Lahtari ja punarosvo - pastori Eeli J. Hakalan vaiheita Huittisissa vuoden 1918 sisällissodan pyörteissä

 Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Vuonna 1918 käyty Suomen sisällisota oli kansakuntamme synkimpiä aikoja niin varsinaisen sodan kuin sen jälkiselvittelyjen osalta, ehkäpä jopa erityisesti jälkimmäisen, sillä niin vahvana vallitsi silloin koston henki. Siksi seuraavaksi kertomani erään pappismiehen muistot noilta ajoilta ovat niin tärkeät, sillä ne kertovat pyrkimyksestä irrottautua vastakkainasettelusta tilanteessa, missä se ei saanut juuri ymmärrystä kummaltakaan osapuolelta. Olen viitannut siihen erinäisissä puhetilaisuuksissa siitä lähtien kun tästä ensi kertaa luin, ja nyt kerron sen teillekin.

Hakala saapuu Huittisiin

Tarinamme sankari ja oikeastaan kertojakin on pastori Eeli J. Hakala (1886-1963). Tämä Vetelissä syntynyt pastori oli vihitty papiksi v. 1909 ja oli sen jälkeen toiminut pappina Haapavedellä Janakkalassa ja Mouhijärvellä sekä vuodet 1909-1912 Suomen Merimieslähetyksen siirtolaissaarnaajana Yhdysvalloissa. Hän oli ennen sisällissotaa aloittanut aivan hiljan, 1. marraskuuta 1917, Huittisten kappalaisena. Eipä hän tainnut silloin aavistaa, että elämä Huittisissa tulisi vaarallisemmaksi kuin hänen Amerikan-vuotensa...

Tässä kuvassa Hakala vanhempana kuin Huittisten vuosinaan. 
Kevätkylvö 5/1936: 01.05.1936 Kevätkylvö no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Toki merkit olivat ilmassa. Juuri Huittisissa oli käyty 13. heinäkuuta 1917 Huittisten meijerikahakka lakkoilevien maataloustyöläisten ja maataloustuottajien vartijayhdistyksen välillä. Menemättä tapaukseen sen syvemmin mainitsen, että välikohtauksessa käytettiin ensin aseina kiviä, halkoja ja polkupyörän ketjuja, mutta lopuksi ammuttiin myös laukauksia. Kuolonuhreja ei tullut, haavoittuneita kylläkin.

Työläiset saivat läpi tavoitteensa kahdeksan tunnin työpäivästä, mutta eri osapuolet käyttivät kahakkaa ympäri Suomen propagandassaan. Se osaltaan vaikutti siihen, että porvarillinen puoli alkoi perustaa suojeluskuntia ja työväki punakaarteja. Huittisissa meijerin vartiokaarti järjestäytyikin pian suojeluskunnaksi, ja 11. marraskuuta Huittisissa järjestäytyi työväen järjestyskaarti eli punakaarti.

Sisällissota saapuu Huittisiin

Pienempiä kahakoita oli lähistöllä jo aiemmin, mutta viimeistään 4. helmikuuta 1918 saapui sisällissota Huittisiin. Aluksi sen keskus Lauttakylä oli suojeluskunnan hallussa, mutta tilanne muuttui, kun Porista ja Punkalaitumen suunnalta tulleet punakaartit ajoivat suojeluskuntalaiset pakoon ilman taistelua.

Hakala kertoo muistelmissaan muistavansa elävästi, kuinka talvisena aamuna punaiset tulivat Porin suunnasta Lauttakylään rintamaan järjestäytyneinä ja ammuskellen. Hakalan perhe oli turvassa erään syrjäkylän kansakoululla, josta Hakala oli tullut juuri samana aamuna kotiin kappalaisen pappilaan. Hän hakeutui suojaan kivinavetan seinustalle, jonka luona saapuneet punaiset alkoivat kuulustella häntä.

Pelastukseksi koitui haudankaivajan poika, jolla oli työväenyhdistyksen jäsenkirja. Hän todisti muille, ettei Hakala ollut ottanut osaa politiikkaan ja oli vaaraton. Hakala pohti myöhemmin olisiko hänen kohtalonsa ollut toinen, ellei tätä todistajaa olisi osunut paikalle. Huoli ei ollut tuulesta temmattu, sillä Porin punakaartilaiset ampuivat samana päivänä kauppias Frans Malmbergin ja konstaapeli Matti Jutin, punkalaitumelaiset puolestaan tilallisen pojan Kustaa Keskitalon.

Oikealla etualalla Huittisten kappalaisen pappila, jossa Hakala asui.
Taustalla näkyy Huittisten kirkko.
Satakunnan Museon kuvakokoelma: Pappila | Satakunnan Museo | Finna.fi

Elämää punaisten hallitsemassa Huittisissa

Punaisten hallinto oli pääosin rauhallista. Väestön liikkumista valvottiin, ja suojeluskunnan kannattajiksi tiedettyjen parissa tehtiin kotietsintöjä ja asetakavarikkoa, minkä lisäksi neljä taloa julistettiin valtiolle menetetyiksi. Ruokaa ja muuta huoltoa otettiin talollisilta, jotka kokivat tämän vastenmielisenä.

Hakala toteaa, ettei yhtään jumalanpalvelusta jäänyt Huittisten kirkossa väliin tuona aikana, ja hartaustilaisuuksiakin saatiin miltei koko tuona ajanjaksona pitää. Vasta sodan lopulla tuli kaksi aseistettua miestä Lauttakylässä sijainneessa talossa olleeseen hartaushetkeen kesken Hakalan puheen ja ajoi väen ulos ilmoittaen, että tällaisia tilaisuuksia ei enää pidetä. Syyksi sanottiin, että ihmiset puhuivat niissä politiikkaa ennen tilaisuuden alkua ja sen jälkeen, mistä Hakala ei omien sanojensa mukaan ollut tietoinen.

Hakala mainitsee, että silloin tällöin vietiin öisin joku isäntä metsään ammuttavaksi, mistä syystä useat isännät piileskelivät poissa kotoaan. Hakala sanoo näiden ammuttujen hautaamisen tulleen yleensä hänen osakseen. Aluksi surmattujen kolmen lisäksi ainakin kaksi huittislaista tosiaan tapettiin myöhemmin. En tiedä laskeeko Hakala nuo kaikki viisi yhteen vai oliko hänen tietääkseen tapettuja muitakin.

Tilanteen kehittyessä yhä pidemmälle katsoi Hakalakin paremmaksi olla poissa kotoaan. Punaisten vallanpidon viimeistä yötä edeltäneenä päivänä olivat tuntemattomat aseistautuneet miehet poikenneet pappilassa kyselemässä kotiapulaiselta Hakalan sijaintia sitä selville saamatta. Viimeisen yön Hakala perheineen vietti erään talon kylmässä perunakellarissa.

Molemmat sisällissodan osapuolet otattivat itsestään valokuvia.
Tässä kolme huittislaista punakaartilaista.
Työväen Arkisto. Kolme punakaartilaista Huittisista. | Työväen Arkisto | Finna.fi

Punaisten valta päättyy, kostotoimet alkavat

18. huhtikuuta punaiset vetäytyivät Huittisista. Lähtiessä heitettiin viljavarastoja jokeen, upotettiin höyryvene ja lautta ja sytytettiin joitain rakennuksia tuleen. Valkoisten saatua Lauttakylän valtaansa 20. huhtikuuta alkoivat hyvin pian paikkakunnalle jääneisiin punaisiin kohdistuneet rankaisutoimet, eli teloitukset.

Huittisiin perustettiin satoja vankeja sisällään pitänyt vankileiri. Hakala mainitsee noin 50 punaisiin kuuluneen huittislaisen saaneen kuolemantuomion. Määrä oli huomattavasti suurempi kuin mitä punaiset olivat surmanneet Huittisissa. Kuten tunnettua jaettiin tässä vaiheessa kuolemantuomioita usein kevein perustein.

Hakalan tehtävänä oli vankien kanssa keskustelu ja kuolemaantuomittujen valmistaminen näiden viimeiselle matkalle. Hakalan mukaan melkein kaikki kuolemaantuomituista pyysivät papin luokseen ja halusivat nauttia ehtoollisen.

Erityisesti Hakalalle jäi mieleen eräs punaisten johtohahmoista, joka Hakalan tietämän mukaan oli ollut Lauttakylän työväen osuuskaupan johtaja ja joka tuomittiin kuolemaan. Sitä ennen tämä oli tullut vankileirin hartaushetkien aikana herätykseen ja synnintuntoon, minkä jälkeen "armo kirkastui hänelle".  Hakala kävi miehen kanssa kahdenkeskisiä keskusteluja ja antoi hänelle evankelisen herätysliikkeen perustajaisän Fredrik Gabriel Hedbergin kirjan Uskonoppi autuuteen, jota vanki vaikutti ahkerasti lukevan. Lisäksi hän nautti ehtoollista.

Erään hartaushetken päätösrukouksen aikana tämä vanki polvistui rukouksen ajaksi. Hakala kysyi tilaisuuden lopuksi mieheltä: "Ovatko asiat hyvin?" Tämä vastasi kirkkain katsein: "Kyllä". Hakalan poistuessa ulos siellä odottivat miehet, jotka olivat tulleet hakemaan vankia kuolemantuomion täytäntöönpanoa varten, ja sen he tekivät.

Hakala kertoo tämän miehen kirjoittaneen ennen tuomiotaan vaimolleen kirjeen, jossa kertoi tulleensa uskoon, kielsi vaimoa murehtimasta hänen kohtaloaan ja kehotti tätä kasvattamaan lapset eri tavoin kuin he siihen asti olivat heitä kasvattaneet.

Hakala ei nimeä tätä miestä, mutta jos hän tosiaan oli Huittisissa osuuskaupan johtaja ei kyseessä ilmeisesti voi olla kukaan muu kuin Arvid Konstantin Keto (ent. Kolander) (1882-1918). Tämä oli syntynyt Porin maalaiskunnassa ja ollut osuuskaupan hoitajana ainakin Eurassa, Lapissa Tl ja Jaakkimassa tullen vasta vuoden 1918 alussa hoitamaan osuuskauppaa Huittisiin. Naimisissa ollut kolmen lapsen isä oli ilmeisesti liittynyt punaisiin, ja tullut teloitetuksi 18. toukokuuta 1918, 35-vuotiaana. Nämä tiedot viittaisivat siihen, että hän saattaa hyvinkin olla Hakalan kertomuksessa esiintyvä henkilö.

Hakala kahden rintaman välissä

Hakala halusi tavoittaa evankeliumilla myös ne punaiset, jotka palasivat muilta vankileireiltä vapauduttuaan kotiin Huittisiin. Niinpä hän oli järjestämässä näille seurakunnan puolesta hengellistä juhlaa, joka saikin palokunnantalon suuren salin täyteen väkeä.

Huittisten kirkko. Satakunnan Museon kuvakokoelma:
Huittisten Pyhän Katariinan kirkko | Satakunnan Museo | Finna.fi

Hakala sai kuitenkin viimeistään tässä kohtaa huomata joutuneensa hankalaan tilanteeseen. Hänhän ei ollut punaisten kannalla, ja osa ehkä karsasti hänen pyrkimyksiään evankelioida näitä, joten osa punaisista kutsui häntä lahtariksi. Osa valkoisten kannalla olleista taas ei voinut sietää sitä, miten avomielisesti Hakala suhtautui punaisten riveissä taistelleisiin. Näiltä Hakala sai nimen punarosvo. Sama mies siis yhtä aikaa sekä lahtari että punarosvo, saavutus sekin.

Hakala kertoo saaneensa jopa nimettömän kirjeen, jossa tämän uhattiin joutuvan vielä vahingonlaukauksen kohteeksi, ellei muuta pois Huittisista. Tämän viestin jättänyt kutsui Hakalaa punarosvoksi. Hakala kuitenkin toteaa muistelmissaan: "Minä en kuitenkaan antanut kummaltakaan puolelta tulleitten arvostelujen vaikuttaa itseeni. Tahdoin olla vain Jumalan palvelija kaikille henkilöön ja puolueeseen katsomatta".

Ei punaisten, ei valkoisten, vaan evankeliumin asialla

Selvää on, että Hakalan toiminnalla oli ensi sijassa hengelliset motiivit, eikä hän sitä kiistäkään. Hänelle läheinen evankelinen herätysliike kokikin voimistumisen aikoja Huittisissa noina aikoina. Evankelisiin kuului noina aikoina väkeä hyvin monista yhteiskuntaluokista, myös työväestä, eikä se oppia korostavana liikkeenä ollut politisoitunut verrattuna joihinkin muihin herätysliikkeisiin. 

Silti voidaan sanoa, että hänen toimintansa on ollut hyvin ennakkoluulotonta ottaen huomioon sen, että hänen omakin henkensä näytti olleen punaisten taholta vähintään uhattuna. Hakala ei kuitenkaan antanut katkeruudelle valtaa, vaan tunnisti oman tehtävänsä ja kutsumuksensa pappina. Tämä ei monelle kostoa huutavalle valkoisen puolen kannattajalle sopinut. Perin inhimillistä sekin, etteivät kaikki punaiset innostuneet Hakalan tarjoamasta sanomasta eivätkä Hakalasta muutenkaan, vaan Hakala sai olla sekä punarosvo että lahtari. Huittisissa maltillisille äänenpainoille tuli enemmän tilaa vasta vuoden 1919 aikana.

Hakala kuitenkin iloitsi siitä, että ainakin jotkut olivat sanomalle vastaanottavaisia. Me voimme puolestamme iloita siitä, että joillain oli kyky heti sisällissodan jälkeenkin nähdä vastapuoli kanssaihmisinä, ei hävitettävänä koston kohteena. Terveellinen esimerkki kaikille ajoille.

Lähteet

Arvid Konstantin Christiansson Keto. Geni: Arvid Konstantin Christiansson Keto (Colander) (1882 - 1918) - Genealogy

Eeli J. Hakala: Muistelen menneitä. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1958.

Huittisten osuuskaupan johtokunta. Lauttakylä 1/1918: 12.01.1918 Lauttakylä no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Huittisten osuuskaupan. Lauttakylä 2/1918: 19.01.1918 Lauttakylä no 2 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Keto, Arvid Konstantin. Sotasurmasampo 1914-1922. Sotasurmasampo 1914–1922 | Suomen sisällis- ja heimosodat semanttisessa webissä

Kirkollisia ilmotuksia. Lauttakylä 6/1918: 24.05.1918 Lauttakylä no 6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kumousvuodet 1917-1918 Huittisissa. Kumousvuodet 1917-1918 Huittisissa – Svinhuvfud

Jaakkiman osuuskaupan. Karjalan Aamulehti 19/1918: 23.01.1918 Karjalan Aamulehti no 19 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lapin kunnan Osuuskaupan 20-vuotishistoriikkiä. Länsi-Suomi 281/1936: 05.12.1936 Länsi-Suomi no 281 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Osuuskauppojen toimihenkilöt. Yhteishyvä 39/1913: 26.09.1913 Yhteishyvä no 39 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Porin maaseurakunta. Suomalainen Wirallinen Lehti 109/1906: 12.05.1906 Suomalainen Wirallinen Lehti no 109 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

J. Viljanen: Lapin kunnan Osuuskauppa. Rauman Lehti 121/1927: 27.10.1927 Rauman Lehti no 121 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

23.11. Klemetti aloittaa talven

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Tämä muistopäivä ei ole niitä kaikkein tunnetuimpia, eikä ihme, sillä Klemens Roomalaiselle on Suomessa omistettu tiettävästi vain yksi kirkko, ja tämäkin omistus oli vuosisatoja tuntematon. Niinpä kansanperinnettäkin on säilynyt varsin vähän. Koska kyseessä on kuitenkin kirjoittajan oman kotipitäjän, Sauvon, kirkko, ja koska tästä päivämäärästä tuolloin tietämättä kihlauduin vaimoni kanssa juuri tänä samaisena päivänä Herran vuonna 2008 koen suorastaan velvoitteeksi valistaa teitä aiheesta.

Klemens Roomalainen, Mustaanmereen heitetty Rooman piispa

Vuoteen 1994 oli tällä päivämäärällä Klemetin nimipäivä, kunnes Ismo syrjäytti vuonna 1995 tämän harvinaisen nimen. Päivällä on kuitenkin vanhat juuret, sillä se on edelleen katolisessa kirkossa vuoden 100 tienoilla kuolleen Rooman piispan tai paavin Klemensin eli Klemens I Roomalaisen muistopäivä. Hänet lasketaan kuuluvaksi niin sanottuihin apostolisiin isiin. On säilynyt kaksi hänen nimiinsä laitettua kirjettä Korintin seurakunnalle, joista ensimmäisen liittymistä häneen pidetään todennäköisempänä kuin jälkimmäisen.

Varhainen kirkko joutui usein kohtaamaan vainoja, ja perimätiedon mukaan Klemenskin olisi saanut tästä osansa. Väitetään, että hänet olisi Krimillä sidottu laivan ankkuriin ja heitetty mereen. Tosin jotkut lähteet puhuvat myös luonnollisesta kuolemasta. Joka tapauksessa tämä perimätieto näkyy myös Suomen ainoassa tunnetussa Klemensille omistetussa kirkossa, nimittäin Sauvon kirkossa. Kirkon seinälle on näet kuvattu Klemens ankkuri kädessään.

Italialaisen Bernardino Fungain (n. 1460-n. 1516) tulkinta Klemensin marttyyrikuolemasta.Wikimedia Commons: File:Saintclementmartyr.png - Wikimedia Commons

Kyrillisten kirjainten isinä pidetyt veljekset Kyrillos (tuolloin vielä Konstantinos) ja Methodios löysivät väitetysti Klemensin jäänteet Krimiltäollessaan matkalla evankelioimaan kasaareja 850-luvun tienoilla. Veljekset pakkasivat Klemensin jäänteet mukaansa ja kuljettivat niitä matkoillaan. Laatiessaan 860-luvulla Määrin alueella slaaveille kirjakielen ja kääntäen sitä käyttäen kirjallisuuta jumalanpalveluksien slaaviksi pitämistä varten tämä glagolitsaksi kutsuttu aakkosto oli kyrillisten aakkosten esimuoto. Latinaa käyttäneet frankkilähetyssaarnaajat kantelivat paaville, mutta veljeksillä oli tämän luo Roomaan mennessään ässä hihassa, tai pikemmin ruumis arkussa, sillä he toivat paaville lahjaksi tämän edeltäjän eli Klemensin jäänteet. Veljesten työ sai hyväksynnän ja Klemensin jäänteet sijoitettiin Pyhän Clemensin basilikaan, jonne päätyi myös pian kuollut Kyrillos.

Keskiaikainen fresco Pyhän Clemensin basilikasta kuvaa Kyrillosta ja Methodiosta tuomassa Klemensin jäännöksiä Roomaan. Wikimedia Commons: File:San clemente fresco.jpg - Wikipedia

Klemens talven aloittajana meillä ja muualla

Keski- ja pohjoiseurooppalainen perinne on kytkenyt talven alun Klemetin päivään. Mikael Agricolakin kirjoitti vuonna 1544, että "P. Clemettin todhistajan ja pijspan" päivänä on "talven alku". Tosin täällä Suomessa tämä ei näytä olleen kovinkaan laajasti kansanperinteeseen liittyvä ajatus, vaan Agricola liittyy tässä vanhaan kirjalliseen perinteeseen. Esimerkiksi 1200-luvun englantilaisessa runossa mainitaan "Seint Clementes day" vuodenajan rajana, ja jo Kaarle Suuren kalenteri vuosilta 781-783 mainitsee sen talven alkuna.

Kansan parissa Klemettiä seurattiin lähinnä tulevaa säätä pohdittaessa, kuten Liisaa ja Kaisaakin. Näiltä kaikilta kolmelta odotettiin suojasäätä. Klemetin päivän suojan ajateltiin ennustavan leutoa talvea Matin päivään 24.2. asti, pakkanen taas olisi luvannut kylmää. Ainakin yksi tähän liittyvä sananparsi esittää Klemetin eräänlaisena taitekohtana, viimeisenä etappina ennen joulunodotuksen alkua: "Katrinan (25.11) liukkaat ja Lemetin luikkaat kun ovat olleet, niin sitten ala vuottaa joulua." Ainakin Kustaa Vilkunan mukaan tämä olisi vuoden varhaisin joulumaininta, eli jos ei malta odottaa 1. adventtia antaa kansanperinne mahdollisuuden joulutunnelmointiin jo Klemetin ja Katariinan päivän jälkeen.

Klemens Sauvossa ja Tanskassa

Suomessa on tiettävästi vain yksi Klemensille omistettu kirkko, v. 1472 valmistunut Sauvon kirkko. Tämä tosin tuli modernin ajan tietoon vasta 1970-luvulla, kun ilmeisesti 1600-luvulla kalkitut maalaukset otettiin restauroinnin yhteydessä esiin. Kuori-ikkunan ympäriltä löytyivät sanat: ": ano : vero : domini : mcd : lxII : hec : ecca edificata fuit : et de picta: in hore : sti : clemetis" ('totisena Herran vuonna 1472 tämä kirkko rakennettiin ja koristeltiin maalauksin pyhän Clementiuksen kunniaksi').

Klemens komeilee Sauvon kirkon alttariikkunan vierellä paavin tunnuksineen ja ankkureineen. Itse otettu.

Tänä kesänä sain ilon vierailla perheeni kanssa Tanskassa, missä minua kiehtoi erityisesti Aarhusin keskiaikainen tuomiokirkko. Kirkkohan on 93 metrillään Tanskan pisin, ja sen 92 metriä korkea torni on vaikuttava sekin, mutta minua kiinnosti erityisesti se, että kyseinen kirkko on omistettu juuri Klemensille. Löysinkin Klemensin kirkosta ainakin kolmesta eri kohtaa, ja näkyipä hän katukuvassakin. Niinpä tarjoan teille tässä pienen kuvavalikoiman teemalla "Aarhus Klemensin seurassa" tietoisena, että esimerkkejä olisi voinut löytyä enemmänkin.

Klemens näkyy aivan kirjaimellisesti Aarhusin kaduilla. Itse otettu.

Klemensin ankkuritunnus aarhusilaisessa talossa. Itse otettu.

Klemensillä on oma torikin Aarhusissa. Itse otettu.

Aarhusin tuomiokirkko on vaikuttava ilmestys. Itse otettu.

Kirkon seinää koristaa Tanskan suurin keskiaikainen seinämaalaus...

Jonka yhteydessä esiintyy myös Klemens hieman juron näköisenä. Itse otetut.

Alttarilaitteessa Klemens on kolmesta isosta veistoksesta ensimmäinen vasemmalta. Itse otettu.

Myös tuomiokirkon katossa komeilee Klemens ankkuroineen ja paavin tiaroineen. Itse otettu.

Lopuksi

Pistetään vielä maistiaisiksi pieni tekstinpätkä 1. Klemensin kirjeestä. Sen voi ottaa myös ohjeeksi valmistautumisessa joulunaikaan:

"Teidän on otettava vastaan ojennus, joka johtaa parannukseen, ja notkistettava sydämenne polvia. Opetelkaa tottelemaan ja luopukaa kielenne kerskailevasta ja röyhkeästä ylimielisyydestä. On nimittäin parempi, että teidät todetaan Kristuksen laumassa vähäpätöisiksi mutta siihen kuuluviksi kuin että näytätte vaikutusvaltaisilta mutta jäätte osattomiksi sille annetusta toivosta."

Lähteitä:

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto (1985).

Suomen ortodoksinen kirkko: Apostolienvertaiset Kyrillos ja Methodios, slaavien opettajat: https://ort.fi/synaksario/apostolienvertaiset-kyrillos-ja-methodios-slaavien-opettajat/

Apteekkari evankeliumin asialla - Klas Henrik Ekroos (1845-1925)

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

KLAS HENRIK EKROOS (1845-1925)

Olen esitellyt tässä blogissa joitakin evankelisen herätysliikkeen varhaisia vaikuttajia, niin pappeja kuin maallikoitakin. Nyt haluan esitellä jälleen yhden merkittävän maallikon, nimittäin apteekkari Klas Henrik Ekroosin, jolla oli merkittävä rooli Suomen luterilaisessa evankeliumiyhdistyksessä sekä siitä erkaantuneessa Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland:issa. Tämä tutkimusmatka heittelee meitä ympäri maamme rannikoita Pernajasta Porvooseen, Viipuriin, Helsinkiin, Turkuun, taas Helsinkiin, Uusikaarlepyyhyn, jälleen Helsinkiin ja vielä Porvooseen tämän sympaattisen herran kanssa.

Tästä isoisämäisestä kuvasta Ekroos tunnetaan parhaiten. Hän olikin kuollessaan rakastettu vanhus evankelisten parissa yli kielirajojen. Kotimatkalla 1927.

Pernajasta Porvoon kautta Viipuriin

Klas Henrik Ekroos syntyi Pernajassa Bergbyn tilalla 30. joulukuuta 1845. Hänen vanhempansa olivat Pernajan nimismies Karl Ekroos, jonka sukujuuret olivat Paraisilla, ja tämän vaimo Sofia Lindroos. Isällä oli edellisestä avioliitosta kymmenen lasta, Sofian kanssa Klas Henrik sekä tämän sisko. Klas Henrik oli 11. yhteensä 12 lapsesta.

Äiti kuoli pojan ollessa kolmevuotias ja melko pian isäkin menehtyi surun murtamana. Niinpä Ekroos joutui elämään valtaosan lapsuudestaan ilman vanhempiaan. Kodin mainitaan olleen perinteinen, missä isä tiukkana virkamiehenä piti järjestystä ja äiti hoiti suurta taloutta. Kirkko ja uskonto olivat arvossaan. Vanhempien kuoltua vanhemmat sisaret, erityisesti siskokset Lova ja Tilda, johtivat taloutta ja huolehtivat veljiensä hoidosta sekä kasvatuksesta. Siskoksia pidettiin maaseudun emäntien esikuvina näiden leipoessa, pannessa kaljaa, kehrätessä ja kutoessa sekä neuloessa kotona kaikki veljiensä vaatteet.

Ekroosin lapsuudenkoti, Pernajan Bergby Senaatin kartaston kuvaamana. Wikimedia Commons:
 File:Senate Atlas, 1870–1907. Sheet IX 34 Porvoo.jpg - Wikimedia Commons

Ekroos kävi Porvoossa alkeiskoulun ja lukiolaiseksi tultuaan aikoi opettajaksi. Alan vaikeuksista kokemusta omannut isoveli kehotti kuitenkin luopumaan ideasta ja tämä yhdessä taloudellisten haasteiden kanssa sai Ekroosin keskeyttämään opinnot ja siirtymään isoveljensä palvelukseen tämän apteekissa Viipurissa.

Rukoushetket apteekin kellarissa

Juuri Viipurissa tämä nuori apteekkioppilas konfirmoitiin v. 1862. Tuossa tilaisuudessa hän koki voimakkaan herätyksen. Synninhätä sai hänet etsimään sielunsa pelastusta. Hän alkoi käydä ahkerasti jumalanpalveluksissa ja lukea Raamattua. Jopa kesken työpäivän hän saattoi kokea tarvetta rukoukseen niin, että hän meni apteekin rohdoskellariin, jossa polvistui kylmälle kivilattialle. Hän oli myös yhteydessä muihin, jotka tutkivat aktiivisesti Raamattua.

Ekroosin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Myöhemmin Ekroos toimi saman yhdistyksen puheenjohtajana. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Ekroosin vakavahenkisyyttä lisäsi hänen sairautensa, joka usein aiheutti ankaraa vilua ja pitkäaikaista katarria. Hän ei silti laiminlyönyt työtään apteekissa ja valmistui v. 1865 farmaseutiksi. Hänen hengellinen herätyksensä vain voimistui ja v. 1867 päiväkirjansa kertoo rehellisesti sekä noin 21-vuotiaan kirjoittajansa uskonilosta että kamppailuista. Tästä pari otetta:

"Helmik. 6 p. Iloa, sanomatonta rauhaa Jumalassa. - Lukenut sanaa ja rukoillut. - Olen Jumalan lapsi. - Olkoon minulla rakkautta Jeesukseen, sillä hän on ensin rakastanut minua. Jos kurja sydämeni tuomitsee minua, niin on kuitenkin Jumala suurempi kuin minun sydämeni ja tietää kaikki. Rakkaus on lain täyttymys."

"Helmik. 7 p. Alkanut päivän rukouksella - lukenut Luukkaan 3 luvun, siitä paljon lohdutusta. Illalla lukenut ensiksi Lindbladin uskontodistajia, rukoillut sekä lukenut I Moos. 47 luvun. Oi, kuin autuasta tietää, että lunastajani elää. "Minä heissä ja he minussa." Tahdon vaikuttaa sillä paikalla, jonka Herra on osoittanut minulle, niinkauan kuin päivä on ja niin tuottaa kasvua Herran minulle antamalla leiviskällä. Köyhä. - Rikas. - Heikko. - Väkevä. Synti. - Armo."

"Maalisk. 28 p. Lepopäivä. - Työpäivä. - Fr. Sjölin; pitempi keskustelu hengellisistä asioista. - Myrskyissää [sic!] kurjassa sydämessä. Rukous henketön. - Oi, niin kylmää. - Tehnyt syntiä monella tavalla. 'Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois.' - 'Autuaat ovat, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan.' Elämän Herrassa minulla on elämä ja kyllin."

"Heinäk. 28 p. Ihmisen elämä on taistelua ja pahin ja vaarallisin vihollinen - hän itse."

Jo tuolloin Ekroosilla on ollut kytköksiä myös evankeliseen liikkeeseen, sillä päiväkirjan mukaan hän on lukenut ahkerasti muun muassa Sanansaattajaa ja Evankelista Viikkolehteä, minkä lisäksi hän oli kirjeenvaihdossa useiden uskonasiat vakavasti ottavan nuorukaisen kanssa, joista yksi oli Ludvig Wennerström. Tästä tuli aikanaan evankelisen liikkeen isän Fredrik Gabriel Hedbergin vävypoika.

Turun "hullu apteekkari"

Ekroos toimi jonkin aikaa Loviisassa ennen kuin muutti v. 1869 Helsinkiin, jossa hän suoritti v. 1870 proviisorin- ja apteekkarintutkinnon. Tuo Helsingin-jakso kesti kolme vuotta, jotka kuluivat opinnoissa, apteekissa ja hartauksissa. Tuolloin kaupungissa opiskelivat evankeliset Wennerström ja Kleofas Immanuel Nordlund, ja Ekroos osallistui näiden kanssa evankelisten kokouksiin.

Kleofas Immanuel Nordlundin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

V. 1872 Ekroos kutsuttiin töihin Turkuun Hjeltin apteekkiin. Kolmen vuoden elämä Turussa oli hänelle merkittävä. Kaupungissa oli vilkasta evankelisten toimintaa, johon Ekroos otti osaa. Hän myös kantoi tuolit vuokrattuun kokoushuoneeseen ja asetteli penkit, kutsui erityisesti nuoria mukaan sekä toimi hyvän lauluäänensä vuoksi "lukkarina" eli ilmeisimmin esilaulajana.

Turussa hän sai kuulla myös evankelisen liikkeen isän Fredrik Gabriel Hedbergin saarnaa, ja se auttoi häntä pääsemään aiemmasta suorituskeskeisestä uskostaan. Hän sai nyt kokea riemua armosta Kristuksessa. Tämä ei kuitenkaan passivoinut häntä, vaan rohkaisi entistä innokkaampaan todistamiseen. Apteekin asiakkaidenkin kanssa keskustelut ajautuivat usein uskonkysymyksiin. Kerran eräs nuori nainen suuttui, kun Ekroos kysyi oliko tällä rauha Jumalan kanssa ja uskooko tämä syntien anteeksi saamisen. Asiakas lähti kiukuissaan unohtaen ostosaikeensa, mutta kysymys vaivasi niin, ettei nainen saanut siltä rauhaa ennen kuin lopulta tuli takaisin apteekkiin antaen nyt myönteisen vastauksen Ekroosin kysymykseen.

Resepteihinkin Ekroos kirjoitti raamatunlauseita, ja Turussa häntä kutsuttiin nimellä "hullu apteekkari". Omiensa parissa häneen suhtauduttiin kuitenkin lämpimästi, ja eräskin muisteli pikkutyttönä tehtyä laivamatkaa, jolla Ekroos keräsi lapset  ympärilleen laulaen heidän kanssaan ja puhuen Vapahtajasta.

Kuva on vuodelta 1929, mutta tällä paikalla Linnankadun ja Kristiinankadun kulmassa toimi jo Ekroosin aikana Hjeltin apteekki. Siellä Ekroos hankki Turun "hullun apteekkarin" maineensa. Wikimedia Commons: File:Apteekki 1929.jpg - Wikimedia Commons

Ekroos oli aktiivinen Turun kristillisissä yhdistyksessä, toimien esimerkiksi Turun Rouvasväen Raamattuyhdistyksen sihteerinä edistäen erityisesti sen työtä sairaiden parissa.  Hän halusi omistaa elämänsä täysin Herran työlle ja haaveili lähetystyöstä. Hän pyrki ruotsalaiseen Fjellstedtin lähetyskouluun, mutta sai sieltä 29.7.1875 kielteisen vastauksen kuitenkin kehotuksella palvella Herraa tämän antamilla lahjoilla siinä kutsumuksessa, missä hän nyt oli.

Ensi kertaa Evankeliumiyhdistyksen työhön

Ekroos oli kirjoittanut aikeistaan Anders Silfvastille, joka puolestaan kertoi asiasta Kleofas Immanuel Nordlundille. Molemmat herrat olen esitellyt tässä blogissa ( Kirkkohistorian kahinaa: Evankeliumiyhdistyksen "keksijä", eläinlääkäri Anders Silfvast ja Kirkkohistorian kahinaa: Kleofas Immanuel Nordlund, evankelisuuden nuori tähti, jonka kannel soi kauniimmin). He olivat keskeiset toimijat siinä, että Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys oli perustettu v. 1873. Nyt Nordlund pyysi kirjeitse Ekroosia ryhtymään Evankeliumiyhdistyksen kirjastonhoitajaksi ja toimitusjohtajaksi.

Anders Silfvastin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Ekroos tarttui tarjoukseen ilolla muuttaen taas Helsinkiin. Hän levitti innolla yhdistyksen julkaisemia kirjoja ja osallistui paikalliseen toimintaan. Työ ei ollut vailla vastoinkäymisiä ja vastustusta, mutta se ei Ekroosia lannistanut. Juuri kovimman vastustuksen alueille hän halusi yrittää levittää yhdistyksen sanomaa ja kirjallisuutta.

 Kesällä 1876 hän avioitui raumalaisen Ida Fredriika Sjöblomin kanssa, jonka hän oli tavannut Turussa ja löytänyt tästä lämminsydämisen uskonsisaren. Avioliitosta tulikin onnellinen. Kun ensimmäinen lapsi, tytär, syntyi 1.9.1878 alkoi Ekroosista tuntua, etteivät tulot enää riittäneet Helsingissä elämiseen. Hän ei kuitenkaan halunnut rasittaa Evankeliumiyhdistystä vaatimalla isompaa palkkaa, vaan alkoi etsiä muuta työtä.

Uudenkaarlepyyn apteekkariksi

Niinpä Ekroos osti v. 1880 apteekin Uudestakaarlepyystä ja muutti sinne. Siellä apteekin hoito vei valtaosan hänen ajastaan, ja pienestä maaseutuapteekista kehittyi lähipitäjien ja -kaupunkien keskusapteekki. Perhekin kasvoi kolmella tytöllä ja kahdella pojalla. Ekroos toimi myös kaupunginvaltuustossa sekä Vaasan pankin Uudenkaarlepyyn haaraosaston johtajana.

Hengellinen aktiivisuus ei kuitenkaan hiipunut. Hän myös tarjosi apteekin suurta salia kokouspaikaksi vieraileville papeille ja maallikkosaarnaajille. Siellä paikkakunnan herrasväki istui rinnan käsityöläisten, seminaarilaisten ja köyhien mummojen kanssa kuulemassa milloin jotakuta maalaisrovastia, milloin helsinkiläistä räätälisaarnaajaa. 

Ekroos myös rakennutti omalla kustannuksellaan rukoushuoneen, jonka lahjoitti Uudenkaarlepyyn seurakunnalle. Siellä saarnasivat sekä papit että maallikkosaarnaajat ja jos saarnaajaa ei löytynyt hän luki itse kirjoittamansa saarnan.

Uudenkaarlepyyn kirkko 1890-luvun alussa A. Th. Böökin kuvaamana. Tältä se siis näytti Ekroosin asuessa Uudessakaarlepyyssä. Lahden museoiden kuvakokoelmat: Uusikaarlepyyn kirkko; ulkokuva, kuvattu lounaasta | Lahden museot | Finna.fi

Elämä Uudessakaarlepyyssä oli myös raskasta aikaa. Hän oli useamman kerran lähellä kuolemaa keuhkotulehduksen vuoksi. Traagisinta oli kuitenkin vaimon menehtyminen aivokalvontulehdukseen helmikuussa 1888. Jäätyään yksin ison lapsikatraan kanssa Ekroos avioitui edesmenneen vaimonsa lapsuuden ja nuoruuden ystävän Edla Emilia (Emmy) Paneliuksen kanssa, joka oli myös kotoisin Raumalta. Myös tämä liitto muodostui onnelliseksi.

Ekroos edusti Pietarsaaren rovastikuntaa sen maallikkoedustajana kirkolliskokouksissa v. 1886 ja 1893. Mielenkiintoista kyllä hän suhtautui myönteisesti v. 1886 julkaistuun uuteen virsikirjaan, joka sai yleensä herätysliikeväessä kritiikkiä ja pidettiin muutenkin lähinnä kompromissina, joka ei tyydyttänyt juuri ketään.

Sairaalloisuuden vuoksi Ekroos alkoi miettiä muuttoa pois Uudestakaarlepyystä, koska sen ilmasto ei soveltunut hänelle. Niinpä hän v. 1895 myi apteekkinsa ja muutti perheineen Helsinkiin. Perhe oli v. 1890 pienentynyt nuorimman pojan eli Väinön kuoltua. Lapset olivat myös lisäsyy muuttoon, sillä lapset tarvitsivat paremmat mahdollisuudet opiskeluun.

Jälleen Evankeliumiyhdistyksen työhön

Helsingissä oli Ekroosille kyllä mieleistä puuhaa. Hänet oli valittu jo v. 1894 Evankeliumiyhdistyksen johtokuntaan. Helsinkiin tultuaan Ekroosista tuli taas yhdistyksen kirjastonhoitaja ja v. 1896 hänet valittiin yhdistyksen puheenjohtajaksi. Hän oli tehtävässä vasta kolmas, sillä ensimmäinen puheenjohtaja valtioneuvos Adolf Moberg toimi tehtävässä aina kuolemaansa 30.4.1895 asti, ja hänen jälkeensä esittelijäsihteeri E.A. Forsell kuusi kuukautta. Vuosien ajan hän piti yhdistyksen vuosijuhlilla puheen sekä suomeksi että ruotsiksi, vaikka hänen suomensa mainitaankin olleen hieman huonoa.

Adolf Mobergin kuva Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallituksen jäseniä v. 1873-1893 esittävässä kollaasissa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: luterilaisen evankeliumiyhdistyksen hallitus 1873-1893, ylhäällä vasemmalla Lutherin alla C. A. Åkerblom (ks. detaljikuva) | Museovirasto | Finna.fi

Nyt Ekroos sai oikein kunnolla omistautua rakastamalleen evankeliumin asialle. Valitettavasti hän joutui heti alkuun siihen myrskyyn, jotka Härmän kokous ja siellä avoimeksi ratkennut evankelisen liikkeen sisäinen hajaannus oli käynnistänyt. Oppikiista on turhan monimutkainen tässä esiteltäväksi (Härmän kokous tarvitsisi oman esittelynsä), mutta Ekroos edusti yhdistyksen johdon linjaa. 

Niinpä hän sai osansa tuon linjan vastustuksesta, mikä aiheutti häneen kohdistuneita solvauksia ja ystävyyssuhteiden katkeamisia. Tämä aiheutti Ekroosille suurta murhetta. Tuota murhetta ja Ekroosin sovinnollisuutta kuvannee se, että yhdistyksen täyttäessä 30 vuotta oli hänen tehtävänään pitää puhe. Häneltä jääneestä käsikirjoituksesta selviää, että hänen piti viitata hiljan tapahtuneeseen hajaannukseen, mutta hän hylkäsi tuon käsikirjoituksen, ettei repisi auki vielä niin tuoreita haavoja.

Ekroos nautti työstään yhdistyksen kirjajulkaisujen painattamisessa, sillä hän sai julkaistavia teoksia tarkistaessaan itse niistä hengenravintoa. Erityistä mielipuuhaa oli vuosikirjakalenterien Kotimatkalla ja Hemåt julkaiseminen. Hän valitsi huolella kalenteriin raamatunlauseet jokaiselle päivälle ja kerätessään artikkelien, varsinkin elämäkertojen kirjoittajiksi ihmisiä hän sai innostettua uudelleen useita yhdistyksen aiempia ystäviä ja hankki jopa uusia ystäviä sen työlle.

Ekroos julkaisi myös yhdistyksen joulu- ja pääsiäislehtiä. Hän kirjoitti artikkeleita ja laati mukaelmia tanskalaisten ja norjalaisten aikakauskirjojen teksteistä, minkä lisäksi hän innosti monta yhdistyksen ystävää tarttumaan kynään. Kuvituksen valitsemiseen hän käytti paljon vaivaa. Hyvän Jeesuksen kuvan löydettyään hän saattoi hiljentyä toviksi sen ääreen rukoukseen.

Ekroos työpöytänsä ääressä. Kotimatkalla 1927.

Lähetystyö oli myös hänelle rakas ala, olihan hän itse haaveillut lähetystyöhön lähtemisestä. Yhdistyksen aloitettua Japanin-lähetystyön hän tutustui Japanin oloihin ja kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa Japaniin lähteneiden kanssa. Näin varsinkin v. 1907 lähtien, kun hänestä yhdessä saarnaaja Hydénin kanssa tuli ruotsinkielisen lähetyslehden Hedningarnas Tröst toimittaja. Ulkomaisista lehdistä käännettiin lähetyskirjoituksia ja tehtiin katsauksia omaan lähetystyöhön.

Ekroos oli todellakin monessa aktiivinen. Hän ehti pitää myös raamattukeskusteluja kodeissa. Paikalla olleiden teologien ja ylioppilaiden oli aina pakko osallistua keskusteluun itsensä kehittämiseksi. Huoli teologian opiskelijoista vaikutti siihen, että Ekroos oli aktiivisesti ajamassa evankelisen ylioppilaskodin perustamista ja v. 1906 ollessaan Ruotsissa Evankelisen Isänmaansäätiön 50-vuotisjuhlassa hän hankki tietoja sikäläisistä ylioppilaskodeista. Ylioppilaskoti, myöhempi Domus Evangelica, muutti v. 1908 omaan huoneistoonsa. Ekroos asui v. 1912-1914 Ylioppilaskodin yläpuolella toimien sen isäntänä ja vieraillen siellä päivittäin tapaamassa ja opettamassa nuoria.

Työtarmo oli uskomaton siihen nähden, että Ekroosin elämään mahtui myös murheita. V. 1906 kuoli poika Johannes, joka oli lahjakas ylioppilas sekä farmaseutti.  V. 1908 Ekroosia vaivasi ankara sydäntauti, jonka vuoksi lääkärit antoivat hänelle vain puoli vuotta elinaikaa. Hän kuitenkin toipui, missä auttoi lepo Tammisaaresta ostetussa Snäcksundissa, joka oli aiemmin kuulunut Mobergille.

Työ jatkuu Porvoosta käsin

V. 1914 Ekroos muutti vanhaan koulu- ja lukiokaupunkiinsa Porvooseen, jonka rauhassa hän edelleen jatkoi kirjoitustöitään ja ylläpiti kirjeenvaihtoa. Edelleen hän vieraili säännöllisesti Helsingissä, olihan hän yhä Evankeliumiyhdistyksen puheenjohtaja. Vielä hänen kuolinvuotensa 1925 Kotimatkalla -kalenteri oli hänen toimittamansa.

Yhdistyksen 50-vuotisjuhlassa hän muisteli useita liikkeessä mukana olleita. Esille noussut kysymys yhdistyksen jakamisesta suomen- ja ruotsinkielisiksi yhdistyksiksi sattui kipeästi Ekroosiin ja muihinkin vanhempiin toimijoihin, joille kumpikin kieliryhmä oli rakas. Hän ei kuitenkaan asettunut jaon esteeksi ja niin hänestä tuli Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland:in ensimmäinen puheenjohtaja ja Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen kunniajäsen.

Ekroos oli ilmeisen hyvä luomaan ja ylläpitämään ystävyyssuhteita. ja Porvoon aikana hän sai korjattua joitain 1800-luvun lopun hajaannuksessa rikkoutuneita suhteita. Tässä auttoi varmaan hänen luonteenpiirteensä, joka sai hänet selittämään asiat aina parhain päin, ettei joutuisi puhumaan pahaa kenestäkään.

Ekroosin hyväluontoisuudesta puhutaan paljon, mutta se on helppo uskoa katsellessa näitä hänen vanhuusaikansa valokuvia. Svenskt Kyrkoliv i Finland 1926: 01.01.1925 Svenskt kyrkoliv i Finland no 1926 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Viimeiset vuodet kuluivat kesäisin Porvoon saaristossa tai Pietarsaaren pappilassa vanhimman tyttären ja tämän miehen Julius Lindbergin luona, tosin heidän osaltaan v. 1921 lähtien Kirkkonummella. Kotona hartaudenharjoitukset olivat olennainen osa arkea, ja moni vieraskin päätyi osallistumaan niihin vakaumuksestaan riippumatta, jos sattuivat niiden aikaan paikalle. Ekroos muistettiin erityisesti rukouksen miehenä niin, että hänen jo aikaisin aamulla kuultiin rukoilevan ääneen, pitkin päivää hänen huuliltaan lähtivät rukoushuokaukset ja iltaisin oli aina yhteinen iltahartaus, jossa joko Ekroos itse taikka muu perheenjäsen tai vieras piti iltarukouksen.

Patriarkka laskee matkasauvansa

Viimeisinä elinvuosinaan Ekroos koki voimakasta taivasikävää. Jonkun epäillessä tätä vain puheeksi hän saattoi alkaa kuvailla Taivaan ihanuutta mitä kauneimmin kuvauksin kasvojen samalla loistaessa. Niinpä hän suhtautui kevyesti viimeiseen sairauteensa, todistipa vielä lääkärillekin uskonsa perustuksesta. Langolleen, rovasti Paneliukselle, hän murtuvin äänin todisti Karitsan veressä olevan hänen ainoa turvansa. Kuolema koitti lauantaina 6. kesäkuuta 1925. Puhekyky oli jo mennyt, mutta hiljaa lähtöä odottaen hän tervehti katsellaan vuoteen ääreen tulleita puolisoaan ja omaisiaan.

Hautajaiset pidettiin Porvoon tuomiokirkossa, missä puhuivat lanko Panelius ja vävy Lindberg. Tämän jälkeen Ekroos laskettiin sukuhautaan. Molemmat Evankeliumiyhdistykset olivat edustettuina seppeleineen ja Porvoon Evankelisten Nuorten kuoro lauloi. Muistokirjoituksen laatinut Julius Lindberg kirjoittaa:

"Kauniisti todistivat kaikki, että patriarkka oli mennyt pois ja että evankelisessa leirissä nyt vallitsi maansuru, mutta että ilo vallitsi autuuden asunnoissa, jonne vanhus oli saanut astua."

Ja kyllä tämä maansuru näkyikin evankelisissa lehdissä. Monissa niistä oli Ekroosin kuva heti kannessa. Sanansaattajassa puhuttiin evankelisen kansan maansurusta, joka koski sekä ruotsin- että suomenkielisiä evankelisia. Ekroosin sanottiin olleen kuin yksinäinen honka muiden Evankeliumiyhdistyksen perustajien kuoltua jo aiemmin. Yhdistyksen kielellisen jaon sanottiin satuttaneen häntä, sillä hän rakasti "myös meitä suomenkielisiä". Evankeliumin sanottiin olleen hänelle kaikki kaikessa. Kirjoituksen laatinut Kauko Veikko Tamminen pohti Ekroosin perintöä seuraavin sanoin:

"Mistä saamme tällaisia toisia? Kysymme myöskin: Olemmeko me kääpiöt, me monasti niin pikkumaiset ihmiset, jotka voimme puolue, kieli- ja muiden vähäarvoisten asioiden näkökannalta ratkaista asioita, arvollisia hoitamaan sitä rikasta perintöä, jonka tällaiset henkilöt ovat meille jättäneet?"

Tamminen kirjoitti Lasten-Lehteen muistokirjoituksen, jossa kertoi lapsilukijoille vanhasta sedästä, jolla oli "ystävälliset kasvonpiirteet" ja joka aina rukoili Japanissa olevien lähetystyöntekijöiden puolesta ja kirjoitti näille. Tamminen kuvaili Ekroosin hyvyyttä ja sitä, miten hän monesti sulki Tammisenkin syleilyynsä.

Myös lapsille haluttiin kertoa evankelisen liikkeen patriarkan poismenosta. En osaisi ehkä kuvitella nykyään muistokirjoitusta lapsille suunnatun lehden etusivulle. Lasten-Lehti 7/1925: 01.07.1925 Lasten lehti no 7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suomenkielisissä lehdissä näyttää olleen erityinen tarve korostaa Ekroosin sympatiaa suomenkielisiä kohtaan. Nuorison ystävän muistokirjoituksessa korostettiin, miten Ekroos olisi toivonut evankeliumin edelleen yhdistävän eri kieliryhmät ja että hän olisi sanonut muistokirjoituksen laatijalle tämän viime vierailulla: "Minä niin elän teidän suomalaisten kanssa, ja kaikkia toimianne minä aina seurana [sic!] ja olen teidän mukananne." Ehkä tuore jako toi tarpeen sen vakuuttelulle.

Luonnollisesti myös ruotsinkieliset evankeliset lehdet huomioivat tämän 79-vuotiaan patriarkan poisnukkumisen, samoin eräät muut ruotsinkieliset kristilliset lehdet. Näissä eivät luonnollisesti painottuneet Ekroosin näkemykset suomenkielisistä.

Yleiskirkollinen Kotimaa huomioi myös Ekroosin kuoleman, kirjoittajaa ei ole mainittu. Siinä kirjoitettiin, miten Ekroos ei suhtautunut tehtäviinsä Evankeliumiyhdistyksessä vain jonain kunniavirkoina, vaan hän uhrasi sen hyväksi "kaikki kykynsä, kaikki voimansa, kaikki ajatuksensa, kaikki aikansa". "Evankeliumin tuoma ilo ja rauha säteilikin jokaista vastaan tuon herttaisen vanhuksen silmistä ja koko olennosta". Samalla hän kuitenkin piti jyrkästi kiinni Raamatun sanasta ja luterilaisesta tunnustuksesta. Kirjoitus päättyi sanoihin: "Levätköön rauhassa uskollinen työntekijä ja evankeliumin taistelija!"

Lopuksi

Tunnustan, että aikoinaan kiinnostuin Ekroosista siksi, että sama sukunimi on jossain vaiheessa ollut käytössä omassa suvussani. Pettymyksekseni huomasin pian, että emme ole tästä huolimatta sukulaisia. Sen jälkeen olen kuitenkin viehättynyt Ekroosin persoonasta, ainakin sellaisena kuin se hänen muistokirjoituksissaan kuvataan.

Tinkimättömyys omassa vakaumuksessa yhdistettynä sovinnolliseen mieleen toisin ajattelevia kohtaan, rohkeus julistaa sitä, minkä uskoo oikeaksi, uutteruus sekä maallisessa että hengellisessä työssä sekä aktiivinen rukous- ja hartauselämä inspiroivat ainakin itseäni. Koen myös kauniina sen, miten tuoreesta kielijaosta huolimatta Ekroos oli rakastettu yli tuon jakolinjan.

Ekroos ei taida nykyään olla kovin tunnettu evankelisessa liikkeessä. Tekstejähän häneltä olisi, kirjoittihan hän lehtiartikkeleita lukuisan joukon, minkä lisäksi hänen puheitaan on julkaistu. Mutta ehkä paras jälkimuisto hänestä silti olisi juuri hänen elämäntarinansa, ja siksi halusin sen tässä teillekin jakaa, ettei tämän evankelisen patriarkan muisto jäisi unholaan.

Lähteet:

Apteekkari Klas Henrik Ekroos. Kotimaa 43/1925. Verkkoversio: 12.06.1925 Kotimaa no 43 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Julius Lindberg: Klas Henrik Ekroos. Teoksessa Kotimatkalla. Evankelinen kalenteri vuodelle 1927. Suomen Lutherilainen Evankeliumi-Yhdistys. Verkkoversio: 01.01.1927 Kotimatkalla - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

K. W. T.: Apteekkari Klas H. Ekroos. Sanansaattaja 12/1925. Verkkoversio: 15.07.1925 Sanansaattaja no 12 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

K. W. Tamminen: Klas Henrik Ekroos. Lasten-Lehti 7/1925. Verkkoversio: 01.07.1925 Lasten lehti no 7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Muistosanoja vainajista. Klas Henrik Ekroos. Nuorison Ystävä 13/1925. Verkkoversio: 01.08.1925 Nuorison ystävä no 13 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Suuri ulosmarssi - Skotlannin Vapaakirkon kiehtova tarina

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Erilaisia kirkollisia jakaantumisia on kristikunnan historia täynnä, niin suuria kuin pieniä. Näiden joukossa Skotlannin Vapaakirkon synty on monella tapaa erikoislaatuinen, ja siihen luomme nyt katseemme. Todettakoon kuitenkin heti, ettei kyseessä ole suora rinnakkaisilmiö Suomen Vapaakirkolle. Jälkimmäinen syntyi 1800-luvulla allianssihenkisestä herätyskristillisyydestä ja sen teologinen linja vastaa nykyään monella tapaa baptistisesta perinteestä, kun taas Skotlannin Vapaakirkko nousee selkeästi reformoidusta traditiosta.

Kiista oikeudesta nimittää pastoreita nousee

Skotlannin kirkollinen historia on kaikkinensa mielenkiintoinen ja paikoin traaginenkin. Reformaatio kohtasi sen reformoidussa eli kalvinistisessa, tarkemmin presbyteerisessä muodossa, mutta päätyminen Englannin kanssa saman kruunun alaisuuteen johti pitkään kamppailuun anglikaanisuuden ja presbyteerisyyden välillä. V. 1690 presbyteerisestä Skotlannin kirkosta tehtiin virallisesti Skotlannin valtionkirkko.

Jo 1700-luvun aikana tästä kirkosta erosi joitain pieniä ryhmiä syistä, joita ei tällä kertaa käsitellä. Sen sijaan kiinnostuksemme kohdistuu 1800-luvulla syntyneeseen lohkeamaan. Sen käynnistäjänä nähdään v. 1834 alkanut kiista koskien seurakuntien oikeutta valita seurakunnilleen paimenet. Tuohon aikaan näet vallitsi patronaattioikeus, mikä antoi tietyille suurmaanomistajille oikeuden valita seurakuntaan pastori kysymättä muiden seurakuntalaisten mielipidettä. Tämä tuntui epäoikeudenmukaiselta, varsinkin kun monesti nämä valitut saattoivat olla enemmistölle epämieluisia.

Myöhempi kuvaus Marnochin seurakunnan jäsenten ulosmarssista kirkostaan protestina sille, etteivät he olleet saaneet valita itse uutta pastoria v. 1837 edesmenneen tilalle. Seurakuntalaiset olisivat valinneet edellisen pastorin apulaisen, mutta patronaattioikeuden omaavat valitsivat toisin. Kun jälkimmäisten ehdokas 21. tammikuuta 1841 asetettiin virkaansa mainitaan yhtä lukuun ottamatta kaikkien seurakuntalaisten marssineen ulos. Wikimedia Commons: File:The Intrusion At Marnoch.jpg - Wikipedia

Tästä syntyi kiista, joka kesti kymmenen vuotta. Koska Skotlanti oli osa Ison-Britannian ja Irlannin Yhdistynyttä Kuningaskuntaa ja Skotlannin kirkko oli Skotlannin valtiokirkko ei kiistaa voitu ratkaista Skotlannissa, vaan se vietiin Englannin parlamentin päätettäväksi. Vaikka sen 36:sta skotlantilaisesta edustajasta 25 puolsi patronaattioikeuden kumoamista, päätti parlamentin enemmistö jättää valitukset huomiotta. Päinvastoin määrättiin rangaistuksia niille papeille, jotka olivat kirkon itsensä tekemien päätösten perusteella vastustaneet valtion toimenpiteitä pappisvirkojen täytössä.

Jutun olisi voinut olettaa olevan selvä, parlamentti oli osoittanut mahtinsa. Mutta Skotlannissa kuohui. Maallinen valta oli kajonnut kirkolliseen itsemääräämisoikeuteen perusteilla, jotka eivät nousseet hengellisistä, vaan maallisen vallankäytön periaatteista. Lisäksi kyseessä oli englantilainen esivalta, joka oli jälleen kerran puuttunut skotlantilaisten asioihin. Oli siis sekä hengellisiä että isänmaallisia syitä olla tuohtuneita.

Luotettiin kuitenkin siihen, ettei mitään tapahtuisi, ei ainakaan suuressa määrin. Vaikka päätökseen tyytymättömillä oli jopa enemmistö kirkolliskokouksessa, eivät nämä voineet vastustaa parlamentin päätöstä, olihan kyseessä valtionkirkko. Vain sen ulkopuolella he voisivat toimia oman päänsä mukaan, mutta tämän uskottiin houkuttelevan vain harvoja, sillä eroavien olisi luovuttava kaikista kirkoista, kouluista ja pappiloista, jotka olivat valtionkirkon omaisuutta.

Suuri ulosmarssi

Niinpä 18. toukokuuta 1843 Edinburghissa pidettävässä Skotlannin kirkolliskokouksessa odotettiin kyllä purnausta, muttei mitään vakavampaa. Puhetta johti tavan mukaan kuningatar Viktorian edustajan lordikomisario, jälleen yksi merkki ulkopuolisesta määräysvallasta.

David Welshin historialliseksi tehtäväksi tuli johtaa vapaakirkollisten ulosmarssia. Wikimedia Commons: File:DP142369 Dr Welsh.jpg - Wikimedia Commons

Silloin kokouksen varsinainen esimies eli moderaattori, tohtori David Welsh (1793-1845) luki vastalauseen niiden puolesta, jotka aikoivat jättää kirkon tämän kysymyksen vuoksi, sillä seurakuntien itsemääräämisoikeudesta ei voitu tinkiä. Tätä oli osattu odottaa, ja hiljaisuus olikin täydellinen Welshin lukiessa vastalauseensa selkeällä äänellä. Hän totesi, että normaalisti tässä kohtaa pitäisi käydä läpi työjärjestys, mutta koska kirkon vapautta oli loukattu valtiovallan toimesta oli Welshin vastustettava kokouksen normaalia jatkamista, minkä hän perusteli lukemallaan asiakirjalla.

Tämän jälkeen hän astui alas istuimeltaan ja alkoi kulkea kohti ovea, kumartaen toki tavan mukaan lähtiessään lordikomisariolle, joka vastasi kumarrukseen.

Mutta seuraava näky sai lordikomisarion järkyttymään. Rivi toisensa jälkeen alkoi tyhjetä, kun ainakin (lähteissä pientä vaihtelua) 193 kirkolliskokouksen jäsentä, joista 123 pastoria ja 70 seurakuntien vanhimpia lähti kulkemaan Welshin perässä. Lukujen vaihtelua selittää ehkä osin se, että muutamien mainitaan pyörähtäneen vielä takaisin penkkiin muistaessaan, kuinka oma pappila ja kirkko jäisi muuten taakse. Tällaiseen sitten suhtauduttiin varsin nihkeästi kansan keskuudessa. Kerrotaan eräästä pastorista, joka oli kovaan ääneen julistanut eroavansa ensi tilassa. Kun hän sitten seuraavan kerran saapui aikeensa peruneena valtiokirkkoon saarnaamaan oli joku asettanut ovelle pölkyn ja mestauskirveen...

Piirros, joka kuvaa vapaakirkon perustajien ulosmarssia kirkolliskokouksesta. Kyläkirjaston Kuvalehti 8/1901: 01.08.1901 Kyläkirjaston Kuvalehti no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Joka tapauksessa ulosmarssijoiden joukko oli suuri, ja niinpä harvalukuiseksi jäänyt kokous latistui huomattavasti tunnelmaltaan, eikä lordikomisario varmaan tuntenut itseään kovin itsevarmaksi lukiessaan kokoukselle kuningattaren kirjeen, jossa kehotettiin kokousta taipumaan parlamentin tahtoon ja luvattiin sen koituvan kirkon parhaaksi.

Näitä sanoja eivät ulosmarssijat kuitenkaan kuulleet eivätkä välittäneetkään kuulla. Suuri väkijoukko oli odottanut jännityksellä, mitä sisällä tapahtuisi, ja ulosmarssijat otettiin riemulla vastaan. Monet liittyivätkin tähän juhlasaattoon, jonka kärjessä oli edellä mainittu tohtori Welsh, vasemmalla puolellaan tohtori Gordon ja oikealla puolella hankkeen varsinainen johtaja, 63-vuotias Thomas Chalmers. Edinburgh Review -lehden toimittaja lordi Jeffrey huudahti kulkueesta kuullessaan: "Ylpeilen maani puolesta. Ei missään muussa maassa voisi tällaista tapahtua". Tässä taisi kansallistunne sekoittua uskonnolliseen innostukseen, ehkä mennä sen ylikin.

Thomas Chalmersista tuli vapaakirkon ensimmäinen moderaattori eli johtaja. Hän oli nuorempana ollut omien sanojensa mukaan järkeisopin saarnaaja ja kuulunut "maltillisiin", kunnes vakava sairaus muodosti käänteen hänen elämässään. Hänen mukaansa hän saarnasi "niin kauan paljasta siveyttä, että lopuksi seurakunnassani ei ollut ainoatakaan siveellistä ihmistä". Tällä hän halusi kertoa, kuinka pelkkään moraaliin keskittyvä saarna ilman oikeaa evankeliumia on hyödytöntä. Wikimedia Commons: File:Thomas Chalmers from the Met.jpg - Wikipedia

Skotlannin Vapaakirkko perustetaan

Joukko kokoontui sitten Tanfield Hall -nimiseen paikkaan perustaakseen virallisesti Skotlannin Vapaakirkon. Tilaan mainitaan mahtuneen 3000 henkeä ja se oli ääriään myöten täynnä. Siellä Chalmers valittiin kirkon yleiskokouksen esimieheksi ja hänen eteensä pöydälle oli asetettu luopumiskirja, johon pastorit ja vanhimmat kävivät kirjoittamassa nimensä sen merkkinä, että he luopuivat viroistaan valtionkirkossa.

Tästä tapahtumasta maalasi David Octavius Hill (1802-1870) massiivisen maalauksen, joka valmistui v. 1866. Hill oli kuitenkin ollut itse läsnä kokouksessa, ja toisen läsnäolijan, kaleidoskoopin keksijän David Brewsterin (1781-1868) kehotuksesta hän alkoi ikuistaa tapahtumaa tauluksi. Hän on kuvannut siinä peräti 456 tunnistettavaa henkilöä. Tämä onnistui siksi, että Brewster kehotti hyödyntämään valokuvausta taulun tekemisessä. Hill ja Robert Adamson (1821-1848), jotka perustivat Skotlannin ensimmäisen valokuvausstudion, ottivat lukuisia valokuvia henkilöistä, joiden tiedettiin osallistuneen kokoukseen, ja näiden avulla Hill rakensi oman maalauksensa. 1,5 m x 3,5 m kooltaan oleva maalaus valmistui v. 1866. Kuvatekstissä olen maininnut joitain taulussa esiintyviä esimerkkeinä siitä, kuinka moninainen joukko lähti vapaakirkkoa perustamaan.

Hillin maalaukseen on ikuistettu valtava määrä kokouksen osanottajia. Puhemiehen paikalla istuu Chalmers avoin Raamattu edessään. Hänestä vasemmalla istuu David Welsh kädessään kirkolliskokouksessa lukemansa vastalausepaperi. Toisella puolella Chalmersista istuvat hänen kolme vävyään, joista yksi, William Hanna, toimitti myöhemmin appensa teoskokoelman ja kirjoitti elämäkerran. Oikealla olevaan pilariin nojaava, suurta paperia käsissään pitävä mies on arkkitehti, joka suunnitteli vapaakirkolle kokoushuoneen Tanfield Hall:in mukaan. Pöydän ääressä odottaa kynä kädessä vuoroaan runoilija Horatius Bonar. Vasemmalla lähellä pöytää on nuottipaperi ja äänirauta käsissään lukkari, joka ulosmarssillaan jätti S:t Andrewsin kirkon ilman lukkaria. Lukkarin takana on lääkeopin professori ja kloroformin keksijä James Simpson. Alhaalla oikealla hattunsa päällä kirjoittava mies on sanomalehtimies ja kirjailija Hugh Miller. Pöydän kulmalla kirjoittava parrakas mies on aikansa tunnetuin skotlantilainen lähetyssaarnaaja Alexander Duff, joka toimi Intiassa. Wikimedia Commons: File:Disruption forming Free Kirk.jpg - Wikimedia Commons

Vapaakirkon perustajia oli siis huomattava joukko. Noin kolmasosan Skotlannin kirkon jäsenistä sanotaan liittyneen vapaakirkkoon, noin 450 pastoria Skotlannin kirkon 1200 pastorista, liki kaikki gaelia puhuvat skotlantilaiset sekä lähetyssaarnaajat sekä enemmistö Ylämaiden väestöstä.

Vapaakirkolliset avoimen taivaan alle

Thomas Chalmers oli perustanut Skotlannin sisälähetysliikkeen ja onnistunut sen kautta parantamaan varsinkin Glasgowin köyhien oloja. Sisälähetyksen toimesta oli parissa vuosikymmenessä myös rakennettu noin 200 uutta kirkkoa ympäri Skotlantia.

Teos, jossa on kuvattu pastoria perheineen jättämässä kotipappilaansa. Vapaakirkkoon liittyneet pastorit joutuivat jättämään kirkkonsa ja pappilansa riippumatta siitä, kuinka suuri osa seurakuntalaisista seurasi heidän ratkaisuaan, sillä omaisuus oli kirkon, ei seurakuntalaisten. Wikimedia Commons: File:Leaving The Manse.jpg - Wikipedia

Mutta näitä eivätkä mitään muitakaan kirkkoja eivät vapaakirkon perustaneet saaneet itselleen. Ei ollut väliä sillä, kuinka suuri osa seurakunnasta seurasi paimeniaan, yhtään kirkkoa tai pappilaa ei saatu mukaan. Näin jäivät sekä seurakunnat että paimenet kodittomiksi. Lisäksi monet patronaattioikeuden omaavat, jotka usein olivat suurtilallisia kieltäytyivät myymästä maata vapaakirkollisille ja kielsivätpä maillaan jopa ulkoilmajumalanpalvelusten pidon.

George Harveyn maalaus Thomas Guthriestä saarnaamassa ulkona Glenin alueella. Wikimedia Commons: File:Harvey-preaching-in-the-glen.png - Wikipedia

Esimerkiksi Kilmaliesta on pastori Davidson kertonut, kuinka hän piti valtiokirkossa viimeisen saarnanasa 4. kesäkuuta 1843, jota seuraavana sunnuntaina hän saarnasi Kilmalien hautausmaalla, jossa hän ilokseen näki valtaosan aiemman seurakuntansa vakituisista kävijöistä. Siellä he jatkoivat vajaa pari kuukautta, kunnes heidät häädettiin. Tämän jälkeen he pitivät palveluksensa lähellä tietä ja merenrantaa olevassa vehreässä paikassa, jatkaen siinä viisi kuukautta ainoastaan pieni telttakangas suojanaan. Siellä he myös viettivät 30. heinäkuuta 1843 ensi kertaa ehtoollista tässä uudessa tilanteessa. Tammikuussa 1844 saatiin hankittua sentään suuri satoja ihmisiä vetävä teltta, jossa voitiin jatkaa, kunnes 30. maaliskuuta 1845 myrsky tuhosi teltan suurilta osin. Koska sivustat olivat yhä ehjät jatkoi Davidson työtään niiden suojassa aina siihen asti, kunnes elokuussa 1847 saatiin lopulta rakennettua puinen kokoontumispaikka.

Eräällä saarella tällainen mahtimies kielsi majoittamasta vapaakirkollista pastoria. Niinpä tämä lähetti perheensä muualle ja asui itse pienessä purjelaivassa, mistä eräs kirjailija kynäili kauniisti: "uiva pappila ulkopuolella ihmisten suvaitsemattomuutta, mutta ei ulkopuolella Jumalan lempeää suojelusta".

Kun kirkkoja ei vielä ollut omasta takaa, piti olla luova. Vapaakirkon pastori saarnaa seurakunnalleen veneestä käsin. Wikimedia Commons: File:Preaching At The Sea-Side.jpg - Wikipedia

Monia jumalanpalveluksia pidettiinkin alkuun ulkosalla, metsissä, meren rannalla, missä milloinkin. Samalla alkoi todella määrätietoinen toiminta kirkkojen saamiseksi. Uusi kirkko tunsi vastuuta Skotlannista ottaen kunnianhimoiseksi tavoitteekseen olla läsnä jokaisella Skotlannin paikkakunnalla, tosin jättäen osan Ylämaasta ulkopuolelle, koska sillä suunnalla oli alkuun pappispulaa.

Uhrialttius oli valtaisa. Vuoden aikana rakennettiin noin 500 kirkkoa kouluineen ja pappiloineen sekä perustettiin oma lähetysyhdistys, jonka tulot olivat pian suuremmat kuin mitä oli ollut jakamattomassa Skotlannin kirkossa. Lähetystyötä tehtiin ainakin Intiassa, Afrikassa, Kiinassa sekä juutalaisten parissa. Myös kirkkojen määrä kasvoi vielä myöhemminkin. 

Vaikeudet eivät toki lakanneet. Esimerkiksi Strontianissa oli 500 henkeä liittynyt vapaakirkkoon ja yritti pyytää alueen maanomistajalta lupaa rakentaa uusi kirkko. Tämä kuitenkin kieltäytyi, sillä piti vapaakirkkoa haitallisena, jopa epäkristillisenä. Niinpä päädyttiin hyvin luovaan ratkaisuun: rakennettiin kelluva kirkko, joka sijaitsi Loch Sunartissa 150 metrin päässä rannasta.

Vapaakirkollisten ongelmanratkaisu oli hyvin luovaa. Jos maalle ei saanut rakentaa kirkkoa, rakennettiin se vesille. Wikimedia Commons: File:Towing The Iron Church Into Loch Sunart.jpg - Wikipedia

Yhdistymisiä ja hajoamisia

Teologisestihan vapaakirkko oli samalla presbyteerisellä pohjalla kuin Skotlannin kirkkokin, vaikkakin linjaltaan sitä konservatiivisempi ja kirkon itsemääräämisoikeutta korostavampi. Kuitenkin kun patronaattioikeus v. 1874 poistettiin Skotlannin kirkosta ei vapaakirkko välittömästi kokenut tarvetta liittyä takaisin. Taustalla saattoi olla kaunaa sekä sitä, että uudet polvet olivat kasvaneet vapaakirkossa, mutta myöskin kokemus siitä, että riippumattomuus valtiosta oli ollut toimiva ratkaisu.

Ennen Vapaakirkon syntyä oli Skotlannissa syntynyt myös muita itsenäisiä presbyteerikirkkoja, ja jotkut lähtivätkin niihin. Enemmistö kuitenkin identifioi Vapaakirkon oikeaksi Skotlannin kirkoksi eivätkä vanhempien vapaakirkkojen tavoin olleet periaatteellisia valtiokirkon vastustajia, vaikka puuttumista hengelliseen päätöksentekoon vastustettiinkin. Heidän mielestään oli periaatteessa oikein, että valtion varoja voidaan käyttää kirkon tukemiseen, kun taas jotkut kannattivat täyttä riippumattomuutta. Kysymys oli hieman teoreettinen, sillä Vapaakirkko ei käsittääkseni saanut valtion tukea.

Vähitellen vanhempia vapaakirkkoja tai niiden seurakuntia alkoi liittyä Skotlannin Vapaakirkkoon. Vähitellen pyrkimys yhdistymisiin alkoi vaikuttaa myös vapaakirkon opilliseen linjaan. Ehkä tässä vaikutti myös perustajapolven vähittäinen väistyminen ja uusien aatteiden vetovoima.

Vuonna 1892 Skotlannin Vapaakirkko päätti, seuraten sekä Skotlannin kirkon että Skotlannin Yhdistyneen Presbyteerikirkon, jonka kanssa oli käyty yhdistymisneuvotteluja, lieventää sitoutumistaan reformoituun tunnustuskirjaan nimeltä Westminsterin tunnustus. Tämän johdosta joukko seurakuntia pääosin Ylämailla erosi vapaakirkosta perustaen Donald MacFarlanen (1834-1926) johdolla Skotlannin Vapaan Presbyteerikirkon. Tämä edelleen toimiva kirkko olisi ihan oman tarinansa arvoinen. He soveltavat lepopäivän pyhittämiseen liittyvää käskyä niin tiukasti, että jopa heidän nettisivunsa ovat suljetut sunnuntaisin, koska ei silloin kuulu viettää aikaa verkossa.

Vapaan Presbyteerikirkon kirkko Stornowayssä Ulko-Hebrideillä. Ulko-Hebridit ovat alue, jossa on edustettuna liki jokainen skotlantilainen presbyteerikirkkokunta, minkä lisäksi saariston eteläosissa on runsaasti katolilaisia. Presbyteerisessä pohjoisessa pyhäpäivän kunnioitus on voimissaan ja kaupat kiinni. Nykyään monet seurakunnat striimaavat suorana jumalanpalveluksiaan myös Suomessa, mutta tämä kirkkokunta toimii toisin: nettisivut ovat kiinni sunnuntaisin. Pois koneen äärestä ja kirkkoon siitä! Wikimedia Commons: File:Free Presbyterian Church - geograph.org.uk - 1244070.jpg - Wikimedia Commons

Skotlannin Vapaakirkko lakkautetaan... Tai eipäs sittenkään

Vuonna 1900 Skotlannin Vapaakirkko yhdistyi edellä mainitun Yhdistyneen Presbyteerikirkon kanssa muodostaen Skotlannin Yhdistyneen Vapaakirkon. Uudella kirkolla oli 1620 seurakuntaa, tehden siitä miltei Skotlannin kirkon kokoisen.

Mutta jälleen vastarinta nousi juuri Ylämailla. 27 seurakuntaa, jotka sijaitsivat pääosin edellä mainitulla alueella kieltäytyivät yhdistymisestä ja julistautuivat Skotlannin vapaakirkon lailliseksi jatkumoksi ja siten sen omaisuuden haltijoiksi. Englannin parlamentin ylähuone totesikin heidän vaateensa lailliseksi. Tämä olisi jättänyt uutta yhdistyvää kirkkoa rakentavat puille paljaille, mutta tuomiota pidettiin sen verran kohtuuttomana, että Skotlannin Vapaakirkon jäännös saatiin suostumaan jakoon, jossa se sai kuitenkin liki puolet kirkon omaisuudesta. Tässä muuten 1900-luvun alussa laadittu suomalainen tietosanakirja on liki liikuttavan puolueellinen puhuessaan "sivistyksellisesti takapajulle" jääneestä Ylämaasta  ja kuinka Skotlannin Vapaakirkko olisi toistamiseen joutunut aloittamaan tyhjästä, vaikka kumpikin osapuoli edusti kyseistä kirkkoa.

Uutta yhdistynyttä kirkkoa on luonnehdittu liberaalievankelikaaliseksi. Vuonna 1929 sen enemmistö päätyi yhdistymään Skotlannin kirkon kanssa, vain pienen osan jatkaessa itsenäisenä kirkkona vanhalla nimellään.

Backin Vapaaseurakunta Ulko-Hebrideillä on alueensa suurin seurakunta, jossa järjestetään tilaisuuksia sekä englannin että gaelin kielellä. Seurakunta on myös valmistanut Cd -äänitteitä perinteisestä säestyksettömästä psalmilaulusta gaeliksi. Aiemmin kyseinen laulutapa (gaeliksi tai englanniksi) oli normi Vapaakirkossa, mutta 2000-luvulla on hyväksytty myös säestyksen sekä muiden hengellisten laulujen käyttö, mikä tosin herätti närää osassa Vapaakirkon jäseniä ja johti jopa osan siirtymiseen tässä asiassa tiukempiin kirkkoihin. Wikimedia Commons: File:Back Free Church - geograph.org.uk - 194773.jpg - Wikipedia

Skotlannin Vapaakirkko on puolestaan yhä olemassa, ja se on kasvanut 27 seurakunnasta yli sataan seurakuntaan. Skotlannin kirkon muuttaessa suhtautumistaan sallivaksi koskien samaa sukupuolta olevien avioliittoja useita Skotlannin kirkon pastoreita ja seurakuntalaisia liittyi 2010-luvulla Vapaakirkkoon jopa siinä määrin, että osa liittymisistä tapahtui kokonaisina seurakuntina. Lisäksi Vapaakirkko istuttaa aktiivisesti uusia seurakuntia. 

Toisaalta vuosien varrelle on mahtunut myös hajaannuksia, ja Skotlannissa toimii nykyään kirjava joukko erilaisia presbyteerikirkkokuntia. Skotlannin Vapaakirkko on kuitenkin niistä selkeästi toiseksi suurin heti Skotlannin kirkon jälkeen, ja paikoin, esimerkiksi Ulko-Hebrideillä, sillä on jälkimmäistä enemmän seurakuntia.

Mitä Skotlannin Vapaakirkon tarina kertoo meille?

Tässä oli siis pätkä Skotlannin monipuolista kirkkohistoriaa. Skotlannin Vapaakirkon vaiheet ovat mielestäni kiehtovat, vaikka ne eivät olekaan kaikin osin voitokkaat tai kunniakkaat. Kuitenkin sen tarina on varsin inspiroiva kuvatessaan sitä, miten joukko periaatteen ihmisiä oli valmis toimimaan sen eteen, minkä kokivat oikeaksi ilman varmuutta tulevaisuudesta, joutuen rakentamaan paitsi kirkollisen organisaation myös konkreettisesti kaikki kirkot tyhjästä, eikä paikoin ollut edes saatu lupaa rakentaa niitä. Lisäksi on jotensakin kiehtovaa, että kirkko on edelleen olemassa, vaikka sen tarun olisi pitänyt päättyä jo noin sata vuotta sitten, ja että se on jopa tavoittanut aivan uusia ihmisiä ja alueita.

Onnistumisen edellytys tuolle oli tietysti perustajien into ja sitoutuminen sekä seurakuntalaisten uhrimieli. Monelle on varmasti ollut kova paikka jättää tutut kirkot ja pastoreilla pappilat, ja siellä missä valtaosa ei ole lähtenyt mukaan on jouduttu lahkolaisen leimaa. Vapaakirkko onnistui siksi, että sen jäsenet ymmärsivät seurakunnan koostuvan jäsenistään, ei ensi sijassa rakennuksista tai rakenteista. Ja juuri siksihän koko Vapaakirkko syntyi: seurakuntalaisten oli voitava itse valita paimenensa.

Vuonna 1893 valmistunut Skotlannin Vapaakirkon kirkkorakennus Skotlannin Invernessissä. Pääosin kirkkorakennukset ovat pieniä ja vaatimattomia, mutta osa on suurempia ja näyttävämpiä. Wikimedia Commons: File:Free North Church and Greig Street Bridge over river Ness Inverness Scotland (5123460913).jpg - Wikipedia

Lähteet:

A - - nen: Skotlannin vapaakirkko. Suomen Viikkolehti 17/1929. Verkkoversio: 25.04.1929 Suomen Viikkolehti no 17 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Thomas Brown: Annals of the Disruption; with extracts from the narratives of ministers who left the Scottish establishment in 1843. (1893). Verkkoversio: #5 - Annals of the disruption - Full View | HathiTrust Digital Library

Free Church of Scotland: Free Church of Scotland

Free Presbyterian Church of Scotland: Homepage - Free Presbyterian Church of Scotland (Tällä sivulla on melko turha vierailla sunnuntaisin).

Kuvia Skotlannin vapaakirkon perustamisesta v. 1843. Kyläkirjaston Kuvalehti 8/1901. Verkkoversio: 01.08.1901 Kyläkirjaston Kuvalehti no 8 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Religion. Foggieloan. Verkkoversio: Religion - Foggieloan

Skotlannin vapaakirkko. Tietosanakirja 1916, toim. Jalmar Castrén, Jaakko Forsman jne.. Verkkoversio: 1487-1488 (Tietosanakirja / 8. Ribot-Stambul)

James A. Wylie: David Welsh, D.D. Teoksesta Disruption Worthies. A Memorial of 1843. (1881). Verkkoversio: Disruption worthies : a memorial of 1843, with an historical sketch of the free church of Scotland from 1843 down to the present time : Wylie, J. A. (James Aitken), 1808-1890 : Free Download, Borrow, and Streaming : Internet Archive