Tarvasjoen ortodoksinen sotilashautausmaa - muisto Krimin sodan ajoilta

Kirjoittaja: Ossi Tammisto 

Varsinais-Suomen Tarvasjoelta löytyy nähtävyys, joka voi hätäiseltä jäädä tyystin huomaamatta. Kun Valtatieltä 10 suuntaa Tarvasjoen SEOn kohdalta Hämeen Härkätietä pitkin kohti Tarvasjoen keskustaa kulkee reitti Paimionjoen vartta myötäillen. Vastaan tulee taloja, sitten risteys, josta pääsee Juvan vesivoimalaitokselle, jonka patoluukkujen mahdollista aukioloa kirjoittaja jännitti lapsuuden sukuloimisreissuilla. Ei kuitenkaan käännytä sinne, vaan jatketaan kohti keskustaa.

Talojen jälkeen tulee aukeampaa. Oikealla näkyy entinen Tarvasjoen uimahalli ja tapahtumapaikka Tarvashovi, jonka kunnian päiviin kuuluu muun muassa Metallican keikka siellä 14. joulukuuta 1984. Vasemmalla taas näkyy Tarvasjoen koulu.

Mutta hetkinen, juuri ennen koulun risteystä vasemmalla on tien laidassa pieni metsäsaareke. Ja tuossa metsäsaarekkeessa on aita, ja aidantolppien päissä on ristit. Ja aitauksen sisällä on kookas puinen ortodoksinen risti. Mistä onkaan kyse?

Hautausmaa on vaatimaton, mutta kaunis. Astu kanssani portista sisälle 
hautausmaan tarinaan. Kuva itse otettu.

Nyt olemme tämän tarinan näyttämöllä, nimittäin Tarvasjoen ortodoksisella sotilashautausmaalla. Taustalla vaikuttaa vuosina 1853-1856 käyty Krimin sota ja tarkemmin vielä sen Itämeren sotanäyttämö, vuosien 1854-1856 Oolannin sota, jolloin, laulun sanoin "kolmellasadalla laivalla / seilas' engelsmanni Suomemme rannoilla". Mutta mitä ihmeen tekemistä Mustanmeren ja Itämeren rannikoilla oli sisämaassa sijaitsevan Tarvasjoen kanssa?

"Ja se Oolannin sota oli kauhia"

Tuohon aikaan Tarvasjoki tunnettiin keskuskylänsä mukaan nimellä Euran saarnahuonekunta, jollaisena se oli Marttilan seurakunnan alainen. Saarnahuonekunnalla oli oma saarnaaja, tuolloin Adolf Lindman, joka jälkipolvien riemuksi piti varsin tarkkaa päiväkirjaa seurakuntansa elämästä toimikautenaan vuosina 1853-1859. Niinpä myös sota-aika tuli dokumentoiduksi. Päiväkirjasta ilmeneekin sodan näkyneen seudulla monin tavoin.

Krimin sodan aikaan Tarvasjoki (tuolloin nimeltään Euran saarnahuonekunta) oli vielä osa laajaa 
Marttilaa, kuten myös Koski Tl ja Karinainen. Wikimedia Commons: File:Marttilan pitäjä.svg - Wikimedia Commons

Aluksi sota näkyi juhlallisissa merkeissä, sillä 15. tammikuuta 1854 veisattiin kirkossa kiitosvirsi sen kunniaksi, että Venäjän armeijat olivat saavuttaneet Balkanilla loistavia voittoja. Saman vuoden huhtikuussa saatiin nähdä jo sotilaitakin, kun kasakat kuljettivat Ahvenanmaan Bomarsundin linnoituksen vankeja Härkätietä pitkin itään, pois sodan jaloista.

Toukokuussa 1854 saatiin tiellä nähdä suuria sotaväensiirtoja. Lindmanin mukaan "kuljetusliikenne oli loputonta" ja mielet alkoivat olla levottomia. Toukokuun lopussa saatiin nähdä jälleen uutta liikennettä, kun turkulaisia alkoi muuttaa Euralle sotaa pakoon.

30. heinäkuuta 1854 oli kaikki Marttilan pitäjän miespuoliset asukkaat kutsuttu Euran kestikievarin pihalle. Paikalla oli myös kuvernööri Cronstedt. Kokoontumisen syynä oli Suomen ruotujakoisen armeijan palauttaminen ja sen sanotaan päättyneen hurraa-huutoon. Sitä en tiedä, kuinka vilpittömällä mielellä tuo huuto kajautettiin.

R. W. Ekmanin maalaus vuodelta 1854 esittää Ruissalon taisteluita. Taulun 
nimenä on "Väkivaltainen tiedustelu Turun seudulla, kohtaus Oolannin sodasta".
Wikimedia Commons: File:Robert Wilhelm Ekman - Väkivaltainen tiedustelu Turun seudulla, kohtaus Oolannin sodasta - A I 457-306 - Finnish National Gallery.jpg - Wikimedia Commons

22. elokuuta 1854 sodan jyly kantautui Euraan asti, kun tykit pauhasivat brittiläisten sotalaivojen tulittaessa venäläisten asemia Ruissalon edustalla. 10. syyskuuta 1854 joutui 12 euralaista miestä vartiohommiin Marttilan Purhalan Uotilaan, sillä sinne oli sodan vuoksi siirretty Turun linnan vaarallisimpia vankeja säilöön.

19. marraskuuta 1854 alkoi seudulla majoittua pakolaisten lisäksi myös sotilaita, kun Hollannin prinssi Frederikin krenatöörirykmentin yksi pataljoona sijoitettiin Marttilaan ja Euraan. Sotaväen läsnäolo toi levottomuuksia näiden syyllistyessä näpistelyyn ja muuhun omavaltaisuuteen. Myös saarnaaja Lindman kertoo kärsineensä tästä, sillä pappilassa oli sotilaita yötä päivää saapastellen joka huoneessa. Eräänä iltana nämä pakottivat saarnaajan jostain syystä seuraamaan itseään pitkän matkan Prunkkalaan (nykyinen Aura) suuntaan, ehkä oppaaksi?

Euran saarnahuonekunnan saarnaaja Adolf Lindman (1821-1874) 
toimi Eurassa vuodet 1853-1859. Historian ystävänä hän piti Eurassa 
tarkkaa päiväkirjaa, joka on arvokas historiallinen lähde. Kuvassa hän 
on jo siirtynyt Turun vankilasaarnaajan tehtäviin. Kuvannut Johan Jakob 
Reinberg: Vinjetterat porträtt av fängelsepredikant vicepastor Adolf Lindman (Åbo 4.5.1821-Åbo 19.11.1874) sittande i knästycke iklädd prästdräkt. | Åbo Akademin arkistokokoelmat - Bildsamlingarna | Finna.fi

10. maaliskuuta 1855 saatiin kuulla keisari Nikolai I:n kuolleen, minkä johdosta 25. maaliskuuta aloitettiin Eurallakin kirkonkellojen surusoitto tämän muistoksi. Kelloja soitettiin joka päivä tunnin ajan klo 12-13, ja jokaisesta talosta oli määrätty yksi mies tähän tehtävään. Tämä surusoitto jatkui toukokuun 16. päivään asti, jolloin oli vielä keisarin kuoleman jälkeinen valituspäivä aamu-, päivä- ja iltajumalanpalveluksineen. 26. maaliskuuta vannoivat pitäjän talolliset ja 2. huhtikuuta papisto sekä kirkonpalvelijat vannoivat uskollisuutta uudelle keisarille Aleksanteri II:lle.

Vakoojajahtia ja sodalla rikastumista

Huhtikuussa marssi Euran kautta Turkuun Moskovan Linjarykmentin pataljoona, ja 20. huhtikuuta 1855 saapui Euran kestikievariin ahvenanmaalainen apulaisnimismies Daniel Nathanael Tennberg vakoojia metsästämään. 24. huhtikuuta alkaen alettiinkin kaikilta seurakunnan rajojen ulkopuolelle matkaavilta vaatia matkatodistusta. Huhtikuun lopulla nähtiin tiellä taas uudenlaisia kulkijoita, kun Turun kehruuhuoneen naisvankeja sekä Ahvenanmaan maanpetoksellisia, siis ilmeisesti vihollisen kanssa yhteistyötä tehneitä, kuljetettiin kohti itää.

Toukokuun alussa alettiin Euran Kirkonkylään rakentamaan kahta makasiinia, joihin oli tarkoitus mahduttaa 10 000 mattoa kruunun jauhoja ja ryynejä. Viljamatoksi kutsuttiin tuolloin niinisäkkiä, johon mahtui hiukan toista sataa kiloa. Päivittäin 500 hevosta toi kruunun viljaa Turusta Euraan varastoitavaksi. Euran lukkari Heikki Widgren toimi makasiininisännöitsijä Jegoroffin apulaisena ja sai Lindmanin tietojen mukaan 3 hopeakopeekkaa jokaiselta jauhomatolta. Lindmania harmitti, ettei kuljetuksissa tehty eroa arjen ja pyhän välillä, vaan työtä tehtiin kesken jumalanpalveluksenkin niin, että veisuun aikana ulkopuolella kirottiin ja räyhättiin. Sekin saattoi ärsyttää, että Widgrenin bisnesten vuoksi lukkarille tarvittiin sijainen.

Tarvasjoen kirkko kuvattuna v. 1927. Tässä kirkossa Lindman yritti 
hoitaa tehtäväänsä sodasta ja sairastelusta huolimatta. Lukkarin 
keskittyminen bisneksiin varsinaisen työnsä sijaan selkeästi ärsytti.
Tarvasjoen kirkko‎ (1927) | Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto | Finna.fi

Erinäisiä sotilasosastoja marssi vähän väliä Euran läpi, mutta 1. heinäkuuta Mikkelin Suomalainen Ruotujakoinen Tarkk'ampujapataljoona jätti ilmeisesti ikäviä matkamuistoja pikamarssillaan. Kaikki Euran hevoset oli koottu Prunkilaan näiden kuljetusta varten. Vähän tämän jälkeen piirilääkärin piti tulla Euralle, sillä siellä oli alkanut ilmetä sukupuolitautia. Muun muassa kaksi rippikoululaista täytyi lähettää Turkuun sairaalaan. Toki ajallinen yhteys mikkeliläisten ohikulun kanssa voi olla sattumaakin.

Sotaväen kohtalon talvi

Marraskuussa rakennettiin vielä kolmas viljamakasiini, tilavuudeltaan 9000 viljamattoa. Samoihin aikoihin Euran ja Marttilan alueelle majoitettiin suuriruhtinas Aleksandr Aleksandrovitsin Karabinieerirykmentin 5. ja 6. pataljoona. Ajankohta majoitukselle ei ollut parhain, sillä paikkakunnalla oli juuri ilmennyt isorokkoa, joka levisi tehokkaasti. Sotilaitten majailu tuskin oli tälle hidasteena.

Joulukuun puolivälissä edellä mainittu piirilääkäri kävikin tuomassa lääkkeitä isorokkoon. Oli kuitenkin toinenkin murhe, kylmyys. Joulukuun alussa pakkasta oli 20 astetta, kuun lopulla jopa 33 astetta. Tauti ja kylmyys niittivät satoaan, minkä merkkinä oli myös sotilassairaalan perustaminen Euraan. Saarnaaja Lindmanin mukaan siellä kuolleisuus oli suurta ja hoito huonoa.

Tilannetta yritettiin kyllä helpottaa. Tammikuun 1856 puolivälissä kruunu ajatutti Euraan 370 syltä polttopuuta ja rakennettiin neljäs kruununmakasiini, joka veti 9000 viljamattoa. Taas kulkivat sadat viljakuormat päivittäin Euraan, jossa oli nyt varastossa noin 30 000 mattoa erilaista viljaa. Sotilaita kuoli kuitenkin yhä runsain joukoin.

Myös paikallinen väki oli sairaana. Saarnaaja Lindman oli itse asiassa sairastanut heinäkuusta asti, eikä esimerkiksi 13. tammikuuta 1856 voitu pitää jumalanpalvelusta, koska koko seurakunnan papisto oli sairastunut. 17. helmikuuta 1856 piti Lindman pitkästä aikaa jumalanpalveluksen, mutta senkin kainalosauvojen varassa.

Helmikuun 18. päivä oli sotilaita kuollut niin paljon, että seurakunnan hautausmaa ei riittänyt. Euran kirkonkassan varoilla ostettiin 10 hopearuplalla  Euran Nokan ratsutilan mailta hautapaikka venäläisille sotilaille.  Lindmanin mukaan paikka oli "kaunis varjoisa metsikkö".

Aikaa on kulunut, mutta hautausmaa on yhä jollain tapaa sitä, mitä se oli Lindmanin aikaan: 
kaunis varjoisa metsikkö. Kuva itse otettu.

Sääolot jatkuivat vaikeina, mutta viljakuormat kulkivat. Jotkut sentään hyötyivät tilanteesta, mihin Lindman taisi viitata mainitessaan lukkari Widgrenin pukeutuneen 75 hopearuplan arvoiseen supinnahkaturkkiin.

Sotilaitten kuolleisuus pysyi korkeana, ja 9. maaliskuuta oli heidän hautausmaalleen ajettava lisää santaa. Ruumiita oli näet jouduttu hautaamaan useampia päällekkäin niin, että hädin tuskin puoli kyynärää maata oli päällimmäisten arkkujen peitteenä.

Sodan tuulet puhaltavat pois

Maaliskuussa saatiin paikkakunnan kiusaksi vielä sukupuolitautikin. 22. maaliskuuta kuoli myös viimeinen isorokkopotilas. Lindmanin mukaan kaikkiaan 7 henkeä oli kuollut tähän tautiin ja että myös rokotetut olivat sairastuneet, mutta yksikään näistä ei ollut kuollut. Tässä hän puhuu selvästi vain paikallisväestöstä, sotilaiden kuolinsyitä tai määriä hän ei mainitse. Kuun lopussa kevät alkoi jo edetä, mutta jokin rutto tappoi jonkun verran hevosia.

Kevät kuitenkin jatkoi etenemistään, ja se toi muutenkin toivoa. 30. maaliskuuta 1856 oli solmittu näet Pariisin rauhansopimus, joka päätti sodan. Sodan jäljiltä oli vielä kuitenkin trafiikkia jäljellä. Toukokuun alkupuolella yli 100 kuorma- ja ammusvankkuria majoittui hevosineen ja miehineen paikkakunnalla ja kaikkien paikallisten piti osallistua kyydityksiin ja majoituksiin.

11. toukokuuta veisattiin Euran kirkossa kiitosvirsi Pariisin rauhansopimuksen johdosta, ja 20. toukokuuta siirrettiin sotilassairaalat Eurasta Turkuun. 6. kesäkuuta 1856 lähtivät paikkakunnalta siellä edellisestä syksystä saakka majoitetut sotilaat.

Sodan jäljet hävisivät vähitellen paikkakunnalta, jossa ei ollut käyty yhtään taistelua, mutta koettu silti sodan rasituksia. Kruununmakasiinitkin tyhjennettiin vuoden 1858 loppuun mennessä ja myytiin purettaviksi vuoden viimeisenä päivänä. Noitten makasiinien muistona pidetään paikkakunnan vanhaa mainetta vilja-aittana, varsinkin siksi, että aitoista myyty vilja pääsi tehokkaaseen käyttöön siemenviljana.

Kuvassa Tarvasjoen kirkko sekä peltomaisemaa v. 1951. 
Maisema sopii mielikuvaan vilja-aitasta. Kuvaaja Matti 
Poutavaara, Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma: 
Kuva otettu joen penkereeltä pellon yli kohti kirkkoa. Joen ja kirkon välissä heinäseipäitä. Kirkon torni ja katto näkyy puiden takaa. | Museovirasto | Finna.fi

Hautausmaa unohdetusta arvostetuksi

Ainoaksi konkreettiseksi muistoksi sodasta jäivät sotilaiden hautausmaalla Härkätien varressa kasvaneet tuuheat lehti- ja havupuut, joiden katsottiin saaneen kasvuvoimaa vainajista. Kansan suussa alkoi kulkea tarinoita paikasta, joka tunnettiin "Ryssän hautausmaana". 1900-luvun alussa paikalla kasvoi iso kuusi, jonka alle kerrottiin haudatun everstin tai muun korkean sotaherran. Tätä kuusta lapset pelkäsivät. Väitettiin myös, että hevonen saattoi pysähtyä hautuumaan kohdalle eikä suostunut jatkamaan, ellei ensin luettu Herran siunausta tai Isä meidän -rukousta.

Vuonna 1971 ilmestyi Aulis Ojan kirjoittama "Tarvasjoen historia". Siinä hän mainitsee hautausmaan, tai siis sen metsikön ilman muistomerkkejä, sodan ainoana konkreettisena jäänteenä ja toteaa: "Olisi kai asiallista, että Tarvasjoen seurakunta pystyttäisi paikalle vaatimattoman muistokiven kertomaan jälkimaailmalle, mikä paikka on kysymyksessä". Paikka kun oli jäänyt hoitamattomaksi joutomaaksi.

Ojan toivomus herätti vastakaikua, sillä historiikin myötä paikan arvo ymmärrettiin. 1970-luvulla näet hautausmaa rauhoitettiin sekä aidattiin ja paikalle pystytettiin puinen ortodoksinen risti. Vuonna 2004 Tarvasjoen seurakunta rakensi uuden aidan ja pystytti uuden ristin. Näin kunnostettua hautausmaata juhlistettiin 5. syyskuuta 2004, jolloin pidettiin myös ortodoksinen vainajien muistopalvelus Turun ortodoksisen seurakunnan papin johdolla. Paikalla on nykyään myös hautausmaan historiasta kertova kyltti.

Paikalle pystytetty muistokyltti on arvokas ja informatiivinen. 
Kuva itse otettu.

Nykyään hautausmaa siis tunnetaan paikkakunnalla, ja siitä on pidetty huolta. Minusta se on hyvin kaunis asia. Nämä sotilaat kuolivat kaukana kotoa ja Tarvasjoen mullista tuli heidän viimeinen leposijansa. He olivat vierasta kansaa, vierasta kirkkokuntaakin, ja voi heitä pitää vieraan vallan edustajinakin. Tuolloin heidän tehtävänsä oli kuitenkin puolustaa seutua rannikkoa uhkaavilta vihollisilta, ja luultavasti paikallisetkin kokivat asian yhteiseksi.

Muistomerkki ei tee sotilaista sankareita, se ei ota kantaa sotaan. Se haluaa kantaa menneitten tapahtumien muistoa, niiden muistoa, jotka on haudattu tuolle metsäsaarekkeelle. Heitä ja elämän arvaamattomuutta voit sinäkin muistella, jos joskus ajat tuosta ohi ja sinulla on mahdollisuus pysähtyä hetkiseksi tien oheen tuolle pienelle hautausmaalle.

Kuvassa Tarvasjoen koulu. Kuvauspaikalta vasemmalla on kertomuksemme 
kohteena ollut hautausmaa. Wikimedia Commons: File:Tarvasjoen koulu.jpg - Wikimedia Commons

Lähteet:

Kimmo Gustafsson: Tarvasjoki oli venäläisten viimeinen leposija. Yle 31.3.2014: Tarvasjoki oli venäläisten viimeinen leposija | Yle

Kosken kuohuja ja maalaismaisemaa Tarvasjoella. Liedon kunta 11.12.2020: Kosken kuohuja ja maalaismaisemaa Tarvasjoella - Lieto

Itämainen sota ja Tarvasjoki. Tarvas-kotiseutulehti, 2/2004: Tarvas22004.pdf (aumanet.fi)

Adolf Lindman: Euran saarnahuonekunnan saarnaajan päiväkirja vuosilta 1853-1859. Suomentanut Aulis Oja, julkaissut Tarvasjoen seurakunta (1972)

Aulis Oja: Tarvasjoen historia. Tarvasjoen kunta ja seurakunta(1971).

Papin terveiset. Tarvas-kotiseutulehti, 2/2004: Tarvas22004.pdf (aumanet.fi)

Pirjo Poutanen (toim.): Hämeen Härkätiellä. (2002)

Marttilan vaivaisten ystävä ja teollisuussuvun esiäiti - Mathias ja Catharina Laurillius

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

MATHIAS (1808-1874) JA CATHARINA (1809-1882) LAURILLIUS 

Marttilan hautausmaalla taannoin kulkiessani minut pysäyttivät erään pariskunnan hautamuistomerkit, erityisesti niissä olleet muistolauseet. Ensimmäisessä luki "Tässä lepää pitäjän eduspappi Mathias Laurilius * 24.3.1808 + 26.11.1874 Mutta nytt [sic!] kaikkein loppu lähestyy niin olkaat siis raittiit ja valppaat rukoilemaan" (Teksti 1. Piet. 4:7). Toisessa taas luki "Eduspapin leski C. C. Laurilius * Aeimelaeus 24.2.1809 + 11.9.1882 Minä elän teidän pitää myös elämän Joh. ev. 14:19". 

Mutta keitä olivat nämä näin väkevästi haudan takaa julistavat? Tämä jäi kutkuttamaan mieltäni, ja jaan selvitykseni hedelmät teillekin. Luulin tarinaa hyvin arkiseksi, mutta sieltä paljastuikin raadollisia ihmiskohtaloita sekä merkittävä suomalainen teollisuussuku.

Mathias Laurilliuksen...

...ja hänen vaimonsa Catharinan hautaristit. Kuvat itse otettu.

Mynämäeltä maailmalle

Mathias syntyi 24. maaliskuuta 1808 Mynämäellä Pursisten kylässä Laurilan talossa. Hänen vanhempansa olivat Johan Matinpoika Laurila ja Elisabet Matintytär. Isä oli talollinen ja kuudennusmies, mikä oli tuohon aikaan seurakunnan luottamusmiehen nimike. Näille kuului paitsi oman kinkerikuntansa hengellisen elämän valvonta myös kirkollisten maksujen keruu sekä seurakuntaan liittyvien työvelvoitteiden jakaminen. Ennen kuntalaitoksen syntyä näillä oli paljon myös maallisia tehtäviä.

Mynämäen kirkko liittyi Mathiaksen elämään myös isän luottamustoimen 
kautta. Kuva Wikimedia Commons:
 https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Myn%C3%A4m%C3%A4ki_Church,_August_2019.jpg

Miten Mathiaksen isä oli tehtäväänsä valittu ei ole tiedossani. Ehkä hän oli itse aktiivinen seurakuntalainen muutenkin kuin tehtävänsä puolesta. Joka tapauksessa jonkunlainen kipinä näyttää syttyneen yhdelle hänen lapsistaan, sillä Mathias lähti opintielle. Vuonna 1822 hän aloitti opinnot Turun katedraalikoulussa, joka triviaalikouluna oli neliluokkainen niin, että yksi luokka kesti kaksi vuotta. Mathiaksen kouluajoista kiinnostuneet voivat lukea niistä hänen luokkatoverinsa Adolf Mobergin muistelmista. Tämä kuvailee esimerkiksi vuonna 1827 tapahtunutta Turun paloa. Mobergista tuli sittemmin Helsingin yliopiston fysiikan professori ja rehtori sekä Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen johtokunnan ensimmäinen puheenjohtaja. Hänestäkin pitäisi joskus kirjoittaa...

 Vuosina 1830-1832 hän oli oppilaana Turun lukiossa, joka itse asiassa erotettiin vuonna 1830 Turun katedraalikoulusta niin, että edellinen jäi ylemmäksi alkeisoppilaitokseksi.  2.10.1832 hänestä tuli ylioppilas saaden arvosanakseen laudaturin. 5.10.1832 hän liittyi Helsingin yliopiston Boreaaliseen osakuntaan, millä tarkoitettiin Aurajoen pohjoispuolisia Varsinais-Suomen pitäjiä. Viimeistään tässä vaiheessa hän myös otti käyttöön kotitalo Laurilasta muodostetun 'latinalaistetun' sukunimen Laurillius.

11. kesäkuuta 1834 hänet vihittiin pappisvirkaan. Ensimmäiseksi hänet määrättiin Kiikalan kirkkoherran apulaiseksi. Vuoden 1835 marraskuussa hän suuntasi Rymättylään armovuodensaarnaajaksi, sitten kesäkuussa 1836 hänestä tuli Naantalin vt. pedagogi.  Joulukuussa 1838 hänestä tuli Mietoisten kappalaisen apulainen.

Naantaliin ja naimisiin

Sitten seurasi paluu Naantaliin, sillä elokuussa 1840 hänet valittiin Naantalin kappalaiseksi, tosin ilmeisesti hän astui virkaan vasta v. 1842. Tässä virassa hän pysyikin sitten varsin pitkään. Vuonna 1845 Naantalista löytyi myös puoliso, Catharina Charlotta Aejmelaeus, joka oli edellisen kappalaisen, Axel Herlinin (1807-1839) leski. Laurillius peri siis Herliniltä  paitsi viran myös puolison. Ei mitenkään epätavallinen kuvio.

Catharina oli syntynyt 22. helmikuuta 1809 Isossakyrössä, hautaristissä on ilmeisesti virhe syntymäpäivän osalta. Hänen isänsä oli ollut lääninrovasti ja  Isonkyrön kirkkoherra Nils Aejmelaeus, joka oli myös osallistunut Porvoon valtiopäiviin v. 1809. Isä oli tosin kuollut Catharinan ollessa vasta noin kahdeksan.

Catharina Charlotta Aejmelaeuksen (1809-1882) kohtalona oli jäädä kaksi kertaa leskeksi. 
Viidestä lapsestaan neljän hän sai nähdä varttuvan aikuisiksi. Kuva https://www.geni.com/photo/view/6000000000011319617?album_type=photos_of_me&end=&photo_id=6000000068846647887

Aejmelaeukset olivat vanhaa ja arvostettua sukua, mutta Catharinan molemmat pappispuolisot olivat kuitenkin ensimmäistä pappispolvea. Ensimmäinen puoliso Herlin oli näet hämeenlinnalaisen hatuntekijämestarin poika. Liitosta syntyi ainakin viisi lasta, joista vanhin oli Catharinan jäädessä leskisksi 2.4.1839 noin viisivuotias ja nuorin syntyi kaksi kuukautta isänsä kuoleman jälkeen. Yksi lapsista tosin kuoli aivan pienenä. Laurillius sai siis morsiamensa mukana neljän tenavan lapsikatraan, 3 poikaa ja yhden tyttären. Näistä osaan palaamme myöhemmin. Ilmeisesti Laurilliuksella ei ollut omia lapsia.

Marttilaan köyhien auttajaksi

Naantalissa ollessaan Laurillius sai vuonna 1853 nimipastorin arvonimen ja suoritti vuonna 1858 pastoraalitutkinnon. Hän myös haki silloin tällöin virkoja muista seurakunnista. Vuonna 1866 hänet valittiinkin Marttilan kirkkoherraksi, tosin virkaan hän saattoi astua vasta v. 1868.

Laurillius tuli kirkkoherraksi siinä murrosvaiheessa, jossa seurakunnallinen ja kunnallinen hallinto eriytyivät. Kuitenkin hän ehti tehdä yhden päätöksen, jota Marttilassa pitkään kiitellen muisteltiin.

Vuosina 1867-1868 Suomea näet koettelivat suuret nälkävuodet. Niissä arvioidaan kuolleen noin 150 000-200 000 henkeä, 8% Suomen silloisesta väestöstä. Tämä asetti myös Marttilan seurakunnan vaivaishoitojärjestelmän kovalle koetukselle apua tarvitsevien määrän kasvaessa rajusti.

 Vuonna 1867 päätettiin perustaa Marttilaan vaivaishuone hoitajanaan jahtivouti Lindberg vaimoineen. Vaivaishuoneeksi vuokrattiin 10-huoneinen Kraappalan rakennus, jota sitten asutti lapset mukaan lukien noin 60 vaivaista. Vuoteina toimivat pukkien päälle asetetut laverit oljilla pehmitettyinä, vuodevaatteina vaivaisten omat ryysyt. Majapaikan ja ruuan vastineeksi asukkaiden piti suorittaa kutomista ja kehruuta vaivaiskassan hyväksi.

Kraappalan taloon perustettiin Marttilan vaivaishuone, joka sai 
pian hyvin kolkon maineen. Uusi Aura 245/1911.

Siivottomuus oli suurta, mutta surkeimmaksi mainitaan ruokapuoli, jonka vuoksi ihmisiä kerrotaan jopa kuolleen. Aluksi leipä tehtiin seulomattomista kaurajauhoista ja käytetyistä pavunvarsista lisäämällä vähän ruisjauhoja siteeksi, että leipä pysyisi jotenkin koossa. Perunaa saatiin vähän joka toinen päivä, suurimpana herkkuna ruuassa oli kaksi silakkaa. Joulun aikaan oli kuitenkin ruvettu jo laittamaan leipään jäkälää ja mäkisammalta herneenvarsien kanssa ja ruisjauhoa oli taas vain siteeksi siitä huolimatta, että pitäjän kaikki ruotujyvät tuotiin vaivaishuoneelle ja sitä oli lisäksi ostettu parikymmentä tynnyriä. Noin leivottu leipä ei enää pysynyt edes koossa, vaan se piti luudalla harjaten ottaa ulos uunista. 

Osa leivän sisuksesta oli niin terävää, että kurkkuun ja suolistoon syntyi haavoja ja tulehduksia monien sairastuessa. Moni joutui pöhöttyneine vatsoineen vuoteen omaksi ja useita menehtyi varsinkin, kun sairaita ei ilmeisesti yritettykään hoitaa. Sen sijaan Lindbergin kerrotaan laittaneen sairaita vaivaisia kuljettamaan vettä hevosilleen ja lehmilleen kiskomalla isoa kivireen päälle asetettua vesiammetta. Vastaan hangoittelijat saivat nopeasti kepistä. 

Ruuasta oli yleisestikin puutetta, mikä selittää osaltaan surkeata ruokalistaa. Kuitenkin monet kiinnittivät huomiota siihen, että Lindbergin eläimet näyttivät syövän hyvin siihen nähden, että hänen vastuullaan olevat vaivaiset elivät ja kuolivat kurjuudessa. Varsinkin poikalapset karkasivat nälän ajamina lähitaloihin ruokaa kerjäämään, mutta kiinnijäätyään he joutuivat viettämään aikaa kylmässä putkassa ja olemaan puolella ruoka-annoksella. Kukaan ei näköjään pistänyt Lindbergin toiminnalle vastaan, vaan seurakunnan ainoana pappina silloin toiminut kappalainen Gustaf Granströmkin lähinnä huolehti, että lähitaloissa kuivatettiin riittävästi hernevarsia ja sammalia vaivaistalon ruokapöytään.

Vappuna 1868 saapui kuitenkin uusi kirkkoherra Laurillius. Heti lähti kolme vaivaistalon asukasta tämän luokse mukanaan vaivaishuoneen leipää sekä puoli tuopillista velliä, jonka mainitaan olleen mustaa, karkeaa, vastenmielisen makuista ja muistuttaneen enemmän sian ruokaa. Näitä he tahtoivat kirkkoherran maistavan. Haukattuaan leivästä ja maistettuaan velliä löi hän vimmoissaan leivän tuolille ja sanoi: "Näitä ruokia ei syö siatkaan. Jos ei voida antaa teille parempaa ruokaa, niin kuollaan mieluummin kaikki, mutta niin kovaa aikaa ei pitäjässä vielä ole".

Mathias Laurillius vaimonsa ja kasvattityttärensä Hildan kanssa vanhana pappismiehenä. Kuva julkaistu Aulis Oja: "Marttilan pitäjän historia" 1959.

Laurillius pisti nyt tuulemaan. Välittömästi hän erotti Lindbergin toimestaan ja käski tämän poistua vaivaishuoneelta. Talon ruokalista muutettiin heti ja hernevarret, sammaleet ja tähkät kärrättiin kuormittain tarhalle mätänemään. Leipään laitettiin kyllä yhä kaurajauhojakin, mutta nyt seulottuna kuorista ja muusta roskasta puhtaaksi. Myös vaivaistalon siisteydestä alettiin huolehtia. Tuloksena oli asukkaiden voimistuminen ja tervehtyminen. Vaivaishuone jatkoi toimintaansa tosin vain seuraavaan syksyyn, jolloin olot paikkakunnalla yleisesti paranivat, mutta niin arvokkaana pidettiin Laurilliuksen puuttumista asioihin, että sitä ainakin vielä 40 vuotta myöhemmin kiitollisuudella muisteltiin.

Jälkikasvun bisneksiä ja vanhan polven poistuminen

Muuten en löytänyt paljoakaan tietoja Laurilliuksen Marttilan ajoista. Tosin v. 1870 tapaamme hänet pitäjänkokouksessa kannattamassa kahden uuden kiertokoulunopettajan viran perustamista Marttilaan. Pitäjässä sanottiin olleen noin 400 kouluikäistä lasta, eivätkä silloiset resurssit riittäneet näiden opettamiseen varisnkin, kun kunta ei ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin edes yhden kansakoulun perustamiseksi. Kokouksen enemmistö vastusti kuitenkin kiertokoulujenkin lisäämistä ajatellen, ettei siihen ole varoja eikä opetuksen lisäämiselle tarvettakaan. Laurillius oli mukana yhdessä viiden muun vähemmistöön jääneen kanssa laaditussa jyrkässä vastalauseessa. Hän itse oli toiminut kokouksen puheenjohtajana. 

Vaimonsa pojista Laurilliuksella ja rouvallaan lienee kuitenkin ollut huolta. Pojista vanhin Gustaf Albert Herlin oli perustanut Hill Helsingfors -nimisen terästavaratehtaan. Se meni kuitenkin 1860-luvun lopulla konkurssiin ja lopetti toimintansa kokonaan v. 1870. Yrityksessä oli toiminut kirjanpitäjänä hänen veljensä Axel Niklas Herlin, joka oli aikoinaan aloittanut teologian opinnot isänsä ja kasvatti-isänsä jalanjäljissä, mutta siirtynyt sitten insinööriopintoihin Saksaan. Velipojan yrityksen ajettua karille Axel lähti Venäjälle Tulan metallitehtaaseen töihin. 

Gustaf Albert Herlinillä (1834-1890) oli välillä epäonnea 
liikeasioissa, mutta siitä huolimatta hänen jälkeläisistään 
tuli suomalaisen talouselämän mahtitekijöitä. Mercator 1/1908.

Sieltä Axel tuli vuonna 1872 takaisin Suomeen ja asettui asumaan äitinsä ja isäpuolensa Laurilliuksen luo Marttilaan. Hän kirjoitteli pari vuotta eri sanomalehtiin, kunnes v. 1874 suoritti uudelleen ylioppilastutkinnon 36-vuotiaana ja lähti Helsingin yliopistoon. Axel tuli sitten etenemään vankeinhoitolaitoksen apukamreeriksi ja Ulvilan kihlakunnan kruununvoudiksi. Hän myös kirjoitti Saksassa saamiensa vaikutteiden johdosta saksankielisen kirjan Das Rechtssystem der Sozialdemokratie. Nils Robert af Ursin antoikin Axel Niklas Herlinille myöhemmin arvonimen "Suomen ensimmäinen sosialisti".

En tiedä, mitä Laurillius olisi tuosta tuumannut, mutta noita vaiheita hän ei ehtinyt nähdä, ei myöskään Gustaf Albertin elpyneitä bisneksiä tai Karl Andersin suomen kielen opettajan uraa Turun ruotsalaisessa alkeiskoulussa. Mathias Laurillius näet sairastui ja menehtyi vain kaksi päivää sairastettuaan Marttilan pappilassa 26. marraskuuta 1874. Hän oli tällöin 66-vuotias.

Axel Niklas Herlin (1838-1906) sai arvonimen "Suomen ensimmäinen sosialisti".
En tiedä, miten kasvatti-isä suhtautui pojan poliittisiin aatteisiin vai ehtivätkö he
niistä puhua, mutta ehkä Laurilliuksen työ vaivaisten hyväksi sai pojaltakin arvostuksen.
Toivottavasti. Photos in Valokuvia henkilöstä Axel Niklas Herlin (geni.com)

Asiasta mainittiin lyhyesti useissa lehdissä. Niissä ilmoitettiin myös lesken järjestämästä huutokaupasta. Tuossa vaiheessa hänen kanssaan asui enää 39-vuotias tytär Hilda Maria. Kaksi vuotta myöhemmin tämä muutti Loimaalle. Leski Catharina Charlotta asui kirkonkirjojen mukaan elämänsä loppuun saakka Marttilan pappilassa, mutta sanomalehtitietojen mukaan hän kuoli Turussa. Joka tapauksessa kuolema tapahtui 11. syyskuuta 1882 ja vainaja haudattiin miehensä tavoin Marttilan kirkkomaalle, mistä heidän hautaristinsäkin löysin.

Catharinan kuolinilmoitus Sanomia Turusta -lehdessä nro 142/1882. 
Lopuksi mainittu virsi on ilmeisimmin tuolloin käytössä olleen v. 1701 
virsikirjan virsi nro 274, "Pois makia mailma jää!": http://koraali.fi/1701/274.html

Marttilan hautausmaalta miljardöörien jäljille

Pieni tutkimusretkeni Laurilliusten pariin tuotti yllättävän lopputuloksen, sillä se johti minut yhden vauraimmista suomalaissuvuista varhaisvaiheisiin. Gustaf Albert Herlinin poika Bror Harald Herlin (1874-1941) nimittäin osti vuonna 1924 Kone Oy:n. Hänen poikansa Heikki H. Herlinin (1901-1989) aikana yhtiö nousi Suomen kymmenen suurimman metalliteollisuusyrityksen joukkoon. Hänellä oli myös kristillistä harrastuneisuutta voimakkaan hengellisen herätyksen myötä, jonka hän koki 1930-luvun lopulla. Nykyään Herlinin suvulla pyyhkiikin varsin hyvin, sillä vuonna 2022 Suomessa oli seitsemän miljardööriä, joista neljä oli Herlinejä, nimittäin Heikki H. Herlinin pojan Pekan (1932-2003) lapset Antti, Ilkka ja Ilona Herlin sekä lapsenlapsi Heikki Herlin.

Catharina Charlottan jälkeläiset ovat siis menestyneet. Mathias Laurillius ei saanut omia jälkeläisiä, mutta hänellä oli varmasti tärkeä rooli Catharinan lasten kasvattajana. Vaikea on sanoa missä määrin hän vaikutti näiden aatteisiin tai uravalintoihin. Joka tapauksessa Laurilliuksen toiminta Marttilan vaivaistalon tapauksessa antaa kauniin todistuksen hänestä.

En tiedä, oliko hänellä tai vaimollaan itsellään osuutta hautateksteihinsä. Kuitenkin ne ovat jättäneet kauniin perinnön ja kehotuksen kaikille, jotka pysähtyvät niiden ääreen. Klassisen luterilaisen saarnarakenteen mukaan niissä on sekä laki (Mutta nyt kaikkein loppu lähestyy niin olkaat siis raittiit ja valppaat rukoilemaan) että evankeliumin lupaus (Minä elän teidän pitää myös elämän). Niissä on jotain, mikä on kaikkia maallisia rikkauksia suurempi perintö.

Marttilan hautausmaalla on Mathiaksen ja Catharinan maallisten 
jäänteiden leposija. Heidän hautaristinsä erottuvat kirkon päätyseinää 
vasten. Kuva Wikimedia Commons:
 https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Marttilan_kirkko_ja_Wichtmanin_hautakappeli.jpg

Lähteet:

J. F. A.: Marttilasta. Alempi kansanopetus nro 3/1912. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/938232?page=6

J. F. A.: Paroecia Sancti Martini. Uusi Aura nro 177/1926. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1692940?page=7

Julkisella wapaehtoisella huutokaupalla. Sanomia Turusta nro 31/1876. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482969?page=4

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Matias Laurillius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=14998>. Luettu 29.9.2023.

Kuolemantapaus. Sanomia Turusta nro 49/1874. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482045?page=2

Kuolleita. Uusi Suometar nro 215/1882. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/428417?page=3

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Axel Herlin. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=14248>. Luettu 29.9.2023.

Laurillius, Matias. Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017 (viitattu 26.9.2023). Verkkoversio: https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/1331

Marttilan seurakunnan rippikirja 1867-1876: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/marttila/rippikirja_1867-1876_mko22-32/304.htm

Marttilan seurakunnan rippikirja 1877-1886: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/marttila/rippikirja_1877-1886_mko33-45/360.htm

Aulis Oja: Marttilan pitäjän historia. 1959.

Professor Adolf Mobergs autobiografi. Historiska och litteraturhistoriska studier 3. 1927. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2109016?page=109

Elina Ranta: Näin elävät Suomen superrikkaat. Ilta-Sanomat 5.11.2022. Verkkoversio: https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000009175622.html

Raskaita muistoja. Uusi Aura nro 245/1911, 22.10.1911. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1192554?page=6

N. R. af Ursin: Suomen ensimmäinen sosialisti. Joulusoihtu 1913. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1354704?page=6

Kleofas Immanuel Nordlund, evankelisuuden nuori tähti, jonka kannel soi kauniimmin

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

KLEOFAS IMMANUEL NORDLUND (1849-1883)

Kleofas Immanuel Nordlundin kuva
Björklundin kirjoittamasta elämäkerrasta.

Varsinais-Suomen Marttilassa saattaa kuulla evankelisen liikkeen seuroissa edelleen jonkun ehdottavan, että lauletaan "Heikolan pojan laulu".  Laulu on "Mun kanteleeni kauniimmin", joka on monelle liikkeen ulkopuolisellekin tuttu esimerkiksi muistoadresseista. Itse asiassa kyse on Siionin kanteleen laulun numero 318 "Oi, minkä onnen, autuuden" 4. säkeistöstä, sillä tuossa laulussa on suorastaan tanssahteleva sävel, kun taas tuo 4. säkeistö on laitettu laulettavaksi myös hartaammalla sävelellä numerolla 479. Samalla vaivalla siis kaksi laulua samassa kokoelmassa, näppärää. (Myönnän nyt, etten muista voiko "Heikolan pojan laulu" viitata näihin molempiin"). "Heikolan poika" puolestaan on Kleofas Immanuel Nordlund, joka laulunteon ohella oli aikanaan nuoresta iästään huolimatta yksi evankelisen herätysliikkeen keskeisiä vaikuttajia ja tunnettu  myös liikkeen ulkopuolella. Mutta kuka hän oikeastaan oli ja mitä hän teki lyhyeksi jääneen elämänsä aikana? Ja aivan aluksi, mikä ihmeen "Heikolan poika"?

Marttilasta maailmalle

Marttilan kirkko, jossa isä-Nordlund saarnasi
ja joka oli pojankin ensimmäinen kotikirkko.
Wikimedia Commons.

Kleofas Immanuel Nordlund näki päivänvalon Marttilassa 23. tammikuuta 1849. Hänen isänsä oli pappi Karl Isak Nordlund, joka toimi Marttilan seurakunnan pitäjänapulaisena ja äitinsä Maria Gustava Helenius, papin tytär. Pitäjänapulaisen asunto sijaitsi Heikolan kylässä Ali-Kraapan tilan yhteydessä, sieltä siis juontaa tämä "Heikolan poika".  Isä-Nordlund oli aikanaan varsin näkyvässä roolissa alhaisesta virka-asemastaan huolimatta, sillä hän oli ensin mukana herännäisyydessä ja sen jälkeen herännäisyydestä 1840-luvulla irtautuneen evankelisuuden keskeisen johtomiehen Fredrik Gabriel Hedbergin kilpitovereita, puolustaen tämän uuden liikkeen näkemyksiä sen vastustajia vastaan julkisin kirjoituksin. Hänestä voisi siis sanoa paljonkin, mutta tehtäköön se joskus omassa kirjoituksessaan. Tässä kohtaa olennaista on se, että evankelisuus oli Kleofasin elämässä mukana alusta asti.

Muistotaulu Marttilan kirkon seinässä
molempien Nordlundien muistoksi.
Sen lopussa on myös "Heikolan pojan
laulu". Wikimedia Commons.

Isä-Nordlundin terveys kuitenkin oli heikko, ja hän menehtyi jo 29. maaliskuuta 1853, Kleofasin ollessa 4-vuotias. Perheen asuttua vielä muutaman armovuoden Marttilassa muuttivat he vuonna 1857 Turkuun, sillä siellä eläminen oli vielä tuolloin halpaa ja koulunkäyntimahdollisuudet paremmat. Kleofas aloittikin 1860 Turun ylemmän alkeiskoulun. Elämäkerran kirjoittajan mukaan jo silloin ilmeni, että hänellä oli suuret lahjat ja mainio pää, vaikka opinnot eivät alkuun juuri edistyneet vilkkaan ja raisun luonteen vuoksi. Tämä muuttui vasta lukiossa, jonka hän aloitti syksyllä 1865. Siellä hän alkoi keskittyä opintoihinsa huolellisemmin ilman, että hänen vilkas perusluonteensa olisi muuttunut. Toisaalta hän lukion loppupuolella alkoi ajatella myös uskonasioita henkilökohtaisemmalla tasolla, sillä vaikka hän äitinsä myötä olikin ollut mukana Turussa tuohon aikaan hyvin voimakkaan evankelisen liikkeen toiminnassa tuli hänelle vasta nyt omakohtaisesti huoli oman sielunsa tilasta. Tähän vaikutti osaltaan lukiotoveri Emil Eriksson, korppoolainen talonpojan poika, jonka kääntymys ja esimerkki vaikuttivat sekä Nordlundiin sekä kahteen muuhunkin lukiotoveriin, joista Nordlundin tavoin tuli pappeja. Eriksson piti jopa saarnoja Turun kehruuhuoneen kirkossa, ja hänen varhainen kuolemansa  keväällä 1867 vain vahvisti hänen tovereihinsa tekemää vaikutusta.

Jomalan kirkko, jossa nuori Nordlund
ihastutti ulkonäöllään paikallista
naisväkeä. Wikimedia Commons.

Niinpä Nordlund kävi ystävineen Turussa pidetyissä hengellisissä kokouksissa ja jopa joskus puhui seuroissa ja saavutti puhujana suosiota. Keväällä 1868 päättäessään lukion hän sai arvosanan laudatur. Kesäkuussa 1868 hänet merkittiin Helsingin yliopiston opiskelijaksi. Kesän hän kuitenkin vietti Jomalan pappilassa isänsä vanhan ystävän rovasti Viktor Mauritz Roslinin luona, joka rohkaisi hänen pappiskutsumustaan ja antoi hänen saarnata kirkossa ja puhua hartaustilaisuuksissa. Nuori ylioppilas lainehtivine kullankeltaisine kiharoineen teki vaikutuksen, sillä hänen ensi kertaa puhuessaan Jomalassa naiset kuiskailivat keskenään, kuinka hän oli "punainen ja valkoinen kuin Jumalan enkeli". Kaunopuheista väkeä nuo Jomalan naiset.

Matka Getan kirkkoon oli päättyä huonosti,
mutta lopulta Nordlund sinne pääsi,
paholaisen kiusaksi. Wikimedia Commons.

Ahvenanmaalla sattui myös paha onnettomuus, kun Getan pastori oli pyytänyt Nordlundia saarnaamaan puolestaan kirkossaan.  Nordlund matkasi erään toisen ylioppilaan kanssa sinne hevoskärryillä, mutta Getan puolella erään korkean mäen alamäessä kärryt töytäisivät hevosta ja se pillastui niin, että se yltyi täyteen laukkaan ja eräässä tien mutkassa kärryt keikahtivat kumoon ja rikkoutuivat kaataen hevosenkin nurin. Rattaiden pyörätkin irtosivat ja vierivät nuorukaisten yli jättäen heidät ruhjotuiksi ja tajuttomiksi. Eräs ohikulkenut jalankulkija näki heidät ja auttoi sekä hevosen että miehet jalkeille. Ylioppilaiden kunto ei kuitenkaan riittänyt Getan pappilaan asti, vaan he yöpyivät eräässä maatalossa, jossa he hoitelivat vesikääreillä kipeitä jäseniään. Sunnuntaiaamuna Nordlundin toveri katsoi parhaaksi jäädä vielä potemaan, mutta Nordlund  itse päätti väsymyksestään huolimatta hoitaa lupaamansa tehtävän. Saarna oli olosuhteista huolimatta voimakas, ja ehkä hänen luonnettaan sekä käsitystään onnettomuuden, josta kirkkokansa jo tiesi, aiheuttajasta kertovat saarnan loppusanat: "Ja niin olen minä nyt, paholaisen kiusaksi, saanut saarnata Jumalan sanaa Getan kirkossa, aamen!"

Yliopistossa tekemässä vaikutusta ja Kannaksella luovimassa

Nordlund joutui aluksi murehtimaan olisiko hänellä varaa aloittaa syksyllä opintoja Helsingissä, mutta paluumatkalla Ahvenanmaalta Turkuun  häntä kohtasi melkoinen onnenkantamoinen, sillä samaa matkaa kulkenut neiti Sohlström tarjosi hänelle rahaa sen verran, että hän saattoi asua niillä Helsingissä lukukauden verran. Niinpä opinnot pääsivät alkamaan ajallaan. Nordlund erottui pian edukseen opiskelijoiden joukossa ja kiinnitti myös opettajien huomion sekä terävän ja nopean älynsä että väittelytaitojensa johdosta. Hän saattoi esimerkiksi väitellä dogmatiikan professori Aksel Fredrik Granfeltin kanssa oppikysymyksistä, Nordlund kun oli omaksunut voimakkaan tunnustuksellisen katsomuksen, toisin kuin professorinsa. Tästä huolimatta Granfelt suhtautui Nordlundiin arvostaen ja lausui kerran, että "Nordlund on hyvin lahjakas".

Vielä opiskeluaikana Johannes
Bäck ja Nordlund kuuluivat
hengellisesti eri leireihin.
Bäckistä tuli kuitenkin aikanaan
Nordlundin perustaman Evanke-
liumiyhdistyksen johtaja.
Wikimedia Commons.

Nordlund oli siis omaksunut jo kotonaan vaikuttaneen luterilaisen tunnustuksellisen ja evankelisen linjan ja oli myös Helsingissä aktiivinen evankelisen liikkeen toiminnassa. Teologian opiskelijoiden parissa oli välillä ankaraa vääntöä evankelisten ja herännäishenkisten opiskelijoiden välillä. Jälkimmäistä joukkoa edusti tuolloin esimerkiksi Johannes Bäck, joka pian papiksi tultuaan kuitenkin omaksui evankelisen vakaumuksen, tulipa aikanaan liikkeen johtajaksikin. Hän kertoi jo opiskeluaikana nähneensä Nordlundin evankelisuuden eturivin puolustajana ja että vastustajienkin oli pakko ihailla tämän rohkeutta ja puheen lahjakkuutta. Kaikki kuulemma näkivät, että Nordlundista tulee vielä jotain suurta.

24.1.1871 Nordlund valmistui korkeimman mahdollisen arvosanan saaneena. Kun hänen huonetoverinsa suuntasivat Turkuun vihittäviksi papeiksi lähti Nordlund Porvooseen, sillä piispa Schauman oli lupaillut hänelle virkamääräystä Helsinkiin. Nordlund oli näet jo opiskeluaikana nähnyt työkenttänsä juuri siellä. Ystävä Wennerströmin haaveillessa hiljaisesta maaseudusta tai pikkukaupungista Nordlund sanoi, että hän itse halusi nähdä elämää ja liikettä ympärillään eikä itse arvellut voivansa viihtyä Wennerströmin kuvaamissa paikoissa. Heikolan poika Marttilasta oli kovasti urbanisoitunut!

Pyhäjärven sijainti kartalla. Ei ehkä
Helsinkiin kaivanneen Nordlundin
unelmapaikka, mutta hyvin hän
sielläkin pärjäsi. Wikimedia Commons.

Ensimmäiseksi työpaikaksi tuli kuitenkin Viipurin läänin Pyhäjärven seurakunta ja kirkkoherran apulaisen pesti. Vastoin odotuksiaan Nordlund viihtyi siellä, vaikka Helsingin kutsu yhä mielessä kaikuikin. Hänen kertoessaan kohtaamisistaan paikallisten kristittyjen kanssa näkyy, kuinka hänellä oli sielunhoidollista viisautta. Paikkakunnan uskovista vain harva edusti evankelista liikettä. Vaikka Nordlund oli vakaa evankelinen hän pyrki tuomaan kantansa esiin varovasti. Monilla ei ollut edes Uutta testamenttia, vaan erityisesti monilla naisilla uskonelämässä näyttelivät keskeistä roolia unet ja ilmestykset. Nordlund ei kuitenkaan heti tyrmännyt niitä, sillä silloin yhteys hänen ja näiden naisten välillä olisi kadonnut, vaan pikku hiljaa Raamattua opettaen pyrki ohjaamaan hengellisyyttä oikeaan suuntaan.  Myös ihmisten lukiessa hänen mielestään kyseenalaisia kirjoja ei hän niitä tyrmännyt julkisesti ellei joku erikseen kysynyt, mutta opetuksessaan painotti niitä asioita, joissa koki näiden kirjojen erehtyvän ja siten yritti vaivihkaa oikaista ihmisten käsityksiä. Tämä varmastikin oli järkevä toimintamalli paikkakunnalla, jossa evankelisella näkemyksellä ei ollut mitään valmista auktoriteettia ja kertoo hyvästä tilannetajusta.

Haaveitten Helsinkiin: Pappi on saapunut kaupunkiin!

Helsinkiä vuonna 1870, taustalla Nikolainkirkko (etualalla saksalainen
kirkko). Nikolainkirkossa Nordlund sai kirkkokansan suorastaan
lainehtimaan. Wikimedia Commons.

Toukokuussa 1871 Nordlund pääsi sitten haaveittensa Helsinkiin v.t. kappalaiseksi. Siinä hän sai toimia vuoden 1877 toukokuuhun asti, jolloin toinen sai siitä kappalaisen vakiviran. Tämä oli Nordlundin vireintä ja voimakkainta toimintakautta, ja hän kokosi runsaita kuulijajoukkoja niihin kirkkoihin, joissa hän saarnasi. Hänen saarnojensa kerrotaan olleen yksinkertaisia, loogisia ja viimeisteltyjä. Hänen äänensä ei ollut erityisen voimakas, mutta hänen saarnojensa sanotaan olleen sisäisen hehkuvan innostuksen läpitunkemia, joka vain kasvoi saarnan kuluessa. Erityisesti hänen Helsingin-aikansa alkuvaiheissa kerrotaan hänen saarnojensa saaneen joskus koko kuulijakunnan lainehtivaan liikkeeseen.  Esimerkiksi kerran Nikolainkirkossa, nykyisessä Helsingin tuomiokirkossa kerrotaan Nordlundin saarnan saaneen aikaan sen, kuinka kuulijat nousivat ja laskivat rytmillisesti penkissä niin, että täysinäinen kirkko oli kuin lainehtiva meri.

Hänen elämäkertansa kirjoittajan mukaan Nordlundin saarnat saattoivat tunkea luihin ja ytimiin, edellä kuvatun perusteella ihan konkreettisesti. Tämä toteaa myös, että vaikka Nordlund olikin evankelinen ei hänen saarnoissaan väitelty eri uskonsuuntia vastaan, vaan hänen "taistelunsa koski syntiä ja epäuskoa, hänen tarkoituksensa oli herättää omattunnot, saattaa ihmiset Kristuksessa saadun Jumalan armon tuntemukseen ja uudistettuun elämään, ei milloinkaan viedä heitä suunnasta toiseen." Hän saattoi olla joskus sanoissaan jyrkkäkin, kuten eräissä hautajaisissa, joitten vainaja oli kuollut juopuneena. Hautajaissaattue oli vainajan kotona nauttinut viinaksia sen verran runsaasti,  että kaikki kulkivat hoiperrellen ja kantajat päissään pudottivat arkun hautausmaalla maahan. Tästä Nordlund oli sen verran suuttunut, että hän tuli lausuneeksi "Helvettiin meni tämän kuolleen sielu, ja helvettiin menette tekin, koko joukko, jollette nopeasti kadu ja tee parannusta."

Nordlund toimi Porvoon piispa Schaumanin notaarina joillain tämän piispantarkastusmatkoista. Hän myös tulkkasi Schaumanin puheet tarvittaessa suomeksi. Schauman arvosti Nordlundia kovasti ja sanoi, että "Nordlundista tulee vielä teologian tohtori, professori ja piispa" ja toisella kertaa "Minulla on hiippakunnassani kaksi oivaa miestä: Hornborg ja Nordlund." Näistä Hornborg toimikin myöhemmin piispana. Nordlundkin ilmeisesti piti etenemistä korkeisiin virkoihin kiinnostavana, sillä hän teki kovasti töitä filosofian kandidaattitutkintoa varten opiskellen siihen vaadittavia asioita, mutta pappisviran tuomat kiireet pakottivat hänet keskeyttämään ne.

Evankeliumiyhdistystä perustamassa ja toisia valmentamassa

9. tammikuuta 1872 Nordlund lähetti evankelisen liikkeen isähahmolle Fredrik Gabriel Hedbergille merkittävän kirjeen, joka liittyi Nordlundin ehkä tärkeimpään saavutukseen. Tuolloin hän oli vasta vähän vajaa 23-vuotias. Siinä hän kertoi, kuinka hän Itä-Suomessa työskennellessään oli havainnut hyvän uskonnollisen kirjallisuuden tarpeen. Nyt oli eläinlääkäri Anders Silfvast myös havahtunut samaan asiaan ja halusi ryhtyä voimallisesti levittämään uskonnollista kirjallisuutta. Silfvast ajatteli varojen siihen tulevan jonkinlaisina lainoina. Nordlund oli pitänyt Silfvastin ideaa hyvänä, mutta viranomaisille tarkoitettua anomusta puutteellisena ja ideaa vielä kehittämistä tarvitsevana. Nordlund oli sitä mieltä, että varat oli saatava lahjoituksina eikä lainoina ja että jo anomustakin ajatellen piti olla olemassa selkeät säännöt, ei liian tiukat, muttei liian väljätkään. Samalla sen kautta voitaisiin koordinoida liikkeen kolportöörien, saarnaavien kirjakauppiaiden toimintaa. Hanke saisi näin laajemman pohjan ja virallisen yhdistyksen kantamaan siitä vastuuta. Hedberg antoi hyväksyntänsä ja neuvoja, ja niin lopulta syntyi  Lutherilainen Evankeliumiyhdistys, jonka säännöt Suomen senaatti vahvisti 13.11.1873. Nordlundista tuli yksi sen ensimmäisen johtokunnan jäsenistä, ja hän pysyi järjestössä aktiivisena elämänsä loppuun saakka. Kovana meriittinä voisi mainita myös sen, että kun Evankeliumiyhdistys julkaisi uuden, korjatun käännöksen luterilaisista Tunnustuskirjoista suoritti korjaustyön kaksi teologian professoria sekä pastori Nordlund kolmantena. Ilmeisen lahjakas kaveri.

Nordlund oli tarkka siitä, että yhdistyksen kolportööreillä oli oikea ja yhtenäinen käsitys Raamatusta. Hän kävi sekä keskusteluja että oli kirjeenvaihdossa näiden kanssa tämän toteuttamiseksi.  Hän myös antoi näille sellaisia kirjoja, jotka auttoivat heitä syvempään Raamatun ymmärtämiseen. Kolportöörit myös kehottivat ihmisiä, joiden kysymyksiin he eivät osanneet vastata lähettämään kysymyksensä juuri Nordlundille. Myöhemmin, kun evankelisille oli rakennettu Helsinkiin oma rukoushuone kävi Nordlund siellä aktiivisesti, vaikka osa siellä olikin nyreissään hänelle siitä, kuinka tehokkaasti hän oli toiminut sekä sen eteen, että rukoushuone tuli Evankeliumiyhdistyksen  omaisuudeksi että myös sen, että yhdistyksellä oli kontrolli sen suhteen ketkä siellä saivat puhua. Hedbergille hän mainitsi pitävänsä tärkeänä käydä kuuntelemassa myös rukoushuoneella puhuvia maallikkosaarnaajia paitsi omaksi rakennuksekseen myös siksi, että hänen esimerkkinsä rohkaisisi muitakin kuuntelemaan näitä eikä pelkästään pappeja, ainakaan pelkästään häntä itseään, sillä hänelle oli päässyt muodostumaan oma fanikuntansa.

Kolportöörien lisäksi Nordlundilla oli toinenkin väylä, jossa hän vaikutti tuleviin julistajiin, opintopiiri Collegia philobiblica, jossa kokoontui vuoden 1875 syksystä joukko teologian opiskelijoita säännöllisesti usean lukukauden ajan. He kutsuivat mukaan myös Nordlundin, joka pian käytännössä johti piiriä. Vaikka joku muu esittelikin kulloinkin läpikäytävän raamatuntekstin kävi Nordlund sen uudelleen läpi syvällisemmin. Hänen kerrotaan tehneen sen kuitenkin vaatimattomasti ja toverillisesti. Hän saattoi myös oikaista ystävällisesti alustajan mahdollisia erehdyksiä. Hän myös pyrki välttämään kaikenlaista puoluemieltä eikä halunnut alkaa kritisoimaan yliopiston opettajien käsityksiä, vaan keskustelun kallistuessa siihen suuntaan hän kehotti pitäytymään tekstissä. Useampi myöhempi julistaja sai tuosta piiristä täydennystä eksegetiikan opintoihinsa ja siten eväitä julistajan työhönsä. Yksi näistä kirjoitti vuosikymmeniä myöhemmin Nordlundin elämäkerran, joka on tässä kirjoituksessa ollut tärkeä lähde.

Mikä hinta on maksettava saadakseen Helsingistä virka? Latvian-matka ja keuhkovika

Valka (tai virolaisittain Valgan) kaupunki
sijaitsi Venäjän vallan aikana molemmin
puolin Latvian ja Viron rajaa, ja oli
siis erinomainen paikka kummankin
maan kielten opiskeluun. Wikimedia
Commons.

Kuten aiemmin todettiin ei Nordlundilla ollut vakivirkaa. Kerran hän sellaista tosin haki ja kaupungin evankeliset tukivat häntä voimakkaasti, mutta viran sai toinen. Voidakseen toimia edelleen Helsingissä päätti hän hakea Helsingin virolais-latvialaisen sotilasseurakunnan saarnaajanvirkaa, johon hänet valittiin. Oli vain yksi mutta: olisi pitänyt osata viroa ja latviaa. Nordlund ei antanut sen olla esteenä, ja niinpä hän matkusti kevättalvella 1877 Viron ja Latvian rajalla sijaitsevaan Valkan kaupunkiin tavoitteenaan siellä oppia molemmat kielet. Hän majaili siellä konsistorineuvos Kupferin kotona vetoisassa huoneessa käyttäen runsaasti aikaa kieliopintoihin, varsinkin latvian oppimiseen. Hänen oppimiskyvystään kertoo, että hän oppi molemmat kielet riittävästi siihen mennessä, kun hän aloitti toimessaan alkukesästä 1877. Mutta raskas työskentely kieliopinnoissa sekä vetoisat asuinolot yhdessä ennen Valkaan saapumista sairastetun kuumetaudin kanssa saivat aikaan sen, että hän sai pysyvän keuhkovian. Vaikka hän saikin alettua tehokkaasti työnsä sekä sotilasseurakunnassa että samaan aikaan vastaanottamassaan virassa Helsingin työ- ja köyhäinkodin saarnaajana oli hänen työtehonsa sairauden myötä heikentynyt. Hän kyllä matkusti kesällä 1877 Norjaan erääseen parantolaan keuhkojensa vuoksi, mutta sateisen kesän vuoksi tilanne vain paheni.

Nordlund tähtäsi kuitenkin yhä eteenpäin elämässään, vaikka sairauden varjo oli hiipinyt hänen elämäänsä. Hän suoritti pastoraalitutkinnon saadakseen laajemman ylenemisoikeuden vuonna 1878. Hän sai siitä korkeimman arvosanan, joka oli Porvoon hiippakunnassa niin harvinainen, että pastori Elis Bergroth verratessaan eräässä kirjoituksessaan arvosanoissa höveliä Turkua ja tiukkaa Porvoota totesi, että "kymmeneen vuoteen yksi ainoa, tuo etevä Kleofas Immanuel Nordlund, saattoi tämän arvolauseen ottaa ja hänkin mitä suurimmilla ponnistuksilla." Nordlundin lahjat siis tunnettiin siinä määrin, että häneen voitiin viitata tällaisessa keskustelussa. Tutkielmassa hän käsitteli Saarnaajan kirjan tekijää ja puolusti siinä sitä käsitystä, että kirjoittaja oli kuningas Salomo.

Seuraavana vuonna Nordlund päätti hakea vapaaksi tullutta Porvoon tuomiorovastin virkaa ja pätevä kun oli sai vaalisijan. Tämä sai kuitenkin aikaan melkoista hämmennystä ja paheksuntaakin, sillä hän oli virkaan pyrkiessään vasta 30-vuotias, kun tuomiorovasteiksi yleensä pyrittiin vanhalla iällä. Nordlund kuitenkin tiedosti kyvykkyytensä ja ajatteli tässä olevan mahdollisuus laajempaan vaikuttamiseen. Kuvitellessa ihmisten reaktioita tuohon hakemukseen alkaa päässä kaikua Tuntemattoman sotilaan Lammion "Mikä röyhkeys!" Virkaa hän ei saanut, sillä enemmistö äänistä meni syntyperäiselle porvoolaiselle, jota varten virka oli käytännössä pedattu.

 Tämän aiheuttama pettymys saattoi myötävaikuttaa Nordlundin kunnon heikkenemiseen, jonka vuoksi hän matkusti 1880 Saksan Baijeriin terveyskylpylään. Siellä hänen olonsa paranikin, mutta kotimatkalla hän aktiivisena miehenä osallistui Tukholmassa suureen opettajakokoukseen ja vilustui matkan varrella. Siksi hän lepäili muutamia viikkoja Vihdissä, muttei silloinkaan malttanut olla matkustamasta Porvooseen pappeinkokoukseen, omien sanojensa mukaan siksi, ettei kukaan moittisi häntä laiskuudesta. Työmyyrä ei tavoistaan päässyt, eikä se tehnyt hänen kunnolleen hyvää.

Voimat heikkenevät, vauhti hiipuu, mutta sanoma sen kuin syvenee

Osittain terveytensä vuoksi ja osittain ollakseen lähellä yhtä työpaikkaansa Helsingin työ- ja köyhäinkotia Nordlund muutti vuokraamaansa Ulfåsan huvilaan Helsingin lähelle. Siellä hän elikin elämänsä loppuun saakka. Sinne muutti myös hänen äitinsä, joka oli itse asiassa kaiken aikaa asunut hänen luonaan ja hoitanut hänen talouttaan. Nordlund ei näet koskaan avioitunut, vaikka olisi voinut kuvitella jo Jomalan kirkossa ihastusta ulkonäöllään herättäneellä nuorella miehellä olevan ottajia. Kun syksyllä 1877, samana vuonna jolloin hänen keuhkovikansa oli päässyt kehittymään, osa collegia philobiblican jäsenistä palasi Helsinkiin juuri kihlautuneina oli Nordlund todennut näille: "Teitte oikein mennessänne kihloihin. Niin olisi minunkin pitänyt aikaisemmin tehdä." Toisten sanoessa, että ehtiihän sitä vielä Nordlund vastasi: "Ei, on liian myöhäistä, sillä nyt minun terveyteni on jo niin heikossa kunnossa, että olisi kevytmielistä ajatella avioliittoa." Oliko Nordlundilla aikanaan ollut joku tietty neito mielessä jäänee arvoitukseksi, mutta jo 28-vuotiaana hän nähtävästi katsoi avioliiton itselleen menetetyksi mahdollisuudeksi.

Alati heikentyvä Nordlund kirjoitti vielä 1882 voimakkaalla kritiikillä leviävää vapaakirkollisuutta vastaan, jonka hän oli nähnyt liiaksi keskittyvän ihmisen omiin tekemisiin, kääntymiseen ja aktiiviseen todistamiseen jopa oman uskossa kasvamisen ja yhteyden rakentamisen Herraan kustannuksella. Tähän huoleen häntä olivat johtaneet jotkin henkilökohtaiset kohtaamiset. Hän oli huolissaan siitä, miten iskulauseesta "Tule Jeesuksen luo" voi tulla lakimainen vaatimus, kun sen pitäisi iloinen sanoma, joka välitetään Kristusta saarnaamalla ja sakramentteja käyttämällä. Niissä tarjottuun kehotukseen tulla Jeesuksen luo hän kyllä kannusti voimakkaasti vastaamaan. Nordlund ei siis vastustanut herätysjulistusta, mutta hänelle oli tärkeää tällaisen julistuksen Kristus-keskeisyys, olennaisempaa kuin se mitä ihminen tekee on se, mitä Kristus antaa.

Vaikka viimeiset vuodet olivat Nordlundille tuskaa ja kärsimystä kokivat samalla muut, että ne myös kypsyttivät häntä, muuttaen kaiken hänen tuolloin puhumansa ja kirjoittamansa entistä täysipitoisemmaksi. Niihin oli tullut aivan uutta syvyyttä, vaikka häntä oli arvostettu ennenkin.

Vielä vuonna 1882 Nordlund kävi hoidattamassa itseään Saksassa ja oli toiveikas toipumisensa suhteen. Hän kuitenkin alkoi yhä enemmän työstää sitä, että tulisi luultavasti kuolemaan nuorena, mihin liittyi sekin, että hänen oli koko ajan supistettava tekemäänsä työtä. Nähdessään viimeisenä elinkesänään erästä entistä opintopiiriläistään hän oli tätä ja tämän vaimoa katsottuaan todennut: Noin onnellinen minäkin olisin voinut olla, jollen ylpeydessäni olisi tahtonut olla pappina pääkaupungissa." On varmasti ollut ahdistavaa ajatella, että juuri se, mitä hän oli tehnyt voidakseen tehdä työtä Helsingissä, mikä oli hänelle keskeinen työnäky olikin samalla aiheuttanut hänen hitaan ja tuskallisen hiipumisensa.

"Kristus on minulle elämä, ja kuolema on minulle voitto

Vaikka hänen vointinsa olikin heikentynyt pitkään hänen lähtönsä oli silti yllättävä, sillä hän ei ollut vuoteenomana vaan saattoi kulkea jalkeilla. Hänen lähtönsä tästä maailmasta tapahtui 25. syyskuuta 1883, Kleofaan nimipäivänä. Tuona päivänä kävi useampia ihmisiä onnittelukäynnillä ja Nordlund jaksoi kävellä, vaikka istuikin pitkät tovit keinutuolissa. Klo 12 ja 13 välillä häntä kävi myös tapaamassa Evankeliumiyhdistyksen kolportööri Gustaf Vilhelm Rask, jolle Nordlund sanoi: "Minusta tuntuu nyt, että lähestyn loppuani." Tällöin Rask kysyi, ovatko kivut siis kovia, jolloin Nordlund sanoi: "Eivät, mutta tunnen suurta heikkoutta. En luule, että Herra minua vielä kutsuu kotiin, jollei heikkous nouse äärimmilleen, niin etten enää saata hengittää. Mutta tapahtukoon Herran tahto. Tyydyn menemään kotiin Herran luo, milloin vain Jumala vain haluaa." Hetken päästä hän sanoi vielä: "Kristus on minulle elämä, ja kuolema on minulle voitto." Keskustelun iankaikkisesta elämästä päätteeksi Nordlund lausui vielä: "Pysykäämme evankeliumin opissa, jonka kautta Herra on meidät kutsunut, iloisina ja rohkeina." Sitten hän väsymyksensä vuoksi paneutui vuoteeseen ja puoli kuudelta illalla nukahti uneen, josta ei enää tässä ajassa herännyt. Hän oli 34-vuotias.

Nordlundin elämässä ilmenneet tavaton toimintatarmo ja muidenkin huomaama lahjakkuus yhdistyivät isän varhaiseen kuolemaan, oman sairastumisen aiheuttamaan hiipumiseen ja varhaiseen kuolemaan. Tätä hänen elämänsä kaksinaista luonnetta, valoa ja varjoa kuvastaa tavallaan myös hänen tunnetuin laulunsa, joka kuten alussa kerrottiin on Siionin kanteleessa jaettu kahdeksi eri lauluksi. Hänen elämässään oli paljon iloa ja onnistumisen riemua, mihin sopii reippaasti laulettava laulu 318 "Oi, minkä onnen autuuden nyt usko myötään tuo". Mutta siinä oli myös kaihoisa puolensa, kipu ja ahdistus, jonka keskellä teki varmasti mieli hartaasti huokailla laulun 479 sävelellä "Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi". Kuitenkin hän sai lyhyen elämänsä aikana luoda yhden pysyvän muistomerkin, sillä alkujaan kirjojen levittämistä varten perustetusta Suomen Luterilaisesta Evankeliumiyhdistyksestä (Sley) tuli evankelisen herätysliikkeen keskusjärjestö, joka toimii edelleen ja joka yhdessä siitä versonneiden sisar- ja tytärjärjestöjen ja -liikkeiden kanssa pitää edelleen yllä sitä hengellistä perintöä, jonka varassa Nordlundkin uskalsi elää ja kuolla.

LÄHTEET:

Reijo Arkkila ja Markku Niemelä: Elävän veden virrat. Suomen evankelinen herätysliike sivuvirtoineen. 2017.

I. A. Björklund: Kleofas Immanuel Nordlund. 1928.

Erkki Kansanaho: Tietoa [Tunnustuskirjojen] suomennoksista. 1987. http://tunnustuskirjat.fi/suomennokset.html

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1870-1895. 1967.

Marttilan rippikirja 1846-1852, Heikola Kraapa (Ali-) https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/marttila/rippikirja_1846-1852_jk195/47.htm

Sigfrid Sirenius: Elis Bergroth. Julistaja - taistelija - ihminen. 1954.