Virsi 615 "Oi suruton, niin varma menossasi" - murhatun runoilijan ravisteleva veisu

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Virsikirjamme virsi 615: "Oi suruton, niin varma menossasi" kuuluu tuntemistani virsistä jykevimpiin parannuskehotuksineen, varoituksineen ja Taivaan riemun kuvauksineen. On ehkä yllättävää, että sen runoilija ei ollut mikään hurskas teologi tai hurskauden perikuva, pikemmin päinvastoin. Kuitenkaan tämä ei vähennä mielestäni virren vaikuttavuutta. Tutustutaanpa vähän tähän virteen ja sen sanoittajaan!

Humalan ja katumuksen runoilija

Lars eli Lasse Johansson syntyi 6. lokakuuta 1638 Tukholmassa. Isä, Johan Erichsson, oli laivaston upseeri ja äiti Kristin Larsdotter oli aateloidun amiraalin Lars Strusshielmin tytär. Isänäiti Margareta Nilsdotter oli puolestaan ollut laivanrakennuttaja ja ollut mukana Vasa-laivan valmistamisessa, Vasan kohtalon muistaen toki kyseenalainen kunnia.

Poika jäi jo varhain orvoksi. Hän eli sitten kahden vanhemman siskonsa ja kahden nuoremman veljensä kanssa äidinisän luona Ruotsin Pommerissa. Vanhin sisko oli jo avioitunut. Isoisäkin kuitenkin kuoli pojan ollessa vasta 15-vuotias.

Lasse opiskeli sitten Saksassa ja Ranskassa sekä vieraili Italiassa ja Englannissa. Näiden reissujen perua oli varmasti hänen laaja kielitaitonsa, sillä hän kirjoitti runoja kuudella kielellä. Ruotsiin palattuaan hän toimi jonkin aikaa Uppsalan yliopiston kieltenopettajana, kunnes muutti v. 1669 Tukholmaan.

Tämä Lucidoria esittävä kuva on Pielisjärvellä syntyneen  ja Ruotsissa kivipiirtäjänä mainetta saavuttaneen Johan Henrik Strömerin (1807-1904) näkemys Lucidorista. Wikimedia Commons: File:Lasse Lucidor-1849.jpg - Wikimedia Commons

Tukholmassa hän hankki vaatimattoman toimeentulonsa vapaana kirjailijana, kääntäjänä sekä tilapäisrunojen kirjoittajana esimerkiksi häihin ja hautajaisiin. Hän otti itselleen taitelijanimen Lucidor, merkiten jotakuinkin 'loistava'. Hänen ei sanota tavoitelleen suurta mainetta tai asemaa, vaan hän eli sosiaalisesti juuretonta elämää juomaveikkojen seurassa viihtyen.

Hänen lyriikkansa pääaiheina olivat juominen, naiset ja kuolema. Usein runot olivat allegorisia tai humoristisia ja sävyltään rohkeita ja huolettomia. Tämä saattoi välillä kostautuakin, sillä Gilliarekvaal -niminen hääruno tuotti hänelle tutkintovankeutta ja oikeudenkäyntejä hänen loukattuaan siinä erästä vaikutusvaltaista herraa.

Tällä vallattomalla humoristilla oli kuitenkin toinenkin puoli, raskasmielinen haaveksija, jota viestivät hänen käyttämänsä runoilijanimetkin: Lasse den olycklige ('onneton'), Lasse den sorgbundne ('surullinen') ja Thanatophilander ('kuolemanrakastaja'. Tästä kumpusivat myös hänen virsirunonsa, ja persoonan kaksijakoisuudesta kertookin, että hänen tuotantonsa parhaimmistona pidetään sekä hänen juomalaulujaan että virsiään. Häntä onkin luonnehdittu humalan ja katumuksen runoilijaksi.

Virsissään hän kuvasi erittäin väkevällä tavalla synnintuntoa sekä maalasi sanoin värikkään kuvan Helvetin kauhuista ja Taivaan ihanuudesta. Kirjallisuudessa onkin kiertänyt kertomus, että Lucidor olisi sanoittanut kertomuksemme lähtökohtana olleen virren sairasvuoteella, jonne oli joutunut haavoituttuaan tappelussa, ja sitten parannuksen tehtyään nukkunut kuolonuneen. Taustalla on varmastikin ajatus, että väkevästi uskon salaisuuksista runoilleen lopun sopi olla hurskas ja kaunis.

Runoilijan onneton loppu

Valitettavasti näin ei ollut laita, sillä kuolinvuoteen seesteisyyttä ei Lucidorille suotu. 12. elokuuta 1674 Lucidor oli ollut viettämässä kosteaa iltaa tukholmalaisessa Fimmelstången -krouvissa Kindstugatanilla. seurueeseen olivat kuuluneet ennestään tutut luutnantti Arvid Christian Storm, kapteeni Bohm sekä varakihlakunnantuomari Furubom. Lucidor oli huonolla tuulella ja haastoi riitaa. 

Hän onnistui suututtamaan Stormin ja seurasi kaksintaistelu. Lyhyen kahakan jälkeen Lucidor kaatui taaksepäin Stormin ollessa hänen päällään, jolloin Furubom erotti kamppailijat. Lucidor lausui sanat: "Minua on pistetty", horjui kohti pöytää ja menehtyi vammoihinsa.

Tässä rakennuksessa, Tukholman Vanhankaupungin Kindstugatan 14:sta, toimi 1600-luvulla krouvi nimeltä Fimmelstången. Siellä Lucidor kohtasi karun loppunsa. Kyltti muistuttaa edelleen krouvin nimestä, joka on vanha sana vaununaisalle. Wikimedia Commons: File:Kindstugatan 14 Gamla Stan.JPG - Wikimedia Commons

Virsien syntytarinoista kirjoittanut Aarni Voipio kirjoittaa Lucidorin onnettomasta lopusta kerrottuaan seuraavasti: "Lukija, joka tämän tiedät! Älä tuomitse, sillä tuomio kuuluu yksin Jumalalle. Mutta ajattele kaksin verroin omaa tilaasi, kun laulat Lucidorin virren loppusäkeistöjä."

Tämä virsi tosiaan jäi elämään eräiden muiden Lucidorin runojen tavoin. Se julkaistiin v. 1685 teoksessa Lucida intervalla. V. 1695 se otettiin myöhemmän piispan ja virsirunoilijan Jesper Swedbergin toimittamana ruotsalaiseen virsikirjaan ja v. 1701 se pääsi pitkäikäiseksi muodostuneeseen suomalaiseen virsikirjaan ja on sen jälkeenkin ollut kaikissa meikäläisissä virsikirjoissa, tosin uudistuksia ja muokkauksia kokien, viimeisimpänä Niilo Rauhalan kynästä v. 1984. Alkuaan säkeistöjä on ollut 16, nykyään niitä on virsikirjassa yhdeksän, ja samalla virren sävy on muuttunut lempeämmäksi. Sävelekseen se on saanut toisinnon Pohjanmaalta.

Keuruun konnamaisen kanttorin kyyneleet

Virren syntyhistoriaa ja alkuperäistä kirjoittajaa ajatellen Keuruun pitäjästä 1800-luvun puolivälistä kerrottavalla tarinalla on kiehtova kaiku. Siellä eli huonoa elämää viettänyt lukkari eli kanttori, Matthias Saxberg. Hänen mainitaan olleen rahanahne, siveetöntä elämää viettänyt mies, joka oli syyllistynyt murhaankin tapettuaan paimentytön, joka oli päästänyt lehmänsä hänen laitumelleen. Tästäkin Saxberg onnistui keplottelemaan itsensä vapaaksi lyhyellä tuomiolla. Enemmän Saxbergin rötöstelyistä voitte lukea lähdeluetteloon lisäämästäni artikkelista.

Tarinassamme siirrytään nyt Tukholman krouveista tänne Keuruun vanhaan kirkkoon.
Wikimedia Commons: File:Keuruu old church.jpg - Wikimedia Commons

Eipä ihme, että jo v. 1844 Niklas Durchman, herännäispappi, joka oli toiminut Keuruun kirkkoherran apulaisena, oli todennut tuolloin 59-vuotiaasta kanttorista karun ennustuksen: "joka elää saa nähdä, ettei kanttori Saxberg saa kuolla niinkuin muut ihmiset; Jumala vanhurskaus ei voi sitä sallia". Saxberg ei tainnut näistä sanoista juuri välittää, sillä tuomioittensakin jälkeen hän toimi lukkarinpenkissä esilaulajana mölyten ja loppuääntä venyttäen.

Tämä Saxbergin laulutyyli kiusasi erityisesti Keuruun heränneitä, jotka paheksuivat myös sitä, että Saxberg Herran huoneessa niin arvottomasti antoi Jumalan sanan, jota virsienkin katsottiin välittävän, tulla huuliltaan.

Oli sitten 1. lokakuuta 1861 ja kirkossa veisattiin virttä. Oli laulettavana juuri Lucidorin virsi, silloin numerolla 408, ja esilaulaja alkoi: "Ah surutoin! koskas synnistä lakkaat, / Kuink's kauvan synnis' murheetoinna makaat? Ah, herää, herää, aika on jo tull', / Viel' tahtoo Jumal' laupias olla sull'." Herännyt kirkkokansa yhtyi lauluun hartaalla, vakavalla soinnulla.

Kesken virren havaittiin jotain outoa. Saxberg alkoi kesken veisuun takeltelemaan sanojen kanssa. Ihmiset huomasivat, ettei hän enää pysynyt tahdissa. Seurakunta jatkoi kuitenkin itse edelleen. Pian Saxbergin silmissä nähtiin kaikkien ihmeeksi kyyneleitä, mitä ei oltu ennen nähtykään. Nyt niitä tuli ihan virtanaan niin, että käsissä vapiseva virsikirja kostui kyynelistä. 

Neljännen säkeistön kohdalla Saxberg murtui täysin. Hän vain itki loppulaulun ajan seurakunnan vastatessa yksin veisuunsa tahdista. Pappi, joka oli valinnut virren osittain Saxbergiakin ajatellen ei olisi varmaan voinut kuvitella tehokkaampaa vaikutusta. Kirkkokansa puheli kotiväelleen ihmeellisestä asiasta ja päivitteli, miten Jumala voi kutsua ihmisiä niin eri tavoin ja sellaistakin, jonka ei olisi ikimaailmassa uskonut voivan tuota kutsua vastaanottaa. Jotkut miettivät myös, mitä tämä kutsu juuri nyt tarkoitti, oliko Saxbergin armonaika lopussa?

Keuruun vanhassa kirkossa ei ole koskaan ollut urkuja, joten esilaulajalla oli tärkeä tehtävä. Ainakin kerran todistettavasti seurakunta on joutunut suoriutumaan ilman esilaulajaakaan. Wikimedia Commons: File:Keuruun vanha kirkko - Maalaukset Johan Tilén 1782-1785 C IMG 3063.JPG - Wikimedia Commons

Seuraavana päivänä kuultiinkin hirveitä uutisia. Yön aikana oli ryöstömurhaaja surmannut lukkarin kirveellä vuoteeseen ja samalla myös tämän puolison Hetan, jonka kanssa tämä oli jo vuosia naimattomana elänyt. Tästäkin tapauksesta voitte lukea enemmän lähdeluettelon artikkelista.

Heränneet olivat nyt vakuuttuneita siitä, että kirkossa Jumala oli vielä kerran kutsunut Saxbergia parannukseen, että tämä olisi valmis kohtaamaan loppunsa. Hesekielin kirjan 18. luvun 23. jakeen mukaisesti todettiin näet Jumalan sanovan, ettei hän tahdo syntisen kuolemaa, vaan sitä, että tämä kääntyisi ja saisi elää.

Lucidorin muisto elää, elääkö virsi?

Kertomuksemme virsi ei liene Lucidorin tunnetuin teos hänen kotimaassaan Ruotsissa. Unohdettu hän  ei toki ole, sillä v. 2025 laadittaessa Ruotsin kulttuurikaanonia liitettiin sen osaksi Lucidorin runo Skulle jag sörja då vore jag tokot. Hänen virtensä on silti puhutellut täällä Suomessakin jo useita sukupolvia ja ravistellut ehkä muitakin kuin Keuruun kanttoria. Oliko kyse vain sanataituruudesta vai elikö Lucidor itse virtensä tunnoissa? Ovatko muokkaajat taikka kääntäjät lisänneet siihen särmää? Tässä pitäisi verrata alkutekstiin, enkä nyt ehdi paneutua siihen ja ruotsinkielisiin variantteihin.

Itse ajattelen, että ihminen on monitahoinen olento, ja huolimatta kapakoissa riekkumisistaan on Lucidorilla selvästi ollut myös toinen puoli. Onko riidan haastaminenkin ollut samalla suuttumista itseensä ja horjumiseensa kahden maailman välillä. En tiedä. Voipion sanat "Älä tuomitse, sillä tuomio kuuluu yksin Jumalalle" sopivat tähän tapaukseen hyvin. Lucidorin virsi on kuitenkin luultavasti ollut vetämässä monia siltä tieltä, jota hän itse kulki surulliseen maalliseen loppuunsa saakka.

Laitan tähän loppuun virren sanat vuoden 1701 suomenkielisen virsikirjan mukaisella sanoituksella. Sitähän käytettiin aina vuoteen 1886 (ja esimerkiksi rukoilevainen herätysliike käyttää edelleen), tosin tietysti varovaisin kieliasukorjauksin. Näillä sanoilla virttä veisattiin myös Keuruulla v. 1861. Nykyversion löydätte virsikirjasta numerolla 615: Virsi 615 - Oi suruton, niin varma menossasi - Virsikirja.fi.

"1. Ah surutoin! koskas synnistä lakkaat, 

Kuink's kauvan synnis' murheetoinna makaat?

Ah, herää, herää, aika on jo tull',

Viel' tahtoo Jumal' laupias olla sull'.

2. Ah! kuinka hartaast' herättelee Herra,

Ja pyytää sinua oikiall' tielle kerran:

Vaikk' olet kauvan kyllä viipynyt,

Tee kiiruust' katumus, ja joudu nyt.

3. Kuin armon aika perät' pojes kulkee,

Ja Herra taivaan oven kiinni sulkee,

Ei auta sitten enää katuman,

Vaan pitää helvettiin juur' vajooman.

4. Siis malta, ettäs kuolevainen olet,

Ja kunkas joudut, koskas täältä kuolet.

Kyll' hurskaat Herran tykö tulevat;

Vaan pahat paikkaan pahaan painuvat.

5. Elämäs on juur' vähä tomun tuoksu,

Ja hekumas kuin liukas virran juoksu,

On kauniutes kuin multa maalattu,

Ja tavaras kuin savi silattu.

6. On suuri sukus* juuri turha juttu,

Ja voimas kaikki aivan pian puuttuu:

On taito, kaikki toimi ja viisaus

Juur' aivan lyhykäinen humaus.

7. Taivaas' on ilo, joka aina pysyy,

Ja satama, jost' ei meit' kenkään sysi:

Meill' Jumala on sangen suloinen,

Ja omatunto pito iloinen.

8. Ei helvetisä lopu koskaan vaiva;

Sill' synti sydänt' sangen surkiast' kaivaa,

Siell' tuli polttaa aina hirmuisest',

Ja piru piinaa ijankaikkisest.

9. Siis sitä iloo ajattele aina,

Jonk' Jumal' kaikill' katuvaisill' lainaa,

Rauhan, autuuden arvaamattoman,

Ja kunnian kruunun katoomattoman.

10. Äl' unhot' myös helvetin hirmuist' tuskaa,

Siell' tulen liekki lakkaamata puuskaa,

Ei lakkaa tuli koskaan polttamast',

Eik' taukoo perkel' sieluu vaivaamast'.

11. Siis väris', vapis', ann' kaikk' karvas nousta,

Ain' muistain, kuinka julmast' Jumal' kostaa, 

Syntisillen helvetin vaivas' haikias',

Ja kadotuksen kuopas' kauhias'.

12. Vaan sitä vastaan ilost' raukee juuri,

Kuin mieleen johtuu taivaan kunnia suuri,

Se sanomatoin kirkkaus, kunnia,

Jonk' pyhillens' siell' antaa Jumala.

13. Muista, kuink' hyvä Jumal' on, kuin auttaa,

Kuink' saatan' viekas, kuink' kavaluutens' kautta

Ain' syntiin pyytää ja kadotukseen,

Sentähden turvaa aina Jesukseen.

14. Kats', ettei lamppus sammu synnin sumus',

Ja hukut kadotuksen kauhias' humus'.

Jos lankeet, nouse koht' ja rukoil' jäll',

Ett' Jumal' olis' sinull' laupias viell'.

15. Ja sano: armollinen Isä taivaan!

Ansainnut olen kyllä olen kyllä suuren vaivan,

Helvetti edesäni avoi on,

Jos tuomit' tahdot jälkeen ansion.

16. Vaikk' minun syntin' olis' kuinka monta,

Vaikk' usiammat kuin kaikki meren santa;

Jesus ne maksoi kaikki verelläns',

Ja kuolemast' mun päästi kuollesans'. Amen."

*6. säkeistössä "suuri sukus" oli aluksi Adelskapis, 'aateluutesi', 'jalosukuisuutesi'. Suomennoksessa käytetty ilmaus laajensi merkityksen aatelissukuisista kaikkiin syntyperällään ylpeileviin.

Lucidorin hauta Maria Magdalenan hautausmaalla Tukholmassa. Wikimedia Commons: File:Grave of lasse lucidor maria magdalena stockholm sweden.jpg - Wikimedia Commons 

Lähteet:

I. H.: Matth. Saxberg, Keuruun lukkari. Aamulehti 141/1933, Sunnuntailiite. Verkkoversio: 28.05.1933 Aamulehti no 141 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Virsi 615 Oi suruton, niin varma menossasi. Virsikirja.fi: Virsi 615 - Oi suruton, niin varma menossasi - Virsikirja.fi

Aarni Voipio: Laulava seurakunta. Kertoelmia messulauluista ja virsistä. Suomen Pyhäkouluyhdistys 1956.

Tauno Väinölä (toim.): Vanha virsikirja. Vuoden 1701 suomalainen virsikirja. Toimittanut sekä johdannon ja selitykset laatinut Tauno Väinölä. Kirjaneliö 1995.

Kirkot kahdelle kielelle - esimerkkeinä Kemiö ja Sauvo

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Mikäli kuljette joskus itäisellä Uudellamaalla ja piipahdatte Lapinjärven kunnassa saatatte kirkkomaalla kohdata erikoisen näyn. Kaksi kirkkoa seisoo vastapäätä toisiaan, ovelta ovelle ei pitkäjalkaisen tarvitse montaa harppausta tehdä. Erikoiselle ratkaisulle löytyy selityksensä historiasta. Suurempi, 1746 valmistunut on tehty alkujaan seurakunnan ruotsinkielisten ja pienempi 1744 valmistunut suomenkielisten kirkoksi. Järjestelmä oli ollut olemassa jo 1600-luvulta asti, mutta 1742 salaman aiheuttama tulipalo tuhosi molempien kirkkojen edeltäjät. Nykyään kirkkoja käytetään eri aikoina vuodesta eikä kielellinen jako enää mene rakennuksittain.

Puut peittävät ikävästi, mutta kuten näkyy on vasemmalla pieni 
Lapinjärven suomalainen kirkko ja oikealla ruotsalainen kirkko.
Kellotapuli on yhteinen. Kuva Wikimedia Commons.

Kyse ei kuitenkaan ollut alkujaan vain lapinjärveläisestä erikoisuudesta. Monilla nykyisen Suomen alueen paikkakunnilla asui jo ammoin sekä suomen- että ruotsinkielistä väestöä. Luterilaisuuden korvattua valtakunnassa katolilaisuuden tuli muutoksia myös jumalanpalvelukseen. Vaikka osa jumalanpalveluksesta oli ollut kansankielellä jo aiemmin, saarna mukaan lukien, muuttui nyt liturgia kokonaisuudessaan kansankieliseksi ja saarnasta tuli keskeisempi ja siten isompi osa jumalanpalvelusta.

Haasteen tämä muodosti niillä seuduilla, joissa oli kahdenkielistä kansaa. Näin oli varsinkin Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rannikkoseuduilla. Ruotsinkielisenemmistöisilläkin paikkakunnilla saattoi asua huomattava määrä suomenkielisiä, ja toisinpäin. Erilaisia ratkaisuja asian suhteen tehtiin varmaan jo aiemmin, mutta viimeistään Pietari Brahen kenraalikuvernöörikausina (1637-1641 ja 1648-1654) annettiin määräys järjestää suomenkielisiä jumalanpalveluksia myös ruotsinkielisissä seurakunnissa, jos seurakunnan alueella suomenkielisiä asui.

Helppo ratkaisuhan oli viettää erikielisiä jumalanpalveluksia peräkkäin samassa kirkossa. Maalaisyhteisöissä tämä muodosti kuitenkin ongelman. Monien kirkkomatka oli pitkä, ja esimerkiksi kartanoista saattoi ruotsinkielinen isäntäväki tehdä kirkkomatkan yhdessä suomenkielisen palvelusväen kanssa. Siinä sitten odotettiin puolin ja toisin ennen kuin päästiin kotimatkalle. Ehkä piipahdettiin kirkonkylän krouvissa ja kirkkomatka muuttuikin ryyppyreissuksi. Niinpä ei ole ihme, että etsittiin ratkaisuja, joilla jumalanpalvelukset voitaisiin pitää yhtä aikaa, ja siihen tarvittiin erilliset kirkkotilat.

Christer Kuvaja on artikkelissaan luetteloinut niitä paikkakuntia, joille rakennettiin suomenkielinen kirkko ruotsinkielisen rinnalle. Monet näistä kohosivat 1600-luvulla, jotkut 1700-luvulla, mutta osalla on voinut olla vanhempia edeltäjiä. Uudellamaalla tällaiset löytyivät Pyhtäältä, Pernajalta, Lapinjärveltä, Porvoosta, Sipoosta, Helsingin pitäjästä eli nykyiseltä Vantaalta, Espoolta, Kirkkonummelta ja Siuntiosta. Varsinais-Suomesta Kuvaja mainitsee Paraisen ja Kemiön sekä Keski-Pohjanmaalta Kaarlelan. Näistä Lapinjärvellä, Porvoossa ja Paraisilla nuo kirkkotilat ovat yhä olemassa. Lisäksi hän alaviitteessä mainitsee Uudenmaan Tenholan sakastissa pidetyn suomenkielisiä jumalanpalveluksia ja että Varsinais-Suomen Sauvossa oli puukirkko, jossa pidettiin palveluksia molemmilla kielillä.

Nyt ajattelin luoda pikaisen silmäyksen kahteen esimerkkitapaukseen Varsinais-Suomessa. Nostan esille sekä Kemiön että sen naapurista Kuvajan sivuuttaman Sauvon.

Kemiö

Kemiön suomenkielinen väestö oli ollut keskiajalla ja pitkän aikaa uudellakin ajalla niin vähälukuinen, ettei edellytyksiä omalle kirkolle ollut. 1600-luvun alkupuolella monet täkäläiset miehet joutuivat kuitenkin väenotoissa tappelemaan 30-vuotiseen sotaan Saksanmaalle ja alueella koettiin paikoin työvoimapulaa. Niinpä seudulle alkoi muuttaa työn perässä suomenkielistä väestöä sisämaasta muodostaen merkittävän vähemmistön.

Ei ole tiedossa, milloin suomenkieliset saivat oman kirkon, mutta viimeistään 1651 sellainen oli olemassa. Se oli kuitenkin ilmeisesti huonokuntoinen tai muuten sopimaton tarkoitukseensa, sillä 1664 rakennettiin hirsistä uusi suomalainen kirkko, joka kohosi kirkkotarhan luoteiskulmaan lähelle Kemiön 1400-luvulla valmistunutta kivikirkkoa. Kustannuksissa oli mukana koko pitäjä. Kirkko rakennettiin ajan yleisen tavan mukaan suoraan maan päälle ilman kivijalkaa, mistä seurasi myöhemmin ongelmia. 1700-luvun alussa rakennus sai paanukaton ja 1733 takorautaisen tuuliviirin.

Tämä 1400-luvulla rakennettu Kemiön kirkko sai 1600-luvulla 
naapurikseen puukirkon. Kuva Wikimedia Commons.

Rakennustavan vuosi alimmat hirsikerrat painuivat vähitellen maahan ja mätänivät. 1700-luvun puolivälissä harkittiin kyllä kirkon nostamista ja alimpien hirsikertojen vaihtoa, jopa kivijalan rakentamista mietittiin, mutta toimeksi ei vain saatu.

Myös uuden kirkon pykäämisestä oli juttua, ja 1760 turkulaisen rakennusmestari Isak Olinin kanssa tehtiinkin asiasta sopimus. Tarkoitus oli, että Olin tekisi samanlaisen kirkon kuin millaisen oli juuri rakentanut Västanfjärdiin, mutta jostain syystä sopimus purettiin jo ennen töiden aloittamista.

1775 oli tuolloin jo yli satavuotias kirkko niin kehnossa kunnossa, ettei sitä kannattanut alkaa korjaamaan. Jokin ratkaisu oli kuitenkin löydettävä. Ilmoille nousi ehdotus, että rakennus kokonaan hylättäisiin ja kivikirkon asehuone sisustettaisiin suomalaisten jumalanpalveluskäyttöön. Tähän suhtauduttiin kuitenkin nihkeästi, sillä tila oli pimeä ja tarpeen varastona. Uudella kirkollakin vielä palloteltiin, mutta se sai pahan vastaiskun piispan kerrottua piispantarkastuksessa 1777, että kuninkaallinen asetus oli hiljan kieltänyt puukirkkojen rakennuksen.

Huonokuntoinen puukirkko myytiin sitten huutokaupalla ja sen ostivat luutnantti Bernt Aminoff ja kirkkoherra C.G. Weman. Se jäi kuitenkin seisomaan paikalleen aina siihen heinäkuun 1781 iltapäivään asti, jolloin Kaisa Matssdotterin mökissä syttynyt tulipalo laittoi sen tarulle lopullisen pisteen. Tuli levisi mökin olkikatolle, mistä tuuli vei sen kohti kirkkoja. Suomalainen kirkko roihahti ensimmäisenä liekkeihin ja sen jälkeen tuli levisi myös kivikirkkoon.

Kivikirkko kärsi isoa vahinkoa, sillä sen puiset kattorakenteet tuhoutuivat kokonaan, iso osa sisäseinien ja holvien rappauksista lojui murskana lattialla ja kiinteä sisustus oli palanut poroksi lukuun ottamatta pelastettua irtaimistoa. Seinät ja holvit kuitenkin olivat kestäneet kuumuuden sortumatta. Tilanteen ollessa tämä ja pääkirkon vaatiessa pikaista kunnostusta ei ole ihme, ettei sisustuksineen päivineen palanutta suomalaista kirkkoa alettu jälleenrakentaa.

Sen sijaan päätettiin nyt kunnostaa se asehuone kirkoksi, kuten oli joskus tuumittu. Se tosin oli laajennuksenkin jälkeen pieni, joten sisustuskin vaati kekseliäisyyttä. Alttari sijoitettiin pohjoisseinälle ja tiilestä muurattu saarnatuoli sen yläpuoliselle seinälle. Sinne johtavat portaat hakattiin runkohuoneen kiviseinään. Koillisnurkasta saatiin kaiteilla osa sakastiksi ja kirkkokansaa varten saatiin miesten puolelle mahtumaan viisi ja naisten puolelle kuusi penkkiä, lisäpaikkoja toi takaseinälle pykätty lehteri. Gesterbyn omistanut turkulaiskauppias Matts Augustin lahjoitti 1787 kirkkotilaan alttaritaulun.

Matts Augustin 1787 lahjoittama taulu 
muistuttaa ajasta, jolloin kirkon asehuoneessa 
toimi suomalainen kirkko. Kuva Wikimedia Commons.

Tilassa pidettiin suomenkielisiä jumalanpalveluksia vuoteen 1881 asti, jolloin tilan puute oli muuttunut ylitsekäymättömäksi. Suomenkieliset palvelukset siirrettiin varsinaisen kirkon puolelle ja asehuoneen kirkkotilaa käytettiin jatkossa rippikirkkona.

Sauvo

Naapuristaan Kemiöstä poiketen Sauvossa oli suomenkielinen enemmistö. Tosin myös ruotsinkielinen väestö oli huomattavan kokoinen, sillä kun 1650-luvulla Turun akatemiassa mietittiin professorien palkkaseurakuntia halusi Nicolaus Nycopensis itselleen juuri Sauvon perustellen asiaa heikolla suomen kielen taidollaan. Kirkkoherra saattoi siis ajatella pärjäävänsä Sauvossa pelkällä ruotsilla alemman papiston hoitaessa suomenkieliset tehtävät.

Tännekin kohosi jossain vaiheessa suomalaiseksi kirkoksi kutsuttu puurakennus. Sen tarkka valmistumisaika ei ole tiedossa, mutta ilmeisesti se oli rakennettu jo 1500-luvun puolella päätellen siitä, että se oli 1650-luvulla jo huonokuntoinen. 1654 teki näet Sauvon pitäjänkokous päätöksen rakentaa uusi puukirkko.

Myös Sauvon 1472 valmistunut kirkko sai viimeistään 
1600-luvulla puisen naapurin. Sen sijaintia ei tiedetä.
Ainakin kuvassa näkyvä hautausmaan portti valmistui vasta
1700-luvun lopulla. Kuva Wikimedia Commons.

Työhön päästiin keväällä 1656 heti maan paljastuttua. Työtä johti Johan Lindelöf ja rakennusmestarina toimi nikkari Jören, jolla oli apunaan jokaisesta seurakunnan yökunnasta kutsutut taitavat kirvesmiehet. Jokainen talo pitäjässä oli velvoitettu antamaan viisi syltä pitkän tukin, kolme lautaa sekä 15 naulaa manttaalia kohden. Samana kesänä kirkko nousi salvokseensa ja katettiin seuraavana vuonna.

Kemiöön verrattuna erilaisista kielisuhteista kertoo, että puukirkko oli alusta alkaen liian pieni suomalaiselle seurakunnalle. Kirkkoon pitikin heti valmistumisen jälkeen tehdä lehteri, jonka ainekset kerättiin jälleen pitkin pitäjää. Tilanahtaus johti siihen, että puukirkossa pidettiin vuoroviikoin jumalanpalvelus jommallakummalla kielellä, ruotsiksi tai suomeksi. Kivikirkko oli kuitenkin ainakin aluksi ensi sijaisesti ruotsinkielisten päätellen jo siitäkin, että 1600-luvun sisustuksessa esiintyvät tekstit ovat kauttaaltaan ruotsinkielisiä, minkä jokainen kirkossa vieraileva voi omin silmin havainnoida.

Aivan sovulla vuorojen jako ei sujunut. Kivikirkko suurempana ja komeampana veti puoleensa varsinkin suurina kirkollisina juhlapyhinä. Niinpä piispa Isak Rothovius oli säätänyt jo edellisen puukirkon aikaan 1652, että kirkollisina juhlapäivinä pidetään kivikirkossa kaksi jumalanpalvelusta, ensin suomeksi niin aikaisin aamulla, että tilaisuus päättyisi ennen yhdeksää, jolloin alkaisi ruotsinkielinen palvelus. Jos suomenkieliset eivät pysyisi aikataulussa pitäisi piispan mukaan palata vanhaan käytäntöön eli ilmeisesti vuorotteluun. Näin sitten taisi käydäkin, sillä ainakin 1698 tiedetään suomenkielisen joulukirkon olleen puukirkossa.

1600-luvulla valmistuneen saarnatuolin tekstit 
kertovat osaltaan siitä, että kivikirkko oli Sauvossa 
ensi sijassa ruotsinkielisten. (Tosin teksti Kristus-hahmon yläpuolella 
latinaa ja merkitsee 'Maailman Vapahtajaa' .Kuva itse otettu.

Ehtoollisjumalanpalvelukset toivat omat haasteensa. jo 1658 pitäjänkokous tosin oli jo toivonut, että suomalainen seurakunta voisi viettää aina ehtoollista kivikirkossa, sillä heidän määränsä oli ruotsinkielisiä suurempi ja siten ehtoolliseen kuuluva tutkinta olisi sujuvampaa siellä kuin ahtaassa puukirkossa.

Ehtoollistarpeiden kuljetuksestakin saatiin ongelmia aikaan. Seurakunnan vanhimpien mielestä oli sopimatonta, jos pappi kulkisi ulkona ehtoollismalja kädessä avoimen taivaan alla tuulessa ja sateessa. Niinpä 1661 säädettiin, että lukkari kuljettaa messukasukan, viinillä täytetyn ehtoolliskalkin eli maljan sekä öylättiastian sakastista puukirkkoon. Pappi puki kasukan päälleen puukirkon alttarilla ja jakoi ehtoollisen ja jumalanpalveluksen jälkeen lukkari vei varusteet taas kivikirkon sakastiin. Pelättiinköhän katolisen kulkueen vaikutelmaa, jos pappi itse olisi kulkenut messupuvussaan? Olipa ainakin lukkarilla puuhaa.

Aivan kiveen hakattua ei näytä olleen kummassa jumalanpalveluksessa tuli kunkin käydä, vaikka talojen penkkipaikoilla pyrittiinkin valvomaan kaikkien säännöllistä jumalanpalveluselämää. Muuten vuonna 1698 olisi kolmen upseerin, kapteeniluutnantti Arvid Fågelhuvudin, luutnantti Henrik Johan Rosenlewin ja vänrikki Johan Winterin puolustus ollut outo ja kaukaa haettu. 

He olivat näet jättäneet väliin pitkän joulupäivän jumalanpalveluksen ja sen sijaan hummailleet Kirkonkylässä. Fågelhuvud ja Rosenlew yrittivät puolustautua sanomalla olleensa puukirkon suomenkielisessä jumalanpalveluksessa, mutta silminnäkijät kertoivat heidän saapuneen vasta saarnan puolivälissä, juttelivat lehterin portailla koko saarnana ajan ja häipyivät heti saarnan jälkeen. Winter taas sanoi, että hevonen oli aiheuttanut hänelle haavan päähän eikä hän siksi voinut tulla kirkkoon. Oikeuden mukaan haava, joka mahdollistaa ryyppäämisen ei estäne saarnan kuuntelua, joten Rosenlew ja Fågelhuvud saivat 25 hopeatalarin sakot ja Winter 8 päivää vesileipävankeutta.

Nykyään Helsingin Seurasaaressa oleva Karunan vanha kirkko 
vähensi osaltaan Sauvon kirkon ruotsinkielisten jumalanpalvelusten 
tarvetta. Wikimedia Commons.

Pitäjän kielisuhteet muuttuivat vähitellen yhä enemmän suomenkielisten eduksi, minkä lisäksi Karunan 1685 valmistunut puukirkko vähensi Kirkonkylän ruotsinkielisten palvelusten tarvetta pitäjän ruotsinkielisten keskittyessä yhä enemmän Karunan suunnalle, missä sielläkin suomenkieliset olivat enemmistö jo 1730-luvulla. Niinpä puukirkko Kirkonkylässä jäi pikkuhiljaa tarpeettomaksi ja se purettiin 1700-luvun lopussa. 

Molempien kieliryhmien jumalanpalvelukset pidettiin siitä pitäen Sauvossa kivikirkossa ja ruotsinkielisten palvelusten määrä hiipumistaan hiipui, vaikka ne jatkuivatkin Sauvon kirkossa vielä pitkään. Vuoden 1892 kirkonkokouksessa vuotuiset ruotsinkieliset palvelukset vähennettiin kahdeksaan,  1910-luvulla niitä oli enää muutama vuodessa ja 1930-luvun alussa ne loppuivat kokonaan. 1936 yritettiin vielä järjestää ruotsinkielinen rippi ja ehtoollinen, mutta kun ketään ei tullut paikalle luovuttiin niistä kokonaan. Karunassa pidettiin säännöllisiä ruotsinkielisiä palveluksia tämän jälkeen vielä muutama vuosikymmen. Isoäitini isä oli yksi heistä, jotka näihin palveluksiin osallistuivat.

Karunan nykyinen, 1910 valmistunut kirkko on tuttu 
kirjoittajan esivanhemmille kielestä riippumatta, mutta 
täällä kirjoittajan isoäidin isä osallistui vielä sotien jälkeen 
ruotsinkielisiin jumalanpalveluksiin. Kuva Wikimedia Commons.

Kadonneet kirkot, kadonnut maailma

Mitä tästä jäi käteen? Kumpikin tässä tarinassa mainituista puukirkoista on kadonnut, eikä ole ainakaan tiedossani säilyikö niiden sisustusta. Mitään Lapinjärven kirkkojen tapaista muistomerkkiä aikakaudesta ei siis ole jäljellä. Miksi kerroin juuri näistä kahdesta kirkosta?

Yksi syy on se, että nämä paikkakunnat ja niiden kivikirkot ovat itselleni tuttuja. Samalla ja osin tähän tuttuuteen kietoutuen minua kiehtoo se mennyt maailma, josta näiden kirkkojen olemassaolo kertoo. Ne kertovat ajasta, jolloin koko väestön säännöllinen kirkossa käynti oli osa yhteiskunnan järjestystä, jolloin kansankielinen julistus nousi yhä keskeisemmälle sijalle ja jona eri kieliryhmien keskinäiset suhteet vaihtelivat voimakkaasti. Sauvon osalta voi myös nähdä, että vaikka alue oli silloin Ruotsin hallussa saattoi ruotsinkielisyys joillain seuduilla hiipua suomen eduksi.

Jos siis tosiaan piipahdat joskus Lapinjärvellä voit nähdä muistomerkin menneeltä ajalta, jolloin kansa virtasi maalaispitäjissä kahteen kirkkoon kuulemaan Herran sanaa kukin omalla äidinkielellään. Monin paikoin tuo tarina pitää sisällään kateutta ja kiistelyä, mutta tavoitetta voi pitää silti ihailtavana.

Lähteet:

Alifrosti, Kari & Luoto, Jukka: Sauvon historia I. 1990.

Asplund, Henrik & Suistoranta, Kari: Kemiön suurpitäjän historia I. 1997.

Kuvaja, Christer: Finska kyrkor i svenska församlingar – den finskspråkiga minoriteten i Nyland och Egentliga Finland ca 1721–1850. Historiska Samfundet i Åbo 2012. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/118629/Finska%20kyrkor%20i%20svenska%20f%C3%B6rsamlingar.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Tuhoa ja tulta - Kangasniemen entisten kirkkojen vaiheita

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Pari kesäreissuani on suunnannut Etelä-Savoon Kangasniemelle, missä paikkakunnan muun kauneuden lisäksi olen saanut ihastella sen komeaa puukirkkoa. Tämän myötä intouduin hieman penkomaan sen taustoja ja huomasin sen edeltäjien vaiheet perin mielenkiintoisiksi, ja siksipä kirjoitan niistä nyt teillekin jotain. Kuvitus tosin koostuu valitettavasti vain nykyisen kirkon kuvista, vanhoista kun en ainakaan minä ole kuvia yhyttänyt.

Kuolemaa ja rappiota

Kangasniemen komealla vuonna 1815 käyttöön otetulla 
kirkolla on ollut pari vaatimattomampaa ja huono-onnisempaa 
edeltäjää. Wikimedia Commons.

Ensimmäinen varsinainen kirkko Kangasniemelle kohosi vuonna 1659, tosin samoilla paikkeilla oli jo ennestään ollut jonkinlainen rukoushuone tai kappeli, jossa Pieksämäen seurakunnan papit olivat vierailleet. Tuo uusi kirkko edusti malliltaan pitkäkirkkoa ja rakentajana hääräsi Nisius Martinpoika Fränti. Miesparka ei saanut kuitenkaan nähdä rakennustyötään valmiina, sillä aivan työn loppuvaiheissa eräs nainen murhasi Fräntin tämän nukkuessa syystä, joka ainakin tämän kirjoittajalle on hämärän peitossa.

Ensimmäinen kirkko ei ollut koreudella pilattu, ja kellotapulin se sai toverikseen vasta vuonna 1680. Toki rakennusmestarin siirtyminen rajantakaisille työmaille tuskin ainakaan nopeutti tuota rakennustyötä. Varustelutasokin oli vaatimaton, kirkkoherra oli lahjoittanut seurakunnalle messukaavun ja -paidan, mutta esimerkiksi virsikirja saatiin hankittua vasta myöhemmin. Sen sijaan seurakuntaa velvoitettiin hommaamaan mitä pikimmin vuonna 1642 valmistunut ensimmäinen suomenkielinen koko Raamattu, ja siihen sitten menikin silloisesta kirkon kassasta noin puolet.

Tämä ensimmäinen kirkko alkoi vähitellen rapistua, ja lintujen kerrottiin lentäneen vapaasti kirkkosalissa rikkoutuneiden ikkunoiden vuoksi. Vuonna 1724 rovastintarkastuksessa moitittiin seurakuntalaisten laiminlyöneen kirkon korjauksen. Tosin seurakuntalaisten puolustukseksi on sanottava, että vuodet 1700-1721 kestänyt Suuri Pohjan sota sekä siihen liittynyt isovihana tunnettu miehityskausi vuosina 1713-1721 saattoi viedä huomiota ja voimavaroja muuhun kuin remppahommiin. Asia ei ollut kuitenkaan parempi neljä vuotta myöhemminkään, sillä 1728 katon todettiin vuotavan solkenaan ja koko kirkko oli mätänemistilassa.

Kangasniemi sijaitsee Etelä-Savon 
länsiosissa. Wikimedia Commons.

Ei auttanut muu kuin ryhtyä uuden rakentamiseen. Työt alettiin luultavasti vuonna 1745 ja jo samana vuonna kaikki 26 hirsikertaa olivat valmiit. Rakennusmestarin tehtävässä toimi August Sorsa, mutta reippaasta alusta huolimatta viimeistely viivästyi rakennusmestarin saadessa parikin tuomiota salavuoteudesta. Rangaistuksen osana oli ilmaista työntekoa, mutta se ei ilmeisesti kannustanut Sorsaa koviinkaan ponnisteluihin. Kun hänelle vuonna 1748 myönnettiin lisäpalkkio alkoi sitten tapahtua ja kirkosta puuttuvat penkit, kaiteet, kuorin ovi ja koristukset sekä kirkon portit saatiin valmiiksi. Kellotapuli saatiin 1765.

Toistuvaa tulen raivoa ja oikeusjuttuja

Joulukuussa 1806 päätettiin tuo kirkkorakennus, josta ilmeisesti pidettiin parempaa huolta kuin edeltäjästään, vakuuttaa. Idea ei tosin ollut aivan oma, vaan tuli tuomiokapitulilta. Hyvä se kuitenkin oli, sillä vajaa kaksi vuotta myöhemmin 21. elokuuta 1808 tuo kirkko paloi kera kellotapulin ja koko esineistön, vain kirkkoviinit säilyivät. Kirkossa oli ehditty vielä vannoa uskollisuudenvala uudelle hallitsijalle, Venäjän keisari Aleksanteri I:lle, Suomen sodan ollessa käynnissä ja Venäjän miehittäessä Suomen aluetta.

En tiedä tehtiinkö tuohon valantekoon ja kirkon kohtaloon liittyen jotain johtopäätöksiä, mutta väliaikaisen kirkon tarve oli kova. Niinpä rovasti Aron Molander, seurakunnan kirkkoherra, lähti 25. elokuuta 1808 pyytämään lupaa jumalanpalvelusten pitämiseksi pitäjän viljamakasiinissa uuden kirkon valmistumiseen asti. Lupa saatiinkin, mutta tuli pian turhaksi viljamakasiininkin sytyttyä tuleen. Sen jälkeen vietettiin jumalanpalvelusta käräjätalossa, mutta kun sekin paloi alkoi varmaan kaikkien huumori olla koetuksella.

Paikkakunnalla vaikutti ilmeisen värikäs maallikkosaarnaaja Elias Hänninen, joka piti kirkon sakramentteja mitättöminä eikä ollut suostunut avioliittoon vihkimiseen eläen vihkimättä puolisonsa kanssa. Hän oli ennustanut kirkon ja makasiinin palon, mikä herätti tiettyjä epäilyksiä siitä, että hän olisi avittanut ennustustensa toteutumista. Kun Hänninen ennusti vielä pappilankin paloa pidettiin sen ympärillä vuoden ajan vartiota.

Hänninen puolestaan haastettiin oikeuteen lähimpine tukijoineen ja oikeutta käytiin vuoden 1809 talvikäräjiltä vuoden 1809 syyskäräjiin, välissä oli vielä kahdet ylimääräiset käräjät. Asia siirtyi kihlakunnanoikeudelta hovioikeudelle ja Hänninen vietiin Heinolan kuritushuoneeseen. Yleisessä mielipiteessä Hänninen oli syyllinen ja saarnaajan maine mennyttä. Päästyään kuritushuoneesta hän muutti vuonna 1817 Laukaalle ja vuonna 1838 takaisin Kangasniemelle ollen loppuikänsä siivoa poikaa.

Ylistystä Herran huoneelle

Ennen uuden kirkon valmistumista pykättiin jonkinlainen väliaikainen kirkko jo vuonna 1808. Siellä rovasti Molander piti jouluaamuna 1808 saarnan, jossa hän puolusti kovasti kirkon asemaa Herran huoneena. Tämä oli ilmeisen selvästi suunnattu Hännistä ja tämän hengenheimolaisia vastaan, jotka väheksyivät kirkkorakennuksen arvoa ja merkitystä. Molander näki asialla selvästi olevan laajempaakin merkitystä, sillä hän päätti painattaa saarnan.

Niinpä Turussa painettiin vuonna 1809 tämä saarna, joka sai ajan tavan pitkähkön otsikon "Yxinkertainen puhe, jolla Herran huonetta welwollisesa arwosa pitämään, ja sen suhteen oikein itzensä käyttämään, sanankuulioitansa joulu-aamuna wuonna 1808, koska korswärkin rakennus Kangasnemesä auwaistin yhteisen Jumalan palveluxen toimittamisexi, ylöskehoitti Aron Molander, prowasti ja kirkkoherra". Painoluvan teokselle myönsi Turun Akatemian teologian professori Jakob Bonsdorff ja kaikkinensa siinä on runsas 30 sivua. Teen siitä pari nostoa.

Painettuun saarnaan on liitetty kangasniemeläisille osoitettu esipuhe, joka on varsin hengästyttävää luettavaa, pistettä kun on siinä säästelty ja pilkkua viljelty sitäkin runsaammin. Laitan sen tässä kuitenkin kokonaisuudessaan, pisimmät lauseet kuitenkin omiksi kappaleikseen jakaen. Näin Molander kirjoittaa seurakunnalleen: 

"Kangasnemen seurakunnan welwollisesa kunniasa ja arwosa pidetyt asujamet, rakastetut sanankuuliani. Suurimmalla mielikarwaudella on minun, ynnä kaikkein toimellisten kanssa teidän seasanne, täytynyt hawaita, kuinga, wähän ajan sisällä usiammat täsä seurakunnasa owat, ymbäri juoxeviin ja jumalisuden warjolla heidän sydämmensä häjynelkisen laadun peittäwiin wietteliäin kawalan haukutuxen kautta, tullet wimmatuixi uskomaan walhetta, niinkuin usiammisa muisa siihen kristilliseen oppiin ja siinä edeskirjoitettuun totisesti kristilliseen elämään koskewisa asioisa, nin myöskin kirkkoin suhten, joita heidän luulonsa jälken ei enembätä tarwittais, eikä misän pitäis löytymän. 

Niinkuin minä nyt olen etsinyt estää niiden muiden erhetysten uloslewittämistä sen kautta, että minä jokaisesa näinä edesmenneinnä aikoina minulda pidetysä saarnasa olen edespannut yhden eli toisen niistä totuxista, jotka owat ollet niitä minun tietooni tulleita erhetyxiä wastan: Niin olen minä myös sopiwasa tilaisudesa, kuin sen täsä tehdyn kirkonsiaisen rakennuxen aukaiseminen yhteisen Jumalan palweluxen toimittamisexi minulle ojensi, että edespäin sitä mainittua wäärää luuloa wastan warustaa kaikkia niitä teidän seasanne, jotka wielä ei ole siihen ryhtynet, ja niitä jo wietellyitä etsiä poiswetää heidän erhetyxestäns, tarpellisexi löytänyt täsä seurawaisesa puheesa, jonga te Joulu-aamuna kuulitte, eteenne asettaa, mingäkaldaisella sydämmellä ja käytöxellä kaikki ne, jotka ei teeskeldyllä tawalla, waan totudesa Jumalata rakastawat, Herran huoneita eli kirkkoja kohtawat.

 Juuri se sama ja ei mikän muu päälletarkoitus on minulla myös nyt andaisanai sen saman puhen präntätä: jonga kautta se kaikille teille taita tulla pysywäisexi muistutuxexi teidän waarinotettawasta welwollisudestanne Herran huonen suhten. Tekis Jumala, että tämä minun rakas päälletarkoitukseni tulis woitetuxi! Rauhan Jumala, tallatkon sentähden pian saatanan teidän jalkainne alla! Meidän Herran Jesuxen Kristuxen armo olkon teidän kanssanne. Amen. Sitä sydämmestäns toiwottaa kaikkia teitä wilpittömästi rakastawa ARON MOLANDER."

Kangasniemen nykyinen kirkko on 
koristeltu kaunein yksityiskohdin.
Wikimedia Commons.

Itse saarnan pohjana ovat psalmin 122 ensimmäisen jakeen sanat (tuolloisen käännöksen mukaan): "Minä iloitsen niistä, kuin minulle sanotut owat, että me menemme Herran hunneeseen." Molander sitten monin sanoin toivoo, että hänen seurakuntalaisillaan olisi sama asenne kirkkoaan kohtaan kuin mitä psalmin kirjoittajalla on ja vastustaa niitä, joiden asenne kirkkoa kohtaan on nurja ja toivovat jopa niiden häviötä. 

Molanderin opetuksessa kiinnostava yksityiskohta on se, että koska psalmi on ainakin laitettu Daavidin nimiin ei kyse Herran huoneessa voi olla kyse Jerusalemin temppelistä, joka rakennettiin vasta Daavidin jälkeen. Niinpä Herran huoneessa ei tuottanut iloa sen suuri komeus, vaan Molander muilla psalmiteksteillä perustelee sen ihanuuden olevan siellä vietettävässä seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa, jota ja siinä saatavia Jumalan lahjoja Molander monisanaisesti ja kauniisti kuvailee. Niinpä jopa Kangasniemen väliaikainen kirkko oli ihana Herran huone, johon tuli ilolla tulla. Laitan linkin digitoituun saarnaan lähdeluetteloon, jotta ne joilta fraktuura taittuu voivat siihen halutessaan tutustua.

Edeltäjiään onnekkaampi kirkko

Kangasniemi sai uuden kirkon lopulta vuonna 1815, jolloin kirkonrakentaja Matti Salosen johtamat rakennustyöt kirkon osalta päättyivät ja kirkko vihittiin käyttöön. Niinpä Aron Molanderkin pääsi ilmeisesti saarnaamaan tässä kirkossa, sillä hän siirtyi vasta vuonna 1816 Mikkelin kirkkoherraksi.

Näin nykyinen kirkko on ollut pystyssä kauemmin kuin sen edeltäjät yhteensä, ja toivottavasti pysyykin vielä pitkään. Vanhoillekin kirkoille on pystytetty muistomerkki, jota en harmikseni reissullani nähnyt, ehkä ensi kerralla löydän sen. Nykyiset kangasniemeläiset voivat iloita komeasta kirkostaan. Sikäläisten kirkossakäynnin aktiivisuudesta minulla ei ole tietoa, mutta Molander varmaan haluaisi kohdistaa tämän saarnansa kysymyksen myös tämän päivän kangasniemeläisille:

"Waan jos te nyt tämän tiedätte ja Jumalata rakastaisitte, kuinga taidaisitte te silloin muuta, kuin sydämmellisellä mielisuosiolla kohdata sitä paikka, josa se yhteinen Jumalan palwelus pidetän, ja tämän Herran huonen mieluisen ja iloisen etsimisen kautta selittää teidän sydämmenne wilpittömän taipumisen noudattamaan teidän Taiwallisen Isänne mieldä?"

Rovasti Molanderin toiveena oli, että seurakuntalaiset 
kävisivät ahkerasti Kangasniemen kirkossa. Astu siis 
sinäkin häntä muistaen sisään, jos satut seudulle ja ovet ovat 
auki. Blogistilla ei itse asiassa ole vielä tuota avointen ovien 
onnea ollut. Wikimedia Commons.

Lähteet:

Ensimmäisen ja toisen kirkon muistomerkki. koekangasniemi.fi. Katsottu 9.8.2021. https://koekangasniemi.fi/?page_id=425

Kangasniemen kirkon ympäristö. Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY. Museovirasto. Katsottu 9.8.2021. http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4170

Kangasniemen vanha hautausmaa ja tapuli. jukkajoutsi.com. Katsottu 9.8.2021. http://www.jukkajoutsi.com/kniemi16.html

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Aron Molander. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=8970>. Luettu 9.8.2021.

Aron Molander: Yxinkertainen puhe, jolla Herran huonetta welwollisesa arwosa pitämään, ja sen suhteen oikein itzensä käyttämään, sanankuulioitansa joulu-aamuna wuonna 1808, koska korswärkin rakennus Kangasnemesä auwaistin yhteisen Jumalan palveluxen toimittamisexi, ylöskehoitti Aron Molander, prowasti ja kirkkoherra. Turku 1809. Digitoitu versio luettavissa osoitteessa: https://www.doria.fi/handle/10024/144430

"Kirjoilla on kohtalonsa" -Johann Arndtin kirjojen erikoiset käänteet

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Habent sua fata libelli, "kirjoilla on kohtalonsa", on tapana sanoa. Joittenkin kirjojen kohtalo on ollut tavallista värikkäämpi, jopa niin, että niiden matka on ollut loppua alkuunsa kuin kanan lento. Tällä kertaa ajattelin kertoa teille siitä, kuinka erään kristillisen klassikon julkaisu suomen kielelle koki paitsi ihmeellisiä vastoinkäymisiä myös vielä ihmeellisempiä pelastumisia.

"Pietismin isoisä" ja totista kristillisyyttä

Saksalaisen Johann Arndtin teoksilla on ollut ystävänsä, jos kohta 
vihollisensakin, monissa eri maissa ja kirkkokunnissa. Wikimedia Commons.

Saksalainen Johann Arndt (1555-1621) kuuluu luterilaisen kristillisen kirjallisuuden suuriin nimiin. Häntä voi kutsua tavallaan "pietismin isoisäksi", sillä "pietismin isänä" tunnettu Philipp Jakob Spener (1635-1705) piti häntä edeltäjänään. Arndtin kynästä syntyi useampi merkittävä teos, jotka levisivät saksankielisen alueen ulkopuolellekin. Meillä Suomessa on yksi levinneimmistä ollut hänen rukouskirjansa Paratiisin yrttitarha, johon muuten on liitetty Saksassakin lukuisia ihmeenomaisia kertomuksia, kuinka tulipalossa tai tuleen heitettynä rukouskirja on säilynyt vahingoittumattomana. Epäilemättä se on antanut kirjalle tarunomaisen hohteen ja edistänyt osaltaan sen levikkiä.

Kuitenkin hänen suurteoksensa Totisesta kristillisyydestä (jossa 'totinen' muuten viittaa ensi sijassa todelliseen, ei naama peruslukemilla vietettävään kristillisyyteen) koki nimen omaan Suomessa kaikkein erikoisimmat vaiheet. Kyse on oikeastaan neljästä kirjasta, joille sitten myöhemmin koottiin Arndtin kirjoituksista viides ja kuudeskin osa. 

Levikkiä yli kirkkokuntarajojen sekä harhaoppisyytöksiä

Kiehtovana yksityiskohtana mainittakoon, että sittemmin Venäjän Pihkovan arkkipiispaksi tullut ukrainalaissyntyinen ortodoksi Simon Todorski (1701-1754) opiskeli Saksan Hallessa ja käänsi nuo Arndtin neljä kirjaa Totisesta kristillisyydestä kirkkoslaaviksi, minkä myötä ne pääsivät vaikuttamaan myös Venäjällä ja ortodoksisessa kirkossa. Tämä vaikutusalue voi tuntua yllättävältä, mutta toisaalta jo varhain kerrotaan roomalaiskatolisellakin puolella ihmetellyn, miten kerettiläinen Arndt voi kirjoittaa niin hyvää. Hänen tyylinsä näyttää siis ylittäneen tunnustuskuntien rajoja, tosin omien parista moinen herätti myös harhaoppisyytöksiä.

Simon Todorskin käännöksen 
nimiölehti. Wikimedia Commons.

Luterilainen teologi Lucas Osiander kutsui Arndtin pääteosta helvetin kirjaksi ja Arndt itse onnistui olemaan hänen mielestään yhtä aikaa ainakin paavilainen, kalvinisti, pelagiolainen, schwenkfeldiläinen ja weigeliläinen (jos kirja olisi käännetty jo tuolloin kirkkoslaaviksi olisi Osiander varmaan liittänyt tähän sisäisesti ristiriitaiseenkin listaansa myös ortodoksin). Osianderin mielestä Arndt oli teologisesti kuin mehiläinen, joka lensi keräilemässä hunajaa joka kukasta.

Kuitenkin esimerkiksi merkittävä puhdasoppisen luterilaisuuden edustaja Johann Gerhard (1582-1637) kuului Arndtin ystäviin ja tukijoihin. Häntä yhdistää Arndtiin myös hänen teostensa suomennosten hankala alku. Gerhardin kaksi teosta Pyhät tutkistelemukset sekä Jumalisuuden harjoitus ilmestyivät suomeksi joko 1678 tai 1680 Gabriel Tammelinin (1641-1698) kääntämänä. Painos kuitenkin tuhoutui yhtä kappaletta lukuun ottamatta tulipalossa. Äkkinäisempi voisi muuten luulla, että tämä auttaisi ajoittamaan painoksen valmistumisen, mutta ei, sillä Turussa roihusi sekä vuonna 1678 että 1681. Uusi painos saatiin kuitenkin kuningas Kaarle XI:n tuella jo 1688. Vuoden 1732 painoksessa Gabrielin poika, Turun piispa Lars Tammelin (1669-1733) kirjoittaa esipuheessa, että tulipalo olisi ollut 1678, jolloin Turussa "uusi ja wanha kirkkokatu suurimman osan kans mätäjärwestä ja pitkin karjakatua ylöspaloi." Kuten jatkosta ilmenee, löytyy tässäkin Arndtia ja Gerhardia yhdistävä piirre.

Johann Gerhard oli paitsi Arndtin tukija myöskin 
kohtalotoveri siinä, että kirjansa olivat Suomessa 
herkkiä palamaan. Wikimedia Commons.

Suomentaminen etenee yskähdellen

Mutta mennäänpä nyt Arndtin suomennoksiin. Paratiisin yrttitarha suomennettiin jo viimeistään 1700-luvun alkupuoliskolla, mutta Totisesta kristillisyydestä antoi odottaa itseään. Pappismies Henrik Renqvist (1789-1866) on kertonut jonkun verran näistä vaiheista osana oman käännöstyönsä vaiheita. Aluksi oli eräs oululainen kauppamies H. N. kääntänyt kirjaa suomeksi 30 luvun verran, mutta sitten kuolema keskeytti urakan. Sitten oli kuopiolainen kruununvouti Jakob Johan Malmberg, jonka työn kautta saatiin suomeksi englantilaisen baptistisaarnaajan John Bunyanin (1628-1688) pääteokset, kuuluisimpana Kristityn vaellus, tarttunut urakkaan. Hän sai käännettyä ensimmäisen kirjan, mutta sitten hänen aikansa ei enää riittänyt.

 Niinpä kuopiolainen Pietari Väänänen (1781-1846) pyysi vuonna 1814 Henrik Renqvistiä selvittämään, olisiko Turussa joku suomea ja ruotsia taitava henkilö, joka kääntäisi koko teoksen sadan riikintaalerin palkkiota vastaan. Teos oli siis tarkoitus suomentaa ruotsinkielisestä käännöksestä. Renqvist oli lähtöisin ilomantsilaisesta Kukkosen suvusta ja opiskeli teologiaa Turussa. Renqvist ei löytänyt ketään, joten ryhtyi hommaan itse.

Renqvist sai myöskin käännettyä ensimmäisen kirjan. Mikä lie siinäkin ollut, että sitä ensimmäistä käännettiin niin moneen otteeseen, eikö edellisten käännösjälki kelvannut, ollut saatavilla taikka korjasivatko seuraajat aina edellisten kieliasua? Joka tapauksessa sitten opiskelut veivät ajan ja voimat, minkä lisäksi Renqvist pelkäsi, olisiko tämän suurteoksen painattamiseen varoja ja olisiko ihmisillä varaa ostaa sitä.

Tässä kuvassa jo iäkästä Renqvistiä pyydettiin 
nuorena etsimään joku kääntämään Arndtia. Kun 
muita ei sattunut löytymään otti hän reippaana 
kaverina homman itselleen. Wikimedia Commons.

Renqvist ei kuitenkaan heittänyt kynäänsä menemään, vaan toteutti kirjallishengellistä kutsumustaan kääntämällä ja julkaisemalla joukon pienempiä hengellisiä kirjasia. Renqvist muuten halusi yleensä myydä kirjojaan halvalla, sillä hänen ensisijainen pyrkimyksensä oli levittää kristillistä sanomaa kirjallisuuden kautta, ei tehdä kirjoilla tiliä, mikä muuten aiheutti joskus vaimolle haasteita saada perheen talous tasapainoon...

Kirja painoon ja... palamaan

Vuonna 1825 jo useamman vuoden pappina toiminut Renqvist oli tovi sitten määrätty tunnettujen, mutta tähän yhteyteen liian moninaisten vaiheiden myötä työpaikaltaan Liperistä Porvooseen odottamaan tarkempaa sijoituspaikkaansa, joksi muodostui Svartholman linnoitus. Nyt oli aika ottaa vanha käännöstyö esiin ja jatkaa Arndtin kanssa askaroimista. Siinä sivussa tuli käännettyä ja julkaistua muutakin, mutta 1827 kaikki neljä kirjaa oli lopultakin käännetty. Eipä siinä muuta kuin käsikirjoitus Turkuun ja painoon.

Painotyö pääsikin hyvään alkuun Frenckellin kirjapainossa, mutta osa saattoi jo vuosiluvusta aavistaa, ettei Turku, kirjat ja vuosi 1827 ole hyvä yhdistelmä.4. - 5. syyskuuta 1827 riehui näet Turun palo, joka vei saaliikseen koko painoksen ja myös käsikirjoituksen. Ottaen huomioon tuonaikaiset työmenetelmät ei varmuuskopiota tainnut olla. Uutisen täytyi olla Renqvistille valtava järkytys: vuosien työ oli savuna ilmassa.

Gustaf Wilhelm Finnbergin maalaus palaneesta Turusta. 
Monen muun ohessa siellä paloi myös painotuotteita, kuten 
Renqvistin suurtyö. Wikimedia Commons.

Nyt tarinaan tulee kuitenkin kiehtova käänne. Turussa oli vähän ennen paloa vieraillut Eurajoelta kotoisin ollut suutari ja kirjansitoja Johan (Juhana) Dahlberg, joka kuului sikäläisten heränneiden, rukoilevaisten joukkoihin. Tuolloin oli ehditty painaa Arndtin teoksen ensimmäinen kirja. Kirjansitoja kun oli ei Dahlbergia häirinnyt se, ettei kirja ollut vielä kansissa, vaan hän osti sen arkkeina suoraan kirjapainosta.

Iloinen yhteydenotto ja uusi alku

Tämän nivaskan sitten näki Dahlbergin luona vieraillessaan rukoilevaisiin kuulunut raumalainen kauppias J. M. Ilvan. Hän piti kirjasta niin kovasti, että hän kirjoitti Renqvistille kiitoskirjeen ja lähetti samalla 18 riikintaaleria kehoituksena jatkaa aloitettua työtä. Ilmeisesti Ilvan ei edes tiennyt, mitä kirjalle oli käynyt ja että hän oli nähnyt ainoan kappaleen, joka teoksesta oli jäljellä.

Renqvist kuitenkin hoksasi, mikä onni onnettomuudessa oli tullut hänen osakseen, ja hän vastasi Ilvanille. Tämä toimitti Renqvistille Dahlbergin omistaman kappaleen ja vielä 150 riikintaaleria lisää korottomana lainana, jotta Renqvist voisi ostaa paperia uuteen painokseen. Nyt nähtiin, että kirjan halusi julki joukko muitakin. Mikkelin seudun herätykseen kuuluneilta Joutsan heränneiltä tuli Salomon Häkkäsen (k. 1868) välittämänä 250 riikintaaleria, Porvoosta tuli 100 riikintaaleria ja liperiläiseltä talolliselta Iivari Sahlmanilta 100 paperiruplaa. Renqvist sai siis raha-apua paikoista, joista hänet olivat viranomaiset ajaneet aiemmin pois sekä aivan uusilta tuttavuuksilta. Kaiken lisäksi Dahlberg oli ostanut myöskin palossa tuhoutuneen Renqvistin oman kirjan Lyhykäinen Itse-koettelemus ja Parannuksen Neuvo, joten se oli mahdollista painattaa uudelleen, varsinkin kun Ilvan lähetti sen vahinkojen peittämiseksi vielä 100 riikintaaleria.

Vahinko oli tästä kaikesta huolimatta ollut kova, ja vasta 1832 saatiin Arndtin teoksen ensimmäinen kirja painosta. Hyvää oli selvästi odotettu, sillä toinen painos otettiin jo 1834. Seuraava osa ilmestyi vuonna 1835. Sitten tuli pidempi tauko, tosin jo julkaistuista otettiin uusia painoksia.

Vuonna 1843 ilmestyi kolmas osa, jälleen Renqvistin kääntämänä. 16 vuotta oli mennyt tulipalon vahinkojen korjaamisessa hänen osaltaan, eivätkä aika ja voimat riittäneet enää neljänteen osaan. Hän sai avuksi myöskin Ilomantsista lähtöisin olleen papin Gregorius Monellin (1811-1884, syntyjään Mononen). Tämä käänsi kirjan ja Renqvist oikoluki sen. Matkaan tuli kuitenkin mutka, sillä neljännen osan alkuosassa oli runsaasti vanhentuneita luonnontieteellisiä käsityksiä eikä tuomiokapituli siksi halunnut antaa painatuslupaa. Renqvist oli yrittänyt oikoa niitä, muttei riittävästi, ja lopulta päädyttiin painattamaan vain teoksen jälkiosa vuonna 1847. Lopulta myös alkuosa voitiin painaa vuonna 1849. Koko alkuperäinen teos oli nyt saatu suomeksi. 

Vuonna 1877 ilmestyivät myös myöhemmin mukaan lisätyt viides ja kuudes osa, mutta niihin ei 1866 kuolleella Renqvistillä ollut osuutta. Arndtilta suomennettiin myös joukko muita teoksia, ja esimerkiksi edellä mainittu Monell suomensi Arndtin saarnakokoelman eli postillan vuonna 1861. Siitä ja Totisen kristillisyyden eri versioista otettiin myöhemminkin uusia painoksia.

Miksi välittää Arndtista?

Arndtin kirjojen vaikutus on ollut suuri Suomen herätyskristillisyydelle. Jo ennen suomennoksia häntä luettiin, ja esimerkiksi tämän blogin ensimmäisen kirjoituksen kohde Johan Wegelius vanhempi ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-johan.html ), kirkollisen pietismimme pioneeri, kuului Arndtin ihailijoihin. Myös Pultavan taistelun jälkeen Venäjälle vankeuteen viedyt Ruotsin armeijan upseerit lukivat Arndtia. Välillisesti hän vaikutti moniin kirjoittajiin, kuten Johan Wegelius Nuoremman postillaan ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-johan_18.html ). Tämä kutsui Arndtia nimellä "se suuri Kirkon opettaja". Ja vaikka evankelisen herätysliikkeen isänä pidetty Fredrik Gabriel Hedberg heitti heränneistä lähdettyään miltei kaiken pietistishenkisen kirjallisuuden romukoppaan, niin Arndtin Paratiisin yrttitarha pysyi hänen lukemistossaan ja rukoushetkissään elämän loppuun asti.

Arndt -suomennoksista tutuksi jo tässä kirjoituksessa tullut Renqvist nousi kunnioituksessaan melkoisiin sfääreihin, kun hän kirjassaan Pyhän Raamatun Ytin (1835) rinnasti sen alkusanoissa Raamatun ja Arndtin toteamalla, että joka näitä kahta seuraa ei joudu harhaan. Hänen kääntämiään Totisen kristillisyyden kahta ensimmäistä osaa myytiin vuoteen 1850 mennessä 11 000 kappaletta, varsin kunnioitettava määrä.

Nykyään Arndtia itseään ei ehkä niin paljon Suomessa lueta, mutta ei hän aivan unohtunut ole, sillä Paratiisin yrttitarhasta  on otettu uusi painos vuonna 2013 ja Totisesta kristillisyydestä -teoksen yksittäisistä osista näyttää olevan tuoreehkoja painoksia. Yhtenäisenä se on kuitenkin taidettu painaa viimeksi 1927, ellei minulta ole jäänyt jokin painos huomiotta. Postillastakin otettiin aikanaan useampi painos, mutta tuorein lienee vuodelta 1899.

Arndtia suomeksi: Postilla vuodelta 1899, Totisesta kristillisyydestä 
vuodelta 1927 sekä Paratiisin yrttitarha vuodelta 2013. Itse otettu.

Tämä kirjoitus halusi välittää paitsi kirjan käännöksen moninaiset vaiheet myös jotain siitä, miksi Arndtin kääntämisellä oli merkitystä. Hän on ollut suomalaisen herätyskristillisyyden merkittävä oppi-isä paitsi suoraan myös välillisesti häneltä vaikutteita saaneiden kautta. Hänen omien teostensa agendan voisi kai tiivistää hänen omiin sanoihinsa Totisesta kristillisyydestä ensimmäisessä osassa: "Nämä kirjoitukseni opastavat sinua, rakas kristitty, miten saat yksinomaan uskon kautta Kristukseen syntisi anteeksi, mutta myöskin, miten sinun on Jumalan armoa oikein käytettävä pyhässä elämässä ja osoitettava ja kaunistettava uskoasi kristillisellä vaelluksella."

Kuvassa Pihkovan arkkipiispa Simon Todorski 
siunaa lukijoita ja suosittelee lukemaan Arndtia.

Lähteet:

Ilmari Salonen: Henrik Renqvist I. 1930.

Ilmari Salonen: Henrik Renqvist II. 1931.

Osmo Tiililä: Rukoilevaisten kirjoja. 1961.

Onko naisella sielua? Erään väärinkäsityksen tarina

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Aina silloin tällöin internet-keskusteluissa ja varmaan muuallakin putkahtaa esiin väite, että kristillisessä kirkossa olisi jossain vaiheessa kiistelty siitä, onko naisella lainkaan sielua ja että naisen sielun olemassaolo olisi tunnustettu vasta eräässä varhaisessa kirkolliskokouksessa niukalla enemmistöllä. Väite on hurja, ja se on luonnollisesti ollut oikea herkkupala kristinuskon kriitikoille jo vuosisatojen ajan. Mutta onko väitteessä mitään perää? Lähdetäänpä selvittämään sitä.

(Huomautus: koska moniakaan tekstissä lainattavia teoksia ei ole suomennettu, olen itse suomentanut ne englanninkielisten lähteiden pohjalta. Jos jokin ilmaus vaikuttaa kömpelöltä tai vaikeaselkoiselta on vika todennäköisimmin blogistin, ei noitten kirjailijaparkojen.)

Parodia on taitolaji

Ei kuitenkaan mennä aivan heti kyseisen kirkolliskokouksen nurkkiin salakuuntelemaan, vaan mennään ensin selvittelemään väitteen juuria myöhemmiltä ajoilta. Vuonna 1595 ilmestyi pamfletti Disputatio nova contra mulieres, qua probatur eas homines non esse (suomeksi: Uusi argumentti naisia vastaan, jolla osoitetaan etteivät he ole ihmisiä), joka painettiin ilmeisesti Zerbstissä nykyisessä Saksassa. Teoksen tekijästä ei ole täyttä varmuutta, sillä se julkaistiin anonyyminä, mutta oletettavasti kyseessä oli nuori oppinut Valentius Acidalius (1567-1595), jonka nimen julkaisija Heinrich Osthaus ilmoitti viranomaisten kysellessä tämän teoksen, joka ei olisi saanut painolupaa jos sitä olisi anottu, perään. Acidalius kiisti kirjoittaneensa teoksen ja kuoli melko pian tämän jälkeen. Kiistämisen uskottavuutta syö hieman se, että harvempi varmaan viranomaisten kysellessä luvattoman painotuotteen tekijää on riemurinnoin ottamassa kunniaa siitä. Joidenkin mukaan hän olisi saattanut kopioida jo aiemmin kiertämässä olleen käsikirjoituksen ja antaneen sen sitten julkaisijalle, joka oli aiemmin kärsinyt taloudellista tappiota julkaistuaan yhden aiemman Acidaliuksen kirjoituksen.

Mitä tulee itse kirjoitukseen näyttäisi se monen tutkijan mielestä olevan lähinnä parodia socinolaisten, jotka tuohon aikaan kiistivät Kristuksen jumaluuden, argumentoinnista. Itse asiassa tekijä ei ilmeisesti edes tosissaan aio kiistää naisten ihmisyyttä vaan motiivina on tehdä socinolaisten näkökulma naurettavaksi. Teoksen johdannossa näet sanotaan: "Koska Sarmatiassa [tässä yhteydessä tarkoittaa ilmeisesti Puolaa], joka on maa jossa kaikki käy, annetaan uskoa ja opettaa, että, yhdessä Pyhän Hengen kanssa, Jeesus Kristus, Jumalan Poika, sielujemme pelastaja ja lunastaja, ei ole Jumala, uskon, että voin myös vapaasti uskoa ja opettaa jotakin paljon vähemmän vakavaa - nimittäin, että naiset eivät ole täysin ihmisiä ja myös sitä mitä siitä seuraa: että Kristus ei ole kärsinyt heidän puolestaan ja että he eivät voi pelastua." Tätä kirjoittaja perustelee sitten sillä, että että latinan kielessä sana homo merkitsee pääasiassa ihmistä yleensä, joka voi olla mies tai nainen, mutta sanan toinen merkitys on 'aikuinen mies'. Niinpä kirjoittaja sanoo tämän osoittavan, että Raamatun mukaan ainoastaan aikuisilla miehillä on sielu.

Jos Acidaliuksen oli tarkoitus olla hauska, niin
Simon Geddicusta ei ainakaan naurattanut. 
Wikimedia Commons.

Oli kyseessä parodia taikka ei, niin ainakin joku otti sen vakavasti, sillä luterilainen teologi Simon Geddicus, myös muodossa Simon Gedik (1551-1631) julkaisi jo samana vuonna myöskin latinaksi kirjoitetun akateemiseen tyyliin laaditun teoksen Defensio sexus muliebris (suomeksi: Naissukupuolen puolustus), jossa hän sanoo "miehekkäästi tuhoavansa jokaisen Valentiuksen antaman argumentin." Lisäksi hän kertoo lukijoilleen Valentinuksen saaneen sydänkohtauksen ja kuolleen, mitä Simon varmaan piti rangaistuksena moisesta tekeleestä.

Kirjanen italialaisia suututtamassa ja saksalaista innoittamassa

Koomista sinänsä, alkuperäinen teos säilyi ja sai uusia painoksia sen myötä, että se julkaistiin usein osana Geddicuksen laatimaa vastakirjoitusta. Vuonna 1647 se julkaistiin Ranskan Lyonissa italiaksi uudella nimellä, joka kuuluu suomeksi "Naisilla ei ole sielua eivätkä he kuulu ihmiskuntaan, kuten osoitetaan monilla kohdilla pyhistä kirjoituksista". Ilmeisesti myös sisältöön oli tullut lisäyksiä. Täälläkin teos poiki vastakirjoituksen, kun nunna Archangela Tarabotti (1604-1652) kirjoitti sitä vastaan teoksen "Naisten puolustukseksi" vuonna 1651. Naisten sielun kiistävä kirjoitus kiinnitti myös paavi Innocentius X:n (1574-1655) huomion ja hän liitti sen kiellettyjen kirjojen luetteloon vuonna 1651. Kirjanen ei siis saanut kannatusta siltäkään suunnalta.

Vaikka blogisti ei erityisemmin pidä 
kirjasensuurista, niin tässä tapauksessa 
voinee sanoa Innocentius X:n olleen hyvä
kirjallisuuskriitikko. Wikimedia Commons.

Ajatus naisten sieluttomuudesta oli kuitenkin nyt heitetty ilmaan. Siitä otti jossain kohtaa kopin Johann Leyser (1631-1684), joka oli kotoisin Frankfurtin seuduilta nykyisestä Saksasta. Hän oli merkittävän Leyserin luterilaisen pappissuvun vesa, mutta tulisi tuottamaan suvulleen mainetta melko eri tavalla kuin muu sukunsa. Hänestä tuli kappalainen Tanskan armeijaan, missä armeijaelämä näyttää tarjonneen hänelle monenlaisia mahdollisuuksia, jotka näyttävät lisänneen hänen viehätystään useampiin naisiin. Niinpä Leyser vuonna 1676 julkaisi kirjoituksen Polygamia triumphatrix (suomeksi: Moniavioisuuden voitto). Hän oli julkaissut vastaavansuuntaisia kirjoituksia, myös salanimellä, mutta tässä teoksessa hän nostaa esille Mâconin kirkolliskokouksen, joka oli alueellinen 43 piispan kokoontuminen nykyisen Ranskan alueella vuonna 585. Saadakseen tukea väitteelleen, että naiset ovat miehiä alempia Leyser viittasi tähän kirkolliskokoukseen ja väitti, että piispojen joukossa yksi oli todennut, ettei naisia voi eikä pitäisi kutsua ihmisolennoiksi (latinaksi homines). Aihe oli Leyserin mukaan koettu niin tärkeäksi että siitä oli keskusteltu julkisesti ja Jumalan pelossa ja monien perusteluiden jälkeen oli lopulta päädytty siihen, että naiset kuitenkin ovat ihmisiä.

Mistä siellä kirkolliskokouksessa oikeasti puhuttiin?

Nyt olemme siis päässeet sen mystisen kirkolliskokouksen jäljille. Eli kyse ei ollut mistään laajasta, koko kristillistä kirkkoa koskevasta kokouksesta, vaan runsaan 40 piispan paikallisista kokoontumisajoista. Pulmana onkin nyt se, ettei kyseisen kokouksen päätöksistä löydy mainintaa koko asiasta, ne eivät edes sisällä sanoja 'nainen' tai 'sielu'.  Jos niistä siis siellä puhuttiin ei selvästikään koettu, että oltaisiin päätetty jotain merkittävää. Mutta mikä on Leyserin väitteen lähde?

Se on mitä ilmeisimmin Gregorius Toursilaisen (n. 538-594) teos Historia Francorum (suomeksi: Frankkien historia), joka käsittelee, yllätys yllätys, frankkien historiaa vuosina 417-591. Hän siis eli tuona aikana ja oli mahdollisesti läsnä tuossakin kokouksessa. Hän kirjoittaa kirkolliskokouksesta, joka ilmeisesti oli sama kuin Leyserin mainitsema, näin : "Tässä kokouksessa astui esiin eräs piispa, joka väitti ettei naista voida sisällyttää termin 'ihminen' (hominem) alle. Kuitenkin hän hyväksyi muitten piispojen päätelmät eikä ajanut asiaansa eteenpäin, sillä pyhä kirja Vanhassa testamentissa kertoo meille, että alussa, kun Jumala loi ihmisen "Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät ja kutsui heitä nimellä Adam", mikä merkitsee maallista ihmistä (homo terrenus), hän kutsui naista myös Eevaksi, mutta molemmista hän käytti sanaa 'ihminen'. Ja meidän Herraamme Jeesusta Kristusta kutsuttiin "Ihmisen Pojaksi" (filius hominis), vaikka hän oli neitsyen, joka oli nainen, poika."

Gregorius Toursilaisen Historia Francorum 
on se sylttytehdas, josta tarinamme on lähtenyt 
melkoiseen lentoon vuosisatojen varrella.
Wikimedia Commons.

Kyse oli siis ollut yhden piispan esittämästä terminologisesta näkemyksestä, jossa ei puhuttu mitään sielusta. Ehkä muistatte alkupuolelta sanan homo kaksoismerkityksen. Lisäksi keskustelun kulku näytti menevän pitkälti niin, että hän esitti ajatuksensa ja muut sitten perustelivat, miksi se oli virheellinen, mitä ei oikein voi kutsua väittelyksi. Tästä myös ilmenee, ettei naisten kuuluvuutta ihmiskuntaan eikä siten heidän sieluaankaan oltu kirkon piirissä tähän mennessä kyseenalaistettu, sillä muutenhan aiheesta olisi varmasti käyty paljon suurempaa keskustelua.

Tarina alkaa elää aivan omaa elämäänsä ja kasvaa kasvamistaan

Pierre Bayle siirsi osaltaan tarinaa 
eteenpäin kasvattaen sitä vielä matkalla.
Wikimedia Commons.

Leyserin kuvaus oli siis virheellinen, mutta juttuna hyvä. Siksi se jäi elämään ja kehittyi matkan varrella vielä lisää. Hollantilainen kalvinisti Pierre Bayle (1647-1706), suhtautui hyvin kielteisesti katoliseen kirkkoon otti sen mukaan teokseensa Dictionnaire Historique et Critique, joka nimestään huolimatta ei näköjään ollut riittävän historialliskriittinen. Ehkä into päästä kritisoimaan katolisen kirkon oletettuja muinaisia vääryyksiä peittosi lähdekritiikin. Hän kirjoitti: "Minkä näen vielä oudommaksi on se, että kirkolliskokouksessa on vakavissaan otettu kysymykseksi ovatko naiset ihmisolentoja ja että tähän on vastattu myöntävästi [vasta] pitkän keskustelun jälkeen." 1800-luvun alussa ranskalainen kirjailija Louis-Aimé Martin (1782-1847) kirjoitti äitien koulutusta koskevassa kirjassaan surullisena kuinka "ihmiset ovat menneet niin pitkälle, että ovat epäilleet heidän [naisten] sielujen olemassaoloa." Tässä vaiheessa tuon yhden nimettömäksi jääneen piispan merkitys oli jo kohonnut melkoisen suureksi.

Ei liene tarpeellista käydä läpi tämän tarinan koko kirjoitettua historiaa. Tehdään kuitenkin pieni vilkaisu vielä tänne koto-Suomeen. Meillä tätä kirkolliskokous-tarinaa on levittänyt ainakin Minna Canth (1844-1897), joka kirjallisista ja monista muista ansioistaan huolimatta ei näytä olleen kuitenkaan olleen riittävän perusteellinen kirkkohistorioitsija. Vuonna 1885 julkaistiin Valvoja -lehden 10. numerossa hänen kirjoituksensa Naiskysymyksestä vielä sananen, joka julkaistiin lisäksi lehdissä Savo sekä Tapio. Kirjoituksesta huomaa tekijänsä erittäin taitavaksi kynänkäyttäjäksi, ja teräviä iskuja vastapuolta vastaan ja herkullisia kielenkäänteitä riittää sarkasmin kukkiessa. Tässä kohtaa Canth kuitenkin sortuu melkoiseen historian vääristelyyn, tosin puolustuksekseen todettakoon, että hän on luultavasti itse kuullut tai lukenut jutun tässä muodossa: "Minulla olisi pieni ehdotus. Eikö olisi parasta, että tulevana vuonna nostettaisiin kirkonkokouksessa uudelleen kysymys siitä, onko naisella sielua vai ei? Kun tuosta asiasta kuudennella vuosisadalla Maçon'in kirkonkokouksessa riideltiin, voitti vaan pienellä enemmistöllä se puoli, joka väitti hänellä olevan sielun." Teksti jatkuu purevalla sarkasmilla, mutta näin yksittäisen piispan pohdiskelut olivatkin jo kasvaneet miltei voittaneeksi vähemmistöksi ja Gregoriuksen kuvaama melko yksipuolinen argumentointi riitelyksi.

Minna Canth oli lahjakas kirjailija ja 
merkittävä vaikuttaja, muttei erityisen
lähdekriittinen kirkkohistorioitsija.
Wikimedia Commons.

Näin viimeistään tuolloin Suomessakin vakiintui tarina tuosta kirkolliskokouksesta. Niinpä vuonna 1907 Työläisnainen -lehti kirjoitti, miten tuossa kokouksessa "naiselle töin tuskin myönnettiin sielu" ja Kansan henki -lehdessä kerrottiin 1919, että "oltiin Macon kirkolliskokouksessa sitä mieltä, ettei naisella ole sielua". Huumorintajuni on ehkä omituinen, mutta minua ainakin huvittaa se, että tuossa välissä Vartija -lehdessä olleessa kirjoituksessa papistolle tarkoitettujen kymmenysten historiasta mainitaan myös Mâconin kirkolliskokous ja siellä annettu pannauhkaus niille, jotka kieltäytyvät maksamasta papeille tarkoitettuja kymmenyksiä. Siinä myös viitataan suoraan latinankielisiin kokouksen päätöksiin. Joku sentään siis oli jopa tutustunut alkuperäislähteisiin, mutta silti tunnemme tuosta kokouksesta paremmin tuon naiskysymyksen, vaikka siellä ei puhuttu aiheesta siten kuin usein luullaan, kun taas kymmenyksiä koskeva päätös, josta siellä ihan oikeasti päätettiin on hädin tuskin historian reunaviite.

Tarina kiertää, mutta josko tämä vähän hidastaisi

Joku, joka osaisi latinaa kykenisi varmasti antamaan kattavamman kuvan aiheesta. Uskoisin tässä kuitenkin riittävän hyvin tulleen perustelluksi tuon nykyaikanakin keskusteluissa vilahtelevan väitteen epäperäisyys tai vähintäänkin voimakas liioittelu. Naisten asemassa on historian kuluessa varmasti ollut merkittäviä epäkohtia, mitä en missään tapauksessa pyri kiistämään, mutta tässä tapauksessa kärpäsestä on selvästi kasvanut härkänen ja yksittäisen papin terminologisesta pohdinnasta laajamittainen sielun olemassaolon vastustaminen kirkon sisällä.

Vaikka toivonkin, että tämä teksti osaltaan korjaa vääriä käsityksiä sen ohessa, että se antaa hyvän kuvan siitä, miten tarina alkaa usein elää matkan varrella en kuvittele nyt katkaisseeni tarinalta lopullisesti siipiä. Se on näet sen verran laajalle levinnyt ja juttuna niin mehukas, että se tulee kiertämään vielä kauan varsinkin niiden kautta, jotka halutessaan moittia kristinuskoa eivät aina jaksa noudattaa lähdekritiikkiä vaan tarttuvat hanakasti kaikkiin aseisiin, joita tarjolle osuu. Kuten Michael Nolan, jonka artikkeli on ollut tärkeä lähde tätä tekstiä kirjoitettaessa kirjoittaa oman artikkelinsa lopuksi: "If the first casualty of war is the unwelcome truth, the first weapon of the discontented is the welcome lie." ("Jos sodan ensimmäinen uhri on ei-toivottu totuus, on tyytymättömien ensimmäinen ase tervetullut valhe.")

Lähteet:

Marianne Alenius: Women are not human beings.The History of Nordic Women's Literature, 26.8.2011. https://nordicwomensliterature.net/2011/08/26/women-are-not-human-beings/

Minna Canth: Naiskysymyksestä vielä sananen. Valvoja -lehdessä 1.10.1885, nro 10. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/634021?page=26

Minna Canth: Naiskysymyksestä vielä sananen. Savo -lehdessä 26.10.1885, nro 124. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/449198?page=1

Minna Canth: Naiskysymyksestä vielä sananen. Tapio -lehdessä 28.10.1885, nro 84. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/136754?page=1

Manfred P. Fleischer: "Are Women Human?" - The Debate of 1595 between Valens Acidalius and Simon Gediccus. Sixteenth Century Journal -lehdessä kesällä 1981. https://www.jstor.org/stable/2539503?seq=1

Gregory of Tours: History of the Franks: Books I-X. Fordham University. https://sourcebooks.fordham.edu/basis/gregory-hist.asp#book8

Risto Lappala: Eros. Sukupuolisuhteiden kehitys kautta aikain. Kirjallisuuskatsaus yllämainitusta teoksesta. Kansan henki -julkaisussa 1.12.1919, nro 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1161875?page=20

J.A. Mannermaa: Papiston kymmenykset ennen ja nyt. Vartija -lehdessä 1.11.1912, nro 11-12. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/832602?page=3

Michael Nolan: The Myth of Soulless Women. First Things -lehdessä huhtikuussa 1997. https://www.firstthings.com/article/1997/04/the-myth-of-soulless-women

N.r. af Ursin: Koko maan proletaarinaiset yhtykää! Työläisnainen -lehdessä 31.1.1907, nro 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/998683?page=2