen "ämmäin jumalisuudeksi". Pieni joukko kokoontui kuitenkin sitkeästi.

Marialla oli myös laulun lahja, ja ilmeisesti myös sanoittamisen taitoa, tai sitten hän tunsi laajasti jonkun muun tuotantoa. Silloinen Tammelan pastorin apulainen, myöhempi Paimion kirkkoherra Axel Richard Mauritz Creutlein (1832-1907) näet kirjoitti ylös 25 Marian sanelemaa virttä, jotka Creutlein julkaisi v. 1861 nimellä Hengellisiä wirsiä kokoillut Jumalan sanan palvelija. Evankelisuuden historiasta kirjoittanut Lauri Takala on tässä yhteydessä maininnut Marian itse olleen kirjoitustaidoton, mikä on erikoista ottaen huomioon hänen myöhemmän opettajana toimimisensa. Ehkä kyse on liioittelusta, tai hänen opetuksensa painottui jatkuvasti muihin taitoihin.

Marialla oli vuonna 1870 vielä kuuluisampi kuulija virsilleen. Itse Elias Lönnrot näet sairasti tuona vuonna Perttulan majatalossa Nokkalassa katkennutta jalkaansa. Onnettomuus oli sattunut Lönnrotin horjahdettua reestä noustessaan. Siellä häntä hoidettiin talonväen ja lukkarin voimin parhaan kyvyn mukaan niin, että Lönnrot kirjoitti: "Parempaa paikkaa ja hoitoa en kyllä olisi missään voinut saada. Talonväki on erinomaisen siivoa ja hyväntahtoista, ja vaikka tässä ei ole kuin yksi vierastentupa, niin reissaavaisista ei kuitenkaan ole mitään rauhattomuutta ollut."

Nokkalan majatalo sijaitsi hieman etelään Perttulasta ja siis kirkonkylästä. Täällä Maria ja Elias Lönnrot kohtasivat. Kartta on Senaatin kartastosta 1800-luvun lopulta, Wikimedia Commons.

Tuona aikana Maria kävi sanelemassa tälle kansanrunoja sekä joukon omia virsiään. Lönnrot näet pyrki käyttämään tämänkin ajan hyödyksi kansanrunoja keräämällä niin, että hänelle oli asetettu laudoista tehty levy rinnan päälle kirjoituspöydäksi. Lönnrotin mielestä nämä laulut olivat kuin kajauksia Kristillisistä Sanomista, joka oli tuohon aikaan ilmestynyt evankelishenkinen lehti. Olivatko laulut saaneet innoituksensa lehden kirjoituksista vai oliko kyse vain siitä, että ne ammensivat samasta hengellisestä maisemasta, tiedäpä tuosta. 

Takala pohdiskeli Lönnrotin mahdollisesti hyödyntäneen aineistoa virsikirjatyössään, ja Edvard Rautanen kirjoittaa Lönnrotin ensin aikoneen julkaista Marian laulut erillisenä vihkona, mutta julkaisikin niitä omassa virsikirjassaan. Tästä en osaa kuitenkaan sanoa, kun en ole lukenut Lönnrotin kokoamia enkä Creutleinin julkaisemia virsiä. Niinpä en voi verrata niitä esimerkiksi virsikirjan virsiin.

Elias Lönnrot ei antanut kynänsä levätä toipilaanakaan, vaan kulutti sen ajan kirjallisissa töissä. Tässä yhteydessä hän keräsi talteen aineistoa myös Ypäjän Kouluäidiltä. Wikimedia Commons.

Aarne Anttilan Lönnrot -elämäkerrassa  tosin mainitaan Marian (kyseisessä teoksessa nimellä Maria Heikkinen) pahoitelleen sitä, ettei hänen Lönnrotille sanelemiaan virsiä oltu julkaistu omana vihkonaan, vaikka niistä muutama oli kelvannut Lönnrotin toimittamaan "Suomalaiseen virsikirjaan väliaikaiseksi tarpeeksi". Anttilan mukaan Lönnrot oli kyllä tarjonnut Marian virsiä julkaistavaksi sekä J.F. Granlundille että G.W. Wilénille Turkuun, mutta nämä eivät huolineet "ämmän" virsistä.

Olisikin mielenkiintoista saada selville, onko jokin Marian virsistä jäänyt käyttöön vaikkapa Lönnrotin nimissä tämän muokkaamana. Muutenkin noiden virsien tekstit voisivat avata ikkunoita Marian sielunmaisemaan. Ehkä joskus saan jonkun noista teksteistä käsiini.

Maallisena opettajana, "Kouluäitinä"

Maria alkoi myös työskennellä kotiseutunsa koulutuksen parantamiseksi. Hän näet ryhtyi 1860-luvun alussa pitämään yhdessä Kartanonkylän kartanon isännöitsijän Seth Rönnbäckin kanssa sunnuntaikoulua kartanon tiloissa. Maria opetti lukemaan ja Rönnbäck kirjoittamaan. Kirjoittamisen harjoittelu tapahtui kirjoittamalla ohuilla puutikuilla hiekkapenkkeihin eli matalilla puulistoilla reunustettuihin hiekkatäytteisiin kaukaloihin.

Perttulan ja Kartanon kyliä 1800-luvun lopun Senaatin kartastossa. Kartanon maihin kuulunut Ternissuo sijaitsee pohjoisempana kartan ulkopuolella. Wikimedia Commons.

Vuonna 1866 Perttulan väki kokoontui keskustelemaan kiertokoulun tarpeellisuudesta. Huonon taloustilanteen vuoksi ei kuitenkaan haluttu palkata varsinaista opettajaa, vaikka sellainen olisi ollut tarjolla. Päätettiin sen sijaan ottaa lapsia kouluttamaan "Heikkilän muori" eli Maria Matintytär, joka silloin asui Perttulan Heikkilän torpassa. Hänen tuli tyttärensä kanssa kiertää kylästä kylään niin, että joka kylässä pidettäisiin koulua kuusi viikkoa. Palkka olisi "keskinäisen suostumuksen jälkeen niinkuin kohtuus vaatii".

Maria huolehtikin sitten koko kappeliseurakunnan kouluttamisesta yhdessä tyttärensä Maija-Stiinan ja poikansa Juhon kanssa. Hän toimi tässä tehtävässä liki kymmenen vuotta ja sai sen myötä kutsumanimen Kouluäiti, Koulumuori tai Koulumamma.

Kappalaisenvaalin kuninkaantekijänä

1870-luvulla Perttulan kappeliseurakunnalle alettiin kaivata omaa kappalaista. Tässä puuhassa Maria Matintytär toimi kuninkaantekijänä. Evankelisen herätysliikkeen ystävänä hän tunsi liikkeeseen lukeutuvaa papistoa. Hänen katseensa kohdistui Humppilan kappalaiseen Arvid Lundéniin. Tämä Perttelissä 1846 toiminut pappismies oli toiminut kotiopettajana edellä mainitun evankelisuuden oppi-isän Hedbergin luona Kemiössä ja sisäistänyt evankelisen uskonkäsityksen siis aivan alkulähteiltä.

Kuvassa 1798 valmistunut Perttulan kirkko, joka purettiin v. 1901 nykyisen kirkon tieltä. Sen hyväkuntoisista hirsistä rakennettiin uuteen kirkkoon sakasti. Tähän kirkkoon Maria suuntasi kirkkomatkansa ja tänne hän oli hankkimassa kappalaista. Wikimedia Commons.

Lundénin tultua Humppilaan tutustui Maria häneen ja vakuututtuaan tämän uskonkäsityksistä alkoi puuhata tätä kappalaiseksi Perttulaan. Keskustelut vaikutusvaltaisten talollisten kanssa johtivat tuloksiin. Homma junailtiin taitavasti, pelättiinkö vastaehdokkaita vai epäiltiinkö koko kappeliseurakunnan innostusta evankeliseen paimeneen, mutta joka tapauksessa Perttulan väki päätti kutsua itselleen kappalaisen julistamatta virkaa avoimeksi. Kutsuttu oli Lundén, jonka olisi oikeastaan pitänyt toimittaa kappalaisenvaali, johon ei siis edes ryhdytty.

Tammelan kirkkoherra Granfelt, jonka kanssa Maria myös oli neuvotellut ja neuvoja myös saanut, toimitti kappeliseurakunnan väen toiveen tuomiokapitulin tietoon. Kun Lundén ilmaisi olevansa halukas ottamaan tehtävän vastaan nimitti tuomiokapituli hänet toukokuun alussa 1875 Perttulan kappalaiseksi. Maria itse ei päässyt valitsemansa kappalaisen saarnaa kotikirkossaan kuulemaan, sillä hän kuoli 26. maaliskuuta 1875, 73 vuoden iässä. Lundénin ensimmäinen kirkollinen toimitus Perttulassa olikin Kouluäidin hautaan siunaaminen.

Kouluäidin viimeiset päivät

Kouluäidin viime päivistä on kerrottu seuraavasti. Ennen omaa kappalaista jumalanpalveluksia Perttulassa toimittivat vaihtelevat papit, ja tämän vuoksi näiden julistuksen sisältökin vaihteli. Maria oli nuorempana perhekiireiden vuoksi ollut usein estynyt lähtemään kirkkomatkalle, mutta priorisoinut ne kerrat, kun evankelismielinen pappi oli toimittamassa. Nyt hän oli maaliskuun lopulla käynyt kirkossa ja sieltä kotiuduttuaan todennut tyttärelleen, ettei muista koskaan niin kevyesti nousseensa ylös Kurjenmäen ahdetta. Hän oli näet opettajana toimiessaan hankkinut asunnon Kurjenmäen eteläiseltä rinteeltä.

Viimeisenä iltanaan oli Maria hyräillyt nukkumaan mennessään erästä virttä toistaen sen yhtä säkeistöä:

"Ei ole mulle olinpaikka suotu tääll, maailmas' matalas, vaan taivaas on mull' koti suotu pysyväinen iäisest. Murheissan ja iloissan sinne ole kiiruissan".

Tytär oli kysynyt, että opetteleeko äiti tuota tuttua virttä, kun niin sitä toisteli, mihin Maria vastasi: "Kuinka hän mieleeni tuli!" Molemmat menivät vierekkäin unille. Aamulla tytär sai huomata äitinsä nukkuneen kuolonuneen yön aikana, "iloinen onnekas ilme kasvoillaan".

Kouluäidin perintö

Kouluäidin kuoltua otettiin kouluasia välittömästi esille kirkonkokouksessa uuden kappalaisen toimesta. Kiertokoulua oli opittu arvostamaan, ja siihen päätettiin nyt hankkia varsinainen kiertokoulunopettaja, "raatarin työntekiä" Joose Grönholm Humppilasta. Hänelle annettiin 400 markan vuosipalkka sekä asunto. Hän toimi tehtävässä vuodet 1875-1905. Maria oli pioneerina muokannut maaperää paikkakunnan asukkaitten kouluttamiseksi ja koulutusasenteiden pehmittämiseksi.

Myös Marian hengellinen perintö vaikutti paikkakunnalla pitkään hänen kuoltuaankin ja voimistuikin, sillä Lundénin myötä myös nuoria tuli enenevästi mukaan. Lundén itse tosin siirtyi Kiikalaan 1880, mutta tilalle tuli Gustaf Oskar Holmberg, josta kehittyi tunnettu evankelinen julistaja hartauskirjoineen ja joka toimi seurakunnassa peräti 37 vuotta. Molempien pappien myötä paikkakunnan kirkkoon tuli Forssaa myöten kirkkokansaa myös lähikunnista Perttulan, sittemmin Ypäjän muodostuessa yhdeksi evankelisista aluekeskuksista.

Maria ei kuulunut maan mahtaviin, mutta hänellä oli vahva rooli sekä Ypäjän hengellisessä että koulutuksellisessa historiassa ollen tavallaan pioneeri molemmissa. Hän oli kappeliseurakunnan ensimmäisen kappalaisen kuninkaantekijä ja kohtasi aikansa suurmiehen Lönnrotin, joka tallensi hänen laulujaan. Aika vaikuttavaa metsänvartijan leskeltä, ja siksi kertomisen arvoinen elämäntarina.

Lähteet:

Aarne Anttila: Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta II. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1935.

Taina Huuhtanen: Ypäjän historia. Ypäjän kunta ja Ypäjän seurakunta, Loimaa 1978.

H. J. Mäkitalo: Kansanopetus Ypäjällä. Forssan Lehti 142 C/1925, 9.12.1925. Verkkoversio: 09.12.1925 Forssan Lehti no 142 C - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Edv. Rautanen: Eräs 50-vuotismuisto. Elias Lönnrot sairaana Nokkalan majatalossa Ypäjällä. Karjala 49 B/1920, 28.2.1920. Verkkoversio: 28.02.1920 Karjala no 49 B - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Edv. Rautanen: Elias Lönnrot kipuwuoteella Ypäjällä. Eräs 50-wuotismuisto, jonka todistajina Ypäjän wanhimmat asukkaat owat olleet. Turun Sanomat 4650 C/1920, 29.2.1920. Verkkoversio: 29.02.1920 Turun Sanomat no 4650 C - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Edv. Rautanen: Kouluäiti. Forssan Lehti 98/1928, 24.8.1928. Verkkoversio: 24.08.1928 Forssan Lehti no 98 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Edv. Rautanen: Hengellistä elämää vanhassa Perttulan kappelissa. (Jatk.). Forssan Lehti 87/1929, 29.7.1929. Verkkoversio: 29.07.1929 Forssan Lehti no 87 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Seppo Suokunnas: Siionin kannel 1874-1892. Tutkimus Suomen evankelisen liikkeen laulukokoelman synnystä, lähteistä ja rakenteesta sekä tekstien ja sävelmien alkuperästä. SLEY-Kirjat Oy, Helsinki 1982.

Lauri Takala: Suomen evankelisen liikkeen historia III. 1852-1873. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, Helsinki 1948.

Uskonnollisia virtauksia Ypäjän seurakunnassa. Forssan Lehti 34/1919, 9.5.1919. Verkkoversio: 09.05.1919 Forssan Lehti no 34 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ypäjän rippikirja 1870-1879. Verkkoversio: SSHY - Ypäjä , Rippikirja, 1870-1879 - Kuva 35

Mikkelinpäivä sekä Arki-Mikkeli 29.9.

Ohessa pieni katsaus syksyiseen pyhäpäivään mikkelinpäivään, sen historiaan, sisältöön ja perinteisiin. Useimpina vuosina sitä voi viettää jopa kahdesti! Tällä kertaa keskitymme suomalaisiin kansanperinteisiin.

Enkeliruhtinaan päivä

Italialaisen Guido Renin maalauksessa n. v. 1636 ei Mikael ole mikään hempeä pikku kerubi, vaan pistää pahuuden ruhtinaan ojennukseen. Maalauksen nimi onkin "Pyhä Mikael kukistaa Saatanan". Wikimedia Commons: File:Guido Reni 031.jpg – Wikimedia Commons

Mikkelinpäivä on arkkienkeli Mikaelin muistopäivä, ja varhaisimmat tiedot sen vietosta ovat 400-luvun Fryygiasta, nykyisen Turkin alueelta. Jo tuohon aikaan sen ajankohta oli 29. syyskuuta, kuten esimerkiksi katolinen kirkko edelleen sitä viettää. Ja vaikka se luterilaisessa kalenterissa on nykyään tuona päivänä vain sen osuessa sunnuntaiksi ja muussa tapauksessa sitä seuraavana sunnuntaina, niin 29.9. on yhä Mikaelin ja sen johdannaisten kuten Mikon ja Mikaelin nimipäivä.

Varhaisimmat tiedot juhlasta ovat 400-luvun Fryygiasta nykyisen Turkin alueelta. Jo tuolloin sitä juhlittiin 29. syyskuuta, kuten esimerkiksi katolinen kirkko edelleen tekee. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa sitä vietetään tuona päivänä vain, jos se osuu sunnuntaihin. Tämä on, kuten monen muunkin pyhäpäivän kohtalo, 1770-luvun kalenteriuudistuksen seurausta. Varsinaisesta päivästä kuitenkin muodostui Arki-Mikkeli nimipäivineen.

Mikael on yksi arkkienkeleistä, tai kuten Mikael Agricola kirjoitti, "esienkeli". Keskiaikaisissa saarnoissa hänen mainitaan olevan "praepositus paradisi et princeps animarum" eli paratiisin päämies ja henkien ruhtinas. Raamatussa Danielin kirjassa hänet mainitaan yhdeksi suurimmista enkeliruhtinaista, joka puolustaa Jumalan kansaa, ja Ilmestyskirjassa hän johtaa enkelien sotajoukkoja taistelussa Ilmestyskirjan lohikäärmettä vastaan. Tässä kuvastossa hieman huvittaa, että mikkelinpäivä nykyään typistyy monesti lasten pyhäpäiväksi, jossa puhutaan varsin herttaisesti enkeleistä. Siinä jää usein enkeliruhtinas unohduksiin.

Mikaelin on muuten nähty osassa kristillistä traditiota pelastavan sieluja paholaiselta kuoleman hetkellä. Tämän taustalla lienee Uuden testamentin Juudaksen kirje (eri Juudas kuin tunnettu Jeesuksen kavaltaja), jossa on viittaus Mikaelin ja paholaisen välisestä väittelystä koskien Mooseksen ruumista: "Mutta ei ylienkeli Miikaelkaan, kun riiteli ja väitteli perkeleen kanssa Mooseksen ruumiista, rohjennut lausua herjaavaa tuomiota, vaan sanoi: "Rangaiskoon sinua Herra!" (Jud. 1:9)

Todettakoon muuten vielä, että Mikaelin persoonasta on mielenkiintoisia väitteitä eräissä kristillisperäisissä liikkeissä. Jehovan todistajien mukaan Mikael ja Jeesus ovat sama henkilö Mikaelin ollessa Jeesus taivaallisena henkiolentona, kun taas mormonien mukaan Mikael on Aadam tämän kuolevaisuutta edeltäneessä olomuodossa. Tämä kertonee osaltaan siitä, miten vähäiset, mutta kiehtovat viittaukset Mikaeliin Raamatussa ovat synnyttäneet tarpeen kytkeä hänet laajempaan kokonaisuuteen.

Suomalaisia mikkelinpäivän perinteitä

Suomessa Mikaelin kukistama paholainen on kuvattu yleensä lohikäärmeen hahmossa, kuten tässä 1500-luvun alun puuveistoksessa Someron kirkosta. Veistos kuuluu nykyään Suomen kansallismuseon kokoelmiin. Suomen kansallismuseo, Historialliset kokoelmat: veistos; keskiaikainen puuveistos; Pyhä arkkienkeli Mikael; puuveistos | Suomen kansallismuseo | Finna.fi

Ei kansa Suomessa toki aina ennenkään erityisesti häntä muistanut, vaikka päivä olikin tärkeä. Mikkeli näet muodosti vuotuisen sadonkorjuun päätepisteen. Oli aika naisten siirtyä sisätöihin ja viimeinenkin sato saada korjattua: "mikkelistä ämmät pirttiin, nauriit kuoppaan", "mikkelistä akat tupaan, perunat kellariin", "Mikosta päre pihtiin, tutti rukkiin, kaali kuppiin, akat pirttiin ja nauriit kuoppaan" (näistä viimeinen on itselleni tutuin Mauri Kunnaksen kirjasta "Koiramäen talvi" ruotiukko Hiski Piskisen sanomana).

Karjakin vietiin laitumelta sisälle Mikkelin aattona. Karjaan liittyi myös se perinne, joka tunnetaan Inkerinmaalta Kainuuseen asti eli mikkelinpässi, usein jo keväällä valittu keritsemätön eläin, joka teurastettiin ja syötiin Mikkelinä. Paikoin on tietoja sisälmysten ja veren viennistä uhripuun juurelle, mikä kertoo ainakin joillain seuduilla tavan kytkeytyvän esikristillisiin uhrimenoihin. Mikkeli on siis ilmeisesti osunut vanhan esikristillisen syysjuhlan kohdalle ja sen tapoja on siirtynyt siihen. Paikoin eläimen teurastuksesta on jopa puhuttu uhrina. Lännempänä tavasta ei ole juuri mainintoja, mutta ruotsinkielisellä Pohjanmaallakin on tunnettu 'Mikkelmässbässen'. Siellä nuoriso keräsi rahaa, jolla ostettiin lammas teuraaksi ja syötiin se mikkelin jälkeisenä maanantaina.

Mikael on peittoamassa lohikäärmettä myös Lohjan kirkon 1500-luvun alusta peräisin olevissa seinämaalauksissa. Kuva itse otettu.

Mikkeli oli myöskin vanhastaan palvelijain vuosipäivä, josta alkoi vapaa- eli runtuviikko, jonka jälkeen mahdollisesti muutettiin uuteen palveluspaikkaan. Tämän alkuperää ei tarkkaan tiedetä, mutta tapa lienee vanha. Kun orjuus poistui lopullisesti Ruotsin valtakunnasta kuningas Maunu Eerikinpojan julistuksen myötä v. 1335 yleistyivät palvelusväen vuosisopimukset ja satovuoden loppu oli tietysti luontevin taitekohta. V. 1664 annettu asetus vahvisti vuosipäivän sekä sen, että palkollinen sai vapaata "seitsemän yötä palvelusvuoden välissä, ei enempää". Tämä luultavasti lähinnä vahvisti jo aiemmin yleisen käytännön. Tuo runtuviikko oli ilonpidon aikaa, ja palveluspaikan vaihdosta puhuttiin mikonmuuttona. Köyhempi kansanosa myös vietti tuolloin häitään. V. 1816 muuttopäivä vaihdettiin Mikkelistä marraskuun 1. päivään, ja loma venyi tuolloin kaksiviikkoiseksi.

Säätäkin on Mikkelinä tarkkailtu: "Mitä ilma mikkelinä, sitä sitten köyriin" taikka pyhäinmiestenpäivään. Jos lehdet ovat lähteneet Mikkelinä on siitä arvailtu aikaisempaa jäitten lähtöä ja kesän tuloa sitten aikanaan. Mikkeliä on pidetty myös talven alkuna: "Mikon päivä talven portti, Vapun päivä kesän portti", "Talvi on tarkka liitolleen, se tulee mikkelinä".

Viilenevien säiden myötä hevoset otettiin mikkelin aattona ulkolaitumilta tallille. Aattona siksi, että mikkelinä niillä ratsastettiin kirkkoon. Mikkelin ratsastus tunnettiin ympäri Suomen, Savossa hevosilla oli selässä valkeat loimet, Keski-Pohjanmaalla ratsastajat istuivat satulan asemesta vastojen päällä. Myös paimennuskausi päättyi, minkä myötä karjavahditkin pääsivät kirkkoon. Mikkelinpäivä olikin paimenten juhla, ja Kaakkois-Hämeessä heidän mainitaan polttaneen päivän kunniaksi kokkoja.

Mikael Suomen kirkollisessa ja muussakin maantieteessä

Todettakoon vielä lopuksi, että kyllä arkkienkeli Mikaelia on sentään Suomessa muistettu ainakin kirkkojen kautta. Mikaelille omistetut luterilaiset kirkot löytyvät ainakin keskiaikaisina Keminmaalta, Kirkkonummelta, Laitilasta ja Pälkäneeltä (tämä tosin raunioitunut, mutta nyt taas katon saanut) ja luterilaisena kautena valmistuneina Honkilahdelta, Kiukaisista, Mikkelistä, Paimiosta, Pälkäneeltä ja Turusta. Mikkeli, ruotsiksi S:t Michel, on saanut nimensäkin Mikaelilta, ja sieltä löytyy hänelle omistettuna luterilaisen kirkon lisäksi ortodoksinen Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkko. Äänekosken Suolahdelta löytyy puolestaan Ylienkeli Mikaelin tšasouna, ja Pietarsaaresta puolestaan löytyy katolilainen Pyhän Mikaelin kappeli.

Sen sijaan Mikon markkinoita on nykyään vähemmän, vaikka aikanaan ne ovat olleet suosittuja syksyisiä kokoontumisia. Merkittävin perinteen jatkaja lienee, ymmärrettävästi, arkkienkelin nimikkokaupungin Mikkelin Mikkomarkkinat, vaikka ne pidetäänkin nykyään lokakuun puolivälissä.

Mutta tässäpä oli liuta kansanperinnettä mikkelinpäivään, arki- tai sunnuntai-mikkelin tarpeiksi. Ja sunnuntaina voi tietysti mennä kirkkoon kuulostelemaan puhutaanko enkeliruhtinaasta vai suojelusenkeleistä yleensä, ja millä tavoin teemaa lähestytään.

Torsten Wasastjernan maalaus "Arkkienkeli Mikael lohikäärmeen voittaneena" (1906) kuvaa enkeliruhtinaan voittoisana ja lohikäärmeen mitä värikkäimmin. Voi olla, että teos ammentaa kristillisen perinteen lisäksi esoteriasta. Laitoin sen kuitenkin tähän teeman uudempana tulkitsijana. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo: Arkkienkeli Mikael lohikäärmeen voittaneena | Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo | Finna.fi

Lähteenä mm:

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto (1985)

Eerik Laurikainen (1846-1931), "Yksi Jumalan herättämä sielu" Sortavalasta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Itä-Suomen rukoilevaisuus eli renqvistiläisyys ei koskaan ollut maantieteellisesti erityisen laaja-alainen herätysliike, ja kun viime sotiemme aikana sen ydinalue eli Sortavalan seutu jäi rajan taakse ja renqvistiläinen kansa hajaantui evakkomatkalla katosi se kansanliikkeenä. Sen perintö saattaa vielä elää renqvistiläistaustaisten sukujen piirissä.

Olen aiemmin kirjoittanut täällä Ruskealan suntiosta Juhana Moilasesta, joka edusti tavallaan liikkeen viimeisiä vaiheita ennen hajoamista, joutuihan hän itsekin evakkomatkalle (löydät hänen tarinansa täältä: Kirkkohistorian kahinaa: Juhana Moilanen, Ruskealan rukoileva suntio ). Nyt nostan esille henkilön, jolla oli suora kosketus liikkeen alkuvaiheisiin itsensä liikkeen oppi-isän, pastori Henrik Renqvistin (1789-1866) kautta ja joka sai nähdä sekä liikkeen alennuksen että nousun vaiheet laskien matkasauvansa ennen kuin renqvistiläinen kansa temmattiin juuriltaan. Menkäämme siis Sortavalan maalaiskuntaan seuraamaan Eerik Laurikaisen (1846-1931) elämänvaiheita.

Eerik Laurikaisen kuva Karjalan Ääni lehden numerossa 98/1932.: Karjalan Ääni 98/1932

Henrik Renqvistin kastama poika

Eerik syntyi Sortavalan Tuoksjärven kylässä 22. joulukuuta 1846. Hänen isänsä Pekka (Syntyneiden kirjassa Petter) Maunonpoika Laurikainen (.s. 17. joulukuuta 1815) oli Renqvistin ystäviä ja toimi pyhäkoulunopettajana. Äiti Maria Ronka[i]nen oli 30-vuotias Eerikin syntyessä. Pojan kastoi 3. tammikuuta 1847 itse Renqvist, kummeina Staffan Ilves ja Anna Pennanen.

Isä oli torppari ja Eerikillä kolme isoveljeä ja kaksi isosiskoa sekä yksi pikkuveli. Vanhemmista sisaruksista Mauno (Magnus) (26.2.1841-30.9.1925) kävi Renqvistin rippikoulun v. 1858 ja oli myöhemmin tunnettu rukoilija renqvistiläisten parissa. Eerik kävi rippikoulunsa syksyllä 1865 ja konfirmoitiin 5. lokakuuta 1865. Perimätieto väittää Eerik Laurikaisenkin olleen Renqvistin rippikoululaisia, mutta on epävarmaa jaksoiko Renqvist vielä silloin pitää rippikoulua, hän kun kuoli 5. marraskuuta 1866.

Joka tapauksessa Laurikainen koki 1870-luvun alkupuolella henkilökohtaisen herätyksen. Hakalan Anna Lambergilla (vanhempi kahdesta samannimisestä renqvistiläisnaisvaikuttajasta) oli karjamökki Tuoksjärvellä, jossa pidettiin kesäisin usein seuroja. Nämä seurat kokosivat myös nuorta väkeä, ja tähän joukkoon kuului myös Eerik Laurikainen, joka siitä lähtien kulki aktiivisesti renqvistiläisen kansan yhteydessä.

25. lokakuuta 1874 Laurikainen avioitui Eeva Hyppösen (27.6.1856-2.8.1934) kanssa. Tämä oli myös renqvistiläiskodista, nimittäin Karmalan kylässä eläneen pyhäkouluopettajan ja seurapuhujan Simo Hyppösen tytär.

Tuokslahden kylään hengelliseksi isäksi

Vuonna 1875 Laurikaiset muuttivat joukolla naapurikylään Tuokslahden Haapakoskelle. Nuorenparin kera muuttivat Eerikin isä sekä veljet Pekka, Juhana ja Paavo sekä sisko Anna.  Vanhaan kotitaloon Tuoksjärven Matkamäen juurelle jäivät vain veli Mauno vaimonsa sekä vastasyntyneen Pekka-poikansa kanssa.

Tässä neuvostoliittolaisessa kartassa on erikoisesta kirjoitusasusta huolimatta löydettävissä Laurikaisen elämän keskeiset paikat: lapsuudenkylä Tuoksjärvi, myöhempi kotikylä Tuokslahti sekä vaimon kotikylä Karmala. Wikimedia Commons: File:USSR map NP 35-11 Sortavala crop.jpg - Wikimedia Commons

Aluksi uutta Tuokslahden tilaa isännöi isä Pekka, ja siitä kehittyi kylän suurin ja vaurain talo. Anna avioitui jo v. 1877 Kuokkaniemen kylässä asuvan renqvistiläisen ja pyhäkouluopettajan Antti Hyvärisen kanssa. Isä Pekka kuoli v. 1885 ja neljä vuotta myöhemmin Paavo. Tilanpito jatkui kolmen veljeksen voimin.

Eerik alkoi pitää Tuokslahdessa seuroja. Hänestä tuli vähitellen kylän hengellinen isä, jonka erityisalaa olivat henkilökohtaiset sielunhoidolliset keskustelut. Niillä hän ohjasi nuorempia ja kokemattomampia. Hänen vierailujaan sairaiden, niin ruumiillisesti kuin hengellisestikin, luona on kuvattu seuraavalla tavalla:

"Kun hänelle sana lähetettiin, niin hän jo kotona kantoi sairaan asian rukouksissa Herralle, oikealle sielun lääkärille. Myös koko matkan sairaan luokse hän sydämessään huusi Herralta apua, että voisi olla sairaalle avuksi. Kun hän sitten avasi oven, sairas hänet nähtyään jo ilostui ja sai uskon varmuutta ja epäilys poistui. Sitten painuttiin hartaan veisun jälkeen polvilleen Herran armojalkojen juureen. Siinä taas sairaan asia vietiin Jumalan sydämelle."

Eerik eli "Ierikkä" Laurikainen osasi henkisen avun lisäksi antaa myös ruumiillista apua, sillä hän oli taitava hieroja sekä tunsi useita yksinkertaisia lääkkeitä osaten esimerkiksi tehdä ajoksille hauteita, jotka saivat ne pehmenemään.

Renqvistiläisseuroissa

Laurikainen piti seuroja paitsi omassa kotikylässään Tuokslahdessa myös vanhassa kotikylässään Tuoksjärvellä, sekä lisäksi Kuokkaniemen kylässä, Uukuniemen Mensuvaarassa, Ruskealassa ja monessa muussakin paikassa. Hän kulki nämä matkat aina jalkaisin ja usein hänellä oli nuoria mukanaan. Hän ei kylläkään ollut mikään varsinainen seurapuhuja, hän piti harvoin puheita ja nekin istualtaan seurojen lopulla. Hän oli enemmän veisaaja ja yhteisten rukousten pitäjä.

Erityisen paljon Laurikainen käytti Olof Kolmodinin virttä "Ken Herran tuomion kiertää voi?" (v. 1886 virsikirjassa numero 224, nykyisen virsikirjan numero 159). Renqvistiläisyyden historiasta kirjoittanut Jorma Pakkanen näkee erityisesti sen 4. säkeistön kuvanneen renqvistiläisten tuntoja:

Ah tää kova sydämen mult' ota pois,

uus sijaan luo, Isä taivaan!

Uus sydän, mi pyhä ja puhdas ois,

pois synnistä luopunut aivan!

Mua syntistä armahda, Herra!

Laurikaisen seuroissa ja muuallakin pitämistä rukouksista on todettu, etteivät ne olleet kovin pitkiä, mutta antoivat syvän ja hartaan vaikutuksen. Niissä oli syvä oman turmeluksen ja mitättömyyden tunto, joka muistutti Jumalan vanhurskaudesta ja vihasta syntiä kohtaan. Lopuksi rukous muuttui sydämen kiitollisuudeksi Jumalalle sen vuoksi, että Kristuksessa on valmistettu sovitus niin kurjalle ja armoon ansiottomalle, ja siitä, että syntinen voi lähestyä Kaikkivaltiasta Jumalaa ja kuinka taivaassa iloitaan syntisen kääntymisestä.

Nämä rukoukset luettiin luultavasti polvillaan, tapa, joka yhdisti renqvistiläisiä edelleen vaikuttavaan Länsi-Suomen rukoilevaisuuteen, samoin kuin laulukokoelma Halullisten sielujen hengelliset laulut. Laurikaisen rukousten mainitaan tosiaan, etteivät ne olleet kovin pitkiä, mutta sisällön määrän perusteella voi miettiä kuinka pitkiä ne joillain saattoivatkaan olla.

Tuokslahden tie v. 1909 T. H. Järven kuvaamana. Tämä tie tuli varmasti Laurikaiselle hyvin tutuksi matkalla kylästä pois ja takaisin. Museoviraston kansatieteen kuvakokoelma: Tuokslahden tie | Museovirasto | Finna.fi

Nuorison herättäjänä

Erityisen suuri huoli Laurikaisella oli nuorisosta. Joskus tämä ilmeni hyvin suoraviivaisella tavalla, sillä kun Tuokslahden nuoret 1800-luvun lopulla kokoontuivat kesäiltaisin eräälle keinulle ja eräs heistä putosi keinusta maahan kerrotaan Laurikaisen hakanneen keinun rikki kirveellä vaarallisen leikin lopettamiseksi. Raju temppu, mutta siitä huolimatta tai ehkä siitä johtuenkin alkoi tuohon aikaan Tuokslahden nuoria tulla herätykseen. Näistä ensimmäisinä heräsivät Matti Räty sekä kaupanhoitaja Jaakko Pitkänen, ja pian samaan joukkoon liittyi edellisen veli ja jälkimmäisen ystävä Ville Räty. Tälle olivat olleet käännekohtana Kuokkaniemellä luultavasti v. 1900 sunnuntaina Laurikaisen pitämät seurat.

Kyseiset seurat pidettiin mainitun Jaakko Pitkäsen tädin Helena Havukaisen eli "Havukan mummon" mökissä. Tämä oli tunnettu rukoilija. Seurojen jo alettua mökkiin saapuivat Jaakko Pitkänen, Ville Räty, Laurikaisen poika Pekka ja joku neljäs nuorukainen. Nämä nähtyään Laurikainen ilahtui alkaen pian innokkaasti rukoilla poikien puolesta.

 Illalla pidettiin samassa kylässä vielä toiset seurat samassa kylässä Matti Paakkunaisen kotona, jossa oli "kahta kovempi löyly". Seuroista kotiin kuljettaessakin Laurikainen puhui nuorille uskon asioista. Ville Räty on itse kertonut, kuinka oli päiväseuroissa kokenut olevansa "kylmä kuin pakkasesta tuotu jäinen halko" saaden kuitenkin tuolla kotimatkalla elämälleen ne suuntaviivat, joiden mukaan hän jatkossa elämänsä suuntasi.

Nuorisosta huolehtimiseen liittyy sekin muisto, joka on talletettu Tuokslahden kansakoulun ensimmäisen opettajan E. A. Vesterlundin (myöh. Veiste) muistokirjoitukseen. Kansakoulu aloitti v. 1898 ja Vesterlund tuli sen opettajaksi. Eräänä aamuna Vesterlund ja Laurikainen kohtasivat koulun keittiössä. Opettaja oli kysellyt isännän kuulumisia, mihin tämä oli todennut vain, ettei mitään erikoista, kaloja oli saatu. Mutta sitten kysyikin isäntä opettajasta: "Mihin sinä, nuori opettaja, johdat näitä kylän lapsia? Taivaaseenko vai helvettiin tietä neuvot?" Tähän Laurikaisen sydämestä nousseeseen kysymykseen ei Vesterlund osannut vastata mitään, vaan purskahti itkuun ja lähti työhönsä. Raju kohtaaminen, mutta opettajan mainitaan kaivanneen muualle siirryttyään Tuokslahden aikojaan. Hän ja Laurikainen kuolivat sittemmin samana vuonna 1931, vain muutaman päivän välein.

Arkitöistä ja pyhistä matkoista huolehtien

Vaikka Laurikaisella luonnollisesti meni paljon aikaa matkoissaan hänen mainitaan huolehtineen tunnollisesti kotitöistään. Muistokirjoituksissa näkyvät tässä tietyt ajan asenteet, sillä Laurikaisen mainitaan pystyneen "myös naisten töihin", sillä esimerkiksi saran kutominen kuului hänen tehtäviinsä.

Kerran Laurikaisen päätettyä lähteä jalan Ruskealan kirkolle ehtiäkseen sunnuntain jumalanpalvelukseen kuulemaan rovasti Juho Jalkasen saarnaa. Veljet Pekka ja Juhana alkoivat kuitenkin estellä häntä, olihan rukiinleikkuun aika. Laurikainen nousikin sitten aikaisin lauantaiaamuna ja leikkasi 50 kuhilasta ruista, minkä urakan tehtyään käveli noin 30 km matkan Ruskealan kirkolle.

Ohran leikkuuta Tuokslahden kylässä v. 1910. Kuvannut Liina Cantell, Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma sekä Karjalaisen osakunnan kokoelma: ohraa leikataan | Museovirasto | Finna.fi

Papin perässä matkustaminen ei ollut mitenkään tavatonta, sillä vaikka Laurikaisella oli omiensa parissa hengellisen ohjaajan asema arvosti hän suuresti pappisvirkaa. Hänen mainitaan jopa kärjistäneen joskus sanoen, että papin virka vie hänet taivaaseen. Hänestä sanottiin myös, että hän "vakaana kuin korven honka seisoi luterilaisen kirkkomme pohjalla", ja hänen esimerkkinsä nähtiin vaikuttaneen siten, etteivät muut suuntaukset saaneet juuri jalansijaa siellä, missä hän oli vaikuttanut.

Laurikainen arvosti myös suuresti lähetystyötä sekä raittiustyötä. Näissä hän seurasi Renqvistin perintöä. Viimeiseen asti hän pyrki osallistumaan lähetyskokouksiin ja pyrki tukemaan tätä työtä sikäli kuin varoja liikeni. Renqvistiläiset olivat tunnettuja kielteisyydestään sekä alkoholia että tupakkaa kohtaan.

Elämän ehtoo

Viime vuosinaan Laurikaisen mainitaan olleen harvasanainen ja varsinkin haluton puhumaan maallisista asioista. Hän saattoi istua päiväkausia tuvan penkillä sanattomana omissa mietteissään. Pakkanen kirjoittaa arvelun, että Laurikaisen avioliitossa ilmennyt kuorma saattoi painaa miestä hiljaiseksi. Pakkanen ei kerro tarkemmin mistä on kyse, mutta hän mainitsee Laurikaiselta kysytyn, miksei tämä enää rukoillut kotona ääneen, johon Laurikainen vastasi: "Pelkään, että paatuvat, jos sitä harjoitetaan suruttomalla mielellä".

Eerik Laurikainen eli Ierikkä päätti maallisen vaelluksensa 29. lokakuuta 1931. Kuollessaan hän oli liki 85-vuotias ja lieni viimeisiä renqvistiläisten joukossa, jotka olivat olleet kuulemassa itseään Henrik Renqvistiä. Häntä jäivät kaipaamaan kuolinilmoituksessa leski sekä poika ja tytär perheineen.

Laurikaisen kuolinilmoitus Karjalan Ääni -lehden numerossa 122/1931. Verkkoversio: 
31.10.1931 Karjalan Ääni no 122 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

8. marraskuuta pidetyissä hautajaisissa mainitaan olleen runsaan saattojoukon, kun Laurikaisen tomumaja laskettiin Sortavalan maaseurakunnan uudelle hautausmaalle. Ruumiinsiunauksen toimitti seurakunnan 2. kappalainen Eino J. A. Pirinen, joka puhui samalla Laurikaisen elämän merkityksestä. Haudalle tuotiin useita seppeleitä ja kukkavihkoja samalla, kun omaiset ja naapurit pitivät muistopuheitaan, joiden välissä laulettiin.

Laurikaisen muisto ja vaikutus

Jaakko Pitkänen ja Mikko Räty laativat Laurikaisesta pitkän muistokirjoituksen, joka julkaistiin sekä Karjalan Äänessä että Kotimaassa. Niissä korostettiin vainajan merkitystä seudun hengelliselle elämälle. Vielä 19 vuotta Laurikaisen kuoleman jälkeen muisteli Laatokka -lehdessä Ville Räty, yksi Laurikaisen uskon tielle johdattamista, muisteli nuoruutensa herätysaikaa ja Laurikaisen osuutta siihen näin:

"Muistan myös miten henkinen pimeys oli kodissani ja kyläkunnassa, vaan oli yksi Jumalan herättämä sielu. Eerikkä Laurikainen, joka huuti yötä päivää Herran puoleen, että Herra herättäisi ihmiset synnin unesta, että eivät menisi helvettiin ja hukkuisi. Rakas Isä Taivaassa kuuli tämän rukouksen ja lähetti poikansa ansion tähden herätyksen kyläämme ja se oli niin valtava, että tuntui kuin kaikki lähtisivät taivaaseen."

Näitä sanoja mietin pohtiessani Laurikaisen merkitystä. Renqvistiläisyyttähän ei liikkeenä enää ole. Laurikainen toimi kuitenkin sen tulenkantajana omana aikanaan ja omalla paikallaan ja hän sai välitettyä sen seuraavalle sukupolvelle. 

Osin hänen työnsä hedelmää oli esimerkiksi mainittu Ville Räty, joka kiersi sodan jälkeen saarnaamassa evakoille ympäri Suomea. Niinpä vaikkei varsinaista herätysliikettä enää olekaan saattaa sen perintö yhä elää monissa suvuissa tavalla tai toisella. Tämä on osin Laurikaisen työn tulosta.

On myös muistettava, että kristillisessä katsantokannassa jokainen sielu on mittaamattoman arvokas. Niinpä vaikkei kukaan enää eläisi renqvistiläisestä perinnöstä oli sillä suuri vaikutus niihin ihmisiin, joiden elämässä se vaikutti, ja tämä koskien myös niitä, jotka tulivat osallisiksi Tuokslahden kylän herätyksestä, jossa tämä "yksi Jumalan herättämä sielu", Ierikkä Laurikainen näytteli ratkaisevaa osaa.

Lähteet:

Hautauksia. Karjalan Ääni 10.11.1931, nro 126/1931. Verkkoversio: 10.11.1931 Karjalan Ääni no 126 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Jorma Pakkanen: Sortavalan renqvistiläisyys. Historiaa, luonnetta, henkilökuvia. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1960.

J[aakko]. P[itkänen] ja M[ikko] R[äty].: Muistosanoja edesmenneestä Erik Laurikaisesta. Karjalan Ääni 17.11.1931, nro 129/1931. Verkkoversio: 17.11.1931 Karjalan Ääni no 129 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

J[aakko]. P[itkänen] ja M[ikko] R[äty].: Erik Laurikainen. Piirteitä erään "rukoilevaisen" elämästä. Kotimaa 4.12.1931, nro 93/1931. Verkkoversio: 04.12.1931 Kotimaa no 93 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

M. R.: Muistosanoja E. A. Veisteestä, Kajaanin seminaarin lehtorista. Karjalan Ääni 7.11.1931, nro 125/1931. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1857985?page=3

Unto S. Räty: Rukouksen mailta. Tutkielma Sortavalan seudun rukoilevaisesta herätysliikkeestä. Sortavalan maaseurakunnan nuoret r.y., 1940.

Ville Räty: Nyt menneitä muistelen... Laatokka 26.1.1950, nro 20/1950. Verkkoversio: 26.01.1950 Laatokka no 20 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sortavalan maaseurakunnan rippikirja 1860-1871: SSHY - Sortavala Msrk maaseurakunta, Rippikirja, 1860-1871 - Kuva 218

Sortavalan maaseurakunnan syntyneet 1845-1863: SSHY - Sortavala Msrk maaseurakunta, Syntyneet, 1845-1863 - Kuva 34

Prunkkalan pappi - hupitarinoita nykyisen Auran ammoisesta paimenesta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Tätä julkaistessani eletään Vapun aikaa, ja ehkä tähän kevään juhlaan sopii oheisen kaltainen hupijuttu.

Tämän kirjoituksen otsikossa olevaa Prunkkalaa ei helpolla kartalta löydä. Sen nimistä kuntaa tai seurakuntaa ei näet ole enää olemassa, kylä kylläkin on. Se sijaitsee Auran kunnassa Varsinais-Suomessa, ja kyseisen kylän mukaan nimettiin vuonna 1636 Liedon kappeliseurakunta. Itsenäinen seurakunta siitä tuli vuonna 1917, missä yhteydessä siihen liitettiin neljä kylää Pöytyän seurakunnasta. Niiden alueelle oli 1800-luvun lopulla kehittynyt rautatieaseman ympärille taajama, jota lähellä virtaavan Aurajoen mukaan alettiin kutsua Auraksi.

Kartalla näkyy Auran kehitys Prunkkalan kappeliseurakunnasta Auran kunnaksi. Kuten näkyy on Auran nykyinen keskusta suhteellisen myöhäinen tulokas nykyisestä merkityksestään huolimatta. Wikimedia Commons: File:Lieto ja Aura alueliitokset.svg - Wikimedia Commons

Uutta seurakuntaa luotaessa päätettiin tuo nimi antaa myös seurakunnalle ja niinpä seurakunnasta tuli Auran seurakunta. Nythän ei tosin ole enää Auran seurakuntaakaan, sillä se liitettiin vuoden 2021 alussa Liedon seurakuntaan. Auran kunta sen sijaan jatkaa itsenäistä taivaltaan.

Prunkkalan nimen häviäminen kartalta on sikäli sääli, että sen myötä on varmasti heikentynyt myös tietoisuus eräästä kansanperinteen hahmosta, Prunkkalan papista, liekö tosin ollut auralaisten osamotiivina nimenvaihdokselle. Prunkkalassa on tietysti ollut useitakin pappeja, mutta tämän tarinoiden sankarin nimeä ei kertomuksissa mainita. Mikäli kyseinen kirkonmies perustuu todellisuuteen on hän ollut jutuista päätellen aikamoinen persoona. Tosin hän on joka tapauksessa imenyt osaksi legendaansa myös erinäisiä yleisiä sananparsia tai tarinoita. Joitakin spekulaatioita henkilöllisyydestä on esitetty, mutta palataan niihin varsinaisen tarinan jälkeen.

Varoituksen sanana todettakoon, että osa tarinoista on hieman karkeita, vaikka olen suorittanut myös karsintaa. Olkoot nämä kuitenkin kuvastamassa kansan papistoon liittämää tarinaperinnettä, hyvässä ja pahassa.

Tuulispää -lehdessä 51-52/1915 oli kirjoitus Prunkkalan papista, ja otsakkeessa näinkin veikeä piirustus tästä saarnamiehestä ja hänen lukkaristaan: 24.12.1915 Tuulispää no 51-52 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hovinarriko Prunkkalan pappina?

Tarinan mukaan prunkkalalaiset olisivat valittaneet Ruotsin kuninkaalle siitä, miten tuomiokapituli oli määrännyt heille huonon papin. Valituksista tympääntyneenä kuningas määräsikin sitten hovinarrinsa Prunkkalan papiksi. Tämän nimittäneen kuninkaan väitetään olleen Kustaa III.

Narrimaisia piirteitä Prunkkalan papin tarinaan liittyykin. Nakkilasta kerätyssä variantissa syyksi sanotaan papin palkkauksesta riitely, jolloin alituiseen rettelöiville prunkkalalaisille lähetettiin papiksi jumalaton hovinarri, jotta nämä tulisivat järkiinsä. Edelleen tässä Nakkilan kertomuksessa sanotaan kansan edelleen laajalti muistavan katkelmia tuon papin pilasaarnoista, mutta ne "ovat kuitenkin sellaisia, ettei niitä sovi eikä kannata kertoa". Erilaisia juttuja on sellainen liuta, ettei niitä kaikkia voi tässä kertoa, vaikka haluaisikin. Mainitaan kuitenkin muutamia, lisää löydätte vaikka lähdeluettelon kautta.

Prunkkalan papin kerrotaan saarnatessaan lyöneen kättään saarnastuolin laitaan. Lukkari, joka esiintyy useassa muussakin tarinassa joko kiusantekijänä tai rikostoverina, oli tämän tietäen lyönyt neuloja kärjet ylöspäin siihen kohtaan, mihin käsi yleensä osui. Tästä tietämättömänä pappi sitten innoissaan saarnassaan kysyi: "Ihminen, kuka sinut loi?", samalla iskien voimalla saarnastuolin laitaan, jolloin neulanterät osuivat käteen. Niinpä pappi karjaisi lauseensa jatkoksi: "Perkele!"

Eräällä saarnakerralla pappimme osoitti ihailtavaa luovuutta. Hänen oli näet tarkoitus saada piispalta valmis saarna, joka oli suljetussa kuoressa, jonka sai avata vasta saarnastuolissa. Hämmästyksekseen hän sai havaita paperin olevan tyhjä. Sitä silmäillessään hän sanoi: "Tyhjä on tämä puoli, tyhjä myöskin toinen puoli", mutta keksi sitten jatkaa: "Tyhjästä Herra käski ja kaikki luoduiksi tulivat" pitäen lopulta tyhjästä paperista kunnon saarnan. Tämä lienee esimerkillisimpiä papin saarnatarinoista.

Aina ei seurakunta jaksanut pappinsa puheita niin kuunnella, mutta löytyipä tältä solidaarisuutta nukkuvia seurakuntalaisiaan kohtaan. Niinpä hän keskeytti naisväen keskustelun kirkonmenojen aikana: "Pitäkää te muijat suunne kiinni että nuo miehet saavat rauhassa maata!" Toki tämän tarinan voi tulkita jonkinlaiseksi tuplapiikiksikin sanankuulijoille, tai oikeammin sitä kuulemattomille.

Tarvasjoelta on talletettu kertomus, jonka mukaan Prunkkalan pappi päätti kerran havainnollistaa esitystään. Saatuaan pääskysen kiinni aidan raosta pisti hän sen taskuunsa. Pitäessään saarnaa Pyhästä Hengestä hän lausui seurakunnalleen: "Te epäuskoiset pakanat, te ette koskaan usko minun sanojani. Jos minä sanon, että Isä on, niin te ette usko sitä. Jos minä sanon, että Poika on, niin te ette usko sitä. Jos minä sanon, että Pyhä Henki on, niin te ette usko sitäkään. Mutta jotta te uskoisitte, minä tahdon näyttää teille elävän Pyhän Hengen. Ja minä näytän teille elävän Pyhän Hengen." Silloin hän otti pääskysen taskustaan laskeakseen sen lentoon, mutta havaitsikin sen hengettömäksi todeten karkeasti: "Perkele, se onkin jo kuollut!"

Toinenkin lintujuttu löytyy, mutta se lienee ainakin myöhäinen, sillä se sisältää eksoottisemman linnun, papukaijan, jonka pappi olisi saanut eräältä merikapteenilta. Papin saarnassaan kysyessä "Mitä meidän on tehtävä sielujemme pelastukseksi?" oli papukaija huutanut "Pumputkaa, pumputkaa riivatusti!", sillä niin se oli kuullut kapteenin laivalla huutavan, kun pelastumisesta puhuttiin. Silloin pappi vihaisena heitti linnun alas saarnastuolista, siivekkään kiljuessa "Heitä minun palttooni myöskin", sillä näin kapteeni oli usein sanonut poistuessaan laivalta.

Auran kirkon sisustusta v. 1926, ennen v. 1927 remonttia, jossa Ari Vilénin kertoman mukaan arkkitehti vakuutti kaiken vanhan säilyvän ennallaan. Arkkitehti vaihtoikin vain alttaritaulun, seinät, lattian ja penkit. Museoviraston Historian kuvakokoelma, Pohjola-yhtiöt kokoelma: lähikuva Auran kirkon kuorista | Museovirasto | Finna.fi

Prunkkalan pappi ei ollut niitä kaikkein vakavimmin virkansa ottavia, ja niinpä päivistäkin saattoi mennä joskus sekaisin. Kerran hän oli sunnuntaina hajottamassa riihen kattoa tietämättä edes mikä päivä on. Nähdessään kansan kulkevan kohti kirkkoa hän alkoi pohtia "mikä nyt on, kun väkeä tulee, onkos pyhä nyt?" Siitä sitten laskemaan: "maanantaina myllyyn mentiin, tiistaina kotiin tultiin, keskiviikkona hulikka [taikina] tehtiin, tuarstaina leivottiin, perjantaina koira kuoli, lauvantaina haurattiin. On aina tänäpän pyhä."

Siitä sitten kiireellä hyppäämään alas riihen katolta, ja housuthan siinä hötäkässä repesivät. Kirkossa pappi sitten messutessaan pyysi kirkkokansalta housunpaikkaa: "mikä annas kyynärän, mikä kaks; mikä annas korttelin kolmattaaaa". Lukkarin ilkkuessa, että niistä vasta tulisikin kunnon roimahousut (millä käsittääkseni tarkoitetaan väljiä housuja) käski pappi tämän pitää suunsa kiinni.

Samaan tarinaan liittyy variantti, jossa lukkari päättää tehdä jekun risoissa housuissa olevalle papille. Papin näet julistaessa saarnastuolista "Jumalan sana on minulla suussani" tiputti lukkari ampiaispesän papin housujen reiästä, jolloin pappi alkoi huutaa: "Mutta tuhannen paholaista minulla on housuissani!"

Prunkkalan pappi ei maineestaan huolimatta kaivannut ulkopuolisten huomiota. Kerran näet kaksi miestä Tampereen läheltä kulkivat Prunkkalan kirkon ohitse ja päättivät mennä sen kuuluisaa pappia katsomaan. Toinen miehistä oli suuri, toinen pieni. Kun pappi näki heidät oven suussa sanoi hän: "Rakkaat seurakuntalaiset, tää meirän kirkkomme on niin sopimattomassa paikassa; nytkin tuli taas kaksi miestä sisälle: toinen on niinkuin Taavetti, toinen kun Koljatti". Miehet lähtivät äkkiä pois tuijottavan seurakunnan edestä.

Prunkkalan, nykyisen Auran kirkko v. 1885 Kaarlo Vuoren taiteilemana. Museoviraston Historian kuvakokoelma: Auran kirkko ja kellotapuli | Museovirasto | Finna.fi

Kuka oli Prunkkalan pappi?

Prunkkalan papin tarina on ilmeisen vanha, sillä vuonna 1884 siitä kirjoitettiin Aura -lehdessä yleisesti tunnettuna ja samalla vanhana asiana. Kirjoittajan mukaan tarina Prunkkalan papin saarnasta oli tuttu paitsi Prunkkalassa myös muualla. Esimerkiksi Keski-Suomessa naiset, jotka eivät edes tienneet missä Prunkkala sijaitsi saattoivat kirjoittajan lapsuudessa kommentoida turhien lörpöttelijää, että tämä "saarnaa kuin Prunkkalan pappi". Lisäksi hän tiesi entisen Prunkkalan kappalaisen, josta oli tullut Kokkolan kirkkoherra sanoneen aikanaan, että "kaikki muut jo olen koettanut ja lopuksi vielä joutunut Prunkkalaan papiksi". Jotakin erikoista kyseiseen virkaan siis katsottiin liittyvän.

Edellä mainittu artikkeli spekuloi myös tarinan mahdollista haittaa papin hankkimisessa, sillä kappalaiseksi oli vaikea saada hakijoita: "Kolmannen kerran peräkkäin on jo virka avonaiseksi julistettu ja ken voi taata, eikä nytkin turhaan. Kukaan ei tahdo Prunkkalan papiksi".

Tarinan vanhasta iästä kertoo sekin, että Aleksis Kiven v. 1870 kirjoittamassa romaanissa Seitsemän veljestä on nähty sen vaikutuksia, nimittäin kohtauksessa teoksen kahdeksannessa luvussa, jossa Lauri saarnaa Hiidenkiven päällä. Kieltämättä teksti muistuttaa paljon Prunkkalan papin nimiin laitettuja hupisaarnoja.

Mutta kuka oli Prunkkalan pappi? Se jäänee arvoitukseksi. Jotkut ovat ajatelleet, että kyseessä olisi voinut olla Turusta syntyisin ollut Mathias Corriander. Tämä oli syntynyt n. 1660 ja oli kotoisin Turusta. Siellä hän opiskeli Turun katedraalikoulussa ainakin v. 1685, muttei ilmeisesti koskaan tullut ylioppilaaksi, mutta vihittiin kuitenkin 1692 papiksi ja tuli Liedon apulaispapiksi toimien ilmeisesti Prunkkalan kappalaisen kuolinpesän armovuoden saarnaajana ja Prunkkalan kappalaiseksi naiden edeltäjänsä lesken. Corriander pysyi virassaan yli isonvihan myrskyjen. V. 1723 katkaisi jalkansa eikä voinut hoitaa virkaansa kahteen vuoteen. Hän kuoli Prunkkalassa 3. kesäkuuta 1742.

Pelkästään näiden tietojen perusteella on vaikea kytkeä häntä Prunkkalan papin legendaan. Toinen kandidaatti on ollut Berndt Johan Floor, joka syntyi Tammelassa 1785. Hänet vihittiin papiksi 1809 ja oltuaan apupappina Perniössä ja Naantalissa hän toimi pari vuotta, 1818-1820, Prunkkalan vt. kappalaisena. Kytkeminen Prunkkalan papin tarinaan liittyy ennen kaikkea siihen mitä tiedetään Floorin myöhemmistä vaiheista. Oltuaan armovuodensaarnaajana Hämeenkyrössä ja Sahalahdessa tuli hänestä 1826 Rymättylän kappalaisen apulainen. Hänet kuitenkin erotettiin v. 1828 juoppouden takia, mistä tuli myöhemmin 28.1.1829 vielä hovioikeuden päätös. Turun tuomiokapituli pani erottamisen täytäntöön 20.12.1829. Viive johtui siitä, että Floor oli paennut. Tosin hänen mainitaan eläneen myöhemmin kerjäläisenä Rymättylässä.

Ari Vilénin kirjoittama Auran seurakunnan historiateos nostaa esille vielä yhden ammoisen papin nimeltä Laurentius Canis. Hän olisikin muuten hyvä kandidaatti, mutta kovin lyhytaikainen. Ennen pappisvihkimystään 1642 hänet oli ehditty mainita kahdesti konsistorin pöytäkirjassa kelvottoman käytöksen vuoksi. Hän oli v. 1649 lyhyen aikaa Prunkkalan kappalainen, mutta menetti pian viran hurjatapaisuutensa vuoksi, Vilénin mukaan "jo kahden päivän perästä". Canis oli v. 1656 Turun hospitaalinsaarnaaja, mutta sopimattoman käytöksen vuoksi oli pidätettynä virasta ainakin 1657-1658. Ylipäätään Caniksen mainitaan olleen julkea ja hillitön mies, joka tuomittiin v. 1662 maanpakoon hänen solvattuaan piispa Terserusta. Kuitenkin hän kuoli Turussa ja haudattiin 1670 Turun tuomiokirkkoon.

Sanottakoon siis, että vaikkei legendojen Prunkkalan pappia olisi ollutkaan, niin inspiraation lähteitä Prunkkalassa kyllä piisasi.

Prunkkalan papin legenda elää

Prunkkalan papin legenda eli Atlantin takanakin. Siellä näet ainakin v. 1912 kirjoitettiin, kuinka Michiganin Franklinissa pidettiin suomenkielinen iltama, jossa ohjelman kuului mm. "Prunkkalan papin saarna", joka siis selvästikin oli yleisesti tunnettu viihde-esitys. V. 1922 puolestaan amerikkalaisessa Raivaaja -lehdessä muisteli eräs olojaan valkoisten vankina Suomessa ja kertoi tuolloin mutisseensa Prunkkalan papin kuulua lausetta: "tämä maailma on kupera ja kapera kuin pukin sarvi".

Prunkkalan muinaista pappia on muisteltu myös lähihistoriassa. Männä vuosina herätti Auran silloinen kirkkoherra vilkasta keskustelua, jolloin Prunkkalan pappia nostettiin nykyajan verrokiksi. Tosin värikkäiden pappien sarja on jatkunut muutenkin, sillä Auran nuorisopastorina 1944-1953 toimineesta Eero Hyttisestä mainitaan hänen pitäneen kovia saarnoja ja kerran kommentoineen saarnastuolista: "Minua syytetään siitä, että olen saarnannut kirkon tyhjäksi, mutta ei täällä ketään ennenkään ollut". Tästä nokkelasta retoriikasta olisi Prunkkalan pappikin voinut olla ylpeä. Elossa olevien sananpalvelijoiden arviointi jätettäköön tämän kirjoituksen ulkopuolelle.

Vuonna 2010 Turun Sanomien yleisönosastolla nimimerkki Kiroton nosti esiin sen seikan, että jos nyt oli syytetty kirkkoherraa sopimattomasta kielenkäytöstä, niin näin oli ollut paikkakunnalla ennenkin. Hän kertoi tarinan siitä, kuinka Prunkkalan pappi oli saarnassaan sanonut: "Kuinka on teidän lampaiden laita -menevätkö ne helevettiin". Silloin pappi olisi nähnyt ikkunasta, kuinka viereisen lammasaitauksen lampaat juoksivat karkuun ja huusi: "Nyt menee yksi, nyt menee kaksi ja nyt ne perkeleet menee kaikki!"

Nämä esimerkit osoittavat, että tarinat Prunkkalan papista eivät ole tyystin unohtuneet ja niitä voidaan käyttää keskusteltaessa nykytilanteestakin. Mutta kuten Prunkkalan pappi sanoi, "ajat vierivät ja me aikain kanssa", ja niinpä on aika päättää tämäkin kirjoitus. Laitetaan vielä lopuksi yksi esimerkki Prunkkalan papin saarnoista, muita variantteja voitte etsiä esimerkiksi tämän kirjoituksen lähdeluettelosta.

Auran kirkon vanha alttaritaulu, joka on ostettu kirkon varoilla v. 1693. Jos siis Prunkkalan pappia on koskaan ollutkaan ovat hän ja tämä maalaus olleet varmastikin tuttuja toisilleen. Kuvaaja Iikka Kronqvist, Museoviraston Historian kuvakokoelma: Auran kirkon vanha alttaritaulu, öljymaalaus | Museovirasto | Finna.fi

"Saarna,

joka pidettiin Prunkkalan kirkossa Tuohikuun keskipaikkeilla tuossa pukin päivän tienoissa.

Hupaista on, että taas olemme kokoontulleet tässä meille hyvin sopivassa paikassa. Senpä tähden tahdon esittää teille monesti parannetun saarnan. Toivon, että te kaikki ristissä sormin ja pystyssä korvin hartaasti sitä kuuntelette.

Kun tuulee, niin hako humisee, ja kun sataa, niin pärekatto rapisee. Nämä kyllä näin merkilliset sanat ovat  kirjoitettuina Kuppari Kirstin kirkkohameen kuudennessa poimussa.

Mutta lammas on lauhkea eläin. Se ei pure eikä potkaise, ei niele eikä hotkaise. Sen päästä tulee hyvä puntarin perä, silmistänsä hyvä tirkistyslasi. Nahastansa tulee hyvät vällyt ja pälsyt ja sääristänsä hyviä rummun nappuloita. Hännästä saadaan hyviä ruutisarven tuppia ja suolista hyviä viulunkieliä, suuremmista rukinnyöriä, sekä papenoista kahveen pööniä.

Hiljaa, lapset, lehterillä, taikka minä saarnaan koko päivän! Lapset tosin ovat Herran lahjoja, mutta p-n paljon heitä kuitenkin on. Juoksevat kuin tuonen sotakauriit, syövät pappilan räätikkäät ja nauriit. Pojat! Hyljätkää papumaani, niin papumaani hyljää teidät.

Nämä kyllä näin merkilliset sanat löytyvät kirjoitettuna pappilan punaisen veräjän kuudennessa puolapuussa. Minun sanani pyörivät ja vyörivät teidän sydämissänne niin kuin pukin papenet siljältä kalliolta järveen, ja sanoo: plompis, plompis!

Oi sinä totinen tuohikasa ja lautakasa! Varjele meitä ja ole meidän tukenamme vihaista pässiä vastaan.

- - -

Minä näin tänään, kuinka Laukkalan suuri härkä oli märkä. Ajatelkaas tämän asian päälle, niin te saatte elää.

Rakkaat ystävät Herrassa, kalat kutevat merrassa oikein monessa kerrassa. Kyllä meidänkin pitäjässä kaloja on saatu, mutta sangen vähän pappilaan on tuotu. - Antakaa, niin teillekin annetaan ja yltäkyllin ravinnoksi kannetaan.

Voi, hyvä seurakunta, meidän kirkkomme paikkaa! Näettekö, kuinka matkustavainen seisoo oven suussa kuin tuonen tien viitta. Juuri tämä, jolla leuatkin on kuin hohtimet, korvat kuin pohtimet. Ovatko kauniit kuvat? Silmät kuin hirmukan munat, sekä nenä räässä, niin kuin piilukirves jäässä! Vaikka mitäs minä ihmisiä pilkata tahdon. Tahdon vain heitäkin neuvoni kautta auttaa ja kuoppaan kaataa, että tekisitte hänelle penkkiin tilaa. Älkää tehkö oudostakaan pilaa! Taitaa teillekin matkaretki tulla pikemmin kuin luulla. Teidän tulee käsittää, että jokainen matkaretkellä on yötä, eikä hän suuresti kirppuja syötä. Ei hänellä ole kotia myötä. Vaan teidän tulee kiittää Luojaa, joka teidät on ottanut armonsa suojaan ja lahjoittanut teidät kauniilla muodolla ja lempeällä luonnolla, tiedolla, tahdotte luulla. Teidän tulee käsittää, että jokainen matkarethellä on yötä, eikä hän mitä teihin kuuluu, munaskuut ja monet muut, jotka Luoja tarkemmin tutkii, taidolla loistaa ja selkään hutkii."

Lähteet

Floor, Berndt Johan. Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017– (viitattu 29.4.2026). Artikkelin pysyvä tunniste https://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-spa-000043

Forssa 19 8/9 02. Länsisuomen Työmies 103/1902: 11.09.1902 Länsisuomen Työmies no 103 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Iltama Franklinissa. Työmies 13/1912: 17.01.1912 Työmies no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kihniö. Aamulehti 261/1913: 11.11.1913 Aamulehti no 261 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kiroton: Prunkkalan papista. Turun Sanomat 14.9.2010. Verkkoversio: https://www.ts.fi/lukijoilta/159491

Kivi ja kansanperinne. Kansanperinnettä Seitsemässä veljeksessä. Tiet lähteisiin - Aleksis Kivi SKS:ssa: Tiet lähteisiin — Aleksis Kivi SKS:ssa

Pikku pakinaa. Etelä-Pohjanmaa 73/1906: 25.09.1906 Etelä-Pohjanmaa no 73 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Prunkkalan pappi. Käkisalmen Sanomat 48/1928: 28.04.1928 Käkisalmen Sanomat no 48 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Prunkkalasta huhtikuulla. Aura 50/1884: 29.04.1884 Aura no 50 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lauri Simonsuuri (toim.): Kotiseudun tarinoita. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (2006, 1. painos 1951).

Maija Tammi: Pappina kuninkaan hovinarri. Turun Sanomat 18.3.2006: https://www.ts.fi/a/1074108028

Valkosen Suomen vankina. Raivaaja 58/1922: 11.03.1922 Raivaaja no 58 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

E. Vihervaara: Länsisuomalaista pilaa. Julkusta ja Prunkkalan papista. Kotiseutu 9/1914: 15.09.1914 Kotiseutu : Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ari Vilén: Auran seurakunta 1917-2017. Auran seurakunta (2017).

Väänänen, Kyösti: Laurentius Jacobi Canis. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 29.4.2026). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000354

Väänänen, Kyösti: Matthias Georgii Coriander. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 29.4.2026). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000466

Natalia Palm (1866-1939), saarnaajien ja köyhien ystävä Sauvon Rajalahdesta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Vakituisille lukijoilleni ei liene mikään yllätys, että sydämessäni on erityinen sija kotikunnalleni, ja niinpä aktiivisesti etsiskelen millaisia tarinoita se voisi tarjota täällä kerrottavaksi. Olen yleensä tottunut siihen, että täällä eivät ainakaan herätysliikkeet ole juuri vaikuttaneet, vaikka 1800-luvulta ja 1900-luvun alustakin löytyy evankelisen liikkeen aktiivisuutta.

Hiljan törmäsin kuitenkin Rajalahden emäntänä toimineeseen Natalia Palmiin (o.s. Palander) (1866-1939), joka oli tunnettu vapaakirkollisuuden, josta juontaa nykyinen Suomen Vapaakirkko, parissa ilmenneestä aktiivisuudestaan. Tosin hän lähteissä jää paikoin yhteiskunnallisesti aktiivisen miehensä varjoon, mutta löytämäni perusteella huomaa hänenkin olleen aktiivinen toimija ja erityisesti aktiivinen saarnaajien majoittaja ja saarnaajakokousten järjestäjä. Kuten tästä blogista ilmenee oli yhdellä näistä kokouksista koko vapaakirkollisuuden järjestäytymistä koskevaa merkitystä.

Kerronkin tässä tekstissä Natalian tarinan. Kerron myös hänen miehestään Vilhosta, sen verran suuri rooli hänellä oli Sauvossa esimerkiksi sisällissodan aikana. Lopuksi kerron senkin, miten sotahistoriasta kuulu Lauri Törni liittyy tähän perheeseen.

Mynämäen tyttö Sauvon rannoille

Natalia näyttää tässä kuvassa varsin tomeralta ja määrätietoiselta naiselta. Kuva hänen Geni -profiilistaan: Nathalia Carin Larsdotter Palm (Palander) (1866 - 1939) - Genealogy

Nathalia (Natalia) Carin Palander syntyi 23. kesäkuuta 1866 Mynämäellä. Hänen vanhempansa olivat majuri Lars Gabriel Gideon Palander (1823-1904), Palanderien vanhaa sivistyssukua, ja äitinsä Natalia o.s. Mitkova (1828-1921), jonka isä oli venäläinen upseeri Nikolai Fotievits Mitkov. Perhe asui Mynämäen Sunilan kartanossa. Perheessä oli yhteensä viisi lasta, neljä tytärtä ja yksi poika.

3. huhtikuuta 1900 Natalia avioitui Wilhelm (Vilho) Reinholdt Palmin kanssa, joka oli tuolloin Porvoon Ilolan kartanon työnjohtaja. Hän oli aiemmin ollut työnjohtajana Sunilan kartanossa v. 1895-1897, jolloin hän ja Natalia lienevät tutustuneet.

Vihkimisen toimitti Turussa kappalainen Theodor von Pfaler, joka oli muuten kotoisin Mynämäeltä. Samana vuonna he muuttivat Sauvon Rajalahden Ylitaloon, jonne he asettuivat asumaan. Vuonna 1908 samaan tilaan yhdistettiin myös Rajalahden Alitalo. Talo oli varakas, ja isäntä Vilho Palm olikin v. 1913 mukana perustamassa Lounais-Suomen osuusteurastamoa ja v. 1904 hän oli ollut mukana laatimassa Sauvon Säästöpankin sääntöjä.

Rajalahti sijaitsee Sauvon etelärannalla Kemiötä vastapäätä, ja venekyydin antaminen Kemiön Lappdaliin oli rajalahtelaisten ikiaikainen kyyditysvelvollisuus. Tästä oli 1800-luvun jälkipuoliskolla purnattu, mutta kun uusi lauttavene oli Sauvon ja Karunan kuntien toimesta hankittu suostuttiin kuljetusta jatkamaan korvausta vastaan. Asiassa oli erinäisiä käänteitä, mutta v. 1915 Vilho Palm kieltäytyi hoitamasta enää liikennettä, sillä ylläpitokustannukset olivat nousseet ja kunnan tarjoama 250 markan vuosikorvaus oli riittämätön. Korvaus nostettiin sitten 350 markkaan ja päätettiin hankkia uusi isompi lautta.

V. 1932 Rajalahden ja Lappdalin väliä liikennöi tällainen lautta. Kuvannut P. J. Bögelund, Mobilia, Tiehallinto kuvat: Rajalahti-Lappdal lautta | Mobilia | Finna.fi

Kodin- ja köyhäinhoitoa sekä saarnaajakokouksia

Perheeseen syntyi Sauvossa viisi lasta: Liisa Maria (1901), Paavo Gabriel (1903), Reino Rafael (1904), Anna Rauha (1907) ja Kerttu Naomi (1909). Kaikki paitsi  v. 1910 kuollut Kerttu elivät aikuisikään.  Rippikirjassa pistää silmään maininta, että keskimmäistä, Reino Rafaelia ei kastettu lapsena, mutta ilmeisesti sekä hänen vanhemmat että nuoremmat sisaruksensa kastettiin.

Kastamattomuuspäätös on luultavasti liittynyt Natalian vapaakirkollisuuteen, tosin ihmetystä herättää, miksi vain yhden lapsen kohdalla toimittiin näin. Tiedossani ei ole, missä kohtaa Natalia liittyi vapaakirkollisiin, mutta hän on selvästi ollut liikkeessä näkyvästi mukana. Vapaakirkollisuus olikin aikoinaan erityisen suosittua juuri säätyläisten, eritoten naisten, parissa. Natalian mainitaan olleen päivittäisessä seurustelussa Jeesuksen kanssa nuoruudestaan asti, mikä tarkoittaa, että hänellä oli jo varhain vahva kristillinen vakaumus.

Tästä on vahvana osoituksena se, että vapaakirkollisten saarnaajaliitto on pitänyt ainakin kahdesti vuosikokouksensa Palmien kotona Rajalahdessa. Ensimmäistä kokousta koskevassa lehti-ilmoituksessa v. 1907 sanotaan kokous pidettävän "maanwiljelijä W. Palmin luona", eli mieskin lienee jollain tapaa ollut mukana, ainakin sallinut kodissaan kokoontumisen.

Kuvassa Rajalahden rakennuskantaa noin v. 1930. Kuvan yhteydessä on ollut kirjoitus: "Sauvo Rajalahti om. Palm." Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma: Rajalahden tilan rakennuksia Rajalahden kylässä | Museovirasto | Finna.fi

V. 1919 kesäkuussa oli toinen vastaava kokous Rajalahdella. Vapaakirkollisten lehdessä Suomen Viikkolehdessä kutsuttiin väkeä paikalle ja kehotettiin väkeä matkustamaan yhdessä Turusta Sauvon Rajalahteen laivalla. Kokouksesta muodostui sikäli historiallinen, että siellä alettiin selkeästi vaatimaan saarnaajaliiton jakamista erikseen suomenkieliseen ja ruotsinkieliseen, kun siihen asti oli kokoonnuttu yhdessä. Tähän vaikuttivat sekä käytännölliset seikat, mutta myöskin kieliryhmien välinen jännite laajemminkin yhteiskunnassa. V. 1921 Kuopion saarnaajakokouksesta lähtien kieliryhmät toimivatkin erillään.

Natalian uskonvakaumus näkyi mahdollisesti myös hänen yhteiskunnallisessa aktiivisuudessaan. Hän näet kuului siihen joukkoon, jotka Sauvon kuntakokous valitsi vuosina 1910, 1913 ja 1916 käymään kunnan köyhäinhoidon piirissä olevien luona pariksi vuodeksi kerrallaan. (Vuonna 1910 puhuttiin "Waiwaishoidon huostassa olewain lasten ja wanhain köyhien" tarkastajan tehtävästä).

Erityisesti perhe ja koti oli Natalialle keskeinen. Sen puolesta hänen sanotaan eläneen, taistelleen ja rukoilleen. Hänen askareensa mainitaankin erään kuolinuutisen mukaan kohdistuneen etupäässä kodin hoitoon ja huolenpitoon sen lisäksi, että hän ahkeroi hengellisen elämän asioiden parissa.

Suojeluskuntamies Vilho Palm

Vilho Palmin hengellisestä aktiivisuudesta en tiedä, mutta muuten hän ainakin oli hyvin aktiivinen mies. Maininnan ansaitsee erityisesti hänen roolinsa vuoden 1918 sisällissodan aikana. Hän oli ollut mukana perustamassa Sauvon suojeluskuntaa elokuussa 1917 ja tuli valituksi sen johtokuntaan. Sauvo joutui kuitenkin sisällissodan alussa punaisten valtaan muun Etelä-Suomen tavoin, mikä teki suojeluskunnan toiminnasta mahdotonta.

Vilho Palmista en löytänyt parempaa kuvaa kuin tämä hänen Geni -profiiliinsa lisätty. Sääli, sillä hän on ollut Sauvossa varsin merkittävä toimija monella tavalla, ja jos lähteeni kehuvat rouvaa, niin kyllä isäntääkin: Wilhelm Reinhold Rikhardinpoika Palm (1869 - 1949) - Genealogy

Huhtikuussa 1918 olivat valkoisten puolella taistelleet saksalaiset valloittaneet Kemiön, mikä sähköisti tilannetta myös Sauvossa. 11. huhtikuuta lähettivät punakaartilaiset kolme miestä Rajalahteen Vilho Palmia vartioimaan, sillä tämä tiedettiin paikalliseksi valkoisten johtomieheksi. Uutiset saksalaisten etenemisestä saivat kuitenkin vahtimiehet poistumaan Rajalahdesta jo seuraavana päivänä.

Uutiset saksalaisista rohkaisivat suojeluskuntalaisia. Palm määräsi jokaisesta talosta miehen joukkoihinsa ja lähti näiden kanssa Kirkonkylään. Siellä hän ilmoitti saapumisestaan useita päiviä metsässä piileskelleelle nimismies Rafael Rekoselle. Punaiset eivät tehneet lainkaan vastarintaa, ja Palm joukkoineen riisui nämä aseista. Suojeluskunta, joka Palmin aloitteesta ja johdolla perustettiin virallisesti uudelleen, oli ottanut kunnan valtaansa ja pidätti ja lähetti Turkuun vangittaviksi kiinnisaadut punakaartilaiset. 

Palm oli Sauvon suojeluskunnan paikallispäällikkönä v. 1918 syksyyn asti. Muun muassa hänen johdollaan suojeluskunta piti varmuuden vuoksi vartijoita eri puolilla Sauvoa aina 19. kesäkuuta asti, jolloin tilanne katsottiin riittävän rauhalliseksi kyseisen toiminnan lopettamiselle. Vielä v. 1925, kun Turunmaassa julkaistiin Sauvoa koskeva matkakertomus kertoo kirjoittaja Rajalahden isännän olevan "wapaussodan historiassakin mainittu Wilho Palm". Tuolloin tilalla oli 65 hehtaaria hyvin hoidettua peltoa ja se tarjosi kirjoittajalle ystävällisen vastaanoton. Kirjoittajan mukaan isäntä oli "ehkä liiankin hauska maanmuokkaajaksi", mitä tuolla sitten tarkoittikaan.

Rajalahdessa Palmit asuivat merellisissä maisemissa, josta näkyivät Långholmenin ja Kemiön saaret. Museoviraston Historian kuvakokoelma, Kustannusosakeyhtiö Kiven kokoelma: Rajalahti (Rölax). Maisema. | Museovirasto | Finna.fi

Vilho Palm oli myöhemminkin aktiivinen yhteisön jäsen, mikä näkyy siinäkin, kuinka hän maaliskuussa 1932 oli yhtenä kolmesta allekirjoittajasta Sauvon yli satahenkisen kansalaiskokouksen uskollisuudenjulistuksessa, jonka tämä antoi Mäntsälän kapinan vuoksi vakuuttaakseen uskollisuuttaan lailliselle hallitukselle ja vaatiakseen kapinan kukistamista. Kun muuten v. 1921 oli kerätty lahjoituksia Turun yliopiston perustamiseksi oli Palmin lahjoitus  kolmanneksi suurin Sauvossa, 20 000 markkaa.

Mynämäen siskokset yhdessä Sauvon mullissa

Jossain vaiheessa Palmit luovuttivat talon isännyyden seuraavalle sukupolvelle, pojalleen Reino Parlalle, ja asuivat itse sen vieressä Kontiola -nimisessä talossa. Sukua oli kylällä enemmänkin, sillä jossain vaiheessa Rajalahteen muuttivat myös Natalian isosisko Maria Palander (1864-1951) aviomiehensä Knut Emil Sonckin (1859-1952) kanssa. Sonckin isä oli ollut hänen täyskaimansa, arvostettu evankelisen herätysliikkeen riveihin kuulunut pappismies, ja nuorempi Sonck oli hänkin saanut pappisvihkimyksen v. 1918 toimittuaan sitä ennen uskonnon ja ruotsin kielen opettajana Tammisaaren kansakoulunopettajaseminaarissa. Mielenkiintoista sinänsä, että hän hankki pappisvihkimyksen vasta muutama vuosi isänsä kuoleman jälkeen ja toimi sen jälkeen eri pappisviroissa Varsinais-Suomen saaristossa ja Ahvenanmaalla, muun muassa isänsä entisessä seurakunnassa Finströmissä.

Maria Palander ja miehensä Knut Emil Sonck asettuivat vanhoilla päivillään asumaan Sauvon Rajalahteen, mikä kertonee Marian ja siskonsa Natalian läheisistä väleistä. Kuvat Marian ja Knut Emilin Geni -profiileista: https://www.geni.com/people/Maria-Palander/6000000002337826195 ja https://www.geni.com/people/Knut-Emil-Sonck/6000000006237064334

Millaiset lienevätkään olleet hengelliset keskustelut vapaakirkollisen Natalian ja luterilaisen pappislangon välillä, ken tietää. Toisaalta Natalian parhaita vieraita mainitaan olleen Jumalan valtakunnan työntekijät, joiden palveleminen oli hänen suurin ilonsa. Tämä koski toki ensi sijassa vapaakirkollisia saarnaajia, mikä näkyy saarnaajakokousten järjestämisestäkin, mutta ehkä tätä rakkautta liikeni myös siskon puolisolle.

Natalia menehtyi 13. tammikuuta 1939 sydämen vajaatoimintaan. Suomen Viikkolehdessä aviomiehen julkaisemassa kuolinilmoituksessa todetaan vainajan paljon kärsineen, mutta nukkuneen pois "lujassa uskossa". Vanha suojeluskuntamies oli laittanut vaimonsa kuolinilmoitukseen Jeesuksen Vuorisaarnan sanat "Autuaat ovat rauhantekijät, sillä heidät on kutsuttava Jumalan lapsiksi". Kuollessaan Natalia oli siviilirekisterin jäsen, mikä ei ollut tavaton tilanne vapaakirkolliselle.

Natalian kuolinilmoitus, Suomen Viikkolehti 3/1939.

Natalia haudattiin Sauvon hautausmaalle 22. tammikuuta 1939. Hautaan siunaamisen toimitti Suomen Vapaakirkon pastori J. Rauhala, joka puhui aiheesta "Joka uskoo minuun, hän elää vaikka olisi kuollut." Vainajaa käsittelevässä kirjoituksessa muistellaan hänen luonaan pidettyjä saarnaajakokouksia sekä luonnehditaan hänen hyviä kristillisiä ominaisuuksiaan: "Poismenneessä näimme nöyrän ja ehjäsydämisen kristityn. Hänessä oli ei ainoastaan ajallista aateluutta, vaan sitä, mikä oli seurauksena päivittäisestä seurustelusta Jeesuksen kanssa nuoruudesta lähtien."

Onnistuin löytämään Palmien haudan Sauvon hautausmaalta. Siihen on haudattu Natalian ja v. 1949 kuolleen puolison lisäksi heidän pienenä kuollut tyttärensä Kerttu Naomi ja toinen tytär Anna Rauha sekä tämän jälkipolvea. Tätä hautaa vastapäätä on puolestaan Sonckien hauta, eli mynämäkeläiset siskokset lepäävät vastatusten Sauvon mullissa.

Hautoja ja pala sukuhistoriaa

Vapaakirkosta ei koskaan tullut Sauvossa merkittävää liikettä, ei siellä ollut edes sen seurakuntaa. Toisaalta liike on alusta asti ollut hyvin allianssihenkinen eikä oman seurakunnan perustaminen ole ollut välttämättä tavoitekaan. Natalialle kytkös liikkeeseen on kuitenkin ollut voimavara ja innoittaja hengelliseen aktiivisuuteen sekä toimintaan Sauvon köyhien parissa.

Kävin tällä viikolla lasten kanssa kävelyllä Sauvon hautausmaalla Natalian ja sukulaistensa hautoja etsimässä ja löysinkin ne. Lasten oli ehkä vaikea hahmottaa innostustani näiden hautojen äärellä, niissä kun oli heille kovin vähän mieltä kiinnittäviä yksityiskohtia. Kuvien perusteella voitte halutessanne ne itsekin etsiä, kuten monen muunkin täällä blogissa esittelemäni sauvolaisvainajan.

Mutta niin, mikä oli se lupaamani kytkös kuuluisaan sotilaaseen Lauri Törniin? Lähdettyään sodan jälkeen Ruotsiin Törni kihlautui Marja Kopsin (1930-2000) kanssa 1. tammikuuta 1950. Yhdysvalloissa syntyneen Kopsin äiti oli Natalian ja Viljon tytär Liisa Maria Kops (o.s. Palm) (1901-1988). Avioliitosta ei lopulta tullut mitään, koska Törni jatkoi matkaansa Yhdysvaltoihin ja aikansa odotettuaan Marja avioitui espanjalaisen lääkärin kanssa. Näin siis Törni kytkeytyy tarinaamme. Onpahan maailma pieni.

Natalian ja Vilhon sukuhauta, josta en ole kuvannut kahta leppeellään olevaa Annan jälkeläisten hautakiveä.

Sonckien sukuhauta Palmien hautaa vastapäätä. Kummatkin Sauvon hautausmaalla.

Lähteet:

Lasse Iso-Iivari: Sauvon talonhaltijaluetteloja: users.utu.fi/isoi/talot/sauvo.htm

Hannu Kujanen: Sauvon historia II. (1996).

Kokouksia Sauvossa ja Uudessakaupungissa. Suomenmaa 51/1932: 02.03.1932 Suomenmaa no 51 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kuolleen kortti. Palm, o.s. Palander, Natalia. Tilastollinen päätoimisto: https://digihakemisto.net/item/1093769840/6870133041/109

Lektor Emil Sonck 85 år. Församlingsbladet 45-46/1944: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2688028?page=2

Lounais-Suomen lahjoittajia. Uusi Aura 67/1921: 04.06.1921 Uusi Aura no 67 (3-päiv. painos) - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Medborgarmöte i Sagu och Nystad deklarera sin lojalitet. Hufvudstadsbladet 62/1932: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1834721?page=3

Mynämäen vihittyjen kirja 1892-1904: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=22837&pnum=20

Neljäkymmentä vuotta Suomen vapaakirkon saarnaajaliiton taivalta. Suomen Viikkolehti 33/1935: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/825855?page=4

Piirteitä Sauvon Suojeluskunnasta. Varsinais-Suomen Vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 11/1923: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1105492?page=6

Rakas vaimoni ja hellä äitimme Natalia Palm. Suomen Viikkolehti 3/1939: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/826003?page=8

Rouva Natalia Palm'in tomumaja. Suomen Viikkolehti 6/1939: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/826007?page=8

Sauwo. Turun Sanomat 2638/1913: 07.10.1913 Turun Sanomat no 2638 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sauvon kuntakokous. Turun Sanomat 3554/1916: 12.09.1916 Turun Sanomat no 3554 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sauwon pitäjää pitkin ja poikin. Turunmaa 191/1925: 22.08.1925 Turunmaa no 191 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sauvon rippikirja 1891-1901: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=21285&pnum=411

Sauvon rippikirja 1901-1910: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=21286&pnum=421

Sauvon vapautumisen muistojuhlaa vietetään tänään. Varsinais-Suomi 84/1938: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2140662?page=4

Sauwon warsinaisessa syyskuntakokouksessa. Sosialisti 218/1910: 22.09.1910 Sosialisti no 218 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sonck, Knut Emil (1859-1952). Suomen papisto 1800-1920: https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/2711

S. W. L. Saarnaajaliiton jäsenille. Suomen Viikkolehti 9/1919: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/825161?page=4

Tämän kuun 13 päivänä. Rannikkoseudun Kunnallislehti 3/1939: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2081941?page=4

Wapaakirkollisen saarnaajaliiton. Kotimaa 58/1907: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/658036?page=3

Seppo Varjus: Lauri Törni rakastui kunnolla vain kerran, mutta onnellinen tarina päättyi erittäin lyhyeen. Ilta-Sanomat 29.9.2015: Lauri Törni rakastui kunnolla vain kerran, mutta onnellinen tarina päättyi erittäin lyhyeen - Ilta-Sanomat