Kahden mantereen paimen - Wilhelm Adrian Mandellöf, Amerikan Kansalliskirkon isä

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 WILHELM ADRIAN MANDELLÖF (1848-1916)

Seuraava elämäntarina vie meidät Pohjois-Satakunnasta Kainuun korpimaille, Etelä-Pohjanmaan lakeuksille, Ahvenanmaan saaristoon, eteläiseen Satakuntaan, rapakon taa Yhdysvaltoihin, ruotsinkieliselle Pohjanmaalle ja Päijät-Hämeeseen. Hengellisessä maisemassa liikutaan niin evankelisen kuin lestadiolaisenkin herätysliikkeen parissa sekä ensiaskeliaan ottaneen amerikansuomalaisen luterilaisuuden parissa. Wilhelm Adrian Mandellöf ei ole kirkkohistoriamme tunnetuimpia pappeja, mikä johtuu varmaan osin siitä, ettei hän kuulunut minkään herätysliikkeen ydinryhmään ja hänen työnsä veivät häntä hyvin eri suuntiin. Kuitenkin hän toimi monen seurakunnan uutterana sielunpaimenena ja olipa hän lyhyen aikaa kirkkokunnan johtaja Yhdysvalloissa vakiinnuttaen omalla panoksellaan kyseisen kirkon toiminnan pitkäksi aikaa. Niinpä hänen monipuolinen elämäntarinansa on sekä kertomisen ja lukemisen arvoinen.

Mandellöf vuonna 1903 Minnesotan 
Elyssä pidetyssä kirkolliskokouksessa.
Tuossa vaiheessa hän oli kulkenut pitkän 
matkan niin maantieteellisesti kuin hengellisestikin.
Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. 
Ensimmäiset 50 vuotta.

Kankaanpäästä Kainuuseen, evankelisuudesta lestadiolaisuuteen

Wilhelm Adrian Mandellöf syntyi 31. tammikuuta 1848 Kankaanpäässä. Hänen vanhempansa olivat Kankaanpäässä tuolloin ylimääräisenä pappina toiminut Efraim Adrian Mandellöf ja tämän vaimo Amanda Johanna Maria Häggblom. Mistään vanhasta pappissuvusta ei ollut kysymys, sillä isoisä Efraim Mandellöf oli ollut ammatiltaan lumpunkerääjä. Wilhelmin äiti kuoli vuonna 1854, pojan ollessa noin kuusivuotias. Isä toimi pappina useilla paikkakunnilla päästen lopulta vuonna 1868 Leppävirran kappalaiseksi.

Mandellöfin pappisvihkimyksestä ja virkamääräyksestä 
kertova pieni uutinen. Oulun Wiikko-Sanomia nro 11/1873.

Poika Wilhelm seurasi isänsä jalanjälkiä pappisuralle. Hän valmistui ylioppilaaksi 1867 ja vihittiin papiksi vuonna 25. helmikuuta 1873 Kuopion hiippakunnassa, missä yhteydessä hänet määrättiin kirkkoherran apulaiseksi Paltamon seurakuntaan Kainuuseen. Siellä hänen mainitaan kääntyneen lestadiolaisuuteen. Tästä en löytänyt kovin paljon tietoja, mutta hänen mainitaan joutuneen suureen synninhätään ja ottaneen vastaan lestadiolaisten synninpäästön ja saanut siten rauhan Jumalan kanssa uskon kautta Jeesukseen. Hänellä oli ilmeisesti jokin kosketus evankeliseen herätysliikkeeseen, sillä hänen mainitaan olleen hetken aikaa Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen jäsen, mutta lestadiolaistuminen johti erottamiseen. Hän itse vaikutti Puolangan kirkkoherra Johan Fredrik Thauvónin kääntymiseen, jolloin tämäkin erotettiin Evankeliumiyhdistyksestä. Harva varmaan tässä kohtaa aavisti, että Mandellöfin ja evankelisuuden tiet voisivat vielä kohdata.

Tämä lestadiolaistuminen näkyi ainakin hänen seuraavassa virkapaikassaan Etelä-Pohjanmaan Lappajärvellä, jossa hän toimi välivuoden saarnaajana vuosina 1875-1876. Hän kutsui paikkakunnalle useita lestadiolaissaarnaajia ja toimi itsekin liikkeen hengessä. Hän saikin aikaan liikehdintää paikkakunnalla sekä muuallakin Etelä-Pohjanmaalla. Hän vieraili esimerkiksi Vähässäkyrössä, missä kerrotaan myös kappalainen Johan Jakob Westerlundin tehneen hänelle parannuksen, mutta väen alettua painostaa Westerlundia asian vuoksi Westerlund kielsi kirkossa julkisesti tapahtuneen. Lisäksi Mandellöfin tiedetään käyneen Ähtävällä, missä oli lestadiolaista herätystä.

Lappajärven kirkko, jossa myös Mandellöf sai saarnata.
Wikimedia Commons.

Saaristoelämästä Satakunnan Säkylään

Mandellöfin poistuttua Lappajärveltä herätys siellä vaimeni, vaikkei kokonaan hävinnytkään. Eräässä lehtikirjoituksessa sanottiin: "Moni lähti pois papin rokin kanssa ja jätti Kristuksen." Liikehdintä näyttää siis olleen vahvasti kytköksissä Mandellöfin henkilöön. Vuodet 1876-1882 hän toimi pappina Ahvenanmaan Kökarissa ja Sottungassa, eikä ole tiedossa saiko hän siellä levitettyä lestadiolaista uskonkäsitystä ja oliko se edes hänen pyrkimyksenään.

Vuonna 1882 Mandellöf tuli kirkkoherraksi Satakunnan Säkylään. Siellä syntyi hänen aikanaan lestadiolaista herätystä, joka näyttää olleen vahvasti kytköksissä häneen henkilönä. Puolentoista vuoden työn jälkeen hän arvioi lestadiolaisten määrän olevan jo noin 50. Näiden kääntymys ilmeni elämänmuutoksena ja kotihartauden harjoittamisena sekä kirkossa ja seuroissa käynnin lisääntymisenä. Seuroja pidettiin pari kolme kertaa viikossa, joskus jopa useammin. Puhujia tuli ympäri Satakuntaa. 1880-luvun puolivälin tienoilla Pyhäjoen kylä oli Säkylän herätyksen tehokkainta aluetta.

Tässä Säkylän kirkossa Mandellöf toimi menestyksekkkäästi, 
joskaan kahnauksiltakaan ei vältytty. Wikimedia Commons.

Kaikki Säkylässä eivät kuitenkaan liikkeestä innostuneet, ja erityisesti maallikkopuhujille kerätyt kolehdit tuottivat paheksuntaa. Pari paikkakuntalaista nosti häntä vastaan virkavirhesyytteen, tosin toinen luopui siitä pian. Asia eteni kuvernöörille, joka siirsi sen tuomiokapitulille. Vuoden 1886 syksyllä Mandellöf mainitsi kirjeessään, että oli Säkylässä viettämiensä  4 ja puolen vuoden aikana joutunut kirjoittamaan aika liudan vastineita kanteisiin, nimittäin kuvernöörinvirastoon kerran, Turun tuomiokapituliin kahdeksan kertaa sekä hovioikeuteen ja senaattiin kaksi kertaa. Hän oli ollut myös seitsemän kertaa vastaamassa kihlakunnanoikeudessa ja kerran tuomiokapitulissa, nimittäin marraskuussa 1885, jossa hänet oli seikkaperäisen tutkinnon jälkeen vapautettu opillisista syytöksistä, mutta virkavirheitä koskevat kanteet johtivat kolmen kuukauden virkaeroon.

Lestadiolaispappien kokous Iissä

Tuota tuomiokapitulin istuntoa oli edeltänyt merkittävä kokoontuminen Iissä 2. syyskuuta 1885, jossa joukko lestadiolaispappeja oli selvittänyt suhdettaan niin lestadiolaisuuteen kuin luterilaiseen tunnustukseen. Mukana oli ollut yhdeksän pappia, tärkeimpinä Pudasjärven kirkkoherra K.A. Heikel sekä Ruotsin Ylitornion kirkkoherra Pehr Olof Grape. Mandellöfkin oli mukana, joukosta pisimmän matkan taittaneena. Kokouksessa käsiteltiin muitakin asioita, mutta isoja teemoja oli pappien irtautuminen liikkeessä ilmenneestä eksklusiivisesta seurakuntaopista pappien yksimielisesti todetessa, että liikkeen ulkopuoleltakin löytyy "Jumalan Hengen työtä, vieläpä opetuslapsen mieltä ja elävää uskoa." Tämä ei ollut Mandellöfille uusi kanta, sillä hän oli 1881 julkaissut kirjasen Mietteitä, jossa hän oli tuominnut waldenströmiläisen liikkeen, mutta suhtautunut hyvin myönteisesti roseniolaisuuteen pitäen ruotsalaista julistajaa C.O. Roseniusta mainiona hengenmiehenä.

 Toinen tärkeä asia oli kannanmuodostus siihen, voiko uskoon tulla myös lukemalla sanaa eikä ainoastaan kuulemalla, sillä liikkeessä korostettiin ääneen julistetun synninpäästön merkitystä. Papit totesivat myös luetulla sanalla olevan saman voiman kuin ääneen julistetulla. Mandellöf itse puolusti tätä kantaa myöhemmin kirjoittamalla näin: "Uskon varmaan Jumalan voivan myös kirjoitetun ja luetun sanan kautta herättää ja elävää Jumalan tuntemista saattaa ihmisille varsinkin siellä, missä ei elävää saarnaa ja todistusta Kristuksesta löydy." Mandellöf siis sitoutui kokouksen päätöksiin ja koki ne hyvinkin omikseen, mutta vuosien varrella selvisi, että monet lestadiolaiset pitivät moisia kantoja luopumuksena.

Vuonna 1887 pidettiin Säkylässä piispantarkastus, jossa todettiin seurakunnan uskonnollisen ja siveellisen tilan kehittyneen hyvään suuntaan. Mandellöfin lestadiolaisuutta kuitenkin käsiteltiin, ja tässä yhteydessä hän ilmaisi torjuvansa lestadiolaisten parissa esiintyneen eksklusiivisen seurakuntaopin. Arkkipiispa Torsten Thure Renvall muistutti Mandellöfiä siitä, että tämä oli luterilaisen seurakunnan eikä lahkon paimen. Hänen kuitenkin tunnustettiin hoitaneen virkaansa suurella ahkeruudella ja toimellisuudella.

Amerikkaan ja välirikkoon lestadiolaisten kanssa

Mandellöfien perhekuva. Istumassa
Maria ja Vilhelm Adrian Mandellöf, 
seisomassa heidän kasvattipoikansa 
Walfred Willehad Wilen. Kirjasta "Evankelis-
Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 
50 vuotta."

Mandellöf toimi Säkylässä aina vuoden 1899 syksyyn saakka, jolloin hän matkusti perheineen Yhdysvaltoihin, Evankelis-luterilaisen Kansalliskirkon palvelukseen. Hän oli jo aiemmin pyrkinyt Calumetissa Suomi-synodiin kuuluneeseen Betlehem-seurakuntaan papiksi 1897, muttei ollut saanut virkaa. Nyt hän vastasi myöntävästi Calumetin Kansallisseurakunnan kutsuun. Säkylän lestadiolaisuus kytkeytyi ilmeisesti paljolti hänen persoonaansa, sillä se kuihtui pian tällä vanhalla rukoilevaisseudulla.

Mainittakoon, että mukaan Amerikkaan lähti myös vaimo Maria Mandellöf, o.s. Harlin, vihitty 1875, sekä kasvattipoika Walfred Willehad Wilen. Mandellöfeillä ei näet ollut omia lapsia, mutta he olivat adoptoineet 1879 Turussa syntyneen Wilenin, jonka äiti kuoli hänen ollessaan neljä ja isä seuraavana vuonna. Hän oli noin 20-vuotias kasvattivanhempiensa muuttaessa Amerikkaan, mutta seurasi heitä sinne ja jatkoi kasvatti-isänsä johdolla omia jumaluusopillisia opintojaan.

Kansalliskirkko oli varsin nuori kirkkokunta, suomalaisten siirtolaisten vuonna 1898 perustama. Sen perustivat sellaiset amerikansuomalaiset henkilöt ja seurakunnat, jotka eivät olleet halukkaita liittymään 1890 perustettuun Suomi-synodiin osin sen pappisvaltaisuuden vuoksi, osin siksi, että osa siirtolaisista kaipasi opillisesti selkeämmin luterilaista vaihtoehtoa Suomi-synodin edustaessa enemmän Suomesta tuttua yleiskirkollista linjaa. Monet näistä olivat evankelisen herätysliikkeen ihmisiä. Ensimmäiseksi kansalliskirkon esimieheksi oli kutsuttu J.W. Eloheimo, jolla oli ollut omia aiempia kirkollisia virityksiä. Kansalliskirkosta hän ei kuitenkaan jaksanut innostua, joten tarvittiin joku muu ottamaan ohjat. Tähän tilanteeseen Mandellöfin saapuminen osui juuri sopivasti.

 Mandellöfin sanotaan olleen tilanteessa mies paikallansa ja hänen kerrotaan olleen kirkon varsinainen organisoija. Tosin hän joutui erikoista kyllä heti alkuun ristiriitaan lestadiolaisten kanssa, vaikka juuri siihen leiriin hänet oli Suomessa laskettu. Calumetissa oli näet merkittävä lestadiolaisyhteisö ja näillä oma seurakunta. Mandellöf, jonka mainitaan olleen ahkera yksityisen sielunhoidon toteuttamisessa piti sikäläisten lestadiolaisten toimintaa tällä saralla kevyenä ja pinnallisena, minkä lisäksi hän julkisesti kritisoi näitten tapaa hoitaa rippikouluopetus. Hän koetti parantaa asiaa kutsumalla yhdessä Suomi-synodin pastorin A.W. Sederströmin kanssa koolle kansankokouksen, mutta lestadiolaiset jättivät tulematta siihen. Niinpä Mandellöf alkoi esittää kritiikkiään julkisesti sanomalehdissä.

Michiganin Calumet noin vuonna 1900. Täällä asui paljon suomalaissyntyisiä, ja tämä oli Mandellöfin 
ensimmäinen työpaikka Yhdysvalloissa. Wikimedia Commons.

Tämä tapaus on osaltaan vaikuttanut siihen, että Kansalliskirkon omassa historiikissa on Mandellöfin lestadiolaisuus vahvasti kyseenalaistettu. Siihen on kuitenkin Kansalliskirkon historioitsijalla ollut omat syynsä, sillä evankelispohjaiselle kirkkokunnalle on varmasti ollut hämmentävää se, että sen alkuvaiheen vahva hahmo olisikin edustanut lestadiolaisuutta. Yhtenä perusteena siihen, ettei Mandellöf oikeastaan ollut lestadiolainen esitetään se, että hänen mielestään myös luetun sanan kautta voi tulla uskoon. Mielestäni ratkaisu tähän ongelmaan löytyy edellä mainitusta Iin kokouksesta. Siellähän lestadiolaispapit olivat vetäneet yhdessä linjaa ja muotoilleet oman käsityksensä siitä, mihin uskoivat haluten silti yhä pysyä lestadiolaisina. Suomessa ja ainakin Säkylässä se oli ollut Mandellöfille mahdollista, hänhän itse paikallisena johtomiehenä vaikutti siihen, millaiseksi paikkakunnan lestadiolaisuus muodostui. Amerikassa se oli kehittynyt toisella tavalla, sellaisella, mitä Suomessakin esiintyi. Myös Suomessa linjaerot johtaisivat pian liikkeen hajaantumiseen. Yhdysvalloissa Mandellöf oli tulokas, eikä hän siten voinut vaikuttaa sikäläisten lestadiolaisten linjaan. Välirikko hänen ja kyseisen herätysliikkeen välillä oli siten liki väistämätön.

Kansalliskirkon johtajaksi

J.W. Eloheimo oli tosin Kansalliskirkon 
ensimmäinen esimies, mutta hän oli 
sen suhteen hyvin välinpitämätön. 
Siksi Mandellöfiä voi pitää ensimmäisenä 
varsinaisena esimiehenä. Kirjasta "Evankelis-
Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Mandellöf osallistui lokakuun alussa vuonna 1900 järjestettyyn Kansalliskirkon kirkolliskokoukseen Ironwoodissa Michiganin osavaltiossa. Paikalla oli seitsemän seurakunnan edustajat, joista neljä Michiganista ja kolme Wisconsinista. Esimies Eloheimon vähäistä kiinnostusta asiaan kuvaa se, ettei hän ollut paikalla edes tässä kokouksessa, vaikka oli kutsunut sen koolle. Tosin myös varaesimies K.A.A. Koski sekä kirjuri Charles Orth olivat poissa, Koski oli sentään lähettänyt asiaa pahoittelevan kirjeen. Paikalla oli vain kaksi varsinaista pappia, Mandellöf ja M. Kivi.

Tämä asetelma johti Mandellöfin nousuun kirkon johtoon. Hänen kontolleen tuli kokouksen aloitus rukouksella, hartaudella ja tervehdyspuheella. Hänet valittiin kokouksen puheenjohtajaksi ja sitten myös kirkkokunnan esimieheksi. Tässä kokouksessa tarkistettiin, korjattiin ja hyväksyttiin kirkkokunnan säännöt, otettiin kaksi miestä pappiskokelaiksi sekä suunniteltiin rippikoulu- ja muutakin työtä.

Siirtolaisten muodostamalla kirkolla oli myös eräs mielenkiintoinen ongelma, nimittäin se, että monet suomalaiset, joilla oli ennestään puoliso Suomessa olivat uudessa kotimaassaan menneet uusiin naimisiin. Tämä johti sitten kiusallisiin tilanteisiin, kun oli vihitty avioliittoon jo valmiiksi tahoillaan naimisissa olevia. Tämän torjumiseksi tehtiin kirjelmä osavaltion kuvernöörille, että  Suomesta tulleilta vaadittaisiin Suomesta papeilta saadut todistukset esteettömyydestään avioliittoon. Lisäksi päätettiin pyytää Suomen tuomiokapituleilta, että nämä laittaisivat aina muuttoa varten antamiinsa papinkirjoihin  tiedon henkilön aviosäädystä.

Mandellöf ryhtyi moniin uusiin hankkeisiin. Noita kahta uutta pappia hän ei tosin halunnut vielä vihkiä, vaan pyysi Eloheimon siihen tehtävään, sillä uusia sääntöjä ei oltu vielä vahvistettu. Hän alkoi toimittaa kahdesti kuussa ilmestyvää Kansalliskirkon omaa lehteä Todistusten joukko. Sen ottivat omaksi äänenkannattajakseen myös kaksi varhempaa suomalaista kirkkokuntaa, Vapaa-Kansan kirkkokunta sekä Fenno-Amerikkalainen kirkkokunta, mikä pohjusti myös ajatuksia tulevasta yhdistymisestä. Jo ensimmäisenä vuotena lehdellä oli noin 1500 tilaajaa. Lehdessä oli opetustekstejä useista oppikysymyksistä, muunkinlaista uuden kirkkokunnan linjanvetoa sekä sen puolustusta ulkopuolisten kritiikkiä vastaan. Mandellöfillä oli siis lehden myötä huomattava paikka uuden kirkon linjanvetäjänä.

Kirkko kasvaa, kehittyy ja kiistelee

Uusi kirkkokunta kasvoi ja kehittyi kohisten, ja vuosikatsauksessaan 1900-1901 Mandellöf saattoikin esittää hyviä lukuja. Pappien määrä oli 9, minkä lisäksi 4 Vapaa-Kansan kirkkokunnan pappia oli seurakuntineen pyrkimässä kirkon yhteyteen. Seurakuntia ja saarnapaikkoja oli 29, joissa oli yhteensä 6210 jäsentä. Suurin seurakunta oli Michiganin Calumetissa, se seurakunta, jonne Mandellöf oli alkujaan tullutkin, 1024 jäsentä, toisena saman osavaltion Ironwood 700 jäsenellään. Katsauksessa Mandellöf murehti kuitenkin sitä, että monilla paikkakunnilla oli oli paljon suomalaisia ilman hengellistä hoitoa. Pappeja tarvittaisiin paljon lisää. 

Minnesotan Elyssä 1903 pidetyn kirkolliskokouksen ryhmäkuva. Eturivissä 
vasemmalla kirkkokunnan esimies Mandellöf vieressään kirkkokuntaan liittyneen 
Vapaa-Kansan kirkkokunnan entinen esimies Williamson. Takarivissä kolmas vasemmalta 
Mandellöfin kasvattipoika Wilen. Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Samalla hän vastasi Suomi-synodin kritiikkiin koskien sitä, että Kansalliskirkossa oli vihitty papeiksi myös sellaisia, joilla ei ollut yliopistokoulutusta. Hän kertaa apostoli Paavalin kirjeestä Tiitukselle paimenia koskevat kriteerit ja toteaa, ettei tieteellinen sivistys kuulunut vaatimuksiin. Mandellöfin mukaan opiskelu ei toki ole haitaksi, mutta ei pakollista. Kyse ei ollut niinkään halusta vähätellä akateemista koulutusta, vaan Kansalliskirkon pappispula oli sen verran suuri ja tarjonta pieni, että yliopisto-opintojen vaatimus tuntui varmasti tarpeettomalta ja haitalliselta pullonkaulalta.

Vuonna 1901 saatiin Calumetin kirkolliskokouksessa sopia Vapaa-Kansan kirkkokunnan liittymisestä Kansalliskirkkoon, mikä vähensi amerikansuomalaisten luterilaisten jakautumista. Kansalliskirkossa ei muutenkaan haluttu olla erillään muista vain erilläänolemisen ilosta. Kokouksessa oli suuri yksimielisyys siitä, että yhdistymistä Suomi-synodiin oli vakavasti yritettävä ja Mandellöf itse puhui siitä, kuinka suuri hyöty yhdistymisestä olisi Jumalan valtakunnan työlle. Seuraavana vuonna Ashtabulassa pidetyssä kirkolliskokouksessa Mandellöfin näkemys Suomi-synodista oli paljon pessimistisempi: "Synoodi etsii maallista viisautta, syrjäyttämällä taivaallisen viisauden; hengelliset herätykset näyttävät siinä piirissä olevan tuntemattomat." Synodin esimiehen Kansalliskirkkoa vastaan kohdistuneet syytökset ilmeisesti vetivät mielialan myös Mandellöfillä matalaksi.

Ashtabulan kansallisseurakunnan kirkko Ohion
osavaltiossa. Kirjasta "Evankelis-Luterilainen
Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

En ala tässä esittelemään jokaisen kirkolliskokouksen päätöksiä ja Mandellöfin osuutta niissä erikseen, mutta joitain poimintoja. Mandellöf puhui myös innolla sen puolesta, että lähetettäisiin sekä läntisiin että itäisiin osavaltioihin lähetyssaarnaajat kiertämään suomalaisten parissa, ja kaksi miestä valittiinkin tehtävään. Kirkkokunnan opillista linjaa Mandellöf selvitti ahkerasti niin lehdissä kuin muuallakin sekä esitellen että käytännössä muotoillen sitä. Kirkolle perustettiin vuonna 1903 myös oma kansanopisto, nimeltään omaperäisesti Kansan Opisto, jossa toimi myös pappisseminaari.

Kansan Opistolla oli komea rakennus, mutta pian se 
ajautui sosialistien käsiin ja muuttui Työväen Opistoksi. 
Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Kirkkoa siis kehitettiin ja se kasvoi kohisten, ja kesäkuun 1904 kirkolliskokouksessa Duluthissa seurakuntia oli jo 21 ja jäseniä 14 048. Papistoon kuului 20 henkeä. Lisäksi oli itsenäisiä seurakuntia, jotka olivat kirkkokunnan pappien hoidettavina. Iso juttu Mandellöfille on varmastikin ollut se hetki, jolloin hän sai 8. lokakuuta 1903 olla vihkimässä oman kasvattipoikansa W.W. Wilenin Wyomingin Rock Springsin kirkossa, jossa Mandellöf itse hoiti seurakuntaa, pappisvirkaan. Tämä antaa muuten hyvän kuvan kirkon pappistarpeesta, sillä Wilen tuli heti pappisuransa alussa neljän eri Wyomingin osavaltion paikkakunnilla toimivan seurakunnan paimeneksi. Ei mikään kevyt aloitus.

Wilen muuten muisteli myöhemmin kasvatti-isänsä tapaa rukoilla. Kirkolliskokouksissa hän saattoi usein vetäytyä tärkeiden päätösten ollessa edessä syrjään polvistuakseen rukoukseen. Wilenin mukaan hän saattoi usein ympärillä olevia huomaamatta puhella Taivaan Isälle eri asioista, sillä tällainen rukous oli niin tavallista hänelle. Jos yleisessä keskustelussa tuli hiljainen hetki saattoi kuulla, kuinka Mandellöf itsekseen huokaili "Rakas Jeesus, auta ja anna menestystä" tai muuta vastaavaa.

Rock Springsin kirkko Wyomingin osavaltiossa. 
Siellä tehtiin päätös Kansalliskirkon perustamisesta. 
Mandellöf paimensi sikäläistä seurakuntaa ja vihki 
siellä kasvattipoikansa pappisvirkaan. Kirjasta 
"Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Sosialistit kaappaavat kansanopiston ja Mandellöf palaa Suomeen

Kansanopistoasiassa kävi vähän nolosti, ja osasyynä on pidetty Suomesta tulleiden johtomiesten, siis myös Mandellöfin, liiallista luottamusta suomalaisten kirkolliseen mieleen. Opistoa ei otettu suoraan kirkon omistukseen vaan se kuului osakeyhtiölle, jonka kokouksiin sai äänioikeuden se, joka sellaisen itselleen yhden dollarin hintaisella osakkeella lunasti. Pappisseminaari oli toki kirkkokunnan valvonnan alainen, mutta se jäi pian laihaksi lohduksi. Jo ensimmäisenä lukuvuonna opiston väliaikainen johtaja ehdotti uskonnon tekemistä vapaaehtoiseksi aineeksi, mikä ymmärrettävästi ei ollut kuulunut kirkkokunnan suunnitelmiin. 

Jo 1906 sosialisteilla oli enemmistö opiston osakkeista ja he ottivat sen haltuunsa niin, ettei Kansalliskirkolla ollut siihen enää mitään valtaa. Siitä tuli Työväen Opisto, jonka yhtenä johtajana toimi myöhemmin punaisia Suomen sisällissodassa johtanut Yrjö Sirola. Muitakin haasteita alkoi näkyä, johtuen nekin osaltaan siirtolaisten vieroittumisesta luterilaisesta uskosta ja kristillisyydestä ylipäätään. Tätä varmasti edesautti jo edellä mainittu pappispula.

Mandellöfin kasvattipoika Walfred 
Willehad Wilen (1879-1947) vaimonsa 
Elin E. Sorsenin kanssa. Wilen teki elämäntyönsä 
Yhdysvalloissa toimien useissa seurakunnissa ja 
perustaenkin muutamia. Kirjasta 
"Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko.
 Ensimmäiset 50 vuotta."

Mandellöf itse ei enää tuossa vaiheessa ollut Amerikassa. Wyomingista hän oli ensin siirtynyt kaitsemaan Minnesotan Elyssä olevaa seurakuntaa. Tienraivaajana toimiminen uusissa oloissa kävi raskaaksi jo 60 vuotta lähentelevälle miehelle ja koto-Suomi kutsui. Niinpä hän vajaan 6 vuoden rupeaman jälkeen palasi toukokuussa 1905 takaisin Suomeen vaimonsa kanssa. Kasvattipoika jäi Amerikkaan ja teki siellä pitkän pappisuran, joka päättyi vasta kuolemaan vuonna 1947. Ehkä Mandellöfistä tuntui hyvältä, että Wilen jäi jatkamaan työtä. Eikä Mandellöfin työrupeama ollut mitätön sekään, sillä hän oli auttanut rakentamaan kirkkokunnalle vahvan pohjan sen monista heikkouksista huolimatta.

Suomessa hän pääsi pian taas työnsyrjään kiinni, ensin Luodon v.t. kirkkoherraksi. Siellä hän oli taas tekemisissä lestadiolaisten kanssa ja yhtäaikaisesta vieroittumisesta sekä sympatiasta kertoo hänen luonnehdintansa: "Ehkä muutamissa kohdin ovat opissa yksipuolisia ja minun käsitykseni mukaan erehtyviä, elävät nuhteettomasti, ollen terveellisenä suolana seurakunnassa." Samalla löytyi yhteyttä myös evankelisuuteen, sillä evankelinen lankomies Gustaf von Essen oli Munsalassa kirkkoherrana ja tämän kanssa Mandellöf osallistui jo 1905 kolmeen evankeliumijuhlaan, evankelisten isompaan paikalliskokoontumiseen.

Viimeiseen työpaikkaan Asikkalan puisille rattaille

Pohjanmaan Luodosta Mandellöf siirtyi Satakunnan Honkilahteen v.t. kappalaiseksi. 1907 hän haki Asikkalan kirkkoherraksi. Hän sai vaalissa toisen vaalisijan ja päihitti ensimmäiselle sijalle asetetun Ypäjän kirkkoherran Gustaf Oscar Holmbergin. Kolmas ehdokas ei saanut lainkaan ääniä. Holmberg oli evankelisuudestaan tunnettu, ja Mandellöfkin oli jälleen lähentynyt liikettä. Vuonna 1913 hänet kutsuttiin jälleen Evankeliumiyhdistyksen jäseneksi, järjestön, josta hänet oli 1870-luvulla erotettu.

Mandellöf jaksoi olla aktiivinen vielä Asikkalan vuosinaankin. Ehkä Amerikan-kokemusten peruja oli se, että hän kirjoitti Tähti-lehdessä vuonna 1908 sosialidemokratiaa vastaan ja piti kristillistä työväenliittoa parempana ajamaan köyhälistön asiaa. Varmaan muisto siitä, miten sosialistit Amerikassa pilasivat kansanopistohankkeen painoi mieltä. Ei hän pelkästään kritisoinut, vaan esimerkiksi hänen toimestaan Asikkalaan perustettiin yksi kiertokoulu lisää ja parannettiin opettajien palkkausta.

Asikkalan kirkosta tuli monessa paikassa toimineen 
Mandellöfin viimeinen palveluspaikka. Wikimedia Commons.

Aivan Mandellöfin viime vuosiin osui kumma tapaus, jossa Asikkalan Vesivehmaalle pyrittiin rakentamaan evankelisten rukoushuone kylällä syntyneen vilkkaan herätyksen myötävaikutuksesta. Asia lähti liikkeelle jo 1911, mutta vuosien varrella käytiin kiistaa esimerkiksi siitä, tuleeko rukoushuoneesta yksityinen vai Evankeliumiyhdistyksen oma. 1915 Mandellöf ryhtyi vastustamaan stä, että siitä tulisi Evankeliumiyhdistyksen rukoushuone ja asia kävi Porvoon tuomiokapitulissakin. Kiista velloi voimakkaana vielä Mandellöfin kuollessakin. Mandellöf oli itsekin yhdistyksen jäsen, miksi hän siis vastusti? Ehkä hän vieroksui ajatusta, että seurakunnan sisälle muodostuisi siitä vahvasti irrallisia ryhmiä, olihan hän nähnyt, miten Amerikassa lestadiolaiset eristäytyivät muista luterilaisista. Tosin niinhän teki Kansalliskirkkokin suhteessa Suomi-synodiin, mutta Mandellöf ainakin pyrki yhteyteen. Vaikea sanoa, kun kuolema tosiaan päätti kiistan Mandellöfin osalta.

Kuolema ja jälkimaine: "kiitä Jumalaa puolestani kaikesta"

Wilhelm Adrian Mandellöf kuoli Helsingin Diakonissalaitoksessa 13. tammikuuta 1916. Hänen vaimonsa Maria, joka itse kuoli vasta 1932 Kuopiossa 84-vuotiaana, on kirjoittanut miehensä viime hetkistä: "Herra on sanansa jälkeen laskenut palvelijansa rauhaan, sillä vainajan silmät olivat nähneet ja hän uskoi sen pelastuksen, jonka Jumala on valmistanut kaikille kansoille... Paljon sairas puhui loppuun asti varottaen ja rukoillen kaikkien edestä. Itse rukoili ja pyysi muiden rukoilla Jeesusta pian tulemaan. Tauti oli ankara, ei lepoa päivällä eikä yöllä. Viimeisenä aamuna sairas sanoi: 'Nyt minä olen hyvin väsynyt'. Aivan viimeiset sanat olivat minulle: 'Laske nyt polvillesi juuri tähän ja kiitä Jumalaa puolestani kaikesta'. Sitten seurasi viimeinen kova, raskas huokaus ja kuolematon henki pääsi vapauteen. Hyvä uskon kilvoitus oli kilvoiteltu ja elämän kruunu saavutettu."

Mandellöfin kuolinilmoitus. 
Etelä-Suomen Sanomat 
nro 7/1916.

Mandellöfin kuoltua näkyi, että mies, joka äkkiseltään näyttää polttaneen siltoja eri suuntiin oli pikemmin monessa mukana. Lestadiolaisuuden erään haaran, uusheränneiden, Kolkuttaja-lehdessä oli J.F. Hellmanin kirjoittama muistokirjoitus. Ainakin uusheränneet lukivat hänet edelleen omiensa joukkoon. Hellmanin mukaan Mandellöf oli tyystin vapaa puoluehengestä. Ehkä hän tosiaan ei enää halunnut olla mitenkään ehdoitta mukana missään herätysliikkeessä, vaan niiden kanssa toimiessaankin halusi pitää itsenäisen linjansa.

Suomen lähetyssanomia jakoi erään papin muistelun Mandellöfin työuran varrelta, lieneekö Säkylän ajalta vai vasta Asikkalasta: "Nuorena pappina sain määräyksen toimia rov. M[andellöfi]:in naapuriseurakunnassa. Niinkuin nuoret ainakin olin itsetietoinen ja kopea. Eräänä päivänä ilmestyi hevosmies portillemme, sitoi hevosensa kiinni ja tuli pastoria kyselemään. Astuin edellä kansliaan jossa kysäsin vieraan asiaa. Vastaukseksi esitti hän itsensä ja sanoi tulleensa nuorta virkaveljeä tervehtimään. Pääni painui alas. Häpesin. Olisin tahtonut painua siihen paikkaan. - Se oli minulle saarna nöyryydestä, jota en unohda. Isällisiä ja ystävällisiä neuvoja annettuaan sanoi hän jäähyväiset, muistaen samalla vasta-alkavaa tuntuvalla avustuksella. Usein kävi hän sitte luonamme eikä milloinkaan tuomisitta. Rohkaistakseen vastaanottajaa lausui hän isällisesti: vasta-alkava tarvitsee."

Ohion osavaltion Ashtabulan kirkon alttari. 
Mandellöf oli tekemässä osaltaan työtä sen 
eteen, että tältä ja monelta muulta alttarilta 
kaikui suomeksi armon sanoma kaukana isiensä 
mailta eläville suomalaisille. Kirjasta 
"Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta."

Mandellöfin elämä oli melkoista vuoristorataa. Työ vei häntä ympäri Suomen ja sen rajojen ulkopuolellekin, ja hengellisesti hän oli vuoroin kotonaan, vuoroin kiistoissa parinkin herätysliikkeen kanssa. Hän oli vakaumuksen mies, eikä siksi aina sopinut minkään liikkeen muotteihin. Kuitenkin hänen merkityksensä varsinkin Kansalliskirkon vaiheissa oli kiistaton. Kyseinen kirkkokunta jatkoi elämäänsä vuoteen 1963 asti, jolloin se jäsenistön kielen muututtua pitkälti englanniksi yhdistyi Missouri-synodin kanssa, jonka se koki hengellisesti läheisimmäksi. Tähän vaikutti osaltaan se oppiperusta, jota Mandellöfkin oli ollut pönkittämässä.

Lähteet:

G. A. Aho: Evankelis-luterilainen kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta. 1949.

Asikkala. Heinolan Sanomat nro 71/1907. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/624740?page=3

Asikkalan kirkkoherra Wilhelm Adrian Mandellöf. Alempi kansanopetus nro 1/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/938269?page=4

J.F. Hellman: Muistosanoja Vilhelm Adrian Mandellöfista. Kolkuttaja nro 2/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/985323?page=10

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1870-1895. 1967.

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1896-1916. 1984.

Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys. Lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870-1899. 1997.

Seppo Lohi: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. 2007.

MANDELLÖF Wilhelm Adrian. Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/henkilo.php?id=18718

Rovasti Mandellöf'in muistolle. Suomen lähetyssanomia nro 2/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/845547?page=30

Lestadiolaisuuden hajaannusten lyhyt oppimäärä

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Kuten monet ehkä tietävätkin, on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä useita herätysliikkeitä. Monesti asia yksinkertaistetaan toteamalla, että niitä on perinteisesti viisi: rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus, lestadiolaisuus ja viidesläisyys. Tosiasiallisesti näiden lisäksi on muitakin, minkä lisäksi edellä mainitutkin ovat historiansa aikana jakautuneet moneen haaraumaan. Ei ihme, että monella menee näiden eri porukoiden kanssa sormi suuhun eikä selkeän käsityksen muodostaminen siitä, miksi mikäkin porukka onkaan syntynyt ja kuinka merkittävä mikäkin sakki on ole helppoa.

Mutta ei hätää, Kirkkohistorian kahinaa tulee avuksi! Tarkoituksena on laatia lyhyet oppimäärät eri herätysliikkeitten jakautumisista edeten ensin aikajärjestyksessä ja lopuksi kertauksenomaisesti käydä vielä läpi merkityksellisimmät ryhmät. Yritän välttää liikaa yksityiskohtaisuutta, jotta homma pysyy selkeänä, tarkennuksia voi sitten esittää mahdollisissa tulevissa kirjoituksissa. Toki tällöin on myös liian yksinkertaistamisen vaara.

Aloitan herätysliikkeistämme ehkä tunnetuimmasta ja haarautuneimmasta, eli lestadiolaisuudesta. Se on muuten samalla myös kansainvälisin, ja pitääkseni homman kasassa yritän käyttää suhteellisesti eniten tekstitilaa Suomea tai sen lähistöä koskeviin haarautumiin. Pohjois-Amerikan monimutkaisiin jakautumisiin viitataan vain satunnaisesti, lähinnä silloin, kun niillä oli vaikutusta myös Pohjoismaihin. Jotkut pienet ja/tai lyhytikäiset ryhmät jäävät myös mainitsematta. Katsotaan, pysyvätkö langat käsissä ja suunnataan kohti Ruotsin Lappia!

Jos tekee mieli valittaa, että miksen esittele kaikkia suuntia niin 
kannattaa vilkaista tätä Jouko Talosen artikkelin pohjalta tehtyä 
kaaviota Euroopan lestadiolaisryhmistä vuonna 2001. Tämä jälkeen 
on Euroopassakin tullut uusia jakoja. Jos yrittäisin ottaa mukaan 
kaikki eri ryhmät ei esitys olisi lyhyt eikä selkeä, ei tosin välttämättä 
nytkään ainakaan jälkimmäistä. Wikimedia Commons.

Liike lähtee liikkeelle Laestadiuksesta

Lestadiolainen herätysliike sai alkunsa Pohjois-Ruotsin Kaaresuvannosta pastori Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) julistustoiminnan myötä. Vuodet 1846-1855 olivat niin sanottua alkuherätyksen aikaa, jolloin herätys levisi Ruotsin Lapin pohjoisimmissa seurakunnissa, Pajalan ja Ruotsin Ylitornion seurakunnissa sekä näihin rajoittuneissa seurakunnissa Suomen puolella. Laestadiuksen viimeisinä vuosina alkoi uusi herätysaalto, joka eteni syvälle Suomen puolelle ja Laestadiuksen kuollessa 1861 herätyksen levinneisyys ulottui jo Norjan Vesisaaresta Oulun liepeille ja Norjan Hammerfestista Ruotsin Jokkmokkiin. Liikkeen leviäminen jatkui edelleen voimallisesti päässen vuosikymmenen lopulla jo hyvään alkuun niin Helsingissä kuin Karjalan kannaksella, ja jo vuosikymmenen puolivälissä olivat siirtolaiset vieneet sanoman Pohjois-Amerikkaan. 1870-luvulla liikkeen itäisin piste olikin jo Pietarissa ja läntisin Yhdysvaltain Astoriassa Tyynen valtameren rannoilla.

Ottaen huomioon valtavan levinneisyysalueen ja sen suhteellisen nopean syntymisen lienee selvää, että liikkeen yhtenäisyydessä ilmeni jo varhaisessa vaiheessa haasteita, varsinkin kun liike oli maallikkojohtoinen. Jo 1850-luvulla syntyi ensi kerran merkittävää hajontaa, kun Suomen Muoniossa "Muonion eriseura" paikallisen kirkkoherra Jakob Fredrik Liljebladin johdolla kritisoi liikkeessä esiintyneitä hurmosilmiöitä eli liikutuksia sekä maallikkojen antamia synninpäästöjä. Norjan Koutokeinossa puolestaan lestadiolaisuudesta vaikutteita saanut saamelaisryhmittymä muuttui yhteiskunnalliseksi kapinaliikkeeksi ja johti useampia kuolonuhreja vuoden 1852 lopulla vaatineeseen Koutokeinon kansannousuun, "pyhien kapinaan".

Lars Levi Laestadius (1800-1861) 
pani alulle melkoisen kansanliikkeen, 
mutta sillä on varsinkin hänen päiviensä 
jälkeen ollut tiettyä haastetta pysyä koossa.
Wikimedia Commons.

Varsinkin jälkimmäinen tuotti lestadiolaisuudelle merkittävää mainehaittaa huolimatta löyhästä kytköksestään liikkeen valtavirtaan. Kummastakaan ei syntynyt pysyvää lestadiolaisuuden haaraumaa, mutta omalta osaltaan ne osoittivat liikkeen sisällä olevan jo varhain melkoista sisäistä hajontaa.

Laajenevan liikkeen keskeinen koossapitävä voima olivat varsinkin Laestadiuksen kuoleman jälkeen hänen entiset koulumiehensä, joista monista tuli saarnaajia. Tärkein oli Juhani Raattamaa (1811-1899), syntyisin Ruotsin Kaaresuvannosta. Hän piti erityisesti kirjeillään kasassa laajenevaa lestadiolaista imperiumia. 1870-luvulla Yhdysvalloissa perustivat lestadiolaiset omia seurakuntia, kun toiminta sikäläisten luterilaisten seurakuntien sisällä oli vaikeaa ja itsenäinen seurakunnallinen toiminta helppoa. 

Uusista olosuhteista johtuneet uudet toimintamallit synnyttivät kuitenkin uusia ristiriitoja ja etäisyys vaikeutti liikkeen Pohjolassa eläneen johdon kykyä kontrolloida tapahtumia. 1876 syntyi hajaannus Ylitorniosta muuttaneen Salomo Kortetniemen ja Jaakko Rovaisen johtamien ryhmien välille. Kortetniemen joukko oli suurempi, mutta Raattamaa asettui Rovaisen puolelle ja Juho Takkinen Posiolta lähetettiin syrjäyttämään Kortetniemi. Hauras sovinto saatiin aikaiseksi, mutta liikkeen yhtenäisyys oli saanut vakavan särön. Yhdysvalloissa saatiinkin jatkossa nähdä runsaasti hajontaa ja saarnaajien liikennettä Atlantin yli välejä setvimässä nähtiin jatkossakin.

Juhani Raattamaa (1811-1899) 
paimensi uutterasti laajalle 
levinnyttä laumaansa, mutta jo 
hänen viime vuosinaan homma rakoili, 
ja viimeistään kuoltuaan levisi käsiin.
Wikimedia Commons.

Uutta herätystä, esikoisten seurakuntaa ja monenlaista muuta

1890-luvulla, siis jo vähän ennen Raattamaan kuolemaa,s syntyi Kittilässä ryhmä johtajinaan veljekset Pietari Hanhivaara (1833-1926) ja Fredrik Paksuniemi (1840-1921), joka vaati "uutta herätystä" eli siis uusheräys. Se halusi palata liikkeen alkuvaiheen vahvoihin pietistisiin korostuksiin ja vieroksui liian "evankeliseksi" kokemaansa nykyistä julistusta. Hanhivaaran mukaan liikkeessä oli tuudittauduttu "löyhään synninpäästöön ilman omakohtaista siveellisen valvomisen korostusta". He myös kyseenalaistivat lestadiolaisyhteisön ainutlaatuista merkitystä korostavan julistuksen ja siten myös rajatun seurakuntakäsityksen, eli siis sen, että lestadiolaisyhteisö olisi ainoa oikea kristillinen yhteisö. Tähän yhteen sopien uusheräys ryhtyi tekemään lähetystyössä yhteistyötä Suomen lähetysseuran kanssa.

Raattamaan 1899 tapahtunut kuolema aiheutti toisen kriisin, kun syntyi epäselvyyttä johtajuudesta. Saarnaaja Joonas Purnu (1829-1902), Laestadiuksen vanhoja koulumiehiä hänkin, sai ympärilleen joukon, joka väitti hänen perineen Raattamaan aseman liikkeen johdossa. Vaikka Purnu itse kuoli myöskin pian oli esikoislestadiolaisuus erillisenä liikkeenä syntynyt. Se korosti Ruotsin Lapin merkitystä liikkeen alkukotina sekä siellä toimivien "vanhinten" auktoriteettia ja sille muodostuikin Ruotsin Lapin Jällivaarasta liikettä johtava vanhimpien joukko. Lisäksi ryhmä korosti pesäeron tekemistä "maailmaan" erityisesti tapakulttuuriin liittyvissä asioissa.

Pietari Hanhivaara (1833-1926) 
oli yhdessä veljensä Fredrik Paksuniemen
kanssa uusheräyksen perustajaisiä.
Wikimedia Commons.

Uusheräyksen sivuilmiönä syntyi 1800-luvun lopussa Viron lestadiolaisten parissa narvalaisuus, hurmoksellinen lestadiolaisryhmä, joka levisi alkuun nopeasti, mutta hiipui 1920-luvulle tultaessa. Sillä on kuitenkin oma kirkkohistoriallinen merkityksensä, sillä ryhmän edustajat kutsuivat 1911 Suomeen puhumaan norjalaisen Thomas Ball Barrattin, joka toi tällä vierailullaan helluntaiherätyksen Suomeen. Samalla selittyy myös narvalaisuuden katoaminen, monet kun siirtyivät tuon uuden liikkeen riveihin.

Neljäntenä tässä "suuressa hajaannuksessa" syntyneenä ryhmänä oli vanhoillislestadiolaisuus, joka järjestäytyi 1914 Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen muodossa. Se painotti "vapaan" ja "avaran" evankeliumin julistusta siten, että synnit tuli saarnata anteeksi "kattoja ja seiniä myöden". Heidän mielestään esimerkiksi uusheräyksen julistus murskasi ihmisten sydämistä uskonvarmuuden ja samalla ilon. Suunnan seurakuntakäsitys muodostui vähitellen yhä eksklusiivisemmaksi suhteessa kaikkiin muihin ryhmiin.

Vanhoillislestadiolaisten suviseurat lienevät tunnetuin 
lestadiolaisuuteen liittyvä asia ainakin Suomessa. 
Wikimedia Commons.

1910-luvulla Pohjois-Norjan Lyngenin alueen lestadiolaisuus erkani yhä selvemmin muiden alueiden perinteestä. Sikäläinen johtava saarnaaja oli Erik Johnsen, "Junsan Erkki" (1844-1941). Kyseinen Lyngenin suunta pitäytyi yhtä aikaa lestadiolaistraditiossa, mutta samaan aikaan korosti Lutherin ja luterilaisen tunnustuksen merkitystä muita ryhmiä voimakkaammin. Mainittakoon, että heidän joukkonsa jakautui 1992 fundamentalisteina ja liberaaleina, tai erikiineinä ja uuserikiineinä tunnettuihin ryhmiin, tosin jälkimmäisen liberaalisuus on varsin suhteellista. Myös muita pienempiä hajaannuksia on kyseisessä suunnassa ollut, mutta jätämme heidän esittelynsä tällä kertaa tähän. Heidät oli kuitenkin syytä mainita, sillä he ovat Norjassa ainakin alueellisesti tärkeä ryhmä.

Amerikan riitoja ja heijastusvaikutuksia

Vanhoillislestadiolaisuus alkoi jakaantua ensi kertaa 1921-1922 Pohjois-Amerikassa, kun siellä Johan Pollarin (1865-1945) johtama pollarilaisuus väheksyi ripin merkitystä. Suuntaa on luonnehdittu äärimmäisevankeliseksi ja siitä muodostui helposti hajoileva, ensimmäinen hajaannus tapahtui jo 1930-luvun puolivälissä ja seuraavat vuosina 1962-63 sekä 1978. 2000-luvun alussa Yhdysvalloissa oli neljä pollarilaisryhmää, suurimman jäsenmäärän ollessa tuhansia ja pienimmän kymmeniä. Myöhemmin jakoja on tullut vielä lisää. Jätämme heidätkin kuitenkin tällä erää rauhaan.

Pohjolan jakautumiset olivat jo aiemmin vaikuttaneet myös rapakon takana. Osa seurasi esikoislestadiolaisia kirkkona, jonka nimi oli Old Apostolic Lutheran Church. Vuonna 1928 Finnish Apostolic-Lutheran Congregation jakautui kahtia ja tällä kahtiajaolla oli vaikutuksensa myös Euroopassa. Vanhoillislestadiolaisten johto ei hyväksynyt sekaseuraisena pitämäänsä Apostolic Lutheran Churh:iä (ALC), joka oli useamman aiemman ryhmän yhteenliittymä.

Kirkkoherra Väinö Havas (1898-1941) 
on esimerkki liikkuvuudesta eri ryhmien välillä, 
sillä hän omaksui ensin uusheränneiden käsityksen, 
mutta siirtyi myöhemmin vanhoillislestadiolaisiin. Hänestä 
tuli Suomen historian ainoa rintamalla kaatunut istuva kansanedustaja 
hänen osallistuttuaan sotaan vapaaehtoisena asemastaan huolimatta. Wikimedia Commons.

Kuitenkin 1932 eräät vanhoillislestadiolaiset puhujat lähtivät saarnamatkalle Pohjois-Amerikkaan ALC:n kutsumana. Tämä johti vanhoillislestadiolaisuudessa sisäiseen skismaan, jonka seurauksena 1934 syntyi erillinen Rauhan Sanan ryhmä, josta on käytetty myös nimeä pikkuesikoisuus ja varsinkin nykyään rauhansanalaisuus. Jakolinjat kulkivat vahvasti alueittain ja esimerkiksi lähes koko Tornionlaakson lestadiolaisuus sekä Suomen ruotsinkieliset lestadiolaiset siirtyivät rauhansanalaisuuden leiriin. Jako tuotti ajan kanssa myös opillista eroa, eikä rauhansanalaisuus ole yhtä eksklusiivinen kuin vanhoillislestadiolaisuus. Tämä selittyy myös syntyhistorialla, sillä vanhoillislestadiolaisten johto perusteli sitä, ettei voitu olla yhteistyössä ALC:n kanssa esimerkiksi ilmaisulla "Ei Amerikkakaan ole niin ihmeellinen maa, että siellä voisi olla kaksi Jumalan valtakuntaa!" Rauhansanalaisuuden muodostanut puoli ei sen sijaan vetänyt Jumalan valtakunnan rajoja yhtä tiukasti.

1960-luvulla pappi- ja postillakiistoja

Vanhoillislestadiolaisuudessa kuohui ja sen sisällä käytiin rajua oppiselvittelyä 1960-1961. Jo 1950-luvulla se oli menettänyt vielä lisää kannatustaan Ruotsissa niin sanottujen leskisläisten irtautuessa. Kiistaa käytiin erityisesti sakramenttikäsityksestä sekä suhteesta pakanalähetykseen. Kiistoista seurasi liikkeen papiston valtaenemmistön ajautuminen liikkeen ulkopuolelle. Tästä pappislinjaksi kutsutusta ryhmästä, myös elämänsanalaisuutena tunnettu, ei muodostunut merkittävää kansanliikettä, mutta sillä oli iso vaikutus Pohjois-Suomen kirkolliseen elämään 1960-1980-luvuilla, sillä sen keskuudesta kohosi peräti kolme piispaa.

Kaarlo Johannes Leinonen (1916-1986) 
oli yksi niistä papeista, jotka siirtyivät 
vanhoillisuudesta elämänsanalaisuuteen. 
Hän toimi Oulun piispana vuodet 1965-1978.
Wikimedia Commons.

1960-luvun puolivälissä myös esikoislestadiolaisten parissa kuohui jännitteen vanhan esikoisperinteen ja avaramman ajattelun alettua kärjistyä. Ristiriita kulminoitui kielellisesti uudistettuun Laestadiuksen postillaan. Osa piti Laestadiuksen alkuperäisiä sanamuotoja jumalallisesti inspiroituina eikä hyväksynyt uudistusta. Tätä joukkoa johtivat Ruotsissa niin saarnaaja August Isaksson (1885-1965) kuin myös varsinkin myöhemmin saarnaaja Levi Älvgren (1901-1980), joka ei hyväksynyt Lapin vanhimman Gunnar Jönssonin antamaa tukea uudistetulle postillalle. Tämä Älvgrenin mukaan leeviläisyydeksi kutsuttu ryhmä, virallisesti Ensinsyntynyt seurakunta Ruotsin Lapinmaalla, halusi myös tukeutua liikkeen alkuperäiseen askeettiseen ja rigoristiseen eli tiukkaa tapakulttuuria noudattavaan perinteeseen.

1970-luvulla hoitokokouksia ja allekirjoitusriitoja

1970-luku oli edelleen kovaa kyytiä vanhoillislestadiolaisuudessa. Pappislinjan eriydyttyä liikkeessä vainuttiin ahkerasti "kososlaista" henkeä, mikä nimitys viittasi ammoiseen saarnaaja J. A. Kososeen. Tätä sitten oli monien mielestä havaittavissa siellä täällä, ja 1970-luku tuli tunnetuksi rauhanyhdistysten sisäisistä välienselvittelyistä ja hoitokokouksista, jotka saivat laajaa julkisuutta. Välienselvittely heijastui myös Amerikkaan, missä suurin osa aiemmin liikkeeseen yhteydessä olleista katkaisi välinsä vanhoillislestadiolaisiin. Suomessa eroon joutuneiden ryhmä jäi pieneksi, sitä on kutsuttu esimerkiksi sillanpääläisyydeksi rovasti Paavo Sillanpään mukaan, mutta Yhdysvalloissa se on töröläläisiksi kutsuttuna tuhansine kannattajineen yksi merkittävimmistä ryhmittymistä.

Esikoisista lähteneiden leeviläistenkään elämä ei ollut 1970-luvulla kovin harmonista, kun Levi Älvgrenin johtamasta joukosta erkani saarnaaja Sten Johanssonin johdolla sittemmin steniläisinä tunnettu ryhmä. Kumpaakin ryhmää esiintyi ja esiintyy myös Suomessa. Leeviläisten esittämän selityksen mukaan ero johtui siitä, että leeviläisten laatiessa kirjallisen esityksen välirikostaan esikoislestadiolaisuuden valtalinjan kanssa oli Johansson ollut sitä mieltä, ettei siihen olisi tarvittu ihmisten allekirjoituksia vahvistukseksi, sillä kirjoitus puhuisi itse riittävästi puolestaan. Kun allekirjoitukset sitten tulivat olisi Johansson loukkaantunut ja eriytynyt 1977 omien kannattajiensa kanssa. Tämä ryhmä on ilmeisesti nykyään hyvin pieni.

Esikoiset ja kiista ehtoollisenvietosta

Esikoislestadiolaisten osalta mainittakoon lestadiolaisuuden hajaannuksista ehkä tuorein ja suomalaisittain merkittävä. Esikoislestadiolaisten Lapin vanhimmat päättivät ensin Ruotsissa ja vähitellen kaikkialla liikkeen kannatusalueella, että liike alkaa viettämään itse ehtoollista omilla rukoushuoneillaan sekä kastamaan itse lapsensa. Kyse oli toisaalta reaktiosta pohjoismaisten kansankirkkojen liberalisoitumiseen sekä mallin hakemiseen Yhdysvaltain esikoislestadiolaisten käytänteistä, mutta myöskin liikkeen vanhojen erityiskorostusten voimistumisesta. 

Osa liikkeen Suomen kannattajista asettui vastustamaan päätöstä osin siksi, ettei heidän mielestään Suomessa kirkon tilanne ollut yhtä huono kuin Ruotsissa sekä siksi, että monet olisivat halunneet asian päätettävän Suomessa eikä saneltavan Ruotsin Lapista käsin. 2016 syntyikin sakramenttiseparatismiksi kutsumaansa toimintaa vastustaneiden toimesta Esikoiset ry, joka on tietoisesti korostanut haluaan olla kirkon sisäinen herätysliike. Se on myös hakeutunut yhteistyöhön muiden herätysliikkeiden kanssa myös lestadiolaisen perinteen ulkopuolelta.

Lahden kaupungissa sijaitsee suuri esikoislestadiolaisten 
rukoushuone, jossa järjestetään liikkeen merkittävä 
kesätapahtuma juhannusseurat. Wikimedia Commons.

Selkeää, eikö? No selvennetään vielä vähän

No niin, urakkamme alkaa olla lopuillaan, ja useita pienempiä haaroja ja suuntia jäi käsittelemättä. Jos tuntuu, että kuvio on tolkuttoman mutkikas niin sitä yksinkertaistaa se, että monet mainituista ryhmistä ovat oikeasti hyvin pieniä. Käydäänpä vielä läpi kertauksen vuoksi Suomen tärkeimmät ryhmittymät ja niiden koko meillä ja muualla.

Vuonna 2016 professori Jouko Talonen esitti kannatusarvion neljästä suurimmasta lestadiolaisryhmästä Suomessa. Kukkona tunkiolla kiekuu selkeästi vanhoillislestadiolaisuus, jonka maailmanlaajuinen kannatusarvio oli 100 000 henkeä, näistä Suomessa noin 90 000. Loput elivät Ruotsissa, Norjassa, Venäjällä, Virossa, Saksassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Togossa, Keniassa, Gambiassa, Ghanassa ja Ecuadorissa.

Toisena oli esikoislestadiolaisuus, joita oli maailmanlaajuisesti 31 000 ja Suomessa 12 000. Tämä joukko jakautui kuitenkin Suomen osalta kahtia 2016, kuten edellä mainittiin. Jäsenmääräisesti heitä kuului 2017 pääsuuntaan 5000 ja Esikoiset ry:hyn 1500, kaikki eivät siis olleet kummankaan yhdistyksen virallisia jäseniä (tähän joukkoon kuulunevat ainakin lapset). Esikoisia oli myös Ruotsissa, Norjassa Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Latviassa.

Kolmantena ovat rauhansanalaiset 23 000 jäsenellään, joista 10 000 Suomessa loput eli suurin osa Ruotsissa, Norjassa, Yhdysvalloissa, Nigeriassa, Guatemalassa, Ghanassa ja Intiassa.

Neljäntenä on uusheräys, jolla on kannattajia 3000 ja ainoastaan Suomessa. Muitten ryhmien, kuten leeviläisten, steniläisten, elämänsanalaisten jne. kannatus on satoja tai kymmeniä eli kun edellä mainitut neljä (tai viisi) ryhmää muistat olet varsin hyvin perillä. Jo näitten osalta on käynyt varmasti myös ilmi, että mikä on suurta Suomessa, ei välttämättä ole se merkittävin ryhmä muualla. Lisäksi levinnäisyysalueista näkee, että lestadiolaisuus on erittäin kansainvälinen liike.

Suviseurojen lippurivi kertoo vanhoillislestadiolaisten 
osalta sen, mikä pitää paikkansa monen muunkin ryhmän 
osalta: lestadiolaisuus on hyvin kansainvälinen liike.
Wikimedia Commons.

Edellä on myös selvinnyt, että liike on varsin monimuotoinen. Suomen isoimmista ryhmistä esimerkiksi uusheräys, rauhansanalaisuus ja Esikoiset ry pitävät myös omien liikkeittensä ulkopuolisia kristittyinä ja voivat tehdä yhteistyötä muidenkin liikkeiden kanssa, kun taas vanhoillislestadiolaisuudessa ja jälleen yhä vahvemmin esikoislestadiolaisuudessa suhtautuminen on toisenlaista. Aika näyttää, syntyykö vielä uusia merkittäviä hajaannuksia, hiipuvatko jotkut liikkeet pois vai löytävätkö eri ryhmät toisiaan entistä lähemmin. On kuitenkin äärimmäisen kiehtovaa ajatella sitä, kuinka Ruotsin Lapin perukoilta lähteneen liikkeen sanomaa julistetaan eri muodoissaan tänä päivänä aina Kanadasta Keniaan.

Lähteet:

Lauri Koistinen: Hengellisen hallituksen vaiheet ensinsyntyneessä laestadiolaisessa seurakunnassa Ruotsin Lapinmaalla. 1978.

Lestadiolaisseurat Lahdessa ensi kertaa kahdessa leirissä - "En näe mahdollisena, että palaisimme yhteen". Etelä-Suomen Sanomat 26.6.2017. http://www.sakramentit.fi/wordpress/wp-content/uploads/2017/06/20170626_ESS_Juhannusseuroista.pdf

Seppo Lohi: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. 2007.

Ari-Pekka Palola: Kahden kuoren suojassa. Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen historia 1 (1906-1945/1946). 2010.

Jouko Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset.Iustitia 14. 2001. https://sti.fi/images/julkaisut/iustitia14/Jouko%20Talonen.pdf

Jouko Talonen: Lestadiolaisuus muuttuvan ajan paineissa. Perusta 3/2016. https://www.perustalehti.fi/2016/05/lestadiolaisuus-muuttuvan-ajan-paineissa/

Nikolaos Myralainen, itsenäisyyspäivän lahjojen jakaja ja toisen lahjantuojan esikuva

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 NIKOLAOS MYRALAINEN (N. 270-343)

6. joulukuuta on suomalaisille luonnollisesti tutuin maamme itsenäisyyspäivänä. Katolisissa ja ortodoksisissa maissa tätä päivää kuitenkin muistetaan erityisesti vuonna 343 kuolleen nykyisen Turkin alueella olleen Myran kaupungin piispan kuolinpäivänä. Hänellä on ollut myös merkittävä välillinen vaikutus Suomeen ja koko maailmaan siinä mielessä, että hän on osaltaan vaikuttanut siihen, millaiseksi joulupukki-perinne on muotoutunut. Tehdäänpä siis pieni katsaus Nikolaos Myralaisen elämään.

Nikolaosta kuvaavista ikoneista 
voivat nokkelimmat jo havaita 
yhdennäköisyyttä erääseen loppu-
vuodesta suosittuun hahmoon.
Wikimedia Commons.

Innokas ja salamyhkäinen hyväntekijä

Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja niinpä Nikolaoskin tunnetaan Nikolaos Myralaisena hänen piispanistuimensa mukaan, Nikolaos Ihmeidentekijänä häneen liitettyjen monien ihmekertomusten vuoksi sekä Nikolaos Barilaisena hänen jäännöstensä nykyisen sijoituspaikan mukaan. Niin, ja lisäksi häntä voidaan kutsua myös Nikolaukseksi ainakin länsimaissa, mutta koska hän vaikutti kreikkalaisella kielialueella niin puhutaan nyt Nikolaoksesta.

Hänen elämänsä varhaisvaiheista ei tiedetä paljon, ja muutenkin hänen elämäänsä kytkeytyy paljon legendanomaista ainesta. Tämä johtuu osin siitä, että vanhin hänestä kertova elämäkerta on peräisin vasta noin 500 vuotta hänen kuolemansa jälkeiseltä ajalta. Sen kirjoittaja, Konstantinopolin vuonna 847 kuollut patriarkka Methodios totesikin siinä, että "tähän saakka tämän verrattoman esipaimenenen elämä on ollut tuntematon uskovien enemmistölle". Niinpä kertomuksiin pitää suhtautua tietyllä varauksella.

 Hänen arvellaan syntyneen vuoden 270 vaiheilla nykyisen Turkin alueella Lyykian provinssissa kreikkalaiseen Pataran siirtokuntaan, joka kuului tuolloin Rooman valtakunnan alaisuuteen. Hänen perheensä oli kohtalaisen hyvätuloinen ja hän sai hyvän kasvatuksen. Hänen kerrotaan olleen jo nuoresta pitäen hyvin uskonnollinen ja hänestä tuli jo varsin nuorena pappi.

Osa Pataran entistä pääkatua. Näillä kivillä on Nikolaoskin
 käppäillyt. Wikimedia Commons.

Hänen kerrotaan olleen ahkera paastoaja ja rukoilija, mutta erityisesti kertomuksissa korostuu hänen halunsa hyväntekeväisyyteen ja omastaan antamiseen. Kun hän vanhempiensa kuoltua sai näiltä ison perinnön hänen kerrotaan jakaneen sen pois köyhille ja muille apua tarvitseville. Hän oli omasta mielestään ainoastaan köyhille kuuluvan omaisuuden hoitajana, joka kuitenkin yritti pitää hyvät tekonsa salassa.

Tunnetuin häneen liitetty kertomus, jolla on suuri historiallinen merkitys riippumatta siitä onko tarina totta vai ei on kertomus kolmesta neidosta, joiden isä oli joutunut niin suuriin velkoihin. Hän ei kyennyt naittamaan tyttäriään, sillä hänellä ei ollut rahoja näiden myötäjäisiin. Näytti siltä, että rahapulan takia tyttärien pitäisi turvautua itsensä myymiseen. Nikolaos kuuli asiasta ja päätti toimia. Yön pimeydessä hän hiipi paikalle ja heitti perheen ikkunasta kolme pussia. Joissain versioissa ne heitettiin savupiipusta, mutta sellaista tuskin talossa olisi tuohon aikaan ja tuolla seudulla ollut. Eräässä versiossa yksi säkeistä lensi lattialle, yksi kenkään ja yksi tulisijan äärellä kuivuvaan sukkaan. Nokkelimmat alkavat näistä yksityiskohdista jo aavistaa, mihin tällaiset tarinat ovat antaneet aineksia... No, perheen taloustilanne oli pelastettu ja tyttäret pääsisivät naimisiin, mutta anonymiteetti ei säilynyt, sillä perheen isä tunnisti pois painelevan Nikolaoksen.

1300-luvun italialainen versio 
Nikolaoksen rahalahjojen jaosta. 
Tässäkin muuten lahjojen tuojan 
vaatetus on punainen, mistä voi tulla
mieleen jotakin... Wikimedia 
Commons.

Monenlaisia muitakin ihmeitä Nikolaokseen liitetään, mutta yritän pitää tämän tekstin tiiviinä. Halukkaat löytävät niitä kyllä luettavakseen. Kerrotaan, että enkeli olisi kehottanut valitsemaan hänet Myran piispaksi, kun tätä oltiin valitsemassa. Ainakin kansan kerrotaan iloinneen valinnasta.

Harhaoppisten läpsijä - vai oliko sittenkään?

Keisarit Diocletianus ja Maximianus järjestivät viimeisen suuren kristittyihin kohdistuneen vainon Rooman valtakunnassa. Lähteestä riippuen Nikolaos oli tuona aikana joko maanpaossa tai vankeudessa, mutta joka tapauksessa keisari Konstantinus Suuren tehtyä kristinuskosta laillisen saattoi Nikolaoskin palata tehtäviinsä Myraan.

Nykyaikana internetin meemikulttuuri on ilakoinut erityisesti Nikolaoksen väitetyllä osallistumisella Nikean kirkolliskokoukseen vuonna 325, missä aleksandrialainen presbyteeri Areios väitti Jeesuksen olevan luotu olento, eikä siis samaa olemusta kuin Isä Jumala. Hän siis kiisti Jeesuksen jumaluuden. Areioksen puhuessa väitetään Nikolaoksen menettäneen malttinsa kuunnellessaan moista jumalanpilkkaa ja läimäisseen Areiosta. Tämän vuoksi Nikolaos olisi vangittu ja häneltä olisi riistetty hänen piispalliset tunnuksensa, mutta yöllä vankilassa koetun ilmestyksen yhteydessä kahleet olisivat kirvonneet ja hän olisi saanut uudet piispalliset tunnukset vastattuaan ensin Jeesuksen kysymykseen siitä, miksi oli joutunut vankeuteen: "Rakkaudestani sinuun". Tämä ihme sitten olisi tehnyt niin suuren vaikutuksen keisariin ja kirkolliskokoukseen, että Areioksen kanta hylättiin ja Nikolaos sai piispanvirkansa takaisin.

Tässä keskiaikaisessa kreikkalaisessa maalauksessa 
Nikolaos antaa Areiokselle tällin. Vaikka ajatus hykerryttääkin
monia hyväntahtoisen lahjojenjakajan menettäessä malttinsa 
ei tätä kohtaamista luultavasti koskaan tapahtunut. 
Wikimedia Commons.

Juttu on tosiaan levinnyt varsinkin kristillisissä meemeissä ja nettisarjakuvissa, mutta sen todenmukaisuus on kyseenalainen. Nikolaosta ei näet löydy niistä luetteloista, jotka ovat listanneet kokoukseen osallistuneet piispat. Vasta satoja vuosia myöhemmin hänestä kirjoitetut elämäkerrat liittävät hänet kokoukseen. Toki Myra ei ole hirveän kaukana Nikeasta, joten ei olisi ihmeellistä vaikka hän olisikin ollut paikalla, mutta jos hänen roolinsa olisi ollut lähelläkään niin suurta kuin mitä tarina antaa ymmärtää, olisi luullut nimen löytäneen tiensä luetteloihinkin...Sitä paitsi, ensimmäinen maininta läimäisystä on ilmeisesti vasta 1300-luvulta, ja siinäkin Nikolaos läimäisee erästä areiolaista eli Areioksen kannattajaa. Tämähän oli aivan liian laimeaa, joten parin vuosisadan päästä iskua ottamaan laitettiin itse Areios.

Nikolaoksen hauta Myrassa, nykyisessä Demressä. 
Haudalle on unohtanut asentaa "Olemme muuttaneet" 
-kyltti, sillä Nikolaosta ei täältä enää löydä.
Wikimedia Commons.

Nikolaos ei siis ilmeisesti ollut mätkimässä kerettiläisiä, ja ehkä parempi niin. Areios joka tapauksessa kokouksessa torjuttiin. Nikolaos itse kuoli 6. joulukuuta 343 ja hänet haudattiin Myraan, jonne kohosi kirkko hänen kunniakseen. Myöhemmin Myra siirtyi muslimien alaisuuteen, ja moni harmitteli sitä, että tuolloin jo laajemmin arvostetun pyhän hauta oli vääräuskoisten hallussa. Niinpä vuonna 1087 joukko italialaisia purjehti seudulle kauppiaita esittäen, etsivät Nikolaoksen haudan ja veivät luut mukanaan Italian Bariin, jossa ne haudattiin uudelleen. Tällä siirrolla on oma juhlapäivänsä 9. toukokuuta ja väitetään Nikolaoksen jäännösten vuodattavan mirhaa, jota kutsutaan nimellä Manna di San Nicola. Ruumiille on tehty myös tieteellisiä tutkimuksia, joiden mukaan Nikolaos olisi ollut noin 1,5 metriä pitkä, eli hieman sen ajan keskiarvoa lyhyempi, ja että hänen nenänsä oli murtunut. Jollei siis Nikolaos läimäyttänytkään Areiosta oli hän ainakin itse saanut joskus nenälleen.

Nikolaoksen maallisten jäännösten nykyinen leposija 
Italian Barissa. Verrattuna edelliseen käytössä olo 
on ilmeinen, sisustus on näet aivan eri luokkaa.
Wikimedia Commons.

Lahjojen jakajaksi ja joulupukin esikuvaksi

Nikolaoksen perinteen eräs jatkajista, 
Mikulás jakamassa lahjoja 1860-luvun 
Unkarissa. Wikimedia Commons.

Mutta niin, miten on  sen Nikolaoksen myöhemmän vaikutuksen laita? No, ortodoksinen ja katolinen kirkko kunnioittavat häntä lukuisten asioiden suojelijana, mutta edellä kerrottu legenda rahalahjojen tuonnista on vaikuttanut erityisen laajasti. Niinpä 6. joulukuuta esimerkiksi Belgiassa, Itävallassa, Saksassa ja Ranskassa lapset voivat saada erityisiä herkkuja, Unkarissa ja lähistön slaavilaisissa maissa Mikulás tuo lasten asettamiin lahjasukkiin tai kenkiin makeisia ja leivonnaisia sekä pieniä lahjoja ja Espanjassa Nikolaos tuo lahjojaan isoille ja pienille.

Alankomaissa Sinterklaas on 
iso juttu. Tämä kuva on vuodelta 2009.
Wikimedia Commons.

Ehkä tunnetuin on Alankomaiden Sinterklaas, joka saapuu veneellään lahjoja tuomaan. Yhdysvalloissa tästä muodostui sitten Santa Claus, joka uudessa amerikkalaisessa maallistuneessa muodossaan lähti maailmanvalloitukselle, nyt joulun sankarina. Täällä pohjoismaissa se sulautui aiempiin perinteisiin niin, että joulupukki muuttui pukinhahmoisesta pelottavasta ilmestyksestä hyväntahtoiseksi, punanuttuiseksi parrakkaaksi ukoksi, joka liitettiin samalla vanhaan pohjoismaiseen tonttuperinteeseen, joka oli antanut aineksia uudelle perinteelle jo rapakon takana. Jonkinlaista yhteensulautumista perinteissä oli ollut jo aiemmin, joissain maissa pukinhahmoinen kammotus kulki Nikolaoksen toverina, mutta vähitellen on amerikkalainen kuvasto yhdenmukaistanut perinnettä joulun osalta ympäri maailman.

Varsinainen joulupukkiperinne olisi ihan oman tarinansa 
väärti, mutta niin vain tämä ruotsalaisenkin kuvan keskellä 
oleva sarvipäinen pukkihahmo on kokenut sittemmin melkoisen 
muodonmuutoksen. Wikimedia Commons.

Niinpä saamme tavallaan kiittää nykymuotoisesta joulupukista piispa Nikolaosta. Eikä se hassumpaa olekaan, sopiihan siihen häneen liittyvän legendan auttamisen ja antamisen ilo ja pyrkimys olla ottamatta kunniaa lahjan antamisesta itselleen. Muistapa siis tänä itsenäisyyspäivänä ja jouluna lämpimin ajatuksin myös Myran muinaista piispaa.

"Ollaanhan täällä Kristuksen jumaluuden 
tunnustajia... ei kun siis... onkos täällä kilttejä 
lapsia?" Wikimedia Commons.

Lähteet:

Anna Dunér & Andréa Räder: Pyhät ja rohkeat. Katekeettinen keskus 2003.

Steven D. Greydanus: Let's Stop Celebrating St. Nicholas Punching Arius. National Catholic Register, 6.12.2016. https://www.ncregister.com/blog/let-s-stop-celebrating-st-nicholas-punching-arius

Elizabeth Hallam: Pyhiä miehiä ja naisia. Karisto 1996.

Petja Pyykkönen: Nikolaos Ihmeidentekijä. Ortodoksi.net. https://www.ortodoksi.net/index.php/Nikolaos_Ihmeidentekij%C3%A4

Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä 6. joulukuuta. Suomen ortodoksinen kirkko, 4.12.2020. https://ort.fi/uutishuone/2020-12-04/pyha-nikolaos-ihmeidentekija-6-joulukuuta

Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä, Myrran piispa. Suomen ortodoksinen kirkko. https://ort.fi/pyha-nikolaos-ihmeidentekija-myrran-piispa