Eerik Laurikainen (1846-1931), "Yksi Jumalan herättämä sielu" Sortavalasta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Itä-Suomen rukoilevaisuus eli renqvistiläisyys ei koskaan ollut maantieteellisesti erityisen laaja-alainen herätysliike, ja kun viime sotiemme aikana sen ydinalue eli Sortavalan seutu jäi rajan taakse ja renqvistiläinen kansa hajaantui evakkomatkalla katosi se kansanliikkeenä. Sen perintö saattaa vielä elää renqvistiläistaustaisten sukujen piirissä.

Olen aiemmin kirjoittanut täällä Ruskealan suntiosta Juhana Moilasesta, joka edusti tavallaan liikkeen viimeisiä vaiheita ennen hajoamista, joutuihan hän itsekin evakkomatkalle (löydät hänen tarinansa täältä: Kirkkohistorian kahinaa: Juhana Moilanen, Ruskealan rukoileva suntio ). Nyt nostan esille henkilön, jolla oli suora kosketus liikkeen alkuvaiheisiin itsensä liikkeen oppi-isän, pastori Henrik Renqvistin (1789-1866) kautta ja joka sai nähdä sekä liikkeen alennuksen että nousun vaiheet laskien matkasauvansa ennen kuin renqvistiläinen kansa temmattiin juuriltaan. Menkäämme siis Sortavalan maalaiskuntaan seuraamaan Eerik Laurikaisen (1846-1931) elämänvaiheita.

Eerik Laurikaisen kuva Karjalan Ääni lehden numerossa 98/1932.: Karjalan Ääni 98/1932

Henrik Renqvistin kastama poika

Eerik syntyi Sortavalan Tuoksjärven kylässä 22. joulukuuta 1846. Hänen isänsä Pekka (Syntyneiden kirjassa Petter) Maunonpoika Laurikainen (.s. 17. joulukuuta 1815) oli Renqvistin ystäviä ja toimi pyhäkoulunopettajana. Äiti Maria Ronka[i]nen oli 30-vuotias Eerikin syntyessä. Pojan kastoi 3. tammikuuta 1847 itse Renqvist, kummeina Staffan Ilves ja Anna Pennanen.

Isä oli torppari ja Eerikillä kolme isoveljeä ja kaksi isosiskoa sekä yksi pikkuveli. Vanhemmista sisaruksista Mauno (Magnus) (26.2.1841-30.9.1925) kävi Renqvistin rippikoulun v. 1858 ja oli myöhemmin tunnettu rukoilija renqvistiläisten parissa. Eerik kävi rippikoulunsa syksyllä 1865 ja konfirmoitiin 5. lokakuuta 1865. Perimätieto väittää Eerik Laurikaisenkin olleen Renqvistin rippikoululaisia, mutta on epävarmaa jaksoiko Renqvist vielä silloin pitää rippikoulua, hän kun kuoli 5. marraskuuta 1866.

Joka tapauksessa Laurikainen koki 1870-luvun alkupuolella henkilökohtaisen herätyksen. Hakalan Anna Lambergilla (vanhempi kahdesta samannimisestä renqvistiläisnaisvaikuttajasta) oli karjamökki Tuoksjärvellä, jossa pidettiin kesäisin usein seuroja. Nämä seurat kokosivat myös nuorta väkeä, ja tähän joukkoon kuului myös Eerik Laurikainen, joka siitä lähtien kulki aktiivisesti renqvistiläisen kansan yhteydessä.

25. lokakuuta 1874 Laurikainen avioitui Eeva Hyppösen (27.6.1856-2.8.1934) kanssa. Tämä oli myös renqvistiläiskodista, nimittäin Karmalan kylässä eläneen pyhäkouluopettajan ja seurapuhujan Simo Hyppösen tytär.

Tuokslahden kylään hengelliseksi isäksi

Vuonna 1875 Laurikaiset muuttivat joukolla naapurikylään Tuokslahden Haapakoskelle. Nuorenparin kera muuttivat Eerikin isä sekä veljet Pekka, Juhana ja Paavo sekä sisko Anna.  Vanhaan kotitaloon Tuoksjärven Matkamäen juurelle jäivät vain veli Mauno vaimonsa sekä vastasyntyneen Pekka-poikansa kanssa.

Tässä neuvostoliittolaisessa kartassa on erikoisesta kirjoitusasusta huolimatta löydettävissä Laurikaisen elämän keskeiset paikat: lapsuudenkylä Tuoksjärvi, myöhempi kotikylä Tuokslahti sekä vaimon kotikylä Karmala. Wikimedia Commons: File:USSR map NP 35-11 Sortavala crop.jpg - Wikimedia Commons

Aluksi uutta Tuokslahden tilaa isännöi isä Pekka, ja siitä kehittyi kylän suurin ja vaurain talo. Anna avioitui jo v. 1877 Kuokkaniemen kylässä asuvan renqvistiläisen ja pyhäkouluopettajan Antti Hyvärisen kanssa. Isä Pekka kuoli v. 1885 ja neljä vuotta myöhemmin Paavo. Tilanpito jatkui kolmen veljeksen voimin.

Eerik alkoi pitää Tuokslahdessa seuroja. Hänestä tuli vähitellen kylän hengellinen isä, jonka erityisalaa olivat henkilökohtaiset sielunhoidolliset keskustelut. Niillä hän ohjasi nuorempia ja kokemattomampia. Hänen vierailujaan sairaiden, niin ruumiillisesti kuin hengellisestikin, luona on kuvattu seuraavalla tavalla:

"Kun hänelle sana lähetettiin, niin hän jo kotona kantoi sairaan asian rukouksissa Herralle, oikealle sielun lääkärille. Myös koko matkan sairaan luokse hän sydämessään huusi Herralta apua, että voisi olla sairaalle avuksi. Kun hän sitten avasi oven, sairas hänet nähtyään jo ilostui ja sai uskon varmuutta ja epäilys poistui. Sitten painuttiin hartaan veisun jälkeen polvilleen Herran armojalkojen juureen. Siinä taas sairaan asia vietiin Jumalan sydämelle."

Eerik eli "Ierikkä" Laurikainen osasi henkisen avun lisäksi antaa myös ruumiillista apua, sillä hän oli taitava hieroja sekä tunsi useita yksinkertaisia lääkkeitä osaten esimerkiksi tehdä ajoksille hauteita, jotka saivat ne pehmenemään.

Renqvistiläisseuroissa

Laurikainen piti seuroja paitsi omassa kotikylässään Tuokslahdessa myös vanhassa kotikylässään Tuoksjärvellä, sekä lisäksi Kuokkaniemen kylässä, Uukuniemen Mensuvaarassa, Ruskealassa ja monessa muussakin paikassa. Hän kulki nämä matkat aina jalkaisin ja usein hänellä oli nuoria mukanaan. Hän ei kylläkään ollut mikään varsinainen seurapuhuja, hän piti harvoin puheita ja nekin istualtaan seurojen lopulla. Hän oli enemmän veisaaja ja yhteisten rukousten pitäjä.

Erityisen paljon Laurikainen käytti Olof Kolmodinin virttä "Ken Herran tuomion kiertää voi?" (v. 1886 virsikirjassa numero 224, nykyisen virsikirjan numero 159). Renqvistiläisyyden historiasta kirjoittanut Jorma Pakkanen näkee erityisesti sen 4. säkeistön kuvanneen renqvistiläisten tuntoja:

Ah tää kova sydämen mult' ota pois,

uus sijaan luo, Isä taivaan!

Uus sydän, mi pyhä ja puhdas ois,

pois synnistä luopunut aivan!

Mua syntistä armahda, Herra!

Laurikaisen seuroissa ja muuallakin pitämistä rukouksista on todettu, etteivät ne olleet kovin pitkiä, mutta antoivat syvän ja hartaan vaikutuksen. Niissä oli syvä oman turmeluksen ja mitättömyyden tunto, joka muistutti Jumalan vanhurskaudesta ja vihasta syntiä kohtaan. Lopuksi rukous muuttui sydämen kiitollisuudeksi Jumalalle sen vuoksi, että Kristuksessa on valmistettu sovitus niin kurjalle ja armoon ansiottomalle, ja siitä, että syntinen voi lähestyä Kaikkivaltiasta Jumalaa ja kuinka taivaassa iloitaan syntisen kääntymisestä.

Nämä rukoukset luettiin luultavasti polvillaan, tapa, joka yhdisti renqvistiläisiä edelleen vaikuttavaan Länsi-Suomen rukoilevaisuuteen, samoin kuin laulukokoelma Halullisten sielujen hengelliset laulut. Laurikaisen rukousten mainitaan tosiaan, etteivät ne olleet kovin pitkiä, mutta sisällön määrän perusteella voi miettiä kuinka pitkiä ne joillain saattoivatkaan olla.

Tuokslahden tie v. 1909 T. H. Järven kuvaamana. Tämä tie tuli varmasti Laurikaiselle hyvin tutuksi matkalla kylästä pois ja takaisin. Museoviraston kansatieteen kuvakokoelma: Tuokslahden tie | Museovirasto | Finna.fi

Nuorison herättäjänä

Erityisen suuri huoli Laurikaisella oli nuorisosta. Joskus tämä ilmeni hyvin suoraviivaisella tavalla, sillä kun Tuokslahden nuoret 1800-luvun lopulla kokoontuivat kesäiltaisin eräälle keinulle ja eräs heistä putosi keinusta maahan kerrotaan Laurikaisen hakanneen keinun rikki kirveellä vaarallisen leikin lopettamiseksi. Raju temppu, mutta siitä huolimatta tai ehkä siitä johtuenkin alkoi tuohon aikaan Tuokslahden nuoria tulla herätykseen. Näistä ensimmäisinä heräsivät Matti Räty sekä kaupanhoitaja Jaakko Pitkänen, ja pian samaan joukkoon liittyi edellisen veli ja jälkimmäisen ystävä Ville Räty. Tälle olivat olleet käännekohtana Kuokkaniemellä luultavasti v. 1900 sunnuntaina Laurikaisen pitämät seurat.

Kyseiset seurat pidettiin mainitun Jaakko Pitkäsen tädin Helena Havukaisen eli "Havukan mummon" mökissä. Tämä oli tunnettu rukoilija. Seurojen jo alettua mökkiin saapuivat Jaakko Pitkänen, Ville Räty, Laurikaisen poika Pekka ja joku neljäs nuorukainen. Nämä nähtyään Laurikainen ilahtui alkaen pian innokkaasti rukoilla poikien puolesta.

 Illalla pidettiin samassa kylässä vielä toiset seurat samassa kylässä Matti Paakkunaisen kotona, jossa oli "kahta kovempi löyly". Seuroista kotiin kuljettaessakin Laurikainen puhui nuorille uskon asioista. Ville Räty on itse kertonut, kuinka oli päiväseuroissa kokenut olevansa "kylmä kuin pakkasesta tuotu jäinen halko" saaden kuitenkin tuolla kotimatkalla elämälleen ne suuntaviivat, joiden mukaan hän jatkossa elämänsä suuntasi.

Nuorisosta huolehtimiseen liittyy sekin muisto, joka on talletettu Tuokslahden kansakoulun ensimmäisen opettajan E. A. Vesterlundin (myöh. Veiste) muistokirjoitukseen. Kansakoulu aloitti v. 1898 ja Vesterlund tuli sen opettajaksi. Eräänä aamuna Vesterlund ja Laurikainen kohtasivat koulun keittiössä. Opettaja oli kysellyt isännän kuulumisia, mihin tämä oli todennut vain, ettei mitään erikoista, kaloja oli saatu. Mutta sitten kysyikin isäntä opettajasta: "Mihin sinä, nuori opettaja, johdat näitä kylän lapsia? Taivaaseenko vai helvettiin tietä neuvot?" Tähän Laurikaisen sydämestä nousseeseen kysymykseen ei Vesterlund osannut vastata mitään, vaan purskahti itkuun ja lähti työhönsä. Raju kohtaaminen, mutta opettajan mainitaan kaivanneen muualle siirryttyään Tuokslahden aikojaan. Hän ja Laurikainen kuolivat sittemmin samana vuonna 1931, vain muutaman päivän välein.

Arkitöistä ja pyhistä matkoista huolehtien

Vaikka Laurikaisella luonnollisesti meni paljon aikaa matkoissaan hänen mainitaan huolehtineen tunnollisesti kotitöistään. Muistokirjoituksissa näkyvät tässä tietyt ajan asenteet, sillä Laurikaisen mainitaan pystyneen "myös naisten töihin", sillä esimerkiksi saran kutominen kuului hänen tehtäviinsä.

Kerran Laurikaisen päätettyä lähteä jalan Ruskealan kirkolle ehtiäkseen sunnuntain jumalanpalvelukseen kuulemaan rovasti Juho Jalkasen saarnaa. Veljet Pekka ja Juhana alkoivat kuitenkin estellä häntä, olihan rukiinleikkuun aika. Laurikainen nousikin sitten aikaisin lauantaiaamuna ja leikkasi 50 kuhilasta ruista, minkä urakan tehtyään käveli noin 30 km matkan Ruskealan kirkolle.

Ohran leikkuuta Tuokslahden kylässä v. 1910. Kuvannut Liina Cantell, Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma sekä Karjalaisen osakunnan kokoelma: ohraa leikataan | Museovirasto | Finna.fi

Papin perässä matkustaminen ei ollut mitenkään tavatonta, sillä vaikka Laurikaisella oli omiensa parissa hengellisen ohjaajan asema arvosti hän suuresti pappisvirkaa. Hänen mainitaan jopa kärjistäneen joskus sanoen, että papin virka vie hänet taivaaseen. Hänestä sanottiin myös, että hän "vakaana kuin korven honka seisoi luterilaisen kirkkomme pohjalla", ja hänen esimerkkinsä nähtiin vaikuttaneen siten, etteivät muut suuntaukset saaneet juuri jalansijaa siellä, missä hän oli vaikuttanut.

Laurikainen arvosti myös suuresti lähetystyötä sekä raittiustyötä. Näissä hän seurasi Renqvistin perintöä. Viimeiseen asti hän pyrki osallistumaan lähetyskokouksiin ja pyrki tukemaan tätä työtä sikäli kuin varoja liikeni. Renqvistiläiset olivat tunnettuja kielteisyydestään sekä alkoholia että tupakkaa kohtaan.

Elämän ehtoo

Viime vuosinaan Laurikaisen mainitaan olleen harvasanainen ja varsinkin haluton puhumaan maallisista asioista. Hän saattoi istua päiväkausia tuvan penkillä sanattomana omissa mietteissään. Pakkanen kirjoittaa arvelun, että Laurikaisen avioliitossa ilmennyt kuorma saattoi painaa miestä hiljaiseksi. Pakkanen ei kerro tarkemmin mistä on kyse, mutta hän mainitsee Laurikaiselta kysytyn, miksei tämä enää rukoillut kotona ääneen, johon Laurikainen vastasi: "Pelkään, että paatuvat, jos sitä harjoitetaan suruttomalla mielellä".

Eerik Laurikainen eli Ierikkä päätti maallisen vaelluksensa 29. lokakuuta 1931. Kuollessaan hän oli liki 85-vuotias ja lieni viimeisiä renqvistiläisten joukossa, jotka olivat olleet kuulemassa itseään Henrik Renqvistiä. Häntä jäivät kaipaamaan kuolinilmoituksessa leski sekä poika ja tytär perheineen.

Laurikaisen kuolinilmoitus Karjalan Ääni -lehden numerossa 122/1931. Verkkoversio: 
31.10.1931 Karjalan Ääni no 122 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

8. marraskuuta pidetyissä hautajaisissa mainitaan olleen runsaan saattojoukon, kun Laurikaisen tomumaja laskettiin Sortavalan maaseurakunnan uudelle hautausmaalle. Ruumiinsiunauksen toimitti seurakunnan 2. kappalainen Eino J. A. Pirinen, joka puhui samalla Laurikaisen elämän merkityksestä. Haudalle tuotiin useita seppeleitä ja kukkavihkoja samalla, kun omaiset ja naapurit pitivät muistopuheitaan, joiden välissä laulettiin.

Laurikaisen muisto ja vaikutus

Jaakko Pitkänen ja Mikko Räty laativat Laurikaisesta pitkän muistokirjoituksen, joka julkaistiin sekä Karjalan Äänessä että Kotimaassa. Niissä korostettiin vainajan merkitystä seudun hengelliselle elämälle. Vielä 19 vuotta Laurikaisen kuoleman jälkeen muisteli Laatokka -lehdessä Ville Räty, yksi Laurikaisen uskon tielle johdattamista, muisteli nuoruutensa herätysaikaa ja Laurikaisen osuutta siihen näin:

"Muistan myös miten henkinen pimeys oli kodissani ja kyläkunnassa, vaan oli yksi Jumalan herättämä sielu. Eerikkä Laurikainen, joka huuti yötä päivää Herran puoleen, että Herra herättäisi ihmiset synnin unesta, että eivät menisi helvettiin ja hukkuisi. Rakas Isä Taivaassa kuuli tämän rukouksen ja lähetti poikansa ansion tähden herätyksen kyläämme ja se oli niin valtava, että tuntui kuin kaikki lähtisivät taivaaseen."

Näitä sanoja mietin pohtiessani Laurikaisen merkitystä. Renqvistiläisyyttähän ei liikkeenä enää ole. Laurikainen toimi kuitenkin sen tulenkantajana omana aikanaan ja omalla paikallaan ja hän sai välitettyä sen seuraavalle sukupolvelle. 

Osin hänen työnsä hedelmää oli esimerkiksi mainittu Ville Räty, joka kiersi sodan jälkeen saarnaamassa evakoille ympäri Suomea. Niinpä vaikkei varsinaista herätysliikettä enää olekaan saattaa sen perintö yhä elää monissa suvuissa tavalla tai toisella. Tämä on osin Laurikaisen työn tulosta.

On myös muistettava, että kristillisessä katsantokannassa jokainen sielu on mittaamattoman arvokas. Niinpä vaikkei kukaan enää eläisi renqvistiläisestä perinnöstä oli sillä suuri vaikutus niihin ihmisiin, joiden elämässä se vaikutti, ja tämä koskien myös niitä, jotka tulivat osallisiksi Tuokslahden kylän herätyksestä, jossa tämä "yksi Jumalan herättämä sielu", Ierikkä Laurikainen näytteli ratkaisevaa osaa.

Lähteet:

Hautauksia. Karjalan Ääni 10.11.1931, nro 126/1931. Verkkoversio: 10.11.1931 Karjalan Ääni no 126 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Jorma Pakkanen: Sortavalan renqvistiläisyys. Historiaa, luonnetta, henkilökuvia. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1960.

J[aakko]. P[itkänen] ja M[ikko] R[äty].: Muistosanoja edesmenneestä Erik Laurikaisesta. Karjalan Ääni 17.11.1931, nro 129/1931. Verkkoversio: 17.11.1931 Karjalan Ääni no 129 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

J[aakko]. P[itkänen] ja M[ikko] R[äty].: Erik Laurikainen. Piirteitä erään "rukoilevaisen" elämästä. Kotimaa 4.12.1931, nro 93/1931. Verkkoversio: 04.12.1931 Kotimaa no 93 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

M. R.: Muistosanoja E. A. Veisteestä, Kajaanin seminaarin lehtorista. Karjalan Ääni 7.11.1931, nro 125/1931. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1857985?page=3

Unto S. Räty: Rukouksen mailta. Tutkielma Sortavalan seudun rukoilevaisesta herätysliikkeestä. Sortavalan maaseurakunnan nuoret r.y., 1940.

Ville Räty: Nyt menneitä muistelen... Laatokka 26.1.1950, nro 20/1950. Verkkoversio: 26.01.1950 Laatokka no 20 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Sortavalan maaseurakunnan rippikirja 1860-1871: SSHY - Sortavala Msrk maaseurakunta, Rippikirja, 1860-1871 - Kuva 218

Sortavalan maaseurakunnan syntyneet 1845-1863: SSHY - Sortavala Msrk maaseurakunta, Syntyneet, 1845-1863 - Kuva 34

"Kirjoilla on kohtalonsa" -Johann Arndtin kirjojen erikoiset käänteet

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Habent sua fata libelli, "kirjoilla on kohtalonsa", on tapana sanoa. Joittenkin kirjojen kohtalo on ollut tavallista värikkäämpi, jopa niin, että niiden matka on ollut loppua alkuunsa kuin kanan lento. Tällä kertaa ajattelin kertoa teille siitä, kuinka erään kristillisen klassikon julkaisu suomen kielelle koki paitsi ihmeellisiä vastoinkäymisiä myös vielä ihmeellisempiä pelastumisia.

"Pietismin isoisä" ja totista kristillisyyttä

Saksalaisen Johann Arndtin teoksilla on ollut ystävänsä, jos kohta 
vihollisensakin, monissa eri maissa ja kirkkokunnissa. Wikimedia Commons.

Saksalainen Johann Arndt (1555-1621) kuuluu luterilaisen kristillisen kirjallisuuden suuriin nimiin. Häntä voi kutsua tavallaan "pietismin isoisäksi", sillä "pietismin isänä" tunnettu Philipp Jakob Spener (1635-1705) piti häntä edeltäjänään. Arndtin kynästä syntyi useampi merkittävä teos, jotka levisivät saksankielisen alueen ulkopuolellekin. Meillä Suomessa on yksi levinneimmistä ollut hänen rukouskirjansa Paratiisin yrttitarha, johon muuten on liitetty Saksassakin lukuisia ihmeenomaisia kertomuksia, kuinka tulipalossa tai tuleen heitettynä rukouskirja on säilynyt vahingoittumattomana. Epäilemättä se on antanut kirjalle tarunomaisen hohteen ja edistänyt osaltaan sen levikkiä.

Kuitenkin hänen suurteoksensa Totisesta kristillisyydestä (jossa 'totinen' muuten viittaa ensi sijassa todelliseen, ei naama peruslukemilla vietettävään kristillisyyteen) koki nimen omaan Suomessa kaikkein erikoisimmat vaiheet. Kyse on oikeastaan neljästä kirjasta, joille sitten myöhemmin koottiin Arndtin kirjoituksista viides ja kuudeskin osa. 

Levikkiä yli kirkkokuntarajojen sekä harhaoppisyytöksiä

Kiehtovana yksityiskohtana mainittakoon, että sittemmin Venäjän Pihkovan arkkipiispaksi tullut ukrainalaissyntyinen ortodoksi Simon Todorski (1701-1754) opiskeli Saksan Hallessa ja käänsi nuo Arndtin neljä kirjaa Totisesta kristillisyydestä kirkkoslaaviksi, minkä myötä ne pääsivät vaikuttamaan myös Venäjällä ja ortodoksisessa kirkossa. Tämä vaikutusalue voi tuntua yllättävältä, mutta toisaalta jo varhain kerrotaan roomalaiskatolisellakin puolella ihmetellyn, miten kerettiläinen Arndt voi kirjoittaa niin hyvää. Hänen tyylinsä näyttää siis ylittäneen tunnustuskuntien rajoja, tosin omien parista moinen herätti myös harhaoppisyytöksiä.

Simon Todorskin käännöksen 
nimiölehti. Wikimedia Commons.

Luterilainen teologi Lucas Osiander kutsui Arndtin pääteosta helvetin kirjaksi ja Arndt itse onnistui olemaan hänen mielestään yhtä aikaa ainakin paavilainen, kalvinisti, pelagiolainen, schwenkfeldiläinen ja weigeliläinen (jos kirja olisi käännetty jo tuolloin kirkkoslaaviksi olisi Osiander varmaan liittänyt tähän sisäisesti ristiriitaiseenkin listaansa myös ortodoksin). Osianderin mielestä Arndt oli teologisesti kuin mehiläinen, joka lensi keräilemässä hunajaa joka kukasta.

Kuitenkin esimerkiksi merkittävä puhdasoppisen luterilaisuuden edustaja Johann Gerhard (1582-1637) kuului Arndtin ystäviin ja tukijoihin. Häntä yhdistää Arndtiin myös hänen teostensa suomennosten hankala alku. Gerhardin kaksi teosta Pyhät tutkistelemukset sekä Jumalisuuden harjoitus ilmestyivät suomeksi joko 1678 tai 1680 Gabriel Tammelinin (1641-1698) kääntämänä. Painos kuitenkin tuhoutui yhtä kappaletta lukuun ottamatta tulipalossa. Äkkinäisempi voisi muuten luulla, että tämä auttaisi ajoittamaan painoksen valmistumisen, mutta ei, sillä Turussa roihusi sekä vuonna 1678 että 1681. Uusi painos saatiin kuitenkin kuningas Kaarle XI:n tuella jo 1688. Vuoden 1732 painoksessa Gabrielin poika, Turun piispa Lars Tammelin (1669-1733) kirjoittaa esipuheessa, että tulipalo olisi ollut 1678, jolloin Turussa "uusi ja wanha kirkkokatu suurimman osan kans mätäjärwestä ja pitkin karjakatua ylöspaloi." Kuten jatkosta ilmenee, löytyy tässäkin Arndtia ja Gerhardia yhdistävä piirre.

Johann Gerhard oli paitsi Arndtin tukija myöskin 
kohtalotoveri siinä, että kirjansa olivat Suomessa 
herkkiä palamaan. Wikimedia Commons.

Suomentaminen etenee yskähdellen

Mutta mennäänpä nyt Arndtin suomennoksiin. Paratiisin yrttitarha suomennettiin jo viimeistään 1700-luvun alkupuoliskolla, mutta Totisesta kristillisyydestä antoi odottaa itseään. Pappismies Henrik Renqvist (1789-1866) on kertonut jonkun verran näistä vaiheista osana oman käännöstyönsä vaiheita. Aluksi oli eräs oululainen kauppamies H. N. kääntänyt kirjaa suomeksi 30 luvun verran, mutta sitten kuolema keskeytti urakan. Sitten oli kuopiolainen kruununvouti Jakob Johan Malmberg, jonka työn kautta saatiin suomeksi englantilaisen baptistisaarnaajan John Bunyanin (1628-1688) pääteokset, kuuluisimpana Kristityn vaellus, tarttunut urakkaan. Hän sai käännettyä ensimmäisen kirjan, mutta sitten hänen aikansa ei enää riittänyt.

 Niinpä kuopiolainen Pietari Väänänen (1781-1846) pyysi vuonna 1814 Henrik Renqvistiä selvittämään, olisiko Turussa joku suomea ja ruotsia taitava henkilö, joka kääntäisi koko teoksen sadan riikintaalerin palkkiota vastaan. Teos oli siis tarkoitus suomentaa ruotsinkielisestä käännöksestä. Renqvist oli lähtöisin ilomantsilaisesta Kukkosen suvusta ja opiskeli teologiaa Turussa. Renqvist ei löytänyt ketään, joten ryhtyi hommaan itse.

Renqvist sai myöskin käännettyä ensimmäisen kirjan. Mikä lie siinäkin ollut, että sitä ensimmäistä käännettiin niin moneen otteeseen, eikö edellisten käännösjälki kelvannut, ollut saatavilla taikka korjasivatko seuraajat aina edellisten kieliasua? Joka tapauksessa sitten opiskelut veivät ajan ja voimat, minkä lisäksi Renqvist pelkäsi, olisiko tämän suurteoksen painattamiseen varoja ja olisiko ihmisillä varaa ostaa sitä.

Tässä kuvassa jo iäkästä Renqvistiä pyydettiin 
nuorena etsimään joku kääntämään Arndtia. Kun 
muita ei sattunut löytymään otti hän reippaana 
kaverina homman itselleen. Wikimedia Commons.

Renqvist ei kuitenkaan heittänyt kynäänsä menemään, vaan toteutti kirjallishengellistä kutsumustaan kääntämällä ja julkaisemalla joukon pienempiä hengellisiä kirjasia. Renqvist muuten halusi yleensä myydä kirjojaan halvalla, sillä hänen ensisijainen pyrkimyksensä oli levittää kristillistä sanomaa kirjallisuuden kautta, ei tehdä kirjoilla tiliä, mikä muuten aiheutti joskus vaimolle haasteita saada perheen talous tasapainoon...

Kirja painoon ja... palamaan

Vuonna 1825 jo useamman vuoden pappina toiminut Renqvist oli tovi sitten määrätty tunnettujen, mutta tähän yhteyteen liian moninaisten vaiheiden myötä työpaikaltaan Liperistä Porvooseen odottamaan tarkempaa sijoituspaikkaansa, joksi muodostui Svartholman linnoitus. Nyt oli aika ottaa vanha käännöstyö esiin ja jatkaa Arndtin kanssa askaroimista. Siinä sivussa tuli käännettyä ja julkaistua muutakin, mutta 1827 kaikki neljä kirjaa oli lopultakin käännetty. Eipä siinä muuta kuin käsikirjoitus Turkuun ja painoon.

Painotyö pääsikin hyvään alkuun Frenckellin kirjapainossa, mutta osa saattoi jo vuosiluvusta aavistaa, ettei Turku, kirjat ja vuosi 1827 ole hyvä yhdistelmä.4. - 5. syyskuuta 1827 riehui näet Turun palo, joka vei saaliikseen koko painoksen ja myös käsikirjoituksen. Ottaen huomioon tuonaikaiset työmenetelmät ei varmuuskopiota tainnut olla. Uutisen täytyi olla Renqvistille valtava järkytys: vuosien työ oli savuna ilmassa.

Gustaf Wilhelm Finnbergin maalaus palaneesta Turusta. 
Monen muun ohessa siellä paloi myös painotuotteita, kuten 
Renqvistin suurtyö. Wikimedia Commons.

Nyt tarinaan tulee kuitenkin kiehtova käänne. Turussa oli vähän ennen paloa vieraillut Eurajoelta kotoisin ollut suutari ja kirjansitoja Johan (Juhana) Dahlberg, joka kuului sikäläisten heränneiden, rukoilevaisten joukkoihin. Tuolloin oli ehditty painaa Arndtin teoksen ensimmäinen kirja. Kirjansitoja kun oli ei Dahlbergia häirinnyt se, ettei kirja ollut vielä kansissa, vaan hän osti sen arkkeina suoraan kirjapainosta.

Iloinen yhteydenotto ja uusi alku

Tämän nivaskan sitten näki Dahlbergin luona vieraillessaan rukoilevaisiin kuulunut raumalainen kauppias J. M. Ilvan. Hän piti kirjasta niin kovasti, että hän kirjoitti Renqvistille kiitoskirjeen ja lähetti samalla 18 riikintaaleria kehoituksena jatkaa aloitettua työtä. Ilmeisesti Ilvan ei edes tiennyt, mitä kirjalle oli käynyt ja että hän oli nähnyt ainoan kappaleen, joka teoksesta oli jäljellä.

Renqvist kuitenkin hoksasi, mikä onni onnettomuudessa oli tullut hänen osakseen, ja hän vastasi Ilvanille. Tämä toimitti Renqvistille Dahlbergin omistaman kappaleen ja vielä 150 riikintaaleria lisää korottomana lainana, jotta Renqvist voisi ostaa paperia uuteen painokseen. Nyt nähtiin, että kirjan halusi julki joukko muitakin. Mikkelin seudun herätykseen kuuluneilta Joutsan heränneiltä tuli Salomon Häkkäsen (k. 1868) välittämänä 250 riikintaaleria, Porvoosta tuli 100 riikintaaleria ja liperiläiseltä talolliselta Iivari Sahlmanilta 100 paperiruplaa. Renqvist sai siis raha-apua paikoista, joista hänet olivat viranomaiset ajaneet aiemmin pois sekä aivan uusilta tuttavuuksilta. Kaiken lisäksi Dahlberg oli ostanut myöskin palossa tuhoutuneen Renqvistin oman kirjan Lyhykäinen Itse-koettelemus ja Parannuksen Neuvo, joten se oli mahdollista painattaa uudelleen, varsinkin kun Ilvan lähetti sen vahinkojen peittämiseksi vielä 100 riikintaaleria.

Vahinko oli tästä kaikesta huolimatta ollut kova, ja vasta 1832 saatiin Arndtin teoksen ensimmäinen kirja painosta. Hyvää oli selvästi odotettu, sillä toinen painos otettiin jo 1834. Seuraava osa ilmestyi vuonna 1835. Sitten tuli pidempi tauko, tosin jo julkaistuista otettiin uusia painoksia.

Vuonna 1843 ilmestyi kolmas osa, jälleen Renqvistin kääntämänä. 16 vuotta oli mennyt tulipalon vahinkojen korjaamisessa hänen osaltaan, eivätkä aika ja voimat riittäneet enää neljänteen osaan. Hän sai avuksi myöskin Ilomantsista lähtöisin olleen papin Gregorius Monellin (1811-1884, syntyjään Mononen). Tämä käänsi kirjan ja Renqvist oikoluki sen. Matkaan tuli kuitenkin mutka, sillä neljännen osan alkuosassa oli runsaasti vanhentuneita luonnontieteellisiä käsityksiä eikä tuomiokapituli siksi halunnut antaa painatuslupaa. Renqvist oli yrittänyt oikoa niitä, muttei riittävästi, ja lopulta päädyttiin painattamaan vain teoksen jälkiosa vuonna 1847. Lopulta myös alkuosa voitiin painaa vuonna 1849. Koko alkuperäinen teos oli nyt saatu suomeksi. 

Vuonna 1877 ilmestyivät myös myöhemmin mukaan lisätyt viides ja kuudes osa, mutta niihin ei 1866 kuolleella Renqvistillä ollut osuutta. Arndtilta suomennettiin myös joukko muita teoksia, ja esimerkiksi edellä mainittu Monell suomensi Arndtin saarnakokoelman eli postillan vuonna 1861. Siitä ja Totisen kristillisyyden eri versioista otettiin myöhemminkin uusia painoksia.

Miksi välittää Arndtista?

Arndtin kirjojen vaikutus on ollut suuri Suomen herätyskristillisyydelle. Jo ennen suomennoksia häntä luettiin, ja esimerkiksi tämän blogin ensimmäisen kirjoituksen kohde Johan Wegelius vanhempi ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-johan.html ), kirkollisen pietismimme pioneeri, kuului Arndtin ihailijoihin. Myös Pultavan taistelun jälkeen Venäjälle vankeuteen viedyt Ruotsin armeijan upseerit lukivat Arndtia. Välillisesti hän vaikutti moniin kirjoittajiin, kuten Johan Wegelius Nuoremman postillaan ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-johan_18.html ). Tämä kutsui Arndtia nimellä "se suuri Kirkon opettaja". Ja vaikka evankelisen herätysliikkeen isänä pidetty Fredrik Gabriel Hedberg heitti heränneistä lähdettyään miltei kaiken pietistishenkisen kirjallisuuden romukoppaan, niin Arndtin Paratiisin yrttitarha pysyi hänen lukemistossaan ja rukoushetkissään elämän loppuun asti.

Arndt -suomennoksista tutuksi jo tässä kirjoituksessa tullut Renqvist nousi kunnioituksessaan melkoisiin sfääreihin, kun hän kirjassaan Pyhän Raamatun Ytin (1835) rinnasti sen alkusanoissa Raamatun ja Arndtin toteamalla, että joka näitä kahta seuraa ei joudu harhaan. Hänen kääntämiään Totisen kristillisyyden kahta ensimmäistä osaa myytiin vuoteen 1850 mennessä 11 000 kappaletta, varsin kunnioitettava määrä.

Nykyään Arndtia itseään ei ehkä niin paljon Suomessa lueta, mutta ei hän aivan unohtunut ole, sillä Paratiisin yrttitarhasta  on otettu uusi painos vuonna 2013 ja Totisesta kristillisyydestä -teoksen yksittäisistä osista näyttää olevan tuoreehkoja painoksia. Yhtenäisenä se on kuitenkin taidettu painaa viimeksi 1927, ellei minulta ole jäänyt jokin painos huomiotta. Postillastakin otettiin aikanaan useampi painos, mutta tuorein lienee vuodelta 1899.

Arndtia suomeksi: Postilla vuodelta 1899, Totisesta kristillisyydestä 
vuodelta 1927 sekä Paratiisin yrttitarha vuodelta 2013. Itse otettu.

Tämä kirjoitus halusi välittää paitsi kirjan käännöksen moninaiset vaiheet myös jotain siitä, miksi Arndtin kääntämisellä oli merkitystä. Hän on ollut suomalaisen herätyskristillisyyden merkittävä oppi-isä paitsi suoraan myös välillisesti häneltä vaikutteita saaneiden kautta. Hänen omien teostensa agendan voisi kai tiivistää hänen omiin sanoihinsa Totisesta kristillisyydestä ensimmäisessä osassa: "Nämä kirjoitukseni opastavat sinua, rakas kristitty, miten saat yksinomaan uskon kautta Kristukseen syntisi anteeksi, mutta myöskin, miten sinun on Jumalan armoa oikein käytettävä pyhässä elämässä ja osoitettava ja kaunistettava uskoasi kristillisellä vaelluksella."

Kuvassa Pihkovan arkkipiispa Simon Todorski 
siunaa lukijoita ja suosittelee lukemaan Arndtia.

Lähteet:

Ilmari Salonen: Henrik Renqvist I. 1930.

Ilmari Salonen: Henrik Renqvist II. 1931.

Osmo Tiililä: Rukoilevaisten kirjoja. 1961.

Juhana Moilanen, Ruskealan rukoileva suntio

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

JUHANA MOILANEN (1876-1943)

Kuten monet tietävät vaikuttaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä useita eri herätysliikkeitä. Monet niistä ovat jatkaneet toimintaansa jo vuosisatoja, kun taas osa on aikain saatossa hiipunut. Yksi hävinneistä liikkeistä on niin sanottu Itä-Suomen rukoilevaisuus eli renqvistiläisyys, jonka valtamaita oli Sortavalan alue ja jonka rippeet hajosivat Sortavalan jäätyä rajan taa ja sen väestön hajaannuttua ympäri maata.  Siihen asti se oli kuitenkin jatkanut hiljaista elämäänsä maallikkoliikkeenä, vaikka sen hengellinen isä, pastori Henrik Renqvist oli kuollut jo 1866. Nyt kurkistamme hieman kyseisen hengellisen liikkeen mielenmaisemaan sekä Laatokan Karjalaan yhden sellaisen liikkeen edustajan kautta, joka edusti liikkeen viimeisiä vaiheita ennen evakkoajan hajaantumista ja joka ei edes vaikuttanut Sortavalassa, liikkeen keskuksessa, vaan naapurissa Ruskealassa. Kuitenkin hänen kauttaan saamme ehkä jonkinlaisen käsityksen tuon liikkeen ja sen kannattajien sielunelämästä. Siirrytään siis Laatokan Karjalaan käymään taivalta Juhana Moilasen rinnalla.

Elämän alkupuoli renqvistiläisyyden sydänmailla

Sortavalan maalaiskunta sijaitsi "Laatokan meren"
rantamilla. Wikimedia Commons.

Juhana Moilanen syntyi 7. helmikuuta 1876 Sortavalan maaseurakunnan Kuokkaniemen kylässä talonpoika Matti Mikonpoika Moilasen ja tämän vaimon Maria Mäkipään pojaksi. Sortavala oli laaja pitäjä, jossa varsinainen kaupunki oli pieni. Kaupungissa asui vuonna 1885 vain 890 henkeä, kun maaseurakunnan väkiluku oli 13 262. Kuokkaniemi oli ollut 1830-luvulla ollut ensimmäisten renqvistiläisen herätyksen kokeneiden kylien joukossa ja 1840-luvun alussa se oli yksi liikkeen vahvimpia alueita joidenkin muiden kylien rinnalla. Renqvistin kuoltuakin liike pysyi seudulla hengissä ja Kuokkaniemellä oli omia saarnaajiakin, kuten 1844 syntynyt Sippo Mullikka. Moilanen kasvoikin lapsuudesta asti Renqvistin opettamien ukkojen ja akkojen keskellä ja sai nähdä, kuinka nämä seuroissaan polvistuen rukoilivat ääneen ja pyysivät armoa itselleen ja muille.

Renqvistiläisten seuroissa olivat tärkeällä sijalla polvirukous sekä veisuu. Tässä se muistuttaa edelleen Satakunnan ja Vakka-Suomen alueilla elävää rukoilevaisuutta. Niitä pidettiin erityisesti kodeissa, ja niiden "ohjelman" muodostivat polvirukoukset, Raamatun ja postillojen eli saarnakokoelmien lukeminen, keskustelu sekä veisuu. Varsinaisia puheita oli alkuaan harvoin ja kun ne vähitellen lisääntyivät olivat ne lähinnä valmistusta rukoukseen. Puheiden lisääntyessä postillojen lukeminen väheni, samoin keskustelut, mutta tämä tapahtui vasta 1900-luvun puolella.

Jo lapsuudessa Moilasen valtasi usein selittämätön ikävän tunne, vaikkei hän tiennyt mitä hän ikävöi. Silloin hän usein oli ikkunassa istumassa ja itkemässä. Pyhäkoulusta hän sai Uuden testamentin, jota hän luki kesäisin metsässä ahkerasti. Sortavalassa olikin paljon pyhäkouluja, niitä oli 60 vuonna 1895, niistä monissa opettajat olivat renqvistiläisiä. Moilanen kuitenkin nuoruudessaan etääntyi uskonasioista ja hyvän lauluäänen omaavana hän esiintyi monissa nuorten juhlissa. Kuitenkin hänelle tuli tästä usein huono omatunto, sillä hänen omatuntonsa ei hyväksynyt tanssia, jota näissä juhlissa esiintyi.

Sortavalan kirkko sijaitsi kaupungin puolella,
mutta oli myös maaseurakunnan käytössä.
Täällä Moilanen kävi usein tultuaan herätykseen.
Wikimedia Commons.

19-vuotiaana hän päätyikin menemään seuroihin katsomaan. Nämä seurat kuitenkin olivat hänelle käänteentekevät, sillä siellä kuultu sana sattui häneen niin, että hän tuli fyysisestikin heikoksi kokiessaan Jumalan Hengen murtavan hänen sydämensä. Hän ei kyennyt edes kävelemään kotiinsa, vaan jäi yöksi seurataloon. Lisäksi hän sairastui vielä jalkakipuun, joka piti hänet 3 kuukautta vuoteessa. Sen aikana hän lupasi, että mikäli vielä paranee ei hän koskaan enää tanssi. Tämän lupauksen hän piti, ja kulki loppuikänsä renqvistiläisten riveissä. Tämä teki hänestä myös ilmeisen aktiivisen seurakuntalaisen, sillä Sortavalan maaseurakunnan rippikirjasta ilmenee, että hän kävi 1900-luvun alkupuolella ehtoollisella huomattavasti keskimääräistä useammin.

Moilasen herätys osui aikaan 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, jolloin renqvistiläisyys koki elpymisen ja kasvun aikoja. Vuosia myöhemmin eräs kuokkaniemeläinen luetteli useita kylällä tuolloin herätykseen tulleita, myös Juhana Moilasen. Kuokkaniemi olikin tuosta ajasta lähtien yhdessä Tuoksniemen kylän kanssa liikkeen vahvinta aluetta, jona ne säilyivät loppuun asti, ollen kuitenkin vuorovaikutuksessa myös niin sanotun uukuniemeläisen herätyksen kanssa, eli se ei ollut niin sulkeutunutta kuin liike paikoin oli.

Ruskealaan palvelemaan Herran huoneeseen

Ruskeala sijaitsi sisämaassa Sortavalasta
pohjoiseen. Wikimedia Commons.

Moilanen avioitui Riitta Kupiaisen kanssa ja he saivat viisi lasta. Vaimo kuitenkin kuoli vuonna 1919 ja leskimies Moilanen muutti lasten kanssa 1922 Ruskealaan, Sortavalan pohjoispuolelle. Se oli vuonna 1939 yli 6000 hengen paikkakunta, jonka väestöstä enemmistö oli luterilaisia, runsas 2% ortodokseja. Luterilaisessa seurakunnassa vaikuttivat rinnakkain niin yleiskirkollisuus kuin renqvistiläiset, herännäiset ja uukuniemeläisetkin virtaukset. Lähteeni eivät kerro, mitä Moilanen teki Sortavalassa työkseen, mutta Ruskealassa hän astui siihen tehtävään, josta hänet muistettiin, Ruskealan seurakunnan suntioksi. Lisäksi hän toimi maallikkosaarnaajana, minkä hän luultavasti on aloittanut jo Sortavalassa. Hän myös avioitui Anna Tyyne Roivaksen, o.s. Keinonen, kanssa, ilmeisesti tämäkin oli leski.

Siinä muistossa, jonka Moilanen jätti jälkeensä korostuu se, että hän rukoili, mikä onkin kuvaavaa renqvistiläisyydelle. Hän arvosti seurakuntansa papiston ja kaikki papit korkealle, mutta koska kenen tahansa uskossa pysyminen ja pelastuminen on epävarmaa hän rukoili näidenkin puolesta. Esirukoukseen hän kehotti myös esimiestään sanomalla: "Rukoilkaa joskus yksi päivä kokonaan, kaikkien, kaikkien puolesta." Hänen mielestään rukousta oli sekä ahkerasti harjoitettava että opetettava. Tämän vuoksi joku arveli, että Moilanen itse varmaan on jo oppinut, mihin tämä vastasi vain "En ole oppinut".

Hänen oppikirjanaan toimi saksalaisen Johann Arndtin (1555-1621) kirjoittama rukouskirja Paratiisin yrttitarha, kirja, joka oli neljästi ollut tulipalossa ja joka kerta säilynyt. Tämä yksityiskohta muuten paljastaa, ettei Moilanen ollut elämässään säästynyt koettelemuksilta. Moilasen silmissä Arndtin rukouskirja oli ihmeellinen, hän sanoi, että "tuntuu niinkuin kirjoittaja olisi syönyt Raamatun ihan syömeensä. Voi ihme kumminkin!" Varmaan hän monesti luki siellä olevaa rukousta "Rukous seurakunnan opettajien puolesta", jossa sanotaan muun muassa: Minä kiitän sinua sydämestäni siitä, että olet lähettänyt uskollisia sanansaattajia, jotka julistavat pelastustasi, saarnaavat hyvää sanomaa ja julistavat rauhaa. Minä rukoilen sinua kaikkien seurakuntasi uskollisten palvelijoiden ja sanasi opettajien puolesta, että täyttäisit heille lupauksesi, jossa sanot: "Minä olen pannut sanani sinun suuhusi ja kätkenyt sinut kätteni suojaan. Minä, joka levitin auki taivaan ja laskin maan perustukset." Siunaa kirkkosi opettajat runsaalla siunauksella, että he saisivat voiton toisensa jälkeen synnistä, kuolemasta, helvetistä ja maailmasta, että tunnettaisiin oikea Jumala Siionista." Tämä oli siis vain osa rukouksesta. Arndtin rukoukset olivat pitkiä, mutta renqvistiläisillä ei ollut mikään kiire. Heidän oppi-isänsä Renqvist oli arvostanut Arndtia, ja niin tekivät hänen seuraajansakin.

Ruskealan kirkossa Moilanen suoritti noin 20 vuotta palvelustyötään.
Laatokka 17.9.1949, nro 197.

Kuten edellä lainatussa rukouksessakin, niin myös Moilanen rukoili pappien julistuksen ja sen tehon puolesta. Moilasella oli tapana lausahtaa jokin kehoittava lausahdus papille tämän siirtyessä sakastista saanrnastuoliin, kuten: "Antakoon Jumalan Pyhä Henki nyt kappalaiselle samanlaisen voiman kuin ensimmäisenä Helluntaipäivänä annettiin Pietaria, että 3000 sielua heräsi." Tai toisella kertaa: "Nyt ovat kalat apajalla, antakoon Jumala ymmärrystä ja taitoa heittää verkkoa oikealla tavalla." Sekä: "Nyt on apaja (1500 henkeä kirkossa). Kun Herra antaisi sanat suuhun." Tämä viimeinen on muuten ilmeisesti sanottu vuonna 1935 elokuussa, jolloin Ruskealassa pidettiin kristilliset nuorisojuhlat, joihin kokoontui Ruskealan lisäksi kahdeksan naapuriseurakunnan väkeä. Siellä mainittiin sunnuntaina olleen koolla 1500 henkeä, Sortavalasta esimerkiksi oli tullut kaksi linja-autollista nuoria ja Kiihtelysvaarasta asti tuli nuoria. Vaikka kyseessä ei ollut renqvistiläisten tapahtuma oli yksi puhujista maanviljelijä L. Jaatinen, joka luultavasti oli Lauri Jaatinen nuorempi, samannimisen saarnamiehen poika. Eli tuossa suuressa tilaisuudessa oli ainakin yksi renqvistiläinen puhuja, ja toinen sakastissa rukoilemassa. Ylipäätään kerrotaan, että Ruskealassa saarnaajia rohkaisi se, että he tiesivät, kuinka heti sakastin oven sulkeuduttua Moilanen polvistui rukoilemaan saarnaajan puolesta esimerkiksi näin: "Vahvista nyt Herra tätä rakasta pastoria, että hän saisi oikeat sanat ja me monet muut eläisimme mukana oikeassa rukouksen hengessä..."

Moilanen oli renqvistiläisen perinteen mukaan vaatimattoman ja hengellisiin asioihin keskittyvän elämäntavan ystävä. Tanssista luopuminen jo tuli mainituksi. Kuten oppi-isänsä olivat renqvistiläiset raittiusmiehiä, minkä lisäksi myös tupakointi nähtiin synniksi. Ylipäätään maallisille asioille ei annettu suurta arvoa, minkä vuoksi kinkerimatkalla papin kiirehtiessä sanomalehtiä totesi, että "nyt sielunvihollinen poimii Jumalan sanan siemenet pastorin sydämestä." Moilanen tuomitsi värikkääseen tapaan niin nimikristillisyyden kuin myös muun löyhäksi kokemansa uskonnollisuuden. Ensimmäisestä hän sanoi: "Nimikristitty on niinkuin tuolla Sortavalassa ikkunoissa olevat näytenuket. Ne ovat päältäpäin hyvin kauniita, mutta liikkumattomia ja henkeä vailla." Jälkimmäinenkin sai kuulla kunniansa: "Tällaisen höppänä- ja lipilaarikristillisyyden hyväksyy sielunvihollinenkin, sillä se tietää, ettei niistä ole mitään vaaraa."

Moilanen ei kuitenkaan ollut tarkka vain muitten vaan itsensäkin osalta. Ruumiinsiunauksessa hän antaessaan papille siunauslapiota huokaili itsekseen "armahda, armahda, armahda!". Myös luodessaan hautaa umpeen hän rukoili. Ehkä yksi syy siihen, että hän saattoi olla huolissaan toisten keskittymisestä rukoukseen ja sananjulistukseen oli siinä, että hän kamppaili asian kanssa itsekin, kuten hän eräissä seuroissa puhui: "Ajatuksemme tällaisissa tilaisuuksissa tahtovat mennä muualle. Minä huomaan monta kertaa, että kun istun Ruskealan kirkossa, niin ajatukseni leijailevat tuolla Sortavalan torilla. Mitä sinä, emäntä esimerkiksi, teet, kun huomaat näin itsestäsi? Ei auta muu kuin huutaa: "Armahda! Armahda! Kun näin rukoilet, niin Jumala kääntää ajatuksesi oikeaan."" Moilanen ei asettanut itseään muita korkeammalle, vaan näki ihan itseäänkin varten tarpeelliseksi yhä uudelleen turvata Jumalaan. Tästä on mainittu esimerkkinä se, kuinka pastori oli kinkereillä pyytänyt Moilasta lukemaan aamurukouksen, jolloin tämä paneutui kasvoilleen ja aloitti: "Sinä hyvä Jumala olet avannut minun silmäni näkemään päivän valon. Herätä näin minun ja muiden silmät näkemään Sinun armosi. Mitä se tointaa, jos eilen olin herännyt. Herätä minut tänäänkin. Ja anna minulle rukouksen halua, itselläni ei sitä ole..."

Moilanen ja seurakunta sodan jaloissa

Ruskealan entisestä kirkosta on jäljellä enää vain rauniot. Wikimedia
Commons.

Jos oli Moilasen elämä vahvasti taivaallisen isänmaan kaipauksen sävyttämää niin sai hän elämänsä loppupuolella kokea, kuinka maallinen isänmaa riistettiin hänen altaan. Talvisodan jälkimainingeissa maaliskuussa 1940 myös Ruskealan asukkaat joutuivat evakkotaipaleelle, niin myös Moilanen. Voi olla, että hänellä oli osuutensa siinä, että Ruskealan seurakunnan koko arkisto saatiin pelastetuksi evakkotaipaleelle, toisin kuin joissain seurakunnissa.Tuolloin Ruskealan väestö sijoitettiin Itä-Hämeeseen ja Pohjois-Savoon, eli jommalle kummalle alueelle päätyi myös Moilanen.  Jatkosodan aikana Ruskealankin alueet vallattiin takaisin, ja sen väestö sai luvan palata kotiseudulleen 19. marraskuuta 1941. Ilmeisesti Moilanenkin oli tässä joukossa, sillä ruskealalaisista liki 97% palasi. Hänen rakas palveluspaikkansa, C. L. Engelin suunnittelema ja vuonna 1934 valmistunut Ruskealan kirkko, oli kuitenkin palanut kesällä 1940. Seurakuntatalo saatiin kuitenkin saatu kuntoon kesään 1943 mennessä, missä suntio luultavasti oli osallisena. Elokuussa 1943 vihittiin myös käyttöön väliaikainen kirkko piispa Salomiehen toimesta. Tämä on varmaan ollut oikea juhlahetki jo vanhentuneelle suntiolle.

Moilanen ei joutunut enää lähtemään uudelle evakkotaipaleelle, sillä hän kuoli 2. joulukuuta 1943 keuhkokuumeeseen, 67 vuoden ja 9 kuukauden iässä. Laatokka -lehti uutisoi hänet haudatun 12. 12. ja että hautauksen suoritti kirkkoherra Hannes Kauppinen, joka muisteli vainajaa rukouksen ja kilvoituksen miehenä. Tiedä sitten noudattiko hän sitä periaatetta, jota Moilanen eläessään papeilta peräsi, eli ettei saa liiaksi 'suitsuttaa' vainajaa vaan pitäisi puhua läsnäolevien herätykseksi. Koululla pidettiin vielä muistotilaisuus, jossa puhuivat seurakunnan papit sekä veturinkuljettaja Moilanen, vainajan poika. Kun aiemmin Juhana Moilanen oli itse jäänyt leskeksi, niin nyt oli hänen toisen vaimonsa vuoro surra hänen haudallaan.

"Ei ole meillä täällä pysyväistä kaupunkia..."

Ruskealan entinen alttaritaulu on nykyään Hoilolan kirkon
kaunistuksena. Wikimedia Commons.

Jo seuraavana vuonna oli ruskealalaisten jätettävä lopullisesti kotitanhuvansa, Moilasen jäädessä sen multiin. Uudet kotikunnaat löytyivät sieltä täältä, Vähäkyröstä, Isokyröstä, Liperistä, Polvijärveltä, Rääkkylästä, Kontiolahdelta, Pielisensuusta ja Enosta. Kuitenkin näitä paikkoja rakkaampi olisi saattanut Moilaselle olla Hoilolan kylä, joka kuului aiemmin Korpiselkään ja sen jälkeen Tuupovaaraan, sillä sinne on Hoilolan kirkkoon sijoitettu eräs Ruskealan evakko, kirkon entinen alttaritaulu, joka saatiin pelastettua evakkotielle, näkyvin jäljelle jäänyt muistomerkki Ruskealan tuhoutuneesta kirkosta.

Moilasen hengellisyys on helppo nähdä raskaana ja hieman lakihenkisenäkin. Se tosin voi johtua myös siitä, että hänestä säilyneissä lyhyissä kuvauksissa korostuvat juuri hartauselämän kuvaamiset, joten emme tiedä hänen persoonastaan paljoa muuta. Kuitenkin hän vaikuttaa olleen uskossaan vilpitön ja omasta yhteisöstään huolta kantanut mies, joka samalla toimii hyvänä esimerkkinä siitä kristillisyyden muodosta, joka eli ennen osassa Karjalaa ja joutui karjalaisten tavoin hajalle ja sulautui siihen, mikä missäkin sen kannattajien uusilla kotiseuduilla tai kuoli pois kannattajiensa vaipuessa vieraan maan multiin, joka ei enää antanut kasvua heidän hengellisyydelleen. Näin Moilasen kertomus on yksi tarina maasta, jota ei enää ole.

* Muokattu 3.12.2024: Lisätty sukulaisilta saatu tieto, että hautajaisissa puhunut Moilanen oli vainajan poika.

Lähteet:

Johann Arndt: Paratiisin yrttitarha. Vuoden 2014 suomenkielinen painos.

Hannes Kauppinen: Seurakuntaelämää Ruskealassa rauhan ja sodan aikana. Pitäjä pitäjältä. Ruskeala. 1972. https://www.luovutettukarjala.fi/pitajat/pitajaliitteet/ruskeala.pdf

Jorma Pakkanen: Sortavalan renqvistiläisyys. Historiaa, luonnetta, henkilökuvia.1960.

"Pitäisimme sen mitä olemme Häneltä saaneet". Laatokka 19.11.1949, nro 251. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1742744?page=2

Jaakko Ripatti: Karjalan luterilaiset seurakunnat evakossa. Viipurin-Mikkelin hiippakunta, sota ja siirtoseurakunnat 1939-1949. 2014.

Ruskealan kristillisillä nuorisojuhlilla oli runsaasti osanottajia.Laatokka 15.8.1935, nro 95. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1740619?page=2

Ruskealan seurakunnan kuolleiden ja haudattujen luettelot 1931-1949. https://digihakemisto.appspot.com/edit?kuvanumero=53&kuid=2143889&amnimeke=Ruskealan+seurakunnan+arkisto&sarnimi=Kuolleiden+ja+haudattujen+luettelot&aynimi=Kuolleiden+ja+haudattujen+luettelot+1931-1949+%28I+F%3A7%29&ay=803431&sartun=140023.KA&atun=223501.KA&ay2=51109

Ruskeala - pitäjä Karjalassa 1918-1948. Karjalan liitto ry.  https://www.karjalanliitto.fi/karjalan-liitto/jasenyhteisot/pitajaseurat/paakaupungin-ruskeala-seura-ry/ruskeala-yhdistaa/ruskeala-pitaja-karjalassa-1918-1948.html

Mikko Räty: Sortavalan maaseurakunnan vaiheita. Pitäjä pitäjältä. Sortavalan maalaiskunta. 1971. https://www.luovutettukarjala.fi/pitajat/pitajaliitteet/sortavalan_mlk.pdf

Jussi Sinnemäki: Kansanmiehiä kirkonkuorista. 1954.

Sortavalan maaseurakunnan pää- ja rippikirjat 1900-1909 I. http://digihakemisto.appspot.com/edit?kuvanumero=343&kuid=2163636&amnimeke=Sortavalan+maaseurakunnan+arkisto&sarnimi=P%C3%A4%C3%A4-+ja+rippikirjat&aynimi=P%C3%A4%C3%A4-+ja+rippikirjat+I+1900-1909+%28I+Aa%3A26%2C+aukeamat+1+-+419%2C+kyl%C3%A4t+Airanne+-+Kym%C3%B6l%C3%A4%29&ay=188691&sartun=104373.KA&atun=223517.KA&ay2=51256

Sortavalan maaseurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelot 1864-1882. http://digihakemisto.appspot.com/edit?kuvanumero=186&kuid=2152855&amnimeke=Sortavalan+maaseurakunnan+arkisto&sarnimi=Syntyneiden+ja+kastettujen+luettelot&aynimi=Syntyneiden+ja+kastettujen+luettelot+1864-1882+%28I+Ca%3A10%29&ay=190113&sartun=104423.KA&atun=223517.KA&ay2=51219

Suntio Juhana Moilasen hautaus. Laatokka 14.12.1943. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1741559?page=3