torstai 16. heinäkuuta 2020

Bestseller-kirjailijaksi kuolemansa jälkeen tullut Vehmaan kappalainen Anders Björkqvist

Kirjoittaja: Ossi Tammisto ANDERS BJÖRKQVIST 1741-1809

Vaikka Anders Björkqvistin muisto näytti alkuun
painuvan historian hämärään nousi hänen
jälkivaikutuksensa niin suureksi, että 1934 pystytettiin
Vehmaan kirkon seinustalle muistomerkki hänen
kunniakseen. Kirjasta "Mikael Agricolasta E. W. Pakkalaan.
Suomen kirkon paimenien elämäkerrasto".
Suomen papeista moni on paimensauvansa laskettuaan painunut historian hämärään niin, että heidän saarnojensa ja opetustensa sisältö on iäksi jäänyt unholaan. Osa heistä oli vaikuttavia saarnaajia eläessään, mutta saarnoista ei ole jäänyt kirjallisia jälkiä. Sitten on saarnamiehiä, jotka ovat itse laatineet postilloja, saarnakokoelmia, joilla he ovat valmistaneet opetukselleen pysyvän muistomerkin. Blogissa on jo aiemmin esitelty Johan Wegelius Nuorempi, joka Torniossa rehtorina toimiessaan julkaisi postillan, joka alkuvaikeuksien jälkeen sai suuren suosion pohjoisessa ja muuallakin ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-johan_18.html ). Mutta nyt siirrymme Lapin lasten laitumilta etelämmäs, Varsinais-Suomen vehmaille niityille Vehmaan kappalaisen tarinan pariin, joka myöskin intoutui julkaisemaan saarnansa kirjana. Hänen kohdallaan menestys antoi odottaa itseään vieläkin kauemmin.

Lapsuus sodan jaloissa ja herätyksen helmoissa

Anders Björkqvistin, josta vanhempi kirjallisuus käyttää usein muotoa Antti, elämäntarina alkaa Nousiaisten Härjänsilmän talosta 30. lokakuuta 1741. Samana vuonna oli alkanut Ruotsin ja Venäjän välinen Hattujen sota, jossa Ruotsi pyrki saamaan haltuunsa aiemmin menettämänsä alueet. Sota päättyi Ruotsin tappioon,  pikkuvihaksi kutsuttuun Venäjän Suomen-miehitykseen vuosina 1742-1743 sekä aluemenetyksiin idässä. Tämä kaikki tosin tuskin tuolloin vielä kovin pikkuista sankariamme hetkautti.

Nousiaisten kirkko.JPG
Nousiaisten kirkossa kertomuksemme sankari sai
kuulla Abraham Achreniuksen saarnoja, jotka
vaikuttivat eliniäksi hänen maailmankatsomukseensa.
Wikimedia Commons.
Andersin vanhemmat olivat Antti Kreunpoika Härjänsilmä sekä tämän vaimo Maria. Isä oli toimellinen ja hurskas isäntä, joka toimi myös lautamiehenä. Hurskaus näkyi muun muassa siinä, että tämä kirjoitti neljä virttä, joista yksi, "Voi, kuinka olen eksynyt niin kauas synneissäni" päätyi aikanaan virsikirjaankin, tosin nykyisessä virsikirjassa sitä ei enää ole (Täältä voi lukea sen vuoden 1886 virsikirjan asussa:http://koraali.fi/1886/220.html )

. Nousiaisten kirkkoherraksi tuli vuonna 1753 kirkkoherraksi Abraham Achrenius, joka oli tunnettu hengellisesti herättävästä julistuksestaan. Antti Kreunpojan virsissä on nähty tämän vaikutusta, ja varmasti kuolemaansa vuonna 1769 kirkkoherrana toiminut Achrenius on vaikuttanut koko Härjänsilmän perheen hengelliseen elämään ja katsantokantaan.

Vauraassa talossa oli kolme poikaa, ja isäntä ajatteli kouluttavansa yhden papiksi. Hän kyseli sitten pojiltaan ikäjärjestyksessä, tahtovatko nämä opintielle. Kahden vanhemman kieltäytyessä oli Anders todennut päättävästi: "Noh, minä lähden." Aivan puskista ajatus ei tullut, sillä Anders oli jo pitemmän aikaa miettinyt millaista pappina olisi ja oli myös leikkinyt lähikalliolla pappia äidin esiliina harteillaan.

Takkuista koulunkäyntiä sekä pappisvihkimys Ruotsin-risteilyn kautta

Turkuun koulutielle lähtenyt pojalle annettiin siellä myös uusi sukunimi, Björkqvist, kuten tuolloin oli tapana. Siellä sitten maatalon poika opiskeli muun muassa Rooman kirjailijoita latinaksi, raamatunhistoriaa, kirkkohistoriaa sekä Uutta testamenttia kreikaksi. Mahtoi siinä olla pää pyörällä ja vaikea pysyä oppineemmista kodeista olevien poikien perässä. Turun yliopiston nimikirjaan hänet kirjattiin vuonna 1760 luonnehdinnalla "hyvää toivoa osoittava nuori mies", ei siis mikään erityinen, mutta toivoa oli.

File:K F Mennander.jpg
Piispa Mennander toimi sekä
Björkqvistin virkaanvihkijänä
että tämän esimiehenä. Luultavasti
hän ei kuitenkaan nauttinut erityistä
kunnioitusta alaisensa taholta.
Wikimedia Commons.
Yliopistossa hän sai luonnollisesti monenlaista opetusta ja tietoa, mutta ilmeisesti hengellisen elämän sisällön suhteen niillä ei ollut suurta merkitystä. Björkqvistillä pappina ilmennyt herännäishenkisyys ei ilmeisesti ollut seurausta mistään äkillisestä murroksesta vaan oli kodin ja seurakunnan kirkkoherran Achreniuksen perintöä. Sitä perintöä hän halusi vaalia ja levittää. Kun oli pappisvihkimyksen aika oli Turun piispa Karl Fredrik Mennander valtiopäivillä Tukholmassa, joten Björkqvistin ja erään toisen oli matkustettava sinne pappisvihkimystä varten. Tuomiokapitulin jäsenenä toiminut professori Pehr Kalm luonnehti heitä saatekirjeessään piispalle vähemmän mairittelevasti: "Eivät he ole mitään suuria sankareita tiedoiltaan..." Oliko opintie ollut tilallisen pojalle työläs vai eikö herännäismielistä oppilasta ollut kiinnostanut valistusajan teologinen opetus, tiedä häntä. Papeiksi nämä sankarit kuitenkin vihittiin 22. marraskuuta 1765, jonka jälkeen voitiinkin palata Suomeen.

Avio-onnea ja kärhämää Sauvon suurmiesten ja hengenmiesten kanssa

Ensimmäiseksi Björkqvist valittiin 1765 armonvuodensaarnaajaksi Sauvoon, sillä pitäjänapulaisena toiminut Jacob Holmberg oli kuollut. Kuolleen papin leskellä oli näet oikeus asua vuosi kuoleman jälkeen papin virkatalossa, minkä aikana työt hoiti armovuodensaarnaaja. Sauvossa pesti tosin venyi, sillä tehtävään valittu Kustavin kappalaisen apulainen Johan Sadenius kuoli 1767 Kustavissa ehtimättä edes aloittaa virassaan. Björkqvist kävi jossain välissä toimimassa armonvuodensaarnaajana myös Loimaalla, mutta ilmeisesti sauvolaiset olivat joko tykästyneet tai tottuneet jo häneen, sillä hänet valittiin 1768 Sauvon uudeksi pitäjänapulaiseksi. Siinä tehtävässä hän palvelikin 13 vuotta.

Nyt oli siis virka hallussa, minkä lisäksi Björkqvist hankki kaksi asiaa, joita mies tarvitsee: kirjan ja vaimon. Kirja oli Eric Pontoppidanin, tanskalaissyntyisen Norjan Bergenin pietistihenkisen piispan Collegium pastorale, jossa on esitetty kirkollisen pietismin hengessä papin erilaiset tehtävät. Björkqvist oli ilmeisen tykästynyt kirjaan, sillä siihen on jäänyt runsaasti alleviivauksia ja ihastuneita reunahuomautuksia. Jos oli onnea kirjaostoksilla, niin varsinkin avioliittomarkkinoilla, sillä morsioksi löytyi siveä, lahjakas ja sivistynyt neitonen Helena Elisabet Helleday, turkulaisen tykkijunkkarin tytär.

Sauvon kirkko2.jpg
Sauvon jykevässä kirkossa sai Björkqvist aloitella pappisuraansa.
Wikimedia Commons.
Vaimon sivistystä Sauvossa kaivattiinkin. Björkqvistin luonteen kerrotaan olleen herkkä ja jyrkkä. Myöhempien kuvailujen mukaan hän oli olemukseltaan ja esiintymiseltään jäyhä ja täsmällinen eikä halunnut vastaväitteitä, huomautuksia tai väittelyitä, minkä lisäksi hänellä oli huono itsehillintä. Helposti kiivastumalla ja suorasukaisen hiomattomalla käytöksellään hänen kerrotaan loukanneen Sauvon lukuisia aatelisia. Ja Sauvossahan aatelisia piisasi johtuen useista kartanoista, kuten Saustila, Paddais, Tapila, Ruonankartano... Vuonna 1775 Sauvon väestöstä oli säätyläisiä 2,5%, johon joukkoon toki kuuluivat myös papit. Björkqvist ei kuitenkaan varmaan kokenut näitä seurapiirejä itselleen luonteviksi kahdestakaan syystä: talonpoikaistaustaisena säätyläiselämä ja sen tavat olivat hänelle vieraita, minkä lisäksi pietistihenkisenä hän ei luultavasti ollut niinkään kiinnostunut kunkin henkilön yhteiskunnallisesta asemasta vaan näiden sielun tilasta. Jos luonne vielä lisäksi oli kiivastumiselle altis oli soppa valmis.

Sauvon kirkko sisäkuva.jpg
Sauvon kirkon sisältä löytyvät lukuisat aateliston hautajaisvaakunat
kertovat omaa kieltään aateliston historiallisesta merkityksestä ja
runsaslukuisuudesta paikkakunnalla. Björkqvist oli ihmisen aseman
sijaan kiinnostuneempi tämän sieluntilasta ja joutui siksi kahnauksiin
aatelin kanssa. Wikimedia Commons.
Myös virkatoverien kanssa menivät helposti sukset ristiin. Itse asiassa Sauvo oli Turun  piispan palkkapitäjä, joten Björkqvistin esimiehenä toimi juurikin hänet papiksi vihkinyt Mennander aina siihen asti, kun hänestä tuli Upsalan arkkipiispa ja tilalle valittiin rykmentinsaarnaaja Gabriel Fortelius. Kappalaisena taas toimi Henrik Gustaf Levanus, jonka suku piti Sauvon kappalaisenvirkaa hallussaan noin sadan vuoden ajan, edeltäjäkin oli hänen isänsä. Lisäksi Karunassa oli oma kappeli, jonka kappalaisvalinnoissa oli tuolloin monenlaista häikkää, oman kertomuksensa aihe ehkä joskus sekin. Mennander oli aikoinaan Turun akatemiassa pyrkinyt edistämään talousopin ja luonnontieteiden opetusta teologian kustannuksella ja oli selkeästi yläluokkaa, Levanus taas sukutaustansa vuoksi oli Sauvon seurapiireissä kuin kala vedessä. Ei ihme, että Björkqvist ei luontunut tähänkään porukkaan. Kollegoiden ja aatelisten kanssa Helena-rouva oli korvaamaton taltuttaessaan miehensä kiivautta ja voittaessaan lempeydellään kaikkien suosion. Andersin ja Helenan avioliiton kerrotaan olleen hyvin onnellinen.

Luo tuoreen Vehmaan laitumen, loppuiäksi

Kaipuu oli kuitenkin toisille työmaille, ja sellainen löytyikin 1781 Vehmaalta eli lähempää Björkqvistin vanhoja kotikontuja. Ensimmäisessä siellä pitämässään saarnassa lausui sen esipuheessa Vanhan testamentin Joosuan kirjan sanoja mukaillen sen, mikä oli hänen toiveensa ja tavoitteensa tässä uudessakin paikassa: "Minä ja minun huoneeni tahdomme palvella Herraa." Ja sitä Björkqvist koettikin Vehmaan toisena kappalaisena loppuikänsä liki 30 vuotta. Hänen kerrotaan olleen hyvä saarnaaja omaten kaikuvan, vahvan äänen ja miellyttävän puhetavan. Edellä mainittu kiivas luonne saattoi kuitenkin purskahtaa myös saarnatuolissa esiin ja nyrkki saattoi silloin paukahtaa vasten saarnatuolin laitaa.

Mutta kyllä Björkqvistillä oli lempeäkin puolensa, erityisesti silloin, kun jumalanpalveluksen jälkeen tuli ihmisiä sielunsa tilaa murehtien tai muuten papin neuvoja kaivaten jumalanpalveluksen jälkeen kappalaisentaloon. Silloin hän puhui lempeästi ja hiljaisesti kysellen, varoittaen, neuvoen, kehottaen ja lohduttaen. Yhdessä veisattiin sekä virsikirjaa että Siionin virsiä ja lopuksi rukoiltiin. Tästä seuraväestä kehittyi Björkqvistin ympärille pieni, mutta uskollinen ystäväpiiri. Jotkut näistä olivat välillä hänen mukanaan kappalaisen käydessä ahkerasti katsomassa sairaita tai tervehtimässä tuttavia. Seurue saattoi veisata samalla kun matkaa taitettiin. Jos matkan varrella oli väkeä peltotöissä piti heitäkin pysähtyä jututtamaan.

Vehmaa church 2016 02.jpg
Selvästi kivikirkkoihin mielistynyt Björkqvist suoritti pappisvirkansa
pisimmän työrupeaman tässä Vehmaan kirkossa kappalaisena.
Wikimedia Commons.
Björkqvist siis viihtyi paitsi heränneiden myös ilmeisesti muuten kansan parissa. Mutta vaikka talollisen poika olikin ei hän viihtynyt talollisten pidoissa vaan meni niihin vain jos oli viran puolesta pakko. Tanssin alkaessa hän joko meni hengenheimolaistensa kanssa kamariin keskustelemaan tai lähti kotiin. Muutaman päivän päästä hän kyllä palasi kiittämään vieraanvaraisuudesta  ja piti samalla puhuttelun armonajan tärkeydestä ja Herran kutsuvasta rakkaudesta. Oletan, ettei tällä toimintamallilla kutsuja ihan hirveästi tullut, mutta eihän hän niitä kaivannutkaan. Ne olivat luultavasti toista kuin mihin hän omassa heränneessä lapsuudenkodissaan oli tottunut, eikä hän vaikuta olleen luonteeltaan sellainen, joka olisi osannut mukauttaa toimintaansa kovin paljon tilanteen mukaan.

Perhehuolia ja taas kärhämiä kollegoiden kanssa

Björkqvistiä kohtasi suuri suru, kun rakas Helena-rouva kuoli 1787. Uusi vaimo löytyi pian Anna Loviisa Forseliuksesta, jonka isä oli ollut Eurajoen kirkkoherra. Uuden rouvan kerrotaan kuitenkin olleen huolimaton taloudenhoidossa ja ikävän luonteeltaan. Niin suurta mieliharmia heidän välillään oli, että se on ilmeisesti puikahtanut jopa erääseen saarnaankin: "vaimo asettaa itzensä vainoomaan miestänsä ja uloslevittää kielikelloinsa neuvoin kautta kaikkinaista pahuutta ja häväistystä, ja antaa laittajalle tilan pilkata, joka ei mistään muusta tule kuin hallituxen himosta miehensä ylitzen". Voi olla, että kirkkoherran tytär tunsikin ylemmyydentunnetta talonpoikaistaustaista kappalaismiestään kohtaan. Lapsia heille tuli kuitenkin kolme, edellisen avioliiton yhdentoista jatkeeksi. Oli siinäkin sakissa omat murheensa jos toki ilonsakin. Kappalaisen palkka oli pieni eikä meinannut aina riittää elannoksi.

Lisäksi painoi se, etteivät kaikki seurakuntalaiset suinkaan välittäneet kappalaisensa terävästä julistuksesta, jossa ei piitattu kuulijoiden asemasta. Ja nämä antoivat tyytymättömyytensä kuulua, kuten Björkqvist on yhteen saarnaansa tallentanut: "Eikö se ole nyt jokapäiväinen virka, että kiukkuiset sanan-kuulijat, ehkä ei työllä, kuitengin kielelläns, panetuxilla, kauhioilla soimuilla ja valheilla, tappavat opettaita." Lisäksi elämän loppupuolella tulivat kiistat virkaveljien kanssa. Vuonna 1800 tuli ensimmäiseksi kappalaiseksi Vehmaalle Jakob Syrenius, jonka kanssa Björkqvistillä oli ilmeisesti opillisia erimielisyyksiä Syreniuksen pitäessä Björkqvistin saarnoja liian lainomaisina. Kerrotaan, että jos toinen oli saarnassa puhunut jotain toisen näkemyksiä vastaan vastasi toinen siihen voimallisesti seuraavana sunnuntaina omassa saarnassaan. Tätä riitaa on pidetty kummallisena siksi, että Syrenius oli parinkin tunnetun herännäispapin Gustaf Ranckenin ja Bengt Jakob Ignatiuksen hyvä ystävä. Silti hän ja Björkqvist eivät tulleet toimeen.

Myös vuonna 1805 kirkkoherraksi tulleen Isak Enebergin kanssa Björkqvistin välit olivat tulehtuneet, mikä johtui juurikin kamppailusta kirkkoherran virasta. Edellisen kirkkoherran, Fredrik Reinhold Branderin, kuoltua oli Björkqvist sijaistanut virassa armovuoden ajan.  Kun vaaliin ryhdyttiin pyysivät heränneet talonpojat ehdokkaaksi Björkqvistin, kun taas pitäjän aatelisto kutsui Enebergin. Tästä sukeutui ikävät ja pitkälliset riidat, joiden huipennuksena kumpikin kävi Tukholmassa kuninkaan pakeilla tukea pyytämässä. Tosin jotkut lähteet väittävät vaimon tehneen matkan Björkqvistin puolesta ja antaneen kuninkaalle lahjaksi kolme miehensä kirjoittamaa saarnakirjaa kullatuissa kansissa pyytäen virkaa miehelleen. Kuninkaan väitetään luvanneen niin käyvänkin, mutta lopulta Eneberg valittiin Björkqvistin katkeruudeksi. Vaikka hänen arvostamansa Pontoppidanin kirjassa neuvottiin pappisviran haltijoita keskinäiseen sopuun kykeni Björkqvist toteuttamaan tuota neuvoa vasta kuolinvuoteellaan tehden silloin sovinnon kirkkoherransa kanssa.

Saarnat kirjoihin ja kansiin sekä rakkaan viereen multiin

Nimisivu Björkqvistin postillasta.
Kirjasta "Mikael Agricolasta E. W.
Pakkalaan. Suomen kirkon paimenien
elämäkerrasto".
Niin, se saarnakirja. Toivottavasti se yksityiskohta, että se oli kirjoitettu suomeksi ei vaikuttanut kuninkaan päätökseen. Hän oli kirjoittanut sitä kahdeksan vuoden ajan. Kun hän pyysi sille painolupaa Turun akatemian teologiselta tiedekunnalta ei sen arvostelu ollut kovin mairitteleva. "Teos ei ole laadittu ajan vaatimusten eikä tiedekunnan toivomusten mukaan, ei raamattutiedon eikä ajatusten eikä tyylin sirouden puolesta, mutta kun suomalainen rahvas todennäköisesti voi käyttää kirjaa hyödyksi ja rakennukseksi, ja kun saarnat ovat suurimmaksi osaksi hyvin käytännöllisiä, eivätkä ne liioin sisällä mitään tunnustuskirjojen vastaista, tiedekunta katsoo mahdolliseksi myöntää luvan saarnakirjan julkaisemiseen." Björkqvist-parka oli saanut elämässään tottua vähätteleviin arvioihin, eikä tuotakaan lausuntoa oikein voinut mainostuksessa käyttää. Mutta niin vain saatiin painoon postilla Uskon harjoitus Autuuteen vuonna 1801. Säästösyistä hän sitoi niitä itse satoja kappaleita tyttäriensä kanssa. Oliko syynä tiedekunnan kehno arvostelu vai jokin muu, mutta suuri osa painoksesta jäi aittaan mätänemään huonon myyntimenekin vuoksi.

Björkqvist aloittaa postillansa ensimmäisen saarnan Laulujen laulun sanoilla: "Nouse, pohja tuuli, ja tule louna tuuli, ja puhalla minun yrttitarhani läpitzen, että sen yrtit vuotaisivat." Kun aiemmin esittelemäni Wegeliuksen postilla oli oppineen miehen valtava tuotos olivat nämä maalaiskappalaisen saarnat lyhyitä ja koruttomia. Ne olivat samaan aikaan herätyssaarnoja, mutta niissä oli korostuneena myös lohduttava ja rohkaiseva piirre. Lisäksi hän otti niissä kantaa tuon ajan herännäispiireissä yleiseen taipumukseen keskittyä omiin tuntemuksiin ja 'armonliikutuksiin' eli erilaisiin hurmostiloihin. Hän halusi niiden sijaan kristityn kiinnittävän pelastusvarmuutensa yksin Kristukseen. Hän ei sinänsä kieltänyt niiden olemassaoloa, vaan oikeat liikutukset olivat hänen mielestään Herran lahja ja uskon seurauksia. Hän tahtoi kuitenkin muistuttaa, että jos Herra ei niitä antanut ja kun hän ei niitä anna on uskottava ilman mitään kokemusta ja näkemistä. Hän kirjoitti esimerkiksi näin: "Uskossa ontuwaiset tahtowat, uskonsa perustukseksi wastaanottaa ja pyytää Jumalalta liikutuksia, nuhteen ja lohdutuksen tuntemisia, waatien muilta samankaltaisia tiloja kuin heidän omansa on --- Evankeliumin herättämä usko on ainoa wälikappale, joka liikutusten ja tuntemisten kadotessa koetuksina jää sydämen; yksin Jeesus jää perustukseksi ja kulmakiweksi, ja häneen usko nojaa." Ehkä tämä on toisaalta vaikuttanut siihen, etteivät heränneetkään näytä heti ottaneen kirjaa omakseen.

Björkqvist ei saanut nähdä postillansa menestyksen päiviä. Sen lisäksi hän kirjoitti pari virttä, jotka olivat kömpelöitä, mutta hartaita. Viimeisiä aikoja varjosti kiusallinen päänsärky. Lopulta tuli tauti, joka vei hänet hautaan kolme viikkoa kestettyään. Kun joukko hänen uskonystäviään tuli häntä katsomaan hän kivuista ja perheen estelyistä huolimatta piti näille pitkän seurapuheen. Näiden itkien kysyessä: "Kuka meitä nyt opettaa, kun pastori meidät jättää" oli Björkqvist vastannut: "Hakekaa Raamatusta." Kivut ja tuskat voimistuivat ja sairas oli levoton ja ahdistunut tapaillen huulillaan psalmin sanoja: "Onko hänen armonsa mennyt ainiaaksi? Onko Jumala unohtanut olla armollinen, onko hän vihassaan lukinnut laupeutensa?" Tyttären todettua: "Kyllä Herra nyt taitaa kutsua isän pois" oli Björkqvist kuitenkin lausunut samalla, kun hiljainen rauha levisi hänen kasvoilleen: "Minä vain odotan lunastustani." Hän kuoli 7. syyskuuta 1809. Hän oli syntynyt Hattujen sodan aikana ja kuoli vähän ennen Suomen sodan päättymistä 17. syyskuuta 1809. Taas oli Suomi venäläisten miehittämänä, mutta tällä kertaa pysyvästi. Björkqvist kuitenkin poistui tästä ajasta ennen uuden aikakauden alkua. Toivomuksensa mukaisesti hänet haudattiin ensimmäisen vaimonsa viereen. Sen verran heikoissa varoissa perhe oli ollut, että leski lapsineen sai ylimääräisen armovuoden.

Menestyskirjailijaksi kuoleman jälkeen

Jostain syystä päässäni soi Nightwish -yhtyeen kappaleen Kuolema tekee taitelijan säe: "kuolema teki minusta taiteilijan". Ehkäpä siksi, että kuolema teki Björkqvististä kirjailijan. Myöhempi herännäisyys otti näet hänen postillansa omakseen. Siitä alettiin ottaa uusia painoksia: vuosina 1841, 1843, 1849, 1858, 1876 ja vielä Pekka Korhosen korjaamana painoksena Oulussa 1896-1897. Eli se sai yhteensä seitsemän suomenkielistä painosta. Eikä tässä vielä kaikki, sillä nuorena kuollut herännäispappi Lars Josef Achrén käänsi sen ruotsiksi  ja julkaisi käännöksensä Ruotsin Uumajassa 1843. Tällekin versiolle löytyi kysyntää, sillä uusi painos otettiin Vaasassa 1846 ja vielä Ruotsin Nyköpingissä 1877. Ilmeisesti mikään muu suomalainen saarnakirja ei ole päässyt tällaisiin painosmääriin. Lisäksi lyhyempiä otteita Björkqvistin saarnoista on julkaistu hartauskirjoissa ja lehdissä. Erityisen arvostettu teos on ollut herännäisyyden ja rukoilevaisuuden piirissä. Laajan levikkinsä vuoksi postilla on vaikuttanut myös lukutaidon kehittymiseen, ja osin siksi sen teksti on kokonaisuudessaan nykykirjaimilla luettavissa Kotimaisten kielten keskuksen sivuilla: http://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/bjorkqvist/bjorkqvist_coll_rdf.xml Sieltä vain kaikki joko ammentamaan sielunravintoa tai ihmettelemään suomalaista kirjakieltä parinsadan vuoden takaa.

Mikä tähän suosioon oli syynä? Sitä voidaan kysyä tuon ajan heränneiltä. Herännäispappi Jonas Lagus totesi ruotsinkielisestä käännöksestä: "Björkqvistin teoksen käännös on erittäin suuriarvoinen, eikä armoa etsivä ruotsinkielinen yleisö voi saada parempaa kirjaa käteensä, Raamattua lukuunottamatta." Paavo Ruotsalaisen hyvän ystävän, herännäisiin kuuluneen pohjoiskarjalaisen talonpojan Antti Pyykön lausunto kertonee vielä enemmän: "Se on kaikista suomalaisista kirjoista täydellisin ja selkein johdatus autuuteen ja uskoon." Vahvoja sanoja, enkä käy niiden perusteita tässä arvioimaan. Mutta selvästikin se, mikä teologisen tiedekunnan silmissä oli ollut turhan vaatimatonta ja vähäpätöistä oli sopivan yksinkertaista ja selkeää tavallisen kansan käyttöön. Nyt koruttomuus ja tiiviys olikin noussut arvoonsa ja kirjat löytäneet lukijansa. Näin Vehmaan kappalaisen saarnat levisivät vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Viitaten kirjan aloittaneeseen Laulujen laulun kohtaan, on Björkqvistin julistus ainakin 1800-luvulla puhaltanut Suomen yrttitarhan lävitse.

Lähteet:

Kari Alifrosti ja Jukka Luoto: Sauvon historia I.1996.
Jaakko Haavio: Antti Björkqvist 1741 - 1809. Teoksessa Mikael Agricolasta E. W. Pakkalaan. Suomen kirkon paimenien elämäkerrasto. Toimittaneet Jaakko Haavio, Olavi Kares ja Viljo-Kustaa Kuuliala. 1947.
Hurmosliikkeet Suomessa. Lehdessä Kotimaa 22.11.1911, nro 125. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1256248?page=2
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Anders Björkqvist. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=8237>. Luettu 16.7.2020.
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Mikael Forselius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=5463>. Luettu 16.7.2020.
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Johan Sadenius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=7627>. Luettu 16.7.2020.
Osmo Tiililä: Rukoilevaisten kirjoja. 1961. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1955254?page=1

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti