300-vuotias konventikkeliplakaatti: artikkelini Perusta -lehdessä 3/2026

 Tämä artikkeli on julkaistu aiemmin Perusta -lehden numerossa 3/2026 ja julkaistaan nyt lehden luvalla myös täällä henkilökohtaisessa blogissani. Aiheesta kiinnostuneet voivat tutustua Suomen teologisessa instituutissa 21.10.2026 pitämäni luennon "Konventikkeliplakaatin pitkä varjo" tallenteeseen: https://www.youtube.com/live/JySHKE01m7o?si=0rILxN4NoS4H_HiO

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

300-VUOTIAS KONVENTIKKELIPLAKAATTI

FM Ossi Tammisto esittelee hartauskokouksia rajoittaneen konventikkeliplakaatin 300-vuotiasta historiaa ja soveltamista Suomen kirkkohistoriassa.

Tämän artikkelin aihe vietti tänä vuonna 300-vuotispäiväänsä, mutta varsinaisesta juhlavuodesta ei ole kyse. Konventikkeliplakaattia kun harva tohtii ainakaan julkisesti myöntää ihailevansa ja kaipaavansa, vaikka se olikin puolitoistasataa vuotta osa lainsäädäntöämme. Herätyskristillisissä piireissä se edustaa kaikkea sitä sortoa, jota kirkon johto ja maallinen esivalta ovat herätysliikkeisiin kohdistaneet.

Mutta mistä siinä oikein oli kyse? Tässä artikkelissa käydään läpi plakaatin syntyvaiheet ja sen käyttö Suomen kirkkohistoriassa. Samalla selviää, mikä hävitti kyseisen lain ja pitkin matkaa ilmenee, että sen kyky suitsia hengellistä elämää oli usein kyseenalainen. Lukija voi samalla pohtia, mitä sanottavaa menneisyydellä on tälle ajalle. Historioitsijana pyrin itse tässä lähinnä kuvailemaan historian pitkän kaaren.

Aiheeseen tutustuminen joka tapauksessa kannattaa, sillä kyseessä on herätysliikkeittemme kollektiivinen historia, mikä näkyy tässäkin artikkelissa: sen sivuilla vilahtavat rukoilevaisuuden, herännäisyyden ja evankelisuuden isät, ja lopuksi pääsee myös lestadiolaisten oppi-isä ääneen antamaan plakaatille ympäri korvia.

Pietismin varhaista rajoittamista

Pietistiset vaikutteet levisivät 1600-luvun lopulla myös Suomen rannoille. Se sai meillä sekä maltillisia että radikaaleja muotoja. Tässä ei ole mahdollista mennä kovin syvälle eri ryhmittymien eroihin, mutta taustan luomiseksi on tarpeen nostaa esiin eräitä radikaalin suunnan tapauksia senkin uhalla, että näiden rooli näyttää ylikorostuneelta.

Radikaaleista on syytä nostaa esiin Lars Ulstadiuksen Turun kirkkopahennus 22. heinäkuuta 1688, jossa hän kesken Turun tuomiokirkon jumalanpalveluksen julisti luterilaisen opin vääräksi ja ettei papeilla ollut Pyhää Henkeä. Syntyneessä käsirysyssä hänen vaatteensa repesivät ja hän juoksi alasti pitkin kirkon käytävää.[i]

Ulstadiuksen samana päivänä tapahtuneelle pidätykselle ei ollut vaikea keksiä perusteluita. Olihan hän aiheuttanut julkista pahennusta, ja tuominnut luterilaisen opin selvästi vääräksi. Ulstadiuksen oppilaat Petter Schäfer ja Olaus Ulhegius tuomittiin eksymisestä puhdasoppisen uskon pääartikloista sekä liittymisestä muihin ”fanaattisiin separatisteihin”.[ii]

Pietismi ei kuitenkaan kuulunut asioihin, joista Ulstadiusta tovereineen syytettiin. Samoihin aikoihin kuitenkin Saksan Leipzigissä August Hermann Francken toiminnan aikaansaama liikehdintä aiheutti levottomuuksia. Francken alulle saattamat hartauskokoukset eli konventikkelit johtivat 1689 oikeudenkäyntiin, jonka Francke voitti, sillä hänen ei voitu todistaa syyllistyneen harhaoppeihin.[iii]

Viranomaiset löysivät silti toisen keinon suitsia alkanutta liikehdintää. 10.3.1690 Leipzigissä säädettiin yleinen konventikkelikielto. Kokoontumisten harhaoppisuutta ei näin tarvinnut selvitellä, kun ne kiellettiin kategorisesti. Tämä menettely toimi mahdollisesti esikuvana myöhemmälle vastaavalle lainsäädännölle Pohjoismaissa.[iv]

Ruotsissakin Ulstadiusta maltillisemmat pietistit joutuivat pian oikeuden eteen. Johan Wegelius vanhempi (1660-1725) joutui Pudasjärven kirkkoherrana ollessaan syytteeseen liian ankarasta saarnaamisesta sekä suhteestaan yltiöpietisteihin. Wegelius vetosi puolustuksessaan pietismin isän, Philipp Jakob Spenerin kirjoituksiin. Vuonna 1691 hänet pidätettiin pappisvirasta, mutta hän sai pappisoikeutensa pian takaisin vedottuaan Tukholmassa kuninkaaseen. Wegelius edusti ns. kirkollista pietismiä.[v]

Ruotsissa säädettiin 1694 ns. Pommerin edikti, jolla rajoitettiin merkittävästi ulkomailla opiskelua, tarkoituksena juuri pietismin leviämisen ehkäisy, mutta siinä ei viitattu suoraan itse pietismiin. Tähän vaikutti varmaan osaltaan, ettei pietismiä ollut sen monimuotoisuuden takia helppo määritellä. Itse asiassa Spener oli suhtautunut termiin vastahakoisesti ja Francke vastusti sen käyttöä vielä 1706 todeten: ”Tähän päivään mennessä kukaan ei ole pystynyt määrittelemään, mitä ”pietismi” oikeastaan tarkoittaa”.[vi]

Pietismiä kuitenkin pidettiin Ruotsissa uhkana, ja 1700-luvun alussa annettiin ensimmäisiä pietismin vastaisia asetuksia. Ne olivat luonteeltaan varoituksia, jotka kohdistivat maallisen ja hengellisen esivallan huomion pietismin uhkaan.  Tästä varoitettiin tuomiokapitulien kiertokirjeissä ja Tukholmassa käynnistyivät loppukesästä 1702 pietismiprosessit. Siellä syytettiin useita henkilöitä ”niin kutsutusta pietismistä” (så kallade pietisteriet).[vii]

Pietistioikeudenkäynnit osoittautuivat 1700-luvun alussa tehottomiksi ja pitkäkestoisiksi. Suurta Pohjan sotaa käyvässä Ruotsissa haluttiin kuitenkin painottaa valtakunnan yhtenäisyyttä ja otteet kovenivat. Kuningas Kaarle XII:n v. 1706 antama Lusucin edikti määräsi, että kaikki pietisteiksi epäillyt piti tuoda oikeuden eteen ja mikäli nämä eivät luopuneet käsityksistään karkotettava valtakunnasta. Ruotsalaisille syytetyille rangaistukseksi piisasi kuitenkin viran ja kunnian menetys.[viii]

Tässä ediktissä oli ensi kerran määritelty konkreettisesti rangaistukset pietismin levittämisestä. Edelleenkään ei kuitenkaan ollut selvää, mitä pietistillä tarkoitettiin ja ketkä siis olivat pietistejä. Tämä teki syytteen nostamisesta haastavaa ja mielivaltaistakin. Pietismistä oli joka tapauksessa tullut puheenaihe, ja koska siitä puhumisen pelättiin lisäävän kiinnostusta ilmiötä kohtaan, kiellettiin tammikuussa 1726 pietismiin viittaaminen saarnoissa, minkä lisäksi akatemioissa ja kouluissakin sen sai lausua vain perustelluista pedagogisista syistä.

Konventikkeliplakaatti astuu voimaan

Pietismiä vastaan iskettiin muutenkin kovalla kädellä 12.1.1726. Silloin näet säädettiin itse konventikkeliplakaatti kuningas Fredrik I:sen allekirjoittamana. Teologisena taustavaikuttajana sen laatimisessa oli Turun piispa Henrik Witte (1666-1728) ja maalliselta puolelta aktiivisena valmistelijana oli suomalaissyntyinen maamarsalkka Arvid Horn. Plakaatissa ei viitattu suoraan pietismiin, muttei se ollut tarpeenkaan.[ix]

Tällä lainsäädännöllä kiellettiin järjestämästä jumalanpalveluksesta erillisiä hartaustilaisuuksia. Siinä ei suoraan puututtu julistuksen sisältöön eikä rajoitettu erityisesti maallikoiden toimintaa, sillä plakaatti koski myös pappeja. Seurakunnan jakaantuminen erillisiksi uskovien ryhmiksi oli kiellettyä, sillä sellaisten katsottiin uhkaavan yksimielisyyttä, joka nähtiin luterilaisen valtion perustana. Plakaatissa todettiin, ettei sellaisia kokouksia, joita on paikoin pidetty niin, että on saarnattu sunnuntai- ja juhlapäivätekstien perusteella ja selitetty uusia rukoustapoja, voida pitää hyödyllisinä eikä välttämättöminä, vaan vahingollisena uutuutena, joka[x]:

”hävittää hyvän järjestyksen kristillisissä seurakunnissamme; se antaisi ajan pitkään tilaisuutta ja aihetta vallattomuuteen, väärinkäytöksiin ja moniin vaarallisiin sekasotkuihin, jota paitsi on peljättävä, että moni ymmärtämättömyydestä ja tietämättömyydestä kristinuskossaan helposti voisi tulla saatetuksi sellaisiin harhakäsityksiin, jotka eivät ole sopusoinnussa puhtaan evankelisen opin kanssa.”

Tällaisia kokoontumisia ei myöskään katsottu tarpeellisiksi todellisen kristillisyyden harjoittamiseksi, sillä:

”koskapa valtakunnallamme, Jumalan kiitos, on se suuri etu, että Jumalan sanaa luonamme runsaasti opetetaan ja saarnataan ja jokaisella sitä paitsi on vapautta huoneessaan harjoittaa hartauttaan.”[xi]

Edellisestä ilmenee, ettei kotihartautta kielletty, sitä päinvastoin pidettiin hyvänä ja suositeltavana. Tällaisiin hartaustilaisuuksiin ei saanut kuitenkaan osallistua perheen ulkopuolista väkeä, sillä silloin kyseessä oli kielletty konventikkeli. Kieltoa tehostettiin ankarilla rangaistuksilla: jos järjesti talossaan tällaisia hartaustilaisuuksia tai salli niiden pitämisen sai ensimmäisellä kerralla 200, toisella 400 hopeataalaria sakkoa tai varojen puutteessa 14 tai 21 vuorokautta vesileipävankeutta. Jos rikkomus uusiutui kolmannen kerran, voitiin karkottaa kahdeksi vuodeksi maasta. Tilaisuuksiin osallistuviin kohdistuvan sakon suuruus vaihteli 40:n ja 160:n hopeamarkan välillä.[xii]

Tiukkaa kontrollin halua kuvastaa sekin, että valmisteluvaiheessa oli annettu erinäisiä varauksia kiellon suhteen. Vaikkapa pitkien ja vaivalloisten matkojen takana asuville haluttiin antaa lupa yksityisiin hartauskokouksiin, mutta plakaatin lopullisessa versiossa nämä myönnytykset on poistettu.

Reijo Arkkila viittaa Martti Ruuthin tutkimukseen todetessaan, että 1700-luvulla konventikkeliplakaattia ei yllättäen sovellettu kovin paljon ainakaan nyky-Suomen alueella. Vaikkapa Erikssonin veljesten Kälviällä johtamaa separatistista ja radikaalipietististä ryhmittymää vastaan käydyissä oikeusjutuissa 1720- ja 1730-luvuilla ei viitattu konventikkeliplakaattiin.[xiii]

Syynä tähän on ilmeisesti se, ettei plakaattia tarvittu, koska tapaukseen voitiin soveltaa harhaoppien rajoittamiseen liittyvää lainsäädäntöä, mihin Erikssonien tapauksessa oli riittävät edellytykset. Teemu Kakkuri kirjoittaa, kuinka tähän tarkoitukseen oli saatu lisää kättä pidempää 1735 annetulla asetuksella ”Kuninkaallinen säädös ja käsky kaikenlaisten erhetysten ja niiden levittämisen estämiseksi”. Plakaatti oli tarkoitettu apuvälineeksi sellaisten kokoontumisten rajoittamiseen, joiden harhaoppisuutta ei voitu todistaa.

Kakkuri on muistuttanut, että aateli pääsi tässä helpommalla. Suuren Pohjan sodan aikana Siperian sotavankeuteen joutuneet aatelisupseerit olivat monet kokeneet vankeudessa hallelais-pietistisen herätyksen ja pitivät kotiuduttuaan kartanoissaan hartauskokouksia. Näiden annettiin olla rauhassa, ehkä siksi, että vaikutus tavalliseen kansaan oli vähäinen.[xiv]

Abraham Achrenius plakaatin vastustajana

Plakaatin vähäistä hyödyntämistä 1700-luvulla kuvastaa, että Markku Heikkilä ja Simo Heininen ovat Suomen kirkkohistorian yleisesityksessään esittäneet liioittelevan ja siten virheellisen väitteen, että tätä asetusta sovellettiin Suomen alueella vasta 1800-luvun herätysliikkeisiin.[xv] Harvinaista se oli, mutta sitä käytettiin ainakin paikoin 1700-luvun kansanherätyksen yhteydessä, kuten seuraava esimerkki Nousiaisista osoittaa.

Herätyksen aallot olivat yltäneet Nousiaisiin 1758, jossa toimi kirkkoherrana Abraham Achrenius, joka nuoruudessaan oli ollut ensin kartanopietistien ja sitten radikaalipietistien vaikutuspiirissä päätyen lopulta kirkolliseksi pietistiksi. Herätyksen asia oli kuitenkin hänelle yhä rakas, ja hän iloitsi, kun joka pyhä hänen luokseen tuli uusia heränneitä. Herätystä vastustaneet kuitenkin pelottelivat heränneitä näiden kokoontuessa konventikkeliplakaatilla, ja näitä kiellettiin kokoontumasta kirkonmäellä uskonnolliseen keskusteluun ja oli jopa uhattu estää näiden yhteiset kirkkomatkat, ettei vain kävellessä keskusteltaisi uskonasioista.[xvi]

Niinpä kun herätys voimistui uudelleen 1761 ja kun heränneiden kotikokoontumisia oli häiritty ja uhkailtu, päätti Achrenius antaa heränneiden käyttöön Nousiaisten kirkon asehuoneen pyhäpäivisin jumalanpalveluksen jälkeen. Näissä seuroissa laulettiin, luettiin luku Raamatusta ja pidettiin iltarukous. Achrenius painotti tilaisuuden laulupainotteisuutta sekä sitä, että hän kirkkoherrana valvoi toimintaa.[xvii]

Ongelmia tuli silti. Achreniuksen poissaollessa seuraväkeä uhkailtiin ja häirittiin. Achrenius hankki lääninrovastilta luvan laulukokousten pitoon, mutta silti elokuussa 1761 maaviskaali D. Wolff haastoi kokousten osanottajat käräjille konventikkeliplakaatin rikkomisesta.[xviii]

Achrenius kirjoitti Turun hovioikeudelle ja selitti, miten ennen herätystä väki oli viettänyt lepopäivää tanssein, yöjuoksuin ja kapakoissa istumalla, kun taas jumalanpalvelus oli laiminlyöty. Kokousten osanottajat taas eivät laiminlyöneet yhteistä jumalanpalvelusta. Achreniuksen mielestä laulukokouksia ei voitu laskea kiellettyihin hartauskokouksiin, koska niissä ei saarnattu eikä luettu yhteisiä rukouksia. Achrenius varoitti myös siitä, miten kansaan vaikuttaisi, jos hartaudenharjoitus kielletään, mutta juomapaikoissa remuamiseen ei puututa.[xix]

Hovioikeus määräsi tuomiokapitulin selvittämään asiaa, ja marraskuussa Mynämäen kirkkoherra Anders Lizelius suoritti tästä syystä tutkimuksen, jossa olivat läsnä kokouksista syytetyt 20 henkeä. Nämä kertoivat heitä uhatun oikeudella kotikokoontumisten johdosta ja arvelivat, ettei asehuone julkisena tilana kuulunut kiellettyjen kokouspaikkojen piiriin. Lizelius suhtautui näihin ihmisiin arvostaen.[xx]

Achrenius taas korosti, ettei kyse ollut konventikkeliplakaatin kieltämistä kokouksista. Hän ei kuitenkaan malttanut olla toteamatta, että vaikka yhteisten rukousten pito oli kielletty eikä niitä siksi ollut pidetty, ne Achreniuksen mielestä pitäisi Raamatun perusteella sallia ja asiaa koskevaa lainsäädäntöä lieventää. Kun kaiken muunkin puitteissa saatiin kokoontua, ei uskonnollista kokoontumista tulisi rajoittaa. Opillisesta puhtaudesta oli toki pidettävä kiinni, mutta muuten tulisi vapauden vallita.[xxi]

Kuninkaan antama päätös rauetti Wolffin tekemän kanteen 15.12.1762, muttei antanut varsinaista lupaa lauluseuroille. Annettiin silti kielto nostaa kannetta uskonasioissa hankkimatta ensin asianomaiselta seurakunnan paimenelta asiasta kirjallista kertomusta ja saamatta lupaa oikeusasiain kanslerilta, jolle asiasta piti ensin ilmoittaa. Achrenius koki päätöksen voittona, ja siitä osin johtunee, ettei muita syytteitä tämän pykälän perusteella pitkään aikaan nostettu.[xxii]

Konventikkeliplakaatti näyttääkin olleen 1700-luvulla työkalu, joka otettiin esiin silloin, kun hyväksi koettiin, mutta jota ei järjestelmällisesti käytetty. Syy on voinut olla sekä harhaoppipykälien riittävyys että se, että aktiivinen käyttö opillisesti ongelmattomiin kokoontumisiin olisi voinut olla paitsi tarpeetonta, myös tuottaa kansan parissa kunnioituksen vähenemistä epäoikeudenmukaiseksi koettua lainsäädäntöä kohtaan. Tämä pelko osoittautui myöhemmin aiheelliseksi.

1800-luvun herätykset ja plakaatin paluu

Suomen alueen siirryttyä osaksi Venäjän keisarikuntaa 1809 vaikutti Venäjä myös maamme uskontopolitiikkaan. Keisari Aleksanteri I:sen aikana uskontopolitiikka oli varsin vapaamielistä ja tuolloin puhjenneet herätykset saivatkin levitä melko rauhassa. Aleksanteria 1825 seurannut Nikolai I (keisarina vuoteen 1855) kiristi etenkin kautensa lopulla sensuuria ja hänen hallintonsa tarkkaili kaikkea vähänkin kumoukselliselta haiskahtavaa.[xxiii]

Otteen kiristyminen näkyi monin tavoin. Vaikkapa herätyshenkisiä pappeja saatettiin siirtää työtehtäviin, joissa heidän kosketustaan kansaan ja siten vaikutustaan voitiin vähentää. Tunnetuimpia esimerkkejä lienevät Henrik Renqvistin siirto Svartholman vankilalinnoituksen papiksi 1826[xxiv] ja Fredrik Gabriel Hedbergin siirto Oulun vankilapapiksi. Vaikkapa Ahvenanmaa oli suosittu karkotuspaikka syrjäisine saaristoseurakuntineen.[xxv]

Tässä yhteydessä kiinnostaa kuitenkin enemmän konventikkeliplakaatin soveltaminen herätysliikkeiden suitsemisessa. Juuri tämä historian vaihe näkikin enemmän ja isompia konventikkeliplakaatin perusteella nostettuja oikeusjuttuja kuin mikään aiempi aika. Hartolassa joutui 1831 oikeuden eteen kaksi Renqvistiä tukevaa naista, Luvialla ja Eurajoella 1831 syytteeseen joutui 108 henkeä. 1830-luvun loppu oli kaikkein vilkkainta, sillä 1838 Uudessakaarlepyyssä syytteen sai pastori Östring ja puolensataa seurakuntalaista, Kalajoen käräjille haastettiin lopulta viisi pappia ja 75 maallikkoa ja Vöyrissä oikeuden syyniin pääsivät pastori J. M. Stenbäck ja 70 maallikkoa. Lisäksi samoihin aikoihin Sipoossa syytteen sai 70 maallikkoa.[xxvi]

Näistä oikeusprosesseista merkittävimmiksi voitaneen nostaa Luvian/Eurajoen käräjät v. 1831-1833 sekä Kalajoen käräjät v. 1838-1839, ja esittelenkin ne hieman tarkemmin.

Luvialaiset tuomiolla

Näistä Luvian seudun oikeusprosessi lienee vähemmän tunnettu. Alueella vaikutti 1820- ja 1830-luvuilla voimakas hyppyherätyksenä tunnettu liikehdintä. Vahvimmillaan siihen arvioidaan Luvialla lukeutuneen yli 200 henkeä kappeliseurakunnan runsaasta 1600 asukkaasta. Liikettä käsiteltiin Luvian kirkonkokouksessa 10.7.1831, ja sen yhteydessä luettiin konventikkeliplakaatti. Liikkeen edustajat puolustivat näkemyksiään Raamatulla ja ilmoittivat jatkavansa kokoontumisiaan.[xxvii]

Eurajoen kirkkoherra teki senaatin prokuraattorille ilmoituksen luvattomasta seuratoiminnasta 23.8.1831, jolloin asia siirtyi oikeuden käsiteltäväksi. Eurajoen ja Lapin syyskäräjillä 15.9.1831 syytteessä oli 108 henkeä, näistä valtaosa Luvialta. 22 oli syytteessä luvattomien kokousten järjestämisestä ja tilojen luovuttamisesta niiden pitämiseen, loppuja syytettiin näihin kokoontumisiin osallistumisesta. Syyttäjän mukaan kokouksissa oli väärinkäytetty Jeesuksen nimeä hyppimällä ja tanssimalla.[xxviii] Tämä oli toisaalta syytteen kannalta epäolennaista, sillä syytöksenä oli luvaton kokoontuminen, ei kokousten sisältö. Tästäkin voidaan havaita, että konventikkeliplakaatti yksinään nähtiin moraalisesti vaikeasti perusteltavaksi pykäläksi, joka vaati muita rikkeitä tuekseen.

Hyppääjät esittivätkin voimakasta kritiikkiä oikeuskäsittelyä kohtaan. Heidän mielestään asia ei edes kuulunut maalliselle tuomioistuimelle ja he vaativat tuomiokapitulin edustajaa paikalle. Oikeus ei kuitenkaan pitänyt tätä tarpeellisena. Hyppääjät kirjoittivat silti itse tuomiokapitulille kirjeen, jossa toivat esille näkemyksensä sekä pyrkivät selittämään kokoontumisensa kylärukouksiksi. He vetosivat tässä tuomiokapitulin aiempaan päätökseen, jossa se oli tulkinnut Lapissa Tl. 1815 pidetyt hartaustilaisuudet kylärukouksiksi ja siten sallituiksi.[xxix] Herätysliikeväki hyödynsikin perinteistä kylärukousinstituutiota sekä erilaisia juhlia, kuten häitä, hengellisten kokoustensa pitämiseen laillisissa puitteissa.

Hyppääjien vetoomukset vaikuttivat osaltaan 1832 toteutettuun piispantarkastukseen, jonka suoritti tuomiorovasti Gustaf Gadolin. Tämän suorittamien tutkimusten ja hyppääjien ja seurakunnan papiston kanssa käymät keskustelut johtivat siihen, että hyppääjät lupasivat vastedes noudattaa kokoontumiskieltoa pyytäen samalla tuomiorovastia toimimaan sen hyväksi, että vireillä ollut oikeusjuttu vedettäisiin takaisin. Tuomiorovasti antoi myös moitteita papistolle siitä, etteivät nämä olleet aina kohdelleet hyppääjiä viisaasti ja lempeästi. Hän oli ilmeisen tyytymätön siihen, että asia oli viety suoraan maallisen oikeuden käsiteltäväksi.[xxx]

Maallinen oikeus ei myöskään lopettanut prosessia, vaan 31.7.1833 kihlakunnanoikeus julisti Luvialla lopullisen päätöksensä. Syytetyillä ei ollut asianajajaa, vaan puolustuksesta huolehti kellonvalaja Michael Rostedt, jonka valamat kellot muuten yhä ilmoittavat tunnit ja vartit Turun tuomiokirkon tornissa; hän kun kuului joukon nokkamiehiin. Syytetyt olivat kaikki väliajat kasvoillaan rukouksessa, niin että kruununmiehet kiskoivat heitä väkisin ylös.[xxxi]

Tuomiosta valitettiin senaattiin asti, mutta sakkotuomiot jäivät voimaan. Rostedt ja kolme muuta luvialaista sekä eurajokelainen Johan Dahlberg saivat 200 hopeataalarin eli 96 ruplan sakot tai vaihtoehtoisesti 14 vuorokautta vesileipävankeutta. Muut syytetyt saivat yhtä lukuun ottamatta neljän ruplan 80 kopeekan sakot.[xxxii]

Hyppyherätys laantui tehokkaasti oikeusprosessin seurauksena. Toisaalta se myös maltillistui. Vaikkapa Rostedt itse luopui hyppyherätyksestä ja läheni myöhemmin valtavirraksi muotoutunutta, 1700-luvun kansanherätyksiin juurensa ulottuvaa rukoilevaisuutta, mistä kertoo kirjeenvaihto Matti Paavolan kanssa. Toisaalta oikeusprosessi oli luomassa yhteistä rukoilevaista identiteettiä eri paikkakuntien heränneiden kesken, sillä Laitilassa saakka tiedetään kootun varoja luvialaisten sakkojen maksuun. Eri paikkakuntien seuraväki kantoi vastuuta toisistaan, mikä vahvisti ja loi yhteenkuuluvuuden tunnetta.[xxxiii]

Kalajoen käräjät, plakaatin Pyrrhoksen voitto

Luviaa tunnetummat ovat Kalajoen käräjät. Ne saivat alkunsa 6.2.1838 laaditusta raportista, jossa kerrottiin satojen ihmisten kokoontuneen useiden paikkakuntien alueilta talonpoikaistaloihin veisaamaan Siionin virsiä ja lukemaan hengellisiä kirjoja. Lisäksi monin paikoin oli keräyslippaita pakanalähetystyön tukemiseksi. Raportissa murehdittiin varojen kuluttamista keräyslippaisiin sekä katsottiin seurojen häiritsevän yhteiskuntarauhaa ja viihtyisyyttä. Raportin saanut Oulun läänin kuvernööri katsoi sekä varainkeruun että seurojen pidon rikkovan lakia ja pyysi prokuraattorilta määräystä oikeudellisen tutkinnan aloittamisesta. Tämä antoikin sellaisen 23.3.1838 luvattomia hartauskokouksia koskien jättäen mainitsematta rahalippaat. Asia tulisi siis keskittymään konventikkeliplakaatin rikkomiseen.[xxxiv]

Tästä alkoi oikeusprosessi, joka alkoi käräjien muodossa 6.7.1838 ja jatkui kaikkiaan seitsemänä istuntona syyskuun alkuun 1839. Oikeusprosessin edetessä syytteen sai viisi pappia, Jonas Lagus, N. G. Malmberg, L. H. Laurin, F. O. Durchman ja J. Hemming sekä 75 hartauskokouksia järjestänyttä ja niihin osallistunutta. Maallikkosyytetyistä tunnetuin on varmasti herännäisjohtaja Paavo Ruotsalainen.[xxxv]

Syytetyt eivät saaneet itselleen asianajajaa, vaan huolehtivat itse puolustuksestaan, ja ärhäkästi puolustautuivatkin. Kaikki syytteet kiistettiin ja kokoontumisten hyödyllisyyttä puolustettiin. Myöskään väitteitä lähetystyöhön kohdistetun rahankeruun laittomuudesta ei sulatettu, vaan todettiin aiemminkin sitä saadun tehdä laillisesti.[xxxvi]

Oikeudenkäynnissä ilmeni, että monet syytteet olivat huteralla pohjalla. Todistajista moni maksoi henkilökohtaisia kalavelkojaan ja todisteet olivat hataria. Koomisesti syyttäjä väitti herätyksen johdon viettelevän köyhää ja oppimatonta kansaa antamaan kulta- ja hopeakorunsa lähetykselle, jolloin vastaaja kysyi, miten köyhällä kansalla olisi sellaisia kalleuksia ollutkaan. Oikeudenkäynti keräsi uteliaita massoja, ja syytetyt pitivät sen lomassa seuroja.[xxxvii]

Kalajoen kihlakunnanoikeus antoi päätöksensä 2.9.1839. Tunnelma oli dramaattinen, syytetyt astuivat ulos käräjätalosta tietäen tuomion tulevaksi. Joku alkoi veisata Lutherin virttä Meidän linnamm’ on Jumala taivaast’, johon muut yhtyivät. Sen päätyttyä Ruotsalainen laskeutui polvilleen rukoukseen ja ylisti sitä Jumalan armoa, että heidät oli katsottu arvollisiksi kärsimään pilkkaa ja vainoa Kristuksen tähden. Tähän rukoukseen yhtyivät polvillaan myös muut syytetyt.[xxxviii]

 Yhteensä 80 syytetystä tuomittiin 62 erisuuruisiin sakkorangaistuksiin, kokonaissumma oli 3552 ruplaa ja 20 kopeekkaa, ja viiden papin osalta asia jätettiin tuomiokapitulin harkintaan. Tosin Laurin sai jo tässä kohtaa sakkoa 20 hopeataalaria epäkunnioittavasta ja loukkaavasta kielenkäytöstä maaviskaalia kohtaan. Kovimman sakkotuomion, 200 hopeataalaria hartauskokousten sallimisesta tiloissaan sai 32 henkeä. Muitakin sakkoja jaettiin useita, vaikkapa Paavo Ruotsalainen sai eri perustein yhteensä 110 hopearuplan 40 kopeekan sakot. Syytteinä olivat vaihdellen osallistuminen seuroihin, niissä puhuminen ja pyhäpäivän rikkominen. Osviittaa sakkojen suuruudesta antaa se, että perunkirjoituksissa maatilan arvo oli tuohon aikaan alle 50 ruplaa.[xxxix]

Turun tuomiokapitulissa pappeja tyydyttiin vain vakavasti nuhtelemaan sen konsistorin edessä, sillä se ei pitänyt perusteltuina syytöksiä laittomien kokousten suosimisesta eikä harhaopeistakaan löytynyt näyttöä. Vaasan hovioikeus ei täysin tyytynyt tuomiokapitulin ratkaisuun. Maallinen oikeus oli tarkka arvostaan ja niin vain Hemming selvisi nuhtelulla, muut neljä pantiin puoleksi vuodeksi viralta. Tuomiokapitulin linjaa seurattiin sen verran, ettei pappien johtamia kokouksia pidetty laittomina, mutta pelkkien maallikoiden kokoukset todettiin rikollisiksi. Näin 200 hopeataalarin sakko jäi yhä kahdeksalle hengelle, ja osallistumissakot näiden luona kokoontuneille.[xl]

Tuomiot olivat siis olleet ankaria, mutta niitä oli paljon lievennetty. Tässä oli kirkon johdolla osansa. Se oli valtion mukana ja tahdosta suitsinut herätysliikkeitä, mutta näytti nyt pitävän toimia liioiteltuina ja puolusti pappejaan siinä missä voi. Oikeudenkäynnit eivät myöskään näyttäneet tukahduttavan liikehdintää, päinvastoin. Etenkin Kalajoen käräjät olivat tehneet herätykset tunnetuiksi ulkomaita myöten. Julkisuus toi kasvua, ja marttyyriuden ja vainon maine sai myötätunnon heränneiden puolelle.[xli]

En tiedä, ajatteliko kukaan antiikin kreikkalaista sotapäällikköä Pyrrhosta tässä kohtaa, mutta osuvaa se olisi ollut. Tämä totesi muinoin voitettuaan roomalaiset suurin tappioin: ”Vielä yksi tällainen voitto ja olen hukassa”. Kalajoen käräjät olikin herännäisyyttä vastustaville Pyrrhoksen voitto: he voittivat taistelun, mutta hävisivät sodan.

Plakaatti kaatuu omaan kohtuuttomuuteensa

Konventikkeliplakaatin suurimmat saavutukset koituivatkin sen kohtaloksi. Sitä ei tohdittu enää juuri soveltaa, ja kun se oli vielä mukana kirkkolakiehdotuksessa 1845, se sai laajaa vastustusta osakseen sekä kirkon, viranomaisten että yksityisten taholta. 1854 asetettu uusi, Porvoon piispa F. L. Schaumanin kirkkolakikomitea oli enemmistöltään alusta asti sitä mieltä, että plakaatin asettamat esteet tulisi poistaa. Vuonna 1867 uusi kirkkolakiehdotus sai valtiopäivien, 1869 hallitsijan hyväksynnän, ja sen astuessa voimaan 1870 oli konventikkeliplakaatti lopullisesti kumottu Suomessa.[xlii]

Eräs kiivaimpia konventikkeliplakaatin vihollisia oli Ruotsin kuulu rovasti Lars Levi Laestadius. Ruotsissahan laki oli myös pitkään voimassa, mutta kumottiin silti ennen Suomea vuonna 1858. Teoksessaan Hulluinhuonelainen Laestadius esittää lakia vastaan rajuja syytöksiä kiinnittäen huomiota myös siihen, miten se ehti välillä olla käytännössä poissa käytöstä tullen sitten uudelleen työkalupakkiin kamppailussa uusia herätysliikkeitä vastaan:

” Mistä syystä konventikkeliplakaatti syntyi? Siksi, kun sen ajan prelaatit vihasivat pietismiä. Miksi pietismiä vihattiin? Koska se paljasti hengellisten isien tekopyhyyden ja uskottomuuden Kristusta kohtaan. Mistä syystä jälkeenpäin konventikkeliplakaatti on herätetty henkiin ja kovennettu? Koska myöhemmän ajan prelaatit pelkäsivät lukijaisuutta. Miksi lukijaisuutta pelättiin? Koska lukijaiset häiritsivät suruttoman joukon omantunnonrauhaa. Prelaatit pelkäsivät, että lukijaisuudesta olisi vaarallisia seurauksia kirkolle ja valtiolle. He ajattelivat niin kuin ylimmäiset papit: Jos annamme hänen näin olla, niin kaikki uskovat häneen, ja roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä maan että kansan. Eikö ole ollut kysymystä konventikkeliplakaatin kumoamisesta? Kyllä, monillakin valtiopäivillä. Miksei konventikkeliplakaatin kumoamista voitu päättää valtiopäivillä? Koska papit asettuivat vastaan. Saako kokoontua ryyppäämään, tanssimaan ja pelaamaan korttia? Kyllä! Saako kokoontua lukemaan ja pitämään rukouksia? Ei. Kumpi puolue muodostuu aidoista luterilaisista? Ne, jotka ryyppäävät, pelaavat korttia ja tanssivat, mutta ne, jotka lukevat Jumalan sanaa, laulavat ja pitävät rukouksia kirkon muurien ulkopuolella, ovat kerettiläisiä, hurmahenkiä ja villihenkiä, jopa saatanan joukkio, joka on hävitettävä tulella ja miekalla.” (Hulluinhuonelainen, artikla 1073.)

Laestadiuksen vuodatuksessa tiivistyy hyvin se, mikä kaatoi koko plakaatin. Se koettiin kohtuuttomana sen kriminalisoidessa asioita, joita oli vaikea pitää rikollisina sallien samalla toiminnan, jonka muutkin saattoivat myöntää moraalisesti arveluttavaksi. Plakaatin laajamittaisempi käyttö nosti tämän ristiriidan räikeästi kaikkien nähtäville, mikä näennäisen menestyksen jälkeen vei plakaatin hautaansa. Pakko on aina ollut huono työkalu silloin, kun puhutaan uskonvakaumuksesta, tämän kirkon historia hyvin osoittaa.

Lähdeluettelo:

Reijo Arkkila: Konventikkeliplakaatin uusi tuleminen. Sanansaattaja 1/2026.

Markku Heikkilä & Simo Heininen: Uusi Suomen kirkkohistoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017, Helsinki.

Harri Heino: Hyppyherätys – Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura 1976, Helsinki.

Lauri Ingman: Lainsäädäntö yksityisistä hartausseuroista. Wartija 11-12 1916.

Teemu Kakkuri: Suomalainen herätys. Herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-missioon. Kirjapaja 2014, Helsinki.

Pentti Laasonen: Suomen kirkon historia 2: Vuodet 1593-1808. WSOY 1991, Helsinki.

Lars Levi Laestadius: Hulluinhuonelainen – silmäys armon järjestykseen. Suom. Lauri Mustakallio. Akateeminen kustannusliike 1968.

Tapani Ruokanen: Talonpoikain herättäjä Paavo Ruotsalainen. WSOY 1989, Porvoo.

Martti Ruuth: Abraham Achrenius: Ajan merkki ajoiltaan. Toinen osa. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran Toimituksia XVII, 1921.

Heikki Ylikangas: Körttiläiset tuomiolla. Massaoikeudenkäynnit heränneitä vastaan Etelä-Pohjanmaalla 1830- ja 1840-lukujen taitteessa. Otava 1979.

Johannes Wallmann: Totinen kääntymys ja maailmanparannus. Pietismi kirkkohistoriallisena ilmiönä. 1990, suom. 1997 Esko M. Laine, Kirjaneliö, Helsinki.

---

[i] Laasonen 1991, 250-251; Wallmann 1997, 16.

[ii] Wallmann 1997, 18.

[iii] Wallmann 1997, 98.

[iv] Wallmann 1997, 98.

[v] Laasonen 1991, 253-254.

[vi] Wallmann 1997, 12, 18.

[vii] Wallmann 1997, 18.

[viii] Wallmann 1997, 19.

[ix] Kakkuri 2014, 59-60.

[x] Kakkuri 2014, 60-61; Ingman 1916, 323.

[xi] Ingman 1916, 324.

[xii] Ylikangas 1979, 15.

[xiii] Arkkila 2026.

[xiv] Kakkuri 2014, 61.

[xv] Heikkilä & Heininen 2017, 87.

[xvi] Ruuth 1921, 132-134.

[xvii] Ruuth 1921, 133-134.

[xviii] Ruuth 1921, 135.

[xix] Ruuth 1921, 135-136.

[xx] Ruuth 1921, 136-137.

[xxi] Ruuth 1921, 137-138.

[xxii] Ruuth 1921, 139.

[xxiii] Kakkuri 2014, 112-115.

[xxiv] Ylikangas 1979, 26-28.

[xxv] Arkkila 2026.

[xxvi] Arkkila 2026.

[xxvii] Heino 1976, 89.

[xxviii] Heino 1976, 90.

[xxix] Heino 1976, 91.

[xxx] Heino 1976, 91-92.

[xxxi] Heino 1976, 92.

[xxxii] Heino 1976, 92.

[xxxiii] Heino 1976, 93-94.

[xxxiv] Ylikangas 1979, 42-43.

[xxxv] Ylikangas 1979, 43.

[xxxvi] Ylikangas 1979, 44.

[xxxvii] Ruokanen 1989, 230.

[xxxviii] Ruokanen 1989, 234.

[xxxix] Ylikangas 1979, 48; Ruokanen 1989, 234.

[xl] Ylikangas 1979, 52.

[xli] Ruokanen 1989, 240-241.

[xlii] Arkkila 2026.