Virsi 615 "Oi suruton, niin varma menossasi" - murhatun runoilijan ravisteleva veisu

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Virsikirjamme virsi 615: "Oi suruton, niin varma menossasi" kuuluu tuntemistani virsistä jykevimpiin parannuskehotuksineen, varoituksineen ja Taivaan riemun kuvauksineen. On ehkä yllättävää, että sen runoilija ei ollut mikään hurskas teologi tai hurskauden perikuva, pikemmin päinvastoin. Kuitenkaan tämä ei vähennä mielestäni virren vaikuttavuutta. Tutustutaanpa vähän tähän virteen ja sen sanoittajaan!

Humalan ja katumuksen runoilija

Lars eli Lasse Johansson syntyi 6. lokakuuta 1638 Tukholmassa. Isä, Johan Erichsson, oli laivaston upseeri ja äiti Kristin Larsdotter oli aateloidun amiraalin Lars Strusshielmin tytär. Isänäiti Margareta Nilsdotter oli puolestaan ollut laivanrakennuttaja ja ollut mukana Vasa-laivan valmistamisessa, Vasan kohtalon muistaen toki kyseenalainen kunnia.

Poika jäi jo varhain orvoksi. Hän eli sitten kahden vanhemman siskonsa ja kahden nuoremman veljensä kanssa äidinisän luona Ruotsin Pommerissa. Vanhin sisko oli jo avioitunut. Isoisäkin kuitenkin kuoli pojan ollessa vasta 15-vuotias.

Lasse opiskeli sitten Saksassa ja Ranskassa sekä vieraili Italiassa ja Englannissa. Näiden reissujen perua oli varmasti hänen laaja kielitaitonsa, sillä hän kirjoitti runoja kuudella kielellä. Ruotsiin palattuaan hän toimi jonkin aikaa Uppsalan yliopiston kieltenopettajana, kunnes muutti v. 1669 Tukholmaan.

Tämä Lucidoria esittävä kuva on Pielisjärvellä syntyneen  ja Ruotsissa kivipiirtäjänä mainetta saavuttaneen Johan Henrik Strömerin (1807-1904) näkemys Lucidorista. Wikimedia Commons: File:Lasse Lucidor-1849.jpg - Wikimedia Commons

Tukholmassa hän hankki vaatimattoman toimeentulonsa vapaana kirjailijana, kääntäjänä sekä tilapäisrunojen kirjoittajana esimerkiksi häihin ja hautajaisiin. Hän otti itselleen taitelijanimen Lucidor, merkiten jotakuinkin 'loistava'. Hänen ei sanota tavoitelleen suurta mainetta tai asemaa, vaan hän eli sosiaalisesti juuretonta elämää juomaveikkojen seurassa viihtyen.

Hänen lyriikkansa pääaiheina olivat juominen, naiset ja kuolema. Usein runot olivat allegorisia tai humoristisia ja sävyltään rohkeita ja huolettomia. Tämä saattoi välillä kostautuakin, sillä Gilliarekvaal -niminen hääruno tuotti hänelle tutkintovankeutta ja oikeudenkäyntejä hänen loukattuaan siinä erästä vaikutusvaltaista herraa.

Tällä vallattomalla humoristilla oli kuitenkin toinenkin puoli, raskasmielinen haaveksija, jota viestivät hänen käyttämänsä runoilijanimetkin: Lasse den olycklige ('onneton'), Lasse den sorgbundne ('surullinen') ja Thanatophilander ('kuolemanrakastaja'. Tästä kumpusivat myös hänen virsirunonsa, ja persoonan kaksijakoisuudesta kertookin, että hänen tuotantonsa parhaimmistona pidetään sekä hänen juomalaulujaan että virsiään. Häntä onkin luonnehdittu humalan ja katumuksen runoilijaksi.

Virsissään hän kuvasi erittäin väkevällä tavalla synnintuntoa sekä maalasi sanoin värikkään kuvan Helvetin kauhuista ja Taivaan ihanuudesta. Kirjallisuudessa onkin kiertänyt kertomus, että Lucidor olisi sanoittanut kertomuksemme lähtökohtana olleen virren sairasvuoteella, jonne oli joutunut haavoituttuaan tappelussa, ja sitten parannuksen tehtyään nukkunut kuolonuneen. Taustalla on varmastikin ajatus, että väkevästi uskon salaisuuksista runoilleen lopun sopi olla hurskas ja kaunis.

Runoilijan onneton loppu

Valitettavasti näin ei ollut laita, sillä kuolinvuoteen seesteisyyttä ei Lucidorille suotu. 12. elokuuta 1674 Lucidor oli ollut viettämässä kosteaa iltaa tukholmalaisessa Fimmelstången -krouvissa Kindstugatanilla. seurueeseen olivat kuuluneet ennestään tutut luutnantti Arvid Christian Storm, kapteeni Bohm sekä varakihlakunnantuomari Furubom. Lucidor oli huonolla tuulella ja haastoi riitaa. 

Hän onnistui suututtamaan Stormin ja seurasi kaksintaistelu. Lyhyen kahakan jälkeen Lucidor kaatui taaksepäin Stormin ollessa hänen päällään, jolloin Furubom erotti kamppailijat. Lucidor lausui sanat: "Minua on pistetty", horjui kohti pöytää ja menehtyi vammoihinsa.

Tässä rakennuksessa, Tukholman Vanhankaupungin Kindstugatan 14:sta, toimi 1600-luvulla krouvi nimeltä Fimmelstången. Siellä Lucidor kohtasi karun loppunsa. Kyltti muistuttaa edelleen krouvin nimestä, joka on vanha sana vaununaisalle. Wikimedia Commons: File:Kindstugatan 14 Gamla Stan.JPG - Wikimedia Commons

Virsien syntytarinoista kirjoittanut Aarni Voipio kirjoittaa Lucidorin onnettomasta lopusta kerrottuaan seuraavasti: "Lukija, joka tämän tiedät! Älä tuomitse, sillä tuomio kuuluu yksin Jumalalle. Mutta ajattele kaksin verroin omaa tilaasi, kun laulat Lucidorin virren loppusäkeistöjä."

Tämä virsi tosiaan jäi elämään eräiden muiden Lucidorin runojen tavoin. Se julkaistiin v. 1685 teoksessa Lucida intervalla. V. 1695 se otettiin myöhemmän piispan ja virsirunoilijan Jesper Swedbergin toimittamana ruotsalaiseen virsikirjaan ja v. 1701 se pääsi pitkäikäiseksi muodostuneeseen suomalaiseen virsikirjaan ja on sen jälkeenkin ollut kaikissa meikäläisissä virsikirjoissa, tosin uudistuksia ja muokkauksia kokien, viimeisimpänä Niilo Rauhalan kynästä v. 1984. Alkuaan säkeistöjä on ollut 16, nykyään niitä on virsikirjassa yhdeksän, ja samalla virren sävy on muuttunut lempeämmäksi. Sävelekseen se on saanut toisinnon Pohjanmaalta.

Keuruun konnamaisen kanttorin kyyneleet

Virren syntyhistoriaa ja alkuperäistä kirjoittajaa ajatellen Keuruun pitäjästä 1800-luvun puolivälistä kerrottavalla tarinalla on kiehtova kaiku. Siellä eli huonoa elämää viettänyt lukkari eli kanttori, Matthias Saxberg. Hänen mainitaan olleen rahanahne, siveetöntä elämää viettänyt mies, joka oli syyllistynyt murhaankin tapettuaan paimentytön, joka oli päästänyt lehmänsä hänen laitumelleen. Tästäkin Saxberg onnistui keplottelemaan itsensä vapaaksi lyhyellä tuomiolla. Enemmän Saxbergin rötöstelyistä voitte lukea lähdeluetteloon lisäämästäni artikkelista.

Tarinassamme siirrytään nyt Tukholman krouveista tänne Keuruun vanhaan kirkkoon.
Wikimedia Commons: File:Keuruu old church.jpg - Wikimedia Commons

Eipä ihme, että jo v. 1844 Niklas Durchman, herännäispappi, joka oli toiminut Keuruun kirkkoherran apulaisena, oli todennut tuolloin 59-vuotiaasta kanttorista karun ennustuksen: "joka elää saa nähdä, ettei kanttori Saxberg saa kuolla niinkuin muut ihmiset; Jumala vanhurskaus ei voi sitä sallia". Saxberg ei tainnut näistä sanoista juuri välittää, sillä tuomioittensakin jälkeen hän toimi lukkarinpenkissä esilaulajana mölyten ja loppuääntä venyttäen.

Tämä Saxbergin laulutyyli kiusasi erityisesti Keuruun heränneitä, jotka paheksuivat myös sitä, että Saxberg Herran huoneessa niin arvottomasti antoi Jumalan sanan, jota virsienkin katsottiin välittävän, tulla huuliltaan.

Oli sitten 1. lokakuuta 1861 ja kirkossa veisattiin virttä. Oli laulettavana juuri Lucidorin virsi, silloin numerolla 408, ja esilaulaja alkoi: "Ah surutoin! koskas synnistä lakkaat, / Kuink's kauvan synnis' murheetoinna makaat? Ah, herää, herää, aika on jo tull', / Viel' tahtoo Jumal' laupias olla sull'." Herännyt kirkkokansa yhtyi lauluun hartaalla, vakavalla soinnulla.

Kesken virren havaittiin jotain outoa. Saxberg alkoi kesken veisuun takeltelemaan sanojen kanssa. Ihmiset huomasivat, ettei hän enää pysynyt tahdissa. Seurakunta jatkoi kuitenkin itse edelleen. Pian Saxbergin silmissä nähtiin kaikkien ihmeeksi kyyneleitä, mitä ei oltu ennen nähtykään. Nyt niitä tuli ihan virtanaan niin, että käsissä vapiseva virsikirja kostui kyynelistä. 

Neljännen säkeistön kohdalla Saxberg murtui täysin. Hän vain itki loppulaulun ajan seurakunnan vastatessa yksin veisuunsa tahdista. Pappi, joka oli valinnut virren osittain Saxbergiakin ajatellen ei olisi varmaan voinut kuvitella tehokkaampaa vaikutusta. Kirkkokansa puheli kotiväelleen ihmeellisestä asiasta ja päivitteli, miten Jumala voi kutsua ihmisiä niin eri tavoin ja sellaistakin, jonka ei olisi ikimaailmassa uskonut voivan tuota kutsua vastaanottaa. Jotkut miettivät myös, mitä tämä kutsu juuri nyt tarkoitti, oliko Saxbergin armonaika lopussa?

Keuruun vanhassa kirkossa ei ole koskaan ollut urkuja, joten esilaulajalla oli tärkeä tehtävä. Ainakin kerran todistettavasti seurakunta on joutunut suoriutumaan ilman esilaulajaakaan. Wikimedia Commons: File:Keuruun vanha kirkko - Maalaukset Johan Tilén 1782-1785 C IMG 3063.JPG - Wikimedia Commons

Seuraavana päivänä kuultiinkin hirveitä uutisia. Yön aikana oli ryöstömurhaaja surmannut lukkarin kirveellä vuoteeseen ja samalla myös tämän puolison Hetan, jonka kanssa tämä oli jo vuosia naimattomana elänyt. Tästäkin tapauksesta voitte lukea enemmän lähdeluettelon artikkelista.

Heränneet olivat nyt vakuuttuneita siitä, että kirkossa Jumala oli vielä kerran kutsunut Saxbergia parannukseen, että tämä olisi valmis kohtaamaan loppunsa. Hesekielin kirjan 18. luvun 23. jakeen mukaisesti todettiin näet Jumalan sanovan, ettei hän tahdo syntisen kuolemaa, vaan sitä, että tämä kääntyisi ja saisi elää.

Lucidorin muisto elää, elääkö virsi?

Kertomuksemme virsi ei liene Lucidorin tunnetuin teos hänen kotimaassaan Ruotsissa. Unohdettu hän  ei toki ole, sillä v. 2025 laadittaessa Ruotsin kulttuurikaanonia liitettiin sen osaksi Lucidorin runo Skulle jag sörja då vore jag tokot. Hänen virtensä on silti puhutellut täällä Suomessakin jo useita sukupolvia ja ravistellut ehkä muitakin kuin Keuruun kanttoria. Oliko kyse vain sanataituruudesta vai elikö Lucidor itse virtensä tunnoissa? Ovatko muokkaajat taikka kääntäjät lisänneet siihen särmää? Tässä pitäisi verrata alkutekstiin, enkä nyt ehdi paneutua siihen ja ruotsinkielisiin variantteihin.

Itse ajattelen, että ihminen on monitahoinen olento, ja huolimatta kapakoissa riekkumisistaan on Lucidorilla selvästi ollut myös toinen puoli. Onko riidan haastaminenkin ollut samalla suuttumista itseensä ja horjumiseensa kahden maailman välillä. En tiedä. Voipion sanat "Älä tuomitse, sillä tuomio kuuluu yksin Jumalalle" sopivat tähän tapaukseen hyvin. Lucidorin virsi on kuitenkin luultavasti ollut vetämässä monia siltä tieltä, jota hän itse kulki surulliseen maalliseen loppuunsa saakka.

Laitan tähän loppuun virren sanat vuoden 1701 suomenkielisen virsikirjan mukaisella sanoituksella. Sitähän käytettiin aina vuoteen 1886 (ja esimerkiksi rukoilevainen herätysliike käyttää edelleen), tosin tietysti varovaisin kieliasukorjauksin. Näillä sanoilla virttä veisattiin myös Keuruulla v. 1861. Nykyversion löydätte virsikirjasta numerolla 615: Virsi 615 - Oi suruton, niin varma menossasi - Virsikirja.fi.

"1. Ah surutoin! koskas synnistä lakkaat, 

Kuink's kauvan synnis' murheetoinna makaat?

Ah, herää, herää, aika on jo tull',

Viel' tahtoo Jumal' laupias olla sull'.

2. Ah! kuinka hartaast' herättelee Herra,

Ja pyytää sinua oikiall' tielle kerran:

Vaikk' olet kauvan kyllä viipynyt,

Tee kiiruust' katumus, ja joudu nyt.

3. Kuin armon aika perät' pojes kulkee,

Ja Herra taivaan oven kiinni sulkee,

Ei auta sitten enää katuman,

Vaan pitää helvettiin juur' vajooman.

4. Siis malta, ettäs kuolevainen olet,

Ja kunkas joudut, koskas täältä kuolet.

Kyll' hurskaat Herran tykö tulevat;

Vaan pahat paikkaan pahaan painuvat.

5. Elämäs on juur' vähä tomun tuoksu,

Ja hekumas kuin liukas virran juoksu,

On kauniutes kuin multa maalattu,

Ja tavaras kuin savi silattu.

6. On suuri sukus* juuri turha juttu,

Ja voimas kaikki aivan pian puuttuu:

On taito, kaikki toimi ja viisaus

Juur' aivan lyhykäinen humaus.

7. Taivaas' on ilo, joka aina pysyy,

Ja satama, jost' ei meit' kenkään sysi:

Meill' Jumala on sangen suloinen,

Ja omatunto pito iloinen.

8. Ei helvetisä lopu koskaan vaiva;

Sill' synti sydänt' sangen surkiast' kaivaa,

Siell' tuli polttaa aina hirmuisest',

Ja piru piinaa ijankaikkisest.

9. Siis sitä iloo ajattele aina,

Jonk' Jumal' kaikill' katuvaisill' lainaa,

Rauhan, autuuden arvaamattoman,

Ja kunnian kruunun katoomattoman.

10. Äl' unhot' myös helvetin hirmuist' tuskaa,

Siell' tulen liekki lakkaamata puuskaa,

Ei lakkaa tuli koskaan polttamast',

Eik' taukoo perkel' sieluu vaivaamast'.

11. Siis väris', vapis', ann' kaikk' karvas nousta,

Ain' muistain, kuinka julmast' Jumal' kostaa, 

Syntisillen helvetin vaivas' haikias',

Ja kadotuksen kuopas' kauhias'.

12. Vaan sitä vastaan ilost' raukee juuri,

Kuin mieleen johtuu taivaan kunnia suuri,

Se sanomatoin kirkkaus, kunnia,

Jonk' pyhillens' siell' antaa Jumala.

13. Muista, kuink' hyvä Jumal' on, kuin auttaa,

Kuink' saatan' viekas, kuink' kavaluutens' kautta

Ain' syntiin pyytää ja kadotukseen,

Sentähden turvaa aina Jesukseen.

14. Kats', ettei lamppus sammu synnin sumus',

Ja hukut kadotuksen kauhias' humus'.

Jos lankeet, nouse koht' ja rukoil' jäll',

Ett' Jumal' olis' sinull' laupias viell'.

15. Ja sano: armollinen Isä taivaan!

Ansainnut olen kyllä olen kyllä suuren vaivan,

Helvetti edesäni avoi on,

Jos tuomit' tahdot jälkeen ansion.

16. Vaikk' minun syntin' olis' kuinka monta,

Vaikk' usiammat kuin kaikki meren santa;

Jesus ne maksoi kaikki verelläns',

Ja kuolemast' mun päästi kuollesans'. Amen."

*6. säkeistössä "suuri sukus" oli aluksi Adelskapis, 'aateluutesi', 'jalosukuisuutesi'. Suomennoksessa käytetty ilmaus laajensi merkityksen aatelissukuisista kaikkiin syntyperällään ylpeileviin.

Lucidorin hauta Maria Magdalenan hautausmaalla Tukholmassa. Wikimedia Commons: File:Grave of lasse lucidor maria magdalena stockholm sweden.jpg - Wikimedia Commons 

Lähteet:

I. H.: Matth. Saxberg, Keuruun lukkari. Aamulehti 141/1933, Sunnuntailiite. Verkkoversio: 28.05.1933 Aamulehti no 141 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Virsi 615 Oi suruton, niin varma menossasi. Virsikirja.fi: Virsi 615 - Oi suruton, niin varma menossasi - Virsikirja.fi

Aarni Voipio: Laulava seurakunta. Kertoelmia messulauluista ja virsistä. Suomen Pyhäkouluyhdistys 1956.

Tauno Väinölä (toim.): Vanha virsikirja. Vuoden 1701 suomalainen virsikirja. Toimittanut sekä johdannon ja selitykset laatinut Tauno Väinölä. Kirjaneliö 1995.

Hakkinen, pyhä lintu - naakan kirkkohistoriaa

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Eri paikkakuntien asukkaille on muodostunut varsinkin varhemmin omia haukkumanimiään, pitäjänköllejä, joista osa on siirtynyt myöhemmin miltei eräänlaisiksi kunnianimiksi. Yksi näistä on Varsinais-Suomen Sauvon asukkaiden nimitys Sauvon hakkiset, joka nykyään näkyy paikkakunnalla eri tavoin, kuten ruokapaikka Hakkisherkkuna, jalkapallokenttä Hakkispaanana ja ansioituneen sauvolaisen tittelinä Sauvon hakkinen. Koska nimitykseen liittyy kirkollisiakin piirteitä ja koska hakkinen, monelle naakkana tutumpi lintu liittyy muutenkin kirkollisiinkin yhteyksiin otan sauvolaisena vapauden käsitellä teemaa hieman ja ehkä paikoin tavallistakin levottomammalla huumorilla. Kansanperinnettä on hakkisiin liittyen monenlaista, mutta teeman vuoksi pitäydyn pitkälti kirkolliseen.

Naakka eli hakkinen (Corvus monedula) 
Magnus von Wrightin (1805-1868) 
taiteilemana. Wikimedia Commons.

Linnun nimet

Aloitetaanpa tuosta nimestä hakkinen. Hakkinen, hakki, kirkkohakkinen tai kirkhakkinen ovat olleet Lounais-Suomessa käytössä olleita naakan nimityksiä ja nimellä on mahdollisesti yhteys viron kieleen, jossa naakka on hakk. Myös nimellä naakka lienee vanhat juuret, sillä eräissä suomen lähisukukielissä on vastaavanlaisia nimiä. Muoto kirkkokaijakin tunnetaan, ja se tulee luultavasti ruotsin sanasta kaja. Murrekartalla hakkinen painottui ainakin joskus erityisesti Varsinais-Suomeen, varsinkin Turusta itään olevalle rannikolle, mutta myös Mynämäen-Vehmaan alueelle. Lisäksi Porista Huittisiin esiintyi pohjoisempi hakkisvyöhyke.

Kuitenkin juuri hakkinen on vanhin painettuna esiintyvä suomenkielinen nimi kyseiselle linnulle. Koska suomeksi ei varhemmin kauhean paljon kirjoja rustailtu sukellamme pikaisesti vanhojen sanakirjojen maailmaan. Varoitus:vaikeita latinankielisiä nimiä edessä, mutta selätämme ne nopeasti. Sana näet esiintyy jo Ericus Schroderuksen v. 1637 ilmestyneessä sanakirjassa Lexicon Latino - Scondicum, joka on vanhin suomen kieltä sisältävä sanakirja. Siinä nimi on muodossa haokinen. On muistettava, ettei Schroderus puhunut itse suomea, vaan sai suomenkielisen sanastonsa Oulussa toimineelta ja Porissa syntyneeltä papilta Marcus Pauli Sadelerilta. Vuonna 1644 ilmestynyt Variarum rerum Vocabula Latina, cum Svetica et Finnonica interpretation pitää myös sisällään linnunnimen  hackinen. Vasta Henrik Florinus, Paimion kirkkoherran poika ja itsekin saman seurakunnan kirkkoherraksi noussut käytti vuonna 1678 sanakirjassaan Nomenclatura rerum brevissima latino-sveco-finnonica nimeä naacka, ja hänelläkin oli sen rinnalla hackinen. Florinus oli suomenkielinen, joten hän tunsi kotoperäisen nimistön edeltäjiään laajemmin.

Kutsumanimiä ja naapurirakkautta

Se sanakirjoista.Sauvolaisten nimitykseksi hakkisen kerrotaan tulleen siitä, kun erään sauvolaisen piti viedä riistaa papinpalkaksi. Asiaankuuluvan metson sijasta hän oli tuonut kuolleena maantieltä löytämänsä naakan eli seudun kielellä hakkisen. Ilmeisesti juttu lähti kulkemaan ja sauvolaisista tuli näin hakkisia.

Sauvon komea keskiaikainen kivikirkko on seissyt paikallaan 
vuosisatoja, ja kauan sillä on ollut myös hakkisia vahteinaan.
Wikimedia Commons.

Sauvolaiset eivät kuitenkaan jääneet ivapuheiden edessä sanattomiksi, vaan osasivat antaa joskus hyvinkin nokkelasti ja terävästi sanan sanasta. Niinpä kun naapuripaikkakunnalta Paimiosta ollut pilkkasi sauvolaisia hakkiseksi vastaus kajahti vanhalla Sauvon murteella "Hakkinen on pyhe lint, se pite kirkonharjal vaari, et ei Paimjo ruumisvarkka ten pees". (Neuvon sana: jos lukija ei ole sauvolainen ja siellä joskus käy, älkää yrittäkö kommunikoida paikallisten kanssa tuollaisella kielellä. Murre on muuttunut, joten saisitte lähinnä kummeksuvia katseita.)

Ruumisvaras ei ollut tuulesta temmattu nimitys, vaan silläkin oli historiansa. Paimiossa oli elänyt isokokoinen mies, joka oli tehnyt erinäisiä rikoksia. Kerran tämä oli murtautunut ruumishuoneeseen ryöstellen sieltä vainajilta sormuksia ja muita arvoesineitä. Hän jäi kuitenkin kiinni ja joutui oikeuden eteen. Siellä tuomari oli ihmetellyt moista rikosta ja kysynyt syytetyltä: "Ettekö yhtään pelännytkään yöllä siellä pimeässä ruumishuoneessa?" Syytetyn vastaus oli yksinkertainen: "Mää pelkkä hyvi vähä eläväki ihmist, ja kuolluva ei sit ollenka."Näin paimiolaiset saivat omaksi liikanimekseen ruumisvarkaat. Kukaan ei yllättyne kun sanon, ettei sitä ole ylläpidetty paimiolaisten toimesta eikä paikkakuntaa ole markkinoitu sen avulla. Nöyrimmät pahoitteluni asian nostamisesta esille, mutta pitihän tuo muistitiedon vastaus selittää.

Hakkinen komeilee tietysti myös Sauvon vaakunassa. 
Kuvan tähdiltä näyttävät kuviot ovat kannuspyöriä 
ja viittaavat paikkakunnan lukuisiin aateliskartanoihin.
Wikimedia Commons.

Kirkonharjalla vahtia pitävä hakkinen on varmasti ollut yleinen näky, sillä vuosisatojen ajan kirkot ovat olleet kyseisten lintujen suosimia paikkoja, siitä myös nimitys kirkhakkinen juontaa. Tälle on saatettu antaa myös syvempiä merkityksiä kuin pelkkä korkeissa rakennuksissa viihtyminen taikka se ruumisvarkaitten kyttääminen, kuten Keuruulta 1938 talletettu kertomus kertoo: "Kirkon räystäitten alla oleskeli mustia lintuja, luultavasti naakkoja, jotka pitivät kovaa kirkunaa. Sanottiin että ne ovat syntisten sydämiä." Ei Koivistossakaan Karjalankannaksella mitenkään kauniisti näistä linnuista 1935 lausuttu: "Kun kirkon naakka naaksutteli ja lenteli, tuli kuoleman sanomia siitä kylästä, mistä päin naakka lensi".

Linnuista eroon vai linnuilla rahaa

Joskus kirkon katolla nökötelleet naakat ovat aiheuttaneet myös ärsytystä ja niitä on lähdetty karkottamaan voimakeinoin. Naantalissa vuonna 1628 tässä kävi hieman köpelösti, sillä niin paljon vahinkoa kuin kirkhakkiset ehkä aiheuttivatkin ei se vetänyt vertoja sille tuholle, mitä niiden hävitysyritys sai aikaan, lääke oli pahempi kuin tauti. Aatelisherra Johan Henrikinpoika Jägerhorn Paimiosta (taas nuo paimiolaiset) näet ampui Naantalissa käydessään suustaladattavalla pyssyllään vanhan birgittalaisluostarin katolla olevaa hakkista, jolloin palava panos sytytti rakennuksen tuleen. Tuli hävitti luostarirakennusta, kirkkoa ja kolmasosan koko kaupungista. Ilmeisesti jotkut väittivät, vaikka luterilaista aikaa jo elettiinkin, että Pyhä Birgitta rankaisi tällä tavoin lintujen ampumisesta, luostarikirkon alueella kun kaikkien elävien olentojen olisi tullut saada olla rauhassa.

Naakka Naantalin hautausmaalla jatkamalla lajinsa 
pitkää perinnettä paikkakunnalla. Silminnähtävästi 
edes kaupungin palaminen ei horjuttanut näiden lintujen 
eloa siellä. Wikimedia Commons.

Eivät toki sauvolaisetkaan ole pelkällä rakkaudella katselleet hakkisiaan. Huhtikuussa 1912 Sauvon kirkonkokous teki päätöksen maksaa kymmenen penniä tapporahaa jokaista hakkista kohden. (Ja nyt puhutaan siis linnuista, ei hakkisiksi kutsutuista sauvolaisista. Lisäksi tarjous ei enää ole voimassa, joten voitte laittaa ne pyssyt takaisin paikoilleen...) Lisäksi tukittiin kaikki kirkon ullakolle johtavat luukut ja reiät, etteivät hakkiset pääsisi sinne yölevolle ja pesimään.

Yksi syy hakkisten yrmimiseen on ollut tietysti siinä, että ne ovat jätöksillään sotkeneet kirkon vinttejä tehokkaasti. Asian voi kuitenkin kääntää myös voitoksi, kuten tekivät mynämäkeläiset vuonna 1894. Tuolloin saatiin valmiiksi kirkon korjaustyö, jonka jälkeen pidettiin huutokauppa. Näin lehti kirjoittaa: "Sen jälkeen myytiin huutokaupalla vanhat paanut ja lastut sekä pellon höystöä. jota hakkiset aikain kuluessa olivat tuonneet. Eivät hakkisetkaan ilmaiseksi asu, koska tuo hakkisguano huutokaupassa tuotti 49 markkaa 75 penniä." Mynämäkeläiset tekivät siis tiliä hakkisten jätöksillä. Kunnioitettava saavutus.

Mynämäkeläiset joutuivat siivoamaan tämän kirkkonsa hakkisten 
jätöksistä, mutta saivat tehtyä sillä tiliä. Tämän perusteella suosittelen 
palkkaamaan mynämäkeläisiä myyntifirmoihin. Wikimedia Commons.

Hakkinen virkana ja esikuvana

Jos muualla on todettu, että "äänellään se variskin laulaa", on Sauvossa kertoman mukaan lukkari todennut rippikoulussa lauluhaluttomille pojille "Eenelles teel Hakkine laula, anta tulla eent va". Hakkinen liittyy myös hauskasti erääseen kirkolliseen virkaan, se on näet ollut Turun tuomiokirkon vahtimestarin taikka suntion nimitys. Itse asiassa ensi näkemältä näytti, että Hakkinen olisi ollut näiden yleinen sukunimi, mutta ilmeisesti kyse oli ammattinimikkeestä, sillä esimerkiksi 1660 mainitaan, kuinka Erik -niminen mies otettiin "för en Hackinen" edesmenneen Bertilin tilalle koevuodeksi. Historioitsija Yrjö Blomstedt arveli, että kyseessä oli kuvaileva nimitys: kirkonpalvelijana toimiva 'hakkinen' oli unilukkari, joka naakan tavoin nokki nukkuvat seurakuntalaiset hereille.

Ei naakka taikka hakkinen mitenkään huono kirkolliseksi linnuksi ole. Se on näet kerrassaan siveä ja hyveellinen lintu mitä tulee sen avioelämään. Hienovaraisten kosiomenojen jälkeen pariskunta pitää yhtä kuolemaan asti eikä puolisoa jätetä, vaikka pesintä menisi vuodesta toiseen pieleen. Voisi siis ajatella, että kirkon katoilla kykkiessään se näyttää kirkkokansalle elämisen mallia.

Turkulainen hakkinen. Aikoinaan samalla nimellä on kutsuttu 
myös turkulaisia kirkollisia viranhaltijoita. Wikimedia Commons.

Puheenaiheena vallan saleissa

Silti nuo linturaukat koetaan nykyäänkin myös ongelmaksi, mihin vaikuttaa niiden määrän raju lisääntyminen ja sen tuomat moninaiset lieveilmiöt. Kuten tunnettua naakan rauhoitus loppui jokunen vuosi sitten. Silmiini osui asiaa koskeva eduskuntakeskustelu, missä kansanedustaja Timo Heinonen viittasi linnun vanhaan maineeseen kuolemanlintuna todeten hauskasti ja samalla lajin yleistymistä kuvaavasti: "Ja jos naakan, kuolemanennelinnun, vaikutus olisi sellainen kuin sen aikanaan harvalukuisempana uskottiin olevan, niin en minäkään enää tätä puhettani pitäisi, sillä joka päivä satoja naakkoja näen oman kotipiirini ja kirkonkylämme ympäristössä." 

Samassa keskustelussa muuten sauvolainen kansanedustaja Esko Kiviranta kiitteli rauhoituksen poistamista "siitäkin huolimatta, että naakka eli hakkinen on kotikuntani Sauvon vaakunalintu". Samassa yhteydessä hän mainitsee, ettei tiedä, miksi se on siihen valittu. No, jos hän törmää joskus tähän tekstiin niin ehkä sitten selviää. Vähän uhkarohkeaa toki kiitellä tuota päätöstä, sauvolaiselle kun hakkisen metsästysoikeus voi olla uhka henkilökohtaiselle turvallisuudelle. Mikäli muuten haluatte hävittää kirkkojenne katoilta hakkiset niin pienenä neuvona, että kutsukaa hätiin joku muu kuin paimiolainen. Naantalilaisilla on heidän osaamisestaan tässä tehtävässä sanansa sanottavana.

Lähteet:

Sofia Björklöf: Meri kuljettaa kieltä -virolaisia lainasanoja suomen murteissa. Kielikello 3/2018. https://www.kielikello.fi/-/meri-kuljettaa-kielta

Yrjö Blomstedt: Hakkinen. Genos 33 (1962), s. 103. https://www.genealogia.fi/genos-old/33/33_103.htm

Kaisa Häkkinen: Linnun nimi. 2004.

Kaisa Häkkinen: Suomalaisen linnunnimistön etymologinen sanakirja. 2013.

Pauli Itälä: Hakkistaivaan alla. 2006.

Jouni Koutonen: Naakka on ollut tulilinjalla ennenkin - kirkhakkisten häätö oli jopa polttaa Naantalin luostarikirkon vuonna 1628. Yle 10.4.2018. https://yle.fi/uutiset/3-10146415

Hannu Kujanen: Sauvon historia II. 1996.

A. Laurila: Historia. Naantalin VPK. https://naantalinvpk.fi/historia/

Mynämäen kirkon korjaustyö. Uusi Suometar nro 198/1894. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/585167?page=3

Pöytäkirjan asiakohta PTK 64/2018 vp. Eduskunta 12.6.2018. https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/PoytakirjaAsiakohta/Sivut/PTK_64+2018+9.aspx

Pirjo Silveri: Mustatakkinen, äänekäs saarnaaja. Silta - tamperelainen seurakuntalehti 6.6.2018. https://www.siltalehti.fi/sivustot/silta/loytoretkia/katsokaa_taivaan_lintuja/mustatakkinen_aanekas_saarnaaja.41670.blog

Suomen murteiden sanakirja. Merkityksen levikki: hakkinen. Kotimaisten kielten keskus. https://kaino.kotus.fi/sms/?p=map&map_id=76588