Marttilan vaivaisten ystävä ja teollisuussuvun esiäiti - Mathias ja Catharina Laurillius

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

MATHIAS (1808-1874) JA CATHARINA (1809-1882) LAURILLIUS 

Marttilan hautausmaalla taannoin kulkiessani minut pysäyttivät erään pariskunnan hautamuistomerkit, erityisesti niissä olleet muistolauseet. Ensimmäisessä luki "Tässä lepää pitäjän eduspappi Mathias Laurilius * 24.3.1808 + 26.11.1874 Mutta nytt [sic!] kaikkein loppu lähestyy niin olkaat siis raittiit ja valppaat rukoilemaan" (Teksti 1. Piet. 4:7). Toisessa taas luki "Eduspapin leski C. C. Laurilius * Aeimelaeus 24.2.1809 + 11.9.1882 Minä elän teidän pitää myös elämän Joh. ev. 14:19". 

Mutta keitä olivat nämä näin väkevästi haudan takaa julistavat? Tämä jäi kutkuttamaan mieltäni, ja jaan selvitykseni hedelmät teillekin. Luulin tarinaa hyvin arkiseksi, mutta sieltä paljastuikin raadollisia ihmiskohtaloita sekä merkittävä suomalainen teollisuussuku.

Mathias Laurilliuksen...

...ja hänen vaimonsa Catharinan hautaristit. Kuvat itse otettu.

Mynämäeltä maailmalle

Mathias syntyi 24. maaliskuuta 1808 Mynämäellä Pursisten kylässä Laurilan talossa. Hänen vanhempansa olivat Johan Matinpoika Laurila ja Elisabet Matintytär. Isä oli talollinen ja kuudennusmies, mikä oli tuohon aikaan seurakunnan luottamusmiehen nimike. Näille kuului paitsi oman kinkerikuntansa hengellisen elämän valvonta myös kirkollisten maksujen keruu sekä seurakuntaan liittyvien työvelvoitteiden jakaminen. Ennen kuntalaitoksen syntyä näillä oli paljon myös maallisia tehtäviä.

Mynämäen kirkko liittyi Mathiaksen elämään myös isän luottamustoimen 
kautta. Kuva Wikimedia Commons:
 https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Myn%C3%A4m%C3%A4ki_Church,_August_2019.jpg

Miten Mathiaksen isä oli tehtäväänsä valittu ei ole tiedossani. Ehkä hän oli itse aktiivinen seurakuntalainen muutenkin kuin tehtävänsä puolesta. Joka tapauksessa jonkunlainen kipinä näyttää syttyneen yhdelle hänen lapsistaan, sillä Mathias lähti opintielle. Vuonna 1822 hän aloitti opinnot Turun katedraalikoulussa, joka triviaalikouluna oli neliluokkainen niin, että yksi luokka kesti kaksi vuotta. Mathiaksen kouluajoista kiinnostuneet voivat lukea niistä hänen luokkatoverinsa Adolf Mobergin muistelmista. Tämä kuvailee esimerkiksi vuonna 1827 tapahtunutta Turun paloa. Mobergista tuli sittemmin Helsingin yliopiston fysiikan professori ja rehtori sekä Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen johtokunnan ensimmäinen puheenjohtaja. Hänestäkin pitäisi joskus kirjoittaa...

 Vuosina 1830-1832 hän oli oppilaana Turun lukiossa, joka itse asiassa erotettiin vuonna 1830 Turun katedraalikoulusta niin, että edellinen jäi ylemmäksi alkeisoppilaitokseksi.  2.10.1832 hänestä tuli ylioppilas saaden arvosanakseen laudaturin. 5.10.1832 hän liittyi Helsingin yliopiston Boreaaliseen osakuntaan, millä tarkoitettiin Aurajoen pohjoispuolisia Varsinais-Suomen pitäjiä. Viimeistään tässä vaiheessa hän myös otti käyttöön kotitalo Laurilasta muodostetun 'latinalaistetun' sukunimen Laurillius.

11. kesäkuuta 1834 hänet vihittiin pappisvirkaan. Ensimmäiseksi hänet määrättiin Kiikalan kirkkoherran apulaiseksi. Vuoden 1835 marraskuussa hän suuntasi Rymättylään armovuodensaarnaajaksi, sitten kesäkuussa 1836 hänestä tuli Naantalin vt. pedagogi.  Joulukuussa 1838 hänestä tuli Mietoisten kappalaisen apulainen.

Naantaliin ja naimisiin

Sitten seurasi paluu Naantaliin, sillä elokuussa 1840 hänet valittiin Naantalin kappalaiseksi, tosin ilmeisesti hän astui virkaan vasta v. 1842. Tässä virassa hän pysyikin sitten varsin pitkään. Vuonna 1845 Naantalista löytyi myös puoliso, Catharina Charlotta Aejmelaeus, joka oli edellisen kappalaisen, Axel Herlinin (1807-1839) leski. Laurillius peri siis Herliniltä  paitsi viran myös puolison. Ei mitenkään epätavallinen kuvio.

Catharina oli syntynyt 22. helmikuuta 1809 Isossakyrössä, hautaristissä on ilmeisesti virhe syntymäpäivän osalta. Hänen isänsä oli ollut lääninrovasti ja  Isonkyrön kirkkoherra Nils Aejmelaeus, joka oli myös osallistunut Porvoon valtiopäiviin v. 1809. Isä oli tosin kuollut Catharinan ollessa vasta noin kahdeksan.

Catharina Charlotta Aejmelaeuksen (1809-1882) kohtalona oli jäädä kaksi kertaa leskeksi. 
Viidestä lapsestaan neljän hän sai nähdä varttuvan aikuisiksi. Kuva https://www.geni.com/photo/view/6000000000011319617?album_type=photos_of_me&end=&photo_id=6000000068846647887

Aejmelaeukset olivat vanhaa ja arvostettua sukua, mutta Catharinan molemmat pappispuolisot olivat kuitenkin ensimmäistä pappispolvea. Ensimmäinen puoliso Herlin oli näet hämeenlinnalaisen hatuntekijämestarin poika. Liitosta syntyi ainakin viisi lasta, joista vanhin oli Catharinan jäädessä leskisksi 2.4.1839 noin viisivuotias ja nuorin syntyi kaksi kuukautta isänsä kuoleman jälkeen. Yksi lapsista tosin kuoli aivan pienenä. Laurillius sai siis morsiamensa mukana neljän tenavan lapsikatraan, 3 poikaa ja yhden tyttären. Näistä osaan palaamme myöhemmin. Ilmeisesti Laurilliuksella ei ollut omia lapsia.

Marttilaan köyhien auttajaksi

Naantalissa ollessaan Laurillius sai vuonna 1853 nimipastorin arvonimen ja suoritti vuonna 1858 pastoraalitutkinnon. Hän myös haki silloin tällöin virkoja muista seurakunnista. Vuonna 1866 hänet valittiinkin Marttilan kirkkoherraksi, tosin virkaan hän saattoi astua vasta v. 1868.

Laurillius tuli kirkkoherraksi siinä murrosvaiheessa, jossa seurakunnallinen ja kunnallinen hallinto eriytyivät. Kuitenkin hän ehti tehdä yhden päätöksen, jota Marttilassa pitkään kiitellen muisteltiin.

Vuosina 1867-1868 Suomea näet koettelivat suuret nälkävuodet. Niissä arvioidaan kuolleen noin 150 000-200 000 henkeä, 8% Suomen silloisesta väestöstä. Tämä asetti myös Marttilan seurakunnan vaivaishoitojärjestelmän kovalle koetukselle apua tarvitsevien määrän kasvaessa rajusti.

 Vuonna 1867 päätettiin perustaa Marttilaan vaivaishuone hoitajanaan jahtivouti Lindberg vaimoineen. Vaivaishuoneeksi vuokrattiin 10-huoneinen Kraappalan rakennus, jota sitten asutti lapset mukaan lukien noin 60 vaivaista. Vuoteina toimivat pukkien päälle asetetut laverit oljilla pehmitettyinä, vuodevaatteina vaivaisten omat ryysyt. Majapaikan ja ruuan vastineeksi asukkaiden piti suorittaa kutomista ja kehruuta vaivaiskassan hyväksi.

Kraappalan taloon perustettiin Marttilan vaivaishuone, joka sai 
pian hyvin kolkon maineen. Uusi Aura 245/1911.

Siivottomuus oli suurta, mutta surkeimmaksi mainitaan ruokapuoli, jonka vuoksi ihmisiä kerrotaan jopa kuolleen. Aluksi leipä tehtiin seulomattomista kaurajauhoista ja käytetyistä pavunvarsista lisäämällä vähän ruisjauhoja siteeksi, että leipä pysyisi jotenkin koossa. Perunaa saatiin vähän joka toinen päivä, suurimpana herkkuna ruuassa oli kaksi silakkaa. Joulun aikaan oli kuitenkin ruvettu jo laittamaan leipään jäkälää ja mäkisammalta herneenvarsien kanssa ja ruisjauhoa oli taas vain siteeksi siitä huolimatta, että pitäjän kaikki ruotujyvät tuotiin vaivaishuoneelle ja sitä oli lisäksi ostettu parikymmentä tynnyriä. Noin leivottu leipä ei enää pysynyt edes koossa, vaan se piti luudalla harjaten ottaa ulos uunista. 

Osa leivän sisuksesta oli niin terävää, että kurkkuun ja suolistoon syntyi haavoja ja tulehduksia monien sairastuessa. Moni joutui pöhöttyneine vatsoineen vuoteen omaksi ja useita menehtyi varsinkin, kun sairaita ei ilmeisesti yritettykään hoitaa. Sen sijaan Lindbergin kerrotaan laittaneen sairaita vaivaisia kuljettamaan vettä hevosilleen ja lehmilleen kiskomalla isoa kivireen päälle asetettua vesiammetta. Vastaan hangoittelijat saivat nopeasti kepistä. 

Ruuasta oli yleisestikin puutetta, mikä selittää osaltaan surkeata ruokalistaa. Kuitenkin monet kiinnittivät huomiota siihen, että Lindbergin eläimet näyttivät syövän hyvin siihen nähden, että hänen vastuullaan olevat vaivaiset elivät ja kuolivat kurjuudessa. Varsinkin poikalapset karkasivat nälän ajamina lähitaloihin ruokaa kerjäämään, mutta kiinnijäätyään he joutuivat viettämään aikaa kylmässä putkassa ja olemaan puolella ruoka-annoksella. Kukaan ei näköjään pistänyt Lindbergin toiminnalle vastaan, vaan seurakunnan ainoana pappina silloin toiminut kappalainen Gustaf Granströmkin lähinnä huolehti, että lähitaloissa kuivatettiin riittävästi hernevarsia ja sammalia vaivaistalon ruokapöytään.

Vappuna 1868 saapui kuitenkin uusi kirkkoherra Laurillius. Heti lähti kolme vaivaistalon asukasta tämän luokse mukanaan vaivaishuoneen leipää sekä puoli tuopillista velliä, jonka mainitaan olleen mustaa, karkeaa, vastenmielisen makuista ja muistuttaneen enemmän sian ruokaa. Näitä he tahtoivat kirkkoherran maistavan. Haukattuaan leivästä ja maistettuaan velliä löi hän vimmoissaan leivän tuolille ja sanoi: "Näitä ruokia ei syö siatkaan. Jos ei voida antaa teille parempaa ruokaa, niin kuollaan mieluummin kaikki, mutta niin kovaa aikaa ei pitäjässä vielä ole".

Mathias Laurillius vaimonsa ja kasvattityttärensä Hildan kanssa vanhana pappismiehenä. Kuva julkaistu Aulis Oja: "Marttilan pitäjän historia" 1959.

Laurillius pisti nyt tuulemaan. Välittömästi hän erotti Lindbergin toimestaan ja käski tämän poistua vaivaishuoneelta. Talon ruokalista muutettiin heti ja hernevarret, sammaleet ja tähkät kärrättiin kuormittain tarhalle mätänemään. Leipään laitettiin kyllä yhä kaurajauhojakin, mutta nyt seulottuna kuorista ja muusta roskasta puhtaaksi. Myös vaivaistalon siisteydestä alettiin huolehtia. Tuloksena oli asukkaiden voimistuminen ja tervehtyminen. Vaivaishuone jatkoi toimintaansa tosin vain seuraavaan syksyyn, jolloin olot paikkakunnalla yleisesti paranivat, mutta niin arvokkaana pidettiin Laurilliuksen puuttumista asioihin, että sitä ainakin vielä 40 vuotta myöhemmin kiitollisuudella muisteltiin.

Jälkikasvun bisneksiä ja vanhan polven poistuminen

Muuten en löytänyt paljoakaan tietoja Laurilliuksen Marttilan ajoista. Tosin v. 1870 tapaamme hänet pitäjänkokouksessa kannattamassa kahden uuden kiertokoulunopettajan viran perustamista Marttilaan. Pitäjässä sanottiin olleen noin 400 kouluikäistä lasta, eivätkä silloiset resurssit riittäneet näiden opettamiseen varisnkin, kun kunta ei ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin edes yhden kansakoulun perustamiseksi. Kokouksen enemmistö vastusti kuitenkin kiertokoulujenkin lisäämistä ajatellen, ettei siihen ole varoja eikä opetuksen lisäämiselle tarvettakaan. Laurillius oli mukana yhdessä viiden muun vähemmistöön jääneen kanssa laaditussa jyrkässä vastalauseessa. Hän itse oli toiminut kokouksen puheenjohtajana. 

Vaimonsa pojista Laurilliuksella ja rouvallaan lienee kuitenkin ollut huolta. Pojista vanhin Gustaf Albert Herlin oli perustanut Hill Helsingfors -nimisen terästavaratehtaan. Se meni kuitenkin 1860-luvun lopulla konkurssiin ja lopetti toimintansa kokonaan v. 1870. Yrityksessä oli toiminut kirjanpitäjänä hänen veljensä Axel Niklas Herlin, joka oli aikoinaan aloittanut teologian opinnot isänsä ja kasvatti-isänsä jalanjäljissä, mutta siirtynyt sitten insinööriopintoihin Saksaan. Velipojan yrityksen ajettua karille Axel lähti Venäjälle Tulan metallitehtaaseen töihin. 

Gustaf Albert Herlinillä (1834-1890) oli välillä epäonnea 
liikeasioissa, mutta siitä huolimatta hänen jälkeläisistään 
tuli suomalaisen talouselämän mahtitekijöitä. Mercator 1/1908.

Sieltä Axel tuli vuonna 1872 takaisin Suomeen ja asettui asumaan äitinsä ja isäpuolensa Laurilliuksen luo Marttilaan. Hän kirjoitteli pari vuotta eri sanomalehtiin, kunnes v. 1874 suoritti uudelleen ylioppilastutkinnon 36-vuotiaana ja lähti Helsingin yliopistoon. Axel tuli sitten etenemään vankeinhoitolaitoksen apukamreeriksi ja Ulvilan kihlakunnan kruununvoudiksi. Hän myös kirjoitti Saksassa saamiensa vaikutteiden johdosta saksankielisen kirjan Das Rechtssystem der Sozialdemokratie. Nils Robert af Ursin antoikin Axel Niklas Herlinille myöhemmin arvonimen "Suomen ensimmäinen sosialisti".

En tiedä, mitä Laurillius olisi tuosta tuumannut, mutta noita vaiheita hän ei ehtinyt nähdä, ei myöskään Gustaf Albertin elpyneitä bisneksiä tai Karl Andersin suomen kielen opettajan uraa Turun ruotsalaisessa alkeiskoulussa. Mathias Laurillius näet sairastui ja menehtyi vain kaksi päivää sairastettuaan Marttilan pappilassa 26. marraskuuta 1874. Hän oli tällöin 66-vuotias.

Axel Niklas Herlin (1838-1906) sai arvonimen "Suomen ensimmäinen sosialisti".
En tiedä, miten kasvatti-isä suhtautui pojan poliittisiin aatteisiin vai ehtivätkö he
niistä puhua, mutta ehkä Laurilliuksen työ vaivaisten hyväksi sai pojaltakin arvostuksen.
Toivottavasti. Photos in Valokuvia henkilöstä Axel Niklas Herlin (geni.com)

Asiasta mainittiin lyhyesti useissa lehdissä. Niissä ilmoitettiin myös lesken järjestämästä huutokaupasta. Tuossa vaiheessa hänen kanssaan asui enää 39-vuotias tytär Hilda Maria. Kaksi vuotta myöhemmin tämä muutti Loimaalle. Leski Catharina Charlotta asui kirkonkirjojen mukaan elämänsä loppuun saakka Marttilan pappilassa, mutta sanomalehtitietojen mukaan hän kuoli Turussa. Joka tapauksessa kuolema tapahtui 11. syyskuuta 1882 ja vainaja haudattiin miehensä tavoin Marttilan kirkkomaalle, mistä heidän hautaristinsäkin löysin.

Catharinan kuolinilmoitus Sanomia Turusta -lehdessä nro 142/1882. 
Lopuksi mainittu virsi on ilmeisimmin tuolloin käytössä olleen v. 1701 
virsikirjan virsi nro 274, "Pois makia mailma jää!": http://koraali.fi/1701/274.html

Marttilan hautausmaalta miljardöörien jäljille

Pieni tutkimusretkeni Laurilliusten pariin tuotti yllättävän lopputuloksen, sillä se johti minut yhden vauraimmista suomalaissuvuista varhaisvaiheisiin. Gustaf Albert Herlinin poika Bror Harald Herlin (1874-1941) nimittäin osti vuonna 1924 Kone Oy:n. Hänen poikansa Heikki H. Herlinin (1901-1989) aikana yhtiö nousi Suomen kymmenen suurimman metalliteollisuusyrityksen joukkoon. Hänellä oli myös kristillistä harrastuneisuutta voimakkaan hengellisen herätyksen myötä, jonka hän koki 1930-luvun lopulla. Nykyään Herlinin suvulla pyyhkiikin varsin hyvin, sillä vuonna 2022 Suomessa oli seitsemän miljardööriä, joista neljä oli Herlinejä, nimittäin Heikki H. Herlinin pojan Pekan (1932-2003) lapset Antti, Ilkka ja Ilona Herlin sekä lapsenlapsi Heikki Herlin.

Catharina Charlottan jälkeläiset ovat siis menestyneet. Mathias Laurillius ei saanut omia jälkeläisiä, mutta hänellä oli varmasti tärkeä rooli Catharinan lasten kasvattajana. Vaikea on sanoa missä määrin hän vaikutti näiden aatteisiin tai uravalintoihin. Joka tapauksessa Laurilliuksen toiminta Marttilan vaivaistalon tapauksessa antaa kauniin todistuksen hänestä.

En tiedä, oliko hänellä tai vaimollaan itsellään osuutta hautateksteihinsä. Kuitenkin ne ovat jättäneet kauniin perinnön ja kehotuksen kaikille, jotka pysähtyvät niiden ääreen. Klassisen luterilaisen saarnarakenteen mukaan niissä on sekä laki (Mutta nyt kaikkein loppu lähestyy niin olkaat siis raittiit ja valppaat rukoilemaan) että evankeliumin lupaus (Minä elän teidän pitää myös elämän). Niissä on jotain, mikä on kaikkia maallisia rikkauksia suurempi perintö.

Marttilan hautausmaalla on Mathiaksen ja Catharinan maallisten 
jäänteiden leposija. Heidän hautaristinsä erottuvat kirkon päätyseinää 
vasten. Kuva Wikimedia Commons:
 https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Marttilan_kirkko_ja_Wichtmanin_hautakappeli.jpg

Lähteet:

J. F. A.: Marttilasta. Alempi kansanopetus nro 3/1912. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/938232?page=6

J. F. A.: Paroecia Sancti Martini. Uusi Aura nro 177/1926. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1692940?page=7

Julkisella wapaehtoisella huutokaupalla. Sanomia Turusta nro 31/1876. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482969?page=4

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Matias Laurillius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=14998>. Luettu 29.9.2023.

Kuolemantapaus. Sanomia Turusta nro 49/1874. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482045?page=2

Kuolleita. Uusi Suometar nro 215/1882. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/428417?page=3

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Axel Herlin. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=14248>. Luettu 29.9.2023.

Laurillius, Matias. Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017 (viitattu 26.9.2023). Verkkoversio: https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/1331

Marttilan seurakunnan rippikirja 1867-1876: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/marttila/rippikirja_1867-1876_mko22-32/304.htm

Marttilan seurakunnan rippikirja 1877-1886: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/marttila/rippikirja_1877-1886_mko33-45/360.htm

Aulis Oja: Marttilan pitäjän historia. 1959.

Professor Adolf Mobergs autobiografi. Historiska och litteraturhistoriska studier 3. 1927. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2109016?page=109

Elina Ranta: Näin elävät Suomen superrikkaat. Ilta-Sanomat 5.11.2022. Verkkoversio: https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000009175622.html

Raskaita muistoja. Uusi Aura nro 245/1911, 22.10.1911. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1192554?page=6

N. R. af Ursin: Suomen ensimmäinen sosialisti. Joulusoihtu 1913. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1354704?page=6

Hakkinen, pyhä lintu - naakan kirkkohistoriaa

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Eri paikkakuntien asukkaille on muodostunut varsinkin varhemmin omia haukkumanimiään, pitäjänköllejä, joista osa on siirtynyt myöhemmin miltei eräänlaisiksi kunnianimiksi. Yksi näistä on Varsinais-Suomen Sauvon asukkaiden nimitys Sauvon hakkiset, joka nykyään näkyy paikkakunnalla eri tavoin, kuten ruokapaikka Hakkisherkkuna, jalkapallokenttä Hakkispaanana ja ansioituneen sauvolaisen tittelinä Sauvon hakkinen. Koska nimitykseen liittyy kirkollisiakin piirteitä ja koska hakkinen, monelle naakkana tutumpi lintu liittyy muutenkin kirkollisiinkin yhteyksiin otan sauvolaisena vapauden käsitellä teemaa hieman ja ehkä paikoin tavallistakin levottomammalla huumorilla. Kansanperinnettä on hakkisiin liittyen monenlaista, mutta teeman vuoksi pitäydyn pitkälti kirkolliseen.

Naakka eli hakkinen (Corvus monedula) 
Magnus von Wrightin (1805-1868) 
taiteilemana. Wikimedia Commons.

Linnun nimet

Aloitetaanpa tuosta nimestä hakkinen. Hakkinen, hakki, kirkkohakkinen tai kirkhakkinen ovat olleet Lounais-Suomessa käytössä olleita naakan nimityksiä ja nimellä on mahdollisesti yhteys viron kieleen, jossa naakka on hakk. Myös nimellä naakka lienee vanhat juuret, sillä eräissä suomen lähisukukielissä on vastaavanlaisia nimiä. Muoto kirkkokaijakin tunnetaan, ja se tulee luultavasti ruotsin sanasta kaja. Murrekartalla hakkinen painottui ainakin joskus erityisesti Varsinais-Suomeen, varsinkin Turusta itään olevalle rannikolle, mutta myös Mynämäen-Vehmaan alueelle. Lisäksi Porista Huittisiin esiintyi pohjoisempi hakkisvyöhyke.

Kuitenkin juuri hakkinen on vanhin painettuna esiintyvä suomenkielinen nimi kyseiselle linnulle. Koska suomeksi ei varhemmin kauhean paljon kirjoja rustailtu sukellamme pikaisesti vanhojen sanakirjojen maailmaan. Varoitus:vaikeita latinankielisiä nimiä edessä, mutta selätämme ne nopeasti. Sana näet esiintyy jo Ericus Schroderuksen v. 1637 ilmestyneessä sanakirjassa Lexicon Latino - Scondicum, joka on vanhin suomen kieltä sisältävä sanakirja. Siinä nimi on muodossa haokinen. On muistettava, ettei Schroderus puhunut itse suomea, vaan sai suomenkielisen sanastonsa Oulussa toimineelta ja Porissa syntyneeltä papilta Marcus Pauli Sadelerilta. Vuonna 1644 ilmestynyt Variarum rerum Vocabula Latina, cum Svetica et Finnonica interpretation pitää myös sisällään linnunnimen  hackinen. Vasta Henrik Florinus, Paimion kirkkoherran poika ja itsekin saman seurakunnan kirkkoherraksi noussut käytti vuonna 1678 sanakirjassaan Nomenclatura rerum brevissima latino-sveco-finnonica nimeä naacka, ja hänelläkin oli sen rinnalla hackinen. Florinus oli suomenkielinen, joten hän tunsi kotoperäisen nimistön edeltäjiään laajemmin.

Kutsumanimiä ja naapurirakkautta

Se sanakirjoista.Sauvolaisten nimitykseksi hakkisen kerrotaan tulleen siitä, kun erään sauvolaisen piti viedä riistaa papinpalkaksi. Asiaankuuluvan metson sijasta hän oli tuonut kuolleena maantieltä löytämänsä naakan eli seudun kielellä hakkisen. Ilmeisesti juttu lähti kulkemaan ja sauvolaisista tuli näin hakkisia.

Sauvon komea keskiaikainen kivikirkko on seissyt paikallaan 
vuosisatoja, ja kauan sillä on ollut myös hakkisia vahteinaan.
Wikimedia Commons.

Sauvolaiset eivät kuitenkaan jääneet ivapuheiden edessä sanattomiksi, vaan osasivat antaa joskus hyvinkin nokkelasti ja terävästi sanan sanasta. Niinpä kun naapuripaikkakunnalta Paimiosta ollut pilkkasi sauvolaisia hakkiseksi vastaus kajahti vanhalla Sauvon murteella "Hakkinen on pyhe lint, se pite kirkonharjal vaari, et ei Paimjo ruumisvarkka ten pees". (Neuvon sana: jos lukija ei ole sauvolainen ja siellä joskus käy, älkää yrittäkö kommunikoida paikallisten kanssa tuollaisella kielellä. Murre on muuttunut, joten saisitte lähinnä kummeksuvia katseita.)

Ruumisvaras ei ollut tuulesta temmattu nimitys, vaan silläkin oli historiansa. Paimiossa oli elänyt isokokoinen mies, joka oli tehnyt erinäisiä rikoksia. Kerran tämä oli murtautunut ruumishuoneeseen ryöstellen sieltä vainajilta sormuksia ja muita arvoesineitä. Hän jäi kuitenkin kiinni ja joutui oikeuden eteen. Siellä tuomari oli ihmetellyt moista rikosta ja kysynyt syytetyltä: "Ettekö yhtään pelännytkään yöllä siellä pimeässä ruumishuoneessa?" Syytetyn vastaus oli yksinkertainen: "Mää pelkkä hyvi vähä eläväki ihmist, ja kuolluva ei sit ollenka."Näin paimiolaiset saivat omaksi liikanimekseen ruumisvarkaat. Kukaan ei yllättyne kun sanon, ettei sitä ole ylläpidetty paimiolaisten toimesta eikä paikkakuntaa ole markkinoitu sen avulla. Nöyrimmät pahoitteluni asian nostamisesta esille, mutta pitihän tuo muistitiedon vastaus selittää.

Hakkinen komeilee tietysti myös Sauvon vaakunassa. 
Kuvan tähdiltä näyttävät kuviot ovat kannuspyöriä 
ja viittaavat paikkakunnan lukuisiin aateliskartanoihin.
Wikimedia Commons.

Kirkonharjalla vahtia pitävä hakkinen on varmasti ollut yleinen näky, sillä vuosisatojen ajan kirkot ovat olleet kyseisten lintujen suosimia paikkoja, siitä myös nimitys kirkhakkinen juontaa. Tälle on saatettu antaa myös syvempiä merkityksiä kuin pelkkä korkeissa rakennuksissa viihtyminen taikka se ruumisvarkaitten kyttääminen, kuten Keuruulta 1938 talletettu kertomus kertoo: "Kirkon räystäitten alla oleskeli mustia lintuja, luultavasti naakkoja, jotka pitivät kovaa kirkunaa. Sanottiin että ne ovat syntisten sydämiä." Ei Koivistossakaan Karjalankannaksella mitenkään kauniisti näistä linnuista 1935 lausuttu: "Kun kirkon naakka naaksutteli ja lenteli, tuli kuoleman sanomia siitä kylästä, mistä päin naakka lensi".

Linnuista eroon vai linnuilla rahaa

Joskus kirkon katolla nökötelleet naakat ovat aiheuttaneet myös ärsytystä ja niitä on lähdetty karkottamaan voimakeinoin. Naantalissa vuonna 1628 tässä kävi hieman köpelösti, sillä niin paljon vahinkoa kuin kirkhakkiset ehkä aiheuttivatkin ei se vetänyt vertoja sille tuholle, mitä niiden hävitysyritys sai aikaan, lääke oli pahempi kuin tauti. Aatelisherra Johan Henrikinpoika Jägerhorn Paimiosta (taas nuo paimiolaiset) näet ampui Naantalissa käydessään suustaladattavalla pyssyllään vanhan birgittalaisluostarin katolla olevaa hakkista, jolloin palava panos sytytti rakennuksen tuleen. Tuli hävitti luostarirakennusta, kirkkoa ja kolmasosan koko kaupungista. Ilmeisesti jotkut väittivät, vaikka luterilaista aikaa jo elettiinkin, että Pyhä Birgitta rankaisi tällä tavoin lintujen ampumisesta, luostarikirkon alueella kun kaikkien elävien olentojen olisi tullut saada olla rauhassa.

Naakka Naantalin hautausmaalla jatkamalla lajinsa 
pitkää perinnettä paikkakunnalla. Silminnähtävästi 
edes kaupungin palaminen ei horjuttanut näiden lintujen 
eloa siellä. Wikimedia Commons.

Eivät toki sauvolaisetkaan ole pelkällä rakkaudella katselleet hakkisiaan. Huhtikuussa 1912 Sauvon kirkonkokous teki päätöksen maksaa kymmenen penniä tapporahaa jokaista hakkista kohden. (Ja nyt puhutaan siis linnuista, ei hakkisiksi kutsutuista sauvolaisista. Lisäksi tarjous ei enää ole voimassa, joten voitte laittaa ne pyssyt takaisin paikoilleen...) Lisäksi tukittiin kaikki kirkon ullakolle johtavat luukut ja reiät, etteivät hakkiset pääsisi sinne yölevolle ja pesimään.

Yksi syy hakkisten yrmimiseen on ollut tietysti siinä, että ne ovat jätöksillään sotkeneet kirkon vinttejä tehokkaasti. Asian voi kuitenkin kääntää myös voitoksi, kuten tekivät mynämäkeläiset vuonna 1894. Tuolloin saatiin valmiiksi kirkon korjaustyö, jonka jälkeen pidettiin huutokauppa. Näin lehti kirjoittaa: "Sen jälkeen myytiin huutokaupalla vanhat paanut ja lastut sekä pellon höystöä. jota hakkiset aikain kuluessa olivat tuonneet. Eivät hakkisetkaan ilmaiseksi asu, koska tuo hakkisguano huutokaupassa tuotti 49 markkaa 75 penniä." Mynämäkeläiset tekivät siis tiliä hakkisten jätöksillä. Kunnioitettava saavutus.

Mynämäkeläiset joutuivat siivoamaan tämän kirkkonsa hakkisten 
jätöksistä, mutta saivat tehtyä sillä tiliä. Tämän perusteella suosittelen 
palkkaamaan mynämäkeläisiä myyntifirmoihin. Wikimedia Commons.

Hakkinen virkana ja esikuvana

Jos muualla on todettu, että "äänellään se variskin laulaa", on Sauvossa kertoman mukaan lukkari todennut rippikoulussa lauluhaluttomille pojille "Eenelles teel Hakkine laula, anta tulla eent va". Hakkinen liittyy myös hauskasti erääseen kirkolliseen virkaan, se on näet ollut Turun tuomiokirkon vahtimestarin taikka suntion nimitys. Itse asiassa ensi näkemältä näytti, että Hakkinen olisi ollut näiden yleinen sukunimi, mutta ilmeisesti kyse oli ammattinimikkeestä, sillä esimerkiksi 1660 mainitaan, kuinka Erik -niminen mies otettiin "för en Hackinen" edesmenneen Bertilin tilalle koevuodeksi. Historioitsija Yrjö Blomstedt arveli, että kyseessä oli kuvaileva nimitys: kirkonpalvelijana toimiva 'hakkinen' oli unilukkari, joka naakan tavoin nokki nukkuvat seurakuntalaiset hereille.

Ei naakka taikka hakkinen mitenkään huono kirkolliseksi linnuksi ole. Se on näet kerrassaan siveä ja hyveellinen lintu mitä tulee sen avioelämään. Hienovaraisten kosiomenojen jälkeen pariskunta pitää yhtä kuolemaan asti eikä puolisoa jätetä, vaikka pesintä menisi vuodesta toiseen pieleen. Voisi siis ajatella, että kirkon katoilla kykkiessään se näyttää kirkkokansalle elämisen mallia.

Turkulainen hakkinen. Aikoinaan samalla nimellä on kutsuttu 
myös turkulaisia kirkollisia viranhaltijoita. Wikimedia Commons.

Puheenaiheena vallan saleissa

Silti nuo linturaukat koetaan nykyäänkin myös ongelmaksi, mihin vaikuttaa niiden määrän raju lisääntyminen ja sen tuomat moninaiset lieveilmiöt. Kuten tunnettua naakan rauhoitus loppui jokunen vuosi sitten. Silmiini osui asiaa koskeva eduskuntakeskustelu, missä kansanedustaja Timo Heinonen viittasi linnun vanhaan maineeseen kuolemanlintuna todeten hauskasti ja samalla lajin yleistymistä kuvaavasti: "Ja jos naakan, kuolemanennelinnun, vaikutus olisi sellainen kuin sen aikanaan harvalukuisempana uskottiin olevan, niin en minäkään enää tätä puhettani pitäisi, sillä joka päivä satoja naakkoja näen oman kotipiirini ja kirkonkylämme ympäristössä." 

Samassa keskustelussa muuten sauvolainen kansanedustaja Esko Kiviranta kiitteli rauhoituksen poistamista "siitäkin huolimatta, että naakka eli hakkinen on kotikuntani Sauvon vaakunalintu". Samassa yhteydessä hän mainitsee, ettei tiedä, miksi se on siihen valittu. No, jos hän törmää joskus tähän tekstiin niin ehkä sitten selviää. Vähän uhkarohkeaa toki kiitellä tuota päätöstä, sauvolaiselle kun hakkisen metsästysoikeus voi olla uhka henkilökohtaiselle turvallisuudelle. Mikäli muuten haluatte hävittää kirkkojenne katoilta hakkiset niin pienenä neuvona, että kutsukaa hätiin joku muu kuin paimiolainen. Naantalilaisilla on heidän osaamisestaan tässä tehtävässä sanansa sanottavana.

Lähteet:

Sofia Björklöf: Meri kuljettaa kieltä -virolaisia lainasanoja suomen murteissa. Kielikello 3/2018. https://www.kielikello.fi/-/meri-kuljettaa-kielta

Yrjö Blomstedt: Hakkinen. Genos 33 (1962), s. 103. https://www.genealogia.fi/genos-old/33/33_103.htm

Kaisa Häkkinen: Linnun nimi. 2004.

Kaisa Häkkinen: Suomalaisen linnunnimistön etymologinen sanakirja. 2013.

Pauli Itälä: Hakkistaivaan alla. 2006.

Jouni Koutonen: Naakka on ollut tulilinjalla ennenkin - kirkhakkisten häätö oli jopa polttaa Naantalin luostarikirkon vuonna 1628. Yle 10.4.2018. https://yle.fi/uutiset/3-10146415

Hannu Kujanen: Sauvon historia II. 1996.

A. Laurila: Historia. Naantalin VPK. https://naantalinvpk.fi/historia/

Mynämäen kirkon korjaustyö. Uusi Suometar nro 198/1894. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/585167?page=3

Pöytäkirjan asiakohta PTK 64/2018 vp. Eduskunta 12.6.2018. https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/PoytakirjaAsiakohta/Sivut/PTK_64+2018+9.aspx

Pirjo Silveri: Mustatakkinen, äänekäs saarnaaja. Silta - tamperelainen seurakuntalehti 6.6.2018. https://www.siltalehti.fi/sivustot/silta/loytoretkia/katsokaa_taivaan_lintuja/mustatakkinen_aanekas_saarnaaja.41670.blog

Suomen murteiden sanakirja. Merkityksen levikki: hakkinen. Kotimaisten kielten keskus. https://kaino.kotus.fi/sms/?p=map&map_id=76588