Virsi 615 "Oi suruton, niin varma menossasi" - murhatun runoilijan ravisteleva veisu

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Virsikirjamme virsi 615: "Oi suruton, niin varma menossasi" kuuluu tuntemistani virsistä jykevimpiin parannuskehotuksineen, varoituksineen ja Taivaan riemun kuvauksineen. On ehkä yllättävää, että sen runoilija ei ollut mikään hurskas teologi tai hurskauden perikuva, pikemmin päinvastoin. Kuitenkaan tämä ei vähennä mielestäni virren vaikuttavuutta. Tutustutaanpa vähän tähän virteen ja sen sanoittajaan!

Humalan ja katumuksen runoilija

Lars eli Lasse Johansson syntyi 6. lokakuuta 1638 Tukholmassa. Isä, Johan Erichsson, oli laivaston upseeri ja äiti Kristin Larsdotter oli aateloidun amiraalin Lars Strusshielmin tytär. Isänäiti Margareta Nilsdotter oli puolestaan ollut laivanrakennuttaja ja ollut mukana Vasa-laivan valmistamisessa, Vasan kohtalon muistaen toki kyseenalainen kunnia.

Poika jäi jo varhain orvoksi. Hän eli sitten kahden vanhemman siskonsa ja kahden nuoremman veljensä kanssa äidinisän luona Ruotsin Pommerissa. Vanhin sisko oli jo avioitunut. Isoisäkin kuitenkin kuoli pojan ollessa vasta 15-vuotias.

Lasse opiskeli sitten Saksassa ja Ranskassa sekä vieraili Italiassa ja Englannissa. Näiden reissujen perua oli varmasti hänen laaja kielitaitonsa, sillä hän kirjoitti runoja kuudella kielellä. Ruotsiin palattuaan hän toimi jonkin aikaa Uppsalan yliopiston kieltenopettajana, kunnes muutti v. 1669 Tukholmaan.

Tämä Lucidoria esittävä kuva on Pielisjärvellä syntyneen  ja Ruotsissa kivipiirtäjänä mainetta saavuttaneen Johan Henrik Strömerin (1807-1904) näkemys Lucidorista. Wikimedia Commons: File:Lasse Lucidor-1849.jpg - Wikimedia Commons

Tukholmassa hän hankki vaatimattoman toimeentulonsa vapaana kirjailijana, kääntäjänä sekä tilapäisrunojen kirjoittajana esimerkiksi häihin ja hautajaisiin. Hän otti itselleen taitelijanimen Lucidor, merkiten jotakuinkin 'loistava'. Hänen ei sanota tavoitelleen suurta mainetta tai asemaa, vaan hän eli sosiaalisesti juuretonta elämää juomaveikkojen seurassa viihtyen.

Hänen lyriikkansa pääaiheina olivat juominen, naiset ja kuolema. Usein runot olivat allegorisia tai humoristisia ja sävyltään rohkeita ja huolettomia. Tämä saattoi välillä kostautuakin, sillä Gilliarekvaal -niminen hääruno tuotti hänelle tutkintovankeutta ja oikeudenkäyntejä hänen loukattuaan siinä erästä vaikutusvaltaista herraa.

Tällä vallattomalla humoristilla oli kuitenkin toinenkin puoli, raskasmielinen haaveksija, jota viestivät hänen käyttämänsä runoilijanimetkin: Lasse den olycklige ('onneton'), Lasse den sorgbundne ('surullinen') ja Thanatophilander ('kuolemanrakastaja'. Tästä kumpusivat myös hänen virsirunonsa, ja persoonan kaksijakoisuudesta kertookin, että hänen tuotantonsa parhaimmistona pidetään sekä hänen juomalaulujaan että virsiään. Häntä onkin luonnehdittu humalan ja katumuksen runoilijaksi.

Virsissään hän kuvasi erittäin väkevällä tavalla synnintuntoa sekä maalasi sanoin värikkään kuvan Helvetin kauhuista ja Taivaan ihanuudesta. Kirjallisuudessa onkin kiertänyt kertomus, että Lucidor olisi sanoittanut kertomuksemme lähtökohtana olleen virren sairasvuoteella, jonne oli joutunut haavoituttuaan tappelussa, ja sitten parannuksen tehtyään nukkunut kuolonuneen. Taustalla on varmastikin ajatus, että väkevästi uskon salaisuuksista runoilleen lopun sopi olla hurskas ja kaunis.

Runoilijan onneton loppu

Valitettavasti näin ei ollut laita, sillä kuolinvuoteen seesteisyyttä ei Lucidorille suotu. 12. elokuuta 1674 Lucidor oli ollut viettämässä kosteaa iltaa tukholmalaisessa Fimmelstången -krouvissa Kindstugatanilla. seurueeseen olivat kuuluneet ennestään tutut luutnantti Arvid Christian Storm, kapteeni Bohm sekä varakihlakunnantuomari Furubom. Lucidor oli huonolla tuulella ja haastoi riitaa. 

Hän onnistui suututtamaan Stormin ja seurasi kaksintaistelu. Lyhyen kahakan jälkeen Lucidor kaatui taaksepäin Stormin ollessa hänen päällään, jolloin Furubom erotti kamppailijat. Lucidor lausui sanat: "Minua on pistetty", horjui kohti pöytää ja menehtyi vammoihinsa.

Tässä rakennuksessa, Tukholman Vanhankaupungin Kindstugatan 14:sta, toimi 1600-luvulla krouvi nimeltä Fimmelstången. Siellä Lucidor kohtasi karun loppunsa. Kyltti muistuttaa edelleen krouvin nimestä, joka on vanha sana vaununaisalle. Wikimedia Commons: File:Kindstugatan 14 Gamla Stan.JPG - Wikimedia Commons

Virsien syntytarinoista kirjoittanut Aarni Voipio kirjoittaa Lucidorin onnettomasta lopusta kerrottuaan seuraavasti: "Lukija, joka tämän tiedät! Älä tuomitse, sillä tuomio kuuluu yksin Jumalalle. Mutta ajattele kaksin verroin omaa tilaasi, kun laulat Lucidorin virren loppusäkeistöjä."

Tämä virsi tosiaan jäi elämään eräiden muiden Lucidorin runojen tavoin. Se julkaistiin v. 1685 teoksessa Lucida intervalla. V. 1695 se otettiin myöhemmän piispan ja virsirunoilijan Jesper Swedbergin toimittamana ruotsalaiseen virsikirjaan ja v. 1701 se pääsi pitkäikäiseksi muodostuneeseen suomalaiseen virsikirjaan ja on sen jälkeenkin ollut kaikissa meikäläisissä virsikirjoissa, tosin uudistuksia ja muokkauksia kokien, viimeisimpänä Niilo Rauhalan kynästä v. 1984. Alkuaan säkeistöjä on ollut 16, nykyään niitä on virsikirjassa yhdeksän, ja samalla virren sävy on muuttunut lempeämmäksi. Sävelekseen se on saanut toisinnon Pohjanmaalta.

Keuruun konnamaisen kanttorin kyyneleet

Virren syntyhistoriaa ja alkuperäistä kirjoittajaa ajatellen Keuruun pitäjästä 1800-luvun puolivälistä kerrottavalla tarinalla on kiehtova kaiku. Siellä eli huonoa elämää viettänyt lukkari eli kanttori, Matthias Saxberg. Hänen mainitaan olleen rahanahne, siveetöntä elämää viettänyt mies, joka oli syyllistynyt murhaankin tapettuaan paimentytön, joka oli päästänyt lehmänsä hänen laitumelleen. Tästäkin Saxberg onnistui keplottelemaan itsensä vapaaksi lyhyellä tuomiolla. Enemmän Saxbergin rötöstelyistä voitte lukea lähdeluetteloon lisäämästäni artikkelista.

Tarinassamme siirrytään nyt Tukholman krouveista tänne Keuruun vanhaan kirkkoon.
Wikimedia Commons: File:Keuruu old church.jpg - Wikimedia Commons

Eipä ihme, että jo v. 1844 Niklas Durchman, herännäispappi, joka oli toiminut Keuruun kirkkoherran apulaisena, oli todennut tuolloin 59-vuotiaasta kanttorista karun ennustuksen: "joka elää saa nähdä, ettei kanttori Saxberg saa kuolla niinkuin muut ihmiset; Jumala vanhurskaus ei voi sitä sallia". Saxberg ei tainnut näistä sanoista juuri välittää, sillä tuomioittensakin jälkeen hän toimi lukkarinpenkissä esilaulajana mölyten ja loppuääntä venyttäen.

Tämä Saxbergin laulutyyli kiusasi erityisesti Keuruun heränneitä, jotka paheksuivat myös sitä, että Saxberg Herran huoneessa niin arvottomasti antoi Jumalan sanan, jota virsienkin katsottiin välittävän, tulla huuliltaan.

Oli sitten 1. lokakuuta 1861 ja kirkossa veisattiin virttä. Oli laulettavana juuri Lucidorin virsi, silloin numerolla 408, ja esilaulaja alkoi: "Ah surutoin! koskas synnistä lakkaat, / Kuink's kauvan synnis' murheetoinna makaat? Ah, herää, herää, aika on jo tull', / Viel' tahtoo Jumal' laupias olla sull'." Herännyt kirkkokansa yhtyi lauluun hartaalla, vakavalla soinnulla.

Kesken virren havaittiin jotain outoa. Saxberg alkoi kesken veisuun takeltelemaan sanojen kanssa. Ihmiset huomasivat, ettei hän enää pysynyt tahdissa. Seurakunta jatkoi kuitenkin itse edelleen. Pian Saxbergin silmissä nähtiin kaikkien ihmeeksi kyyneleitä, mitä ei oltu ennen nähtykään. Nyt niitä tuli ihan virtanaan niin, että käsissä vapiseva virsikirja kostui kyynelistä. 

Neljännen säkeistön kohdalla Saxberg murtui täysin. Hän vain itki loppulaulun ajan seurakunnan vastatessa yksin veisuunsa tahdista. Pappi, joka oli valinnut virren osittain Saxbergiakin ajatellen ei olisi varmaan voinut kuvitella tehokkaampaa vaikutusta. Kirkkokansa puheli kotiväelleen ihmeellisestä asiasta ja päivitteli, miten Jumala voi kutsua ihmisiä niin eri tavoin ja sellaistakin, jonka ei olisi ikimaailmassa uskonut voivan tuota kutsua vastaanottaa. Jotkut miettivät myös, mitä tämä kutsu juuri nyt tarkoitti, oliko Saxbergin armonaika lopussa?

Keuruun vanhassa kirkossa ei ole koskaan ollut urkuja, joten esilaulajalla oli tärkeä tehtävä. Ainakin kerran todistettavasti seurakunta on joutunut suoriutumaan ilman esilaulajaakaan. Wikimedia Commons: File:Keuruun vanha kirkko - Maalaukset Johan Tilén 1782-1785 C IMG 3063.JPG - Wikimedia Commons

Seuraavana päivänä kuultiinkin hirveitä uutisia. Yön aikana oli ryöstömurhaaja surmannut lukkarin kirveellä vuoteeseen ja samalla myös tämän puolison Hetan, jonka kanssa tämä oli jo vuosia naimattomana elänyt. Tästäkin tapauksesta voitte lukea enemmän lähdeluettelon artikkelista.

Heränneet olivat nyt vakuuttuneita siitä, että kirkossa Jumala oli vielä kerran kutsunut Saxbergia parannukseen, että tämä olisi valmis kohtaamaan loppunsa. Hesekielin kirjan 18. luvun 23. jakeen mukaisesti todettiin näet Jumalan sanovan, ettei hän tahdo syntisen kuolemaa, vaan sitä, että tämä kääntyisi ja saisi elää.

Lucidorin muisto elää, elääkö virsi?

Kertomuksemme virsi ei liene Lucidorin tunnetuin teos hänen kotimaassaan Ruotsissa. Unohdettu hän  ei toki ole, sillä v. 2025 laadittaessa Ruotsin kulttuurikaanonia liitettiin sen osaksi Lucidorin runo Skulle jag sörja då vore jag tokot. Hänen virtensä on silti puhutellut täällä Suomessakin jo useita sukupolvia ja ravistellut ehkä muitakin kuin Keuruun kanttoria. Oliko kyse vain sanataituruudesta vai elikö Lucidor itse virtensä tunnoissa? Ovatko muokkaajat taikka kääntäjät lisänneet siihen särmää? Tässä pitäisi verrata alkutekstiin, enkä nyt ehdi paneutua siihen ja ruotsinkielisiin variantteihin.

Itse ajattelen, että ihminen on monitahoinen olento, ja huolimatta kapakoissa riekkumisistaan on Lucidorilla selvästi ollut myös toinen puoli. Onko riidan haastaminenkin ollut samalla suuttumista itseensä ja horjumiseensa kahden maailman välillä. En tiedä. Voipion sanat "Älä tuomitse, sillä tuomio kuuluu yksin Jumalalle" sopivat tähän tapaukseen hyvin. Lucidorin virsi on kuitenkin luultavasti ollut vetämässä monia siltä tieltä, jota hän itse kulki surulliseen maalliseen loppuunsa saakka.

Laitan tähän loppuun virren sanat vuoden 1701 suomenkielisen virsikirjan mukaisella sanoituksella. Sitähän käytettiin aina vuoteen 1886 (ja esimerkiksi rukoilevainen herätysliike käyttää edelleen), tosin tietysti varovaisin kieliasukorjauksin. Näillä sanoilla virttä veisattiin myös Keuruulla v. 1861. Nykyversion löydätte virsikirjasta numerolla 615: Virsi 615 - Oi suruton, niin varma menossasi - Virsikirja.fi.

"1. Ah surutoin! koskas synnistä lakkaat, 

Kuink's kauvan synnis' murheetoinna makaat?

Ah, herää, herää, aika on jo tull',

Viel' tahtoo Jumal' laupias olla sull'.

2. Ah! kuinka hartaast' herättelee Herra,

Ja pyytää sinua oikiall' tielle kerran:

Vaikk' olet kauvan kyllä viipynyt,

Tee kiiruust' katumus, ja joudu nyt.

3. Kuin armon aika perät' pojes kulkee,

Ja Herra taivaan oven kiinni sulkee,

Ei auta sitten enää katuman,

Vaan pitää helvettiin juur' vajooman.

4. Siis malta, ettäs kuolevainen olet,

Ja kunkas joudut, koskas täältä kuolet.

Kyll' hurskaat Herran tykö tulevat;

Vaan pahat paikkaan pahaan painuvat.

5. Elämäs on juur' vähä tomun tuoksu,

Ja hekumas kuin liukas virran juoksu,

On kauniutes kuin multa maalattu,

Ja tavaras kuin savi silattu.

6. On suuri sukus* juuri turha juttu,

Ja voimas kaikki aivan pian puuttuu:

On taito, kaikki toimi ja viisaus

Juur' aivan lyhykäinen humaus.

7. Taivaas' on ilo, joka aina pysyy,

Ja satama, jost' ei meit' kenkään sysi:

Meill' Jumala on sangen suloinen,

Ja omatunto pito iloinen.

8. Ei helvetisä lopu koskaan vaiva;

Sill' synti sydänt' sangen surkiast' kaivaa,

Siell' tuli polttaa aina hirmuisest',

Ja piru piinaa ijankaikkisest.

9. Siis sitä iloo ajattele aina,

Jonk' Jumal' kaikill' katuvaisill' lainaa,

Rauhan, autuuden arvaamattoman,

Ja kunnian kruunun katoomattoman.

10. Äl' unhot' myös helvetin hirmuist' tuskaa,

Siell' tulen liekki lakkaamata puuskaa,

Ei lakkaa tuli koskaan polttamast',

Eik' taukoo perkel' sieluu vaivaamast'.

11. Siis väris', vapis', ann' kaikk' karvas nousta,

Ain' muistain, kuinka julmast' Jumal' kostaa, 

Syntisillen helvetin vaivas' haikias',

Ja kadotuksen kuopas' kauhias'.

12. Vaan sitä vastaan ilost' raukee juuri,

Kuin mieleen johtuu taivaan kunnia suuri,

Se sanomatoin kirkkaus, kunnia,

Jonk' pyhillens' siell' antaa Jumala.

13. Muista, kuink' hyvä Jumal' on, kuin auttaa,

Kuink' saatan' viekas, kuink' kavaluutens' kautta

Ain' syntiin pyytää ja kadotukseen,

Sentähden turvaa aina Jesukseen.

14. Kats', ettei lamppus sammu synnin sumus',

Ja hukut kadotuksen kauhias' humus'.

Jos lankeet, nouse koht' ja rukoil' jäll',

Ett' Jumal' olis' sinull' laupias viell'.

15. Ja sano: armollinen Isä taivaan!

Ansainnut olen kyllä olen kyllä suuren vaivan,

Helvetti edesäni avoi on,

Jos tuomit' tahdot jälkeen ansion.

16. Vaikk' minun syntin' olis' kuinka monta,

Vaikk' usiammat kuin kaikki meren santa;

Jesus ne maksoi kaikki verelläns',

Ja kuolemast' mun päästi kuollesans'. Amen."

*6. säkeistössä "suuri sukus" oli aluksi Adelskapis, 'aateluutesi', 'jalosukuisuutesi'. Suomennoksessa käytetty ilmaus laajensi merkityksen aatelissukuisista kaikkiin syntyperällään ylpeileviin.

Lucidorin hauta Maria Magdalenan hautausmaalla Tukholmassa. Wikimedia Commons: File:Grave of lasse lucidor maria magdalena stockholm sweden.jpg - Wikimedia Commons 

Lähteet:

I. H.: Matth. Saxberg, Keuruun lukkari. Aamulehti 141/1933, Sunnuntailiite. Verkkoversio: 28.05.1933 Aamulehti no 141 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Virsi 615 Oi suruton, niin varma menossasi. Virsikirja.fi: Virsi 615 - Oi suruton, niin varma menossasi - Virsikirja.fi

Aarni Voipio: Laulava seurakunta. Kertoelmia messulauluista ja virsistä. Suomen Pyhäkouluyhdistys 1956.

Tauno Väinölä (toim.): Vanha virsikirja. Vuoden 1701 suomalainen virsikirja. Toimittanut sekä johdannon ja selitykset laatinut Tauno Väinölä. Kirjaneliö 1995.

Jonas Laguksen kääntymiskokemus Vöyrissä Juhani Ahoa ja Bo Giertziä innoittamassa

Kirjoittaja:

Ossi Tammisto

Euroviisujen myötä Vöyri on nyt kaikkien huulilla. Mutta Vöyrillä on osansa erään kirkkohistoriallisen tapahtuman näyttämönä, joka vaikutti vahvasti erääseen nuoreen pappismieheen ja hänen kauttaan herännäisyyteen sekä Suomen ja Ruotsin kaunokirjallisuuteen. Nåjaa, mistähän on kyse? Otetaanpa selvää.

Nuoren papin sairaskäynti

Jonas Lagus (1798-1857) oli pappisperheestä, kappalainen Nils Laguksen poika. Isänsä opettamana hän tuli v. 1812 ylioppilaaksi ja alkoi kielten ja kirjallisuuden opiskelut. Isän kuolema pakotti keskeyttämään opinnot, ja Lagus vihittiin papiksi v. 1817, jolloin hän tuli Vöyrin ylimääräiseksi papiksi vasta 19-vuotiaana.

Nuori pastorimme pääsi tuon pitäjän seurapiireihin siitä mitä ilmeisimmin nauttien. Erilaisia illanistujaisia kortinpeluineen, tansseineen ja juomatarjoiluineen riitti, ja Lagus oli luonnollisesti niissä mukana. Ei hän toki mihinkään suurempiin paheisiin antautunut, sillä hän halusi pitää huolta maineestaan. 

Tässä 1626 valmistuneessa ja 1777 laajennetussa Vöyrin kirkossa sai Lagus saarnata ennen ja jälkeen heräämisensä. Wikimedia Commons: File:Vöyri Church 2017.jpg - Wikimedia Commons

Eräänä kesäpäivänä oli taas säätyläistöä koolla juhlimassa, kun eräs mies tuli pyytämään pappia sairaan vuoteen äärelle. Lagus päätettiin nuorimpana passittaa matkaan. Lagus ei olisi millään tahtonut lähteä, olihan pappilaan kokoontunut useita nuoria ja varsinkin Laguksen morsian Loviisa von Essen. Niinpä Lagus viivytteli lähtöä parhaansa mukaan.

Lopulta oli pakko nousta saattomiehen kärryihin. Laguksen mieli oli edelleen pappilan juhlasalissa, kun kyytimies alkoi kuvailla sairaan hengellistä tilaa ja mainitsi, että tämä koki olevansa armosta langennut eikä antanut lohduttaa itseään. Kuski toivoikin, että "herra maisteri, joka on taitavampi ja kokeneempi" osoittaisi sairaalle tämän joutuneen harhatielle ja selvittäisi tälle sen eron, "joka on olemassa armosta langenneen ja kiusatun sielun välillä".

Tätä kuunnellessaan Lagus tajusi, että eihän hänellä ollut tuollaista osaamista ja pelkäsi, että hänen maineensa oli nyt vaarassa. Niinpä hän ei tohtinut vastata kuskilleen. Tämä kysyi nyt, että miten pastori itse oli tullut herätykseen. Tähän Lagus vastasi tylysti, ettei sen pitäisi kyseistä talonpoikaa koskea ja jatkoi: "Minua ovat oppineet miehet sekä opettaneet että tutkineet ja he ovat hyväksyneet kiitettävän opettajataitoni; on tarpeetonta, että sinä semmoisiin asioihin sekaannut".

Kuljettaja pyysi mitä nöyrimmin anteeksi ja totesi, ettei hänen ollut tarkoitus loukata, mutta hän oli ajatellut kaikkien oikeiden kristittyjen olevan kuin haaksirikkoutuneesta laivasta pelastuneita eikä uskoisi kuninkaankaan paheksuvan, jos kerjäläinen kysyisi tältä miten kuningas haaksirikosta oli selvinnyt.

Saavuttiin viimein perille. Laguksen astuessa tupaan vuoteella makasi sairas kalpeana ja rinta koristen, kuollen juuri tulijoiden saavuttua. Kuolleen vaimo ja lapset alkoivat itkeä ja nuhdella kyytimiehen viipymistä. Tämä puolustautui: "En ole minä siihen syypää. Herrasväki oli kokoontunut tanssimaan ja huvittelemaan; odotin kaksi tuntia; sitten olen kiirehtinyt minkä olen voinut".

Nyt iski syyllisyys raskaana Laguksen päälle, joka ei kyennyt väistämään vastuutaan. Lyijynraskasta häpeää lisäsivät vanhahkon miehen kovina lausumat sanat: "Kirottu olkoon se, joka Herran työn kelvottomasti tekee". Lagus seisoi lamautuneena paikallaan, hämmästyksen ja kauhun vallassa. Hän tajusi olevansa kaksin kerroin syyllinen. Hän oli viivytellyt huvittelunhalunsa vuoksi ja siten myöhästynyt sairasvuoteelta, minkä lisäksi hän oli täysin valmistautumaton lohduttamaan sairasta. Hän uskoi vainajan nyt olevan Jumalan edessä häntä syyttämässä.

Lagus olisi kai vajonnut lattialle, ellei hänen saattomiehensä olisi tarttunut häneen ja kehottanut lähtemään paluumatkalle. Tuolla matkalla Lagus oli täysin masentunut ja kyynelsilmin. Talonpoika havaitsi tämän ja alkoi lempeästi neuvoa pastoria osoittaen tälle tämän siihenastisen hengellisen sokeuden sekä miten päästä elämän tielle. Muutaman tunnin aikana tämä vöyriläinen talonpoika opetti Lagukselle enemmän, kuin mitä hän oli opiskelujensa aikana käsittänyt.

Perille päästyään Lagus painui vuoteeseen nähden silmissään kuolleen miehen hahmon ja kuvitellen tämän tuomitsevan hänet murhaajakseen. Samalla kaikki aiemmat synnit ja kevytmielisyydet nousivat häntä syyttämään, samoin aiemmat hengettömät saarnat ja huolimattomat sairaskäynnit. Tästä kaikesta hän alkoi nyt rukoilla armoa ja rauhaa Jumalalta.

Näin Laguksesta tuli herännyt mies, ja hänen saarnoihinsa omakohtainen sävy. Vielä Vöyrissä hänen vaikutuksensa oli heikkoa, sillä hän vieroittautui muista papeista ja säätyläisistä, mutta hänen luonteensa esti hänen pääsyään rahvaan mieheksikään. Tämä johti eristyneeseen elämään, mutta sen myötä myös henkiseen kasvuun. Niinpä kun hän 11 Vöyrin-vuoden pääsi Ylivieskan kappalaiseksi alkoi hänestä vähitellen kasvaa julistaja, joka tuli kuulumaan herännäisyyden ykkösnimiin.

Vaikutus kaunokirjallisuuteen

Edellä kuvattu Laguksen heräämiskertomus perustuu hänen omaan, alkujaan ruotsinkieliseen kuvaukseensa. Sitä on tutkijoiden parissa epäilty romantisoiduksi. En osaa tähän ottaa  kantaa, kun en tiedä epäilyjen syytä. Kaunokirjallisuuteen tapaus on kelvannut kuitenkin ainakin kahdesti, tai nämä olen ainakin itse lukenut.

Juhani Aho saattoi Laguksen kokemuksen kaunokirjalliseen muotoon.
Wikimedia Commons: File:Juhani Aho 1886.jpg - Wikimedia Commons

Ensinnäkin Juhani Aho (1861-1921) kuvailee tapauksen kaunokirjallisessa muodossa novellikokoelmassaan Heränneitä: kuvauksia herännäisyyden ajoilta (1894). Ahon perhetausta oli herännäisyydessä, mikä vaikutti luultavasti hänen tietämyksensä aiheesta, myöskin liikkeen vahvojen hahmojen henkilöhistoriasta. Niin lämpimään sävyyn Aho aihettaan käsitteli, että hän myöhemmin joutui oikomaan toisten kirjailijoiden luuloa omasta kääntymyksestään.

Toinen esimerkki löytyy mielenkiintoisesti Itämeren tuolta puolen. Bo Giertz (1905-1998), josta myöhemmin tuli Göteborgin piispa ja useiden pohjoismaisten naispappeuden torjuvien luterilaisten hengellinen esikuva ja isä kirjoitti Torpan seurakunnan kappalaisena ollessaan romaanin Kalliopohja (Stengrunden). Se ilmestyi ruotsiksi v. 1941 ja suomeksi jo v. 1942, ja se on ollut tietyissä piireissä, esimerkiksi evankelisessa herätysliikkeessä, oikea kestosuosikki.

Suomalaisittain kiinnostavaa oli, että sen alussa viitataan Suomen sotaan 1808-1809, jolloin Suomi irrotettiin Ruotsista ja lopussa puolestaan talvisotaan. Samalla kirjassa oli kuitenkin myös toinen Suomi-viittaus, sillä Giertz laittaa ruotsalaisen romaanihahmonsa samanlaiseen tilanteeseen kuin Lagus. 

Hän tosin armahtaa tätä sen verran, että pitää sairaan hengissä kauemmin. Pappi tunaroi tilanteen totaalisesti, mutta paikalle yhytetty herännyt vanha nainen hoitaa homman kotiin. Muuten kuvaus noudattaa tuttuja latuja. Romaanissaan Giertz laittaakin henkilönsä, jotka edustavat eri aikakausia samalla paikkakunnalla tilanteisiin, joissa hän saa näiden kautta havainnollistettua ja esiteltyä kristillisen uskon ja elämän eri puolia.

Bo Giertzin kynän käsittelyssä tapaus sai onnellisemman lopun, vaikka siinäkin pappi joutui häpeämään. Wikimedia Commons: File:Pastor Giertz.jpg - Wikimedia Commons

En tiedä saiko Giertz innoituksensa suoraan Laguksen ruotsinkielisistä teksteistä vaiko sitten Juhani Aholta, jonka novellikokoelma oli ilmestynyt jo v. 1894 ruotsiksi nimellä Väkta: skildringar från pietismens tider. Joka tapauksessa yhteys on ilmeinen.

Näin siis Vöyristä on ennenkin tullut jotain, jonka vaikutus on näkynyt Pohjanlahden molemmin puolin ja kahdella kielellä. Erästä sutkautusta mukaillen, jos saisin euron joka kerta kun näin käy olisi minulla kaksi euroa. Se ei ole paljon, mutta hauskaa, että se on tapahtunut kahdesti.

Lähteet:

Juhani Aho: Kuvauksia herännäisyyden ajoilta. Uusi Kuvalehti 1/1892, 1.1.1892. Verkkoversio: 01.01.1892 Uusi Kuvalehti no 1 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Eero Borg: "Kirottu olkoon se, joka Herran työn kelvottomasti tekee". Heräävä nuoriso 9/1928, 1.1.1928. Verkkoversio: 01.01.1928 Heräävä nuoriso no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Jonas Lagus: En ung Lärares återblick på sina första Prästa-år. Tidningar i Andeliga Ämnen 42/1836, 4.11.1836. Verkkoversio: 04.11.1836 Tidningar i andeliga ämnen no 42 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Jonas Lagus: En ung Lärares återblick på sina första Prästa-år. Tidningar i Andeliga Ämnen 43/1836, 11.11.1836. Verkkoversio: 11.11.1836 Tidningar i andeliga ämnen no 43 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

O. Vihantola: Aamusarastusta ja iltapimentoa. Heräävä nuoriso 9/1928, 1.1.1928. Verkkoversio: 01.01.1928 Heräävä nuoriso no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Salaman surmaama herännäissaarnaaja Simo Pylväs Ylivieskasta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Selailinpa hiljan Olavi Kareksen teossarjaa Heränneen kansan vaellus osin yleisestä mielenkiinnosta, osin pohtien sitä, etten ole kovin paljon kirjoittanut tänne herännäisyyttä koskevia tekstejä. Ajattelin, josko sieltä löytyisi inspiraatio, ja löytyihän sieltä. Huomioni kiinnittyi ylivieskalaiseen herännäisvaikuttajaan Simo Pylvääseen sekä ennen kaikkea hänen erikoiseen kuolintapaansa, hän näet menehtyi omassa kodissaan salaman iskemänä. Uteliaisuuteni heräsi ja päätin tutustua mieheen hieman lisää. Selvisi, että hän oli arvostettu kynänkäyttäjä ja herännäisyyden vaiheiden taltioija. Pienestä tutkistelustani syntyi oheinen kertomus.

Tämä lyhyt uutinen kertoi useassa lehdessä ympäri Suomen tarinamme sankarin 
erikoisen lopun. Uusi Suometar 217/1899.

Hurmoksessa mukana ja sitä muistelemassa

Pylväs sai kokea monenlaisia herännäisyyden vaiheita. Hän sai nähdä ainakin sivusta seuraten liikkeen hiljaiselon kauden, "ukkojen ajan". Hän sai nähdä myös v. 1864 alkaneen elpymisen, kun Kalajokilaaksossa alkoi herätys, jonka myötä ilmeisesti hän itsekin tuli herätykseen. Tämä herätys ei sujunut täysin ongelmitta, sillä vanhan polven heränneiden ja herätykseen tulleiden nuorten välille syntyi jännitteitä, jotka kärjistyivät syystalvella 1866 ja keväällä 1867 erilaisina ääri-ilmiöinä. Tähän liittyi nuoren polven  profeetallisen arvovallan ottamista ja muita hurmosilmiöitä. Tätä vaihetta kutsutaan herännäisyyden historiassa nimellä "kiireen talvi", ja se voisi olla aivan oman kirjoituksensa väärti.

Tällä kertaa mainittakoon lähinnä, että varhemman herännäisyyden keskeisen johtajan Niilo Kustaa Malmbergin oppilaan, lapualaisen Arvi Logrenin vierailu Ylivieskassa lopetti hurmosilmiöt. Herännäisyyden paikallinen johto tuli Taneli Rauhalalle, jonka apumies Pylväästä tuli toimien usein Rauhalan kirjurina, Rauhala kun ei osannut kirjoittaa. Myöhemmin Pylväs kirjoitti herännäisyyden paikallisista vaiheista, ja hänen ansiostaan tiedämme paljon myös "kiireen talvesta". Tuota aikaa ja ilmeisesti omaakin osuuttaan siinä Pylväs pohdiskeli seuraavalla tavalla:

"Kertominen näistä asioista on minulle sangen arkaluontoinen. Olen pelännyt, että tulisin panettelemaan herännyttä kansaa kertomalla sen erehdyksiä eli varjopuolia, vaikka luonnollisesti minun ei käy keitäin muita pitäminen eli sanominen itseäni hulluimmiksi, koska olin eli pyysin olla etevin niissä toimissa, joita silloin kristillisyyden kiihkossa toimitettiin. Ajatellessani: lieneekö Jumalan varsinainen johdatus ollut se, että saattaa kutsumuksen kuulleita ihmisiä sillä tavalla eksymään saadakseen paremmin osoittaa heille heidän luontonsa huonouden ja hänen voimansa ja rakkautensa, täytyy panna käteni suuni päälle ja lopettaa kertoilemiseni."

Ylivieskan kirkonkylää v. 1908 Iivari Leiviskän kuvaamana. 
Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma: 
Ylivieskan kirkonkylä | Museovirasto | Finna.fi

Pohjanmaan ja Savon heränneiden yhteyttä lujittamassa

Rauhalan apumiehenä Pylväs sai olla mukana erilaisilla elpyvän herännäisyyden voimia yhteen koonneilla retkillä. Herännäisyyden heikompana kautena kun oli eri alueiden yhteydenpito heikentynyt. V. 1869 joulukuussa Pylväs oli mukana Nivalasta ja Ylivieskasta lähteneen joukon matkalla Iisalmen heränneiden luo, tavaten paikallisen johtohahmon Juhani Niskasen. Iisalmessa saatiin muistella menneiden herätysten suurista hetkistä alueella. Paikallisten mukaan heidän uskonsa oli yhä puhdas, mutta ainakin vieraat havaitsivat heissä jonkinlaista penseyttä ja uskon hedelmien puutetta. Pylväs kirjoitti keskusteluista kirjeessään:

"Tässä jouduin minä ajattelemaan: voi, hyvä Jumala, mitä auttaa meitä puhtaasti suulla puhua, oikein tunnustaa ja tuomita uskon asioista, jos hedelmät julki tuovat sen, ettei sydän usko, paremmin kuin villityt ja vääräuskoisetkaan".

Positiivisiakin kokemuksia Pylväs Iisalmella sai. Hän sai kuulla paikallisia kielilläpuhujia sekä harjoittaa yhteistä rukousta, mikä ei ollut tavallista Ylivieskassa pidetyissä seuroissa. Niinpä hän kotiin palattuaan arvioi:

"Saattaa niin olla, että Savon vanhojen heränneitten lahjoista saadaan lisätulta tännekin, Kalajoen heränneille uudistukseksi. Siellä kuulin puheita, joita en ennen ollut kuullut. Myöskin kerrottiin entisistä heränneistä ja niiden toimista, kuinka monen vaivaloisen matkan ja monen taistelun alla ovat oppineet tuntemaan elämän tietä".

Neljä huivipäistä naista Iisalmen pappilassa 1800-luvun lopulla. 
He saivat toimia malleina Venny Soldan-Brofeldtin maalaukselle 
"Heränneitä" (1898). Museovirasto, Historian kuvakokoelma sekä 
Ahon suvun kokoelma: 
neljä huivipäistä naista istuu Iisalmen msrk: pappilassa | Museovirasto | Finna.fi

Muitakin paikkakuntia tälle yhteysmatkalle oli osunut. Pylväs muisteli kirjeessä Rauhalan lausuneen Pyhäjärven läpi kulkiessa: "Voi Pyhäjärvi, jossa suuret herätykset ovat tapahtuneet ja jossa Jumala on suuret työt alkanut ja sen paikan niinkuin taivaaseen korottanut; nyt siellä ei mitään siitä äänestä jälellä ole". Surullinen muisto jäi myös Kiuruvedestä, jossa oltiin pyritty paikallisen herännäisvaikuttajan Erkki Pikkaraisen luokse, sillä tämä ei ottanut vieraita vastaan.

Pylväs teki muitakin matkoja, ainakin v. 1872 Suupohjaan, Etelä-Pohjanmaan läntisimpään osaan. Tästä matkastaan hän antoi oheisen selostuksen, ilmeisesti vastatakseen muiden uteluihin:

"Tästä reisuamisesta on moni kysellyt ja saattaa vastakin kysellä, millä asialla siellä käytiin. Asia ei ole sen suurempi kuin että kävin katsomassa ja oppimassa siellä etelänpuolessa niitä ihmisiä, jotka kutsumuksen kautta ovat ystävyyteen ja yhteen mieleen tämänpuolen heränneen kansan kanssa tulleet. Yleensä en muuta ymmärtänyt, kuin että sama Herra, jota täälläkin kutsutaan eläväin s.o. Jumalaa pelkääväisten Jumalaksi, on niittenkin armahtaja, ja että heitä samat suuret puutokset, penseys, Jumalan sanan halveksiminen y.m. vaivaa kuin kansaa täälläkin".

Ylivieskassa hengellisenä ja maallisena toimijana

Pylvään sanotaan olleen hiljainen ja vaatimaton mies. Hän sai nähdä herännäisyyden uuden nousun ja olla sitä rakentamassa toimien jonkun verran myös sielunhoitajana. Erään heränneen naisen mukaan hän oli ollut vierailemassa Pylvään luona, kun yksin kamarissa istuessa olivat ahdistukset ja kiusaukset kovasti vaivanneet. Silloin Pylväs oli huomaamatta tullut sisälle kamariin ja kuiskasi naisen korvaan: "Menkööt perkeleet helvettiin". Sanat olivat karkeat, mutta ilmeisesti oikeaan aikaan lausutut, sillä naisen olo helpotti.

Erityisen suurta arvoa on annettu Pylvään kirjoituksille koskien kotiseutunsa herännäisyyden historiaa. Tähän hänen mainitaan saaneen kehotuksen Wilhelmi Malmivaaralta. Herännäisyyden historiasta muun muassa neliosaisen kirjasarjan kirjoittaneen Mauno Rosendalin mukaan Pylväs käsitteli aiheitaan huolellisesti ja "kiitettävällä puolueettomuudella", viitaten erityisesti "kiireen talven" kuvauksiin.

Malmivaara kuului Pylvään arvostamiin pappeihin. V. 1885 hän kirjoitti tälle valittaen heränneiden keskinäisen yhteyden kylmää henkeä, nämä kun eivät keskustele toistensa kanssa kadotuksenalaisesta tilastaan eivätkä autuuden asioista, minkä seurauksena he erkanivat toistensa seurasta huonon omantunnon vaivoissa. Hän kuitenkin sanoo Malmivaaran käynnin ja puheiden olleen iloksi. !880-luvun lopulla osa Ylivieskan heränneistä lähetti lapsensa Kiuruvedelle Malmivaaran luo käymään rippikoulua, minkä teki v. 1889 myös Pylväs.

Pylvään nauttimaa jonkinlaista arvonantoa todistavat myös hänen erilaiset luottamustehtävänsä. Hän toimi jonkin aikaa muun muassa Ylivieskan "panttifoudina", jonka tehtävä oli ulosmitata kunnanverotuksen rästit. Vielä 1930-luvulla hänen kirjoitettiin etevänä kirjoitus- ja tilimiehenä olleen kyläteitä suunniteltaessa kirjurina ja jakomiehenä. Hän toimi myös seurakunnan kirkkoraadissa.

Kankaan rautatieasemalle vievä tie v. 1925 A. L. Backmanin kuvaamana. 
Mikäli oikein ymmärsin oli Pylväs mukana tämän tien laatimisessa. 
Lusto - Suomen Metsämuseo, Metsähallituksen kokoelma: 
Maantie, joka johtaa Kankaan rautatieasemalle. Tien vieressä on aitaa. Mies ajaa polkupyörällä. | Lusto - Suomen Metsämuseo | Finna.fi

Kuolema salaman iskusta

Pylvään mainitaan toivoneen itselleen äkkikuolemaa välttyäkseen tuskalliselta riutumiselta. Näin sitten kirjaimellisesti tapahtuikin, vieläpä hyvin rajulla tavalla. Hänen näet istuessaan perheensä kanssa 18. elokuuta 1899 päivällispöydässä iski salama häneen niin, että hän kuoli silmänräpäyksessä. Hänen heränneet ystävänsä sanoivat hänen menneen tulisilla vaunuilla taivaaseen, viitaten Vanhan testamentin profeetta Elian vaiheisiin.

Kuolintapa herätti selvästi huomiota, sillä siitä löytyi useampi uutinen saman vuoden sanomalehdistä. Kyseessä ei siis ole mikään muinaisaikojen legenda, vaan hyvin dokumentoitu tapaus. Sama lyhyt uutinen julkaistiin useammassa lehdessä, kuten Kokkola, Perä-Pohjolainen sekä Uusi Suometar. Niiden kirjoittajaksi mainitaan "P.P.", jonka arvelen olleen Ylivieskassa vaikuttanut lukkari, kansankirjailija sekä valtiopäivämies Pietari Päivärinta (1827-1913).

Joka tapauksessa Pylväästä jotain kirjoitettaessa on säännöllisesti muistettu mainita hänen erikoinen kuolemansa. Siihen on voitu myös liittää tuo maininta hänen toiveestaan, mikä antaa tapaukselle lisää ihmeenomaista hohdetta, sekä selityksen, joka on varmasti helpottanut hämmentyneitä uskonveljiä ja -sisaria. Kyseessä ei  tässä kerronnassa ollut taivaallinen rangaistus tai kohtalon oikku, vaan toivottu nopea loppu.

Perä-Pohjolainen -lehdessä huomioitiin muita lehtiä enemmän myös Pylvään 
vaimon kohtalo. En löytänyt tietoa siitä toipuiko hän saamastaan iskusta, oletan,
että kyllä. Perä-Pohjolainen 95/1899.

"Eräs kirje" Pylvään kynänkäytön näytteenä

Pylvästä muisteltiin vielä vuosia hänen kuolemansa jälkeen, mistä todistuksena on sekin, kuinka heränneiden Hengellisessä Kuukauslehdessä julkaistiin v. 1915 eräs Pylvään vanha kirje, otsikolla "Eräs kirje". Lehteä toimitti sama Malmivaara, johon Pylväs itse oli kohdistanut suurta arvonantoa. Kirjeen vastaanottajaa ei lehdessä mainita. Koska siinä kuuluu Pylvään oma ääni laitan sen tähän kirjoitukseni lopuksi hänen omaksi tervehdyksekseen.

"Ylivieskasta heinäk. 1896.

Rakas ystävä Herrassa!

Sen pienen keskustelun johdosta, jonka pidimme Lapuan asemalla yhtiökokousmatkalta lähtiessä, tämän kuun 3 p:nä, otin nyt kynän käteeni sinulle ensikerran kirjoittaakseni. Sinä sanoit, ettet ole voinut nykyaikoina liikkua heränneen kansan parissa, kun on näyttänyt, että sekä oma että ystävien elämä ei ole, niinkuin olla pitäisi. Tähän suuntaan lausutut puheet liikuttavat minua, jota aina samat kiusat tahtoisivat uuvuttaa, jos kohta en ole joutunut niiden orjaksi. Olen tuntenut, että ne ovat epäuskoisen sydämeni juonia, eli toisin sanoen sydämessä majailevan uskottomuuden hedelmä. Sillä sielun vihollinen pyytää meitä tämän kautta eksyttää pois siitä joukosta, jossa totuuden oppia julistetaan, saadakseen meidät kokonaan omiksi palvelijoikseen. Mutta kiitos olkoon Herralle, joka antaa meille vielä saarnata, että jos kohta me olemmekin kuolleet, niin vielä elää Hän, joka meidän edestämme kuollut ja ylösnoussut on. - Siis jos sinäkin olisit elämälläs saattanut heränneelle kansalle murhetta, ja maahan tallannut suruttomalla käytökselläsi sitä oppia, johon olet lapsuudestasi asti johdatettu, niin olisi siitä herännyt kansa sairas. Mutta jos sinussa on vielä itsessäsi sana tauti sinua vaivaamassa, olet kuitenkin yksi kipein jäsen sairastavassa ruumiissa.

Kun ryhdyin mielijohteitteni mukaan lausumaan sinulle, osoittaakseni ystävyyttäni, vaikka tämä käy hyvin huonosti, toivon kumminkin, että sinäkin pistät jonkun sanan minulle. Olet siksi suuri minun silmissäni, että suunikin tahtoo käydä nauruun ilon tunteesta nähdessäni kasvosi, joskus aivan kuin näkisin isäsi kasvot. Ei silti, ett olet hyvä maailman mies, mutta silti, kun olet perinyt suuremman rikkauden, Herran pelvon. Tässä mielentilassa en ole sinun suhteesi yksin, mutta koko Herran kansa, johon sinä ja minä olemme ilman omaa syytämme saaneet yhdistyä.

Sano minulta terveisiä, jolle se sopii, mutta ole enin perheesi kanssa tervehditty, sanoo yksi halpa ystäväsi vaivassa

Simo Pylväs"

Lähteet:

Olavi Kares: Heränneen kansan vaellus. Suomen herännäisyyden elämää ja vaiheita noin v:sta 1880 v:een 1930. I. (1941)

O. M.: Kyläteitten historiaa Ylivieskassa. Kaleva 56/1934, 9.3.1934.Verkkoversio: 09.03.1934 Kaleva no 56 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

P.P.: Ukkonen. Uusi Suometar 217/1899, 29.8.1899. Verkkoversio: 29.08.1899 Uusi Suometar no 217 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Simo Pylväs: Eräs kirje. Hengellinen Kuukauslehti 5-6/1915, 1.5.1915. Verkkoversio: 01.05.1915 Hengellinen kuukauslehti no 5-6 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Mauno Rosendal: Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla IV. 1853-1900. Kustannusosakeyhtiö Herättäjä (1915). Verkkoversio: The Project Gutenberg eBook of Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla IV. 1853-1900, by Mauno Rosendal

Rauhala Taneli. Nivala-Seura. https://nivalaseura.fi/henkilogalleria/rauhala-taneli/

Ukkonen. Kokkola 69/1899, 2.9.1899. Verkkoversio: 02.09.1899 Kokkola no 69 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ukkonen. Perä-Pohjolainen 95/1899, 24.8.1899. Verkkoversio: 24.08.1899 Perä-Pohjolainen no 95 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ukkonen. Työmies 199/1899, 29.8.1899. Verkkoversio: 29.08.1899 Työmies no 199 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Ylivieskan kirja. Toim. Aaro Harju & Erkki Laitinen (1981).

Kalannin sokea tietosanakirja - rukoilevainen "Sokki-Herman", Herman Itänen

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

HERMAN ITÄNEN (1842-1921)

Herätysliikkeittemme kehtona pidetään usein Kalannin Santtion kylää ja sieltä 1700-luvun puolivälissä alkanutta herätystä. Sen lipunkantajana on toiminut seudulla myös rukoilevainen herätysliike. Nyt luomme kuitenkin katsauksen mieheen, jota on pidetty yhtenä viimeisistä merkittävistä rukoilevaisista Kalannissa. Hän itse ei voinut kehenkään katsahtaa, sokea kun oli, mutta siihen nähden hänen maineensa, tietonsa ja maailmansa oli suorastaan hämmästyttävän avara. Tietoa etsiessäni iski oikea runsaudenpula. Sukella siis sinäkin kanssani Herman Itäsen, Sokki-Hermanin tarinaan.

Tämän tarinan sankari, Herman Itänen, "Sokki-Herman" 
(1842-1921). Sokeudestaan huolimatta vaiko sen vuoksi 
hän oli muistihirmu, taitava laulaja sekä ihmeteltävän 
hyvä suunnistaja. Kuva suurennos myöhemmin tekstissä esiintyvästä kuvasta.

Saaressa syntynyt sokeutuu

Herman Itänen syntyi vuonna 10. helmikuuta 1842 Uuteenkirkkoon eli Kalantiin kuuluneella Nuhjan saarella. Äidin mainitaan olleen yksinäisnainen Maija Östman, joka sai lopulta kaikkiaan kolme lasta ja luonteeltaan lempeä, mutta tarvittaessa ankara. Hän oli ollut navettatyttönä Sundholmassa mantereen puolella ja oli tullut torpasta raskaana ollen majapaikkaa pyytämään. Hän oli tutustunut torpan väkeen leikkuutalkoissa kartanolla ja isäntäväki totesikin, että kun silloinkin sovussa oltiin, niin eiköhän nytkin pärjätä.

Itäsen synnyinsaari Nuhja kuului Uuteenkirkkoon eli Kalantiin, 
mutta oli hyvin lähellä Uuttakaupunkia. Kartassa näkyy myös Sundholm, 
josta hänen äitinsä tuli saarelle. Senaatin kartastosta, lähde Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Senate_Atlas,_1870%E2%80%931907._Sheet_XII_12_Uusikirkko.jpg

Helluntaina lähdettiin saarelta kirkolle ja samalla kastattamaan syntyneet lapset. Näin sai pieni Hermankin kasteen, mutta myös jotain muuta. Lapsiparalla ei kai ollut riittävästi vaatetta merimatkallaan, sillä sai hän silmätaudin, joka vähitellen aiheutti elinikäisen sokeuden ja tultiinkin aikuisiällään tuntemaan "Sokki-Herman"in nimellä. Tauti vaivasi häntä 14-vuotiaaksi asti, jolloin sen tovereiksi ilmestyi vielä vilutauti sekä influenssa. Noiden tautien lähdettyä lakkasi silmätautikin vaivaamasta, vaikka näkö ei tietenkään palannut. Siitä pitäen hän eli miltei elämänsä loppuun saakka melko terveenä.

Jo parin vuoden ikäisenä hän muutti perheensä kera Nuhjasta Männäisille, missä elikin loppuikänsä, ensin useat vuodet "Tuulihatun mökissä".  Vuosien varrella hän tuli kuitenkin kehittämään sellaisen kyvyn havainnoida ympäristöään, ettei ollut enää jymäytettävissä. Näön kaikotessa kirkonkellojen soitto toi lohdutusta. Ei tainnut poika arvata, kuinka monet kerrat hän vielä saisi niitä itsekin soittaa. Noin 5-vuotiaana näkö kaikkosi kokonaan kirkontornin ollessa viimeisiä näköhavaintoja. Saman ikäisenä tapahtui kinkereillä käyminen, jossa hän oli papin esittäessä kysymyksen luvannut vastata "jos sinä vain olet pappi", sokeana kun ei voinut tietää kuka oikein puhui. Ehkä häntä oli joku aiemmin tämän vuoksi jekuttanutkin. Hyvin hän kuitenkin osasi vastata, ihmetystä herättävän hyvin, sillä jo tuolloin hän osoitti ihmeteltävää muistamisen taitoa.

Kalannin kirkonkellojen soitto toi Itäselle lohtua hänen näkönsä hämärtyessä. 
Aikanaan hän sai lukemattomat kerrat soittaa niitä itse. Kuvan lähde 
Wikimedia Commons: https://commons.wikimedia.org/wiki/Category:Kalanti_Church#/media/File:Kalanti_church_1_AB.jpg

Näön kokonaan lähdettyä tauti alkoi helpottaa häviten lopulta kokonaan, tai no, näkö ei tietenkään palautunut. Itänen varttui muiden kylän poikien kanssa. Hän oppi juomaan, pelaamaan korttia ja väitetysti myös viettämään hurjaa elämää. Jo tällöin hänen hyvä muistinsa alkoi kuitenkin ilmetä, sillä hän oli oppinut ulkoa katekismuksen sekä useita virsiä, tosin myös muunlaisia lauluja, joita laulamalla hän hankkikin osin elantoaan, hänellä kun oli hyvä lauluääni.

Rukoilevaisten yhteyteen ja työhön sokeudesta huolimatta

Sitten tapahtui jotain, mikä vaihtoi Hermanin laulut hengellisiin veisuihin. Itäsen mainitaan tulleen herätykseen Wilhelm Anttilan eli "Pela-Villen" seuroissa Santtion kylässä 6. syyskuuta 1862, mitä eräässä muistokirjoituksessa kuvataan runollisesti: "Täällä aukesivat hänen silmänsä näkemään paljon ihanamman maailman kuin mitä monetkaan näkewäiset saawat nähdä. Pimeässä waeltajalle rupesi tällöin koittamaan elämän walkeus." Mies alkoi käydä ahkerasti seuroissa ja innostui lähetystyöstä tilaten Suomen Lähetyssanomia -lehden ollen loppuikänsä innokas lähetystyön ystävä.

Edellä mainittu Anttila oli ennen pelimannina soittanut viuluaan monissa juhlissa, mutta tultuaan herätykseen hajottanut viulunsa. Tällöin oli rukoilevaissaarnaaja ja laulujen sepittäjä Efraim Jaakola nuhdellut tätä ja kertonut, että Ville voisi viulullaan säestää seurojen veisuuta. Niinpä Ville hankki uuden viulun. Myös Kalannin kirkon suntiona toiminut Antti Wilen oli rukoilevaisia ja laulumies, jonka laulamat sävelmät ovat päässeet painettuihin kokoelmiin tallettamaan rukoilevaista veisuuperinnettä. Kalannin rukoilevaiset ovat siis selvästi olleet musikaalista väkeä.

Niin myös Itänen, jonka äänelle tulikin käyttöä. Kalannin kirkon ensimmäiset urut olivat näet niin heikkoääniset, että veisuulle tarvittiin esilaulajaa, joksi urkuri H. P. Springert Hermanin otti. Itänen toimi myös kellonsoittajana vuodesta 1858 eli jo ennen herätystään, 16-vuotiaana, ja vuodesta 1888 urkujenpolkijana sekä pilkkoi koulun ja kirkon puut tehden monta muutakin askaretta. Hän saattoi aloittaa joskus puiden teon kolmelta aamulla lopettaen iltamyöhällä. Aikalaiset muistavat kauhistelleensa Itäsen halkojen pilkkomista, tämä kun piti halosta kiinni niin, että hän iski kirveen sormiensa väliin jäävälle alueelle, mutta katsojat rauhoittuivat ja tottuivat, kun kirves ei koskaan osunut harhaan.

Männäisten koulu oli kirkon ohella Itäsen työpaikkana. 
Uusi Aura nro 237/1924. 

Hän myös opetti laulua Männäisten kansakoulun oppilaille vuosina 1877-1885, sillä vaikka koulun opettajan Fredrik Aallon mainitaan olleen muuten monitaitoinen ei hän osannut juurikaan laulaa. Itänen oli innoissaan tehtävästään ja kävi sitä varten opissa Uudessakaupungissa opettaja Vahlmannilla. Entinen oppilas muisteli vuosikymmeniä myöhemmin Hermanin hyräilyä laulua alkaessa sekä sitä, miten Lapin kirkkoherra oli koulun tarkastettuaan kehunut Itästä sanomalehdessäkin. Koulu tuli Itäselle muutenkin tutuksi, sillä hän oli koulun vahtimestari vuodesta 1876 vanhoille päivilleen saakka. Lisäksi hän kaupitteli erilaisia pieniä koulutarpeita kuten kyniä ja mustetta. Monesta oli leipä koottava.

Sokea lukumies

Itäsen kerrotaan olleen oppivainen ja kaikesta kiinnostunut. Näkökyvyn puutekaan ei oppimista haitannut, sillä hän luetutti muilla itselleen kaikki saatavissa olleet sanomalehdet sekä runsaasti kirjallisuutta muistaen tarkasti niiden sisällön. Hän saattoi myös itse lukea, sillä tuomiorovasti Dahlberg opetti hänelle pistekirjoituksen ja hänelle hankittiin siten kirjoitetut Markuksen ja Johanneksen evankeliumit sekä Paavalin Filippiläis- ja Galatalaiskirjeet. Virsikirjan hän opetteli ulkoa ja kun virsikirja uusittiin opetteli hän pian senkin. Muistiin mahtui myös muita lauluja, saarnoja, tarinoita, lehtikirjoituksia sekä tietoja Suomen papeista ja näiden virkapaikoista ynnä muuta.

Kalannin ensimmäiset urut eivät olleet äänenvoimakkuudeltaan 
kummoiset, mutta se tarjosikin Hermanille työtä esilaulajana. 
Turun Sanomat nro 35/1929.

Perhesuhteista mainittakoon, että vuonna 1868 kuoli Itäsen äiti. Pian tämän jälkeen Itänen avioitui Kaivolan Isotalon leskiemännän lesken Eva Juhantyttären kanssa ja he muuttivat asumaan Itäsen loppuelämän kotiin, torppaan Männäisten kartanon kirkkohaan varrelle. Avioelämä kesti 33 vuotta vuoteen 1907, jolloin Eva kuoli. Tämän jälkeen Itästä auttoi ensin veljenpojan leski ja lopuksi emännöitsijä Manta Honkanen.

Itäsen muisti ja tietomäärä hänelle valmiudet pitää niin seurapuheita kuin antaa neuvoja maallisissakin asioissa. Hän myös kirjoitutti kannanottojaan useisiin lehtiin, kuten Hengelliseen Kuukauslehteen, Turun Sanomiin ja Uuteen Auraan käsitellen uskonnollisten asioiden lisäksi esimerkiksi lainamakasiini- ja kouluasioita. Hän sepitti jopa laulun kansakoulun perustamisen tärkeydestä ennen kuin koko kunnassa oli niitä yhtäkään. Laulu julkaistiin myös Sanomia Turusta -lehdessä 1873.

Avara usko

Saarnaajana häntä pidettiin lämminhenkisenä ja sovinnollisena, vaikka laulusta hänet erityisesti tunnettiin. Sovinnollisuudesta kertonee osaltaan sekin, että hän rukoilevaisalueen kasvattina haki yhteyttä myös herännäisyyteen. Hän oli saanut kuulla heränneitten eli körttien Hengellisessä Kuukauslehdessä käsitellyn Porin seudun rukoilijoita, siis rukoilevaisia. Niinpä hän lähetytti sinne keväällä 1896 kirjeen Heränneet ja rukoilijat,  jossa arveli, että Pohjanmaan heränneet ja Porin rukoilijat työskentelevät samaan suuntaan. Hän sanoi olleensa paljon rukoilijain eli rukoilevaisten seurassa ja koki siellä käytävien keskustelujen ja opetusten olevan linjassa sen kanssa, mitä Hengellinen Kuukauslehtikin hänen mielestään sisälsi. Niinpä hän kysyikin lehden toimitukselta onko jotain eroa todella olemassa. Lehden vastaus oli diplomaattinen, sillä vastaaja kertoo tuntevansa lähinnä heränneiden tavat, selostaa ne ja pyytää rukoilevaisia itse esittelemään omansa ja vertaamaan kirjoitettuun.

Itänen vastasikin käyden lehden vastauksen läpi ja kommentoiden sitä ja löytäen yhteyttä kohta kohdalta ja toivottaen kaikille lukijoille Jumalan armoa saatesanoilla "kaikkein halwin weljenne Kristuksessa". Ehkä Itäsen avointa mieltä toiseen liikkeeseen vaikutti sekin, että rukoilevaisuus oli Kalannissa kuihtuva liike hänen omienkin sanojensa mukaan. Siihen hän oli juurtunut, mutta hän oli myös aktiivinen Lähetysseuran mies sekä iloitsi, kun Hengellinen Kuukauslehti levisi paikkakunnalla.

Tämä kuva Itäsestä julkaistiin Männäisten koulun 50-vuotisartikkelin 
yhteydessä. Kuvatekstissä häntä kutsuttiin laulunopettajaksi.
Uusi Aura nro 237/1924.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi mainita senkin, että häntä pidettiin yhtenä paikkakunnan parhaista rukin käyttäjistä, joka sai kehruutuotteillaan palkintojakin. Ainakin hän sai jaetun toisen palkinnon, arvo 4 silloista markkaa, Männäisten kansakoulussa 1901 pidetyssä käsityönäyttelyssä. Tosin hän sai sen naisten käsitöiden sarjassa ilmeisesti ainoana miehenä tekemällään iholangalla, neuletuotteet kun oli kaikki sijoitettu naisten sarjaan. Hänen mainitaan myös kehränneen monet vuosikymmenet koko Männäisten kylän pellavat langaksi apunaan vain huuliensa herkällä tunnolla ja tarmollaan.

Muistihirmu suunnistaja

Edellä on puhuttu jo Itäsen muistista. Vuonna 1907 seurakunnan vt. urkuriksi tullut Aug. Vidgren kertoi tästä useita pari esimerkkiä omalta ajaltaan. Urkuri soitti kerran erästä harvinaisempaa kappaletta uudesta koraalikirjasta, jolloin Itänen, urkujenpolkija kun oli, huusi urkujen takaa: "Onkos heränneitten laulukin otettu koraalikirjaan?" ja alkoi laulaa. Eräänä jouluaamuna urkuri oli myöhässä ja Itänen tuurasi esilaulajana. Virsiohjelmaan oli etukäteen valittu hyvin harvoin käytetty jouluvirsi, mutta Itänen oli laulanut sen aivan virheettömästi, minkä ihmeissään todistivat urkurille laulua virsikirjasta tarkkaan seuranneet papit.

Itäsen kerrotaan ryydittäneen yleisiä kokouksiakin sattuvilla ja humoristisilla huomautuksillaan. Näin esimerkiksi kuntakokouksessa alkuvuodesta 1917. Kun vallankumous oli puhjennut Venäjällä oli läänin kuvernööri lähtenyt Turusta. Tämäkin uutinen oli jäänyt Itäsen tarkkaan muistiin, sillä kun kokouksen puheenjohtaja luki tavan mukaan valitusoikeuden, jossa kehotettiin tyytymättömiä säädetyn ajan puitteissa kääntymään kuvernöörin puoleen kysäisi Itänen: "Mistäs mee se löyretä?"

Tämä piirros julkaistiin Turun Sanomissa osana artikkelia siitä, 
kuinka Itänen oli täyttänyt 70 vuotta. Siinä hänen sanotaan olevan lukijalle hyvintunnettu 
uusikirkkolainen. Turun Sanomat nro 2151/1912.

Vaikka näkökyvyn puute vaikeutti matkustamista ei se sitä estänyt. Hän kehitti itselleen niin hyvän paikallistuntemuksen ja käytti sauvaansa niin taitavasti, ettei usein tarvinnut saattajaa. Matka Uuteenkaupunkiin ja siellä johonkin puotiin onnistui, mutta kävipä hän Raumalla, Porissa, Turussa ja peräti viisi kertaa Helsingissä asti osallistuen Suomen Lähetysseuran vuosikokouksiin! Hänen taitonsa synnytti monia tarinoita. Kerran hän Uudenkaupungin Alisellakadulla törmäsi erääseen lyhtypylvääseen, joka oli siihen hiljattain asennettu. Ukko oli alkanut tutkia pylvästä ja ihmetellyt, mistä se oli tullut, koska "ei sitä ennen ole siinä ollut". Hän myös pysähtyi usein samassa kaupungissa hautausmaan keskikohdalle, missä hän paljasti päänsä ja luki Isä meidän -rukouksen.

Vanhoilla päivillään Itänen oli kalantilaisten elävä muistikirja, joka kutsuttiin usein yleisön eteen muistelemaan vanhoja ja jo monen unohtamia tapahtumia. Sanotaan toistakymmentä tutkijaa käyneen tallettamassa häneltä sananlaskuja, runoja, tarinoita, tapahtumia, tapoja sekä sävelmiä. Hänen lempinimensä olikin "Uudenkirkon tietosanakirja".

Suuri murhe Itäselle oli se, kun häneltä vuonna 1917, 75 vuotta täytettyään kiellettiin kirkonkellojen soitto turvallisuussyistä, pelättiin hänen näet putoavan tornin rappusilta. Tästä masentuneena Itänen lausui: "Voi jospa jo kuolisin, kun en enää kellojakaan saa soittaa".

Itäsen veljen Juho Tähtisen 
Uudenkaupungin Sanomissa 
julkaisema kuolinilmoitus. "2 poikaa" 
viittaa Tähtisen omiin poikiin. Ilmeisesti 
asia aiheutti sekaannusta, sillä yhdessä 
muistokirjoituksessa katsottiin tarpeelliseksi 
huomauttaa, ettei Itäsellä ollut omia poikia. 
Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1921.

Suuret hautajaiset

Sokki-Herman kuoli 79-vuotiaana sunnuntaina 30. tammikuuta 1921 iltakymmeneltä sairastettuaan keuhkokuumetta kolme päivää. Tätä ennen hän lausui: "Jeesus on minun turvani ja apuni tuskissani, Hänen nimeensä luottaen toivon lepoon pääseväni." Vain vähää aikaisemmin hän oli ollut puhumassa eräässä tilaisuudessa, joten kuolema yllätti monet korkeasta iästä huolimatta.

Itäsen hautajaiset olivat merkkitapaus, josta selostettiin Uudenkaupungin Sanomissa tarkasti. Sunnuntain tekstinä sattui olemaan kertomus siitä, miten Jeesus antoi sokealle miehelle näön, mikä varmasti laittoi saattoväen ajatukset liikkeelle. Haudalla esiintyi suojeluskunnan mieskuoro sekä sekakuoro.

Vainajan veljen Juho Tähtisen laskettua seppeleen luettiin hänen poikiensa Väinön ja Kostin, jotka eivät päässeet paikalle runollinen tervehdys, jossa muisteltiin sedän puheita ja laulua. Kapteeni Isaksson muisteli myöskin vainajaa korostaen, että tämä oli aiemmin palvellut myös hänen kotikaupunkinsa Uudenkaupungin kirkossa. Niinpä Isaksson muisteli häntä ja menneitä herätyksen aikoja.

Lukuisia muitakin seppeleitä tuli, myös Männäisten koulun entisiltä oppilailta. Maisteri J. Ahtinen lausui myös pätkän laulusta, jonka erikoisesta syntytaustasta olen kirjoittanut Pomarkun kappalaisen Johan Pomlinin elämäntarinan yhteydessä ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/10/pomarkun-pasuuna-ja-nakija-johan-pomlin.html ): "Nyt lopetin minä veisuni. Menestyi hyvin reisuni. Jeesuksen veren haavoissa iäti lepään rauhassa." Lopuksi oli vielä Männäisten koululla muistotilaisuus puheineen ja veisuineen. Maisteri Ahtinen puhui myös rukoilevaisuudesta ja sen viimeisistä merkkimiehistä paikkakunnalla, joista Itästä pidettiin viimeisenä.

Itäsen veljenpojat eivät päässeet hautajaisiin, 
mutta muistivat setää oheisella runolla, joka päätyi 
myös Uudenkaupungin Sanomiin nro/15/1921.

Kuoltuaankin muistettu

Itäsen merkityksestä seudulla kertoo se, ettei hänen muistonsa suinkaan unohtunut hautajaisten jälkeen. Kaksi vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1923, nimittäin paljastettiin Vakka-Suomen maakuntajuhlan yhteydessä Itäsen hautamuistomerkki. Sen oli lahjoittanut Uudestakaupungista kotoisin oleva kapteeni Isaksson. Paljastus oli ilmeisen juhlava tilaisuus: torvisoittokunta soitti suruhymnin, Isaksson kertoi Itäsen elämästä, laulettiin yhdessä Mun kanteleeni kauniimmin, kirkkoherra kiitti Isakssonia ja puhui tekstistä "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen", joka oli kaiverrettuna myös muistomerkkiin ja lopuksi veisattiin torvien säestyksellä Sun haltuus rakas isäni.

Kaksi vuotta myöhemmin, nyt siis jo neljä vuotta kuoleman jälkeen kirjoitti kirjailija ja kotiseutumies F. M. Karrakoski Uudenkaupungin Sanomiin. Siinä hän kertoi olleensa kesällä 1916 yhdessä kotiseutututkija Jalo Nummisen kanssa haastattelemassa Itästä samalla, kun tämä pilkkoi halkoja. Numminen oli pyytänyt Karrakosken mukaan piirtämään kuvan Itäsestä suunnittelemaansa kirjaa varten. 

Itäsen hautajaisiinsa tarkoittama kiitosvirsi 
F. M. Karrakosken tallettamana. Uudenkaupungin 
Sanomat nro 122/1925.

Itänen totesi siinä työskennellessään sepittäneensä kiitosvirren, joka pitäisi lukea hänen hautajaisissaan. Numminen kirjoitti sanat muistiin, mutta Itänen sanoi, että "kyll tee saatte sen molemmakki muistiin kirjotttaa!" Niinpä Karrakoskikin kirjoitti sen ylös.

Vuonna 1918 Numminen joutui sisällissodassa punaisten surmaamaksi ja hänen muistiinpanonsa joutuivat tuhon omiksi. Itäsen kuoltua Karrakoski ei löytänyt omia muistiinpanojaan, ne kun olivat toisaalla. Nyt hän oli yhyttänyt ne ja päätti suorittaa velvollisuutensa jälkikäteen julkaisemalla sen lehdessä. Liitän virren sanat kuvana tuosta jutusta.

Itäsen muisto nousi esiin myös vuoden 1938 kirkkoherranvaalissa. Turunmaa -lehdessä näet eräs vetosi paikkakunnalta syntyjään olleen J.L. Heinisen puolesta ja totesi tämän olleen Herman Itäsen oppilaita, jonka vuoksi hän "parhaiten tietää ja tuntee meidän polkumme ja tiemme, taistelumme ja voittomme." Mielenkiintoista on, että vaikka Itäsen tässäkin sanotaan olleen Kalannin rukoilevaisuuden viimeisiä johtajia nähdään liikkeen kuitenkin jollain tapaa edustaneen jollain tavalla pitäjää edelleen. Mainittakoon, että Heininen tuli valituksi, tiedä sitten oliko tämän ansiosta.

Miksi Sokki-Herman on syytä muistaa?

En tiedä, muistetaanko Itästä enää Kalannissa. Jälkeläisiä hänellä ei ollut, ja rukoilevaisena hän oli ainakin tuolloin viimeisiä kotipaikkakunnallaan. Naapurikunnassa Laitilassa rukoilevaisuus on ollut elinvoimaisempi, mutta siellä on ollut omat "pylväänsä", joita muistella. Itäsen kirjoituksia en tähän hätään juuri ehtinyt lukea, joten en tiedä, kuinka kuolemattomia ajatuksia sieltä löytyi.

Silti ajattelen, että hänet on syytä muistaa edelleen. Olen vaikuttunut siitä, miten monipuoliset hengen- ja ruumiinlahjat oli tällä miehellä, joka olisi saattanut päätyä sokeutensa vuoksi vain hiljaiseksi syytinkiläiseksi jonkin talon nurkkaan. Hänen tarinansa on inspiroiva esimerkki siitä, miten jotkut onnistuvat muuttamaan rajoitteensa vahvuuksiksi. Samalla hän kertoo siitä jo usein havaitsemastamme todellisuudesta, ettei maamme herätysliikkeissä suuruus ole läheskään aina yhdistynyt ulkoiseen suuruuteen tai maalliseen vaikutusvaltaan. Seuraavan kerran kun osun Kalannin seudulle haluan vierailla Sokki-Hermanin haudalla.

Lähteet:

Alifrosti, Kari & Nallinmaa-Luoto, Terhi: Kalannin historia. Uusikaupunki 1999.

J.H.A.: Muistelmia Uudenkirkon Männäisten kansakoulun alkuajoilta. Uusi Aura nro 104/1924. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1504566?page=5

Herman Itänen. Turun Sanomat nro2151/1912. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1180030?page=14

Herman Itänen. Vakka-Suomi nro 12/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1510411?page=2

Herman Itänen. Vakka-Suomi nro 71/1923. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1510735?page=3

Herman Itänen kuollut. Länsi-Suomi nro 14A/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1430880?page=3

Herman Itänen kuollut. Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498002?page=2

Herman Itäsen hautaustilaisuus. Uudenkaupungin Sanomat nro 15/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1497989?page=2

Itänen, Herman: Heränneet ja rukoilijat. Hengellinen Kuukauslehti nro 4-5/1896, 1.4.1896. Verkkoversio: digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979836?page=15

Itänen, Herman: Wieläkin muudan sana heränneistä ja rukoilijoista. Hengellinen Kuukauslehti nro 8/1896. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979838?page=17

Itänen, Herman: Lounais-Suomesta. Hengellinen Kuukauslehti nro 9/1899. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979884?page=15

Karrakoski, F. M.: Sokea kellonsoittaja. Uudenkaupungin Sanomat nro 71A/1923. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498218?page=2

F. M. K[arrakoski].: Herman Itäsen kiitosvirsi, mikä piti hänen hautajaistilaisuudessaan luettaman. Uudenkaupungin Sanomat nro 122/1925. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498630?page=2

Käsityönäyttely. Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1901, 29.1.1901. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/733584?page=1

Monitaitoinen sokea. Suupohjan Kaiku nro 19/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1303114?page=3

Numminen, Jalo: Herman Itänen 75-vuotias kansanrunouden kertoja. Uudenkaupungin Sanomat nro 15/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1329973?page=2

Seurakuntalainen: J. L. Heininen Kalannin kirkkoherraksi. Turunmaa nro 172/1938. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2117753?page=6

Sokea seurakunnanpalvelijavanhus. Suomen Aistivialliskoulujen Lehti nro 8/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/924211?page=15

Uudeltakirkolta. Sanomia Turusta nro 27/1873. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482210?page=2

Vidgren, Aug.: Muistelmia Herman Itäsestä. Uudenkaupungin Sanomat nro 14/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1497992?page=4

"Nyt ylös sieluni!" - nuorena hukkunut virsimestari Johan Kahl

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 JOHAN KAHL (1721-1746)

Joittenkin ihmisten luovuus puhkeaa kukkaansa jo aivan nuorella iällä, toisten taas saavuttaessa tärkeimmät saavutuksensa vasta kypsemmällä iällä. Sitten on heitä, joiden elämänlanka katkeaa varhain ja äkkinäisesti, mutta jotka ennen sitä, edes tietämättä varhaista lähtöään, saavuttavat jotakin pysyvää ja kestävää. Näin oli nuoren ruotsalaisen kirjurin Johan Kahlin laita. Tosin meillä suomalaisilla on ollut merkittävä rooli siinä, että Kahlin kirjallisen työn vaikutus on muodostunut suorastaan maailmanlaajuiseksi.

Nuoren kirjurin lyhyt elämä

Kahl oli kotoisin Visbyn kaupungista Gotlannista.
Wikimedia Commons.

Johan Kahl syntyi 25. kesäkuuta 1721 kauppiaan pojaksi Ruotsin Gotlannin saarella Visbyn kaupungissa. Isän mainitaan olleen varakas sekä kaupungin raatimies, vaikka joku kirjoittaakin köyhästä suurperheestä. Ehkä tällöin on ajateltu sitä, kuinka Johan jo nuorena miehenä lähti Tukholmaan elantoa hankkimaan, mutta jos väite suurperheestä pitää paikkansa, niin pakkohan sitä luultavasti oli lähteä rakentamaan uraa kotinurkkien ulkopuolelle.

Tukholmassa onnistikin työpaikan suhteen, sillä hän pääsi kirjuriksi kuninkaan revisiovirastoon. Varmasti ihan passeli pesti, mutta ei mitään parrasvaloissa paistattelua. Voi olla, että Kahl olisikin jäänyt tyystin historian hämäriin ja ehkä sivumaininnaksi johonkin tukholmalaisia virkamiehiä käsitelleeseen tutkimukseen, ellei hän olisi sattunut päätymään mukaan Tukholmassa vaikuttaneeseen herrnhutilaiseen liikehdintään. Kyseessä oli Böömissä 1720-luvulla syntynyt liikehdintä, jonka alkajana ja hengellisenä isänä oli kreivi Nikolaus Ludwig von Zinzendorf. Liikkeen tunnetuin vaikutus lienee Päivän Tunnussanan eli raamatunlauseiden vuoden joka päivälle julkaiseminen. Liikkeessä korostui morsiusmystiikka eli seurakunnan ja Kristuksen välisen suhteen kuvaaminen avioliittona seurakunnan ollessa morsian, verimystiikka eli Jeesuksen ristinhaavat sekä lähetyshenkisyys, joista viimeinen oli kuljettanut sen tänne pohjan perillekin. Täällä Pohjolassa herrnhutilaiset toimivat luterilaisen kirkon sisällä herätysliikkeenä.

Hiärneska malmgården toimi Tukholman herrnhutilaisten 
tärkeänä kokoontumistilana. Wikimedia Commons.

Herrnhutilaiset olivat laulavaa väkeä, ja luonnollisesti kaivattiin lauluja, jotka toistaisivat liikkeen omia sydänääniä. Tarvittiin siis sanoittajia ja nuoren kirjurimme pää ja kynä osoittautuivat molemmat teräviksi. Kun 1743 ilmestyi tuo kaivattu laulukirja Sions sånger oli siinä jo parikin Kahlin kipaletta kirjan 90 kappaleen joukossa. Näissä lauluissa ilmeni eräissä säkeissä hyvin palava hengellinen koti-ikävä runoilijan ollessa mielellään valmis nukkumaan Jeesuksen haavoihin ja olisi valmis lähtemään vaikka heti Taivaan kotiin, jos kutsu kävisi. Tuolloin Kahl oli noin 22-vuotias.

Hänen lauluistaan pidettiin, ja niinpä kun laulukokoelmaa parin vuoden päästä 1745 laajennettiin 130 laululla oli Kahlin kynä sauhunnut ja mukaan saatiin häneltä useita kymmeniä uusia lauluja. Yhteensä hänen arvioidaan kirjoittaneen noin 50 virttä. Hänen vaikutuksensa kokoelmaan oli siis valtava. Nyt syntyivät muun muassa hitit "Käy sydämeni temppeliin" sekä erityisesti "Nyt ylös, sieluni". Ensin mainittu on melkoista raamatullisten kielikuvien ilotulitusta, sillä siitä on löydetty yli 30 viittausta Raamattuun. Kahl siis selvästi tunsi hyvin Raamattunsa, ja sitä hän pyytää virressäänkin voivansa tuntea yhä paremmin:

Taas tahdot minut, oppilaan,

sanasi kouluun panna.

Tee minut tarkkaavaiseksi,

Marian sydän anna.

Suo hyvä osa valita

juuressa jalkojesi.

Myös anna voimaa kulkea

jäljissä askeltesi.

Kauaa ei Kahl itse saanut näitä lauluja laulaa ja uutta kokoelmaa käsissään pidellä. 6. syyskuuta 1746 hän oli ollut vesillä Tukholman saaristossa yhdessä sisarustensa lasten kanssa. Silloin syysmyrsky oli yllättänyt heidät ja he hukkuivat Sandhamnin edustalla. Kahl oli kuollessaan vasta 25-vuotias.

Sandhamn ja sen lähivesistöjä. Näillä tienoilla Kahlin nuori 
elämä päättyi meren aaltoihin. Wikimedia Commons.

Meri vei runoilijan, mutta laulut lentävät merten yli

Laulut jäivät kuitenkin elämään. Ne itse asiassa saivat Suomen puolella vielä Ruotsiakin vankemman kaikupohjan, kun silloinen Jalasjärven kappalainen Elias Lagus julkaisi suomeksi kokoelman Siionin virret vuonna 1790. Näin herrnhutilaisten laulut levisivät myös suomalaisen herätyskristillisyyden käyttöön. Samassa yhteydessä hän käänsi myös useita Kahlin virsiä. Samana vuonna julkaisivat papit Antti (Anders) Achrenius ja Bengt Jakob Ignatius kokoelman Halullisten sielujen hengelliset laulut, tuolloin vasta 26 laulua kattavana, mutta juuri sen kautta Suomen kamaralle tuli se laulu, joka tulisi päätymään vielä virsikirjan päätösvirreksi, tuo jykevä veisu, joka on monesti toiminut hautajaisvirtenä ja alkaa tuossa laulukokoelmassa näin:

Nyt ylös sieluni!

Nouse ylös mullasta tästä,

 Riennä jalkain juureen Jumalan ja Karitsan,

Ja vaikka silmäni ei sitä valoa kestä,

Niin riemuhuudolla kuitenki lähde laulamaan,

Sillä iloon täyteen,

Kuin taivaass' löytään,

Karitsan suuriin häihin olet ostettu,

Kaikki taivaan kunnia

Suuresta armosta,

Se on sun osasi, perintös' ja tavaras',

Siis iloitse ja ajattele autuuttas'!

Tuo säkeistö on ylösnousseen sielun ylistystä häntä odottavasta ilosta ja autuudesta. Kahl oli väkevien kielikuvien mies, mikä näkyy hänen muissakin lauluissaan. Ne ovatkin ainoita ikkunoita tämän nuoren miehen sielunmaisemaan, sillä hänen elämästään ei kovin paljon tiedetä. Näitä ikkunoita kuitenkin riittää, sillä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa on peräti kuusi Kahlin virttä ja Siionin virsissä niitä on 18. Lisäksi hänen laulujaan löytyy niin edellä mainitusta Halullisten sielujen hengellisistä lauluista kuin yhden kappaleen verran kokoelmista Siionin kannel ja Luterilaisia virsiä. Voisi siis sanoa, että Kahlin sanoitusten perintö on Suomessa varsin elävää, on jopa luultavaa, että jokin kokoelma on jäänyt mainitsematta.

Kahlin tunnetuin virsi "Nyt ylös sieluni" alkuperäisessä 
asussaan "Sions sånger" -kokoelmassa vuonna 1743.
Wikimedia Commons.

Mutta hetkinen, Kahlhan oli ruotsalainen. Miten on asian laita siellä vastarannalla? Noh, Ruotsissa Sions sånger ilmestyi viimeisen kerran vuonna 1810. Kahlin lauluja pääsi mukaan Ruotsin kirkon vuoden 1819 virsikirjaan ja vielä vuoden 1937 virsikirjaan, mutta vuonna 1986 ei hänen laulujaan enää otettu uuteen virsikirjaan.

Suomen puolella Kahlia voi vielä veisata alkukielellä eli ruotsiksi, sillä Suomen ruotsinkielisessä virsikirjassa on mukana "Upp, du min själ och sjung", eli siis suomeksikin varmaan tunnetuin laulu "Nyt ylös sieluni". Tässä on vain se huvittava juttu, että tuo ruotsinkielinen laulu on käännös suomesta siitä huolimatta, että laulun alkukieli on ruotsi. Meillä näet laulu on paitsi säilynyt tunnetumpana myös saanut sävelekseen suomalaisen kansantoisinnon, virsikirjan mukaan se olisi toisinto Kalannista. Tämä on osaltaan ollut siivittämässä laulun menestystarinaa meillä, ja tuon sävelen kanssa on suomessa tehty ruotsinnos käännetty myös norjaksi ja löytyy suomalaista lyhyempänä Norjan kirkon virsikirjasta.

Eikä tässä vielä kaikki, sillä veisu on käännetty myös englanniksi ("Arise, My Soul, Arise!") ja on, suomalaisen sävelmän kera, päätynyt Amerikan evankelis-luterilaisen kirkon (ELCA) virsikirjaan Evangelical Lutheran Worship, toisen yhdysvaltalaisen luterilaisen kirkon, evankelis-luterilaisen Wisconsinin synodin kokoelmaan Christian Worship: a Lutheran hymnal ja vieläpä adventtikirkon  kokoelmaan Seventh-day Adventist Hymnal. Kierrätys Suomen kautta näyttää tuottaneen siis melkoisen hittikappaleen.

Kahl siis kuoli nuorena, mutta hänen sanoituksensa elävät yhä niin Itämeren tällä puolen kuin myös Atlantin molemmin puolin.  Kahl halusi tuottaa lauluillaan kunniaa Jumalalle, ja näistä lauluista hänet itsensäkin tunnetaan. Niinpä päätänkin tämän tekstin hänen tunnetuimman laulunsa viimeiseen säkeistöön nykyisen virsikirjan mukaisesti:

Siell' kaunis kannel soi,

veisaamme virttä uutta,

ei koskaan lopu se, ei koskaan vanhene.

Täällä en lauluun voi

saada sen ihanuutta,

kuitenkin laulan ylistystä Herralle.

Hän verellänsä

ja hengellänsä

myös minut Jumalalle lunastanut on.

Kunnia, kirkkaus,

voima ja ylistys

sinulle, Jeesus, ikuisesti kaikukoon.

Ja taivas, maa ja meri aamen vastatkoon.

Kahlin syntymäsaaren Gotlannin taivas, maa ja meri.
Wikimedia Commons.

Lähteet:

Arise, my soul, stretch forth to things eternal. Hymnary.org. https://hymnary.org/text/arise_my_soul_arise_stretch_forth_to_thi?extended=true#instances

Kalle Hiltunen: Nuori kielikuvien käytön mestari Johan Kahl (1721-1746). Hengellinen kuukauslehti  6/2020.  https://www.h-y.fi/media/virsirunoilijat/06_runoilijat_kahl.pdf

Aarni Voipio: Laulava seurakunta. Kertoelmia messulauluista ja virsistä. 1956.

Tauno Väinölä:  Virren tarina. 203 Käy sydämeni temppeliin. Virsikirja.fi. https://virsikirja.fi/virsi-203-kay-sydameni-temppeliin/

Tauno Väinölä: Virren tarina. 632 Nyt ylös, sieluni. Virsikirja.fi.  https://virsikirja.fi/virsi-632-nyt-ylos-sieluni/