perjantai 4. helmikuuta 2022

Kun Karunan kirkko muutti Helsinkiin

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, miten Karunan vanha puukirkko sai syntynsä (voit lukea siitä ja muuta mielenkiintoista kirkon varhaisvaiheista täältä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/09/naimakauppoja-ja-kiistaa-papin.html ). Mutta miten tuo pyhäkkö päätyi nykyiselle paikalleen Helsingin Seurasaareen? Siihen tarinaan tahdomme nyt katseemme kohdistaa, varsinkin kun tänä vuonna tulee täyteen 110 vuotta kirkon muutosta. Laitoin tähän juttuun tekstin pituuteen nähden runsaasti kuvia, älkää antako sen häiritä. Tällä kertaa ei valitettavasti Karunan nykyinen kaunis kivikirkko mahtunut mukaan kuviin.

Karunan kirkko valokuvattuna joskus ennen vuotta 1912. Oikealla puiden 
katveessa erottuu Olivecreutzin hautarakennus, joka on edelleen paikallaan 
ja auttaa hahmottamaan kirkon sijaintia. Sen ja kirkon välistä löytyy muuten 
blogissa aiemmin esitellyn kappalainen Henrik Vilhelm Possénin hauta: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-karunan.html . Kuva on Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta ja vapaassa käytössä. https://www.finna.fi/Record/museovirasto.0AD01C504A9B7A5732B136BABBEF4A1B

Professori etsii kirkkoa

Seurasaaren ulkomuseon perusti vuonna 1909 professori Axel Olai Heikel. Hän halusi saarelle myös kirkon ja alkuperäisenä ajatuksena oli, että Keuruun vanha kirkko olisi siirretty sinne. Asiasta käytiin neuvotteluita, mutta keuruulaisten jyrkkä vastustus kaasi hankkeen.

Axel Olai Heikel (1851-1924) oli Seurasaaren ulkomuseon 
isä ja tärkeässä roolissa myös Karunan kirkon hankkimisessa sinne. 
Kuvannut Th. Nyblin, kuvan lähde Wikimedia Commons, 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Axel-Olai-Heikel.jpg

Pian katse kohdistui kuitenkin sisämaasta rannikolle, Varsinais-Suomen Karunaan. Siellä 1680-luvulla rakennettu ja 1770-luvulla uudistettu puukirkko oli jo 1800-luvun lopulla käynyt turhan pieneksi seurakunnan tarpeisiin. Erinäisiä korjaussuunnitelmia oli tehty, ja 1902 senaatti vahvistikin erään korjaussuunnitelman, mutta kappalainen Anton Wilhelm Sederströmin (jonka vaiheisiin Marttilassa kirjoittaja on tutustunut gradunsa kautta: https://www.utupub.fi/handle/10024/125656 ) johdolla kirkkoraati totesi, että uuden kirkon rakentaminen olisi viisainta. Sederströmin aikaan 1893-1905 sijoittuivat muuten myös kappeliseurakunnan irtaantumisen Sauvon seurakunnasta edistäminen sekä suomen kielen vahvistuminen jumalanpalvelus- ja hallintokielenä.

Asiaa palloteltiin sitten vuosia kirkkoraadin kannattaessa sekä uutta kirkkoa että itsenäistä seurakuntaa, kun taas kirkonkokous piti kumpaakin liian kalliina ajatuksena. 1906 tehtiin kuitenkin päätös uuden kirkon rakentamisesta, ja arkkitehdiksi tuli Josef Stenbäck. Tontin lahjoitti Karunan kartanon omistaja Eliel Blomqvist. Rakennustyöt alkoivat 1908 ja uusi kansallisromanttinen kivikirkko valmistui 1910. Uusi kirkko vihittiin käyttöön 9. lokakuuta 1910, mitä juhlistettiin suureellisin menoin. Tuomiorovasti Juuso Hedberg vihki kirkon käyttöön kahdella kielellä, ja molemmissa kirkoissa pidettiin jumalanpalvelukset suomeksi ja ruotsiksi.

Karunan kirkkoa Olivecreutzin haudan suunnalta Heikelin 1912 kuvaamana. 
Tässä ollaan jo muuttopuuhissa, mikä ilmenee vasemmalla erottuvista laatikoista.
Kuva Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta 
ja on vapaassa käytössä. 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.55B148D7FE626DD2954206B6087B5FAA?imgid=1

Nyt sitten professori Heikelille tuli tieto, että Karunan suunnalla voisi olla joutilas kirkko. Uusi Suomi -lehden mukaan vanha kirkko olisi jäänyt Karunan kartanon omistajan vastentahtoisesti hoidettavaksi. Turussa Heikel sai vielä kuulla, että Karunan silloinen kappalainen Arttu Akseli Albin Ahonen oli käynyt seurakuntalaistensa puolesta Turun museon intendentin luona tarjoamassa ostettavaksi vanhassa kirkossa säilytettyjä öljyvärimaalauksia. Hinnaksi oli esitetty 5000 markkaa.

Karunan kirkossa oli edustava kokoelma vanhoja taideteoksia. 
Tässä on sakastin oven yllä olevan krusifiksin, josta tulee enemmän asiaa myöhemmin,
ympärillä "Ristiinnaulitseminen", jonka on hankkinut 1680-luvulla Karunan kartanon 
isäntä ja kirkon rakennuttaja Arvid Horn vaimonsa Maria Krusen kanssa, 
"Paavalin kääntymys", joka on 1600-luvun jäljennös Rubensin maalaamasta 
teoksesta sekä "Kristuksen kaste" 1600-luvulta. Kuva Museoviraston Kansatieteen 
kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta ja on vapaassa käytössä.
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.952CA0513C007E145516DCA618AEAF75?imgid=1

Heikel kävi sitten Karunassa ja totesi, että vanhoja taide-esineitä uhkasi heitteille jäämisen vaara nyt käytöstä poistuneessa kirkossa ja ehdotti karunalaisille, että he antaisivat Antellin kokoelmien, Ateneumin taidemuseon perustan, lunastettavaksi paitsi kyseiset 15 taulua myöskin vanhan kirkon kellotapuleineen, ellei niitä sitten haluta Turkuun.

Kansallismuseokin katsoi aiheeksi puuttua asiaan ja totesi, että Karunan taideaarteiden paikan pitää olla Helsingissä. 5. maaliskuuta 1911 pidettiin sitten Karunan kappeliseurakunnan kirkonkokous, jossa seurakunta teki päätöksen antaa Antellin kokoelmien lunastaa edellä mainitut taulut, kirkon ja muun taidehistoriallisesti arvokkaan irtaimiston. Mikäli ostaja näin haluaisi sisältyisi myös kellotapuli tähän kauppaan.

Myös Heikelin tässä kuvaama Karunan kellotapuli siirtyi Seurasaareen. Kuten
myöhemmin tulee ilmi yritti eräs yksityishenkilö ostaa sen, jotta kirkosta jäisi 
edes jokin muistomerkki Karunaan. Kuva Museoviraston Kansatieteen 
kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta ja on vapaassa 
käytössä. https://www.finna.fi/Record/museovirasto.028B6888217470C975E148B3E796633C?imgid=1

Yksityiskohtia hiotaan

Ehtojakin  toki oli. Ostajan tuli sitoutua vastaanottamaan ja kunnossa pitämään rakennus joko sen entisellä paikalla tai muualle siirrettynä, oikeudella siirtää tämä velvoite toiselle taholle. Kirkossa ollut Mariaa ja Jeesus-lasta yhdessä Johannes Kastajan äidin Elisabetin sekä Katariina Aleksandrialaisen kanssa esittävä taulu, niin sanottu Santa conversatione eli Pyhä keskustelu tulisi jäljentää ja jäljennös toimittaa Karunan uuden kirkon käyttöön, hautausmaa tulisi kunnostaa siltä kohtaa, mistä vanha kirkko poistettaisiin ja uudet kellot tulisi hankkia vanhojen tilalle. Jäljennettävän taulun valinnasta tekee ymmärrettävän sekin, että Arvid Horn oli nimennyt kirkon vaimonsa mukaan Maria Elisabethin kirkoksi, erään lähteen mukaan kansan parissa "Maija-Liisa", joten taulu, joka sisälsi Raamatun Marian ja Elisabethin oli hyvin osuva muisto kirkosta.

Albert Edelfelt teki tämän piirroksen Karunan 'Santa conversatione' -taulusta 
vuonna 1871 ollessaan osa Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallista 
retkikuntaa. Hän ei ollut ainoa, johon taulu teki vaikutuksen, ja siksi alkuperäisestä 
haluttiin jäävän kopio myös Karunaan kirkon ja taulujen muuttaessa. Kuva kuuluu 
Museoviraston Historian kuvakokoelmaan ja on vapaassa käytössä. 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.D7B203D160CEE2ED47761F0873178F8E

Kauppahinnaksi tuli 8000 markkaa. Pöytäkirjassa todettiin, että "oltiin tietoisia myydyn omaisuuden arvosta, jossa varsinkin eräillä tauluista oli suuri raha- ja taidearvo, mutta katsottiin seurakunnan arvoa alentavan, jos se rupeaisi hyödykseen tekemään kauppaa pyhillä esineillä, vaan pidettiin riittävänä, että seurakunnan käytännöllinen tarve tuli tyydytetyksi."

Antellin kokoelmien valtuuskunta sai tiedon päätöksestä huhtikuussa, ja valitusaika oli mennyt siihen mennessä jo umpeen. Valtuuskuntaa arvelutti kirkon vastaanottaminen, mutta Heikel sai asian järjestymään. Kesällä kävivät polyteknikko V. Kyander ja arkkitehti Stenbäck mittaamassa ja piirtämässä kirkon sekä laativat kustannusarvion kirkon siirtämisestä. He arvelivat sen olevan  17 000 markkaa. 19. lokakuuta 1911 valtuuskunta osti taulut sillä ehdolla, että vasta perustettava osakeyhtiö Aktiebolaget Fölisöns Friluftsmuseum, Osakeyhtiö ottaisi vastuulleen kirkon. Yhtiö sai senaatin vahvistuksen 30. marraskuuta 1911 ja siinä oli osakkaina 100 helsinkiläistä ja 2 kuopiolaista. Tämä yhtiö luovutti myöhemmin kirkon valtion muinaismuistoviranomaisille.

Muuttohommat alkavat

Yhtiö rekisteröitiin 28. maaliskuuta 1912 ja heti samana päivänä valtionarkeologi lähetti Turun tuomiokapituliin kirjelmän, jossa anottiin lupaa kirkon ja sen esineistön siirtämiseksi Helsinkiin. Kun lupa oli saatu lähti Heikel kansallismuseon kirvesmies O. Kivistön kanssa 28. toukokuuta Karunaan, jossa allekirjoitettiin kauppakirja ja maksettiin puolet kauppahinnasta eli 4000 markkaa. Kivistö sitten kuljetti kirkossa vielä olleet taulut pumpuliin pakattuina laivalla Helsinkiin Kansallismuseoon. Näin tehtiin siksi, että taulujen halkeilleen maalin pelättiin irtoavan kankaista tärisevässä junassa.

A.O. Heikelin ottamassa kuvassa näkyy, kuinka seiniltä on jo viety taulut 
ja niiden paikat erottuvat vaaleina laikkuina. Virsitaulun numero kiinnittää 
huomioni. Ilmeisesti kirkossa on pidetty jonkinlainen kirkon lähtöön liittyvä 
hartaushetki, ainakin tuo virsi sopisi siihen hyvin. Kyseessä on v. 1886 virsikirjan 
virsi 296, joka alkaa näin: "Miks suret, sielun', maailmaa, Miks ajallista tavaraa? Miks
pyydät katoovaa? 
Ah toivo, turvaa Herraan vaan, Ain' armolliseen 
auttajaan!"
Kuva Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta ja 
on vapaassa käytössä. 

https://www.finna.fi/Record/museovirasto.C2DCD6A1EB5A36C43235970A05E7E5D4?imgid=1

12. kesäkuuta 1912 olivat Heikel ja Kivistö jälleen Karunassa odottamassa arkkitehti A. Tavastjernaa, joka oli laatinut suunnitelman kirkon siirtämiseksi. Helsingistä ei oltu saatu työhön rakennusmestaria, joten Kivistö sai homman 75 pennin tuntipalkalla sekä 1,50 markan päivärahalla koko siltä ajalta, joka kuluisi kirkon purkamiseen, kuljetukseen ja jälleenrakennukseen. Heikelin mukaan tämä päätös oli varsin edullinen.

Työhön osallistui pari helsinkiläistä sekä karunalaisia apumiehiä. Turusta vuokrattiin hinaajahöyry sekä suuri rautaproomu kuljetusta varten. Kirkkorannan laituria piti vahvistaa ja pienemmällä proomulla kuljetettiin rakennushirret syvemmällä uivaan ja ulapalle ankkuroituun proomuun.

Työmaa herätti luonnollisesti paikallisten huomiota, eikä suurilta tunteiltakaan vältytty. Monet karunalaiset tulivat katsomaan purkua haikeina ja hartaina. Eräs rouva näki ristiinnaulitun kuvan asetetun seinustalle vinoasennossa ja vaati, että se oli asetettava pystyyn. Sen jälkeen hän sanoi, ettei ollut koskaan ennen rohjennut koskea siihen, mutta nyt kosketti sitä kädellään, ikään kuin jäähyväisiksi.

Tämä krusifiksi on ilmeisesti v. 1500 tienoilta ja siten kirkkoa vanhempi, 
miten lie sinne päätynyt. Ainakin v.1804 asti se on ollut sakastin oven 
yllä. Sen näkeminen alas laskettuna sai ainakin yhden karunalaisnaisen 
liikutuksen valtaan.
 Kuva kuuluu Suomen 
kansallismuseon Seurasaaren ulkomuseon kokoelmiin ja on vapaassa käytössä.
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.A9753AA32731B7F09754E9F6244E5E6B

Eräs toinen karunalaisrouva oli puolestaan halukas maksamaan 700 markkaa siitä hyvästä, että kellotapuli jäisi paikalleen ja karunalaisilla olisi edes jokin muisto vanhasta kirkostaan. Ulkopuolisille purkajille välittyi kuva, että kirkko oli karunalaisille rakas, ja se löi eräänlaisen pyhän leiman koko purkutyöhönkin. Monet karunalaiset muistelivat kirkon esineitä ja tauluja sekä morsiusryijyä, joihin liittyi suuria ja kalliita muistoja. Taideteoksista erityisellä kaipauksella muisteltiin Pyhän Ehtoollisen asettamista, Verorahaa, Kaitaa ja laviata tietä sekä Pyhää Yrjänää ja lohikäärmettä.

Yksi karunalaisten muistelemista taide-esineistä oli tämä ilmeisesti 
1600-luvulla (siis luterilaisena aikana) valmistettu pyhä Yrjänä ja lohikäärme. 
Yrjänän tai Yrjön miekkakäsi on katkennut, mistä johtuen taistelun asetelma 
näyttää veistoksen nykymuodossa varsin epätoivoiselta. Kuva kuuluu Suomen 
kansallismuseon Seurasaaren ulkomuseon kokoelmiin ja on vapaassa käytössä.
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.1926A8889A653A7E6DB0411182B09030?imgid=1

Purkamis- ja lastaustyössä meni noin 4-5 viikkoa mukaan lukien hautausmaalla suoritetut työt. Kirkon lattian alla olleet luut kerättiin yhteen hautaan ja kirkkoa ympäröinyt kiviaitaus piti kuljettaa pois, mikä kustansi 300 markkaa. Kuljetus päästiin suorittamaan ihanassa heinäkuun helteessä, mistä laivamiehet olivat mielissään, heitä kun huoletti proomun korkea kansilasti. 20. heinäkuuta 1912 hinaajahöyry saapui Seurasaaren rantakalliolle matkattuaan 24 tuntia Karunan kirkkorannasta.

Karunan kirkkorannasta otettu kuva aluksesta, jonka lastina on osiin 
purettu Karunan kirkko. Kuva julkaistu Uusi Suomi -lehden numerossa 
212/1936.

Rakennustyötä viivästytti hieman samaan ajankohtaan osunut rakennustyöläisten lakko. Arkkitehti kävi kuitenkin selittämässä lakkokomitealle, että tämä urakka kuuluu yleisten töiden joukkoon, jolloin se saatiin lakosta vapaaksi ja työ saatiin päätökseen 9. marraskuuta 1912.

Kirkon muisto elää myös synnyinsijoillaan

Uudessa paikassaan kirkko sijaitsi korkeammalla kuin vanhassa ja kellotapuli oli nyt lähempänä kirkkoa kuin aiemmin. Karunalaisten mainitaankin lohduttaneen itseään sillä, ettei vanha kirkko joutunut häviöön ja häpeään, vaan nostettiin uudella paikallaan kunniaan.

Kirkko nykyisessä paikassaan Seurasaaressa. Kuvan  
lähde Wikimedia Commons, 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Karuna_museum_church_Seurasaari-Helsinki1.jpg

Kirkon sisustuksena on tosiaan paljon alkuperäistä sisustusta, joista seinillä olevat käden muotoiset kynttilänpidikkeet ovat olleet inspiraationa Karunan vaakunallekin pitäen näin vanhan kirkon muistoa yllä Karunassakin. Elimäen seurakunnalta saatiin 130 markalla 6000 kattopaanua katon toisen puolen päällystämiseksi, kirkonkello saatiin Liljendalista, urut puolestaan Vanajasta, jonne ne olivat tulleet Tuusulasta. Kaikkinensa kirkon kuljetus tuli Heikelin mukaan kustantaneeksi 11969 markkaa 12 penniä. Halukkaat voivat nähdä tässä jotain enteellisyyttä, päättyihän Karunan kunnan ja seurakunnan itsenäinen taival vuonna 1969. Heikel itse sai viimeisen leposijansa Seurasaareen siirtämänsä kirkon vierestä vuonna 1924 ja samaan hautaan on laskettu myös hänen vaimonsa.

Nämä kynttilänjalat, tai oikeammin kynttilänkädet, ovat innoittaneet 
myös Karunan nykyistä vaakunaa. Tavallaan sääli, ettei yhtään niistä 
jätetty Karunaan. Pitäisikö jonkun teetättää edes yksi kopio? 
Kuva kuuluu Suomen 
kansallismuseon Seurasaaren ulkomuseon kokoelmiin ja on vapaassa käytössä. https://www.finna.fi/Record/museovirasto.2339073BD98308700949EDDA50DC774F

Karunalaiset eivät enää haikaile kirkkoaan takaisin, mutta ylpeitä siitä edelleen ollaan, niin kuin ollaan myös nykyisestä kivikirkosta. Muistomerkki osoittaa sen alkuperäistä paikkaa, edellä mainittu vaakuna kantaa kirkon muistoa liehuessaan varsinkin kesäisin useiden karunalaisten lipputankojen viireissä, samoin kyläyhdistyksen lehti Karunan kynttilä kantaa nimessään kirkon muistoa. Ja onpa kirkossa esimerkiksi jokunen kynttelikkö ja muu esine vanhasta kirkosta, ja Pyhän keskustelun kopiokin on nykyään seurakuntatalossa.

Helsingin Seurasaaressa vieraillessa montaa karunalaista lie ilahduttanut kyltti, jossa kirkon alkuperäiseksi sijaintipaikaksi ilmoitetaan juuri Karuna. Vaikka Karuna on kuntakartalta kadonnutkin, on se Seurasaaressa yhä olemassa, kuten myös sen vanha puupyhättö.

Tähän loppuun vielä Karunan vaakuna. Yhteys noihin vanhan 
kirkon kynttilänpidikkeisiin on ilmeinen. Kuvan lähde Wikimedia 
Commons, https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Karuna.vaakuna.svg

Lähteet:

Ilmonen, K.R.: Kun Karunan kirkkoa kuljetettiin. Uusi Suomi -lehdessä nro 212/1936, 9.8.1936. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1802923?page=19

Kujanen, Hannu: Sauvon historia II. 1997.

Riska, Tove: Suomen kirkot. Turun arkkihiippakunta III osa. Turun tuomiorovastikunta I.1964.

Vuoden 1886 virsikirjan virsi 296. http://koraali.fi/1886/296.html

lauantai 15. tammikuuta 2022

Kirkot kahdelle kielelle - esimerkkeinä Kemiö ja Sauvo

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Mikäli kuljette joskus itäisellä Uudellamaalla ja piipahdatte Lapinjärven kunnassa saatatte kirkkomaalla kohdata erikoisen näyn. Kaksi kirkkoa seisoo vastapäätä toisiaan, ovelta ovelle ei pitkäjalkaisen tarvitse montaa harppausta tehdä. Erikoiselle ratkaisulle löytyy selityksensä historiasta. Suurempi, 1746 valmistunut on tehty alkujaan seurakunnan ruotsinkielisten ja pienempi 1744 valmistunut suomenkielisten kirkoksi. Järjestelmä oli ollut olemassa jo 1600-luvulta asti, mutta 1742 salaman aiheuttama tulipalo tuhosi molempien kirkkojen edeltäjät. Nykyään kirkkoja käytetään eri aikoina vuodesta eikä kielellinen jako enää mene rakennuksittain.

Puut peittävät ikävästi, mutta kuten näkyy on vasemmalla pieni 
Lapinjärven suomalainen kirkko ja oikealla ruotsalainen kirkko.
Kellotapuli on yhteinen. Kuva Wikimedia Commons.

Kyse ei kuitenkaan ollut alkujaan vain lapinjärveläisestä erikoisuudesta. Monilla nykyisen Suomen alueen paikkakunnilla asui jo ammoin sekä suomen- että ruotsinkielistä väestöä. Luterilaisuuden korvattua valtakunnassa katolilaisuuden tuli muutoksia myös jumalanpalvelukseen. Vaikka osa jumalanpalveluksesta oli ollut kansankielellä jo aiemmin, saarna mukaan lukien, muuttui nyt liturgia kokonaisuudessaan kansankieliseksi ja saarnasta tuli keskeisempi ja siten isompi osa jumalanpalvelusta.

Haasteen tämä muodosti niillä seuduilla, joissa oli kahdenkielistä kansaa. Näin oli varsinkin Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rannikkoseuduilla. Ruotsinkielisenemmistöisilläkin paikkakunnilla saattoi asua huomattava määrä suomenkielisiä, ja toisinpäin. Erilaisia ratkaisuja asian suhteen tehtiin varmaan jo aiemmin, mutta viimeistään Pietari Brahen kenraalikuvernöörikausina (1637-1641 ja 1648-1654) annettiin määräys järjestää suomenkielisiä jumalanpalveluksia myös ruotsinkielisissä seurakunnissa, jos seurakunnan alueella suomenkielisiä asui.

Helppo ratkaisuhan oli viettää erikielisiä jumalanpalveluksia peräkkäin samassa kirkossa. Maalaisyhteisöissä tämä muodosti kuitenkin ongelman. Monien kirkkomatka oli pitkä, ja esimerkiksi kartanoista saattoi ruotsinkielinen isäntäväki tehdä kirkkomatkan yhdessä suomenkielisen palvelusväen kanssa. Siinä sitten odotettiin puolin ja toisin ennen kuin päästiin kotimatkalle. Ehkä piipahdettiin kirkonkylän krouvissa ja kirkkomatka muuttuikin ryyppyreissuksi. Niinpä ei ole ihme, että etsittiin ratkaisuja, joilla jumalanpalvelukset voitaisiin pitää yhtä aikaa, ja siihen tarvittiin erilliset kirkkotilat.

Christer Kuvaja on artikkelissaan luetteloinut niitä paikkakuntia, joille rakennettiin suomenkielinen kirkko ruotsinkielisen rinnalle. Monet näistä kohosivat 1600-luvulla, jotkut 1700-luvulla, mutta osalla on voinut olla vanhempia edeltäjiä. Uudellamaalla tällaiset löytyivät Pyhtäältä, Pernajalta, Lapinjärveltä, Porvoosta, Sipoosta, Helsingin pitäjästä eli nykyiseltä Vantaalta, Espoolta, Kirkkonummelta ja Siuntiosta. Varsinais-Suomesta Kuvaja mainitsee Paraisen ja Kemiön sekä Keski-Pohjanmaalta Kaarlelan. Näistä Lapinjärvellä, Porvoossa ja Paraisilla nuo kirkkotilat ovat yhä olemassa. Lisäksi hän alaviitteessä mainitsee Uudenmaan Tenholan sakastissa pidetyn suomenkielisiä jumalanpalveluksia ja että Varsinais-Suomen Sauvossa oli puukirkko, jossa pidettiin palveluksia molemmilla kielillä.

Nyt ajattelin luoda pikaisen silmäyksen kahteen esimerkkitapaukseen Varsinais-Suomessa. Nostan esille sekä Kemiön että sen naapurista Kuvajan sivuuttaman Sauvon.

Kemiö

Kemiön suomenkielinen väestö oli ollut keskiajalla ja pitkän aikaa uudellakin ajalla niin vähälukuinen, ettei edellytyksiä omalle kirkolle ollut. 1600-luvun alkupuolella monet täkäläiset miehet joutuivat kuitenkin väenotoissa tappelemaan 30-vuotiseen sotaan Saksanmaalle ja alueella koettiin paikoin työvoimapulaa. Niinpä seudulle alkoi muuttaa työn perässä suomenkielistä väestöä sisämaasta muodostaen merkittävän vähemmistön.

Ei ole tiedossa, milloin suomenkieliset saivat oman kirkon, mutta viimeistään 1651 sellainen oli olemassa. Se oli kuitenkin ilmeisesti huonokuntoinen tai muuten sopimaton tarkoitukseensa, sillä 1664 rakennettiin hirsistä uusi suomalainen kirkko, joka kohosi kirkkotarhan luoteiskulmaan lähelle Kemiön 1400-luvulla valmistunutta kivikirkkoa. Kustannuksissa oli mukana koko pitäjä. Kirkko rakennettiin ajan yleisen tavan mukaan suoraan maan päälle ilman kivijalkaa, mistä seurasi myöhemmin ongelmia. 1700-luvun alussa rakennus sai paanukaton ja 1733 takorautaisen tuuliviirin.

Tämä 1400-luvulla rakennettu Kemiön kirkko sai 1600-luvulla 
naapurikseen puukirkon. Kuva Wikimedia Commons.

Rakennustavan vuosi alimmat hirsikerrat painuivat vähitellen maahan ja mätänivät. 1700-luvun puolivälissä harkittiin kyllä kirkon nostamista ja alimpien hirsikertojen vaihtoa, jopa kivijalan rakentamista mietittiin, mutta toimeksi ei vain saatu.

Myös uuden kirkon pykäämisestä oli juttua, ja 1760 turkulaisen rakennusmestari Isak Olinin kanssa tehtiinkin asiasta sopimus. Tarkoitus oli, että Olin tekisi samanlaisen kirkon kuin millaisen oli juuri rakentanut Västanfjärdiin, mutta jostain syystä sopimus purettiin jo ennen töiden aloittamista.

1775 oli tuolloin jo yli satavuotias kirkko niin kehnossa kunnossa, ettei sitä kannattanut alkaa korjaamaan. Jokin ratkaisu oli kuitenkin löydettävä. Ilmoille nousi ehdotus, että rakennus kokonaan hylättäisiin ja kivikirkon asehuone sisustettaisiin suomalaisten jumalanpalveluskäyttöön. Tähän suhtauduttiin kuitenkin nihkeästi, sillä tila oli pimeä ja tarpeen varastona. Uudella kirkollakin vielä palloteltiin, mutta se sai pahan vastaiskun piispan kerrottua piispantarkastuksessa 1777, että kuninkaallinen asetus oli hiljan kieltänyt puukirkkojen rakennuksen.

Huonokuntoinen puukirkko myytiin sitten huutokaupalla ja sen ostivat luutnantti Bernt Aminoff ja kirkkoherra C.G. Weman. Se jäi kuitenkin seisomaan paikalleen aina siihen heinäkuun 1781 iltapäivään asti, jolloin Kaisa Matssdotterin mökissä syttynyt tulipalo laittoi sen tarulle lopullisen pisteen. Tuli levisi mökin olkikatolle, mistä tuuli vei sen kohti kirkkoja. Suomalainen kirkko roihahti ensimmäisenä liekkeihin ja sen jälkeen tuli levisi myös kivikirkkoon.

Kivikirkko kärsi isoa vahinkoa, sillä sen puiset kattorakenteet tuhoutuivat kokonaan, iso osa sisäseinien ja holvien rappauksista lojui murskana lattialla ja kiinteä sisustus oli palanut poroksi lukuun ottamatta pelastettua irtaimistoa. Seinät ja holvit kuitenkin olivat kestäneet kuumuuden sortumatta. Tilanteen ollessa tämä ja pääkirkon vaatiessa pikaista kunnostusta ei ole ihme, ettei sisustuksineen päivineen palanutta suomalaista kirkkoa alettu jälleenrakentaa.

Sen sijaan päätettiin nyt kunnostaa se asehuone kirkoksi, kuten oli joskus tuumittu. Se tosin oli laajennuksenkin jälkeen pieni, joten sisustuskin vaati kekseliäisyyttä. Alttari sijoitettiin pohjoisseinälle ja tiilestä muurattu saarnatuoli sen yläpuoliselle seinälle. Sinne johtavat portaat hakattiin runkohuoneen kiviseinään. Koillisnurkasta saatiin kaiteilla osa sakastiksi ja kirkkokansaa varten saatiin miesten puolelle mahtumaan viisi ja naisten puolelle kuusi penkkiä, lisäpaikkoja toi takaseinälle pykätty lehteri. Gesterbyn omistanut turkulaiskauppias Matts Augustin lahjoitti 1787 kirkkotilaan alttaritaulun.

Matts Augustin 1787 lahjoittama taulu 
muistuttaa ajasta, jolloin kirkon asehuoneessa 
toimi suomalainen kirkko. Kuva Wikimedia Commons.

Tilassa pidettiin suomenkielisiä jumalanpalveluksia vuoteen 1881 asti, jolloin tilan puute oli muuttunut ylitsekäymättömäksi. Suomenkieliset palvelukset siirrettiin varsinaisen kirkon puolelle ja asehuoneen kirkkotilaa käytettiin jatkossa rippikirkkona.

Sauvo

Naapuristaan Kemiöstä poiketen Sauvossa oli suomenkielinen enemmistö. Tosin myös ruotsinkielinen väestö oli huomattavan kokoinen, sillä kun 1650-luvulla Turun akatemiassa mietittiin professorien palkkaseurakuntia halusi Nicolaus Nycopensis itselleen juuri Sauvon perustellen asiaa heikolla suomen kielen taidollaan. Kirkkoherra saattoi siis ajatella pärjäävänsä Sauvossa pelkällä ruotsilla alemman papiston hoitaessa suomenkieliset tehtävät.

Tännekin kohosi jossain vaiheessa suomalaiseksi kirkoksi kutsuttu puurakennus. Sen tarkka valmistumisaika ei ole tiedossa, mutta ilmeisesti se oli rakennettu jo 1500-luvun puolella päätellen siitä, että se oli 1650-luvulla jo huonokuntoinen. 1654 teki näet Sauvon pitäjänkokous päätöksen rakentaa uusi puukirkko.

Myös Sauvon 1472 valmistunut kirkko sai viimeistään 
1600-luvulla puisen naapurin. Sen sijaintia ei tiedetä.
Ainakin kuvassa näkyvä hautausmaan portti valmistui vasta
1700-luvun lopulla. Kuva Wikimedia Commons.

Työhön päästiin keväällä 1656 heti maan paljastuttua. Työtä johti Johan Lindelöf ja rakennusmestarina toimi nikkari Jören, jolla oli apunaan jokaisesta seurakunnan yökunnasta kutsutut taitavat kirvesmiehet. Jokainen talo pitäjässä oli velvoitettu antamaan viisi syltä pitkän tukin, kolme lautaa sekä 15 naulaa manttaalia kohden. Samana kesänä kirkko nousi salvokseensa ja katettiin seuraavana vuonna.

Kemiöön verrattuna erilaisista kielisuhteista kertoo, että puukirkko oli alusta alkaen liian pieni suomalaiselle seurakunnalle. Kirkkoon pitikin heti valmistumisen jälkeen tehdä lehteri, jonka ainekset kerättiin jälleen pitkin pitäjää. Tilanahtaus johti siihen, että puukirkossa pidettiin vuoroviikoin jumalanpalvelus jommallakummalla kielellä, ruotsiksi tai suomeksi. Kivikirkko oli kuitenkin ainakin aluksi ensi sijaisesti ruotsinkielisten päätellen jo siitäkin, että 1600-luvun sisustuksessa esiintyvät tekstit ovat kauttaaltaan ruotsinkielisiä, minkä jokainen kirkossa vieraileva voi omin silmin havainnoida.

Aivan sovulla vuorojen jako ei sujunut. Kivikirkko suurempana ja komeampana veti puoleensa varsinkin suurina kirkollisina juhlapyhinä. Niinpä piispa Isak Rothovius oli säätänyt jo edellisen puukirkon aikaan 1652, että kirkollisina juhlapäivinä pidetään kivikirkossa kaksi jumalanpalvelusta, ensin suomeksi niin aikaisin aamulla, että tilaisuus päättyisi ennen yhdeksää, jolloin alkaisi ruotsinkielinen palvelus. Jos suomenkieliset eivät pysyisi aikataulussa pitäisi piispan mukaan palata vanhaan käytäntöön eli ilmeisesti vuorotteluun. Näin sitten taisi käydäkin, sillä ainakin 1698 tiedetään suomenkielisen joulukirkon olleen puukirkossa.

1600-luvulla valmistuneen saarnatuolin tekstit 
kertovat osaltaan siitä, että kivikirkko oli Sauvossa 
ensi sijassa ruotsinkielisten. (Tosin teksti Kristus-hahmon yläpuolella 
latinaa ja merkitsee 'Maailman Vapahtajaa' .Kuva itse otettu.

Ehtoollisjumalanpalvelukset toivat omat haasteensa. jo 1658 pitäjänkokous tosin oli jo toivonut, että suomalainen seurakunta voisi viettää aina ehtoollista kivikirkossa, sillä heidän määränsä oli ruotsinkielisiä suurempi ja siten ehtoolliseen kuuluva tutkinta olisi sujuvampaa siellä kuin ahtaassa puukirkossa.

Ehtoollistarpeiden kuljetuksestakin saatiin ongelmia aikaan. Seurakunnan vanhimpien mielestä oli sopimatonta, jos pappi kulkisi ulkona ehtoollismalja kädessä avoimen taivaan alla tuulessa ja sateessa. Niinpä 1661 säädettiin, että lukkari kuljettaa messukasukan, viinillä täytetyn ehtoolliskalkin eli maljan sekä öylättiastian sakastista puukirkkoon. Pappi puki kasukan päälleen puukirkon alttarilla ja jakoi ehtoollisen ja jumalanpalveluksen jälkeen lukkari vei varusteet taas kivikirkon sakastiin. Pelättiinköhän katolisen kulkueen vaikutelmaa, jos pappi itse olisi kulkenut messupuvussaan? Olipa ainakin lukkarilla puuhaa.

Aivan kiveen hakattua ei näytä olleen kummassa jumalanpalveluksessa tuli kunkin käydä, vaikka talojen penkkipaikoilla pyrittiinkin valvomaan kaikkien säännöllistä jumalanpalveluselämää. Muuten vuonna 1698 olisi kolmen upseerin, kapteeniluutnantti Arvid Fågelhuvudin, luutnantti Henrik Johan Rosenlewin ja vänrikki Johan Winterin puolustus ollut outo ja kaukaa haettu. 

He olivat näet jättäneet väliin pitkän joulupäivän jumalanpalveluksen ja sen sijaan hummailleet Kirkonkylässä. Fågelhuvud ja Rosenlew yrittivät puolustautua sanomalla olleensa puukirkon suomenkielisessä jumalanpalveluksessa, mutta silminnäkijät kertoivat heidän saapuneen vasta saarnan puolivälissä, juttelivat lehterin portailla koko saarnana ajan ja häipyivät heti saarnan jälkeen. Winter taas sanoi, että hevonen oli aiheuttanut hänelle haavan päähän eikä hän siksi voinut tulla kirkkoon. Oikeuden mukaan haava, joka mahdollistaa ryyppäämisen ei estäne saarnan kuuntelua, joten Rosenlew ja Fågelhuvud saivat 25 hopeatalarin sakot ja Winter 8 päivää vesileipävankeutta.

Nykyään Helsingin Seurasaaressa oleva Karunan vanha kirkko 
vähensi osaltaan Sauvon kirkon ruotsinkielisten jumalanpalvelusten 
tarvetta. Wikimedia Commons.

Pitäjän kielisuhteet muuttuivat vähitellen yhä enemmän suomenkielisten eduksi, minkä lisäksi Karunan 1685 valmistunut puukirkko vähensi Kirkonkylän ruotsinkielisten palvelusten tarvetta pitäjän ruotsinkielisten keskittyessä yhä enemmän Karunan suunnalle, missä sielläkin suomenkieliset olivat enemmistö jo 1730-luvulla. Niinpä puukirkko Kirkonkylässä jäi pikkuhiljaa tarpeettomaksi ja se purettiin 1700-luvun lopussa. 

Molempien kieliryhmien jumalanpalvelukset pidettiin siitä pitäen Sauvossa kivikirkossa ja ruotsinkielisten palvelusten määrä hiipumistaan hiipui, vaikka ne jatkuivatkin Sauvon kirkossa vielä pitkään. Vuoden 1892 kirkonkokouksessa vuotuiset ruotsinkieliset palvelukset vähennettiin kahdeksaan,  1910-luvulla niitä oli enää muutama vuodessa ja 1930-luvun alussa ne loppuivat kokonaan. 1936 yritettiin vielä järjestää ruotsinkielinen rippi ja ehtoollinen, mutta kun ketään ei tullut paikalle luovuttiin niistä kokonaan. Karunassa pidettiin säännöllisiä ruotsinkielisiä palveluksia tämän jälkeen vielä muutama vuosikymmen. Isoäitini isä oli yksi heistä, jotka näihin palveluksiin osallistuivat.

Karunan nykyinen, 1910 valmistunut kirkko on tuttu 
kirjoittajan esivanhemmille kielestä riippumatta, mutta 
täällä kirjoittajan isoäidin isä osallistui vielä sotien jälkeen 
ruotsinkielisiin jumalanpalveluksiin. Kuva Wikimedia Commons.

Kadonneet kirkot, kadonnut maailma

Mitä tästä jäi käteen? Kumpikin tässä tarinassa mainituista puukirkoista on kadonnut, eikä ole ainakaan tiedossani säilyikö niiden sisustusta. Mitään Lapinjärven kirkkojen tapaista muistomerkkiä aikakaudesta ei siis ole jäljellä. Miksi kerroin juuri näistä kahdesta kirkosta?

Yksi syy on se, että nämä paikkakunnat ja niiden kivikirkot ovat itselleni tuttuja. Samalla ja osin tähän tuttuuteen kietoutuen minua kiehtoo se mennyt maailma, josta näiden kirkkojen olemassaolo kertoo. Ne kertovat ajasta, jolloin koko väestön säännöllinen kirkossa käynti oli osa yhteiskunnan järjestystä, jolloin kansankielinen julistus nousi yhä keskeisemmälle sijalle ja jona eri kieliryhmien keskinäiset suhteet vaihtelivat voimakkaasti. Sauvon osalta voi myös nähdä, että vaikka alue oli silloin Ruotsin hallussa saattoi ruotsinkielisyys joillain seuduilla hiipua suomen eduksi.

Jos siis tosiaan piipahdat joskus Lapinjärvellä voit nähdä muistomerkin menneeltä ajalta, jolloin kansa virtasi maalaispitäjissä kahteen kirkkoon kuulemaan Herran sanaa kukin omalla äidinkielellään. Monin paikoin tuo tarina pitää sisällään kateutta ja kiistelyä, mutta tavoitetta voi pitää silti ihailtavana.

Lähteet:

Alifrosti, Kari & Luoto, Jukka: Sauvon historia I. 1990.

Asplund, Henrik & Suistoranta, Kari: Kemiön suurpitäjän historia I. 1997.

Kuvaja, Christer: Finska kyrkor i svenska församlingar – den finskspråkiga minoriteten i Nyland och Egentliga Finland ca 1721–1850. Historiska Samfundet i Åbo 2012. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/118629/Finska%20kyrkor%20i%20svenska%20f%C3%B6rsamlingar.pdf?sequence=2&isAllowed=y