Marttilan vaivaisten ystävä ja teollisuussuvun esiäiti - Mathias ja Catharina Laurillius

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

MATHIAS (1808-1874) JA CATHARINA (1809-1882) LAURILLIUS 

Marttilan hautausmaalla taannoin kulkiessani minut pysäyttivät erään pariskunnan hautamuistomerkit, erityisesti niissä olleet muistolauseet. Ensimmäisessä luki "Tässä lepää pitäjän eduspappi Mathias Laurilius * 24.3.1808 + 26.11.1874 Mutta nytt [sic!] kaikkein loppu lähestyy niin olkaat siis raittiit ja valppaat rukoilemaan" (Teksti 1. Piet. 4:7). Toisessa taas luki "Eduspapin leski C. C. Laurilius * Aeimelaeus 24.2.1809 + 11.9.1882 Minä elän teidän pitää myös elämän Joh. ev. 14:19". 

Mutta keitä olivat nämä näin väkevästi haudan takaa julistavat? Tämä jäi kutkuttamaan mieltäni, ja jaan selvitykseni hedelmät teillekin. Luulin tarinaa hyvin arkiseksi, mutta sieltä paljastuikin raadollisia ihmiskohtaloita sekä merkittävä suomalainen teollisuussuku.

Mathias Laurilliuksen...

...ja hänen vaimonsa Catharinan hautaristit. Kuvat itse otettu.

Mynämäeltä maailmalle

Mathias syntyi 24. maaliskuuta 1808 Mynämäellä Pursisten kylässä Laurilan talossa. Hänen vanhempansa olivat Johan Matinpoika Laurila ja Elisabet Matintytär. Isä oli talollinen ja kuudennusmies, mikä oli tuohon aikaan seurakunnan luottamusmiehen nimike. Näille kuului paitsi oman kinkerikuntansa hengellisen elämän valvonta myös kirkollisten maksujen keruu sekä seurakuntaan liittyvien työvelvoitteiden jakaminen. Ennen kuntalaitoksen syntyä näillä oli paljon myös maallisia tehtäviä.

Mynämäen kirkko liittyi Mathiaksen elämään myös isän luottamustoimen 
kautta. Kuva Wikimedia Commons:
 https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Myn%C3%A4m%C3%A4ki_Church,_August_2019.jpg

Miten Mathiaksen isä oli tehtäväänsä valittu ei ole tiedossani. Ehkä hän oli itse aktiivinen seurakuntalainen muutenkin kuin tehtävänsä puolesta. Joka tapauksessa jonkunlainen kipinä näyttää syttyneen yhdelle hänen lapsistaan, sillä Mathias lähti opintielle. Vuonna 1822 hän aloitti opinnot Turun katedraalikoulussa, joka triviaalikouluna oli neliluokkainen niin, että yksi luokka kesti kaksi vuotta. Mathiaksen kouluajoista kiinnostuneet voivat lukea niistä hänen luokkatoverinsa Adolf Mobergin muistelmista. Tämä kuvailee esimerkiksi vuonna 1827 tapahtunutta Turun paloa. Mobergista tuli sittemmin Helsingin yliopiston fysiikan professori ja rehtori sekä Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen johtokunnan ensimmäinen puheenjohtaja. Hänestäkin pitäisi joskus kirjoittaa...

 Vuosina 1830-1832 hän oli oppilaana Turun lukiossa, joka itse asiassa erotettiin vuonna 1830 Turun katedraalikoulusta niin, että edellinen jäi ylemmäksi alkeisoppilaitokseksi.  2.10.1832 hänestä tuli ylioppilas saaden arvosanakseen laudaturin. 5.10.1832 hän liittyi Helsingin yliopiston Boreaaliseen osakuntaan, millä tarkoitettiin Aurajoen pohjoispuolisia Varsinais-Suomen pitäjiä. Viimeistään tässä vaiheessa hän myös otti käyttöön kotitalo Laurilasta muodostetun 'latinalaistetun' sukunimen Laurillius.

11. kesäkuuta 1834 hänet vihittiin pappisvirkaan. Ensimmäiseksi hänet määrättiin Kiikalan kirkkoherran apulaiseksi. Vuoden 1835 marraskuussa hän suuntasi Rymättylään armovuodensaarnaajaksi, sitten kesäkuussa 1836 hänestä tuli Naantalin vt. pedagogi.  Joulukuussa 1838 hänestä tuli Mietoisten kappalaisen apulainen.

Naantaliin ja naimisiin

Sitten seurasi paluu Naantaliin, sillä elokuussa 1840 hänet valittiin Naantalin kappalaiseksi, tosin ilmeisesti hän astui virkaan vasta v. 1842. Tässä virassa hän pysyikin sitten varsin pitkään. Vuonna 1845 Naantalista löytyi myös puoliso, Catharina Charlotta Aejmelaeus, joka oli edellisen kappalaisen, Axel Herlinin (1807-1839) leski. Laurillius peri siis Herliniltä  paitsi viran myös puolison. Ei mitenkään epätavallinen kuvio.

Catharina oli syntynyt 22. helmikuuta 1809 Isossakyrössä, hautaristissä on ilmeisesti virhe syntymäpäivän osalta. Hänen isänsä oli ollut lääninrovasti ja  Isonkyrön kirkkoherra Nils Aejmelaeus, joka oli myös osallistunut Porvoon valtiopäiviin v. 1809. Isä oli tosin kuollut Catharinan ollessa vasta noin kahdeksan.

Catharina Charlotta Aejmelaeuksen (1809-1882) kohtalona oli jäädä kaksi kertaa leskeksi. 
Viidestä lapsestaan neljän hän sai nähdä varttuvan aikuisiksi. Kuva https://www.geni.com/photo/view/6000000000011319617?album_type=photos_of_me&end=&photo_id=6000000068846647887

Aejmelaeukset olivat vanhaa ja arvostettua sukua, mutta Catharinan molemmat pappispuolisot olivat kuitenkin ensimmäistä pappispolvea. Ensimmäinen puoliso Herlin oli näet hämeenlinnalaisen hatuntekijämestarin poika. Liitosta syntyi ainakin viisi lasta, joista vanhin oli Catharinan jäädessä leskisksi 2.4.1839 noin viisivuotias ja nuorin syntyi kaksi kuukautta isänsä kuoleman jälkeen. Yksi lapsista tosin kuoli aivan pienenä. Laurillius sai siis morsiamensa mukana neljän tenavan lapsikatraan, 3 poikaa ja yhden tyttären. Näistä osaan palaamme myöhemmin. Ilmeisesti Laurilliuksella ei ollut omia lapsia.

Marttilaan köyhien auttajaksi

Naantalissa ollessaan Laurillius sai vuonna 1853 nimipastorin arvonimen ja suoritti vuonna 1858 pastoraalitutkinnon. Hän myös haki silloin tällöin virkoja muista seurakunnista. Vuonna 1866 hänet valittiinkin Marttilan kirkkoherraksi, tosin virkaan hän saattoi astua vasta v. 1868.

Laurillius tuli kirkkoherraksi siinä murrosvaiheessa, jossa seurakunnallinen ja kunnallinen hallinto eriytyivät. Kuitenkin hän ehti tehdä yhden päätöksen, jota Marttilassa pitkään kiitellen muisteltiin.

Vuosina 1867-1868 Suomea näet koettelivat suuret nälkävuodet. Niissä arvioidaan kuolleen noin 150 000-200 000 henkeä, 8% Suomen silloisesta väestöstä. Tämä asetti myös Marttilan seurakunnan vaivaishoitojärjestelmän kovalle koetukselle apua tarvitsevien määrän kasvaessa rajusti.

 Vuonna 1867 päätettiin perustaa Marttilaan vaivaishuone hoitajanaan jahtivouti Lindberg vaimoineen. Vaivaishuoneeksi vuokrattiin 10-huoneinen Kraappalan rakennus, jota sitten asutti lapset mukaan lukien noin 60 vaivaista. Vuoteina toimivat pukkien päälle asetetut laverit oljilla pehmitettyinä, vuodevaatteina vaivaisten omat ryysyt. Majapaikan ja ruuan vastineeksi asukkaiden piti suorittaa kutomista ja kehruuta vaivaiskassan hyväksi.

Kraappalan taloon perustettiin Marttilan vaivaishuone, joka sai 
pian hyvin kolkon maineen. Uusi Aura 245/1911.

Siivottomuus oli suurta, mutta surkeimmaksi mainitaan ruokapuoli, jonka vuoksi ihmisiä kerrotaan jopa kuolleen. Aluksi leipä tehtiin seulomattomista kaurajauhoista ja käytetyistä pavunvarsista lisäämällä vähän ruisjauhoja siteeksi, että leipä pysyisi jotenkin koossa. Perunaa saatiin vähän joka toinen päivä, suurimpana herkkuna ruuassa oli kaksi silakkaa. Joulun aikaan oli kuitenkin ruvettu jo laittamaan leipään jäkälää ja mäkisammalta herneenvarsien kanssa ja ruisjauhoa oli taas vain siteeksi siitä huolimatta, että pitäjän kaikki ruotujyvät tuotiin vaivaishuoneelle ja sitä oli lisäksi ostettu parikymmentä tynnyriä. Noin leivottu leipä ei enää pysynyt edes koossa, vaan se piti luudalla harjaten ottaa ulos uunista. 

Osa leivän sisuksesta oli niin terävää, että kurkkuun ja suolistoon syntyi haavoja ja tulehduksia monien sairastuessa. Moni joutui pöhöttyneine vatsoineen vuoteen omaksi ja useita menehtyi varsinkin, kun sairaita ei ilmeisesti yritettykään hoitaa. Sen sijaan Lindbergin kerrotaan laittaneen sairaita vaivaisia kuljettamaan vettä hevosilleen ja lehmilleen kiskomalla isoa kivireen päälle asetettua vesiammetta. Vastaan hangoittelijat saivat nopeasti kepistä. 

Ruuasta oli yleisestikin puutetta, mikä selittää osaltaan surkeata ruokalistaa. Kuitenkin monet kiinnittivät huomiota siihen, että Lindbergin eläimet näyttivät syövän hyvin siihen nähden, että hänen vastuullaan olevat vaivaiset elivät ja kuolivat kurjuudessa. Varsinkin poikalapset karkasivat nälän ajamina lähitaloihin ruokaa kerjäämään, mutta kiinnijäätyään he joutuivat viettämään aikaa kylmässä putkassa ja olemaan puolella ruoka-annoksella. Kukaan ei näköjään pistänyt Lindbergin toiminnalle vastaan, vaan seurakunnan ainoana pappina silloin toiminut kappalainen Gustaf Granströmkin lähinnä huolehti, että lähitaloissa kuivatettiin riittävästi hernevarsia ja sammalia vaivaistalon ruokapöytään.

Vappuna 1868 saapui kuitenkin uusi kirkkoherra Laurillius. Heti lähti kolme vaivaistalon asukasta tämän luokse mukanaan vaivaishuoneen leipää sekä puoli tuopillista velliä, jonka mainitaan olleen mustaa, karkeaa, vastenmielisen makuista ja muistuttaneen enemmän sian ruokaa. Näitä he tahtoivat kirkkoherran maistavan. Haukattuaan leivästä ja maistettuaan velliä löi hän vimmoissaan leivän tuolille ja sanoi: "Näitä ruokia ei syö siatkaan. Jos ei voida antaa teille parempaa ruokaa, niin kuollaan mieluummin kaikki, mutta niin kovaa aikaa ei pitäjässä vielä ole".

Mathias Laurillius vaimonsa ja kasvattityttärensä Hildan kanssa vanhana pappismiehenä. Kuva julkaistu Aulis Oja: "Marttilan pitäjän historia" 1959.

Laurillius pisti nyt tuulemaan. Välittömästi hän erotti Lindbergin toimestaan ja käski tämän poistua vaivaishuoneelta. Talon ruokalista muutettiin heti ja hernevarret, sammaleet ja tähkät kärrättiin kuormittain tarhalle mätänemään. Leipään laitettiin kyllä yhä kaurajauhojakin, mutta nyt seulottuna kuorista ja muusta roskasta puhtaaksi. Myös vaivaistalon siisteydestä alettiin huolehtia. Tuloksena oli asukkaiden voimistuminen ja tervehtyminen. Vaivaishuone jatkoi toimintaansa tosin vain seuraavaan syksyyn, jolloin olot paikkakunnalla yleisesti paranivat, mutta niin arvokkaana pidettiin Laurilliuksen puuttumista asioihin, että sitä ainakin vielä 40 vuotta myöhemmin kiitollisuudella muisteltiin.

Jälkikasvun bisneksiä ja vanhan polven poistuminen

Muuten en löytänyt paljoakaan tietoja Laurilliuksen Marttilan ajoista. Tosin v. 1870 tapaamme hänet pitäjänkokouksessa kannattamassa kahden uuden kiertokoulunopettajan viran perustamista Marttilaan. Pitäjässä sanottiin olleen noin 400 kouluikäistä lasta, eivätkä silloiset resurssit riittäneet näiden opettamiseen varisnkin, kun kunta ei ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin edes yhden kansakoulun perustamiseksi. Kokouksen enemmistö vastusti kuitenkin kiertokoulujenkin lisäämistä ajatellen, ettei siihen ole varoja eikä opetuksen lisäämiselle tarvettakaan. Laurillius oli mukana yhdessä viiden muun vähemmistöön jääneen kanssa laaditussa jyrkässä vastalauseessa. Hän itse oli toiminut kokouksen puheenjohtajana. 

Vaimonsa pojista Laurilliuksella ja rouvallaan lienee kuitenkin ollut huolta. Pojista vanhin Gustaf Albert Herlin oli perustanut Hill Helsingfors -nimisen terästavaratehtaan. Se meni kuitenkin 1860-luvun lopulla konkurssiin ja lopetti toimintansa kokonaan v. 1870. Yrityksessä oli toiminut kirjanpitäjänä hänen veljensä Axel Niklas Herlin, joka oli aikoinaan aloittanut teologian opinnot isänsä ja kasvatti-isänsä jalanjäljissä, mutta siirtynyt sitten insinööriopintoihin Saksaan. Velipojan yrityksen ajettua karille Axel lähti Venäjälle Tulan metallitehtaaseen töihin. 

Gustaf Albert Herlinillä (1834-1890) oli välillä epäonnea 
liikeasioissa, mutta siitä huolimatta hänen jälkeläisistään 
tuli suomalaisen talouselämän mahtitekijöitä. Mercator 1/1908.

Sieltä Axel tuli vuonna 1872 takaisin Suomeen ja asettui asumaan äitinsä ja isäpuolensa Laurilliuksen luo Marttilaan. Hän kirjoitteli pari vuotta eri sanomalehtiin, kunnes v. 1874 suoritti uudelleen ylioppilastutkinnon 36-vuotiaana ja lähti Helsingin yliopistoon. Axel tuli sitten etenemään vankeinhoitolaitoksen apukamreeriksi ja Ulvilan kihlakunnan kruununvoudiksi. Hän myös kirjoitti Saksassa saamiensa vaikutteiden johdosta saksankielisen kirjan Das Rechtssystem der Sozialdemokratie. Nils Robert af Ursin antoikin Axel Niklas Herlinille myöhemmin arvonimen "Suomen ensimmäinen sosialisti".

En tiedä, mitä Laurillius olisi tuosta tuumannut, mutta noita vaiheita hän ei ehtinyt nähdä, ei myöskään Gustaf Albertin elpyneitä bisneksiä tai Karl Andersin suomen kielen opettajan uraa Turun ruotsalaisessa alkeiskoulussa. Mathias Laurillius näet sairastui ja menehtyi vain kaksi päivää sairastettuaan Marttilan pappilassa 26. marraskuuta 1874. Hän oli tällöin 66-vuotias.

Axel Niklas Herlin (1838-1906) sai arvonimen "Suomen ensimmäinen sosialisti".
En tiedä, miten kasvatti-isä suhtautui pojan poliittisiin aatteisiin vai ehtivätkö he
niistä puhua, mutta ehkä Laurilliuksen työ vaivaisten hyväksi sai pojaltakin arvostuksen.
Toivottavasti. Photos in Valokuvia henkilöstä Axel Niklas Herlin (geni.com)

Asiasta mainittiin lyhyesti useissa lehdissä. Niissä ilmoitettiin myös lesken järjestämästä huutokaupasta. Tuossa vaiheessa hänen kanssaan asui enää 39-vuotias tytär Hilda Maria. Kaksi vuotta myöhemmin tämä muutti Loimaalle. Leski Catharina Charlotta asui kirkonkirjojen mukaan elämänsä loppuun saakka Marttilan pappilassa, mutta sanomalehtitietojen mukaan hän kuoli Turussa. Joka tapauksessa kuolema tapahtui 11. syyskuuta 1882 ja vainaja haudattiin miehensä tavoin Marttilan kirkkomaalle, mistä heidän hautaristinsäkin löysin.

Catharinan kuolinilmoitus Sanomia Turusta -lehdessä nro 142/1882. 
Lopuksi mainittu virsi on ilmeisimmin tuolloin käytössä olleen v. 1701 
virsikirjan virsi nro 274, "Pois makia mailma jää!": http://koraali.fi/1701/274.html

Marttilan hautausmaalta miljardöörien jäljille

Pieni tutkimusretkeni Laurilliusten pariin tuotti yllättävän lopputuloksen, sillä se johti minut yhden vauraimmista suomalaissuvuista varhaisvaiheisiin. Gustaf Albert Herlinin poika Bror Harald Herlin (1874-1941) nimittäin osti vuonna 1924 Kone Oy:n. Hänen poikansa Heikki H. Herlinin (1901-1989) aikana yhtiö nousi Suomen kymmenen suurimman metalliteollisuusyrityksen joukkoon. Hänellä oli myös kristillistä harrastuneisuutta voimakkaan hengellisen herätyksen myötä, jonka hän koki 1930-luvun lopulla. Nykyään Herlinin suvulla pyyhkiikin varsin hyvin, sillä vuonna 2022 Suomessa oli seitsemän miljardööriä, joista neljä oli Herlinejä, nimittäin Heikki H. Herlinin pojan Pekan (1932-2003) lapset Antti, Ilkka ja Ilona Herlin sekä lapsenlapsi Heikki Herlin.

Catharina Charlottan jälkeläiset ovat siis menestyneet. Mathias Laurillius ei saanut omia jälkeläisiä, mutta hänellä oli varmasti tärkeä rooli Catharinan lasten kasvattajana. Vaikea on sanoa missä määrin hän vaikutti näiden aatteisiin tai uravalintoihin. Joka tapauksessa Laurilliuksen toiminta Marttilan vaivaistalon tapauksessa antaa kauniin todistuksen hänestä.

En tiedä, oliko hänellä tai vaimollaan itsellään osuutta hautateksteihinsä. Kuitenkin ne ovat jättäneet kauniin perinnön ja kehotuksen kaikille, jotka pysähtyvät niiden ääreen. Klassisen luterilaisen saarnarakenteen mukaan niissä on sekä laki (Mutta nyt kaikkein loppu lähestyy niin olkaat siis raittiit ja valppaat rukoilemaan) että evankeliumin lupaus (Minä elän teidän pitää myös elämän). Niissä on jotain, mikä on kaikkia maallisia rikkauksia suurempi perintö.

Marttilan hautausmaalla on Mathiaksen ja Catharinan maallisten 
jäänteiden leposija. Heidän hautaristinsä erottuvat kirkon päätyseinää 
vasten. Kuva Wikimedia Commons:
 https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Marttilan_kirkko_ja_Wichtmanin_hautakappeli.jpg

Lähteet:

J. F. A.: Marttilasta. Alempi kansanopetus nro 3/1912. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/938232?page=6

J. F. A.: Paroecia Sancti Martini. Uusi Aura nro 177/1926. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1692940?page=7

Julkisella wapaehtoisella huutokaupalla. Sanomia Turusta nro 31/1876. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482969?page=4

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Matias Laurillius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=14998>. Luettu 29.9.2023.

Kuolemantapaus. Sanomia Turusta nro 49/1874. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482045?page=2

Kuolleita. Uusi Suometar nro 215/1882. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/428417?page=3

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Axel Herlin. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.fi/henkilo.php?id=14248>. Luettu 29.9.2023.

Laurillius, Matias. Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017 (viitattu 26.9.2023). Verkkoversio: https://kansallisbiografia.fi/papisto/henkilo/1331

Marttilan seurakunnan rippikirja 1867-1876: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/marttila/rippikirja_1867-1876_mko22-32/304.htm

Marttilan seurakunnan rippikirja 1877-1886: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/marttila/rippikirja_1877-1886_mko33-45/360.htm

Aulis Oja: Marttilan pitäjän historia. 1959.

Professor Adolf Mobergs autobiografi. Historiska och litteraturhistoriska studier 3. 1927. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/2109016?page=109

Elina Ranta: Näin elävät Suomen superrikkaat. Ilta-Sanomat 5.11.2022. Verkkoversio: https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000009175622.html

Raskaita muistoja. Uusi Aura nro 245/1911, 22.10.1911. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1192554?page=6

N. R. af Ursin: Suomen ensimmäinen sosialisti. Joulusoihtu 1913. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1354704?page=6

Jäälläseisoja: Rymättylä ja sen papit isonvihan kourissa

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

Aiemmin esitellessäni Paimion ja Sauvon vaiheita isonvihan aikana (1713-1721) on ilmennyt, että meno täällä Varsinais-Suomessa on ollut huomattavasti rauhallisempaa kuin surullisenkuuluisalla Pohjanmaalla, joka joutui hirvittävän hävityksen kohteeksi. Ja vaikka täälläkään ei jääty osattomiksi julmista ihmisryöstöistä ja rankasta verottamisesta, niin ainakin papisto näyttää saaneen olla suhteellisen rauhassa.

Nyt menemme kuitenkin Varsinais-Suomen saaristoon Rymättylän pitäjään, jonne erään paimiolaissyntyisen pappismiehen tie oli vienyt. Kun sodan tuulet puhalsivat Rymättylän yli sai hän tuntea sen viiman konkreettisesti luissaan ja ytimissään.

Paimion poika pappisuralle

Tarinamme pääsankarista on käytetty nimiä Christiern, Kristian, Krister ja Risto, mutta käytetäänpä me nyt vaikka muotoa Krister. Hän ei ollut mitään vähäpätöistä sukua, vaan Paimion jollei ihan kuohua niin ainakin kermaa. Hänen vanhempansa olivat Paimion Hirvonpään kylästä, katselmuskirjuri Krister Heikinpoika ja tämän vaimo Maria Svenintytär. Isoisä oli puolestaan Paimion Sievolan ratsutilallinen Heikki (Henrik) Juhonpoika Sievo, jolla vaikutusvaltansa ja mahtailunsa vuoksi oli lempinimi "Paimion kuningas". Tällä oli Kristerin lisäksi ainakin kolme poikaa, joista yhdestä tuli räätälimestari Turkuun, toisesta porvari samaan kaupunkiin ja kolmannesta Paimion nimismies. Tästä neljän veljeksen sarjasta sukeutui myös pappissuku, joka tunnettiin Sevoniuksen, Sievoniuksen ja Sevonin nimellä.

Krister oli sukunsa ensimmäinen pappi Paimiossa. Hän syntyi ilmeisesti 1670-luvulla ja kävi Turun katedraalikoulua vuonna 1687, jolloin hänet kirjattiin oppilaaksi kotipaikkakuntaan viittaavalla nimellä Christiernus Christierni Poemarensis. Siitä tie jatkui sittemmin Turun akatemiaan. Ilmeisesti hän toimi Paimiossa saarna-apulaisena jo vuodesta 1695, mutta pappisvihkimyksen hän sai vasta 10. toukokuuta 1697, jolloin hänestä tuli Paimion pitäjänapulainen.

Kauaa hän ei kuitenkaan kotipitäjässään vanhentunut, sillä urapolku kääntyi nousujohteiseksi ja hänestä tuli vuonna 1698 kappalainen Rymättylään. Nopeaa urakehitystä selittää tarttuminen tilaisuuteen. Rymättylän kappalainen Petrus Bengius kuoli näet vuonna 1697 vain 26-vuotiaana. Häneltä oli jäänyt Kristina Nilsdotter Fontelia, joka oli Petrusta edeltäneen kappalaisen Nicolaus Fonteliuksen (k. 1692) tytär. Koska seurakunnan piti huolehtia entisen papin perheestä laskettiin viranhakijalle eduksi, mikäli tämä suostui naimaan edeltäjänsä lesken, ja Krister Sevoniukselle tämä kelpasi.

Rymättylä oli vanha, jo keskiajalle juurensa ulottava seurakunta, 
mikä näkyy myös sen kirkon komeassa sisustuksessa. Täällä Sevoniuskin 
sai saarnata. Kuva Wikimedia Commons.

Avio-onnea ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Kristina kuoli jo vuoden 1700 tienoilla. Krister ei jäänyt kovin pitkäksi aikaa suremaan, vaan avioitui jo 28. helmikuuta 1701 Susanna Alexandersdotter Keppleran kanssa. Toki tässä saattoi olla mukana käytännön syitä, sillä kuten myöhemmin näemme sai Krister vuosien varrella monta lasta, ja mikäli joku tai jotkut näistä olivat syntyneet jo Kristinan aikana tarvitsivat nämä itselleen äidin.

Susannan kautta Krister pääsi tämän kotitilan, Merimaskun Taattisten ratsutilan omistajaksi. Susannakin kuoli vuonna 1712, jolloin Krister avioitui vielä kerran 25. kesäkuuta 1713 Sigrid Johansdotter Sodialenian kanssa. Hän oli Rymättylän vuonna 1680 kuolleen kirkkoherran Johannes Georgii Sodialeniuksen tytär ja avioliitto oli hänelle toinen. Hän oli perinyt äidiltään Magdalenalta Rymättylän Kauppilan tilan, jonka isännäksi Krister nyt pääsi. Sevoniuksen pojalla näytti siis olevan elämä hyvällä mallilla.

Sodan hyiset tuulet

Raju muutos oli kuitenkin tulossa. Jo vuodesta 1700 asti oli Ruotsin valtakunta käynyt Suurta Pojan sotaa naapureitaan vastaan, mikä oli tietysti näkynyt väenottoina ja verotuksena Rymättylässäkin. Ehkäpä vuonna 1701 talvikäräjille haastettu Kintalahden laivamies Mikko Matinpoikakin oli monta kertaa katunut sitä, että oli juovuspäissään "toivonut mieluummin sotaa kuin rauhaa".

Vuonna 1713 sota saapui myös Rymättylään ja isonvihan aika alkoi viimeistään syyskuussa. Pitäjän aatelisto teki nopeasti johtopäätökset ja pakeni Ruotsin puolelle. Eiväthän venäläiset jatkuvasti Rymättylässä olleet, mutta vierailuilla saattoi olla arvaamattomia seurauksia.

Myös Rymättylän kirkkoherra, rovasti Haquinus Pihlman suunnitteli pakoa, mutta kuoli vuonna 1714 ennen kuin toteutti aiettaan. Hänen leskensä, ruustinna Kristina Walstenius pakeni Ruotsiin. Taakse jäi hyvin viljelty pappila ja sen karja, 14 lehmää, 5 hiehoa, 5 hevosta, 5 härkää, 5 sikaa ja 52 lammasta. Kun Kristina palasi kahdeksan vuotta myöhemmin olivat vastassa vain tyhjät rakennukset ja takaisin saatiin vain yksi lehmä.

Krister Sevoniuskaan ei ollut ensimmäisten pakenijoiden joukossa. Helmikuun alussa 1714 venäläiset tulivat Rymättylään ja eräs luutnantti vaati kappalaiselta kyyditystä, muttei saanut sitä. Mistä moinen johtui, tahallisesta niskuroinnista vaiko siitä, että tieto ei ollut mennyt ajoissa kappalaiselle asti. Joka tapauksessa venäläiset päättivät näyttää, että heidän toiveitaan ei rangaistuksetta jätetä toteuttamatta.

Sevonius riisuttiin alasti ja vietiin meren jäälle. Siellä hänen oli seisottava puolen yön ajan valittamatta, vaimon ja yhdentoista lapsen katsellessa. Nämäkään eivät saaneet valittaa, tai rangaistus pahenisi. Voi vain kuvitella, miten tuuli tuiversi mereltä heiluttaen pappiparan hiuksia, pakkasen purressa ihoa ja kylmän jään korventaessa jalkapohjia. Tilannetta pahensi häpeä, kun oli seistävä alastomana oman vaimon ja lasten edessä, venäläisten vartijoiden naureskeltavana. Eikä vaimolla ja lapsillakaan varmasti mitenkään hyvä olo pakkasessa ollut.

Sigrid-rouva ei kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi. Yhteistä avioelämää ei hänellä ja Kristerillä ollut vielä paljoakaan takanaan, mutta hän päätti olla miehelleen edes jotenkin avuksi. Valittaa ei sopinut, mutta jotenkin hän kykeni neuvottelemaan miehensä vartijoiden kanssa. Ehkä rangaistuksen langettaneet olivat poissa, ja siksi neuvotteluvaraa oli . Hopealusikoiden ja viinan hinnalla vaimo sai luvan pistää miehensä jalkojen alle olkia ja heittää tämän päälle muutamia väljiä vaatteita pakkaselta suojaamaan.

Jäisiä Rymättylän rantavesiä 1950-luvulla. Silloinkin 
ne kantoivat hevosen ja useammankin, mutta 1714
näillä vesillä hytisi kappalainen. Kuva Wikimedia Commons.

Ehkä osin tämän ansiosta Krister selvisi hengissä koetuksesta. Vähän ajan päästä yksi hänen lapsistaan kuoli. En tiedä vaikuttiko tähän tuo talviyö, muttei se liene ainakaan ollut terveydelle eduksi. Heti ensimmäisellä avovedellä Sevonius pakeni vaimonsa ja loppujen kymmenen lapsensa kanssa vesitse Ruotsiin. Noiden kokemusten jälkeen pakenemista voi pitää hyvinkin ymmärrettävänä.

Seurakunnan ja pakolaisten elämää

Seurakuntaa jäi nyt hoitamaan ainoastaan pitäjänapulainen Matthias Gunnerus. Hänen mainitaan samaistuneen kansaan ja jääneen sen sielujen hoitajaksi miehityksen alle. Hän kuitenkin kuoli jo vuoden 1714 aikana, pitäjänapulaisena hän oli aloittanut 1694. Seurakunta ei jäänyt kuitenkaan täysin hoidotta, vaan seurakuntalaisten lohduksi ja tueksi tuli Hämeenlinnan triviaalikoulun apologista eli alempaa opetusta antanut opettaja Anders Ravonius. Hän oli aiemmin joutunut tuuraamaan myös Hämeenlinnassa ja Paimiossa juurikin paenneen papiston paikkaajana. Ravonius kuoli 1719.

Lisäksi Turusta tuli Rymättylään vt. kirkkoherraksi Halikossa syntynyt Simon Sadenius, Turun suomalaisen seurakunnan kappalainen. Samaan aikaan hän toimi Turun tuomiokirkon vt. taloudenhoitajana. Rymättylän ja Turunkin osalta hän sai helpotusta 1720, kun rovasti Jakobus Ritz, piispojen ollessa Ruotsissa, vihki Simonin pojan Abrahamin papiksi.

Rymättylän kirkko sai hyvästellä ja vastaanottaa tämän 
tekstin kuvaamana ajanjaksona useita sielunpaimenia.
Kuva Wikimedia Commons.

Tällä aikaa Krister Sevonius oli viettänyt Ruotsissa pakolaisen elämää. Vuosina 1714-1716 hänet voidaan löytää avustusta saaneiden pakolaisten luetteloissa. 1719 hänet nimitettiin Sääksmäen kirkkoherraksi, mutta iloa vähensi se, että seurakunta sijaitsi edelleen miehitysalueella. Hän ei koskaan saanut astua tähän uuteen virkaansa, sillä hän kuoli Strängnäsin hiippakunnan Åkerissa "mitä suurimmassa köyhyydessä oltuaan pitkään vuoteenomana" loppuvuodesta 1719. Leski Sigrid anoi samana vuonna tukea Ruotsin valtiopäiviltä. Hän pääsi aikanaan palaamaan Rymättylään ja asui äidiltään perimäänsä Kauppilaa vuoteen 1724 asti.

En nyt tässä käy yksityiskohtaisesti Rymättylän vaiheita isonvihan aikana. Kuten jo edellä ilmeni karjaa vietiin, kuten myös muita hyödykkeitä. Veroja kerättiin, ja niitä tuli joka vuosi uusia. Vuonna 1720 venäläiset suorittivat väenoton, jonka myötä 18 rymättyläläistä miestä joutui Venäjän sotaväkeen. Nämä vietiin ensin Pietariin, missä useampi heistä sairastui, ja sieltä edelleen Novgorodiin ja Tveriin. Ainakin erään heistä toverit hautasivat Volgan rantatörmään. Tästä joukosta onnistui viisi vuotta myöhemmin viisi miestä palaamaan kotisaarille. Aaslan saari kärsi suuresti tukkimetsän armottomasta hakkuusta venäläisten tarpeisiin, mitä seurasi vielä metsäpalo vuonna 1719.

Kuten kuvasta näkyy, ovat etualalla näkyvän ja sieltä käsin kuvatun 
Aaslan saaren metsät toipuneet isonvihan suurhakkuista ja metsäpalosta.
Kuva Wikimedia Commons.

Sodanjälkeiset sairastelevat saarnaajat

Sodan jälkeen vielä elossa olevat sijaiset jatkoivat papintöitä kuka missäkin. Abraham Sadenius tosin valittiin kiitollisuudesta "lohdutuksesta ja suojasta inhottavana aikana" Rymättylän kappalaiseksi, mutta hän tuli pian isänsä seuraajaksi Turun suomalaiseen seurakuntaan kappalaiseksi. Silloin tehtävään valittiin ammoisen Rymättylän kappalaisen Nicolaus Fonteliuksen poika Gustaf Fontelius, jonka mainitaan paenneen 1713 Ruotsiin putipuhtaaksi ryöstettynä, vain päällään olleet vaatteet omaisuutenaan ja eläneen sitten yhdeksän vuotta miltei kerjäämällä. Näin synnyinpitäjä auttoi erästä poikaansa selviämään sodan iskuista. Ehkä nämä kohtalot vaikuttivat siihen, että Fontelius oli vuonna 1734 jo hyvin huonokuntoinen, ei päässyt ilman keppiä saarnastuoliin eikä saanut kannateltua ehtoollismaljaa.

Kirkkoherraksi Rymättylään tuli ennen pakoaan kuolleen kirkkoherran poikapuoli Johan Salmenius, joka oli ollut Porin koulun rehtorina. Hänkin oli kärsinyt köyhyydestä paettuaan 1713 Ruotsiin ja jättäen omaisuutensa taakseen. Loppu omaisuus oli mennyt tulipalosssa Norrköpingissä 1719. Sekä hänen että Fonteliuksen jaloilleen pääsyä haittasivat vuosien 1722-1723 katovuodet Rymättylässä. Hänkin sairasti niin, ettei 1731 pystynyt enää pitämään itse jumalanpalveluksia, vaan tarvitsi poikiensa apua. Näistä Jakob hoiti hommansa ilmeisen hyvin, sillä isän kuoltua 1736 äänesti 17 talonpoikaa Jakobia virkaan välittämättä siitä, ettei tällä ollut edes vaalisijaa.

Rymättylä koki miehitysajan monin tavoin raskaana, vaikkei se joutunutkaan silmittömän hävityksen kohteeksi. Krister Sevoniuksen seisottamista jäällä voi pitää selvänä rääkkäyksenä. Mielenkiintoista sinänsä, että kun monin paikoin papisto pakeni jo hyvissä ajoin pakeni Sevonius vasta, kun häntä kohtaan oli osoitettu väkivaltaa. 

Sodan jälkeen kaivattiin nähtävästi jollain tavalla tuttua ja turvallista, sillä sekä kirkkoherraksi että kappalaiseksi valittiin sellaiset miehet, joiden isät olivat jo toimineet vastaavissa tehtävissä Rymättylässä. Silti näidenkin elämässä tuntuivat vielä myöhemminkin sodan jäljet. Niin ne sai tuntea koko Rymättylä ja luulenpa, että mikäli laivamies Mikko Matinpoika oli edelleen hengissä sodan jälkeen hän tuskin enää kaipasi enemmän sotaa kuin rauhaa, edes juovuspäissään.

Ruotsin Åkersissa päättyi Paimiossa syntyneen Rymättylän 
kappalaisen Krister Sevoniuksen elämä. Siihen kuului niin 
maallista menestystä kuin myös kahdesti jääminen leskeksi, 
kauhujen yö merijäällä ja kaiken maallisen omaisuuden jättäminen 
meren taa. Kuvassa Åkersin kirkko. Kuva Wikimedia Commons. 

Lähteet:

Matinolli, Eeva: Rymättylän historia I. 1982.

Päiwiö, Juho: Paimion vaiheita. 1940.

Väänänen, Kyösti: Abrahamus Simonis Sadenius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002180

Väänänen, Kyösti: Christiernus Christierni Sevonius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002253

Väänänen, Kyösti: Gustavus Nicolai Fontelius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000675

Väänänen, Kyösti: Simon Gregorii Sadenius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 20.10.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002181