Kalannin sokea tietosanakirja - rukoilevainen "Sokki-Herman", Herman Itänen

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

HERMAN ITÄNEN (1842-1921)

Herätysliikkeittemme kehtona pidetään usein Kalannin Santtion kylää ja sieltä 1700-luvun puolivälissä alkanutta herätystä. Sen lipunkantajana on toiminut seudulla myös rukoilevainen herätysliike. Nyt luomme kuitenkin katsauksen mieheen, jota on pidetty yhtenä viimeisistä merkittävistä rukoilevaisista Kalannissa. Hän itse ei voinut kehenkään katsahtaa, sokea kun oli, mutta siihen nähden hänen maineensa, tietonsa ja maailmansa oli suorastaan hämmästyttävän avara. Tietoa etsiessäni iski oikea runsaudenpula. Sukella siis sinäkin kanssani Herman Itäsen, Sokki-Hermanin tarinaan.

Tämän tarinan sankari, Herman Itänen, "Sokki-Herman" 
(1842-1921). Sokeudestaan huolimatta vaiko sen vuoksi 
hän oli muistihirmu, taitava laulaja sekä ihmeteltävän 
hyvä suunnistaja. Kuva suurennos myöhemmin tekstissä esiintyvästä kuvasta.

Saaressa syntynyt sokeutuu

Herman Itänen syntyi vuonna 10. helmikuuta 1842 Uuteenkirkkoon eli Kalantiin kuuluneella Nuhjan saarella. Äidin mainitaan olleen yksinäisnainen Maija Östman, joka sai lopulta kaikkiaan kolme lasta ja luonteeltaan lempeä, mutta tarvittaessa ankara. Hän oli ollut navettatyttönä Sundholmassa mantereen puolella ja oli tullut torpasta raskaana ollen majapaikkaa pyytämään. Hän oli tutustunut torpan väkeen leikkuutalkoissa kartanolla ja isäntäväki totesikin, että kun silloinkin sovussa oltiin, niin eiköhän nytkin pärjätä.

Itäsen synnyinsaari Nuhja kuului Uuteenkirkkoon eli Kalantiin, 
mutta oli hyvin lähellä Uuttakaupunkia. Kartassa näkyy myös Sundholm, 
josta hänen äitinsä tuli saarelle. Senaatin kartastosta, lähde Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Senate_Atlas,_1870%E2%80%931907._Sheet_XII_12_Uusikirkko.jpg

Helluntaina lähdettiin saarelta kirkolle ja samalla kastattamaan syntyneet lapset. Näin sai pieni Hermankin kasteen, mutta myös jotain muuta. Lapsiparalla ei kai ollut riittävästi vaatetta merimatkallaan, sillä sai hän silmätaudin, joka vähitellen aiheutti elinikäisen sokeuden ja tultiinkin aikuisiällään tuntemaan "Sokki-Herman"in nimellä. Tauti vaivasi häntä 14-vuotiaaksi asti, jolloin sen tovereiksi ilmestyi vielä vilutauti sekä influenssa. Noiden tautien lähdettyä lakkasi silmätautikin vaivaamasta, vaikka näkö ei tietenkään palannut. Siitä pitäen hän eli miltei elämänsä loppuun saakka melko terveenä.

Jo parin vuoden ikäisenä hän muutti perheensä kera Nuhjasta Männäisille, missä elikin loppuikänsä, ensin useat vuodet "Tuulihatun mökissä".  Vuosien varrella hän tuli kuitenkin kehittämään sellaisen kyvyn havainnoida ympäristöään, ettei ollut enää jymäytettävissä. Näön kaikotessa kirkonkellojen soitto toi lohdutusta. Ei tainnut poika arvata, kuinka monet kerrat hän vielä saisi niitä itsekin soittaa. Noin 5-vuotiaana näkö kaikkosi kokonaan kirkontornin ollessa viimeisiä näköhavaintoja. Saman ikäisenä tapahtui kinkereillä käyminen, jossa hän oli papin esittäessä kysymyksen luvannut vastata "jos sinä vain olet pappi", sokeana kun ei voinut tietää kuka oikein puhui. Ehkä häntä oli joku aiemmin tämän vuoksi jekuttanutkin. Hyvin hän kuitenkin osasi vastata, ihmetystä herättävän hyvin, sillä jo tuolloin hän osoitti ihmeteltävää muistamisen taitoa.

Kalannin kirkonkellojen soitto toi Itäselle lohtua hänen näkönsä hämärtyessä. 
Aikanaan hän sai lukemattomat kerrat soittaa niitä itse. Kuvan lähde 
Wikimedia Commons: https://commons.wikimedia.org/wiki/Category:Kalanti_Church#/media/File:Kalanti_church_1_AB.jpg

Näön kokonaan lähdettyä tauti alkoi helpottaa häviten lopulta kokonaan, tai no, näkö ei tietenkään palautunut. Itänen varttui muiden kylän poikien kanssa. Hän oppi juomaan, pelaamaan korttia ja väitetysti myös viettämään hurjaa elämää. Jo tällöin hänen hyvä muistinsa alkoi kuitenkin ilmetä, sillä hän oli oppinut ulkoa katekismuksen sekä useita virsiä, tosin myös muunlaisia lauluja, joita laulamalla hän hankkikin osin elantoaan, hänellä kun oli hyvä lauluääni.

Rukoilevaisten yhteyteen ja työhön sokeudesta huolimatta

Sitten tapahtui jotain, mikä vaihtoi Hermanin laulut hengellisiin veisuihin. Itäsen mainitaan tulleen herätykseen Wilhelm Anttilan eli "Pela-Villen" seuroissa Santtion kylässä 6. syyskuuta 1862, mitä eräässä muistokirjoituksessa kuvataan runollisesti: "Täällä aukesivat hänen silmänsä näkemään paljon ihanamman maailman kuin mitä monetkaan näkewäiset saawat nähdä. Pimeässä waeltajalle rupesi tällöin koittamaan elämän walkeus." Mies alkoi käydä ahkerasti seuroissa ja innostui lähetystyöstä tilaten Suomen Lähetyssanomia -lehden ollen loppuikänsä innokas lähetystyön ystävä.

Edellä mainittu Anttila oli ennen pelimannina soittanut viuluaan monissa juhlissa, mutta tultuaan herätykseen hajottanut viulunsa. Tällöin oli rukoilevaissaarnaaja ja laulujen sepittäjä Efraim Jaakola nuhdellut tätä ja kertonut, että Ville voisi viulullaan säestää seurojen veisuuta. Niinpä Ville hankki uuden viulun. Myös Kalannin kirkon suntiona toiminut Antti Wilen oli rukoilevaisia ja laulumies, jonka laulamat sävelmät ovat päässeet painettuihin kokoelmiin tallettamaan rukoilevaista veisuuperinnettä. Kalannin rukoilevaiset ovat siis selvästi olleet musikaalista väkeä.

Niin myös Itänen, jonka äänelle tulikin käyttöä. Kalannin kirkon ensimmäiset urut olivat näet niin heikkoääniset, että veisuulle tarvittiin esilaulajaa, joksi urkuri H. P. Springert Hermanin otti. Itänen toimi myös kellonsoittajana vuodesta 1858 eli jo ennen herätystään, 16-vuotiaana, ja vuodesta 1888 urkujenpolkijana sekä pilkkoi koulun ja kirkon puut tehden monta muutakin askaretta. Hän saattoi aloittaa joskus puiden teon kolmelta aamulla lopettaen iltamyöhällä. Aikalaiset muistavat kauhistelleensa Itäsen halkojen pilkkomista, tämä kun piti halosta kiinni niin, että hän iski kirveen sormiensa väliin jäävälle alueelle, mutta katsojat rauhoittuivat ja tottuivat, kun kirves ei koskaan osunut harhaan.

Männäisten koulu oli kirkon ohella Itäsen työpaikkana. 
Uusi Aura nro 237/1924. 

Hän myös opetti laulua Männäisten kansakoulun oppilaille vuosina 1877-1885, sillä vaikka koulun opettajan Fredrik Aallon mainitaan olleen muuten monitaitoinen ei hän osannut juurikaan laulaa. Itänen oli innoissaan tehtävästään ja kävi sitä varten opissa Uudessakaupungissa opettaja Vahlmannilla. Entinen oppilas muisteli vuosikymmeniä myöhemmin Hermanin hyräilyä laulua alkaessa sekä sitä, miten Lapin kirkkoherra oli koulun tarkastettuaan kehunut Itästä sanomalehdessäkin. Koulu tuli Itäselle muutenkin tutuksi, sillä hän oli koulun vahtimestari vuodesta 1876 vanhoille päivilleen saakka. Lisäksi hän kaupitteli erilaisia pieniä koulutarpeita kuten kyniä ja mustetta. Monesta oli leipä koottava.

Sokea lukumies

Itäsen kerrotaan olleen oppivainen ja kaikesta kiinnostunut. Näkökyvyn puutekaan ei oppimista haitannut, sillä hän luetutti muilla itselleen kaikki saatavissa olleet sanomalehdet sekä runsaasti kirjallisuutta muistaen tarkasti niiden sisällön. Hän saattoi myös itse lukea, sillä tuomiorovasti Dahlberg opetti hänelle pistekirjoituksen ja hänelle hankittiin siten kirjoitetut Markuksen ja Johanneksen evankeliumit sekä Paavalin Filippiläis- ja Galatalaiskirjeet. Virsikirjan hän opetteli ulkoa ja kun virsikirja uusittiin opetteli hän pian senkin. Muistiin mahtui myös muita lauluja, saarnoja, tarinoita, lehtikirjoituksia sekä tietoja Suomen papeista ja näiden virkapaikoista ynnä muuta.

Kalannin ensimmäiset urut eivät olleet äänenvoimakkuudeltaan 
kummoiset, mutta se tarjosikin Hermanille työtä esilaulajana. 
Turun Sanomat nro 35/1929.

Perhesuhteista mainittakoon, että vuonna 1868 kuoli Itäsen äiti. Pian tämän jälkeen Itänen avioitui Kaivolan Isotalon leskiemännän lesken Eva Juhantyttären kanssa ja he muuttivat asumaan Itäsen loppuelämän kotiin, torppaan Männäisten kartanon kirkkohaan varrelle. Avioelämä kesti 33 vuotta vuoteen 1907, jolloin Eva kuoli. Tämän jälkeen Itästä auttoi ensin veljenpojan leski ja lopuksi emännöitsijä Manta Honkanen.

Itäsen muisti ja tietomäärä hänelle valmiudet pitää niin seurapuheita kuin antaa neuvoja maallisissakin asioissa. Hän myös kirjoitutti kannanottojaan useisiin lehtiin, kuten Hengelliseen Kuukauslehteen, Turun Sanomiin ja Uuteen Auraan käsitellen uskonnollisten asioiden lisäksi esimerkiksi lainamakasiini- ja kouluasioita. Hän sepitti jopa laulun kansakoulun perustamisen tärkeydestä ennen kuin koko kunnassa oli niitä yhtäkään. Laulu julkaistiin myös Sanomia Turusta -lehdessä 1873.

Avara usko

Saarnaajana häntä pidettiin lämminhenkisenä ja sovinnollisena, vaikka laulusta hänet erityisesti tunnettiin. Sovinnollisuudesta kertonee osaltaan sekin, että hän rukoilevaisalueen kasvattina haki yhteyttä myös herännäisyyteen. Hän oli saanut kuulla heränneitten eli körttien Hengellisessä Kuukauslehdessä käsitellyn Porin seudun rukoilijoita, siis rukoilevaisia. Niinpä hän lähetytti sinne keväällä 1896 kirjeen Heränneet ja rukoilijat,  jossa arveli, että Pohjanmaan heränneet ja Porin rukoilijat työskentelevät samaan suuntaan. Hän sanoi olleensa paljon rukoilijain eli rukoilevaisten seurassa ja koki siellä käytävien keskustelujen ja opetusten olevan linjassa sen kanssa, mitä Hengellinen Kuukauslehtikin hänen mielestään sisälsi. Niinpä hän kysyikin lehden toimitukselta onko jotain eroa todella olemassa. Lehden vastaus oli diplomaattinen, sillä vastaaja kertoo tuntevansa lähinnä heränneiden tavat, selostaa ne ja pyytää rukoilevaisia itse esittelemään omansa ja vertaamaan kirjoitettuun.

Itänen vastasikin käyden lehden vastauksen läpi ja kommentoiden sitä ja löytäen yhteyttä kohta kohdalta ja toivottaen kaikille lukijoille Jumalan armoa saatesanoilla "kaikkein halwin weljenne Kristuksessa". Ehkä Itäsen avointa mieltä toiseen liikkeeseen vaikutti sekin, että rukoilevaisuus oli Kalannissa kuihtuva liike hänen omienkin sanojensa mukaan. Siihen hän oli juurtunut, mutta hän oli myös aktiivinen Lähetysseuran mies sekä iloitsi, kun Hengellinen Kuukauslehti levisi paikkakunnalla.

Tämä kuva Itäsestä julkaistiin Männäisten koulun 50-vuotisartikkelin 
yhteydessä. Kuvatekstissä häntä kutsuttiin laulunopettajaksi.
Uusi Aura nro 237/1924.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi mainita senkin, että häntä pidettiin yhtenä paikkakunnan parhaista rukin käyttäjistä, joka sai kehruutuotteillaan palkintojakin. Ainakin hän sai jaetun toisen palkinnon, arvo 4 silloista markkaa, Männäisten kansakoulussa 1901 pidetyssä käsityönäyttelyssä. Tosin hän sai sen naisten käsitöiden sarjassa ilmeisesti ainoana miehenä tekemällään iholangalla, neuletuotteet kun oli kaikki sijoitettu naisten sarjaan. Hänen mainitaan myös kehränneen monet vuosikymmenet koko Männäisten kylän pellavat langaksi apunaan vain huuliensa herkällä tunnolla ja tarmollaan.

Muistihirmu suunnistaja

Edellä on puhuttu jo Itäsen muistista. Vuonna 1907 seurakunnan vt. urkuriksi tullut Aug. Vidgren kertoi tästä useita pari esimerkkiä omalta ajaltaan. Urkuri soitti kerran erästä harvinaisempaa kappaletta uudesta koraalikirjasta, jolloin Itänen, urkujenpolkija kun oli, huusi urkujen takaa: "Onkos heränneitten laulukin otettu koraalikirjaan?" ja alkoi laulaa. Eräänä jouluaamuna urkuri oli myöhässä ja Itänen tuurasi esilaulajana. Virsiohjelmaan oli etukäteen valittu hyvin harvoin käytetty jouluvirsi, mutta Itänen oli laulanut sen aivan virheettömästi, minkä ihmeissään todistivat urkurille laulua virsikirjasta tarkkaan seuranneet papit.

Itäsen kerrotaan ryydittäneen yleisiä kokouksiakin sattuvilla ja humoristisilla huomautuksillaan. Näin esimerkiksi kuntakokouksessa alkuvuodesta 1917. Kun vallankumous oli puhjennut Venäjällä oli läänin kuvernööri lähtenyt Turusta. Tämäkin uutinen oli jäänyt Itäsen tarkkaan muistiin, sillä kun kokouksen puheenjohtaja luki tavan mukaan valitusoikeuden, jossa kehotettiin tyytymättömiä säädetyn ajan puitteissa kääntymään kuvernöörin puoleen kysäisi Itänen: "Mistäs mee se löyretä?"

Tämä piirros julkaistiin Turun Sanomissa osana artikkelia siitä, 
kuinka Itänen oli täyttänyt 70 vuotta. Siinä hänen sanotaan olevan lukijalle hyvintunnettu 
uusikirkkolainen. Turun Sanomat nro 2151/1912.

Vaikka näkökyvyn puute vaikeutti matkustamista ei se sitä estänyt. Hän kehitti itselleen niin hyvän paikallistuntemuksen ja käytti sauvaansa niin taitavasti, ettei usein tarvinnut saattajaa. Matka Uuteenkaupunkiin ja siellä johonkin puotiin onnistui, mutta kävipä hän Raumalla, Porissa, Turussa ja peräti viisi kertaa Helsingissä asti osallistuen Suomen Lähetysseuran vuosikokouksiin! Hänen taitonsa synnytti monia tarinoita. Kerran hän Uudenkaupungin Alisellakadulla törmäsi erääseen lyhtypylvääseen, joka oli siihen hiljattain asennettu. Ukko oli alkanut tutkia pylvästä ja ihmetellyt, mistä se oli tullut, koska "ei sitä ennen ole siinä ollut". Hän myös pysähtyi usein samassa kaupungissa hautausmaan keskikohdalle, missä hän paljasti päänsä ja luki Isä meidän -rukouksen.

Vanhoilla päivillään Itänen oli kalantilaisten elävä muistikirja, joka kutsuttiin usein yleisön eteen muistelemaan vanhoja ja jo monen unohtamia tapahtumia. Sanotaan toistakymmentä tutkijaa käyneen tallettamassa häneltä sananlaskuja, runoja, tarinoita, tapahtumia, tapoja sekä sävelmiä. Hänen lempinimensä olikin "Uudenkirkon tietosanakirja".

Suuri murhe Itäselle oli se, kun häneltä vuonna 1917, 75 vuotta täytettyään kiellettiin kirkonkellojen soitto turvallisuussyistä, pelättiin hänen näet putoavan tornin rappusilta. Tästä masentuneena Itänen lausui: "Voi jospa jo kuolisin, kun en enää kellojakaan saa soittaa".

Itäsen veljen Juho Tähtisen 
Uudenkaupungin Sanomissa 
julkaisema kuolinilmoitus. "2 poikaa" 
viittaa Tähtisen omiin poikiin. Ilmeisesti 
asia aiheutti sekaannusta, sillä yhdessä 
muistokirjoituksessa katsottiin tarpeelliseksi 
huomauttaa, ettei Itäsellä ollut omia poikia. 
Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1921.

Suuret hautajaiset

Sokki-Herman kuoli 79-vuotiaana sunnuntaina 30. tammikuuta 1921 iltakymmeneltä sairastettuaan keuhkokuumetta kolme päivää. Tätä ennen hän lausui: "Jeesus on minun turvani ja apuni tuskissani, Hänen nimeensä luottaen toivon lepoon pääseväni." Vain vähää aikaisemmin hän oli ollut puhumassa eräässä tilaisuudessa, joten kuolema yllätti monet korkeasta iästä huolimatta.

Itäsen hautajaiset olivat merkkitapaus, josta selostettiin Uudenkaupungin Sanomissa tarkasti. Sunnuntain tekstinä sattui olemaan kertomus siitä, miten Jeesus antoi sokealle miehelle näön, mikä varmasti laittoi saattoväen ajatukset liikkeelle. Haudalla esiintyi suojeluskunnan mieskuoro sekä sekakuoro.

Vainajan veljen Juho Tähtisen laskettua seppeleen luettiin hänen poikiensa Väinön ja Kostin, jotka eivät päässeet paikalle runollinen tervehdys, jossa muisteltiin sedän puheita ja laulua. Kapteeni Isaksson muisteli myöskin vainajaa korostaen, että tämä oli aiemmin palvellut myös hänen kotikaupunkinsa Uudenkaupungin kirkossa. Niinpä Isaksson muisteli häntä ja menneitä herätyksen aikoja.

Lukuisia muitakin seppeleitä tuli, myös Männäisten koulun entisiltä oppilailta. Maisteri J. Ahtinen lausui myös pätkän laulusta, jonka erikoisesta syntytaustasta olen kirjoittanut Pomarkun kappalaisen Johan Pomlinin elämäntarinan yhteydessä ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/10/pomarkun-pasuuna-ja-nakija-johan-pomlin.html ): "Nyt lopetin minä veisuni. Menestyi hyvin reisuni. Jeesuksen veren haavoissa iäti lepään rauhassa." Lopuksi oli vielä Männäisten koululla muistotilaisuus puheineen ja veisuineen. Maisteri Ahtinen puhui myös rukoilevaisuudesta ja sen viimeisistä merkkimiehistä paikkakunnalla, joista Itästä pidettiin viimeisenä.

Itäsen veljenpojat eivät päässeet hautajaisiin, 
mutta muistivat setää oheisella runolla, joka päätyi 
myös Uudenkaupungin Sanomiin nro/15/1921.

Kuoltuaankin muistettu

Itäsen merkityksestä seudulla kertoo se, ettei hänen muistonsa suinkaan unohtunut hautajaisten jälkeen. Kaksi vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1923, nimittäin paljastettiin Vakka-Suomen maakuntajuhlan yhteydessä Itäsen hautamuistomerkki. Sen oli lahjoittanut Uudestakaupungista kotoisin oleva kapteeni Isaksson. Paljastus oli ilmeisen juhlava tilaisuus: torvisoittokunta soitti suruhymnin, Isaksson kertoi Itäsen elämästä, laulettiin yhdessä Mun kanteleeni kauniimmin, kirkkoherra kiitti Isakssonia ja puhui tekstistä "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen", joka oli kaiverrettuna myös muistomerkkiin ja lopuksi veisattiin torvien säestyksellä Sun haltuus rakas isäni.

Kaksi vuotta myöhemmin, nyt siis jo neljä vuotta kuoleman jälkeen kirjoitti kirjailija ja kotiseutumies F. M. Karrakoski Uudenkaupungin Sanomiin. Siinä hän kertoi olleensa kesällä 1916 yhdessä kotiseutututkija Jalo Nummisen kanssa haastattelemassa Itästä samalla, kun tämä pilkkoi halkoja. Numminen oli pyytänyt Karrakosken mukaan piirtämään kuvan Itäsestä suunnittelemaansa kirjaa varten. 

Itäsen hautajaisiinsa tarkoittama kiitosvirsi 
F. M. Karrakosken tallettamana. Uudenkaupungin 
Sanomat nro 122/1925.

Itänen totesi siinä työskennellessään sepittäneensä kiitosvirren, joka pitäisi lukea hänen hautajaisissaan. Numminen kirjoitti sanat muistiin, mutta Itänen sanoi, että "kyll tee saatte sen molemmakki muistiin kirjotttaa!" Niinpä Karrakoskikin kirjoitti sen ylös.

Vuonna 1918 Numminen joutui sisällissodassa punaisten surmaamaksi ja hänen muistiinpanonsa joutuivat tuhon omiksi. Itäsen kuoltua Karrakoski ei löytänyt omia muistiinpanojaan, ne kun olivat toisaalla. Nyt hän oli yhyttänyt ne ja päätti suorittaa velvollisuutensa jälkikäteen julkaisemalla sen lehdessä. Liitän virren sanat kuvana tuosta jutusta.

Itäsen muisto nousi esiin myös vuoden 1938 kirkkoherranvaalissa. Turunmaa -lehdessä näet eräs vetosi paikkakunnalta syntyjään olleen J.L. Heinisen puolesta ja totesi tämän olleen Herman Itäsen oppilaita, jonka vuoksi hän "parhaiten tietää ja tuntee meidän polkumme ja tiemme, taistelumme ja voittomme." Mielenkiintoista on, että vaikka Itäsen tässäkin sanotaan olleen Kalannin rukoilevaisuuden viimeisiä johtajia nähdään liikkeen kuitenkin jollain tapaa edustaneen jollain tavalla pitäjää edelleen. Mainittakoon, että Heininen tuli valituksi, tiedä sitten oliko tämän ansiosta.

Miksi Sokki-Herman on syytä muistaa?

En tiedä, muistetaanko Itästä enää Kalannissa. Jälkeläisiä hänellä ei ollut, ja rukoilevaisena hän oli ainakin tuolloin viimeisiä kotipaikkakunnallaan. Naapurikunnassa Laitilassa rukoilevaisuus on ollut elinvoimaisempi, mutta siellä on ollut omat "pylväänsä", joita muistella. Itäsen kirjoituksia en tähän hätään juuri ehtinyt lukea, joten en tiedä, kuinka kuolemattomia ajatuksia sieltä löytyi.

Silti ajattelen, että hänet on syytä muistaa edelleen. Olen vaikuttunut siitä, miten monipuoliset hengen- ja ruumiinlahjat oli tällä miehellä, joka olisi saattanut päätyä sokeutensa vuoksi vain hiljaiseksi syytinkiläiseksi jonkin talon nurkkaan. Hänen tarinansa on inspiroiva esimerkki siitä, miten jotkut onnistuvat muuttamaan rajoitteensa vahvuuksiksi. Samalla hän kertoo siitä jo usein havaitsemastamme todellisuudesta, ettei maamme herätysliikkeissä suuruus ole läheskään aina yhdistynyt ulkoiseen suuruuteen tai maalliseen vaikutusvaltaan. Seuraavan kerran kun osun Kalannin seudulle haluan vierailla Sokki-Hermanin haudalla.

Lähteet:

Alifrosti, Kari & Nallinmaa-Luoto, Terhi: Kalannin historia. Uusikaupunki 1999.

J.H.A.: Muistelmia Uudenkirkon Männäisten kansakoulun alkuajoilta. Uusi Aura nro 104/1924. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1504566?page=5

Herman Itänen. Turun Sanomat nro2151/1912. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1180030?page=14

Herman Itänen. Vakka-Suomi nro 12/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1510411?page=2

Herman Itänen. Vakka-Suomi nro 71/1923. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1510735?page=3

Herman Itänen kuollut. Länsi-Suomi nro 14A/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1430880?page=3

Herman Itänen kuollut. Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498002?page=2

Herman Itäsen hautaustilaisuus. Uudenkaupungin Sanomat nro 15/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1497989?page=2

Itänen, Herman: Heränneet ja rukoilijat. Hengellinen Kuukauslehti nro 4-5/1896, 1.4.1896. Verkkoversio: digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979836?page=15

Itänen, Herman: Wieläkin muudan sana heränneistä ja rukoilijoista. Hengellinen Kuukauslehti nro 8/1896. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979838?page=17

Itänen, Herman: Lounais-Suomesta. Hengellinen Kuukauslehti nro 9/1899. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979884?page=15

Karrakoski, F. M.: Sokea kellonsoittaja. Uudenkaupungin Sanomat nro 71A/1923. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498218?page=2

F. M. K[arrakoski].: Herman Itäsen kiitosvirsi, mikä piti hänen hautajaistilaisuudessaan luettaman. Uudenkaupungin Sanomat nro 122/1925. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498630?page=2

Käsityönäyttely. Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1901, 29.1.1901. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/733584?page=1

Monitaitoinen sokea. Suupohjan Kaiku nro 19/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1303114?page=3

Numminen, Jalo: Herman Itänen 75-vuotias kansanrunouden kertoja. Uudenkaupungin Sanomat nro 15/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1329973?page=2

Seurakuntalainen: J. L. Heininen Kalannin kirkkoherraksi. Turunmaa nro 172/1938. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2117753?page=6

Sokea seurakunnanpalvelijavanhus. Suomen Aistivialliskoulujen Lehti nro 8/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/924211?page=15

Uudeltakirkolta. Sanomia Turusta nro 27/1873. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482210?page=2

Vidgren, Aug.: Muistelmia Herman Itäsestä. Uudenkaupungin Sanomat nro 14/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1497992?page=4

Kuninkaan edessä rukoillut Porin supertähti Juliana Söderborg

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 JULIANA SÖDERBORG (1745-1799)

Suomalaisten herätysliikkeiden historialle ovat ominaista yllättävät johtohahmot ja merkkihenkilöt. Toisinaan johtajana ja kokoavana hahmona on voinut toimia paikallinen pastori, mutta hyvin usein nämä johtohenkilöt ovat nousseet mitä erilaisimmista taustoista. Tällä kertaa nostamme esiin satakuntalaisen porvarintyttären joka 25-vuotiaana aloitti toiminnan, joka ei oikeastaan synnyttänyt uutta liikettä, mutta voimisti olemassa olevaa liikehdintää ja lujitti sen keskinäistä yhteyttä saavuttaen monella tapaa legendaarisen maineen. Tällä kertaa siis esittelyssä porilainen kuuluisuus, joka veti väkeä koolle kuin Yö konsanaan, eli Juliana Söderborg.

Nuoresta asti kansankokoajaksi

Juliana Söderborg, omaa sukua Malmberg, syntyi 27. maaliskuuta 1745 Porissa porilaisen porvarin Gustaf Malmbergin ja tämän vaimon Anna Matintyttären tyttäreksi.  Vanhempien mainitaan olleen hartaita kristittyjä, ja heiltä luultavasti Juliana oppikin uskonoppinsa perusteet. Jo nuoruudessa Julianalta löytyi intoa kristillisen sanoman levittämiseen. Varhaisin tieto hänen astumisestaan hengelliselle näyttämölle on vuodelta 1770, jolloin hän 25-vuotiaana alkoi pitää julkisia rukoushetkiä vanhempiensa kodissa. Mikä sai hänet ryhtymään tähän juuri silloin ja miksi hän koki kutsumuksekseen juuri tällaisen toiminnan jää historian hämäriin.

Porin kaupungin kartta Julianan kuolinvuodelta 1799. 
Tässä kaupungissa hän teki pääosin elämäntyönsä, 
vaikka halu Jumalan sanan jakamiseen vei häntä 
usein myös kaupungin ulkopuolelle. Wikimedia 
Commons.

Elettiin hengellisesti vilkasta aikaa, ja 1770-luku tulisi muodostumaan erilaisten pietististen kansanherätysten ajaksi ympäri maan. Vielä saman vuoden lopulla tulisi Merikarvialla asuva Anna Rogel (1751-1784) alkamaan oman horrossaarnaajan 'uransa', ja vaikka Julianan seurat alkoivatkin aiemmin on Rogelin toiminta varmasti antanut alettuaan myös Julianan toiminnalle lisää vettä myllyyn, varsinkin kun näiden kahden naisen välille syntyi ystävyyssuhde. Väkeä alkoikin tulla Poriin sankoin joukoin, eikä joskus satoihin noussut lauma mahtunut taloon sisälle, vaan osa oli pihalla sekä viereisellä kadulla. Väkeä tuli laajalta alueelta, ja vuoden 1774 helluntaina heitä kerrotaan olleen sadoittain aina Tyrväältä, Huittisista, Loimaalta, Eurajoelta, Raumalta ja Uudestakaupungista asti.  Tästä kokoontumisesta oli kuitenkin seurauksensa.

Kirkkoherran ja pormestarin silmätikuksi

Kuten myöhemmin tarkemmin kuvataan, ei Juliana noudattanut rukous- ja hartaushetkissään mitään määrättyjä kaavoja, vaan ne elivät tilanteen ja hänen oman harkintansa mukaan. Vuonna 1726 oli Ruotsin valtakunnassa säädetty konventikkeliplakaatti, joka kielsi kansan omaehtoiset hartauskokoukset. Itse asiassa perheitten omaan hartauselämään rukouksineen, Raamatun lukuineen ja opetuksineen jopa kehotettiin, mutta useamman perhekunnan sekä toisilleen vieraiden ihmisten kokoontuminen oli kielletty epäjärjestyksen ja väärien oppien pelossa. Vaikka kristityt kuinka olisivat yhtä perhettä, niin tässä ei selvästi enää ollut kyse mistään kotihartaudesta.

Niinpä Porin kirkkoherra Mikael Lebell* sekä Porin pormestari Lars Sacklén päättivät pistää touhulle pisteen. 29. toukokuuta 1774 järjestettiin Porin kirkossa kirkonkokous, jossa käsiteltiin Juliana Malmbergin toimintaa. Sen yhteydessä todettiin, että porvari Gustaf Malmberg -vainajan nyt 29-vuotias tytär Juliana Malmberg on nyt neljä vuotta pitänyt joka päivä kodissaan rukoushetkiä, joihin on tultu niin kaupungista kuin maaseudultakin. Aluksi kirkkoherra ei ollut ryhtynyt estämään toimintaa, sillä se vaikutti kohtuulliselta ja hyödylliseltä. Kuitenkin kirkkoherra oli huolestunut kuultuaan Julianan alkaneen muuttamaan ja lisäilemään omiaan virallisten rukoushetkien sisältöihin ja alkaneen pitää puheita ja saarnoja, mistä kirkkoherra oli häntä varoittanut.

Varoituksista huolimatta toiminta oli jatkunut, väki lisääntynyt ja mikä pahinta myös muita naisia sekä eräs Yyteristä kotoisin ollut 18-vuotias vuokraajanpoika Jaakko Antinpoika olivat alkaneet myös puhua, osa eräänlaisessa horrostilassa. Näitten pitämien ankarien Jumalan lakia painottaneiden saarnojen kerrottiin ahdistaneen ihmisiä ja saaneen aikaan fyysisiä kohtauksia. Kokouksien mainitaan kestäneen joskus jopa yli yön.

Kuultaviksi olikin nyt kutsuttu yhteensä 15 henkeä, Julianan lisäksi 12 naista sekä kaksi miestä. Porvarissäätyä olivat Julianan lisäksi porvari Rosellin vaimo Sofia Pietarintytär sekä tämän tytär Kaisa Rosell. Kaksi oli työmiesten vaimoja, yksi vahtimestarin, yksi räätälin, yksi talollisen, neljä piikaa, joista Beata Matintyttären kerrottiin olevan myös kirkonvaivainen. Priita Matintytärtä luonnehdittiin vain sanalla 'nainen'. Miehiä edusti edellä mainittu Jaakko Antinpoika sekä rusthollari Iisakki Laurén Kokemäensaaresta. Tämä sekä Beata Matintytär ja piika Helena Heikintytär eivät saapuneet paikalle.

Porin pormestari Lars Sacklén (1724-1795) 
yritti pistää Julianan toiminnalle suitsia.
Tiedä sitten johtuiko osin siitä, että Sacklénin 
omakin työväki kävi Julianan kokouksissa.
Wikipedia.

Väkeä alettiin sitten kuulustelemaan kirkkoherran kysellessä näiltä näiden uskonkäsityksistä. Suurimpaan osaan kysymyksistä ei kuitenkaan tullut joko vastausta lainkaan tai sitten se johdettiin aina koskemaan herätystä ja Pyhän Hengen vaikuttamaa mliki välitöntä kääntymystä. Juliana Malmberg kuitenkin osasi vastata lähes kaikkiin kysymyksiin. Tämä osoittaa hänet joukon oppineimmaksi ja siten luonnolliseksi johtohahmoksi. Kiistakysymykseksi nousi kuitenkin kysymys siitä luuliko hän Jumalan ja esivallan asettaman saarnaviran olevan riittämätön seurakunnan opettamiseen ja johdattamiseen autuuden tielle ja että oliko hänellä itsellään lupa ryhtyä moiseen tehtävään. Malmberg vastasi, ettei voinut pitää itseltään kiellettynä sitä, että hän käytti Jumalan hänelle antamaa lahjaa ja että Pyhä Henki oli kutsunut hänet opettamaan. Hän ei voinut käsittää, miten voisi olla kiellettyä jakaa toisille Jumalan sanaa ja miksi se työ kuuluisi vain papeille.

Tämä maininta on muuten näin nykyajasta katsottuna kiinnostava . Meidän aikamme vinkkelistä kun tässä voisi nähdä varhaisen esimerkin siitä, miten naiset alkavat raivata tietään kohti pappeutta, mutta Julianalle kyse näyttää olleen ennemmin kristityn maallikon oikeudesta julistaa kristillistä sanomaa toisillekin. Olihan joukossa kaksi miestä, joitten olisi periaatteessa ollut mahdollista kouluttautua ja päästä papinvirkaan, ainakin rusthollarille se olisi varmaan voinut olla mahdollista, mutta nyt he olivat naisten kanssa samassa joukossa ollessaan maallikkopuhujia. Kyse oli ennen kaikkea maallikkojen oikeudesta julistustyöhön.

Erilaisia kohtauksia ja muita vastaavia seuroissa ilmenneitä ilmiöitä Juliana piti vähintään Jumalan sallimina ja siis siksi hyvinä ilmiöinä. Pormestari mainitsi Julianan ennustaneen vuoden alussa, että Poria uhkaisi ennen maaliskuuta yleinen onnettomuus ja hävitys. Pormestari mainitsi omienkin vuokraajiensa, torppariensa ja palvelusväkensä olleen yötäkin myöten Julianan kokouksissa ja näiltä pormestari oli saanut tietonsa. Itse asiassa edellä mainittu Jaakko Antinpoikakin oli pormestarin vuokramiehen poika. Voi olla, että muun huolen lisäksi pormestari oli huolissaan alustalaistensa työtehosta, kun yökaudet seuroissa kukkuivat. Sekä pormestari että kirkkoherra varoittivat ankarasti paikalle kutsuttuja enää jatkossa toimimasta vastoin määräyksiä. Mahdollisesti seurauksena oli myös sakkoja, sillä Julianan osalta asia kerrotaan vedetyn myös Porin raastuvanoikeuteen, mutta sen arkistot ovat kauan sitten palaneet.

Työ jatkuu ja perhekin tulee perustettua

Julianan toiminta jatkui kyllä myöhemminkin, mutta ehkä nuhteluilla oli jokin vaikutus. Häneltä ei nimittäin ole tiedossa muita ennusteluja kuin pormestarin mainitsema, joten niistä hän ainakin luopui. Hänen kerrotaan myös, oman kokoustoimintansa ohella, osallistuneen ahkerasti seurakunnan jumalanpalveluksiin ja käyneen usein myös ehtoollisella. Oliko näin ollut myös ennen kuulustelua en tiedä. Kun kokoontumisissa ei ilmennyt häiriöitä, eivät viranomaiset niihin enää juuri puuttuneet. Konventikkeliplakaatti näyttää olleen työkalu, joka tarvittaessa otettiin esille, mutta jolla ei nähty tarpeelliseksi alati hutkia.

Juliana avioitui vuonna 1778 eli vasta 33-vuotiaana itseään kuusi vuotta nuoremman Henrik Aleksander Söderborgin (s. 1751-1825) kanssa, joka oli lähteestä riippuen joko kersantti tai vääpeli. He saivat avioliittonsa aikana yhden lapsen, pojan nimeltä Johan Jeremias 26. toukokuuta 1781. Pariskunta oli ilmeisesti uskonnollisissa näkemyksissään yhteneväinen ja siten kokoustoimintakin sujui yhteisymmärryksessä. Mies Henrikin arvellaan olleen hiljainen ja syrjäänvetäytyvä ja siksi jättäneen mielellään asioitten hoidon ja johdon toimeliaalle ja tarmokkaalle vaimolleen. Olihan se sikälikin luontevaa, että väki tunsi Julianan jo ennestään juuri näissä merkeissä. Juliana olikin tuttu ja hyvissä väleissä hyvin monien aikansa herätyskristillisten hahmojen kanssa. Rogel tuli jo mainituksi, minkä lisäksi hänen ystäväpiiriinsä kuului Siikaisista Poriin vuonna 1770 muuttanut Anna Lagerblad (1747-1811), joka oli tunnettu saamistaan näyistä ja sai asua Söderborgien luona. Tästä naiskolmikosta Juliana oli muuten ainoa, joka oli perheellinen.

Tässä Porin 1703 valmistuneessa kirkossa Juliana kävi 
jumalanpalveluksissa. Kirkko selvisi vuoden 1801 palosta 
miltei ainoana rakennuksena, kertoman mukaan Julianan 
ystävän Anna Lagerbladin rukoillessa koko palon ajan kirkon sisällä
yhdessä myöhemmin mainittavan Julianan luottomiehen Isak Lembergin kanssa.
Kirkko kuitenkin tuhoutui 1852 Porin liekehtiessä toisen kerran.
Wikimedia Commons.

Söderborgien asuntoon kuului suuri sali, jossa seurat usein pidettiin. Isosta koosta huolimatta seuraväki ei aina mahtunut sisälle, vaan osan oli kuunneltava porttikäytävän puolelta. Seurojen ohjelma oli yksinkertainen: luettiin kappale Raamatusta tai jostain hartauskirjasta, laulettiin paljon ja pidettiin rukouksia. Talon isäntä, vaikka hiljaiseksi edellä mainittiinkin piti myös puheita, joissa tarkkaan esiteltiin armonjärjestyksen eri asteet. Emäntä oli kuitenkin se, joka oli päävastuussa. Hänen puheittensa oppia luonnehditaan hyvin evankeliseksi ja käytännölliseen kristillisyyteen tähdänneeksi. Juliana oli myös ahkera ja innokas rukoilija, muttei rukoustavoissaan mitenkään kaavamainen. Hän saattoi johtaa rukouksen niin polvillaan tai kasvoillaan maassa maaten, kumartuneena pöytää tai tuolia vasten taikka istualtaan. Rukous saattoi olla hiljaista tai äänekästä, pitkä tai aivan lyhyt. Mitään tiettyä kaavaa ei siis ollut muotoutunut.

Kirjavinkkejä ja armollista uskonoppia

Ei Juliana pelkästään omasta päästään oppiaan ammentanut, vaan hän myös luki paljon. Raamatun ohella hänelle rakkaimpia kirjoja olivat saksalaisen David Hollatzin (1704-1771) Armon järjestys autuuteen sekä kirja nimeltä Hengellisten ahdistusten speili.  Näistä erityisesti ensin mainittu oli Julianalle tärkeä, sillä hänen kerrotaan lausuneen: "Jos sinulla on kaksi hametta tai kaksi lakkia mene ja myy toinen ja osta Armonjärjestys." Teos olikin aikanaan eräänlainen bestseller, sillä vuosina 1745-1826 siitä otettiin 9 painosta ja esimerkiksi Euran alueella se oli perunkirjoitusten perusteella Lutherin Vähä katekismuksen jälkeen toisiksi yleisin kirja. Ehkä tähän vaikutti myös Julianan suosittelut sen ohella, että se melko pienen kokonsa vuoksi oli hinnaltaan edullinen opus.

Juliana luki varmasti kaikenlaista muutakin, sillä hänet muistetaan melkoisena lukutoukkana. Matkustaessaan tapaamassa uskonystäviään myös maaseudulla hänen kerrotaan aina lukeneen matkallaan jotain kirjaa. Hänen sanotaan käyneen ahkerasti katsomassa sairaita antaen näille niin ruumiillista hoitoa kuin hengellistä virvoitusta. Lohduttaessaan näitä hän saattoi käyttää omia sanoja, mutta hän saattoi myös lukea ääneen jostakin hartauskirjasta.

Mitä tulee Julianan oppiin, antaa siihen valoa eräs hänen usein toistamansa mielilause: "Olen lunastettu, olen lunastettu, olen lunastettu." Hänen kerrotaan teroittaneen ja korostaneen sitä, että pelastus ja autuus Kristuksessa oli valmistettu aivan kaikille ja se kuului myös suruttomille, joka termi siis kuvaa ihmistä, joka ei sure syntejään eli ei usko tekevänsä syntiä. Sen vastinparina ei siis ole surullinen uskovainen, vaan uskovaisen ajatellaan tuntevan murhetta tekemästään synnistä ja katuvan sitä. Jokaiselle, joka kääntyy Kristuksen puoleen oli Julianan mukaan armo tarjolla. Hän tosin pelkäsi, että tällainen vapaan armon julistus voitaisiin ymmärtää myös väärin ja saada ihmiset liian itsevarmoiksi ja välinpitämättömiksi oman sielunsa tilasta ja siksi hän olikin tyytyväinen, kun toiset tasapainottivat hänen omaa julistustaan lainsaarnalla ja parannuskehotuksilla. Tästä esimerkkinä voi mainita sen, kuinka eräs Beata -niminen innokkaasti Jumalan laista puhunut nainen vieraili hänen luonaan. Tällöin Söderborg kehotti tätä viemään sanomaansa maaseudulle, sillä hän oli huomannut etteivät hänen omat evankeliset saarnansa olleet tehneet siellä riittävää vaikutusta. Silti hän oli valmis puolustamaan omaakin julistustaan moitteilta. Jonkun väittäessä hänen julistustaan liian avaraksi oli Söderborg vastannut näin: "Karja menestyy parhaiten, jos ei sitä suljeta liian ahtaaseen laitumeen, vaan kun se saa laveammalta hakea ruokansa."

Juliana Söderborgin mainitaan olleen luonteeltaan hellä ja sydämellinen ja että koko hänen olemukselleen antoi leimansa suuri rakkaus kaikkia ihmisiä kohtaan. Tätä rakkautta hän pyrki osoittamaan niin sanotusti julkisyntisillekin yrittäen voittaa heidät Herran omiksi hyvyydellä ja rakastavalla mielellä. Esimerkiksi hänen kerrotaan ottaneen kotiinsa lepäämään kadulla maanneita juoppoja. Onpa häneltä talletettu juopuneisiin liittyen tällainenkin lausahdus: "Tuo kurja on täynnä karvaita juomia, mutta me toiset viheliäiset olemme täynnä epäuskoa." Jos lause on todenperäinen kuvannee se Söderborgin ymmärtäväistä asennetta siihen, kuinka eri ihmisten heikkoudet poikkeavat toisistaan. Yhtenä Julianan vaatimattomuutta korostavana piirteenä on mainittu, ettei hän sallinut itseään kutsuttavan rouvaksi, vaan vain Julianaksi. Siksipä itsekin rohkenen häntä tässä välillä sinutella.

Kuninkaan edessä rukoilua ja kuoleman jälkeen oma tribuuttikappale

Julianaan liitetään myös sellainen kertomus, että kun Ruotsin kuningas Kustaa III vieraili sotavuosina 1788-1789 Suomessa olisi Julianalla ollut mahdollisuus pitää kuninkaan teltan edessä rukoushetki. Tämä olisi sitten tehnyt kuninkaaseen niin suuren vaikutuksen, että hän olisi antanut Julianalle luvan saarnata vapaasti ja siten siis kumonnut konventikkeliplakaatin hänen osaltaan. Tarinan epäperäisyyttä on perusteltu sillä, ettei kuningas tiettävästi käynyt Porissa eikä Juliana varmaankaan olisi käynyt etelässä kuningasta tapaamassa. Voi olla, tosin edellä jo ilmeni, että hän liikkui myös Porin ulkopuolella. Ainakaan kuninkaalla tuskin olisi ollut halua mainostaa mitään erivapauksia, eri puolilla valtakuntaa kun olisi varmasti ollut jono pietistejä ja muitakin vastaavaa vapautta toivomassa.

Epäselväksi jää, kohtasivatko 
kuningas Kustaa III (1746-1792) 
koskaan toisiaan. Juttuna ainakin 
hyvä. Wikimedia Commons.

Aiemmin syytetyn penkillä ollut Juliana sai vuosien varrella osakseen arvostusta. Niinpä hänen kuoltuaan 16. kesäkuuta 1799, 54-vuotiaana, mainitaan häntä saattaneen hautaan suuri kansanjoukko ja myös kaupungin korkeimmat viranomaiset olivat läsnä hänen hautajaisissaan. Mainitaan laitilalaisen talonpojan Henrik Mäen kirjoittaneen hänestä muistovirren kuultuaan kuolinuutisen. Kyseinen tribuuttikappale alkoi sanoilla "Jo työmies palkan sai" ja siinä kerrotaan vainajan työskennelleen Raamatun Elian ja Johannes Kastajan tavoin, tosin näistä hieman poiketen "äärettömäll' rakkaudell' Eik lain vasaran tulell'!" Lauluntekijän mukaan ei koko Suomessa ollut toista joka "sieluja autuuden tietä Sill' halull' etsei viedä." Tekijä toivoi pääsevänsä tapaamaan Julianan Taivaan ilosalissa, jonne "Herra on Sinun valin', Jos kuulisin vaan kaukaa, kuink' virtes siellä pauhaa." Omalta osaltaan tämä laulu kertoo siitä suuresta arvostuksesta, jota Juliana Söderborgia kohtaan tunnettiin. Tämä laitilalaisen runoilijan ihailijateos sai uuden painoksen Porissa vielä vuonna 1880, 81 vuotta Julianan kuoleman jälkeen.

Maallinen ja hengellinen jälkipolvi sekä Julianan pitkä perintö

Julianan pojasta tuli sittemmin opettaja Ahlaisiin, missä hän kuoli naimattomana. Niinpä Julianalla ei ole elossa olevia jälkeläisiä, mies Henrik meni ilmeisesti uudelleen naimisiin ja sai vielä lisää lapsia. Hengellistä perintöä kantoi eteenpäin ainakin yksi sukulainen, sillä Noormarkussa elänyt omia virsirunoja säveltänyt Kaisa Juhantytär (1782-1856) oli Julianan pikkuserkku. Yksi Julianan luottohahmoihin kuulunut oli räätäli Isak Lemberg, joka Julianan kuoltua tuli laajasti arvostetuksi ja luotetuksi johtohahmoksi toimien Raumalta käsin aina vuoteen 1829 asti, jolloin kuoli. Julianaan kohdistuvaa kunnioitusta myös myöhemmin kuvastaa sekin, että vuosikymmeniä myöhemmin rukoilevaisten parissa kiisteltäessä oikeasta rukoustavasta vetosi maallikkosaarnaaja Matti Paavola (1786-1859) muun muassa Julianan esimerkkiin siitä, että hyviä rukoustapoja oli useita eikä mitään tiukkaa sääntöä ole syytä tehdä.

Julianan elämässä näyttävät vaihdelleen vaino ja yhteiskunnallinen arvostus. Voi olla, että porvarillinen perhetausta auttoi häntä, ainakin se oli ilmeisesti mahdollistanut hänelle lukeneisuuden, joka nosti osaltaan hänet herätysliikeväen keskeiseksi hahmoksi. Verkostoituneena hän paitsi piti yhteyttä myös loi yhteyksiä, sillä kun hänen seuroihinsa kokoonnuttiin laajalta alalta ja hän myös itse kiersi sai hän aikaan sen, että tämä siellä täällä elänyt herännyt kansa muotoutui laajemmaksi liikkeeksi, kun nämä ihmiset eri puolilta tutustuivat toisiinsa ja kuuntelivat samoja opettajia.

Juliana ei pitänyt itseään täydellisenä opettajana, rukousten johtaminen näyttää olleen hänelle leimallisinta, mutta siksi hän saattoikin ohjata  toisia täydentämään omalla julistuksellaan työtään. Näin myös nämä muut, usein tuntemattomammat opettajat saivat myös kuulijoita ja puheet monipuolisuutta. Lisäksi jakamalla vastuuta hän varmisti osaltaan sen, ettei liikehdintä kuivunut kokoon hänen kuoltuaan. Lisäksi on hyvä muistaa, että kaikki tuo toiminta tapahtui normaalien jumalanpalvelusten rinnalla niitä täydentäen, lähinnä alkuvaiheessa jossain määrin kilpaillen. Vaikka tähän malliin siirtyminen saattoi tapahtua jossain määrin pakosta oli Juliana Söderborg joka tapauksessa osaltaan johdattamassa suomalaista herätysliikeväkeä siihen systeemiin, josta tuli pitkiksi ajoiksi vallitseva.

*Lebell on useassa kirjoituksessa sekoitettu poikaansa Fredrik Lebelliin.

Lähteet:

Reinh. Grönvall: Eräs hengellisen liikkeen edustaja viime vuosisadalta. Juliana Söderborg. Vartija -lehdestä nro 1/1898. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/832456?page=14

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. 1976.

Yrjö Hormia: Rukoilevaisen kansan hengellisiä äitejä. 1956.

Kaisa Kautto: Kaisa Juhantyttären (1782-1856) elämänhistoria ja muistivihkoon kätketty minuus. Kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma,Turun yliopisto. Maaliskuu 2020. https://www.utupub.fi/bitstream/handle/10024/149211/opinn%C3%83%C2%A4ytety%C3%83%C2%B6.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Mikael Lebell. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=6054>. Luettu 12.1.2021.

Lilli Lilius: Naisia uskonnon alalta. Koti ja yhteiskunta -lehdessä nro 5/1892. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/920092?page=6

Naisten osuudesta Suomen kirkon historiassa. II. Sunnuntaitervehdys -lehdessä nro 8/1912. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/836486?page=1

Jouko Ruohomäki: Karismaattisuuden kutsu. Karismaattisen kristillisyyden historiallinen kehitys helluntailiikkeeksi. 2009.

Irma Sulkunen: Söderborg, Juliana. Biografiskt lexikon för Finland. http://www.blf.fi/artikel.php?id=4946