sunnuntai 11. helmikuuta 2024

Miksi tehdään ristinmerkki? Ristinmerkin historia Välimeren rannoilta Pohjolan perukoille

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Kristillinen tapakulttuuri ja sen historia on kiehtonut minua jo pitkään, varsinkin kun itselleni se on monin osin tuttua vasta aikuisiältä. Nyt haluan jakaa palasen tutkisteluistani teillekin. Pahoittelen pitkää tekstiä, ehkä joskus voisin pilkkoa joitain kokonaisuuksia omiksi artikkeleikseen. Olkoon tämä nyt jonkinlainen kokoava esitys.

Ristinmerkki, siis tapa piirtää kädellään ristin kuvio itsensä tai jonkin henkilön tai esineen ylle on tapa, joka yhdistää kristittyjä yli tunnustuskuntien ja samalla myös jakaa mielipiteitä. Toisille se on tärkeä osa rukous- ja uskonelämää, toisille taas taikauskon ja (protestanttisissa piireissä) katolilaisuuden merkki. Muistan itsekin yläkoulusta tilanteen, jossa luokkatoverini luuli luterilaisen seurakunnan nuorisotyöntekijää katolilaiseksi siksi, että näki tämän tehneen ristinmerkin. Monelle suomalaiselle ele lieneekin tutuin ulkomaisten urheilijoiden eleenä ennen urheilusuoritusta. Mutta miten tuo tapa on syntynyt, mikä on sen historia ja merkitys? Ja näin suomalaisessa kontekstissa, onko se luterilaisempi kuin luulitkaan? Tätä lähdemme nyt tutkimaan.

Ristinmerkki varhaisessa kirkossa

 Ennen kuin menemme niihin Raamatun teksteihin, joilla ristinmerkin tekoa on perusteltu kurkistetaan varhaiseen kirkkohistoriaan. Ensimmäisiä tunnettuja kirjallisia mainintoja ristinmerkistä on Karthagossa, nykyisessä Tunisiassa Pohjois-Afrikassa, eläneen Tertullianuksen (n. 160-220) kirjoittaa teoksessaan De Corona seuraavasti: "Jokaisella askelella, kun menemme sisään ja ulos, kun pukeudumme ja riisumme kenkämme, kun peseydymme, syömme, sytytämme kynttilän, käymme makuulle, istumme alas ja kaikissa askareissa joita hoidamme, piirrämme ristin sinetin otsaamme." (De Corona, 3. luku). Tämän perusteella tiedämme, että Tertullianuksen aikana kristityillä oli yleisenä tapana tehdä otsaansa ristinmerkki.

Piispa Basileios Suuri (330-379) Kappadokiasta, nykyisen Turkin alueelta kirjoitti teoksessaan Pyhästä Hengestä, kuinka tapa tehdä ristinmerkki on opittu jo apostoleilta. Toki hän on liian myöhäinen todistamaan moista, mutta tämäkin osoittaa, ettei kyse ollut mistään tuoreesta käytännöstä. Jerusalemin piispa Kyrillos Jerusalemilainen (315-386) kirjoittaa Katekeeseissaan, jotka on suomennettu nimellä Jerusalemin uskontunnustus seuraavasti:

"Älkäämme siis hävetkö tunnustaa ristiinnaulittua. Pankaamme rohkeasti sormillamme sinetti otsalle ja pantakoon risti kaiken päälle, syötäville leiville ja juotaville maljoille, sisään käytäessä, ulos mentäessä, ennen unta, vuoteeseen laskeutuessamme ja vuoteesta noustessamme, matkatessamme ja paikalla ollessamme. Se on suuri suoja, ilmainen köyhille, vaivaton heikoille, on se armolahja Jumalalta, uskovaisten merkki ja  demonien kauhistus. Saihan hän niistä voiton ja saattoi ne häpeään. Sillä nähdessään ristin ne muistavat ristiinnaulittua. Ne pelkäävät lohikäärmeen päitten murskaajaa. Älä ylenkatso sinettiä siksi, että se on ilmainen, vaan kunnioita hyväntekijää sitäkin enemmän." (Jerusalemin uskontunnustus, 13. katekeesi, 36. kohta.)

Katekeeseissaan Kyrillos Jerusalemilainen käsittelee myös ristinmerkin tekemistä. 
Kuvassa v. 1763 laitos, jonka teksti on sekä kreikaksi että latinaksi. Wikimedia Commons: 
File:Cyrillus Hierosolymitani Catecheses.jpg - Wikipedia

Kyrilloskin siis tuntee otsalle piirrettävän ristinmerkin, ja kannustaa sen piirtämiseen usein ja myöskin siunaamaan ruoka ja juomakin sitä käyttäen. Merkille näytetään annettavan ehkä hämmentävänkin suuri merkitys, mutta Kyrilloksen mukaan merkin voima on juuri siinä, että se muistuttaa ristiinnaulitusta, Jeesuksesta.

"Tee merkki kaikkien niiden otsaan..."

Tässä kohtaa voisi ottaa esille sen, ajateltiinko ristinmerkin teolla olevan mitään raamatullisia perusteita. Karthagon piispa Cyprianuksen (n. 200-258) nimiin on laitettu teos Kolme kirjaa todistuksia juutalaisia vastaan. Teos on ilmeisesti jonkun muun laatima ja päätynyt vain osaksi Cyprianuksen teosten kokoelmaa, mutta on silti varhainen teksti. Sen 2. kirjan 22. kohta on otsikoitu "Että tässä ristin merkissä on pelastus kaikille ihmisille, joilla on merkki otsassaan". Siinä viitataan kolmeen Raamatun kirjaan: Vanhan testamentin Hesekielin kirjaan ja 2. Mooseksen kirjaan sekä Uuden testamentin Ilmestyskirjaan. Otetaan lyhyt raamattutunti ja vilkaistaan erityisesti niistä ensimmäistä.

Hesekielin kirjan 9. luvun 4. jakeessa Hesekiel näkee näyn, jossa Jumala sanoo pellavapukuiselle, kirjoitusvälineitä kantavalle miehelle: "Kulje Jerusalemin halki, koko kaupungin läpi laidasta laitaan, ja tee merkki kaikkien niiden otsaan, jotka huokaavat ja valittavat kaupungissa tehtävien iljettävyyksien tähden." Sen jälkeen toiset saavat näyssä käskyn hyökätä surmaten tähän kaupunkiin, mutta merkittyihin he eivät saa koskea. 

Kirjoittaja asettaa tämän rinnalle 2. Mooseksen kirjan 12. luvusta, jossa Jumala lyö Egyptiä vielä viimeisellä vitsauksella, jotta Israelin kansa vapautuisi orjuudestaan. Egyptin esikoiset surmataan, mutta Israelin kansa säästetään merkitsemällä talot uhrikaritsan verellä: "Ja veri olkoon niiden talojen merkkinä, joissa te olette, sillä kun minä näen veren, menen ohitsenne. Minä kuritan vain egyptiläisiä, eikä tämä vitsaus satu teihin." (2. Moos. 12:13). Uhrikaritsa nähdään kristinuskossa Jeesuksen ja hänen uhrinsa ennakkokuvana, ja niinpä pelastava merkki on myös hänen merkkinsä.

Tähän on Hesekielin tekstin osalta aivan erityinen peruste. Sana "merkki" on tässä kirjoitettu hieman epätavallisesti heprean taw-kirjaimen nimenä. Kyseessä on heprean aakkosten ensimmäinen kirjain. Nykyään taw -kirjain kirjoitetaan hepreassa ת, mutta se on elänyt erilaisia vaiheita pohjautuen alkuaan foinikialaiseen kirjaimistoon. Varhaisessa muodossaan taw näytti joko vinoristiltä tai ristiltä, mitä kautta siitä on kehittynyt kreikan tau -kirjain (τ) ja lopulta meidän t:mme. Tämän vuoksi varhaisessa kirkossa nähtiin Hesekielin mainitseman merkin ennakoivan ristin tuomaa pelastusta, ja ilmeisesti tästä juontaa yleinen tapa piirtää ristinmerkki kastettavan otsaan.

Vasemmalta oikealle varhaissiinailainen, foinikialainen ja varhaisheprealainen tav-kirjaimen 
muoto. Oikeanpuolimmaisena heprean nykyinen tav käsinkirjoitettuna ja painokirjain-versiona. 
Ei ihme, että jotkut ovat saaneet tästä mielleyhtymiä ristiin.

Edellä mainittu salaperäinen kirjoittaja viittaa myös Ilmestyskirjan 6. luvussa mainitusta sinetistä, joka painetaan Jumalan palvelijoiden otsaan sekä lopulta Ilmestyskirjan 1. luvun jakeeseen 8, jossa Jumala sanoo: "Minä olen A ja O, alku ja loppu". Α eli alfa on kreikan aakkosten ensimmäinen, Ω eli oomega puolestaan viimeinen. Vastaavat kirjaimet ovat heprean aakkosten ensimmäinen alef ja viimeinen tav. Näin tav -merkki saa suorastaan eskatologisen merkityksen, jolloin sen voi tulkita olevan niiden merkki, jotka selviävät lopunkin tullessa.

En ole kielitieteilijä, joten olen tässä(kin) muiden varassa. Joka tapauksessa nämä kielelliset perustelut ovat kuitenkin mielestäni kiehtovia. Luonnollisesti tällä ei ole pyritty pelkästään puolustamaan ristinmerkkiä eleenä, vaan ennen kaikkea haluttu nähdä Vanhan testamentin ennustavan tulevasta Jeesuksesta Kristuksesta.

Ristinmerkin muoto kehittyy

Kristuksen olemusta koskeneet kiistat vaikuttivat myös ristinmerkin kehitykseen. Monofysiittien väittäessä Kristuksella olleen vain jumalallinen luonto hänen inhimillisen puolensa ollessa vain näennäistä alettiin tälle vastalauseena noin 500-luvun tienoilla idässä tehdä ristinmerkki kahdella sormella sen merkkinä, että Jeesus Kristus oli sekä Jumala että ihminen. Ristinmerkkiä ei myöskään tehty enää vain otsalle vaan näkyvämmin koko ylävartalon alueelle.

Myöhemmin haluttiin ilmaista vielä selkeämmin Jumalan olemukseen liittyviä asioita ristinmerkin symboliikan avulla ja käden asento kehittyi edelleen. Ristinmerkki alettiin piirtää yhdistäen peukalo, etusormi ja keskisormi kuvaten Jumalan kolmea persoonaa, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, jotka yhdessä muodostivat Kolmiyhteisen Jumalan, sekä asettamalla kaksi jäljellä olevaa sormea vierekkäin vasten kämmentä sen merkiksi, että Jeesus Kristus oli sekä Jumala että ihminen.

Oheinen kuva havainnollistaa sormien asentoa silloin, kun ristinmerkki tehdään edellä 
kuvatulla tavalla. Tämä on nykyään erityisen suosittu tapa itäisessä kristikunnassa. 
Wikimedia Commons: 
File:Sign-of-the-cross--fingers-position.jpg - Wikimedia Commons

Tämä uusi käytäntö levisi myös länteen. Esimerkiksi Rooman paavi Leo IV kirjoitti 800-luvun puolivälissä, kuinka ehtoollisaineet tulisi siunata tekemällä ristinmerkillä niin, että kaksi sormea ojennettuna ja peukalo kiinni niissä kolminaisuuden symbolina. Käytännön jonkinasteista tuoreutta kuvaa se, että Leo kehottaa huolehtimaan siitä, että ele suoritetaan oikein. 1200-luvulla paavi Innocentius III ohjeisti tarkemmin, kuinka ristinmerkki tehdään kolmella sormella otsasta rintaan ja oikealta olkapäältä vasemmalle. Tämä on itse asiassa tapa, jota itäinen kirkko noudattaa valtaosin edelleen, mutta katolisessa kirkossa siirryttiin 1300-luvulla vähitellen tapaan tehdä ristinmerkki avokämmenellä ja käänteisesti, vasemmalta oikealle. Syy tähän on hieman epäselvä. Itäinen kirkko perustelee oikealta aloittamista ainakin sillä, että uskontunnustuksessa ja Uudessa testamentissa sanotaan Jeesuksen istuvan Isän Jumalan oikealla puolella.

Katolilaisille lapsille tehty ohjekuvasarja ristinmerkin tekemisestä vuodelta 1949. Tässä mallissa 
merkki piirretään avokämmenellä. Wikimedia Commons. 
File:Sign of the cross step by step.png - Wikipedia

Ristinmerkki-riitoja Ruotsinmaalla

Ristinmerkki oli luonnollisesti osa suomalaistakin kirkollista elämää keskiajalla, muun muassa kastetoimituksessa kastettavan otsaan ja rintaan, vihittäessä aviopareja sekä lausuttaessa Herran siunausta jumalanpalveluksessa. 1500-luvulla reformaatio vei Suomen osana Ruotsia luterilaiseen kristikuntaan. Tämä ei periaatteessa ollut ristinmerkin teolle ongelma. 

Itse Martti Luther näet ohjeisti Vähä katekismuksessaan jokaista siunaamaan itsensä "pyhällä ristinmerkillä" sekä aamulla herätessä että illalla nukkumaan mennessä. Myös Iso katekismuksessaan Luther kannusti 2. käskyn selityksessään ristinmerkin tekoon: "Tästä syystä ovat tulleet pysyvään käyttöön myös ruokasiunaukset ja -kiitokset sekä muut rukoukset, aamu- ja iltasiunaukset samoin kuin lasten totuttaminen siunaamaan itsensä ristinmerkillä, kun he näkevät tai kuulevat jotain kauheaa ja pelottavaa. Heitä opetetaan samalla lausumaan: "Varjele, Herra Jumala", "Auta, rakas Herra Kristus" tai muuta sen kaltaista. Ja kun taas jollekin yllättäen tapahtuu hyvää, vaikka vähäistäkin, lausutaan: "Ylistys ja kiitos Jumalalle", tai "Tämän on Jumala minulle suonut". Myös toinen merkittävä saksalainen luterilainen teologi, Martin Chemnitz, määritteli ristinmerkin vanhaksi kirkolliseksi tavaksi, jota jotkut väittivät apostoliseksi. Hänen mukaansa tällaiset tavat eivät olleet pakollisia, mutta niitä voidaan hyödyllisinä noudattaa.

Kuitenkin 1500-luvun aikana ristinmerkki tuli haastetuksi niiden taholta, joilla oli ajattelussaan reformoidun eli kalvinilaisen teologian piirteitä. Siinä reformaation linjassa näet vieroksuttiin kaikkia rituaaleja ja tapoja, joita ei voitu suoraan johtaa Raamatusta. Merkittävä ristinmerkin puolustaja oli Ruotsin ensimmäinen luterilainen arkkipiispa Laurentius Petri (1499-1573). Hän käänsi v. 1562 ruotsiksi saksalaisen reformaattorin Justus Meniuksen (1499-1588) teoksen, jossa tämä selitti ristinmerkkiä käytettävän kastetoimituksessa siitä huolimatta, ettei sitä Raamatussa erikseen käskettykään siksi, että se muistutti Kristuksen kuolleen ristillä syntiemme anteeksisaamiseksi havainnollistaen samalla uskoa Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen. Laurentius puolusti ristinmerkkiä myös omassa teoksessaan "Om Kyrkio Stadgar och Ceremonier" vedoten kristilliseen vapauteen tässä asiassa.

Ruotsin valtakunnan luterilaisuuden sinetöineessä Uppsalan kokouksessa v. 1593 ei juuri keskusteltu ristinmerkistä, vaan sitä pidettiin kuuluvana niihin seremonioihin, jotka tuli säilyttää kristillisen vapauden tähden. Kalvinilaisia näkemyksiä omaava Kaarle-herttua, josta v. 1599 tuli Ruotsin hallitsija ja sittemmin kuningas Kaarle IX, kuitenkin toimi sen poistamiseksi. Vuosien 1599 ja 1608 kirkkokäsikirjaehdotuksissa poistettiin ristinmerkki vihkikaavasta ja Herran siunauksesta, mikä vahvistettiin vuoden 1614 käsikirjassa. Myös kastekaavasta ristinmerkki poistettiin, mutta Kaarlen kuoltua v. 1611 se palautettiin.

Petrus Kenicius toimi vuosina 1609-1636 Uppsalan arkkipiispana. Vaikka hän oli tullut virkaansa ristinmerkkiä vastustavan Kaarle IX:n aikana puolusti hän tämän kuoltua sen säilyttämistä. 
Wikimedia Commons: 
File:PetrusKenicius.JPG - Wikipedia

Käsikirjan esipuheessa Uppsalan arkkipiispa Petrus Kenicius (1555-1636) puolusti sen säilyttämistä sillä, ettei Uppsalan kokous ollut sitä hylännyt. Käyttö olisi vapaaehtoista, mutta se oli hyvä muistuttamaan jokaista kastettua kohtaavasta elämän tuskasta ja rististä, josta heidät armollisesti vapahtaa ja autuuteen saattaa vain ristiinnaulittu Jeesus Kristus. Turun piispa Ericus Erici Sorolainen käytti hyvin samoja perusteluja suomenkielisen laitoksen esipuheessa.

Kenicius oli viitannut puhuessaan vapaaehtoisuudesta siihen, että niissä seurakunnissa, joissa ristinmerkin käyttö oli säilynyt se olisi yhä sallittua, mutta missä siitä oli luovuttu ei palauttamiseen ollut pakkoa. Niinpä Ruotsin valtakunnassa käytäntö muodostui kirjavaksi osan piispoistakin vastustaessa, osan kannattaessa tapaa. Suomen alueella ainakin piispa Johannes Gezelius vanhempi (1615-1690) puolusti käytäntöä, koska se muistutti, ettei meillä ole muuta ansiota Jumalan edessä kuin ristiinnaulitun Kristuksen hankkima. Tapa vaikuttaakin olleen Suomessa 1600-luvulla yleinen niin, että kun v. 1658 Taivassalon rovasti valitti eräiden nuorten pappien jättäneen ristinmerkin teon pois totesi Turun tuomiokapituli, että on parempi noudattaa käsikirjaa ja olla tekemättä omia muutoksia siihen. Silloin ei siis haluttu tavan hiipuvan omin päin vaan nuoret papit pistettiin ruotuun.

Gezelius puolusti mahdollisesti ristinmerkin tekoa myös yksityisessä hartaudenharjoituksessa eikä vain kastetoimituksessa, sillä laatimassaan Liivinmaan kirkkojärjestyksessä hän toteaa, että: "yksinkertaisten ihmisten tulee varoa sitä hurskauden puutetta osoittavaa tapaa, ettei osoiteta lainkaan kunnioitusta silloin, kun Jeesuksen pyhä nimi mainitaan". Ruotsalaisissa katekismuslaitoksissakin oli 1600-luvun lopulla säilytetty ohje ristinmerkin teosta yksityisessä hartaudenharjoituksessa. On kuitenkin mahdollista, että Gezelius tässä puhui tavasta kumartua tai notkistaa polviaan silloin, kun Jeesuksen nimi mainitaan. Tätä vanhaa käytäntöä seuraa Suomessa yhä ainakin Satakunnan ja Vakka-Suomen alueella vaikuttava rukoilevaisuus. Kyseinen traditio olisikin aivan oman kirjoituksensa väärti.

Johannes Gezelius vanhempi toimi Turun piispana vuosina 1664-1690. Tämä ruotsalaisen 
talonpoikaisperheen kasvatti puolusti hänkin osaltaan ristinmerkkiä hyvänä kristillisenä 
tapana. Wikimedia Commons: 
File:Johannes Gezelius den äldre, copy by Lindh.jpeg - Wikimedia Commons

V. 1664 Loimaalla pappina toiminut Laurentius Petri Aboicus selitti ristinmerkin teon hyödyllisyyttä neljällä tavalla: 1. Pyhä risti muistuttaa Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta. 2. Se muistuttaa myös Kristuksen antamasta esikuvasta sekä kristityn halusta eritä tästä maailmasta ja olla Kristuksen kanssa (Fil. 1:23) 3. Risti kuvaa uskon asettamista perkeleen kiusauksia, helvettiä ja kuolemaa vastaan ja niiden voittamista. 4. Ristinmerkki erottaa kristityn pakanoista. Sillä me tunnustamme uskomme Kolmiyhteiseen Jumalaan ja annamme itsemme Hänen haltuunsa”. 

Ristinmerkin yllättäviä puolustajia ja ylläpitäjiä Pohjolassa

Kuten voi päätellä ristinmerkin kiistanalaisesta asemasta jopa kastetoimituksessa oli sen käyttö muissa yhteyksissä kuitenkin kovasti hiipunut. Tässä on nähty 1700-luvulta lähtien myös valituksen ja pietismin vaikutusta, jotka kumpikin, eri syistä, vierastivat ulkoisia menoja.

Paikoin vanha kirkollinen tapakulttuuri piti kuitenkin pitkään pintansa. Näin ainakin Satakunnan Ulvilan tienoilla. 1800-luvun alkuvuosikymmenille säilyi tapa tehdä ristinmerkki Pyhää kolminaisuutta mainitessa, ja ilmeisesti vielä 1900-luvun alussa tunnettiin tapa tehdä ristinmerkki astuessa ovesta ulos tai sisään. 1900-luvun alusta ovat myös maininnat oikein jättiristinmerkeistä, kun jotkut siunasivat peltojaan piirtämällä tiheillä askelilla kylvetyn pellon poikki ristin. Vielä kauemmin eli muualtakin tuttu perinne piirtää leipää leivottaessa ristinmerkki taikinan ylle seuraten tässä hyvinkin vanhakirkollista tapaa.

Porilaisen rukoilevaislasimestari J. A. Nylénin kanta ristinmerkkiin on minulle tuntematon, 
mutta hänen puolustuksensa polvirukoukselle soveltuu myös ristinmerkin tapaiseen eleeseen. 
Suomen Kuvalehti nro 50/1928.

Juuri Satakunnan alueella ovat monet muutkin vanhakirkolliset tavat säilyneet muita alueita paremmin muun muassa rukoilevaisuuden ylläpitäminä. Rukoilevaisuudessa onkin nähty joitain muita herätysliikkeitä vahvemmin ruumiillisuuden merkitys uskonelämässä. Porilainen lasimestari ja rukoilevainen maallikkosaarnaaja J. A. Nylén (1853-1941) kirjoitti v. 1903 kirjan Muutama sana Rukouksesta eli Rukoilewaiset ja Rukouksen wäärinkäyttämisestä. Siinä hän polvirukousta ja kasvoillaan maassa rukoilua puolustaessaan esittää perustelun, joka soveltuu muihinkin fyysisiin rukouseleisiin:

"Niinkuin ennen syntiä tehtäissä ruumis totteli sisällä asuwia waikutuksia, joka yllytti pahuuteen, niin uudessa mielessä, johon ihminen on tullut, tulee ruumiin olla hengelle alamainen, ja tämä koskee kaikkiin kristillisyyden harjoituksiin, myöskin rukoukseen."

Herätysliikejohtajien joukossa on ristinmerkillä ollut myös yksi merkittävä ja ehkä yllättäväkin puolustaja, Pohjolan herättäjä ja lestadiolaisuuden oppi-isä Lars Levi Laestadius (1800-1861). Hän näet kritisoi aikakauslehdessään Ens Ropandes Röst i Öknen (Huutavan Ääni Korvessa) sitä, miten Ruotsin uudessa kirkkokäsikirjassa oli jätetty pahojen henkien manaaminen ja ristinmerkki pois kastetoimituksesta. Laestadius ei perustanut toimitukseen sisältyvistä kysymyksistä kastettavalle vaan piti viisaimpana, että lasta kastettaessa käytettäisiin ainoastaan ristinmerkkiä Jeesuksen ristin osallisuuden merkkinä.

Lars Levi Laestadius tunnetaan niin herätysjohtajana, raittiusmiehenä kuin kasvitieteilijänäkin, 
mutta harvemmin kai ristinmerkin puolustajana. Kuvan piirros on julkaistu teoksessa "Voyages en Scandinavie et Laponi" v. 1839. Rintapielessä on Ranskan kunnialegioonan ritarin mitali, jonka taiteilija lisäsi muotokuvaansa jälkikäteen kuultuaan sen myönnetyn Laestadiukselle. Wikimedia Commons: 
File:Larslevilaestadius.jpg - Wikimedia Commons

Laestadiuksen käsitys lasten uskosta ja kasteen merkityksestä olisi oma laaja aiheensa, mutta hän ajatteli manaamisen ja ristinmerkin olevan tarpeen läsnäolevan seurakunnan vakuuttamiseksi siitä, että lapsi on todella vapautettu synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta. Esittipä Laestadius oman kaavaehdotuksenkin, jossa ristinmerkin osalta todettiin seuraavasti: "Nyt pappi menee lapsen luo ja sanoo: "Lapsi, ota pyhä ristinmerkki sydämeesi merkiksi, että jokaisen kristityn täytyy kantaa Jeesuksen ristiä kärsivällisyydessä." Tämä ristinmerkin teon säilyttämisen halu on sikälikin mielenkiintoinen, että hän toisaalta Hulluinhuonelainen -teoksessaan esittää esimerkkinä teeskennellystä uskosta venäläisen, "joka tekee ristinmerkin ja kumartaa krusifiksin ääressä joka aamu, ja kun tämä ulkonainen jumalanpalvelus on tehty, alkaa kirota ja pettää kansaa".

Mielenkiintoisena puolustajana voisi mainita myös Pelastusarmeijan. Vaikka kyseessä on hyvin omaleimainen protestanttinen suunta harjoitti se ainakin 1910-luvun Pietarissa työskennellessään everstinsä Karl Larssonin toivomuksesta hyvin käytännönläheistä suhtautumista ristinmerkin tekoon. Mataloittaakseen ortodoksitaustaisen väestön kynnystä osallistua kokouksiinsa se salli jopa jäsenikseen liittyneille venäläisille ristinmerkin tekemisen ja tapana oli, että joku ortodoksiseen kirkkoon kuulunut armeijalainen teki kokousten alussa ristinmerkin aloittamisen merkiksi. Muitakin vastaavia elementtejä oli, kuten ikonin asettaminen Pelastusarmeijan slummiasemalle. Ikonin tuli kuitenkin aina esittää Kristusta eikä ketään muuta.

En tiedä, missä määrin Pelastusarmeijan eversti Karl Larsson henkilökohtaisesti arvosti 
ristinmerkin tekoa, mutta hän halusi antaa tilaa niille, joille se oli tärkeä. Nuori Sotilas nro 9/1915. 
27.02.1915 Pelastusarmeijan nuori sotilas no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Pietarissa esiintynyt toiminta oli varmasti olennaisilta osiltaan pyrkimystä madaltaa osallistumisen kynnystä tutuilla elementeillä, mutta muissakin yhteyksissä Pelastusarmeija osasi tehdä arvoa hurskaille eleille. Pelastusupseereille suunnatussa Upseeri -lehdessä v. 1920 käsiteltiin kunnioitusta ja kirjoitettiin arvostaen siitä, miten katolilaiset osoittivat kunnioitusta kirkoille, alttarille, ristille sekä Jeesuksen nimelle tekemällä ristinmerkin. Kirjoittaja toteaakin: "Voitanee kuitenkin sanoa, että uskonpuhdistajat taistellessaan katolisen kirkon mystillistä pyhimysten ja pyhäinjäännösten palvomista vastaan ja intoillessaan puhtaan opin puolesta tekivät sen niin rajusti, että jotain hyvääkin tuli hyljätyksi, muun muassa paljon kunnioitusta pyhiä asioita kohtaan".

Ortodoksit ristinmerkin puolustajina

Pelastusarmeijankin suhtautuessa ristinmerkin tekoon sallivasti oli ainakin Suomessa luterilainen kirkko välillä hyvinkin nihkeä kastetoimitusta lukuun ottamatta. Ristinmerkin vierastus meni täällä niin pitkälle, että vuonna 1948 silloisessa Lutherin Vähä katekismuksen painoksessa oli ristinmerkin teko muutettu käsien ristiin laittamiseksi. Niin luterilaisia siis haluttiin olla, että Lutheriakin piti sensuroida.

Tähän vierastukseen saattoi vaikuttaa se, että maassamme oli merkittävä vähemmistö, jolle ristinmerkki oli hyvinkin ominainen osa uskonelämää, nimittäin ortodoksit. En nyt mene heihin syvemmin, mutta heidän vanhoista julkaisuistaan huomaa, että vähemmistöasema on hyvin tiedostettu. Ristinmerkin merkitystä on opetettu paitsi vastauksena ulkopuolisten ihmettelyihin myös opetukseksi ortodokseille itselleen sen oikeasta käyttötavasta. Toisaalta tällöin on korostunut juuri tavan ortodoksisuus.

Vuonna 1927 nimittäin Säkeniä -lehdessä oli Nikolai Varfolomejeffin (myöh. Valmo) (1890-1943) kirjoitus, jossa hän kertoo ristinmerkin historiasta, muodosta ja merkityksestä. Kirjoitus loppuu mahtipontisesti: "Koska tämän isiltämme perityn ja monia vuosisatoja kirkossamme säilyneen tavan merkitys on niin tärkeä, niin älkäämme luopuko siitä, älkäämme hävetkö sitä, älkäämme unohtako sitä, vaan aina rukoillessamme Tehkäämme ristinmerkki".

Nikolai Varfolomejeff oli yksi niistä, jotka pyrkivät tukemaan Suomen ortodoksien kirkollista 
perinnettä myös ristinmerkin osalta. Aamun Koitto nro 36/1931.

Edellä mainittua lehteä julkaisi Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta, joka v. 1928 toisena painoksena ilmestyneessä rukous- ja hartauskirjassa annettiin ohjeet myös ristinmerkin tekoon oikein kuvalla höystettynä sormien asentoja kuvaamaan. Samalla on kerrottu tämän asennon symboliikasta. Mainittakoon vielä lehtinen Elämän sana, jossa v. 1939 oli pitkä kirjoitus (koko julkaisun täyttävä) Kuinka on oikealla tavalla tehtävä ristinmerkki. Siinä kannettiin huolta ristinmerkin välinpitämättömästä ja huolimattomasta tekemisestä. Tämän nähtiin olevan haitaksi paitsi näille ihmisille itselleen myös antavan aiheen ulkopuolisille arvostella ortodoksista kirkkoa. Niinpä kirjoitus antaa ohjeita ja kehotuksia sen oikeanlaiseen tekemiseen. Näistä esimerkeistä voinee päätellä, että ulkopuolisten arvostelu oli laajamittaista, samoin myös tarve opettaa ortodokseille ristinmerkin tradition merkitystä.

Ristinmerkin elpyminen Suomen luterilaisilla

Ristinmerkin teko on elpynyt luterilaisessa kirkossa osin ekumeenisten yhteyksien, osin syvemmän historiallisen ymmärryksen myötä. Silti se on ehkä suurelle osalle kirkon jäsenistöä vieras ja mielletään joko katolilaiseksi ja ortodoksiseksi tavaksi. Ehkä siksikin eri yhteyksissä on koettu hyväksi kertoa, missä kaikkialla luterilainen voi esimerkiksi tehdä ristinmerkin, kuten jumalanpalveluksen alku- ja loppusiunauksessa liturgin lausuessa sanat "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" ja tehdessä ristinmerkin, ylipäätään kun edellä mainitut mainitaan, ehtoolliselle tultaessa ja sieltä poistuttaessa ja jopa kirkkoon astuessa sen merkkinä, että on astuttu Herran huoneeseen. Oikeastaan siis silloin, kun se tuntuu luontevalta ja palvelee omaa rukousta ja hartautta. 

Omien havaintojeni mukaan ristinmerkki on omaksuttu käyttöön ainakin osassa herätysliikepiirejä, esimerkiksi evankelisuudessa. Monelle suomalaiselle se on kuitenkin varmasti edelleen vieras tapa, sillä se ei ortodoksista ja katolisista maista poiketen ole osa yleistä tapakulttuuria ja onkin tunnettu lähinnä uskonnollisesti aktiivisempien luterilaisen kirkon jäsenten parissa, joista osa heistäkin tosiaan saattaa vielä vierastaa sitä. Henkilökohtaisesti olen yhä enemmän innostunut sen käytöstä, mitä enemmän aiheeseen perehdyn.

Tähän loppuun voisin laittaa vielä mahtipontisen sitaatin Johannes Khrysostomokselta (n. 347-407), joka oli Konstantinopolin patriarkka ja legendaarinen saarnaaja, mistä johtuikin hänen lisänimensä Khrysostomos, 'kultasuu'. Muita mielenkiintoisia ajatuksia aiheesta löydätte lähdeluettelon kautta. Kuten kirkollisessa tapakulttuurissa muutenkin on kunkin oman harkinnan mukaista kokeeko jonkin tavan omaksumisen luontevaksi osaksi hartauselämäänsä. Mutta näin siis Kultasuu neuvoo ristinmerkin teosta:

"Älä koskaan poistu kotoasi tekemättä ristinmerkkiä. Se on sinun sauvasi, aseesi, voittamaton linnoituksesi. Ei ihminen eikä demoni uskalla hyökätä kimppuusi nähdessään sinun peittävän itsesi niin voimakkaalla haarniskalla. Anna tämän merkin opettaa, että olet sotilas, valmis taistelemaan demoneja vastaan, ja valmis taistelemaan oikeuden kruunun puolesta. Oletko tietämätön siitä, mitä risti on tehnyt. Se on voittanut kuoleman, tuhonnut synnin, tyhjentänyt helvetin, syössyt valtaistuimeltaan Saatanan ja asettanut ennalleen maailmankaikkeuden. Epäilisitkö siis sen voimaa?"

Lähteet:

Johnathan Arnold: Should Christians Make the Sign of the Cross? Holy Joys, 12.12.2022. Should Christians Make the Sign of the Cross? - Holy Joys

Basileios Suuri: De Spiritu Sancto. CHURCH FATHERS: De Spiritu Sancto (Basil) (newadvent.org)

John Bombaro: Very Superstitious: A History of the Sign of the Cross. 1517. Very Superstitious: A History of the Sign of the Cross (1517.org)

[Pseudo?]-Cyprianus: Treatise 12, Second Book. CHURCH FATHERS: Treatise 12, Second Book (Cyprian of Carthage) (newadvent.org)

Bert Ghezzi: The Sign of the Cross. Recovering the Power of the Ancient Prayer. Word on Fire, 2021. The-Sign-Of-The-Cross.pdf (wordonfire.org)

Whitney Hetzel: 5 Things You Should Know About the Sign of the Cross. Good Catholic 10.9.2021. 5 Things You Should Know About the Sign of the Cross - Good Catholic

Petri Hiltunen: Ristinmerkin tekeminen. Luterilainen.net, 6.10.2016. https://www.luterilainen.net/ristinmerkin-tekeminen/

Heikki Huhtala: Seurakunta on elänyt ja uskonut. Ulvilalaista kristillisyyttä 750 vuoden aikana. Ulvilan seurakunta, 1981.

Jari Jolkkonen: Ristin suojeluksessa ja siunauksessa.Yle Radio 1:n aamuhartaus 6.8.2014. Ristin suojeluksessa ja siunauksessa | Piispa Jari Jolkkonen

Hannu Juntunen: Lars Levi Laestadiuksen käsitys kirkosta. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1982. Lars Levi Laestadiuksen käsitys kirkosta = Kyrkouppfattningen hos Lars Levi Laestadius = Lars Levi Laestadius' Auffassung von der Kirche / Hannu Juntunen. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kunnioituksesta yleensä, mutta varsinkin meidän järjestömme keskuudessa. Lehdessä Upseeri. Pelastusupseerien yksityinen kuukauslehti, nro 3-4/1920. 01.03.1920 Upseeri no 3-4 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kirkkoisä Kyrillos: Jerusalemin uskontunnustus. Kyrillos Jerusalemilaisen katekeesit. Suomentanut Johannes Seppälä. Perussanoma, 2013.

Elsa Könönen: Hengen miekka, auttava käsi. Pelastusarmeijan vaiheet Suomessa. Werner Söderström Osakeyhtiö, 1964. Hengen miekka, auttava käsi : Pelastusarmeijan vaiheet Suomessa / Elsa Könönen. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Pentti Laasonen: Johannes Gezelius vanhempi ja suomalainen täysortodoksia. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1977. Johannes Gezelius vanhempi ja suomalainen täysortodoksia = Johannes Gezelius der Ältere und die finnische Hochorthodoxie / Pentti Laasonen. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lars Levi Laestadius: Hulluinhuonelainen - silmäys armon järjestykseenMicrosoft Word - Darhushonet Finnish complete.doc (laestadiusarkivet.se)

Lars Levi Laestadius: Tidskriften Ens Ropandes Röst i Öknen / Aikakauslehti Huutavan Ääni KorvessaMicrosoft Word - ERR 001 (laestadiustexter.se)

Peter Leithart: Mark it with a T. Theopolis, 21.3.2012. Mark it with a T – Theopolis Institute

Pentti Lempiäinen: Kastekäytäntö Suomen kirkossa 1500- ja 1600-luvulla. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1965.

Martti Luther: Iso katekismus. 1529. https://www.tunnustuskirjat.fi/ik/index.html

Martti Luther: Vähä katekismus. 1529. https://tunnustuskirjat.fi/vahakatekismus.html

Rukous- ja Hartauskirja. I osa. Kotirukoukset. Pyh. Sergein ja Hermanin Veljeskunta, 1928. Rukous- ja hartauskirja. I osa, Kotirukoukset / toimittanut ja kustantanut Pyh. Sergein ja Hermanin veljeskunta. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Yrjö Sariola: Uudistuva jumalanpalvelus. Tutkielmia jumalanpalveluksen teologiasta. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1994. Uudistuva jumalanpalvelus : tutkielmia jumalanpalveluksen teologiasta / Yrjö Sariola. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

J. Suhola: Kuinka on oikealla tavalla tehtävä ristinmerkki. Elämän sana nro 28/1939. 01.01.1939 Elämän sana no 28 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Seppo A. Teinonen: Rooma ja me. Vatikaanin toiseen konsiiliin liittyviä dogmatiikan kysymyksiä. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1966. Rooma ja me : Vatikaanin toiseen konsiiliin liittyviä dogmatiikan kysymyksiä / kirjoittanut Seppo A Teinonen. - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Tertullianus: De Coronahttps://www.newadvent.org/fathers/0304.htm

The Sign of the Cross. Office of Educational Services; Melkite Eparchy of Newton. https://www.cyril-methodius.org/Pamphlets/Sign_of_the_Cross.pdf

N[ikolai] Varfolomejeff: Muutama sana uskonnostamme. Ristinmerkki. Säkeniä nro 8/1927. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/838159

When did Christians first start making the Sign of the Cross? Catholic Company. https://www.catholiccompany.com/getfed/when-did-christians-first-start-making-the-sign-of-the-cross/

sunnuntai 7. tammikuuta 2024

Nuutinpäivä 7.1. ja 13.1.

 "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi" on luultavasti monelle tuttu sanonta. Tuttua voi olla myös se, että Nuutinpäivänä loppuu joulun viettäminen ja joillain alueilla kiertävät nuuttipukit. Kalenterista puolestaan voi perinteitä huonomminkin tunteva tarkistaa, että Nuutin nimipäivä on 13. tammikuuta.

Mutta miten kyseinen päivämäärä liittyy jouluun? Entä kuka oli Nuutti? Ja miksi tämän kirjoituksen otsikossa on kaksi päivämäärää? Näihin kysymyksiin yritän seuraavaksi vastata, vaikka hämmentävä vyyhti tämä on. Mutta aletaan vaikka siitä, että kuka oli Nuutti.

Tanskalaisten Knuut-pyhimysten ihmeelliset vaiheet

Tämä kysymys vie meidät ajassa vajaan tuhannen vuoden taakse Tanskaan. Siihen aikaan William Shakespearen Hamlet -näytelmässä Marcelluksen lausumat sanat "On jotain mätää Tanskanmaassa" olisivat olleet kerrassaan kuvaavat. Valtataistelut näet repivät maata eikä korkea yhteiskunnallinen asemakaan turvannut henkikultaa. 

Tämän sai kokea myös Knud eli Knuut IV (s. 1043, kuningas vuosina 1080-1086). Hänen mainitaan olleen läheisissä väleissä kirkon kanssa, mahdollisen henkilökohtaisen hurskauden lisäksi myös siksi, että hän haki siltä tukea ylimysten vallan heikentämiseksi ja monarkian vahvistamiseksi. Vuonna 1085 hän vaati Knuut Suuren sukulaisen ominaisuudessa Englannin kruunua ja alkoi valmistella yhdessä Flanderin kreivin (jonka sisko oli Knuutin vaimo) ja Norjan kuningas Olavi III:n kanssa hyökkäystä Englantiin.

 Suunnitelma kuitenkin keskeytyi, sillä laivaston väki koostui paljolti talonpojista, joitten olisi pitänyt päästä sadonkorjuuseen. Knuut ei ollut uskaltanut lähteä liikkeelle aiemmin pelätessään Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisaria Henrik IV:ttä, joka oli huonoissa väleissä sekä Flanderin että Tanskan kanssa. Laivaston väki alkoi kyllästyä odotteluun ja valitsi puolestapuhujakseen Knuutin veljen Olufin. Knuut vangitsi epäluuloisena veljensä ja passitti tämän Flanderiin, mutta hyökkäyskin lykättiin myöhempään.

Sitten kuninkaan veropolitiikkaa vastustaneet ylimykset saivat liikkeelle talonpoikaiskapinan. Knuut pakeni lopulta Odensessa sijainneeseen kirkkoon, mutta kapinalliset murtautuivat sisään tappaen Knuutin seurueineen. Kuninkaaksi nousi velipoika Oluf, joka sai lisänimen Hunger, 'Nälkä', viitaten valtakautensa katovuosiin. Niiden perusteella häntä sitten epäiltiin veljensä kuoleman järjestämisestä, mistä Jumala olisi kostanut huonoilla sadoilla. Vuonna 1101, Olufin jo kuoltua, Knuutista tulikin Knuut Pyhä ja Tanskan suojeluspyhimys.

Knuut Pyhästä ei tullut Englannin valloittajaa, mutta pyhimyksenä hän jäi 
historiaan. Ohessa Christian Albrecht von Benzonin (1816-1849) tulkinta hänen 
kuolemastaan vuodelta 1843. Wikimedia Commons: 
File:Christian-albrecht-von-benzon, the death of Canute the Holy.jpg - Wikimedia Commons

Varsinainen Nuutti on kuitenkin Knuut Pyhän vähemmän tunnettu veljenpoika, Knud Lavard (s. n. 1090 - k. 7.1.1131). Lavard ei muuten ole nimi, vaan englannin lordia vastaava titteli. Knudin isä oli Tanskan kuningas Erik Ejegod, mutta tämän kuollessa oli Knud vasta alle kymmenvuotias. Niinpä kuninkaaksi tuli Knudin setä Niels eli Niilo Sveninpoika, joka oli myös Knuut Pyhän veli ja viides kuningas samasta veljessarjasta. Knud aikuistui ja pärjäsi ihan hyvin. V. 1115 setä teki hänestä Slesvigin jaarlin, hän soti lähitienoon slaavilaisia vendejä vastaan ja näiden ruhtinaan kuoltua sai itsensä nimitetyksi uudeksi ruhtinaaksi kukistaen myös vendiruhtinas Niklotin kapinan.

Niilon poika Maunu alkoi kuitenkin kadehtia serkkupojan menestystä pitäen tätä uhkana kruunulleen. Kun kuningas ei puuttunut asiaan tarttui Maunu toimeen ja murhautti Knudin 7.1.1131 tämän ollessa menossa tapaamaan serkkuaan, Knuut Pyhän tytärtä Ceciliaa.

Knud olisi voinut unohtua historian hämäriin, mutta hänen murhaamisensa johti kapinaan. Se huipentui Fotevikin taisteluun v. 1134, jossa Maunu sai surmansa ja kuningas Niilo pakeni joutuen itsekin myöhemmin surmatuksi. Monien taistelujen jälkeen Knudin poika, joka oli syntynyt vasta isänsä kuoltua, nousi valtaistuimelle v. 1157 saaden myöhemmin nimen Valdemar I Suuri. Hän järjesti myös sen, että isäukko julistettiin pyhäksi. Muistopäiväksi tuli 7. tammikuuta kuolinpäivän mukaan. Se on Knud Lavardin muistopäivänä edelleen ainakin Tanskassa, Islannissa ja Saksassa.

Knud Lavard kuvattuna Tanskan Vigerstedin kirkon seinämaalauksissa. 
Sotaisat varusteet ja kukkaseppele muodostavat hupaisan yhdistelmän.
Wikimedia Commons: 
File:Knut Lavard.jpg - Wikipedia

Kummallisia kalenterikiemuroita

Suomessakin oli sama päivämäärä aina vuoteen 1708 asti, jolloin nimipäiväksi muuttunut muistopäivä siirrettiin 13. tammikuuta kohdalle. Ruotsin puolella tuo muutos oli tehty jo 1600-luvulla. Koska loppiainen oli ollut viimeinen joulun pyhä oli Knudin eli Nuutin päivä vakiintunut joulun päätöspäiväksi. Kuten myöhemmin tästä ilmenee, muisti kansa tämän yhteyden vielä pitkään päivän vaihduttuakin.

Mutta miksi se sitten vaihtui? Kustaa Vilkuna on pohdiskellut asiaa Vuotuinen ajantieto -kirjassaan, ja olen paljolti hänen varassaan. Useissa keskiaikaisissa lähteissä joulurauha päättyi 7. tammikuuta eli vanhana Nuutin päivänä. Ajatus oli tosiaan se, että loppiainen pyhäpäivänä kuului vielä joulurauhan piiriin ja sitten koitti paluu arkeen. (Loppiaisesta olen kirjoittanut täällä: Kirkkohistorian kahinaa: 6.1. Loppiainen, idän tietäjien ja Jeesuksen kasteen juhla

Vanhoissa ruotsalaisissa kalentereissa oli kuitenkin 13. tammikuuta nimenä Octava epiphanie Domini, 'Herran ilmestymisen oktaava' eli siis kahdeksas päivä loppiaisesta. Toinen nimi päivälle oli 20.de dag jul eli 20. päivä joulua. Eräissä Ruotsin keskiaikaisissa maakuntalaeissa juuri tämä päivä esiintyy joulurauhan lopettajana.

Nuuttipukkiperinne ei ole vain suomalainen juttu. Tässä nuuttipukkeja, tai oikeammin "julknutar",
'jouluknuutteja' Ruotsista vuonna 1922. Wikimedia Commons: 
File:Julknutar 1922.jpg - Wikimedia Commons

Löytyi siis kaksi vaihtoehtoista joulurauhan päätöspäivää. Joidenkin tutkijoiden mukaan 20 päivän juhlakausi omaisi pitkät pohjoismaiset perinteet vuoden pimeimmän kuukauden ollessa pyhä ja vaarallinen aika, jolloin oli parasta pysytellä kotosalla. Tämä ilmeisesti esikristillinen (ja ehkä lähinnä enemmän Pohjanlahden länsipuolella?) vaikuttanut perinne korvautui kuitenkin loppiaisella ja sitä seuranneella Nuutilla niin, että se näkyi sananparsissakin, kuten "Knut körer Julen ut", tai suomalaisittain "Hyvä Tuomas [21.12.] joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi". Nimen näin vakiinnuttua se sitten vain siirrettiin tuon 20. päivän jakson kanssa sopivaan 13. tammikuuta. Kirkollisesti sitä saattoi sitten ajatella loppiaisen jälkipyhänä, joka siten korosti sen arvoa juhlana. 20 päivän joulujakso näkyy muuten hyvin ruotsalaisissa sanonnoissa, kuten "tjugondag Knut körs julen ut" tai "tjugondag Knut kastas granen ut", eli Nuuttina joulukuusi lentää ulos.

Nuuttina joulu siivotaan pois nuuttipukkien auttamana

1800-luvun lopulta oleva nuuttipukin naamari on varsin hurja ilmestys. 
Suomen kansallismuseon Kansatieteelliset kokoelmat: 
naamari; joulupukin naamari; nuuttipukin naamari | Suomen kansallismuseo | Finna.fi

Nuutin päivän merkitys on kuitenkin ollut lähinnä joulun lopetus ja paluu arkeen. "Knuutin knuppi, joulun loppu, sontarikko käteen, kaalikuppi eteen". Mutta jotta paluu arkeen onnistuisi piti joulu tietysti siivota pois, ja sen helpotukseksi tuhottava ylijääneet jouluoluet. Nuuttipukkiperinteen alkuperäisessä muodossa ovatkin nuoret miehet ja naisetkin kiertäneet hassusti pukeutuneina talosta taloon pyrkimyksenä juoda kylän oluttynnyrit tyhjiksi. Miehet saattoivat pukeutua naisiksi, naiset miehiksi. Miehillä oli yllään olkilyhteitä, turkki nurinpäin, liina silmillä maskina tai kasvot mustaksi noettu. Karnevaalimeininki siis.

Nämä seurueet saattoivat laulaakin, ja ilman juomaa jäädessään myös uhkailla. Joskus kiertely alkoi jo loppiaisiltana, mutta yleensä vasta Nuuttina. Ne talot, joista oli tarjottavia saatu merkittiin liidulla, etteivät muut erehtyneet samaan taloon tyyliin "Nuutti on saatu; On saatu". Runsas tarjoilu saattoi saada piirtämään niin monen haarikan kuvan kuin oli talossa tarjottu. Tuollainen piirros sai olla koko talven talon ylpeytenä. Olut voitiin myös kerätä saaviin ja kuljettaa kylän suurimpaan tupaan joulun viimeisiä pitoja varten.

Nuutti ja nuutinmorsian Iitin Myllylässä vuonna 1929. Iitti olikin itäisimpiä 
paikkoja, jossa nuuttipukkiperinne eli vielä varsin myöhään. Museoviraston 
Kansatieteen kuvakokoelma: 
nuutti ja nuutinmorsian | Museovirasto | Finna.fi

Nuuttipukit noudattivat pitkään alkuperäistä 7. tammikuuta ajankohtaa, vaikka luultavasti jo varhain on myös ollut siirtymää 13. tammikuuta. Vuonna 1972 työmarkkinajärjestöjen toiveesta loppiaisesta tuli kuitenkin liikkuva juhlapyhä, joka katkaisi loppiaisen ja Nuutinpäivän yhteyden. Vaikka loppiainen palasi vuonna 1992 vanhalle 6. tammikuuta paikalleen oli Nuutinpäivän vietto vakiintunut jo nimipäivälle 13. tammikuuta. Nyt sen palauttaminen voisi olla työlästä ihmisten totuttua nykyiseen, helposti kalenterista löytyvään päivään.

Nuuttipukkiperinteen alue on vaihdellut ja kaventunut. 1930-luvulle asti nuuttipukit kiersivät laajalti Varsinais-Suomessa sekä Etelä- ja Lounais-Hämeessä. Idempänä olivat nuuttipukit kiertäneet vielä vuonna 1939 Iitin Lyöttilän kylässä, mutta sitten talvisota, sorkkatauti ja jatkosota toivat niin pitkän tauon, ettei kiertäjiä sen jälkeen enää löytynyt. Nykyään perinne elää vahvimmin Satakunnan ja Vakka-Suomen tienoilla, ilmeisesti paikoin muuallakin. Kiertäjät ovat tosin nykyään lapsia ja olutpalkkiot ovat hävinneet. Tapa muistuttaakin lähinnä virpomista tai Halloween -karkkien keräämistä.

Tammikuussa 1960 otettu kuva nuuttipukkeina kiertävistä uusikaupunkilaisista 
lapsista kuvastaa perinteen nykymuotoa lasten naamiais- ja herkunkeruupäivänä.
Uudenkaupungin museo, Ugin museon valokuvakokoelma: 
nuuttipukit, naamioituneita lapsia nuutinpäivänä; henkilökuva | Uudenkaupungin museo | Finna.fi

Nuutinpäivän vietto on siis irronnut alkuperäisestä yhteydestään loppiaisen luota, siten myös ikävästi hämärtäen loppiaisen merkitystä. Kuitenkin se on nykyiselläänkin hauska perinne ja antaa myös mahdollisuuden venyttää joulun viettoa varsin pitkälle. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin sen verran vanhoillinen, että ainakin tältä osin vastustan vuoden 1708 kalenteriuudistusta ja heitän kuusen vanhana Nuuttina 7. tammikuuta mäkeen. Kukin toimikoon tässä kuitenkin halunsa mukaan.

Lähteitä:

Canute IV. Britannica: Canute IV | Viking ruler, Christian reformer | Britannica

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto (1985)

lauantai 6. tammikuuta 2024

6.1. Loppiainen, idän tietäjien ja Jeesuksen kasteen juhla

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

6.1. on loppiainen, ja nyt tutustumme tämän juhlan taustoihin ja perinteisiin.

Päivän suomenkielinen nimi viittaa siihen, kuinka se päättää 12 päivän joulujakson sen viimeisenä juhlapyhänä. Esimerkiksi Virossa päivä on "kolmekuningapäev", mikä viittaa Matteuksen evankeliumissa esiintyvään kertomukseen idän tietäjistä, jotka toivat Jeesus-lapselle lahjoja. Näitä on kutsuttu myös kuninkaiksi, tästä "kolmen kuninkaan päivä". Itse asiassa Matteus ei kerro mitään tietäjien lukumäärästä, mutta koska lahjoja oli kolmea lajia, kultaa, mirhaa ja suitsuketta, on lukumääräksi arvattu kolme.

Päivä on siis katolisessa kirkossa sekä monissa protestanttisissa kirkoissa muodostunut näiden tietäjien vierailun muistopäiväksi. Päivän kirkollisempi nimi epifania viittaa näyttämiseen, tietäjät näkivät  tähden, joka puolestaan näytti heille Jeesuksen. Toisin kuin monista seimiasetelmista voisi päätellä eivät nämä tietäjät näet vierailleet vastasyntyneen Jeesuksen luona, vaan he lähtivät liikkeelle vasta tämän synnyttyä: "Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. He kysyivät: "Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme." (Matt. 2:1-2)

Tietäjien vierailun on teologisesti ajateltu kuvaavan sitä, kuinka Jeesus tuli maailman kaikkia kansoja varten, ei vain juutalaisia, joita edustivat synnyinyönä seimelle saapuneet paimenet, vaan myös muita kansoja varten, joita edustivat kaukaa tulleet tietäjät. Siksi loppiainen on myös lähetystyön pyhä. Tietäjien historia olisi kiinnostava tutkimuskohde, mutta saa jäädä odottamaan tulevaisuutta.

Tietäjien kumarrus Giotton (1266-1337) tulkitsemana. 
Wikimedia Commons: 
File:Giotto - Scrovegni - -18- - Adoration of the Magi.jpg - Wikimedia Commons

Katolisen kristikunnan perinteitä

Monessa katolisessa maassa päivään liittyy runsaasti juhlaperinteitä. Varsinkin Espanjassa ja muilla espanjan- ja katalaaninkielisillä alueilla vietetään Kolmen viisaan miehen juhlaa, espanjaksi nämä ovat los Reyes Magos, katalaaniksi els Reis Mags d'Orient. Kameleineen saapuville tietäjille voivat lapset lähettää kirjeitä, ja yöllä nämä saapuvat tuomaan lahjoja. Myös kulkueita järjestetään.

Ranskassa makea tapa juhlistaa päivää on "kuninkaiden kakku" (Galettes des rois), joka koristellaan pahvikruunulla ja jonka sisään kätketään papu tai jokin esine. Se, jonka kakkupalaan tuo kätketty asia osuu saa kruunun päähänsä ja on loppupäivän perheen kuninkaana.

Monessa katolisessa maassa lapset voivat pukeutua tietäjiksi tai kuninkaiksi ja kiertää talosta taloon laulaen ja keräten lähetystyölle lahjoituksia. He voivat myös kirjoittaa liidulla ulko-oveen seuraavat merkinnät (numerot vaihtelevat vuoden mukaan): "20*C+M+B*24". Niiden merkitys on "Jumala siunatkoon tätä taloa vuonna 2024". Kirjaimilla CMB on kaksoismerkitys, sillä ensinnäkin ne ovat lyhenne latinankielisestä siunauksesta "Christus Mansionem Benedicat" ('Kristus taloa siunatkoon'), mutta samalla ne sisältävät viittauksen perimätiedon vuosisatojen varrella tietäjille antamiin nimiin Caspar, Melchior ja Balthasar. Suomessa paikallinen katolinen kirkkokin noudattaa tätä perinnettä myyden tekstiä myös oveen kiinnitettävinä tarroina.

500-luvulla Sant'Apollinare Nuovon basilikaan Italian Ravennaan tehty mosaiikki 
antaa miehille nimet Balthassar, Melchior ja Gaspar. Nimiperinne on siis vanha.
Wikimedia Commons.

Luterilaisen Suomen vähäinen tapaperinne

Luterilaisessa Suomessa kansanperinne tähän juhlaan liittyen on ollut vähäistä. Yksi syy on siinä, että Nuutin päivä on läheisyytensä vuoksi imenyt itseensä pikemmin loppiaiseen sopivia tapoja. Aiemmin Nuutin päivä näet sijaitsi kalenterissa heti loppiaisen jälkeen ja koska loppiainen oli viimeinen joulun pyhäpäivä oli Nuutti varsinainen joulun lopettaja. Nuutin päivä on kuitenkin aivan oma tarinansa.

Monen muun juhlapyhän tavoin säätä toki tarkkailtiin. Jämsässä sanottiin, että "jos loppiaisena sataa lunta niin paljon, että hiiren jäljet peittyvät, niin sinä vuonna ei tule lumesta puutetta". Pohjois-Pohjanmaan Pyhäjärvellä iso lumituisku tiesi huonoa: "Jos loppiaisena on jyväaitan polku ummessa, niin se joutaa olemaan ummessa koko seuraavan talven". Elettäessä savupirteissä saatettiin joulun aikaan lämmittää kiukaita koko valoisan ajan, sillä ihmiset toimittivat valoisan ajan ulkona askareitaan pirtin ollessa täynnä savua. Loppiaisena kuitenkin jo voitiin sanoa, että tuvasta tulee liian lämmin, jos koko valoisa aika lämmitetään. Päivä pidentyi ja päreitäkin tarvittiin vähemmän valaistukseksi. Myös tiernapoika -esitykset kantavat sisältönsä puolesta loppiaisen perinnettä viitatessaan tietäjiin.

Ortodoksiset perinteet

Suomessa on kuitenkin toinenkin traditio viettää tätä juhlapäivää. Ortodokseilla näet loppiainen on ensi sijassa Teofanian juhla, jolloin muistellaan Jeesuksen saamaa kastetta Jordan-virrassa. Se on ortodokseilla yksi 12 tärkeimmästä kirkollisesta juhlasta vuodessa. Teofania tulee sanana kreikasta ja merkitsee Jumalan ilmestymistä. Evankeliumeissahan kuvataan Jeesuksen kasteen yhteydessä Isän Jumalan äänen kuuluneen taivaista ja Pyhän Hengen laskeutuneen kyyhkysen hahmossa Pojan ylle. Vaikka kyse onkin syntymää paljon myöhemmästä tapahtumasta oli joulukin Jeesuksen syntymänä teofania ja läntisissäkin kirkoissa on voitu muistaa tänään myöskin Jeesuksen kastetta.

Karjalassa ja Inkerinmaalla tämä on ollut tärkeä juhla. Ortodoksiseen perinteeseen kuuluu edelleen loppiaisena suuri vedenpyhitys. Karjalassa tämän nimi on ollut vieristä ja Inkerinmaalla veseristä, viitaten sekä veteen että ristiin. Tämä vedenpyhitys suoritetaan joko kirkossa taikka luonnonveden äärellä ja siunatulla vedellä on voitu esimerkiksi siunata koteja. Kansanperinteeseen tämä on vaikuttanut niin, että Karjalassa on tarkkailtu enteitä vesipaikoilla. Inkerinmaalla on kristillisempänä kansanperinteenä piirretty ovenpieliin ja ikkunoiden sivuihin ristejä. Tämä tapa tuntuu katolisen kodinsiunaustavan sukulaiselta.

Venäjällä ortodoksinen kirkko järjestää loppiaisena ison kastautumisseremonian, johon voi osallistua runsaastikin väkeä. Silloin jäähän tehdään suuri ristin muotoinen avanto nimeltään Jordan (Иордань). Väki kastautuu siihen kolmesti, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kyse on Jeesuksen kasteen muistamisesta eikä siis varsinaisesta kastetoimituksesta. Koska Venäjän ortodoksinen kirkko käyttää juliaanista kalenteria on heidän loppiaisensa eri aikaan kuin meidän kalenterissamme.

Myös Ukrainassa voidaan kastautua ristinmuotoiseen avantoon loppiaisena, 
kuten kuvasta näkyy. Wikimedia Commons: 
File:Купання на Водохреща (15705711894).jpg - Wikimedia Commons


Kirjoittajan loppiainen sekä tietäjien sanoma

Kuten ilmeni ei Suomessa ole vahvaa luterilaista perinnettä loppiaisen viettoon. Tapoja voi kuitenkin lainata ja kehitellä uusiakin. Me olemme jo muutaman vuoden ajan askarrelleet lasten kanssa pahvisia Itämaan tietäjiä, joilla on voitu toteuttaa pieni esityskin. Kopioimme myös viime vuonna ranskalaisilta tavan leipoa Kuninkaiden kakku (joka oli hyvää) ja esikoisemme sai tuolloin mantelin ja kruunun. Toivottavasti ehdimme leipoa tänäkin vuonna. Kiinnitinpä myös yhteen oveen "20**C+M+B*23" -tarrankin. Näitä saa vapaasti kopioida tai kehittää jotain omaa, myös ortodoksien perinteissä on paljon arvokasta muillekin lainattaviksi.

Itseäni tietäjien tarinassa on puhutellut se, että vaikka he olivat nähneet tähden heidän tarvitsi kuulla juutalaisilta Vanhan testamentin ennustuksista ennen kuin he löysivät etsimänsä Jeesuksen (Matt. 2:5-6). Olen ajatellut sitä eräänlaisena yleisen ja erityisen ilmoituksen kuvauksena: heillä oli luonnon kautta (tähti) tieto Jumalan Pojasta, mutta vasta kirjoituksista (Raamatun ilmoitus) he saivat sen tiedon, että he saattoivat löytää ja tunnistaa hänet. Toivottavasti saatte kiinni ajatuksesta.

Tietäjien oppineisuus on monesti esille nostettu, tietäjäthän tietävät. Saksalainen teologi Kristian Scriver (1629-1693) on kirjassaan Sielun aarre käyttänyt tietäjiä yhtenä esimerkkinä siitä, kuinka Jumala kutsuu kaikenlaisia ihmisiä. Lopetankin tämän tekstin lainaukseen Scriverin teoksesta ja toivotan hyvää loppiaista, vietitpä sitä läntisen tai itäisen perinteen mukaan tai vaikket viettäisi sitä lainkaan:

"§ 18. Älkää myös puolustelko itseänne säädyllänne, askareillanne ja toimituksillanne, sillä minä näen, että Jumala on armonsa kautta kutsunut, valaissut ja kääntänyt ihmisiä joka säädystä, kaikenlaisista ammateista. Jos olet kuningas, ruhtinas tahi hallitsija, tässä on Daavid, Hiskia, Josia, Konstantinus Suuri ja monta muuta, joita heidän ylhäisyytensä ja kunniansa ja heidän toimiensa laajuus ei ole voinut estää tosi jumalisuudesta. Jos olet hovimies, tässä on Obadja, 1 Kun. 18: 3, profeettain ystävä, tässä on Ebedmelek, Jer. 38: 7, joka piti huolta profeetta Jeremiasta, tässä on kuninkaanmies, Joh. 4: 47, tässä on Etiopian kuningattaren Kandaken kamaripalvelija, Apost. Tek. 8: 27, jotka ovat uskollisesti palvelleet maallisia herrojansa sekä myös Jumalaansa pyhyydessä ja vanhurskaudessa. Jos olet sotamies, tässä on Kapernaumin sadanpäämies, Mat. 8: 5, seur., jonka uskoa Herra kiitti suureksi, tässä on Kornelius, Apost. Tek. 10: 1, seur., Kaisareian sadanpäämies ynnä hänen jumalaapelkääväinen sotamiehensä, jotka todistavat, että sotamiehillekin on elämän tie avoinna. Jos olet oppinut, tässä ovat itäisen maan tietäjät, tässä on Nikodemus, Gamaliel, Paavali ja muut, jotka ovat olleet oppineita ei ainoastaan maailman edessä, vaan myös taivaanvaltakunnan asioissa ja ovat laskeutuneet kaikkine tietoinensa ristinnaulitun Jesuksen jalkain juureen. Jos olet ylöskantaja, rahastonhoitaja tahi muu sellainen, jonka tulee jollekulle herralle tehdä tiliä toimestansa, tässä on Kuusa, Luuk. 8: 3, kuningas Herodeksen vouti (jonka oppineet arvelevat olleen Kristuksen salaisen opetuslapsen, koska hän muutoin ei olisi sallinut vaimonsa matkustella Herran kanssa), tässä on Sakeus, Mateus ja muita, jotka ovat tulleet Herran Jesuksen ystäviksi ja seuraajiksi. Jos olet kauppamies, tässä on Lydia, Apost. Tek. 16: 14, purppuran myöjä, joka vastaanotti Kristuksen sydämmeensä ja apostolit huoneesensa. Jos olet käsityöläinen, tässä on Pietari, Andreas, Jakob, Johannes, kalastajat, tässä on Simon, parkkari (nahkuri), Apost. Tek. 10: 6, ja monta muuta. Jos olet renki tahi piika, tässä on Onesimus, Filem. 10, jonka Paavali käänsi vankina ollessaan, tässä on Rode, Apost. Tek. 12: 13, ynnä muita. Lyhyesti ei ole mitään säätyä, käsityötä, tointa, jonka kanssa jumalisuus ei voisi sopia yhteen. Se on tosin taivaallinen ja harvinainen kukkanen, mutta se kasvaa kuitenkin kaikenlaisessa maan laadussa, missä sitä vaan suositaan ja ahkerasti hoidetaan. Se voipi kyllä sallia muiden kukkien ja kasvien kasvavan ympärillänsä, kun sillä vaan on sijansa sydämmessä ja se saapi kietoutua Jesuksen Kristuksen ristin ympäri. Kaiken tämän lisäksi on hyvin muistettava, että kaikkien muiden askareiden tulee kohtuullisesti väistyä jumalisuuden harjoituksen tieltä, sillä ei milläkään muulla ole nykyisen ja tulevaisen elämän lupausta. 1 Tim. 4: 8. Mitä hyötyä on meille kaikesta hyörimisestä ja pyörimisestä? Mitä hyötyä on meille kaikista hyvistä elinkeinoista, kaikesta voitonhimoisesta ja edullisesta kaupasta, jos loppu on kadotus ja jos olemmekin voittaneet kaikki, mutta kadottaneet sielumme?" (Sielun aarre, I osa, s. 403)

Saksalainen Christian Scriver (1629-1693) sai vastata tämän tekstin 
loppuhartaudesta. Hän oli luterilaisen puhdasoppisuuden ajan merkittävimpiä 
hartauskirjailijoita. Wikimedia Commons.
File:ScriverC1780.JPG - Wikimedia Commons

Lähteet:

20 * C+M+B + 24: Uuden vuoden 2024 kodinsiunaus. Fides: 20 * C+M+B + 24 : Uuden vuoden 2024 kodinsiunaus  | Fides (katolinen.fi)

Anna Ferrante: Loppiainen on Suomessa vapaa normipäivä - Euroopasta kelpaisi nämä perinteet: lahjanoita, Jeesus-torttu, avantokaste... Anna 5.1.2024: Loppiainen Suomessa ja Euroopassa: nämä perinteet haluaisimme (anna.fi)

Inkeriläistä kansanperinnettä. Inkeri.fi: Tapatieto – Inkeri

Loppiainen. Kirkkovuosikalenteri: Loppiainen (Epifania) - Kirkkovuosikalenteri

Christian Scriver: Sielun aarre  (1675-1696). Suomeksi: Sielun-aarre (webnode.fi)

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto (1985)

torstai 4. tammikuuta 2024

Tarvasjoen ortodoksinen sotilashautausmaa - muisto Krimin sodan ajoilta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto 

Varsinais-Suomen Tarvasjoelta löytyy nähtävyys, joka voi hätäiseltä jäädä tyystin huomaamatta. Kun Valtatieltä 10 suuntaa Tarvasjoen SEOn kohdalta Hämeen Härkätietä pitkin kohti Tarvasjoen keskustaa kulkee reitti Paimionjoen vartta myötäillen. Vastaan tulee taloja, sitten risteys, josta pääsee Juvan vesivoimalaitokselle, jonka patoluukkujen mahdollista aukioloa kirjoittaja jännitti lapsuuden sukuloimisreissuilla. Ei kuitenkaan käännytä sinne, vaan jatketaan kohti keskustaa.

Talojen jälkeen tulee aukeampaa. Oikealla näkyy entinen Tarvasjoen uimahalli ja tapahtumapaikka Tarvashovi, jonka kunnian päiviin kuuluu muun muassa Metallican keikka siellä 14. joulukuuta 1984. Vasemmalla taas näkyy Tarvasjoen koulu.

Mutta hetkinen, juuri ennen koulun risteystä vasemmalla on tien laidassa pieni metsäsaareke. Ja tuossa metsäsaarekkeessa on aita, ja aidantolppien päissä on ristit. Ja aitauksen sisällä on kookas puinen ortodoksinen risti. Mistä onkaan kyse?

Hautausmaa on vaatimaton, mutta kaunis. Astu kanssani portista sisälle 
hautausmaan tarinaan. Kuva itse otettu.

Nyt olemme tämän tarinan näyttämöllä, nimittäin Tarvasjoen ortodoksisella sotilashautausmaalla. Taustalla vaikuttaa vuosina 1853-1856 käyty Krimin sota ja tarkemmin vielä sen Itämeren sotanäyttämö, vuosien 1854-1856 Oolannin sota, jolloin, laulun sanoin "kolmellasadalla laivalla / seilas' engelsmanni Suomemme rannoilla". Mutta mitä ihmeen tekemistä Mustanmeren ja Itämeren rannikoilla oli sisämaassa sijaitsevan Tarvasjoen kanssa?

"Ja se Oolannin sota oli kauhia"

Tuohon aikaan Tarvasjoki tunnettiin keskuskylänsä mukaan nimellä Euran saarnahuonekunta, jollaisena se oli Marttilan seurakunnan alainen. Saarnahuonekunnalla oli oma saarnaaja, tuolloin Adolf Lindman, joka jälkipolvien riemuksi piti varsin tarkkaa päiväkirjaa seurakuntansa elämästä toimikautenaan vuosina 1853-1859. Niinpä myös sota-aika tuli dokumentoiduksi. Päiväkirjasta ilmeneekin sodan näkyneen seudulla monin tavoin.

Krimin sodan aikaan Tarvasjoki (tuolloin nimeltään Euran saarnahuonekunta) oli vielä osa laajaa 
Marttilaa, kuten myös Koski Tl ja Karinainen. Wikimedia Commons: 
File:Marttilan pitäjä.svg - Wikimedia Commons

Aluksi sota näkyi juhlallisissa merkeissä, sillä 15. tammikuuta 1854 veisattiin kirkossa kiitosvirsi sen kunniaksi, että Venäjän armeijat olivat saavuttaneet Balkanilla loistavia voittoja. Saman vuoden huhtikuussa saatiin nähdä jo sotilaitakin, kun kasakat kuljettivat Ahvenanmaan Bomarsundin linnoituksen vankeja Härkätietä pitkin itään, pois sodan jaloista.

Toukokuussa 1854 saatiin tiellä nähdä suuria sotaväensiirtoja. Lindmanin mukaan "kuljetusliikenne oli loputonta" ja mielet alkoivat olla levottomia. Toukokuun lopussa saatiin nähdä jälleen uutta liikennettä, kun turkulaisia alkoi muuttaa Euralle sotaa pakoon.

30. heinäkuuta 1854 oli kaikki Marttilan pitäjän miespuoliset asukkaat kutsuttu Euran kestikievarin pihalle. Paikalla oli myös kuvernööri Cronstedt. Kokoontumisen syynä oli Suomen ruotujakoisen armeijan palauttaminen ja sen sanotaan päättyneen hurraa-huutoon. Sitä en tiedä, kuinka vilpittömällä mielellä tuo huuto kajautettiin.

R. W. Ekmanin maalaus vuodelta 1854 esittää Ruissalon taisteluita. Taulun 
nimenä on "Väkivaltainen tiedustelu Turun seudulla, kohtaus Oolannin sodasta".
Wikimedia Commons: 
File:Robert Wilhelm Ekman - Väkivaltainen tiedustelu Turun seudulla, kohtaus Oolannin sodasta - A I 457-306 - Finnish National Gallery.jpg - Wikimedia Commons

22. elokuuta 1854 sodan jyly kantautui Euraan asti, kun tykit pauhasivat brittiläisten sotalaivojen tulittaessa venäläisten asemia Ruissalon edustalla. 10. syyskuuta 1854 joutui 12 euralaista miestä vartiohommiin Marttilan Purhalan Uotilaan, sillä sinne oli sodan vuoksi siirretty Turun linnan vaarallisimpia vankeja säilöön.

19. marraskuuta 1854 alkoi seudulla majoittua pakolaisten lisäksi myös sotilaita, kun Hollannin prinssi Frederikin krenatöörirykmentin yksi pataljoona sijoitettiin Marttilaan ja Euraan. Sotaväen läsnäolo toi levottomuuksia näiden syyllistyessä näpistelyyn ja muuhun omavaltaisuuteen. Myös saarnaaja Lindman kertoo kärsineensä tästä, sillä pappilassa oli sotilaita yötä päivää saapastellen joka huoneessa. Eräänä iltana nämä pakottivat saarnaajan jostain syystä seuraamaan itseään pitkän matkan Prunkkalaan (nykyinen Aura) suuntaan, ehkä oppaaksi?

Euran saarnahuonekunnan saarnaaja Adolf Lindman (1821-1874) 
toimi Eurassa vuodet 1853-1859. Historian ystävänä hän piti Eurassa 
tarkkaa päiväkirjaa, joka on arvokas historiallinen lähde. Kuvassa hän 
on jo siirtynyt Turun vankilasaarnaajan tehtäviin. Kuvannut Johan Jakob 
Reinberg: 
Vinjetterat porträtt av fängelsepredikant vicepastor Adolf Lindman (Åbo 4.5.1821-Åbo 19.11.1874) sittande i knästycke iklädd prästdräkt. | Åbo Akademin arkistokokoelmat - Bildsamlingarna | Finna.fi

10. maaliskuuta 1855 saatiin kuulla keisari Nikolai I:n kuolleen, minkä johdosta 25. maaliskuuta aloitettiin Eurallakin kirkonkellojen surusoitto tämän muistoksi. Kelloja soitettiin joka päivä tunnin ajan klo 12-13, ja jokaisesta talosta oli määrätty yksi mies tähän tehtävään. Tämä surusoitto jatkui toukokuun 16. päivään asti, jolloin oli vielä keisarin kuoleman jälkeinen valituspäivä aamu-, päivä- ja iltajumalanpalveluksineen. 26. maaliskuuta vannoivat pitäjän talolliset ja 2. huhtikuuta papisto sekä kirkonpalvelijat vannoivat uskollisuutta uudelle keisarille Aleksanteri II:lle.

Vakoojajahtia ja sodalla rikastumista

Huhtikuussa marssi Euran kautta Turkuun Moskovan Linjarykmentin pataljoona, ja 20. huhtikuuta 1855 saapui Euran kestikievariin ahvenanmaalainen apulaisnimismies Daniel Nathanael Tennberg vakoojia metsästämään. 24. huhtikuuta alkaen alettiinkin kaikilta seurakunnan rajojen ulkopuolelle matkaavilta vaatia matkatodistusta. Huhtikuun lopulla nähtiin tiellä taas uudenlaisia kulkijoita, kun Turun kehruuhuoneen naisvankeja sekä Ahvenanmaan maanpetoksellisia, siis ilmeisesti vihollisen kanssa yhteistyötä tehneitä, kuljetettiin kohti itää.

Toukokuun alussa alettiin Euran Kirkonkylään rakentamaan kahta makasiinia, joihin oli tarkoitus mahduttaa 10 000 mattoa kruunun jauhoja ja ryynejä. Viljamatoksi kutsuttiin tuolloin niinisäkkiä, johon mahtui hiukan toista sataa kiloa. Päivittäin 500 hevosta toi kruunun viljaa Turusta Euraan varastoitavaksi. Euran lukkari Heikki Widgren toimi makasiininisännöitsijä Jegoroffin apulaisena ja sai Lindmanin tietojen mukaan 3 hopeakopeekkaa jokaiselta jauhomatolta. Lindmania harmitti, ettei kuljetuksissa tehty eroa arjen ja pyhän välillä, vaan työtä tehtiin kesken jumalanpalveluksenkin niin, että veisuun aikana ulkopuolella kirottiin ja räyhättiin. Sekin saattoi ärsyttää, että Widgrenin bisnesten vuoksi lukkarille tarvittiin sijainen.

Tarvasjoen kirkko kuvattuna v. 1927. Tässä kirkossa Lindman yritti 
hoitaa tehtäväänsä sodasta ja sairastelusta huolimatta. Lukkarin 
keskittyminen bisneksiin varsinaisen työnsä sijaan selkeästi ärsytti.
Tarvasjoen kirkko‎ (1927) | Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto | Finna.fi

Erinäisiä sotilasosastoja marssi vähän väliä Euran läpi, mutta 1. heinäkuuta Mikkelin Suomalainen Ruotujakoinen Tarkk'ampujapataljoona jätti ilmeisesti ikäviä matkamuistoja pikamarssillaan. Kaikki Euran hevoset oli koottu Prunkilaan näiden kuljetusta varten. Vähän tämän jälkeen piirilääkärin piti tulla Euralle, sillä siellä oli alkanut ilmetä sukupuolitautia. Muun muassa kaksi rippikoululaista täytyi lähettää Turkuun sairaalaan. Toki ajallinen yhteys mikkeliläisten ohikulun kanssa voi olla sattumaakin.

Sotaväen kohtalon talvi

Marraskuussa rakennettiin vielä kolmas viljamakasiini, tilavuudeltaan 9000 viljamattoa. Samoihin aikoihin Euran ja Marttilan alueelle majoitettiin suuriruhtinas Aleksandr Aleksandrovitsin Karabinieerirykmentin 5. ja 6. pataljoona. Ajankohta majoitukselle ei ollut parhain, sillä paikkakunnalla oli juuri ilmennyt isorokkoa, joka levisi tehokkaasti. Sotilaitten majailu tuskin oli tälle hidasteena.

Joulukuun puolivälissä edellä mainittu piirilääkäri kävikin tuomassa lääkkeitä isorokkoon. Oli kuitenkin toinenkin murhe, kylmyys. Joulukuun alussa pakkasta oli 20 astetta, kuun lopulla jopa 33 astetta. Tauti ja kylmyys niittivät satoaan, minkä merkkinä oli myös sotilassairaalan perustaminen Euraan. Saarnaaja Lindmanin mukaan siellä kuolleisuus oli suurta ja hoito huonoa.

Tilannetta yritettiin kyllä helpottaa. Tammikuun 1856 puolivälissä kruunu ajatutti Euraan 370 syltä polttopuuta ja rakennettiin neljäs kruununmakasiini, joka veti 9000 viljamattoa. Taas kulkivat sadat viljakuormat päivittäin Euraan, jossa oli nyt varastossa noin 30 000 mattoa erilaista viljaa. Sotilaita kuoli kuitenkin yhä runsain joukoin.

Myös paikallinen väki oli sairaana. Saarnaaja Lindman oli itse asiassa sairastanut heinäkuusta asti, eikä esimerkiksi 13. tammikuuta 1856 voitu pitää jumalanpalvelusta, koska koko seurakunnan papisto oli sairastunut. 17. helmikuuta 1856 piti Lindman pitkästä aikaa jumalanpalveluksen, mutta senkin kainalosauvojen varassa.

Helmikuun 18. päivä oli sotilaita kuollut niin paljon, että seurakunnan hautausmaa ei riittänyt. Euran kirkonkassan varoilla ostettiin 10 hopearuplalla  Euran Nokan ratsutilan mailta hautapaikka venäläisille sotilaille.  Lindmanin mukaan paikka oli "kaunis varjoisa metsikkö".

Aikaa on kulunut, mutta hautausmaa on yhä jollain tapaa sitä, mitä se oli Lindmanin aikaan: 
kaunis varjoisa metsikkö. Kuva itse otettu.

Sääolot jatkuivat vaikeina, mutta viljakuormat kulkivat. Jotkut sentään hyötyivät tilanteesta, mihin Lindman taisi viitata mainitessaan lukkari Widgrenin pukeutuneen 75 hopearuplan arvoiseen supinnahkaturkkiin.

Sotilaitten kuolleisuus pysyi korkeana, ja 9. maaliskuuta oli heidän hautausmaalleen ajettava lisää santaa. Ruumiita oli näet jouduttu hautaamaan useampia päällekkäin niin, että hädin tuskin puoli kyynärää maata oli päällimmäisten arkkujen peitteenä.

Sodan tuulet puhaltavat pois

Maaliskuussa saatiin paikkakunnan kiusaksi vielä sukupuolitautikin. 22. maaliskuuta kuoli myös viimeinen isorokkopotilas. Lindmanin mukaan kaikkiaan 7 henkeä oli kuollut tähän tautiin ja että myös rokotetut olivat sairastuneet, mutta yksikään näistä ei ollut kuollut. Tässä hän puhuu selvästi vain paikallisväestöstä, sotilaiden kuolinsyitä tai määriä hän ei mainitse. Kuun lopussa kevät alkoi jo edetä, mutta jokin rutto tappoi jonkun verran hevosia.

Kevät kuitenkin jatkoi etenemistään, ja se toi muutenkin toivoa. 30. maaliskuuta 1856 oli solmittu näet Pariisin rauhansopimus, joka päätti sodan. Sodan jäljiltä oli vielä kuitenkin trafiikkia jäljellä. Toukokuun alkupuolella yli 100 kuorma- ja ammusvankkuria majoittui hevosineen ja miehineen paikkakunnalla ja kaikkien paikallisten piti osallistua kyydityksiin ja majoituksiin.

11. toukokuuta veisattiin Euran kirkossa kiitosvirsi Pariisin rauhansopimuksen johdosta, ja 20. toukokuuta siirrettiin sotilassairaalat Eurasta Turkuun. 6. kesäkuuta 1856 lähtivät paikkakunnalta siellä edellisestä syksystä saakka majoitetut sotilaat.

Sodan jäljet hävisivät vähitellen paikkakunnalta, jossa ei ollut käyty yhtään taistelua, mutta koettu silti sodan rasituksia. Kruununmakasiinitkin tyhjennettiin vuoden 1858 loppuun mennessä ja myytiin purettaviksi vuoden viimeisenä päivänä. Noitten makasiinien muistona pidetään paikkakunnan vanhaa mainetta vilja-aittana, varsinkin siksi, että aitoista myyty vilja pääsi tehokkaaseen käyttöön siemenviljana.

Kuvassa Tarvasjoen kirkko sekä peltomaisemaa v. 1951. 
Maisema sopii mielikuvaan vilja-aitasta. Kuvaaja Matti 
Poutavaara, Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma: 
Kuva otettu joen penkereeltä pellon yli kohti kirkkoa. Joen ja kirkon välissä heinäseipäitä. Kirkon torni ja katto näkyy puiden takaa. | Museovirasto | Finna.fi

Hautausmaa unohdetusta arvostetuksi

Ainoaksi konkreettiseksi muistoksi sodasta jäivät sotilaiden hautausmaalla Härkätien varressa kasvaneet tuuheat lehti- ja havupuut, joiden katsottiin saaneen kasvuvoimaa vainajista. Kansan suussa alkoi kulkea tarinoita paikasta, joka tunnettiin "Ryssän hautausmaana". 1900-luvun alussa paikalla kasvoi iso kuusi, jonka alle kerrottiin haudatun everstin tai muun korkean sotaherran. Tätä kuusta lapset pelkäsivät. Väitettiin myös, että hevonen saattoi pysähtyä hautuumaan kohdalle eikä suostunut jatkamaan, ellei ensin luettu Herran siunausta tai Isä meidän -rukousta.

Vuonna 1971 ilmestyi Aulis Ojan kirjoittama "Tarvasjoen historia". Siinä hän mainitsee hautausmaan, tai siis sen metsikön ilman muistomerkkejä, sodan ainoana konkreettisena jäänteenä ja toteaa: "Olisi kai asiallista, että Tarvasjoen seurakunta pystyttäisi paikalle vaatimattoman muistokiven kertomaan jälkimaailmalle, mikä paikka on kysymyksessä". Paikka kun oli jäänyt hoitamattomaksi joutomaaksi.

Ojan toivomus herätti vastakaikua, sillä historiikin myötä paikan arvo ymmärrettiin. 1970-luvulla näet hautausmaa rauhoitettiin sekä aidattiin ja paikalle pystytettiin puinen ortodoksinen risti. Vuonna 2004 Tarvasjoen seurakunta rakensi uuden aidan ja pystytti uuden ristin. Näin kunnostettua hautausmaata juhlistettiin 5. syyskuuta 2004, jolloin pidettiin myös ortodoksinen vainajien muistopalvelus Turun ortodoksisen seurakunnan papin johdolla. Paikalla on nykyään myös hautausmaan historiasta kertova kyltti.

Paikalle pystytetty muistokyltti on arvokas ja informatiivinen. 
Kuva itse otettu.

Nykyään hautausmaa siis tunnetaan paikkakunnalla, ja siitä on pidetty huolta. Minusta se on hyvin kaunis asia. Nämä sotilaat kuolivat kaukana kotoa ja Tarvasjoen mullista tuli heidän viimeinen leposijansa. He olivat vierasta kansaa, vierasta kirkkokuntaakin, ja voi heitä pitää vieraan vallan edustajinakin. Tuolloin heidän tehtävänsä oli kuitenkin puolustaa seutua rannikkoa uhkaavilta vihollisilta, ja luultavasti paikallisetkin kokivat asian yhteiseksi.

Muistomerkki ei tee sotilaista sankareita, se ei ota kantaa sotaan. Se haluaa kantaa menneitten tapahtumien muistoa, niiden muistoa, jotka on haudattu tuolle metsäsaarekkeelle. Heitä ja elämän arvaamattomuutta voit sinäkin muistella, jos joskus ajat tuosta ohi ja sinulla on mahdollisuus pysähtyä hetkiseksi tien oheen tuolle pienelle hautausmaalle.

Kuvassa Tarvasjoen koulu. Kuvauspaikalta vasemmalla on kertomuksemme 
kohteena ollut hautausmaa. Wikimedia Commons: 
File:Tarvasjoen koulu.jpg - Wikimedia Commons

Lähteet:

Kimmo Gustafsson: Tarvasjoki oli venäläisten viimeinen leposija. Yle 31.3.2014: Tarvasjoki oli venäläisten viimeinen leposija | Yle

Kosken kuohuja ja maalaismaisemaa Tarvasjoella. Liedon kunta 11.12.2020: Kosken kuohuja ja maalaismaisemaa Tarvasjoella - Lieto

Itämainen sota ja Tarvasjoki. Tarvas-kotiseutulehti, 2/2004: Tarvas22004.pdf (aumanet.fi)

Adolf Lindman: Euran saarnahuonekunnan saarnaajan päiväkirja vuosilta 1853-1859. Suomentanut Aulis Oja, julkaissut Tarvasjoen seurakunta (1972)

Aulis Oja: Tarvasjoen historia. Tarvasjoen kunta ja seurakunta(1971).

Papin terveiset. Tarvas-kotiseutulehti, 2/2004: Tarvas22004.pdf (aumanet.fi)

Pirjo Poutanen (toim.): Hämeen Härkätiellä. (2002)