Hirvensalmen kirkkopalo 12.5.1914

Kirjoittaja:

Ossi Tammisto

Varsinkin menneinä aikoina, jolloin kirkkojen lämmitys tapahtui yksin omaan tulta apuna käyttäen sattui niissä usein onnettomuuksia, jotka pahimmillaan johtivat koko kirkon joutumiseen tulen ruuaksi. Näin kävi myös Etelä-Savon Hirvensalmen vanhalle kirkolle 12. toukokuuta 1914. Koska tapaus sattui silmiini kerron tapauksesta lyhyesti eräänlaisena esimerkkinä lukuisista vastaavista, sekä hieman yllättävästä huomioinnista Satakunnan rukoilevaisten parissa ja myöskin uuden kirkon vihkimisestä.

Kirkko nousee ja saa muotonsa

Hirvensalmi sijaitsee Etelä-Savon maakunnan länsiosassa ja sitä halkovat laajat järvialueet. Kertomuksen kohteena oleva kirkko ei sijainnut aivan nykyisen kirkon kohdalla, vaan nykyisten sankarihautojen paikkeilla, jonne se kohosi vuonna 1768. Suunnittelusta vastasi rakennusmestari Erkki Alho ja kirkko edusti tyyliltään puista yksinkertaista savo-karjalaista 1700-luvun ristikirkkotyyliä.

Hirvensalmen kirkon suunnitelma vuodelta 1768. Teknillisen korkeakoulun Arkkitehtuurin 
opetuskuvakokoelma: Arkkitehtuurin historian opetusdiat, kirkot: 1700-luku (B27) | Aalto-yliopiston arkisto | Finna.fi

Vuonna 1875 kirkossa suoritettiin perinpohjaiset muutos- ja laajennustyöt. Niiden piirustukset laati lääninarkkitehti K. Kiseleff. Tuolloin sinne saatiin myös B. Godenhjelmin maalaama, Kristuksen kirkastumista esittävä alttaritaulu. Korjauksen yhteydessä vuonna 1905 kirkkoon saatiin myös lämmitys ja vuonna 1906 se sai uuden ulkomaalin. Urkuja siellä ei sen sijaan koskaan ollut.

Kohtalokas rippikoulupäivä

Tiistaina 12. toukokuuta 1914 pidettiin kirkossa poikien rippikouluopetusta. Tätä varten oli kirkkoa alettu lämmittää. Kuitenkin aamulla kello 10 aikoihin, opetuksen juuri alettua, sattui onnettomuus. Ylikuumentunut kamiinantorvi sytytti tulipalon välikatolle, mistä se sitten alkoi levitä muualle kirkkoon. Tämä siitä huolimatta, että kirkon lämmityslaitos oli tarkastettu viimeksi saman vuoden huhtikuussa, jolloin sen todettiin olevan täysin kunnossa.

Tältä Hirvensalmen kirkko näytti 1900-luvun alussa. Museoviraston Historian kuvakokoelma: 
Erkki Alhon vuonna 1768 rakentama Hirvensalmen vanha kirkko | Museovirasto | Finna.fi

Rippikoululaiset eivät kyenneet saamaan tulta aisoihin puutteellisen sammutuskaluston takia, eikä Kissakosken tehtaaltakaan tuotu ruisku onnistunut pelastamaan kirkkoa, vaikka palohälytys suoritettiinkin ripeästi. Parin tunnin kuluttua palon alusta kirkon seinät romahtivat jo alas. Kolmessa tunnissa kirkko oli jo palanut perustuksia myöten.

Niin hurja oli tulen voima, että kirkosta noin 300 metrin päässä tuulen alapuolella sijainneen kappalaisenvirkatalon useiden rakennusten katot syttyivät tuleen. Ne saatiin kuitenkin sammutettua ilman suurempia tuhoja. Lisäksi kirkon kellotapuli kelloineen saatiin pelastettua, vaikka se kärsikin vaurioita, joiden rahallinen arvo arvioitiin tuhanneksi markaksi.

Kirkon esineistöä saatiin pelastettua jonkin verran, ainakin sakastin irtaimen omaisuuden mainitaan ehtineen tulla pelastetuiksi. Sen sijaan kirkon kuudesta kynttiläkruunusta saatiin pelastettua vain yksi. Muuten irtaimisto tuhoutui, kuten esimerkiksi alttaritaulu, joka mainitaan vakuutetun 1000 markasta.

Kuva liekehtivästä Hirvensalmen kirkosta. Suur-Savo 53/1914, 16.5.1914: 
16.05.1914 Suur-Savo no 53 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kirkolla oli olemassa palovakuutus, mitä nostettiin aika lailla esille uutisissa, toisaalta vahinkojen taloudellisen suuruuden hahmottamiseksi, mutta ehkä myös muistutukseksi siitä, että nämä asiat kannattaisi pitää kunnossa. Tosin osa lehdistä uutisoi kirkon vakuutetun 40 000 markasta "jossain ruotsalaisessa yhtiössä", kun taas toisaalla mainittiin kirkon olevan vakuutettuna Suomen evankelis-luterilaisten seurakuntain paloapuyhdistyksessä 67 500 markasta, josta tosin vain 26 100 markkaa tuli kyseisen yhdistyksen maksettavaksi.

Etelä-Savon suru satakuntalaisia ravistelemassa

Kirkkojen palamiset järkyttivät paitsi paikallista yhteisöä niin myös kiinnittivät huomiota ympäri maata. Mielenkiintoinen osoitus tästä oli Hirvensalmen osalta pari Länsi-Suomen Herännäislehdessä ilmestynyttä kirjoitusta. Kyseessä oli rukoilevaisen herätysliikkeen äänenkannattaja. Kyseinen liike vaikutti lähinnä Satakunnassa ja Vakka-Suomessa, kaukana Savonmaalta, mutta silti Hirvensalmen tragedia kiinnitti lehden huomion. Tähän oli ilmeisesti syynä se, että rukoilevaistaustainen pappi Matti Merivirta (1866 - 1944) oli toiminut Hirvensalmen kappalaisena vuosina 1904-1910, kunnes oli tullut valituksi Kesälahden kirkkoherraksi. Ehkä hän itse kirjoitti jutun, tai ainakin oli välittänyt toimitukseen tiedon tapauksesta.

Tällä Hirvensalmen palaneen kirkon alttarilla oli myös Merivirta saanut palvella. Ehkä hän on se, joka murehtii siellä annetun myös tyhjiä lupauksia ja nautittu ehtoollista väärällä mielellä. Kustaa Ruhanen, Museoviraston Historian kuvakokoelma: Hirvensalmen vanhan kirkon sali | Museovirasto | Finna.fi

Lehdessä pohdittiin "[M]itä tarkoittaa Herra, kun temppelinsä antaa palaa". Kirjoittaja toteaa Raamatussa vastaavan olevan yleensä Herran lähettämä rangaistus. Kirjoittaja pohtii, kuinka tuossakin kirkossa oli Herran sanaa julistettu, "Mutta monelle kuurolle korvalle. Monet kalliit rippilupaukset tehty, mutta häpeällisesti rikottu. Herran pyhä sakramentti usein tuomioksi nautittu. Jumala ei anna itseänsä pilkata."

Kirjoittaja tekee varsin voimakkaita päätelmiä, mutta hän ehkä käyttääkin Hirvensalmen kirkkoa yleisluontoisena varoittavana esimerkkinä ilman, että hän varsinaisesti väittää Hirvensalmella olleen erityisen paljon kuvattuja ongelmia, jotka toisaalta taisivat sopia hyvin moniin seurakuntiin. 

Hän uhraa ajatuksensa myös heille, jotka olisivat kaivanneet jumalanpalvelusta: missä nyt papit saarnaavat, mihin kokoontua sanankuuloon? Hän arvelee monien kyynelsilmin katselleen "kauniin kirkkonsa kolkkoja raunioita". Ehkäpä nämä kokevat piston sydämessään siitä, että olisivat voinee käydä siellä useammin. Kirjoittaja toteaa, että Kristuskin saarnasi usein taivasalla eikä hirvensalmelaisilta ollut sentään otettu Jumalan sanaa pois, ja toivookin sen tulevan heille yhä arvokkaammaksi.

1770-luvulla rakennettu kellotorni selvisi tulipalosta vähäisin vaurioin. Kuva otettu 1930-luvulla. 
Museoviraston Historian kuvakokoelma: Hirvensalmen kirkon 1770-luvulla rakennettu kellotapuli | Museovirasto | Finna.fi

Kirjoitus päättyy kehotukseen, joka osoittaa kirjoittajan käyttäneen tapausta juurikin yleisluontoisena varoitusmerkkinä ja kehotuksena lukijoilleen heidän kotikonnustaan riippumatta: "Kaikille on tästä nyt Herran vakaa varoitus: älä täst'edes syntiä tee, ettei jotain pahempaa sinulle tapahtuisi!"

Uusi kirkko vihitään käyttöön vanhoja herätyksiä muistellen

Länsi-Suomen Herännäislehti antoi huomionsa Hirvensalmen kirkolle uudelleen parin vuoden päästä, kun uusi, Josef Stenbäckin suunnittelema kivikirkko vihittiin käyttöön. Kyseessä olikin oikein suuri tapaus, sillä toisessa lehdessä kerrotaan seurakuntalaisille tilaisuuteen 1500 ennakkolippua, jota ilman kirkkoon ei tuona päivänä päässyt.

Jutun kirjoittaja oli tällä kertaa itse paikalla, sillä hän oli edellä mainittu Matti Merivirta. Savonlinnan hiippakunnan piispa O. I. Collianderin ohella oli näet kirkkoa vihkimässä käyttöön tuomiokapitulin asessori, seurakunnan kappalainen sekä kahdeksan muuta pappia, joista useampi oli entisiä Hirvensalmen pappeja, joukossaan myös Merivirta.

Jo vuonna 1915 nousi palaneen kirkon tilalle uusi, Josef Stenbäckin suunnittelema kivikirkko, jonka tyyli on hyvin tunnistettavissa muista Stenbäckin töistä. Museoviraston Historian kuvakokoelma: Josef Stenbäckin suunnittelema vasta valmistunut Hirvensalmen kivikirkko | Museovirasto | Finna.fi

Piispa Colliander puhui alttarin edessä seuraavan raamatuntekstin pohjalta: "Mihinkä paikkaan ikänänsä minä säädän minun nimeni muiston, sinne minä tulen sinun tykös ja siunaan sinua" (2. Moos. 20:24). Tämän pohjalta piispa totesi Herran säätäneen nimensä muiston myös tähän kirkkoon, jossa Herra on sanan ja sakramenttien kautta läsnä. Muiden pappien lausuttua omat muistolauseensa seurakunnalle piispa rukoili siunausta kirkkorakennukselle ja totesi sen käyttöön otetutuksi.

Tätä seurasi päiväjumalanpalvelus, jossa saarnasi entinen Hirvensalmen kirkkoherra A. V. Lund. Suuren väkimäärän vuoksi pidettiin vielä toinenkin jumalanpalvelus, sillä kaikki läsnäolleet eivät olleet mahtuneet kirkkoon ensimmäisessä jumalanpalveluksessa. Siellä pidettiin kaksi saarnaa, jotka pitivät seurakunnan entiset kappalaiset, K. F. Järnefelt sekä Merivirta. Järnefeltin tekstinä oli Tiit. 2:11-12: "Sillä Jumalan armo, kaikille ihmisille terveellinen, on ilmestynyt, joka meidät opettaa kaiken jumalattoman menon hylkäämään ja maailmalliset himot, ja tässä maailmassa siviästi ja hurskaasti ja jumalisesti elämään".

Tältä alttarilta piispa Colliander julisti kirkon käyttöön otetuksi. Museoviraston Historian kuvakokoelma: Hirvensalmen uuden kivikirkon kuori | Museovirasto | Finna.fi

Merivirran tekstinä oli puolestaan 1. Piet. 2:5: "Ja myös te niinkuin elävät kivet rakentakaat teitänne hengelliseksi huoneeksi ja pyhäksi pappeudeksi uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jumalalle Jeesuksen Kristuksen kautta otolliset ovat."

Jumalanpalveluksen jälkeen piispa, papit sekä joukko seurakuntalaisia osallistui vielä päivälliselle Sysmälän pappilassa, missä pidettiin useita puheita. Merivirta puhui viimeisenä käsitellen Hirvensalmella entisaikoina vaikuttanutta herätysliikettä, ilmeisesti n.s. Mikkelin seudun herätystä, jonka jatkumona hän piti sitä herätystä, joka oli vaikuttanut hänen kappalaisaikanaan paikkakunnalla.

Uuden kirkon vihki käyttöön Savonlinnan piispa Otto Immanuel Colliander. Wikimedia Commons: 
Tiedosto:Otto Immanuel Colliander.jpg – Wikipedia

Merivirran mukaan herätysliikkeet eivät ole läheskään aina pappien aikaansaamia, vaan ne syntyvät Pyhän Hengen vaikutuksesta eri paikoissa "edellyttäen tosin usein, että entisinä aikoina on ollut seudulla niitä, jotka jälkipolvillekin ovat herätystä rukoilleet" Näinkin hän näyttää pitäneen tuota herätystä vanhan jatkumona. Papisto saattoi usein jopa vastustaa herätystä, mutta "toisaalta on myös papin ihanaa antautua herännyttä kansaa ruokkimaan Jumalan sanalla".

Merivirta totesi herätyksen ajan olleen Hirvensalmella ihanaa aikaa, mutta arveli, että hengellinen elämä oli paikkakunnalla nykyään hiljaista. Hän uskoi kuitenkin Herran voivan nostaa sen vielä uudelleen eloon. Juhlan jälkeen hän kävi vielä seuraavana päivänä Anna Rahikaisen tuvalla tapaamassa pientä joukkoa tuttuja, jotka olivat olleet mukana herätyksessä.

Kirkko on kestänyt

En tiedä, miten kävi Merivirran herätystoiveiden, nähtiinkö Hirvensalmella hengellisen elämän elpymistä. Kirkko on kuitenkin pysynyt pystyssä, samoin edellisen kirkon vanha kellotapuli. Toivottavasti ne saavat nähdä vielä useita vuosisatoja, ja ehkä myös samanlaisia herätyksiä, joita Mikkelin seudun herätys tuotti 1800-luvulla ja joita Satakunnasta Savoon siirtynyt rukoilevaispastori Merivirta sai todistaa 1900-luvun alussa. Aika näyttää.

Hirvensalmen kirkko seisoo jykevästi paikallaan... Wikimedia Commons: 
File:Hirvensalmen kirkko - Kirkkotie 6 - Hirvensalmi - 2.jpg - Wikimedia Commons

...kuten myös vanhan kirkon kellotapuli. Wikimedia Commons:
 File:Hirvensalmen kirkon tapuli - Kirkkotie 6 - Hirvensalmi - 1.jpg - Wikimedia Commons

Lähteet:

Hirvensalmen kirkko. Hirvensalmen seurakunta. Verkkoversio: Hirvensalmen kirkko - Hirvensalmen seurakunta

Hirvensalmen kirkko palanut. Laatokka 52/1914, 14.5.1914. Verkkoversio: 14.05.1914 Laatokka no 52 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hirvensalmen kirkko palanut poroksi. Päivälehti 129/1914, 2.6.1914. Verkkoversio: 02.06.1914 Päivälehti no 129 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hirvensalmen kirkko palanut poroksi. Uusi Aura 54/1914, 14.5.1914. Verkkoversio: 14.05.1914 Uusi Aura no 54 (3-päiv. painos) - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hirvensalmen kirkko palanut. Pohjalainen 107/1914, 13.5.1914. Verkkoversio: 13.05.1914 Pohjalainen no 107 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hirvensalmen kirkon palo. Pohjalainen 108/1914, 14.5.1914. Verkkoversio: 14.05.1914 Pohjalainen no 108 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Hirvensalmen kirkko valmistunut. Herättäjä 33/1916, 18.8.1916. Verkkoversio: 18.08.1916 Herättäjä no 33 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

M[atti] M[erivirta]: Hirwensalmen kirkon wihkijäiset. Länsi-Suomen Herännäislehti 10/1916, 15.10.1916. Verkkoversio: 15.10.1916 Länsi-Suomen herännäislehti no 10 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Päivän kuulumisia. Länsi-Suomen Herännäislehti 6-7/1914, 15.6.1914. Verkkoversio: 15.06.1914 Länsi-Suomen herännäislehti no 6-7 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

"Kirjoilla on kohtalonsa" -Johann Arndtin kirjojen erikoiset käänteet

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Habent sua fata libelli, "kirjoilla on kohtalonsa", on tapana sanoa. Joittenkin kirjojen kohtalo on ollut tavallista värikkäämpi, jopa niin, että niiden matka on ollut loppua alkuunsa kuin kanan lento. Tällä kertaa ajattelin kertoa teille siitä, kuinka erään kristillisen klassikon julkaisu suomen kielelle koki paitsi ihmeellisiä vastoinkäymisiä myös vielä ihmeellisempiä pelastumisia.

"Pietismin isoisä" ja totista kristillisyyttä

Saksalaisen Johann Arndtin teoksilla on ollut ystävänsä, jos kohta 
vihollisensakin, monissa eri maissa ja kirkkokunnissa. Wikimedia Commons.

Saksalainen Johann Arndt (1555-1621) kuuluu luterilaisen kristillisen kirjallisuuden suuriin nimiin. Häntä voi kutsua tavallaan "pietismin isoisäksi", sillä "pietismin isänä" tunnettu Philipp Jakob Spener (1635-1705) piti häntä edeltäjänään. Arndtin kynästä syntyi useampi merkittävä teos, jotka levisivät saksankielisen alueen ulkopuolellekin. Meillä Suomessa on yksi levinneimmistä ollut hänen rukouskirjansa Paratiisin yrttitarha, johon muuten on liitetty Saksassakin lukuisia ihmeenomaisia kertomuksia, kuinka tulipalossa tai tuleen heitettynä rukouskirja on säilynyt vahingoittumattomana. Epäilemättä se on antanut kirjalle tarunomaisen hohteen ja edistänyt osaltaan sen levikkiä.

Kuitenkin hänen suurteoksensa Totisesta kristillisyydestä (jossa 'totinen' muuten viittaa ensi sijassa todelliseen, ei naama peruslukemilla vietettävään kristillisyyteen) koki nimen omaan Suomessa kaikkein erikoisimmat vaiheet. Kyse on oikeastaan neljästä kirjasta, joille sitten myöhemmin koottiin Arndtin kirjoituksista viides ja kuudeskin osa. 

Levikkiä yli kirkkokuntarajojen sekä harhaoppisyytöksiä

Kiehtovana yksityiskohtana mainittakoon, että sittemmin Venäjän Pihkovan arkkipiispaksi tullut ukrainalaissyntyinen ortodoksi Simon Todorski (1701-1754) opiskeli Saksan Hallessa ja käänsi nuo Arndtin neljä kirjaa Totisesta kristillisyydestä kirkkoslaaviksi, minkä myötä ne pääsivät vaikuttamaan myös Venäjällä ja ortodoksisessa kirkossa. Tämä vaikutusalue voi tuntua yllättävältä, mutta toisaalta jo varhain kerrotaan roomalaiskatolisellakin puolella ihmetellyn, miten kerettiläinen Arndt voi kirjoittaa niin hyvää. Hänen tyylinsä näyttää siis ylittäneen tunnustuskuntien rajoja, tosin omien parista moinen herätti myös harhaoppisyytöksiä.

Simon Todorskin käännöksen 
nimiölehti. Wikimedia Commons.

Luterilainen teologi Lucas Osiander kutsui Arndtin pääteosta helvetin kirjaksi ja Arndt itse onnistui olemaan hänen mielestään yhtä aikaa ainakin paavilainen, kalvinisti, pelagiolainen, schwenkfeldiläinen ja weigeliläinen (jos kirja olisi käännetty jo tuolloin kirkkoslaaviksi olisi Osiander varmaan liittänyt tähän sisäisesti ristiriitaiseenkin listaansa myös ortodoksin). Osianderin mielestä Arndt oli teologisesti kuin mehiläinen, joka lensi keräilemässä hunajaa joka kukasta.

Kuitenkin esimerkiksi merkittävä puhdasoppisen luterilaisuuden edustaja Johann Gerhard (1582-1637) kuului Arndtin ystäviin ja tukijoihin. Häntä yhdistää Arndtiin myös hänen teostensa suomennosten hankala alku. Gerhardin kaksi teosta Pyhät tutkistelemukset sekä Jumalisuuden harjoitus ilmestyivät suomeksi joko 1678 tai 1680 Gabriel Tammelinin (1641-1698) kääntämänä. Painos kuitenkin tuhoutui yhtä kappaletta lukuun ottamatta tulipalossa. Äkkinäisempi voisi muuten luulla, että tämä auttaisi ajoittamaan painoksen valmistumisen, mutta ei, sillä Turussa roihusi sekä vuonna 1678 että 1681. Uusi painos saatiin kuitenkin kuningas Kaarle XI:n tuella jo 1688. Vuoden 1732 painoksessa Gabrielin poika, Turun piispa Lars Tammelin (1669-1733) kirjoittaa esipuheessa, että tulipalo olisi ollut 1678, jolloin Turussa "uusi ja wanha kirkkokatu suurimman osan kans mätäjärwestä ja pitkin karjakatua ylöspaloi." Kuten jatkosta ilmenee, löytyy tässäkin Arndtia ja Gerhardia yhdistävä piirre.

Johann Gerhard oli paitsi Arndtin tukija myöskin 
kohtalotoveri siinä, että kirjansa olivat Suomessa 
herkkiä palamaan. Wikimedia Commons.

Suomentaminen etenee yskähdellen

Mutta mennäänpä nyt Arndtin suomennoksiin. Paratiisin yrttitarha suomennettiin jo viimeistään 1700-luvun alkupuoliskolla, mutta Totisesta kristillisyydestä antoi odottaa itseään. Pappismies Henrik Renqvist (1789-1866) on kertonut jonkun verran näistä vaiheista osana oman käännöstyönsä vaiheita. Aluksi oli eräs oululainen kauppamies H. N. kääntänyt kirjaa suomeksi 30 luvun verran, mutta sitten kuolema keskeytti urakan. Sitten oli kuopiolainen kruununvouti Jakob Johan Malmberg, jonka työn kautta saatiin suomeksi englantilaisen baptistisaarnaajan John Bunyanin (1628-1688) pääteokset, kuuluisimpana Kristityn vaellus, tarttunut urakkaan. Hän sai käännettyä ensimmäisen kirjan, mutta sitten hänen aikansa ei enää riittänyt.

 Niinpä kuopiolainen Pietari Väänänen (1781-1846) pyysi vuonna 1814 Henrik Renqvistiä selvittämään, olisiko Turussa joku suomea ja ruotsia taitava henkilö, joka kääntäisi koko teoksen sadan riikintaalerin palkkiota vastaan. Teos oli siis tarkoitus suomentaa ruotsinkielisestä käännöksestä. Renqvist oli lähtöisin ilomantsilaisesta Kukkosen suvusta ja opiskeli teologiaa Turussa. Renqvist ei löytänyt ketään, joten ryhtyi hommaan itse.

Renqvist sai myöskin käännettyä ensimmäisen kirjan. Mikä lie siinäkin ollut, että sitä ensimmäistä käännettiin niin moneen otteeseen, eikö edellisten käännösjälki kelvannut, ollut saatavilla taikka korjasivatko seuraajat aina edellisten kieliasua? Joka tapauksessa sitten opiskelut veivät ajan ja voimat, minkä lisäksi Renqvist pelkäsi, olisiko tämän suurteoksen painattamiseen varoja ja olisiko ihmisillä varaa ostaa sitä.

Tässä kuvassa jo iäkästä Renqvistiä pyydettiin 
nuorena etsimään joku kääntämään Arndtia. Kun 
muita ei sattunut löytymään otti hän reippaana 
kaverina homman itselleen. Wikimedia Commons.

Renqvist ei kuitenkaan heittänyt kynäänsä menemään, vaan toteutti kirjallishengellistä kutsumustaan kääntämällä ja julkaisemalla joukon pienempiä hengellisiä kirjasia. Renqvist muuten halusi yleensä myydä kirjojaan halvalla, sillä hänen ensisijainen pyrkimyksensä oli levittää kristillistä sanomaa kirjallisuuden kautta, ei tehdä kirjoilla tiliä, mikä muuten aiheutti joskus vaimolle haasteita saada perheen talous tasapainoon...

Kirja painoon ja... palamaan

Vuonna 1825 jo useamman vuoden pappina toiminut Renqvist oli tovi sitten määrätty tunnettujen, mutta tähän yhteyteen liian moninaisten vaiheiden myötä työpaikaltaan Liperistä Porvooseen odottamaan tarkempaa sijoituspaikkaansa, joksi muodostui Svartholman linnoitus. Nyt oli aika ottaa vanha käännöstyö esiin ja jatkaa Arndtin kanssa askaroimista. Siinä sivussa tuli käännettyä ja julkaistua muutakin, mutta 1827 kaikki neljä kirjaa oli lopultakin käännetty. Eipä siinä muuta kuin käsikirjoitus Turkuun ja painoon.

Painotyö pääsikin hyvään alkuun Frenckellin kirjapainossa, mutta osa saattoi jo vuosiluvusta aavistaa, ettei Turku, kirjat ja vuosi 1827 ole hyvä yhdistelmä.4. - 5. syyskuuta 1827 riehui näet Turun palo, joka vei saaliikseen koko painoksen ja myös käsikirjoituksen. Ottaen huomioon tuonaikaiset työmenetelmät ei varmuuskopiota tainnut olla. Uutisen täytyi olla Renqvistille valtava järkytys: vuosien työ oli savuna ilmassa.

Gustaf Wilhelm Finnbergin maalaus palaneesta Turusta. 
Monen muun ohessa siellä paloi myös painotuotteita, kuten 
Renqvistin suurtyö. Wikimedia Commons.

Nyt tarinaan tulee kuitenkin kiehtova käänne. Turussa oli vähän ennen paloa vieraillut Eurajoelta kotoisin ollut suutari ja kirjansitoja Johan (Juhana) Dahlberg, joka kuului sikäläisten heränneiden, rukoilevaisten joukkoihin. Tuolloin oli ehditty painaa Arndtin teoksen ensimmäinen kirja. Kirjansitoja kun oli ei Dahlbergia häirinnyt se, ettei kirja ollut vielä kansissa, vaan hän osti sen arkkeina suoraan kirjapainosta.

Iloinen yhteydenotto ja uusi alku

Tämän nivaskan sitten näki Dahlbergin luona vieraillessaan rukoilevaisiin kuulunut raumalainen kauppias J. M. Ilvan. Hän piti kirjasta niin kovasti, että hän kirjoitti Renqvistille kiitoskirjeen ja lähetti samalla 18 riikintaaleria kehoituksena jatkaa aloitettua työtä. Ilmeisesti Ilvan ei edes tiennyt, mitä kirjalle oli käynyt ja että hän oli nähnyt ainoan kappaleen, joka teoksesta oli jäljellä.

Renqvist kuitenkin hoksasi, mikä onni onnettomuudessa oli tullut hänen osakseen, ja hän vastasi Ilvanille. Tämä toimitti Renqvistille Dahlbergin omistaman kappaleen ja vielä 150 riikintaaleria lisää korottomana lainana, jotta Renqvist voisi ostaa paperia uuteen painokseen. Nyt nähtiin, että kirjan halusi julki joukko muitakin. Mikkelin seudun herätykseen kuuluneilta Joutsan heränneiltä tuli Salomon Häkkäsen (k. 1868) välittämänä 250 riikintaaleria, Porvoosta tuli 100 riikintaaleria ja liperiläiseltä talolliselta Iivari Sahlmanilta 100 paperiruplaa. Renqvist sai siis raha-apua paikoista, joista hänet olivat viranomaiset ajaneet aiemmin pois sekä aivan uusilta tuttavuuksilta. Kaiken lisäksi Dahlberg oli ostanut myöskin palossa tuhoutuneen Renqvistin oman kirjan Lyhykäinen Itse-koettelemus ja Parannuksen Neuvo, joten se oli mahdollista painattaa uudelleen, varsinkin kun Ilvan lähetti sen vahinkojen peittämiseksi vielä 100 riikintaaleria.

Vahinko oli tästä kaikesta huolimatta ollut kova, ja vasta 1832 saatiin Arndtin teoksen ensimmäinen kirja painosta. Hyvää oli selvästi odotettu, sillä toinen painos otettiin jo 1834. Seuraava osa ilmestyi vuonna 1835. Sitten tuli pidempi tauko, tosin jo julkaistuista otettiin uusia painoksia.

Vuonna 1843 ilmestyi kolmas osa, jälleen Renqvistin kääntämänä. 16 vuotta oli mennyt tulipalon vahinkojen korjaamisessa hänen osaltaan, eivätkä aika ja voimat riittäneet enää neljänteen osaan. Hän sai avuksi myöskin Ilomantsista lähtöisin olleen papin Gregorius Monellin (1811-1884, syntyjään Mononen). Tämä käänsi kirjan ja Renqvist oikoluki sen. Matkaan tuli kuitenkin mutka, sillä neljännen osan alkuosassa oli runsaasti vanhentuneita luonnontieteellisiä käsityksiä eikä tuomiokapituli siksi halunnut antaa painatuslupaa. Renqvist oli yrittänyt oikoa niitä, muttei riittävästi, ja lopulta päädyttiin painattamaan vain teoksen jälkiosa vuonna 1847. Lopulta myös alkuosa voitiin painaa vuonna 1849. Koko alkuperäinen teos oli nyt saatu suomeksi. 

Vuonna 1877 ilmestyivät myös myöhemmin mukaan lisätyt viides ja kuudes osa, mutta niihin ei 1866 kuolleella Renqvistillä ollut osuutta. Arndtilta suomennettiin myös joukko muita teoksia, ja esimerkiksi edellä mainittu Monell suomensi Arndtin saarnakokoelman eli postillan vuonna 1861. Siitä ja Totisen kristillisyyden eri versioista otettiin myöhemminkin uusia painoksia.

Miksi välittää Arndtista?

Arndtin kirjojen vaikutus on ollut suuri Suomen herätyskristillisyydelle. Jo ennen suomennoksia häntä luettiin, ja esimerkiksi tämän blogin ensimmäisen kirjoituksen kohde Johan Wegelius vanhempi ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-johan.html ), kirkollisen pietismimme pioneeri, kuului Arndtin ihailijoihin. Myös Pultavan taistelun jälkeen Venäjälle vankeuteen viedyt Ruotsin armeijan upseerit lukivat Arndtia. Välillisesti hän vaikutti moniin kirjoittajiin, kuten Johan Wegelius Nuoremman postillaan ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-johan_18.html ). Tämä kutsui Arndtia nimellä "se suuri Kirkon opettaja". Ja vaikka evankelisen herätysliikkeen isänä pidetty Fredrik Gabriel Hedberg heitti heränneistä lähdettyään miltei kaiken pietistishenkisen kirjallisuuden romukoppaan, niin Arndtin Paratiisin yrttitarha pysyi hänen lukemistossaan ja rukoushetkissään elämän loppuun asti.

Arndt -suomennoksista tutuksi jo tässä kirjoituksessa tullut Renqvist nousi kunnioituksessaan melkoisiin sfääreihin, kun hän kirjassaan Pyhän Raamatun Ytin (1835) rinnasti sen alkusanoissa Raamatun ja Arndtin toteamalla, että joka näitä kahta seuraa ei joudu harhaan. Hänen kääntämiään Totisen kristillisyyden kahta ensimmäistä osaa myytiin vuoteen 1850 mennessä 11 000 kappaletta, varsin kunnioitettava määrä.

Nykyään Arndtia itseään ei ehkä niin paljon Suomessa lueta, mutta ei hän aivan unohtunut ole, sillä Paratiisin yrttitarhasta  on otettu uusi painos vuonna 2013 ja Totisesta kristillisyydestä -teoksen yksittäisistä osista näyttää olevan tuoreehkoja painoksia. Yhtenäisenä se on kuitenkin taidettu painaa viimeksi 1927, ellei minulta ole jäänyt jokin painos huomiotta. Postillastakin otettiin aikanaan useampi painos, mutta tuorein lienee vuodelta 1899.

Arndtia suomeksi: Postilla vuodelta 1899, Totisesta kristillisyydestä 
vuodelta 1927 sekä Paratiisin yrttitarha vuodelta 2013. Itse otettu.

Tämä kirjoitus halusi välittää paitsi kirjan käännöksen moninaiset vaiheet myös jotain siitä, miksi Arndtin kääntämisellä oli merkitystä. Hän on ollut suomalaisen herätyskristillisyyden merkittävä oppi-isä paitsi suoraan myös välillisesti häneltä vaikutteita saaneiden kautta. Hänen omien teostensa agendan voisi kai tiivistää hänen omiin sanoihinsa Totisesta kristillisyydestä ensimmäisessä osassa: "Nämä kirjoitukseni opastavat sinua, rakas kristitty, miten saat yksinomaan uskon kautta Kristukseen syntisi anteeksi, mutta myöskin, miten sinun on Jumalan armoa oikein käytettävä pyhässä elämässä ja osoitettava ja kaunistettava uskoasi kristillisellä vaelluksella."

Kuvassa Pihkovan arkkipiispa Simon Todorski 
siunaa lukijoita ja suosittelee lukemaan Arndtia.

Lähteet:

Ilmari Salonen: Henrik Renqvist I. 1930.

Ilmari Salonen: Henrik Renqvist II. 1931.

Osmo Tiililä: Rukoilevaisten kirjoja. 1961.