Pelikaani Kristuksen vertauskuvana

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Pelikaani, tuo suomalaisille kovin eksoottinen lintu, on vanha kristillinen symboli, johon voi meikäläisessäkin kirkkotaiteessa törmätä silloin tällöin. Mutta miksi? Mikä tekee pelikaanista kristillisen? Syvennytäänpä yhdessä tähän aiheeseen.

Raamatun tekstejä ja legendaa

Raamatussa pelikaani esiintyy pari kertaa, mutta ne kohdat eivät anna valaistusta aiheeseemme. 3. Moos. 11 ja 5. Moos. 14 määrittelevät pelikaanin yhdeksi niistä linnuista, joita ei sopinut syödä. Psalmin 102 jakeessa 7 on vielä vuoden 1933 käännöksessä kirjoitettu seuraavasti: "Minä olen kuin pelikaani erämaassa, olen kuin huuhkaja raunioissa.", mutta vuoden 1992 käännöksessä kohta kuuluu näin: "Minä olen kuin huuhkaja autiomaassa, kuin pöllö, joka asustaa raunioissa." En tunne hepreaa sen vertaa, että osaisin ottaa kantaa kumpi lintu on oikein. Vuoden 1776 käännöksessä lintujen nimet ovat muuten kerrassaan veikeitä: "Minä olen niinkuin ruovonpäristäjä korvessa: minä olen niinkuin hyypiä hävitetyissä kaupungeissa."

Antependium eli alttarin etuosaa peittävä tekstiili, johon on kuvattu poikasiaan verellään ruokkiva pelikaani. Tekstiilin on laatinut ruotsalainen tekstiilitaiteilija Sofia Widén (1900 -1961). Domus: Aikakauslehti sisustustaidetta, taideteollisuutta, maalaus- ja kuvanveistotaidetta varten 8-10/1930: 
01.01.1930 Domus : aikakauslehti sisustustaidetta, taideteollisuutta, maalaus- ja kuvanveistotaidetta varten no 8-10 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Pelikaanin merkitys on kuitenkin muualla. Ammoin näet luultiin, että mikäli pelikaani ei löydä poikasilleen ruokaa se lävistää rintansa nokkansa kärjellä ja ruokkii jälkeläisensä omalla verellään. Nokan yläpuolen verenpunainen kärki tuki tämän myytin muodostumista yhdistettynä siihen, kuinka pelikaanit saattoivat nyppiä itsestään sulkia nokallaan ja tapaan seistä niin, että nokka lepää rintaa vasten.

Varhaisimpia kirjallisia lähteitä tälle väitteelle on tuntemattoman kreikkalaisen kirjoittajan mahdollisesti 100-luvulla, viimeistään 300-luvulla, kirjoittama Fysiologos -niminen bestiaari. Bestiaareissa kuvaillaan erilaisia eläimiä, lintuja, taruolentoja, kiviä sekä kasveja niin, että näihin kuvauksiin liittyy tarina sekä symbolinen ja moraalinen merkitys.

Ensinnäkin Fysiologos yhdisti psalmin 102 sanat "minä olen kuin pelikaani erämaassa" Jeesukseen, joka oli yksin messiaanisessa tehtävässään ja kärsimyksessään. Sitten hän kertoo, kuinka pelikaaninpoikaset hyökkäävät kasvaessaan vanhempiaan vastaan, jolloin nämä iskevät poikasensa kuoliaaksi. Tämän jälkeen ne surevat lapsiaan kolme päivää, kunnes kolmantena päivänä emo iskee kylkeensä ja vuodattaa verensä kuolleiden poikasten päälle. Silloin veri herättää ne kuolleista.

1200-luvulta oleva teos selostaa Fysiologoksen tietoja pelikaanista kuvituksen kera. Kuten monesta muustakin tyylin teoksesta huomaa saattoi pelikaanin ulkomuoto olla tekijälle täysin vieras.
Wikimedia Commons: File:A Pelican Feeding her Young - Google Art Project (lgHqUJaXPUhT9Q).jpg

Tämän jälkeen kirjoittaja kertoo, kuinka "näin meidän Herramme teki". Luoja on tehnyt meidät kaikki, ja me olemme lyöneet häntä palvelemalla luotuja Luojan sijaan. Tämän vuoksi "Herra nousi ristillä korkeuteen ja jumalattomat iskivät hänen kylkeensä ja avasivat sen, niin että veri ja vesi virtasivat siitä ikuiseksi elämäksi".

Varovaiset kirkkoisät tarinan välittäjinä ja tulkitsijoina

Tämän tarinan on, ehkä Fysiologoksen kautta, tuntenut ainakin pohjois-afrikkalainen kirkkoisä Augustinus (354 - 430). Psalmin 102 selityksessään hän näet viittaa pelikaania koskevaan väitteeseen ja soveltaa sitä samalla tavoin kuin Fysiologos. Hän on kuitenkin selvästi varovainen puhuessaan aiheesta, sillä sekä ennen että jälkeen jutun kertomisen hän toteaa, että väite voi olla totta tai valhetta. Silti hän toteaa, että jos se on totta on se hieno vertauskuva siitä, mitä Jeesus Kristus on tehnyt. Hän löytää myös 5. Moos. 32:39:stä raamatullisen perustan ajatukselle surmaamisesta ja henkiin herättämisestä: "Minä lähetän kuoleman, minä annan elämän". Tällä hän vertasi kääntymistä kristityksi vanhan elämän kuolemisena ja uuden syntymisenä.

Myös nykyisen Espanjan alueella vaikuttanut kirkkoisä Isidorus Sevillalainen (n. 560 - 636) mainitsee legendan Etymologiae -ensyklopediassaan. Hänkin kertoo asiasta varsin varovasti todeten, että "On kerrottu, jos se voi olla totta...". Kirkkoisät eivät olleet mitään oppimattomia kaikkiin tarinoihin suoraa päätä uskovia. He tiedostivat kertomuksen epävarmuuden, mutta koska he eivät olleet itse katsomassa miten pelikaanit toimivat eivät he voineet olla varmoja sen valheellisuudestakaan. Augustinukselle merkitsi enemmän kertomuksen symboliarvo kuin se onko kyse luonnontieteellisestä faktasta.

Mosaiikkityö pelikaanista ruokkimassa poikasiaan verellään Aachenin tuomiokirkossa Saksassa. 
Wikimedia Commons: File:Aachen - Aachener DOM (18) -.jpg - Wikimedia Commons

Myöhemmin keskiajalla legenda muotoutui enemmän siihen suuntaan, jossa pelikaani ruokkii verellään nälkäisiä poikasiaan. Ehkä alkuperäinen legenda tuntui turhan brutaalilta, ja tämä versio sopi myös esimerkiksi ehtoollisen vertauskuvaksi. Silti myös aiempaa kertomusta voitiin hyödyntää.

Esimerkiksi nykyisen Ranskan Normandiasta kotoisin ollut Guillaume le Clerc de Normandie, joka eli 1200-luvun alussa, kirjoitti legendasta omassa teoksessaan Bestiaire divin ('Jumalallinen bestiaari'). Hän soveltaa kertomusta näin (tämä on oma käännökseni englanninkielisestä käännöskatkelmasta):

"Me olemme hänen poikiaan, hänen pieniä poikasiaan, jotka kuin ilkeät rikolliset hyökkäävät vasten hänen kasvojaan palvelemalla niin usein luotua, mikä johtaa meidät häpeään. Me kiellämme hänet täysin palvoessamme kiveä ja puuta. Tämän vuoksi hän tulee vihaiseksi, hylkää ja ajaa meidät pois [---]. Sitten Isä säälii meitä lähettäen Maahan rakkaan Poikansa, todellisen Jumalamme, Jeesuksen Kristuksen. Jumala tulee ihmiseksi meidän syntiemme tähden. Hänet ympärileikattiin ja kastettiin, ja meidän pelastukseksemme hän koki tuskan ja kärsimyksen, antoi pidättää ja vangita itsensä, antautui sidotuksi ja syljetyksi, ripustettavaksi pyhälle ristille, kruunattavaksi piikein sekä naulattavaksi käsistään ja jaloistaan. Täynnä sääliä Pelastaja antoi lävistää kylkensä ja, todellakin, veri ja vesi virtasivat ulos. Tämän veren kautta me olemme kaikki parannetut [---] Jumala on todellinen pelikaani. Hän pelasti meidät ja toivotti meidät tervetulleeksi takaisin armoonsa."

Italian Urbinossa on 1400-luvun alussa maalattu pieneen kappeliin ristiinnaulitun Jeesuksen 
yläpuolelle pelikaani ruokkimaan poikasiaan verellään. Symboliikka on tässä aivan ilmeinen.
Wikimedia Commons: File:Urbino, Oratorio di San Giovanni Battista 07.JPG - Wikimedia Commons

Pelikaani lauluissa, taiteessa - ja kuninkaallisessa käytössä

Ainakin 1300-luvulta lähtien pelikaani ei ollut Kristuksen vertauskuvana ainoastaan bestiaareissa, vaan myös lauluissa sekä rukous- ja messukirjoissa. 1200-luvulla Tuomas Akvinolainen (1225 - 1274) kirjoitti hymnissään Adoro te devote, kuinka Kristus on "Pie Pelicane, Jesu Domine" ('Hurskas pelikaani, Herra Jeesus'). Kaunokirjallisuudessa siihen ovat viitanneet muun muassa Dante (1265 - 1321) ja myöhemmin Shakespeare (1564 - 1616).

Pelikaani päätyi kirkkotaiteeseen sekä useisiin vaakunoihin, ja sen käyttö säilyi myös reformaation yli. Kuvatyyppi tunnetaan nimellä "Pelikaani hurskaudessaan" (englanniksi "Pelican in her piety"). Tosin joskus sen tulkinnat saattoivat kokea erikoisia muutoksia. Englannin kuningas Henrik VIII vertasi englannin reformaation keskeistä vaikuttajaa Thomas Cranmeria (1489 - 1556), jolle kuningas antoi vuonna 1544 uuden kolmella pelikaanilla varustetun vaakunan, juuri pelikaaneihin sanoen näiden lintujen merkitsevän sitä, kuinka Cranmerin tulisi pelikaanin tavoin olla valmis vuodattamaan vertaan poikastensa puolesta, jotka on kasvatettu uskossa Kristukseen.

Henrikin tytär, kuningatar Elisabet I (1533 - 1603) venytti symbolia vielä pidemmälle. Hän näet vertasi itseään pelikaaniin kansakunnan itsensäuhraavana äitinä. Tästä artikkelissaan kirjoittanut Jonathan Jong toteaakin ivallisesti, että toisinaan protestantit ovat tuhonneet kuvia fyysisesti, mutta välillä tätä on tehty sisällöllisesti.

Vuonna 1575 ilmeisesti Nicholas Hilliardin (1547 - 1619) maalaama muotokuva Elisabet I:stä, 
niin sanottu "Pelikaanimuotokuva", sillä hänellä on siinä yllään "Pelikaani hurskaudessaan" -tyyppiä 
esittävä koru. Kuten edellä tuli mainittua liitti Elisabet symbolin koskemaan myös itseään. Wikimedia 
Commons: File:Nicholas Hilliard Elizabeth I The Pelican PortraitFXD.jpg

Yksityiskohta yllä olevasta maalauksesta, jossa pelikaani erottuu tarkemmin.

Wikimedia Commons: File:The Pelican Portrait - detail 01.jpg

Toisaalta tämä kristillinen symboli on päätynyt amsterdamilaiseen synagogaankin, missä se on ilmeisesti saanut uuden sovellutuksen kolmen poikasen edustaessa kolmea yhdistynyttä juutalaista yhteisöä, jotka yhdessä juovat samasta tradition lähteestä. Symbolista on siis ollut moneksi.

Pelikaani hurskaudessaan esiintyy myös heraldiikassa, ja muissakin kuin uskonnollisissa 
yhteyksissä, kuten tämä Yhdysvaltain Louisianan osavaltion lippu todistaa. 
Wikimedia Commons: File:Flag of Louisiana.svg - Wikimedia Commons

Pelikaani Suomessa

Suomalaiseen luontoonhan pelikaani ei kuulu, mutta kolmasti se on todistetusti vieraillut ilmatilassamme: Turussa vuonna 1605, Karjaalla 1839 sekä Pyhäjoella 1925. Ei ihme, ettei vierailuja ole ollut enempää, sillä jokainen näistä kolmesta tänne asti eksyneestä ammuttiin.

Silti pelikaanin symboliarvo on täälläkin jossain määrin tunnettu, sillä siitä löytyy viittauksia maamme hengellisessä lehdistössä ainakin 1900-luvun alkupuolella. Tulkinnat ovat yleensä vastanneet pitkälti yleiskristillistä linjaa, mutta onpa meilläkin tehty myös sovellutuksia. Näin sanailee Tampereen talouskoulun pitkäaikainen johtajatar Helmi Koskimies (1869 - 1947) Kotimaa -lehdessä vuonna 1925: 

"Eräällä matkalla kävin eräässä vanhassa kirkossa, joka oli korjauksen alaisena. Veistos uuden saarnatuolin yläpuolella kuvasi pelikaania, joka hakkaa oman povensa verille ruokkiakseen ympärillä olevia poikasiaan omalla verellään. Ryhmä oli liikuttavan kaunis. Ajattelin sitä katsoessani: ainoastaan se mitä sydämestä lähtee, menee sydämeen. Ainoastaan siitä, mitä antaumuksen tuskalla on ruokittu, tulee aikaan samallainen ruokkija. Pelikaanipoikasesta tulee pelikaani, joka elättää poikasiaan sydänverellään. Sanotte, että tämä on luonnollista. Mutta luonnollista on myöskin, että ainoastaan se lapsi, joka on alttiiksiantavalla rakkaudella kasvatettu antaa vastalahjana parastaan - ensin koulussa, sitten elämässä. Juuri tämä onkin kasvatuksen päämäärä: saada kasvatti vapaaehtoisesti, iloisella antaumuksella antamaan parhaansa, olkoon sitten tehtävä suuri tai pieni, koulun arkiset askareet tai vaativa elämäntehtävä."

Ennen kaikkea sen jäljet ovat näkyneet kuitenkin kirkkotaiteessa siellä täällä. Vaikuttava esimerkki tästä oli sotien myötä tuhoutunut Koiviston kirkon alttari-ikkuna, jonka oli maalannut v. 1928 Lennart Segerstråhle ja joka oli aikanaan Suomen suurin lasimaalaus. Siinä oli maalauksen alaosassa, Jeesuksen alapuolella, kuvattuna pelikaani ruokkimassa poikasiaan sydänverellään.

Koiviston kirkon alttarilasimaalauksesta löytyi myös pelikaani. Tästä kuvasta sitä on vaikea erottaa, mutta siellä se on, Jeesuksen alapuolella. Wikimedia Commons:
File:Koivisto church altar.jpg - Wikimedia Commons

Pelikaani löytyy myös vuonna 1933 valmistuneesta Noormarkun kirkosta, josta olen sen itse bongannut. Tosin sitä ei välttämättä ole moni kirkkovieras nähnyt, se kun on sakastissa oven yläpuolella. Ehkä sen tarkoituksena on muistuttaa saarnaamaan sekä alttaripalvelusta toimittamaan menevää pastoria siitä, kuinka hänen on ruokittava itseuhrautuvasti laumaansa Kristuksen (ja pelikaanin) esimerkin mukaisesti.

Pelikaani poikasineen komeilee myös Noormarkun kirkon sakastissa. 
Kuva itse otettu.

Pelikaani löytyy myös useista muista Suomen kirkoista. Usein se on saarnatuolin yläpuolella. Useimmiten tuolla paikalla nähdään kyyhkynen Pyhän Hengen vertauskuvana, mutta joissain kirkoissa on valikoitu symboliksi pelikaani. Näin esimerkiksi Kangasalan, Karjaan, Kökarin, Orimattilan, Siuntion ja Helsingin Paavalin kirkoissa. Varmasti niitä on muuallakin, sekä esimerkiksi lasimaalauksissa. Kommenteissa voitte kertoa, mitkä paikat jätin Suomesta mainitsematta.

Pelikaani komeilee Kangasalan kirkon saarnastuolin yläpuolella, 
tosin ilman poikasiaan. Ehkä pastori ja kirkkokansa ovatkin niitä poikasia, 
joita ruokitaan verellä? Wikimedia Commons: 
File:Kangasalan kirkon saarnastuolin pelikaani.JPG

Symboli ei ole riippuvainen luonnontieteestä

Pelikaanisymboli esiintyy siis hyvinkin laajasti, ja se on väkevä kuva huolimatta siitä, että kyseessä ei ole luonnontieteellinen fakta. Toisaalta se ei olekaan riippuvainen siitä, sillä jo Augustinus käytti tarinaa sillä tavoin, että vaikka se ei olisikaan totta, niin tarinana se on erinomainen vertauskuva Jeesuksen toiminnasta ja työstä. Kuten Guillaume le Clerc de Normandie kirjoitti, on Jumala todellinen pelikaani, toteuttaen tuon vertauskuvan sisällön täydellisesti. Näin tämä symboli on edelleen käyttökelpoinen.

Näin luovasti symbolia käytettiin Skotlannissa, kun väkeä yritettiin vuonna 1944 sodan tiimellyksessä 
saada luovuttamaan verta. Juliste julistaa: "Sinun veresi voi pelastaa elämän". Jälleen vertauskuva toimi: oli tarve antaa vertaan toisten elämäksi. 
Wikimedia Commons: File:Poster The Scottish National Blood Transfusion Association.JPG - Wikimedia Commons

Lähteet:

Augustine: Exposition on Psalm 102. New Advent. Verkkoversio: CHURCH FATHERS: Exposition on Psalm 102 (Augustine)

Matti Etelänsaari: Eläimellistä symboliikkaa. Tampereen ev.lut. seurakunnat, 4.10.2013. Verkkoversio: Eläimellistä symboliikkaa - Etsikko

Guillaume le Clerc. The Medieval Bestiary. Verkkoversio: Medieval Bestiary : Encyclopedia : Guillaume le Clerc

Isidore of Seville: Etymologies. Cambridge University Press 2006. Verkkoversio: The Etymologies of Isidore of Seville

Jonathan Jong: Christian Symbolism: The Pelican in Her Piety. St Mary Magdalen School of Theology. Verkkoversio: Christian Symbolism: The Pelican in Her Piety — St Mary Magdalen School of Theology

Kangasalan kirkko: 250-vuotias kivikirkko. Kangasalan seurakunta. Verkkoversio: Kangasalan kirkko: 250-vuotias kivikirkko

Helmi Koskimies: Kaksi kaswattajatyyppiä Aleksis Kiven "Paimentytössä". Kotimaa 27/1925, 8.4.1925. Verkkoversio: 08.04.1925 Kotimaa no 27 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Koulu & kirkko: Kristillisiä symboleja - P-T. Suomen ev.lut. kirkko. Verkkoversio: Kristillisiä symboleja - P-T - Koulu ja kirkko

Kökarin kirkko. Kökarin kunta. Verkkoversio: Kökarin kirkko

Orimattilan kirkko täytti 150 vuotta v. 2016. Orimattilan seurakunta. Verkkoversio: ORIMATTILAN KIRKKO TÄYTTI 150 VUOTTA V. 2016

Remigijus Oželis: Pelican: a Christian symbol Depicting the Sacrifice of Jesus Christ. Bogoslovni vestnik/Theological Quarterly 83 (2023) 2, 391—401. Verkkoversio: Ozelis.pdf

Paavalinkirkko. Kirkko Helsingissä, 29.10.2021. Verkkoversio: Paavalinkirkko

Pelikaani. Tiedonportailla.fi. Verkkoversio: Pelikaani (Pelecanus onocrotalus)

Saarnastuolit. Siuntion seurakunta. Verkkoversio: Saarnastuolit

Richard Stracke: The Pelican Symbol. A Guide to Christian Iconography: Images, Symbols, and Texts. Verkkoversio: The Pelican Symbol in Christian Iconography

Diklah Zohar: Bloodsucking Pelicans, a Dutch Jewish Symbol? 10.11.2020. Verkkoversio: Bloodsucking Pelicans, a Dutch Jewish Symbol?

Kirkonrakentaja ja lauluntekijä - Suoniemen Siuron mylläri Gustaf Stenman (1754-1809)

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

GUSTAF (KUSTAA) STENMAN (1754-1809)

Suomen hengellisessä historiasta löytyy monenlaista väkeä. Nyt tutustumme mieheen, joka ei kuulu heistä tunnetuimpiin eikä omana aikanaankaan varmaan ollut tiedetty kotiseutunsa ulkopuolella, mutta hänen elämäntyönsä muistomerkkeinä seisoo edelleen yksi kokonainen puukirkko ja kahdestakin laulukirjasta löytyy tämän myllärin ja rakennusmestarin sanoituksia. Mennään siis Pirkanmaalle, Kangasalan ja Suoniemen seuduille yli 200 vuoden taakse.

Tämä Suoniemen kirkko liittyy hyvin vahvasti tässä 
kirjoituksessa kuvattuun henkilöön. Wikimedia Commons,
Harri Hedman.

Syntyi kesäkuussa Kangasalla

Gustaf Stenman, josta käytetään myös nimimuotoa Kustaa (joka varmaan olikin hänen oikea kutsumanimensä) syntyi vuonna 8. kesäkuuta 1754 Kangasalla. Aluksi hän työskenteli muurarina, puuseppänä sekä rakennusmestarina. Kangasalla mainitaan thänen siellä asuessaan olleen vilkasta uskonnollista elämää. Ihmiset kävivät ahkerasti kirkossa, minkä lisäksi kokoonnuttiin myös seuroihin veisaamaan, rukoilemaan ja Jumalan sanaa tutkimaan. Tässä joukossa myös Stenman viihtyi. Naapurissa Orivedellä 1770-luvulla vaikuttaneesta herätyksestä olen jo aiemmin kirjoittanut ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/06/naissaarnaajia-ja-villia-hurmosta.html ), ja sen mainitaan vaikuttaneen myös Kangasalla, itse asiassa Oriveden herätyksen alulle saattaja "Kääkyn Maija" oli käynyt siellä seuroissa ennen oman toimintansa aloittamista, eli oikeastaan Kangasala oli tuonkin herätyksen syntysijoja. Ainakin minulle on tuntematonta se, oliko Stenmanilla mitään yhteyksiä Oriveden puolella suorastaan hurmokselliseksi yltyneeseen herätykseen, vai kulkiko hän ja Kangasalan herännyt kansa tasaisempia latuja.

Stenman oli kotoisin 
Kangasalasta.
Wikimedia Commons.

Stenmanin mainitaan olleen rakennusmestarin hommissa myös Kangasalan kirkossa, mutta kirkko valmistui 1767, ja 13-vuotias on vähän nuori rakennusmestariksi... Kellotorni kirkon yhteyteen valmistui kuitenkin vasta 1776, ja sen kaaduttua 1782 alettiin uutta suunnitella 1785. Rakentamaan päästiin vasta 1799 ja valmista tuli syksyllä 1800, jolloin Stenman oli jo useamman vuotta asunut muualla. Oliko hän sitten ollut tuolla kaatuneella tornilla rakennustöissä vai valmiissa kirkossa remonttihommissa, tiedä häntä.

Kangasalan kirkko valmistui vuonna 1767, mutta sen 
yhteydessä olevan kellotornin suhteen oli melkoisia mutkia 
matkassa. Stenmanin osuus asiaan on epäselvä. Wikimedia 
Commons.

Ei takaisin vaan asumaan Siuroon

Vuonna 1795 hänestä tuli mylläri Siuronkosken varrella sijainneeseen myllyyn, Siuron torppaan Kuljun kartanon alueelle. Alue kuuluu nykyään Nokiaan, mutta tuolloin se oli Suoniemi -niminen Karkun kappeliseurakunta. Muutto oli ilmeisesti raskas, sillä hän laati muuton yhteydessä jäähyväisvirren, jossa hän hyvästeli paitsi Kangasalan "kirkon, kuorin ja sakastin, saarnatuolin ja alttarin" myös "uskovaiset armahat". Tuohon aikaan liikkuminen kun oli kovastikin työläämpää, joten ainakaan kovin usein ei enää samoissa seuroissa nähtäisi, kuka tietää olisiko uudella kotiseudulla edes samanhenkistä sakkia. Näitä uskonystäviään Stenman kehotti edelleen jatkamaan samassa uskossa:

Ett' uskovaisna saatamme

Päivämme viimein päättää

Ja synnillisen vaatteemme

Maailman korpeen jättää.

1795 Stenman muutti Kangasalta 
Suoniemeen. Ainakin henkisesti 
matka oli ilmeisesti hänelle pitkä, 
kun kerran jäähyväisvirrenkin 
rustasi. Wikimedia Commons.

Stenmanilla oli muutenkin taipumusta laulujen sanoittamiseen, ja häneltä tunnetaankin muutamia hengellisiä sanoituksia. Niistä suurimman kantovoiman sai Ah mi autuus ompi siellä valituilla taivaassa, joka pääsi vuoden 1886 virsikirjaan numerolla 528 ja lisäksi Siionin virret -laulukokoelmaan, jossa se on edelleen, numerolla 246, muodossa Autuus ja riemu on kaikilla meillä. Lisäksi se on rukoilevaisten laulukokoelmassa Halullisten sielujen hengelliset laulut numerolla 102: O autuus suuri kuin taivaassa lienee. Arkkivirtenä vuonna 1801 ilmestynyt Voi katumatoin maailma ei ollut turha kipale sekään, sillä siitä otettiin painos Oulussa vielä vuonna 1875 ja se vaikuttaisi olevan myös Halullisten sielujen hengellisissä lauluissa numerolla 46, nimellä Voi katumatointa maailmaa, syntisten suurta joukkoo. Näitä lauluja on kiinnostavaa hieman vilkaista tarkemmin, tarjoavathan ne ikkunan 200 vuotta sitten eläneen kansanmiehen hengelliseen maisemaan. Turvaudun tässä Halullisten sielujen hengellisten laulujen v. 1899 painokseen.

Murheellisen laulun Stenman

Jälkimmäisestä veisusta näkyy hyvin Stenmanin oma uskonvakaumus. Oikeat uskovat ovat pieni joukko, ja vaikka monet kävisivätkin tavan vuoksi kirkossa ei sydämestä löydy uskoa eikä halua luopua synneistään:

Näin onnettomat viettävät

Ne kalliimmat autuuden päivät,

Aina synnin mittaa täyttävät,

Vaikk' tavan vuoksi kirkossa käyvät,

Siellä huutaa Herraa huulilla,

Kuuntelee saarnaa korvilla,

Mutt' sydän viel' synnissä kiehuu.

Siuronkoskea nykytilassaan vuonna 2014. Sen 
varrella sijaitsi aikanaan Stenmanin mylly.
Wikimedia Commons.

Stenman näyttää erityisesti harmittelevan ja ihmettelevän sitä, että vaikka Suomessa on sananjulistusta tarjolla runsaastikin, ei se näytä ihmisten sydämiä suuressa mittakaavassa muuttavan:

Voi kuitenkin aikoja viimeisii,

Voi kristityitten maata,

Voi Suomen saaren asuvii,

On pahemmat pakanoita,

Keskellä sananvalkeutt'

Evankeliumin kirkkautt',

Synnin synkeydess' maataan.

Laulunsa lopulla hän toivoo Jeesuksen vahvistavan "Sun lastes piskuista laumaa, Joita maailma vihaa ja ahdistaa, Sun veres armo meill' lainaa." Mutta ei hän muista pelkästään omiaan, vaan hän anoo vielä Jeesusta herättämään mahdollisimman monta epäuskoista nykyisestä tilastaan, tuntemaan tilansa, uskomaan Jeesukseen ja "Viimein sitte taivaaseen saata."

Kirkonrakentaja ja ilolaulun laulaja

Stenman pääsi myös Suoniemessä myllärintoimensa ohella toteuttamaan aiempaa osaamistaan rakennusmestarina, sillä hän johti vuonna 1803 valmistuneen Suoniemen kirkon rakennustöitä. Ilmeisesti siis Kangasalan tornin kaatuminen ei ollut hänen syytään, tai sitten virheistä oli opittu ja kokemus karttunut. Ainakin Suoniemen kirkko seisoo yhä paikallansa, eli se ainakin rakennettiin kunnolla.

Jos laulut olivat Stenmanin henkinen testamentti, niin 
Suoniemen kirkosta muodostui varsin komea aineellinen 
muistomerkki. Wikimedia Commons.

Stenman kuoli 5. kesäkuuta 1809 jättäen jälkeensä ainakin vaimon ja nuoren tyttären. Aiemmin mainitussa laulussaan hän kuvaili sitä iloa, jota hän tulevalta elämältä odotti:

O autuus suuri kuin taivaassa lienee

Kaikilla ulosvalituill',

Eipä sitä aju ajatella tienne,

Ei voi kieli puhua, suu,

Siell' on kaikki ihanaista,

Mitä silmillä katsellaan,

Siellä saadaan ijäti maistaa

Rakkautta Jumalan.

Tämänkin laulun lopussa on muuten toisesta laulusta tutut toivomukset uskovien kestävyydestä sekä yhä uusien ihmisten uskon löytämisestä. Pääpaino on laulussa kuitenkin Taivaan ihanuudessa:

Siellä mykät kerkiästi kiittää,

Rammat ilosta hyppelee,

Ei siell' ennät mitään pyytää,

Jota ei siellä löytäne,

Täydellisyys on jo tullut,

Pois on kaikki vajavuus,

Vanha-Aadam on jo kuollut,

Hautaan jäänyt turmelus.

Siuronkoskessa on virrannut paljon vettä sitten Stenmanin päivien. Suoniemestä on tullut Nokiaa ja Siurosta kasvanut taajama. Stenmanin laulu on pudonnut pois virsikirjasta, mutta rukoilevaisten ja heränneitten laulukokoelmissa se vielä sinnittelee, rukoilevaisten opuksessa yhdessä toisen Stenmanin hengentuotteen kanssa. Yksi yli 200 vuotta paikallaan seissyt kirkko ja kaksi edelleen käytössä olevaa laulusanoitusta, siinä varsin komea saavutus Kangasalan pojalta.

Lähteet:

Autuus ja riemu on kaikilla meillä. Herättäjä-yhdistys. https://www.h-y.fi/siionit/autuus-ja-riemu-on-kaikilla-meilla.html

K. Hallio: Siuron mylläri Gustaf Stenman. Aamulehti nro 167/1924. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1376965?page=3

K. Hallio: Pitkämatkaiset ystävykset. Kirkko ja kansa: kristillinen aikakauslehti nro 5/1925. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/984652?page=16

Halullisten sielujen hengelliset laulut. 1899.

Yrjö Hormia: Halullisia sieluja ja hengellisiä isiä. (Rukoilevaiskansan oppia ja opettajia). 1959.

Kangasalan kirkko: 250-vuotias kivikirkko. Kangasalan seurakunta. https://www.kangasalanseurakunta.fi/kirkot-ja-tilat/kirkot-ja-kappelit/kangasalan-kirkko/kangasalan-kirkon-historiaa

Mielenkiintoinen tutkielma. Länsi-Suomi nro 1B/1918. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1263643?page=1

Suomen historiallisia kirkkoja. Nokia, Suoniemen kirkko. http://www2.siba.fi/cgi-bin/shubin/haku7.cgi?urku=190303108&vuosiluku1=1900&vuosiluku2=1916&paikka=&mkunta=&rakentaja=&akmaara=&koneisto=pne&ryhma=

Naissaarnaajia ja villiä hurmosta: Oriveden herätys 1770-luvulla

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Suomessa on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen useita erilaisia luterilaisen kirkon sisäisiä herätysliikkeitä. Ne ovat yleensä saaneet alkunsa hengellisistä herätyksistä, joista osa on sittemmin järjestäytynyt joko kirkon sisäisiksi herätysliikkeiksi tai sitten omiksi kirkkokunnikseen. Kaikki herätykset eivät kuitenkaan ole järjestäytyneet, vaan ne ovat hetken roihuttuaan hiipuneet tai yhdistyneet osaksi laajempaa liikettä. Hiipuneinakin niillä on voinut olla syvällinen vaikutus paikkakunnan ja sen ihmisten sielunelämään. Tarkastellaan nyt yhtä vähän tuntemattomampaa herätystä, nimittäin Oriveden herätystä 1770-luvulla, josta ei puuttunut väriä eikä vauhtia.

Herätys saapuu Orivedelle

1700-luvun loppu oli suurten kansanherätysten aikaa. Kun kirkossa ja yhteiskunnassa Valistukseksi kutsuttu aatesuunta levisi tuoden monella saralla edistystä, mutta samalla kyseenalaistaen monia vuosisatoja luotettuina pidettyjä kristillisiä näkemyksiä ja tuoden saarnoihin uskonnollisen julistuksen rinnalle ja joskus ylikin yleisen valistustoiminnan alkoi ruohonjuuritasolla kuohua. Kansan uskonnollinen kaipuu alkoi etsiä uusia uomia. Kasvumaaperää antoi luterilaisen puhdasoppisuuden ajan perintönä tullut laaja katekismuksen opetus sekä pietismi, joka eri muodoissaan oli pikku hiljaa levinnyt Suomeen. Yhtenä laajojen herätysten käynnistävänä tekijänä on pidetty vuonna 1755 Portugalin Lissabonissa tapahtunutta maanjäristystä, jossa kymmenettuhannet menehtyivät. Tapaus järkytti koko Eurooppaa ja herätti ilmeisesti monet miettimään myös iäisyysasioita.

Perinteisesti kansanherätyksen lähtölaukauksena on pidetty vuoden 1756 lopussa sitä hetkeä, kun Kalannin Santtion kylässä paimenessa ollut Liisa Erkintytär luki 1600-luvun alussa kuolleen englantilaisen puritaanipapin suomennettua kirjaa "Totisen kääntymisen harjoitus". Lukukokemus oli ilmeisen ravisuttava, sillä Liisa tuli vahvaan synnintuntoon ja riensi kylälle kehottamaan kaikkia muitakin parannuksen tekoon ja kääntymykseen. Liikehdintä levisi parissa vuodessa laajalti ympäri Varsinais-Suomen ja Satakunnan. Se sai myös pappeja tukijoikseen, kuten Nousiaisissa jo aiemmin paikallista herätystoimintaa harjoittaneen kirkkoherra Abraham Achreniuksen. Toisaalta herätyksiä rajoitti vuonna 1726 säädetty konventikkeliplakaatti, joka kielsi yhtä perhekuntaa suurempien hartauskokouksien järjestämisen. Säädöksen valvonta kuitenkin vaihteli, ja yksi tapa kiertää sitä oli erilaisten pitkiä lauluja sisältävien laulukokoelmien laatiminen, laulamista kun oli vaikeampi kieltää. Monet laulut olivat käytännössä laulettuja saarnoja.

1760-luvulla herätys kyti varsin tasaisesti ja levisi hitaasti leimahdellen kuitenkin välillä sille myötämielisten pappien seurakunnissa voimakkaampaankin liekkiin. 1770 mennessä oli saavutettu Pori ja Merikarvia, joista sukeutui uudet herätyskeskukset sikäläisten naispuolisten horrossaarnaajien Anna Rogelin, Anna Lagerbladin ja Juliana Söderborgin myötä. Herätys alkoi levitä myös itään saavuttaen vuosikymmenen puolivälissä myös laajat alat nykyistä Pirkanmaata. Siellä voimakkaimmaksi keskukseksi tuli Kangasalan, Oriveden ja Sahalahden tienoot. Nyt suuntaammekin katseemme juuri Orivedelle. Sisältövaroituksena mainittakoon, että suurin osa kansanherätystä oli varsin maltillista, ja Oriveden herätyksestä meillä on enemmän tietoa juuri siksi, että sillä oli omat ylilyöntinsä. Noh, kohta tiedätte mitkä.

Huutavan ääni kirkkomaalla

Punaisella karttaan merkitty Orivesi on
kertomuksemme päänäyttämö, ja monet
muutkin mainitut paikkakunnat sijaitsevat
sen lähettyvillä. Wikimedia Commons.

6. elokuuta 1775 kuului Oriveden kirkonmäellä nuoren naisäänen huuto. Oriveden Säynäjoen kylästä kotoisin ollut 19-vuotias piika Maria Samuelintytär , tunnettu joskus myös kotitorppansa mukaan "Kääkyn Maijana", julisti kirkkomaan vallilla katumusta ja parannusta kirkosta poistuvalle väelle. Hän itse oli osallistunut heränneiden seuroihin Teiskossa ja Kangasalla ja toi nyt sanomaa kotikulmilleen. Tämä hänen herätyshuutonsa kaikuikin sitten Oriveden kirkkomaalla useana sunnuntaina. Rovasti Erik Lencqvistin selostuksen mukaan jotkut jäivätkin häntä kuuntelemaan, vaikka suurin osa kulkikin ohitse.

Lencqvist itsekin kuunteli Marian puheita, eikä havainnut niissä mitään kielteistä, kuten separatismia tai fanatismia. Ne eivät näytä tehneen häneen suurta vaikutusta, sillä hän piti Marian ajatuksia jossain määrin epäjohdonmukaisina, mutta koska Lencqvist oli muualla kuullut herätykseen tulleista tulleen hyviä seurakuntalaisia ja kristittyjä hän arveli, että moinen julistustoiminta tekisi oriveteläisille, jotka hänen mukaansa olivat tavattoman röyhkeitä ja nukkuivat syvässä synnin unessa eikä heidän koviin sydämiinsä mikään saarna juuttunut. Siksi hän päätti antaa Marian yrittää näitten käännyttämistä eikä käyttänyt konventikkeliplakaattia tätä vastaan. Edeltävästä kuvauksesta näkyy ehkä osin vuodesta 1773 Orivedellä toimineen Lencqvistin turhautuminen seurakuntalaisiinsa.

Maria lähtee kiertueelle

Piispalle Lencqvist toki kirjoitti asiasta ja sanoi tarkkailevansa, mihin suuntaan asia alkaa kehittyä. Marian julistustoiminta herätti muuallakin huomiota, ja esimerkiksi Kuhmalahdelta saapui väkeä Oriveden kirkkomaalle. Syksyn tullen kylmyys esti ulkona puhumisen, jolloin Maria lähti liikekannalle kiertäen kylissä ja saarnaten iltaisin työpäivän päätteeksi. Häntä alettiin kutsua myös lähiseuduille ja syksyn sekä talven 1775 aikana hän saarnasikin Oriveden lisäksi Eräjärvellä, Kangasalla, Kuhmalahdella, Längelmäellä, Sahalahdella sekä Teiskossa. Ainakin Kangasalan ja sen kappeliseurakunnan Kuhmalahden rovasti Gustaf Allenius antoi Marian kokouksille tukensa.

Kokoukset muistuttivat ilmeisesti alkuun muuallakin kansanherätyksen parissa pidettyjä kokouksia eli seuroja. Niissä rukoiltiin, opetettiin, nuhdeltiin sekä rangaistiinkin. Saarnoissa kehotettiin luopumaan syntisestä elämästä ja moitittiin hengellistä sokeutta, ylpeyttä, himoja, pyhäpäivän halventamista, yltäkylläisyydessä elämistä sekä riitaisuutta. Myöskin tekopyhä kirkossa ja ehtoollisella käyminen sai kuulla kunniansa. Tällä ilmeisesti tarkoitettiin kirkossa käymistä pelkästään siksi, että niin oli määrätty ja toimiakseen kuten yhteisön silmissä oli asiallista eikä oman hengellisen tarpeen ajamana. Myös tottelemattomuus seurakunnan opettajia eli pappeja sekä näiden ja Jumalan sanan halveksunta saivat kuulla kunniansa. Ainakin tähän osaan julistuksesta Lencqvist oli varmaan tyytyväinen sekä siihen, että Marian toiminta tuotti tulosta. Monet sopivat riitansa, ostivat takaisin hengelliset kirjansa, jotka olivat aiemmin myyneet pois tarpeettomina, muuttivat juomatapojaan sekä lopettivat kortinpeluun ja kiroilun. Jo hiipunut tapa pitää kylittäin aamu- ja iltarukouksia elpyi niissä kylissä, joissa asui herätykseen tulleita.

Lencqvistin mukaan Marian julistuksen sävy oli varsin voimakas ja ilmeisesti painottunut parannussaarnaan. Hän maalaili sanoin kuvia siitä, miten helvetin liekit jo palavat kuulijoiden jalkain alla ja kuinka paholainen yskii tulta ja tulikiveä heidän syntejään vastaan ja että he ovat matkalla kadotuksen nieluun. Maria ei käyttänyt ainakaan pelkästään valmiita rukouksia, vaan rukoili myös omin sanoin. Vaikkei Lencqvist pitänyt hänen puheitaan aina johdonmukaisina oli Marialla silti Lencqvistin mukaan suuri into, mitä todisti myös puheiden kesto aina illasta keskiyöhön. Vuoden 1776 alussa tulikin mukaan myös muita puhujia, kuten Marian isä Samuel Kääkky, joitain 10-14 -vuotiaita nuoria sekä torpparin vaimo Liisa Eerontytär, jota kutsuttiin Lapin papiksi. Harmi kyllä lähteeni eivät kerro tästä viimeisestä mitään enempää.

Myös soraääniä kuului, erityisesti niiden taholta, jotka kokivat Marian sanat itseensä kohdistuvina, mutteivät halunneet tehdä asiasta Marian toivomia johtopäätöksiä. He ihmettelivät Lencqvistin mukaan eikö kirkossa käyminen, kirkollisten maksujen maksaminen, rehellisyys ja naapurisopu muka riittäneet pelastukseen. Tälle rovasti on tuskin korviaan juuri loksauttanut, sillä näiden riittämättömyys ilman henkilökohtaista uskoa Kristukseen ja tämän sovitustyöhön oli myös kirkon kanta. Ehkä enemmän mietitytti se vastustajien moite, että heitä opettavat papit, eivät piiat ja lapset. Jotkut uhkailivat järjestävänsä Marian rautoihin.

Vauhti kiihtyy niin, että rovastia hirvittää

Lencqvist oli pyytänyt seurakuntansa pappeja kappalainen Samuel Saloviusta ja pitäjänapulainen Isaac Utteria kutsumaan heränneitä koteihinsa ja keskustelemaan näiden kanssa, ehkä näin pitääkseen liikkeen seurakunnan papiston kontrollissa ja vaikutuksen alla. Vuoden 1776 huhtikuussa Lencqvistin piispalle lähettämässä kirjeessä on kuitenkin jo huolestunut sävy. Heränneiden kokouksissa oli alkanut ilmetä omituista pyörtyilemistä, varsinkin naiset ja lapset olivat kaatuilleet osan maaten lattialla useita tunteja sätkytellen käsiään ja jalkojaan kouristuksenomaisesti. Osan pyörtyilyistä Lencqvist oli kuullut olevan teeskenneltyjä, sillä teeskentelijät halusivat tulla niiden hyväksymiksi, jotka pyörtyilivät. Väitettiin myös, että jotkut piikatytöt 'pyörtyilivät' voidakseen kaatua poikamiesten syliin ja pettyivät, mikäli heistä ottikin kopin joku toinen nainen. Lencqvistiä epäilyttivät myös erilaiset näyt, maassa ryömimiset, hyppely, tanssi, vapisemiset sekä koiran lailla haukkuminen ja sian lailla röhkiminen. Ilmeisesti nämä eivät olleet vain vihamiesten juoruja, sillä Lencqvisthän suhtautui lähtökohtaisesti positiivisesti heränneisiin.

Marian rooli näissä muutoksissa on epäselvä. Omien sanojensa mukaan hän ei itse koskaan pyörtynyt. Joidenkin arvioiden mukaan hän ei itse olisi hyväksynyt pyörtyilyä, kaatumisia tai muitakaan hurmosilmiöitä ja olisi rankaissut häiriötä aiheuttaneita naisia määräämällä nämä kehräämään itselleen pellavalankaa. Toisen arvion mukaan kehrääminen olisi kuitenkin ollut kaatuneen suorittama kiitoslahja Marialle, "Kääkyn Maijalle". Myöhemmät tapahtumat antavat joka tapauksessa viitteitä siitä, ettei hurmoksellisuus varsinaisesti ollut Marian mieleen.

Marian rooli liikkeen keskushahmona oli kuitenkin nopeasti joutumassa uhanalaiseksi. Kuten edellä on mainittu oli pitäjänapulainen Utter solminut yhteyksiä heränneisiin ja Marian itsensäkin sanotaan majailleen useita viikkoja Utterin asumalla Sarvelan tilalla. Tosin heti on todettava kyseenalaisten luulojen välttämiseksi, että tilalla asui myös Utterin sukulaisia, eli he eivät oleilleet siellä kahdestaan. Joka tapauksessa Sarvelan tilan Eerolan torpparin poika Henrik Erkinpoika tuli herätykseen jouluna 1775. Tämä alkoi pian kertoa saaneensa Pyhältä Hengeltä sekä rukouksen, ilmestyksen ja profetian hengen ja hänestä tuli pian profeetta heränneiden keskuudessa, ehkä ollen osaltaan vaikuttamassa hurmoksellisuuden lisääntymiseen. Henrik teki Utteriin erityisen suuren vaikutuksen. Vuoden 1776 alussa Henrik profetoi kuninkaan saapuvan Orivedelle, jolloin tämä tekisi Utterista Oriveden kirkkoherran ja palauttaisi entiselleen poistetut juhlapäivät. Tämä liittyi vuonna 1772 kuningas Kustaa III:n tekemään päätökseen vähentää pyhäpäivien määrää, jolloin pyhäpäiviä lakkasivat olemasta kolmas ja neljäs joulu-, pääsiäis- ja helluntaipäivä, joita kaikkia oli siis aiemmin neljä. Lisäksi oli poistettu pyhäpäivistä kiirastorstai, apostolien muistopäivät Marian etsikkopäivät sekä kanttaiviikon pyhät. Ei ihme, jos tällainen pyhäpäivien joukkoteurastus oli hämmentänyt heränneiden mieltä ja profeetta haaveili niiden palauttamisesta.

Utter oli vakuuttunut siitä, että Henrikin profetia piti paikkansa. Tämän seurauksena hän koki itsensä heräämättömäksi ja arvottomaksi sekä masentui. 14. helmikuuta 1776 ollessaan lukemassa Jesajan kirjan 53. lukua Utter tunsi voimakkaan liikkeen käyvän sekä ruumiinsa että sielunsa lävitse. Olotila kesti noin kolme tuntia ja sen alussa Utter hikoili tuntien kovaa ahdistusta ja tuskaa synneistään, mutta illemmalla tämä muuttui sellaiseksi ilon tunteeksi, että ruumiskin tuntui höyhenenkevyeltä. Myöhemmin Utter sanoi tuolloin Pyhän Hengen vuodatetun hänen sieluunsa ja hän katsoi silloin syntyneensä uudesti.

Tämän jälkeen tilanne eskaloitui nopeasti. Kokemustaan seuranneena sunnuntaina Utter piti kolmetuntisen saarnan, jossa hän kertoi seurakunnalle hänessä tapahtuneesta muutoksesta sekä tuomitsi aiemman opetuksensa. Kirkkokansa kiinnitti julistuksen lisäksi huomiota Utterin käytökseen. Täydessä messupuvussa ja ehtoollismalja eli kalkki kädessään hän hyppäsi juoksujalkaa alttarille heittäytyen sen eteen niin, että kirkko kajahti. Hän teki messua toimittaessaan kummallisia ruumiinliikkeitä taivuttaen ruumistaan veisuun aikana maahan saakka. Jumalanpalveluksen päätyttyä hän istui alttarin reunalle ja luki Apostolien teoista jakeen 13:10, jonka jälkeen hän siihen vedoten alkoi kritisoida kappalainen Saloviuksen saarnaa. Lencqvistin aikoessa pitää kirkonkokouksen ja käskiessä Utterin olla hiljaa alkoi Utter haukkua Lencqvistiä "perkeleen pojaksi". Melko uhmakasta, mutta olihan Utter saanut profetian, jonka mukaan hän pian saisi Lencqvistin viran.

Lencqvistillä oli Orivedellä muutakin päänvaivaa kuin herätys lieveilmiöineen.
Kuvan kirkko ei ollut kertomuksemme näyttämönä, sillä Oriveden kirkko paloi
1775 ja uudelleen 1779. Kuvan kirkko valmistui 1781 ja paloi vuorostaan 1958.
Vain kellotapuli on edelleen jäljellä. Wikimedia Commons.

Vallankaappaus herätyksessä sekä sen hiipuminen

Utterista tuli näin Oriveden herätyksen keskushahmo. Hän kielsi pian Maria Samuelintyttären saarnaamisen ja antoi vain itsensä ja profeettansa Henrikin saarnata, joitten kautta Jeesus itse Utterin mukaan puhui. Hurmosilmiöitten määrä kasvoi entisestään. Ehkä Maria tosiaan oli suhtautunut kielteisemmin hurmoksellisuuteen ja joutui siksi nyt syrjäytetyksi. Utterin suhde Mariaan oli nyt ilmeisen jyrkkä, sillä vuoden 1776 toukokuussa hän Eräjärven kappelissa saarnatessaan julisti Marian olevan paholaisesta ja tekevän tämän työtä. Maria itse istui tuolloin kirkonpenkissä. Aikanaan, kun Utteria kuulusteltiin tuomiokapitulissa hän kertoi hiljentäneensä Marian siksi, ettei tämä ollut vielä tullut katumukseen vaan oli erehtynyt valosta ja tehnyt siihen asti paholaisen työtä. Maria oli saatava Utterin ja Henrikin toiminnan tieltä, sillä heillä oli korkeampi valo ja henki, joilla kansa ohjattaisiin oikeaan parannukseen.

Lencqvistin kärsivällisyys oli kuitenkin lopussa, ja Henrikin alkaessa pitää kokouksia hän pääsi iskemään näitten toimintaa konventikkeliplakaatilla ja Henrik joutui kesäkuussa 1776 Hämeen linnaan tuomiotaan odottamaan. Utter koetti uhmata tuomiokapitulia, mutta lopulta 25. toukokuuta 1778 tuli lopullinen päätös, jonka mukaan Utter menetti mielenvikaisuuden vuoksi oikeuden suorittaa papillisia tehtäviä seurakunnassa. Pappeuttaan hän ei kuitenkaan menettänyt. Utterin saarnatoiminta Orivedellä oli ilmeisesti loppunut jo kesäkuussa 1777.  Hän toimi sitten kuolemaansa 1812 asti Tukholmassa kotiopettajana ja kirjakauppiaana. Henrik vapautettiin ilman tuomiota, mutta hän ei enää saarnannut tai profetoinut, vaan eli lopun ikäänsä huomiota herättämättä. Maria puolestaan oli muuttanut Kuhmalahdelle vuoden 1776 lopun tienoilla ja avioitunut siellä sepän kanssa. Myöhemmin he muuttivat Orivedelle, mutta Marian ei mainita enää saarnanneen.

Mitä jäi käteen?

Valuiko kaikki siis hiekkaan ja pyyhkäisikö Orivedden herätys pitäjän yli pysyviä jälkiä jättämättä? Tuskin, vaikka liikkeen näkyvät hurmosilmiöt hävisivätkin ja liikehdinnän sanotaan suurelta osin kuihtuneen. Rovasti Lencqvist pyrki ohjaamaan jäljelle jäänyttä liikettä rauhallisempaan suuntaan  ja mainitsi esimerkiksi hankkineensa vuonna 1784 näiden luettavaksi suomenkielisiä kirjoja, yhtenä jo edellä mainittu Arthur Dentin "Totisen kääntymisen harjoitus". Osaltaan tämä kertoo siitä, että vielä näin monta vuotta myöhemmin oli heränneitä ohjailtavaksi, eli jotakin oli Oriveden herätyksestä kuohunnasta huolimatta jäänyt jäljelle. Missä määrin se sulautui seurakunnan yleiseen toimintaan ja elämään ja missä määrin antoi myöhemmin maaperän myöhemmille herätyksille olisi ihan oman tutkiskelunsa aihe.

Rovasti Lencqvist itse sanoi yrittäneensä myötäillä pietististä herätystä seurakunnassa samalla tavoin kuin kaskenpolttaja käyttää tulta. Tarkoitus oli polttaa kaadettu kaski ruishalmetta varten, mutta kävikin niin, että tuli pääsi metsään. Vaikka herätyksestä jäikin hedelmäksi ainakin jonkin verran herännyttä väkeä, on kuohunnan aikoja ajatellen helppo ymmärtää Lencqvistin yhteenveto Oriveden herätyksestä: "Minä iloitsin herätysten alusta, en niitten lopusta.

Lähteet:

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä. 1976.

Laasonen, Pentti: Lencqvist, Erik. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 29.6.2020)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002473
(ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)

Jouko Ruohomäki: Karismaattisuuden kutsu. Karismaattisen kristillisyyden historiallinen kehitys helluntailiikkeeksi.2009.

Heli Tuominen: SAARNAAJISTA SANANSAATTAJIKSI Maria Samuelintyttären, Catharina Lefrénin ja muiden naisten merkitys Tampereen seudun hengellisessä elämässä 1700–1800-luvulla. Pro Gradu -tutkielma Historian oppiaineesta Tampereen yliopistossa, 2015. https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/97258/GRADU-1433316649.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto.1950/1985.