sunnuntai 25. joulukuuta 2022

Vaivattu työväen rukoilevaissaarnaaja Lars Viktor Strandstén

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

LARS VIKTOR STRANDSTÉN (1852-1928)

"Herran armo rauha ja Siunaus! Isältä Jumalalta! ja Rauha rauhan Ruhtinaaltamme Herralta Jesukselta Kristukselta!!! Olkoon sinun ja minun ja kaikkein armo-lasten kanssa: jotka totuudessa Herran nimeä avuksensa huutavat. Idäs: Lännes: Eteläs: Pohjoises."

- kirjeestä Oskar Rajakalliolle 22.3.1924.

Jo vuosi sitten olisin halunnut kirjoittaa teille Lars Viktor Strandsténista, Noormarkussa syntyneestä ja Karkussa kuolleesta satakuntalaisen rukoilevaisuuden edustajasta. Rukoilevaisten parissa on esiintynyt yhteiskunnalliselta statukseltaan monenlaisia saarnaajia, ja Strandstén edusti heidän joukossaan vähäväkistä kansaa, joka Mestarinsa tavoin oli "kipujen mies ja sairauden tuttava". 

Silti tai ehkä siksi hän oli aikoinaan arvostettu sananjulistaja, ja vaikuttipa hän politiikassakin, kristillisessä työväenliikkeessä. Luettuani pari hänen joulukirjettään päätin, että hänet on syytä esitellä juuri jouluna, ja liitin otteet hänen joulukirjeistään tämän kirjoituksen loppuun.

Lukemalla uskoon

Lars Viktor Strandstén syntyi Satakunnan Noormarkussa Söörmarkun kylässä 17. tammikuuta 1852. Hänen isänsä oli rautaseppä, ja vanhemmat kasvattivat poikansa kunnioittamaan Jumalaa. Kylillä ei sopinut hillua, ja ehkä siksikin pojalla oli aikaa oppia lukemisen taitoa niin, että Raamattu tuli luettua läpi jo 12-vuotiaana. Ensimmäinen synti, joka jäi tietoisena tekona omaatuntoa painamaan oli kiroilu lehmiä laitumelle viedessä. Tämä kertonee osaltaan herkästä omastatunnosta. Myöhemmin hän koki erityiseksi helmasynnikseen ylpeyden, muut kun kehuivat häntä hyväksi lukijaksi, ja sekös tuntui rautasepän pojasta hyvältä.

Kuvassa Noormarkun kirkko 1890-luvulla. Tämä oli Strandsténin lapsuus- ja nuoruusaikojen kotikirkko. Se tuhoutui kellotornia lukuun ottamatta sisällissodan pommituksissa, mikä varmasti osaltaan voimisti Strandsténin kammoksuntaa punaisten kapinaa kohtaan. Kuva Satakunnan museon kokoelmista, https://www.finna.fi/Record/satakunnanmuseo.5C9C7DC9-97D5-42F1-B963-F6D8CFDF6A9A

Nälkävuonna 1867 poikaa kohtasi 15-vuotiaana tragedia, kun äiti menehtyi kuumetautiin. 20 vuoden iässä hänen elämässään tapahtui hengellinen murros. Hän kertoi itse jälkikäteen, että siihen aikaan oli Söörmarkussa jonkun verran "rukoilevaisiksi" kutsuttuja ihmisiä. Heitä pitivät muut hourupäinä ja omanvanhurskauden rakentajina, onnettomina ja surullisen näköisinä ihmisinä.

Strandsténin näkemys ei hänen mukaansa poikennut yleisestä mielipiteestä. Nämä rukoilevaiset pitivät yhteisiä seuroja rukoillen ja veisaten. Kerran Larsin sisko Josefiina ehdotti, että mennään katsomaan heidän seurojaan, ja niin sisarukset menivät. Nuori mies selvästi tiedettiin lukumieheksi, sillä heidän astuessaan sisään kehotettiin häntä lukemaan Retziuksen postillasta saarna seuraväelle. Oli 16. sunnuntai Kolminaisuudenpäivästä, ja raamatuntekstinä saarnalle Nainin kaupungissa eläneen lesken pojan hautajaissaatosta, jossa Jeesus herätti pojan eloon. 

Saarna oli Strandsténin mukaan varsinkin loppupuoleltaan niin voimakkaasti nuorille puhuttu, että se iski lukiessa luihin ja ytimiin. Sana tuomitsi nuorukaisen syvimpään helvettiin, ja omatunto toisti tuomion oikeaksi. Tuossa hetkessä Strandsténin sielussa aukesi uusi maailma, eivätkä silmätkään pysyneet enää kuivina. Hänen sydämessään tuntema ylpeys nöyrtyi ja hän tunsi itsensä suureksi syntiseksi. Aika ovelia olivat paikalliset rukoilevaiset, käännyttivät nuorukaisen niin, että tämä itse saarnasi itselleen. Tilanteen dramaattisuudesta kertoo sekin, että Strandstén osasi myöhemmin sanoa tarkkaan, minkä ikäisenä tuo murros tapahtui, 20 vuoden, 7 kuukauden ja 9 päivän iässä.

Sananjulistajaksi kasvamassa

Jonkun aikaa Strandstén eli omasta mielestään tuomitussa tilassa, kunnes sai kokea armon riemun, tai omien sanojensa mukaan "Kaanaan viinimarjat tulivat suuhuni". Joka tapauksessa elämään tuli uskon ilo. Koko Söörmarkun kylässä oli tuolloin hengellinen herätys. Silloin siellä alkoivat käydä myös 'vanhat isäkristityt', pitkän linjan saarnaajat ottamaan herätyksen hoiviinsa, kuten Daniel Dahlberg Kiukaisten Paneliasta. Ehkä tällöin alkoi myös Strandsténin oma kouliintuminen saarnaajaksi, hyvänä lukijana kun osasi ammentaa niin Raamatusta kuin rukoilevaisten arvostamilta kirjoittajilta.

Strandsténin kehittymisestä sananjulistajaksi kertoo sekin, että hän toimi myös laulunsanoittajana. Kokoelmassa Halullisten sielujen hengelliset laulut on ainakin laulu nro 167, joka mainitaan Strandsténin v. 1874 sanoittamaksi. Laulussa näkyy kilvoituksen tärkeyden korostus alkaen näin: "Ah, Jesu, kiinnitä minua lujemmin sinuhun sillä sydämeni paha on, kuin vie mun kuolohon".

Nuorena Strandstén työskenteli isänsä pajassa. V. 1876 isä kuitenkin kuoli ja perheen torppa meni vanhemmalle pojalle. Lars joutui etsimään omaa paikkaansa: "Ei ollut tietoa mihin mentäisiin. Taivas oli kattona ja maa lattiana." Hän pääsi kuitenkin lampuodiksi A. Ahlströmin tilalle, missä hän olikin sitten 14 vuotta. 1878 hän avioitui Kaisa Liisa Isakintytär Fagerroosin kanssa ja heille syntyi viisi lasta. Myöhemmin hän osti velaksi talon Siikaisista, mutta joutui sitten myymään sen pois. Lopulta hän päätyi Karkkuun eläen siellä loppuikänsä torpparina. Mitä lapsiin tulee, niin kuolinilmoituksessa häntä muisteli enää yksi tytär, mikä kertonee karua kieltään perheen vaiheista.

Karkun 1913 rakennettu kirkko toimi sisällissodassa punaisten linnoituksena, missä yhteydessä sen sisustus turmeltui. Kuva Wikimedia Commons: https://commons.m.wikimedia.org/wiki/File:Karkun_kirkko_2012.JPG#mw-jump-to-license

Vaikka maallisissa toimissa menestys ei aina ollut suurta, niin hengellisellä saralla oli toisin. Strandsténin mainitaan olleen 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Noormarkun rukoilevaisten huomattavin johtaja. Hän teki saarnamatkoja myös ainakin Harjavaltaan ja Kankaanpäähän, jonka rukoilevaisiin hänellä oli kirjeenvaihdonkin perusteella lämmin suhde, varsinkin Oskari Rajakallioon ja aiemmin blogissa esiintyneeseen Severiina Santasaloon ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2021/04/kankaanpaan-hurskaasti-herannyt.html ). Rukoilevaisten saatua omat kesäjuhlansa, Länsi-Suomen herännäisjuhlat, kelpasi Strandsténkin sinne monesti puhujien joukkoon ja liikkeen lehteen kirjoittamaan.

Strandsténin julistama kristillisyys oli ainakin hänen säilyneissä kirjeissään armon kerjäläisyyden kyllästämää. Jumalan armo kuului niille, jotka köyhinä, kurjina, alastomina ja omissa silmissän kaikkein huonoimpina ovat vain Herran Jeesuksen varassa. Juuri tälle paikalle Strandstén asetti myös itsensä. Nuorempana hänen mainittiin käyttäneen kovaakin kieltä, ja häneltä on säilynyt muun muassa lausahdukset "Jumala on paljon rakastanut meitä pirun porttoja", mikä tosin lienee tarkoitettu lohduttavaksi puheeksi, sekä "Moni nukkuu synnin raskasta rautaunta. Kyllä helvetissä piisaa kyyneleitä, muttei tule koskaan parannusta."

Myöhemmin Strandsténia on kuitenkin kutsuttu Johannes -luonteeksi rakkauden apostoliin viitaten. Ehkä hän pehmeni vanhemmiten, tai sitten kyse on siitä, että hän sovitti ankarat sanansa myös itseensä. Dogmatiikan professori Osmo Tiililän mukaan Strandsténin kirjeissä korostuu voimakkaasti synnintunto, ja armosta iloitseminen vain välillä välähtää esiin. Tiililän mukaan häntä erottaa Pohjanmaan ja Savon herännäisyydestä lähinnä alituinen puhe rukouksesta sekä sellainen pyhitetty kielenkäyttö, jossa ei ole sitäkään huumorin välkettä, jota heränneiden puheissa saattoi Tiililän mukaan tavata. Tosin Tiililä ei saanutkaan koskaan kuulla Strandsténin puheita, vain lukea tämän kirjeitä. Joka tapauksessa Strandstén lienee ollut vaikuttava puhuja, sillä rovasti O. J. Caseliuksen kerrotaan sanoneen häntä kuultuaan: "Kyllä sillä miehellä on sattuvat sanat."

Kristillisen työväenliikkeen edustaja

Strandstén kuului maallisessakin mielessä yhteiskunnan vähäosaisiin, muutettuaan Karkkuun hän toimi siellä torpparina. Monesti hän kirjeissään kiittää muilta uskovilta saamistaan avustuksista. Hän myös toimi kristillisessä työväenliikkeessä ollen ainakin v. 1907 Suomen Kristillisen Työväenliiton äänenkannattajan Tähden asiamiehenä ja v. 1916 Kristillisen työkansan vaaliliiton ehdokkaana. Hän kuului Kokemäen ja Köyliön valitsijayhdistykseen nimeltä "Kristillinen kansa Kristuksen kirkon puolesta epäkohtien poistamiseksi".

Kristillisen työkansan vaaliliiton valitsijayhdistyksillä oli komeita nimiä. 
Näissä riveissä myös Strandstén seisoi. Työkansa nro 26, 30.6.1916.

Ehkä tämä kristillisen työväenliikkeen kautta tapahtunut poliittinen aktiivisuus selittää sitä Tiililän huomioimaa asiaa, ettei Strandstén tuntenut sympatiaa sisällissodassa punaisten riveissä taistelleita kohtaan huolimatta siitä, että itsekin kuului vähäosaisiin. Strandstén kirjoitti useassa säilyneessä kirjeessään sisällissodan kauhuista ja oli erityisen järkyttynyt siitä, että sellaisetkin, jotka olivat olleet rukoilevaisten joukossa, "monta vuotta käyneet Seuroissa, olleet ylimmäisiä Rukoilioita lahjoistas kiittäneet ja jyristäneet ja menneet Punaisten puolelle anttikristusta kumartavat." Punaisten tekemiä veritekoja hän kauhisteli ja näki tässä varoittavan esimerkin siitä, miten luopuminen oli aina vaarana.

Kammoksuntaa tekee ymmärrettäväksi sekin, että sisällissota liittyi suoraan kahteen Strandsténille läheiseen kirkkoon. Noormarkun kirkko tuhoutui pommituksissa, ja Karkun kirkkoa punaiset käyttivät linnoituksenaan tuhoten sen sisustuksen. Voi kuvitella, miten kumpikin tapaus järkytti saarnamiestämme syvästi.

Strandsténin kuolinilmoitus Lalli -lehden nro 108, 12.5.1928.

Ahdistusten kautta haudan lepoon

Strandsténin viime vuodet olivat pahenevaa köyhyyden ja sairauden aikaa. Vielä 1927 hän oli herännäisjuhlien puhujana Eurajoen opistolla. Hänen muistetaan olleen vanha ja kulkeneen kumarassa, mutta sanoneen ainakin näin: "Tämä rukoilevainen kansa mielellään puhuu kaikista näyistä ja ilmestyksistä. Niistä ihmiset kertovat kokemuksiaan. Mutta niissä ei ole mitään perustusta, ja minä en puhu niistä, vaan vain lujasta ja profeetallisesta Jumalan sanasta, sillä sana on kaiken perustus." Sanat näyttävät jääneen kuulijoiden mieleen. Kipujen ja köyhyyden keskellä elänyt saarnamies ehkä aavisteli aikansa vähyyttä ja halusi jättää omilleen kestävän pohjan, jolle rakentaa tulevaisuudessa. Mainittakoon, että Strandstén oli rukoilevaisten tapaan vanhojen kirkollisten kirjojen ystäviä ja suri sitä, että papit käyttivät uusia kirjoja.

Strandstén sai kokea voimallisesti viljelemänsä sanonnan "Ei alkua kruunata vaan loppu". Vuonna 1927 hän oli kirjeessään iloinnut, miten vaikeudet olivat saaneet nöyrryttää hänen ystäväänsä Severiina Santasaloa oman heikkoutensa tuntoon. Viimeisinä aikoinaan Strandstén oli itse samassa koulussa.

19. maaliskuuta 1928 hän kirjoitti yöllä kirjeen, jossa kuvaili valtavia tuskiaan: "Nyt on kellon yhdenaika yöllä, olen niin Hirmuisissa tuskissa ja vaivoissa jota ei kieli voi ulos puhua: Syhytys taudissa: koko ruumiini on niin kuin Helvetissä puolittain sanoa; usiammat yöt olen saanut valvoa; ei saa ollenkaan nukkua. olen jo uhrannu yli 50 markan ulkonaisiin Lääkkeisiin! Kolme kertaa oltu Lääkärissä Ei Mistään ole apua tullu. tälläkin hetkellä Polttaa jalkojani ja on ajetuksissa kuin pölkyt. Nyt on kolmatta kuukautta kuin olen Puhalla astonu jalkaani; en yli Laattian pääse kuin puita Myören; ei saa astoa jalkainsa päälle. olen kuin tulimeressä, ei Piirtämisestä tahro tulla mitään."

Tuskansa keskellä Strandstén murehti, ettei vain luopuisi uskosta niiden tähden. Siksi hän kirjeessään pyysi muita rukoilemaan, kun ei itse enää kyennyt polvistumaan rukoukseen. 6. toukokuuta 1928 tuo patriarkka jätti tämän maailman vaivat taakseen 76-vuotiaana. Kuolinilmoituksessa häntä muistelivat leski sekä tytär ja lastenlapset sekä lastenlastenlapset. Ilmeisesti muiltakin lapsilta oli siis jäänyt jälkikasvua. Ilmoitukseen oli laitettu Halullisten sielujen hengellisistä lauluista nro 183, "Matkamiehen ehtoovirsi", joka alkaa näin: "Jopa loppuu päivän vaiva, ehtoo levon mulle tuo, rasitetun täällä aivan Herra rauhaan mennä suo". Nämä sanat sopivat varmasti hyvin kuvaamaan vainajankin tuntoja.

Strandsténin joulusaarnat

Kuten alussa kirjoitin näin joulun aikaan minua kiehtovat Strandsténin kirjeiden joulutervehdykset. Niinpä laitan ne tähän loppuun esimerkeiksi Strandsténin kirjoitustavasta sekä lukijan niin halutessa jouluhartaudeksi.

Vanhempi on 17. joulukuuta 1908 Oskar Rajakalliolle lähetetystä kirjeestä: 

"---Jos jumala suo ja sen armon lahjoittaa, että elämme, Niin nyt lähestyy Suuri Vapahtajamme, ja veri Ylkämme Syntymä juhla. Oo! Että hän sais uuristavalla armollansa Puhristaa ja Pestä; Sydämme Temppelikses ja asumasiakses! Oo! että minä ja kaikki Syntiin vajonneet aadamin Lapset saisimme Tuntea ja maistaa! Joulu iloa Joulun Rauhan sanomaa! Että Lapsi on meille Syntyny: Poika on meille annettu.

Lopuksi toivotan teille kaikille Onnellista Joulua!

Ja että me löydettäisiin nuhteettomina: valkeuden lapsina, Palavina; ja paistavina Kynttilöinä: Tämän pahan elkisen nurjan Sukukunnan keskellä. Herran tulemisen hetkenä! Ahkeriksi valvomisessa ja Rukouksessa! Pyhissä menoissa ja jumalisuudessa. että me Jumalan väellä Uskon kautta autuuteen Kätketyksi tulisimme! Näillä sanoilla toivotan! tällä Adventti aikana; että se meidänkin Sydämmessämme niin ja amen! olisi! Ja saisimme kerran yhtyä Siihen suureen Hoosianna veisuun! amen! ---"

Joulun sanoma puhutteli Strandsténia myös hänen vanhoilla päivillään. 22. joulukuuta 1924 päivätyssä kirjeessä hän kirjoitti: 

"--- Nyt Wapahtajamme Jesuksen Syntymä muisto juhla, on ovemme edessä Oo! jos hän saisi tulla meille kaikille! parhaaksi Joulu vieraaksi parhaaksi aarteeksi ja tavaraksi. Oo! Ihania armon kerjäläisiä joille on Kirkastunu kristuksen veri ja haavat eikä tarvitse enää synneissänsä hukkua, vaan nyt löyty peso ja puhdistus lähde kaikkea syntiä ja saastaisuutta vastaan siellä Sionin tytärten saastaisuus puhdistetaan joka aika tuomitsevan ja polttavan hengen kautta. Oo! ihanaa Evangeliumia; kaikille murheellisille peljästyneille vapiseville omille tunnoille Jesuksen kristuksen veri puhristaa meitä kaikista synneistä. olen vähän piirtänyt sentähden; ettes Sanan ja koettelemuksen kautta tiedä paremmin kuin minä. en tässä etsi omaa kunniatani: engä tahdokkaan ulkokullailla Jumalan ja ihmisten edessä; se on kauheimpia Syntejä Jumalan edessä; totuuden pitää meidän ymmärtämään; totuus meitä vapahtaa. täytyy murheella sanoa olen juuri alkavainen tämän päiväinen; siinä olen mestari ettän olen paljon Jumalan armoa hukkaan väärin käyttäny. ja vielä hän nytkin meitä kurjia Rakastaa; auta ja armahra! vielä minua! ja kaikkia Lapsias.

--- halpa veljes Strandstén."

Lähteet:

Harri Heino: Rukoilevaisuus tällä vuosisadalla. Hurmoksellisuus Länsi-Suomen rukoilevaisuuden jakajana 1895-1970 (1977).

Osmo Tiililä: Rukoilevaisten kertomaa. Länsi-Suomen herännäisyyden edustajia 1900-luvulla (1966).