WILHELM ADRIAN MANDELLÖF (1848-1916)
Seuraava elämäntarina vie meidät Pohjois-Satakunnasta Kainuun korpimaille, Etelä-Pohjanmaan lakeuksille, Ahvenanmaan saaristoon, eteläiseen Satakuntaan, rapakon taa Yhdysvaltoihin, ruotsinkieliselle Pohjanmaalle ja Päijät-Hämeeseen. Hengellisessä maisemassa liikutaan niin evankelisen kuin lestadiolaisenkin herätysliikkeen parissa sekä ensiaskeliaan ottaneen amerikansuomalaisen luterilaisuuden parissa. Wilhelm Adrian Mandellöf ei ole kirkkohistoriamme tunnetuimpia pappeja, mikä johtuu varmaan osin siitä, ettei hän kuulunut minkään herätysliikkeen ydinryhmään ja hänen työnsä veivät häntä hyvin eri suuntiin. Kuitenkin hän toimi monen seurakunnan uutterana sielunpaimenena ja olipa hän lyhyen aikaa kirkkokunnan johtaja Yhdysvalloissa vakiinnuttaen omalla panoksellaan kyseisen kirkon toiminnan pitkäksi aikaa. Niinpä hänen monipuolinen elämäntarinansa on sekä kertomisen ja lukemisen arvoinen.
 |
| Mandellöf vuonna 1903 Minnesotan Elyssä pidetyssä kirkolliskokouksessa. Tuossa vaiheessa hän oli kulkenut pitkän matkan niin maantieteellisesti kuin hengellisestikin. Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta. |
Kankaanpäästä Kainuuseen, evankelisuudesta lestadiolaisuuteen
Wilhelm Adrian Mandellöf syntyi 31. tammikuuta 1848 Kankaanpäässä. Hänen vanhempansa olivat Kankaanpäässä tuolloin ylimääräisenä pappina toiminut Efraim Adrian Mandellöf ja tämän vaimo Amanda Johanna Maria Häggblom. Mistään vanhasta pappissuvusta ei ollut kysymys, sillä isoisä Efraim Mandellöf oli ollut ammatiltaan lumpunkerääjä. Wilhelmin äiti kuoli vuonna 1854, pojan ollessa noin kuusivuotias. Isä toimi pappina useilla paikkakunnilla päästen lopulta vuonna 1868 Leppävirran kappalaiseksi.
 |
| Mandellöfin pappisvihkimyksestä ja virkamääräyksestä kertova pieni uutinen. Oulun Wiikko-Sanomia nro 11/1873. |
Poika Wilhelm seurasi isänsä jalanjälkiä pappisuralle. Hän
valmistui ylioppilaaksi 1867 ja vihittiin papiksi vuonna 25. helmikuuta 1873
Kuopion hiippakunnassa, missä yhteydessä hänet määrättiin kirkkoherran
apulaiseksi Paltamon seurakuntaan Kainuuseen. Siellä hänen mainitaan kääntyneen
lestadiolaisuuteen. Tästä en löytänyt kovin paljon tietoja, mutta hänen
mainitaan joutuneen suureen synninhätään ja ottaneen vastaan lestadiolaisten
synninpäästön ja saanut siten rauhan Jumalan kanssa uskon kautta Jeesukseen.
Hänellä oli ilmeisesti jokin kosketus evankeliseen herätysliikkeeseen, sillä
hänen mainitaan olleen hetken aikaa Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen
jäsen, mutta lestadiolaistuminen johti erottamiseen. Hän itse vaikutti
Puolangan kirkkoherra Johan Fredrik Thauvónin kääntymiseen, jolloin tämäkin
erotettiin Evankeliumiyhdistyksestä. Harva varmaan tässä kohtaa aavisti, että
Mandellöfin ja evankelisuuden tiet voisivat vielä kohdata.
Tämä lestadiolaistuminen näkyi ainakin hänen seuraavassa virkapaikassaan Etelä-Pohjanmaan Lappajärvellä, jossa hän toimi välivuoden saarnaajana vuosina 1875-1876. Hän kutsui paikkakunnalle useita lestadiolaissaarnaajia ja toimi itsekin liikkeen hengessä. Hän saikin aikaan liikehdintää paikkakunnalla sekä muuallakin Etelä-Pohjanmaalla. Hän vieraili esimerkiksi Vähässäkyrössä, missä kerrotaan myös kappalainen Johan Jakob Westerlundin tehneen hänelle parannuksen, mutta väen alettua painostaa Westerlundia asian vuoksi Westerlund kielsi kirkossa julkisesti tapahtuneen. Lisäksi Mandellöfin tiedetään käyneen Ähtävällä, missä oli lestadiolaista herätystä.
 |
| Lappajärven kirkko, jossa myös Mandellöf sai saarnata. Wikimedia Commons. |
Saaristoelämästä Satakunnan Säkylään
Mandellöfin poistuttua Lappajärveltä herätys siellä vaimeni, vaikkei kokonaan hävinnytkään. Eräässä lehtikirjoituksessa sanottiin: "Moni lähti pois papin rokin kanssa ja jätti Kristuksen." Liikehdintä näyttää siis olleen vahvasti kytköksissä Mandellöfin henkilöön. Vuodet 1876-1882 hän toimi pappina Ahvenanmaan Kökarissa ja Sottungassa, eikä ole tiedossa saiko hän siellä levitettyä lestadiolaista uskonkäsitystä ja oliko se edes hänen pyrkimyksenään.
Vuonna 1882 Mandellöf tuli kirkkoherraksi Satakunnan Säkylään. Siellä syntyi hänen aikanaan lestadiolaista herätystä, joka näyttää olleen vahvasti kytköksissä häneen henkilönä. Puolentoista vuoden työn jälkeen hän arvioi lestadiolaisten määrän olevan jo noin 50. Näiden kääntymys ilmeni elämänmuutoksena ja kotihartauden harjoittamisena sekä kirkossa ja seuroissa käynnin lisääntymisenä. Seuroja pidettiin pari kolme kertaa viikossa, joskus jopa useammin. Puhujia tuli ympäri Satakuntaa. 1880-luvun puolivälin tienoilla Pyhäjoen kylä oli Säkylän herätyksen tehokkainta aluetta.
 |
| Tässä Säkylän kirkossa Mandellöf toimi menestyksekkkäästi, joskaan kahnauksiltakaan ei vältytty. Wikimedia Commons. |
Kaikki Säkylässä eivät kuitenkaan liikkeestä innostuneet, ja erityisesti maallikkopuhujille kerätyt kolehdit tuottivat paheksuntaa. Pari paikkakuntalaista nosti häntä vastaan virkavirhesyytteen, tosin toinen luopui siitä pian. Asia eteni kuvernöörille, joka siirsi sen tuomiokapitulille. Vuoden 1886 syksyllä Mandellöf mainitsi kirjeessään, että oli Säkylässä viettämiensä 4 ja puolen vuoden aikana joutunut kirjoittamaan aika liudan vastineita kanteisiin, nimittäin kuvernöörinvirastoon kerran, Turun tuomiokapituliin kahdeksan kertaa sekä hovioikeuteen ja senaattiin kaksi kertaa. Hän oli ollut myös seitsemän kertaa vastaamassa kihlakunnanoikeudessa ja kerran tuomiokapitulissa, nimittäin marraskuussa 1885, jossa hänet oli seikkaperäisen tutkinnon jälkeen vapautettu opillisista syytöksistä, mutta virkavirheitä koskevat kanteet johtivat kolmen kuukauden virkaeroon.
Lestadiolaispappien kokous Iissä
Tuota tuomiokapitulin istuntoa oli edeltänyt merkittävä kokoontuminen Iissä 2. syyskuuta 1885, jossa joukko lestadiolaispappeja oli selvittänyt suhdettaan niin lestadiolaisuuteen kuin luterilaiseen tunnustukseen. Mukana oli ollut yhdeksän pappia, tärkeimpinä Pudasjärven kirkkoherra K.A. Heikel sekä Ruotsin Ylitornion kirkkoherra Pehr Olof Grape. Mandellöfkin oli mukana, joukosta pisimmän matkan taittaneena. Kokouksessa käsiteltiin muitakin asioita, mutta isoja teemoja oli pappien irtautuminen liikkeessä ilmenneestä eksklusiivisesta seurakuntaopista pappien yksimielisesti todetessa, että liikkeen ulkopuoleltakin löytyy "Jumalan Hengen työtä, vieläpä opetuslapsen mieltä ja elävää uskoa." Tämä ei ollut Mandellöfille uusi kanta, sillä hän oli 1881 julkaissut kirjasen Mietteitä, jossa hän oli tuominnut waldenströmiläisen liikkeen, mutta suhtautunut hyvin myönteisesti roseniolaisuuteen pitäen ruotsalaista julistajaa C.O. Roseniusta mainiona hengenmiehenä.
Toinen tärkeä asia oli kannanmuodostus siihen, voiko uskoon tulla myös lukemalla sanaa eikä ainoastaan kuulemalla, sillä liikkeessä korostettiin ääneen julistetun synninpäästön merkitystä. Papit totesivat myös luetulla sanalla olevan saman voiman kuin ääneen julistetulla. Mandellöf itse puolusti tätä kantaa myöhemmin kirjoittamalla näin: "Uskon varmaan Jumalan voivan myös kirjoitetun ja luetun sanan kautta herättää ja elävää Jumalan tuntemista saattaa ihmisille varsinkin siellä, missä ei elävää saarnaa ja todistusta Kristuksesta löydy." Mandellöf siis sitoutui kokouksen päätöksiin ja koki ne hyvinkin omikseen, mutta vuosien varrella selvisi, että monet lestadiolaiset pitivät moisia kantoja luopumuksena.
Vuonna 1887 pidettiin Säkylässä piispantarkastus, jossa todettiin seurakunnan uskonnollisen ja siveellisen tilan kehittyneen hyvään suuntaan. Mandellöfin lestadiolaisuutta kuitenkin käsiteltiin, ja tässä yhteydessä hän ilmaisi torjuvansa lestadiolaisten parissa esiintyneen eksklusiivisen seurakuntaopin. Arkkipiispa Torsten Thure Renvall muistutti Mandellöfiä siitä, että tämä oli luterilaisen seurakunnan eikä lahkon paimen. Hänen kuitenkin tunnustettiin hoitaneen virkaansa suurella ahkeruudella ja toimellisuudella.
Amerikkaan ja välirikkoon lestadiolaisten kanssa
 |
| Mandellöfien perhekuva. Istumassa Maria ja Vilhelm Adrian Mandellöf, seisomassa heidän kasvattipoikansa Walfred Willehad Wilen. Kirjasta "Evankelis- Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta." |
Mainittakoon, että mukaan Amerikkaan lähti myös vaimo Maria Mandellöf, o.s. Harlin, vihitty 1875, sekä kasvattipoika Walfred Willehad Wilen. Mandellöfeillä ei näet ollut omia lapsia, mutta he olivat adoptoineet 1879 Turussa syntyneen Wilenin, jonka äiti kuoli hänen ollessaan neljä ja isä seuraavana vuonna. Hän oli noin 20-vuotias kasvattivanhempiensa muuttaessa Amerikkaan, mutta seurasi heitä sinne ja jatkoi kasvatti-isänsä johdolla omia jumaluusopillisia opintojaan.
Kansalliskirkko oli varsin nuori kirkkokunta, suomalaisten siirtolaisten vuonna 1898 perustama. Sen perustivat sellaiset amerikansuomalaiset henkilöt ja seurakunnat, jotka eivät olleet halukkaita liittymään 1890 perustettuun Suomi-synodiin osin sen pappisvaltaisuuden vuoksi, osin siksi, että osa siirtolaisista kaipasi opillisesti selkeämmin luterilaista vaihtoehtoa Suomi-synodin edustaessa enemmän Suomesta tuttua yleiskirkollista linjaa. Monet näistä olivat evankelisen herätysliikkeen ihmisiä. Ensimmäiseksi kansalliskirkon esimieheksi oli kutsuttu J.W. Eloheimo, jolla oli ollut omia aiempia kirkollisia virityksiä. Kansalliskirkosta hän ei kuitenkaan jaksanut innostua, joten tarvittiin joku muu ottamaan ohjat. Tähän tilanteeseen Mandellöfin saapuminen osui juuri sopivasti.
Mandellöfin sanotaan olleen tilanteessa mies paikallansa ja hänen kerrotaan olleen kirkon varsinainen organisoija. Tosin hän joutui erikoista kyllä heti alkuun ristiriitaan lestadiolaisten kanssa, vaikka juuri siihen leiriin hänet oli Suomessa laskettu. Calumetissa oli näet merkittävä lestadiolaisyhteisö ja näillä oma seurakunta. Mandellöf, jonka mainitaan olleen ahkera yksityisen sielunhoidon toteuttamisessa piti sikäläisten lestadiolaisten toimintaa tällä saralla kevyenä ja pinnallisena, minkä lisäksi hän julkisesti kritisoi näitten tapaa hoitaa rippikouluopetus. Hän koetti parantaa asiaa kutsumalla yhdessä Suomi-synodin pastorin A.W. Sederströmin kanssa koolle kansankokouksen, mutta lestadiolaiset jättivät tulematta siihen. Niinpä Mandellöf alkoi esittää kritiikkiään julkisesti sanomalehdissä.
 |
| Michiganin Calumet noin vuonna 1900. Täällä asui paljon suomalaissyntyisiä, ja tämä oli Mandellöfin ensimmäinen työpaikka Yhdysvalloissa. Wikimedia Commons. |
Tämä tapaus on osaltaan vaikuttanut siihen, että Kansalliskirkon omassa historiikissa on Mandellöfin lestadiolaisuus vahvasti kyseenalaistettu. Siihen on kuitenkin Kansalliskirkon historioitsijalla ollut omat syynsä, sillä evankelispohjaiselle kirkkokunnalle on varmasti ollut hämmentävää se, että sen alkuvaiheen vahva hahmo olisikin edustanut lestadiolaisuutta. Yhtenä perusteena siihen, ettei Mandellöf oikeastaan ollut lestadiolainen esitetään se, että hänen mielestään myös luetun sanan kautta voi tulla uskoon. Mielestäni ratkaisu tähän ongelmaan löytyy edellä mainitusta Iin kokouksesta. Siellähän lestadiolaispapit olivat vetäneet yhdessä linjaa ja muotoilleet oman käsityksensä siitä, mihin uskoivat haluten silti yhä pysyä lestadiolaisina. Suomessa ja ainakin Säkylässä se oli ollut Mandellöfille mahdollista, hänhän itse paikallisena johtomiehenä vaikutti siihen, millaiseksi paikkakunnan lestadiolaisuus muodostui. Amerikassa se oli kehittynyt toisella tavalla, sellaisella, mitä Suomessakin esiintyi. Myös Suomessa linjaerot johtaisivat pian liikkeen hajaantumiseen. Yhdysvalloissa Mandellöf oli tulokas, eikä hän siten voinut vaikuttaa sikäläisten lestadiolaisten linjaan. Välirikko hänen ja kyseisen herätysliikkeen välillä oli siten liki väistämätön.
Kansalliskirkon johtajaksi
 |
| J.W. Eloheimo oli tosin Kansalliskirkon ensimmäinen esimies, mutta hän oli sen suhteen hyvin välinpitämätön. Siksi Mandellöfiä voi pitää ensimmäisenä varsinaisena esimiehenä. Kirjasta "Evankelis- Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta." |
Mandellöf osallistui lokakuun alussa vuonna 1900 järjestettyyn Kansalliskirkon kirkolliskokoukseen Ironwoodissa Michiganin osavaltiossa. Paikalla oli seitsemän seurakunnan edustajat, joista neljä Michiganista ja kolme Wisconsinista. Esimies Eloheimon vähäistä kiinnostusta asiaan kuvaa se, ettei hän ollut paikalla edes tässä kokouksessa, vaikka oli kutsunut sen koolle. Tosin myös varaesimies K.A.A. Koski sekä kirjuri Charles Orth olivat poissa, Koski oli sentään lähettänyt asiaa pahoittelevan kirjeen. Paikalla oli vain kaksi varsinaista pappia, Mandellöf ja M. Kivi.
Tämä asetelma johti Mandellöfin nousuun kirkon johtoon. Hänen kontolleen tuli kokouksen aloitus rukouksella, hartaudella ja tervehdyspuheella. Hänet valittiin kokouksen puheenjohtajaksi ja sitten myös kirkkokunnan esimieheksi. Tässä kokouksessa tarkistettiin, korjattiin ja hyväksyttiin kirkkokunnan säännöt, otettiin kaksi miestä pappiskokelaiksi sekä suunniteltiin rippikoulu- ja muutakin työtä.
Siirtolaisten muodostamalla kirkolla oli myös eräs mielenkiintoinen ongelma, nimittäin se, että monet suomalaiset, joilla oli ennestään puoliso Suomessa olivat uudessa kotimaassaan menneet uusiin naimisiin. Tämä johti sitten kiusallisiin tilanteisiin, kun oli vihitty avioliittoon jo valmiiksi tahoillaan naimisissa olevia. Tämän torjumiseksi tehtiin kirjelmä osavaltion kuvernöörille, että Suomesta tulleilta vaadittaisiin Suomesta papeilta saadut todistukset esteettömyydestään avioliittoon. Lisäksi päätettiin pyytää Suomen tuomiokapituleilta, että nämä laittaisivat aina muuttoa varten antamiinsa papinkirjoihin tiedon henkilön aviosäädystä.
Mandellöf ryhtyi moniin uusiin hankkeisiin. Noita kahta uutta pappia hän ei tosin halunnut vielä vihkiä, vaan pyysi Eloheimon siihen tehtävään, sillä uusia sääntöjä ei oltu vielä vahvistettu. Hän alkoi toimittaa kahdesti kuussa ilmestyvää Kansalliskirkon omaa lehteä Todistusten joukko. Sen ottivat omaksi äänenkannattajakseen myös kaksi varhempaa suomalaista kirkkokuntaa, Vapaa-Kansan kirkkokunta sekä Fenno-Amerikkalainen kirkkokunta, mikä pohjusti myös ajatuksia tulevasta yhdistymisestä. Jo ensimmäisenä vuotena lehdellä oli noin 1500 tilaajaa. Lehdessä oli opetustekstejä useista oppikysymyksistä, muunkinlaista uuden kirkkokunnan linjanvetoa sekä sen puolustusta ulkopuolisten kritiikkiä vastaan. Mandellöfillä oli siis lehden myötä huomattava paikka uuden kirkon linjanvetäjänä.
Kirkko kasvaa, kehittyy ja kiistelee
Uusi kirkkokunta kasvoi ja kehittyi kohisten, ja vuosikatsauksessaan 1900-1901 Mandellöf saattoikin esittää hyviä lukuja. Pappien määrä oli 9, minkä lisäksi 4 Vapaa-Kansan kirkkokunnan pappia oli seurakuntineen pyrkimässä kirkon yhteyteen. Seurakuntia ja saarnapaikkoja oli 29, joissa oli yhteensä 6210 jäsentä. Suurin seurakunta oli Michiganin Calumetissa, se seurakunta, jonne Mandellöf oli alkujaan tullutkin, 1024 jäsentä, toisena saman osavaltion Ironwood 700 jäsenellään. Katsauksessa Mandellöf murehti kuitenkin sitä, että monilla paikkakunnilla oli oli paljon suomalaisia ilman hengellistä hoitoa. Pappeja tarvittaisiin paljon lisää.
 |
| Minnesotan Elyssä 1903 pidetyn kirkolliskokouksen ryhmäkuva. Eturivissä vasemmalla kirkkokunnan esimies Mandellöf vieressään kirkkokuntaan liittyneen Vapaa-Kansan kirkkokunnan entinen esimies Williamson. Takarivissä kolmas vasemmalta Mandellöfin kasvattipoika Wilen. Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta." |
Samalla hän vastasi Suomi-synodin kritiikkiin koskien sitä, että Kansalliskirkossa oli vihitty papeiksi myös sellaisia, joilla ei ollut yliopistokoulutusta. Hän kertaa apostoli Paavalin kirjeestä Tiitukselle paimenia koskevat kriteerit ja toteaa, ettei tieteellinen sivistys kuulunut vaatimuksiin. Mandellöfin mukaan opiskelu ei toki ole haitaksi, mutta ei pakollista. Kyse ei ollut niinkään halusta vähätellä akateemista koulutusta, vaan Kansalliskirkon pappispula oli sen verran suuri ja tarjonta pieni, että yliopisto-opintojen vaatimus tuntui varmasti tarpeettomalta ja haitalliselta pullonkaulalta.
Vuonna 1901 saatiin Calumetin kirkolliskokouksessa sopia Vapaa-Kansan kirkkokunnan liittymisestä Kansalliskirkkoon, mikä vähensi amerikansuomalaisten luterilaisten jakautumista. Kansalliskirkossa ei muutenkaan haluttu olla erillään muista vain erilläänolemisen ilosta. Kokouksessa oli suuri yksimielisyys siitä, että yhdistymistä Suomi-synodiin oli vakavasti yritettävä ja Mandellöf itse puhui siitä, kuinka suuri hyöty yhdistymisestä olisi Jumalan valtakunnan työlle. Seuraavana vuonna Ashtabulassa pidetyssä kirkolliskokouksessa Mandellöfin näkemys Suomi-synodista oli paljon pessimistisempi: "Synoodi etsii maallista viisautta, syrjäyttämällä taivaallisen viisauden; hengelliset herätykset näyttävät siinä piirissä olevan tuntemattomat." Synodin esimiehen Kansalliskirkkoa vastaan kohdistuneet syytökset ilmeisesti vetivät mielialan myös Mandellöfillä matalaksi.
 |
| Ashtabulan kansallisseurakunnan kirkko Ohion osavaltiossa. Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta." |
En ala tässä esittelemään jokaisen kirkolliskokouksen päätöksiä ja Mandellöfin osuutta niissä erikseen, mutta joitain poimintoja. Mandellöf puhui myös innolla sen puolesta, että lähetettäisiin sekä läntisiin että itäisiin osavaltioihin lähetyssaarnaajat kiertämään suomalaisten parissa, ja kaksi miestä valittiinkin tehtävään. Kirkkokunnan opillista linjaa Mandellöf selvitti ahkerasti niin lehdissä kuin muuallakin sekä esitellen että käytännössä muotoillen sitä. Kirkolle perustettiin vuonna 1903 myös oma kansanopisto, nimeltään omaperäisesti Kansan Opisto, jossa toimi myös pappisseminaari.
 |
| Kansan Opistolla oli komea rakennus, mutta pian se ajautui sosialistien käsiin ja muuttui Työväen Opistoksi. Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta." |
Kirkkoa siis kehitettiin ja se kasvoi kohisten, ja kesäkuun 1904 kirkolliskokouksessa Duluthissa seurakuntia oli jo 21 ja jäseniä 14 048. Papistoon kuului 20 henkeä. Lisäksi oli itsenäisiä seurakuntia, jotka olivat kirkkokunnan pappien hoidettavina. Iso juttu Mandellöfille on varmastikin ollut se hetki, jolloin hän sai 8. lokakuuta 1903 olla vihkimässä oman kasvattipoikansa W.W. Wilenin Wyomingin Rock Springsin kirkossa, jossa Mandellöf itse hoiti seurakuntaa, pappisvirkaan. Tämä antaa muuten hyvän kuvan kirkon pappistarpeesta, sillä Wilen tuli heti pappisuransa alussa neljän eri Wyomingin osavaltion paikkakunnilla toimivan seurakunnan paimeneksi. Ei mikään kevyt aloitus.
Wilen muuten muisteli myöhemmin kasvatti-isänsä tapaa rukoilla. Kirkolliskokouksissa hän saattoi usein vetäytyä tärkeiden päätösten ollessa edessä syrjään polvistuakseen rukoukseen. Wilenin mukaan hän saattoi usein ympärillä olevia huomaamatta puhella Taivaan Isälle eri asioista, sillä tällainen rukous oli niin tavallista hänelle. Jos yleisessä keskustelussa tuli hiljainen hetki saattoi kuulla, kuinka Mandellöf itsekseen huokaili "Rakas Jeesus, auta ja anna menestystä" tai muuta vastaavaa.
 |
| Rock Springsin kirkko Wyomingin osavaltiossa. Siellä tehtiin päätös Kansalliskirkon perustamisesta. Mandellöf paimensi sikäläistä seurakuntaa ja vihki siellä kasvattipoikansa pappisvirkaan. Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta." |
Sosialistit kaappaavat kansanopiston ja Mandellöf palaa Suomeen
Kansanopistoasiassa kävi vähän nolosti, ja osasyynä on pidetty Suomesta tulleiden johtomiesten, siis myös Mandellöfin, liiallista luottamusta suomalaisten kirkolliseen mieleen. Opistoa ei otettu suoraan kirkon omistukseen vaan se kuului osakeyhtiölle, jonka kokouksiin sai äänioikeuden se, joka sellaisen itselleen yhden dollarin hintaisella osakkeella lunasti. Pappisseminaari oli toki kirkkokunnan valvonnan alainen, mutta se jäi pian laihaksi lohduksi. Jo ensimmäisenä lukuvuonna opiston väliaikainen johtaja ehdotti uskonnon tekemistä vapaaehtoiseksi aineeksi, mikä ymmärrettävästi ei ollut kuulunut kirkkokunnan suunnitelmiin.
Jo 1906 sosialisteilla oli enemmistö opiston osakkeista ja he ottivat sen haltuunsa niin, ettei Kansalliskirkolla ollut siihen enää mitään valtaa. Siitä tuli Työväen Opisto, jonka yhtenä johtajana toimi myöhemmin punaisia Suomen sisällissodassa johtanut Yrjö Sirola. Muitakin haasteita alkoi näkyä, johtuen nekin osaltaan siirtolaisten vieroittumisesta luterilaisesta uskosta ja kristillisyydestä ylipäätään. Tätä varmasti edesautti jo edellä mainittu pappispula.
 |
| Mandellöfin kasvattipoika Walfred Willehad Wilen (1879-1947) vaimonsa Elin E. Sorsenin kanssa. Wilen teki elämäntyönsä Yhdysvalloissa toimien useissa seurakunnissa ja perustaenkin muutamia. Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta." |
Suomessa hän pääsi pian taas työnsyrjään kiinni, ensin Luodon v.t. kirkkoherraksi. Siellä hän oli taas tekemisissä lestadiolaisten kanssa ja yhtäaikaisesta vieroittumisesta sekä sympatiasta kertoo hänen luonnehdintansa: "Ehkä muutamissa kohdin ovat opissa yksipuolisia ja minun käsitykseni mukaan erehtyviä, elävät nuhteettomasti, ollen terveellisenä suolana seurakunnassa." Samalla löytyi yhteyttä myös evankelisuuteen, sillä evankelinen lankomies Gustaf von Essen oli Munsalassa kirkkoherrana ja tämän kanssa Mandellöf osallistui jo 1905 kolmeen evankeliumijuhlaan, evankelisten isompaan paikalliskokoontumiseen.
Viimeiseen työpaikkaan Asikkalan puisille rattaille
Pohjanmaan Luodosta Mandellöf siirtyi Satakunnan Honkilahteen v.t. kappalaiseksi. 1907 hän haki Asikkalan kirkkoherraksi. Hän sai vaalissa toisen vaalisijan ja päihitti ensimmäiselle sijalle asetetun Ypäjän kirkkoherran Gustaf Oscar Holmbergin. Kolmas ehdokas ei saanut lainkaan ääniä. Holmberg oli evankelisuudestaan tunnettu, ja Mandellöfkin oli jälleen lähentynyt liikettä. Vuonna 1913 hänet kutsuttiin jälleen Evankeliumiyhdistyksen jäseneksi, järjestön, josta hänet oli 1870-luvulla erotettu.
Mandellöf jaksoi olla aktiivinen vielä Asikkalan vuosinaankin. Ehkä Amerikan-kokemusten peruja oli se, että hän kirjoitti Tähti-lehdessä vuonna 1908 sosialidemokratiaa vastaan ja piti kristillistä työväenliittoa parempana ajamaan köyhälistön asiaa. Varmaan muisto siitä, miten sosialistit Amerikassa pilasivat kansanopistohankkeen painoi mieltä. Ei hän pelkästään kritisoinut, vaan esimerkiksi hänen toimestaan Asikkalaan perustettiin yksi kiertokoulu lisää ja parannettiin opettajien palkkausta.
 |
| Asikkalan kirkosta tuli monessa paikassa toimineen Mandellöfin viimeinen palveluspaikka. Wikimedia Commons. |
Aivan Mandellöfin viime vuosiin osui kumma tapaus, jossa Asikkalan Vesivehmaalle pyrittiin rakentamaan evankelisten rukoushuone kylällä syntyneen vilkkaan herätyksen myötävaikutuksesta. Asia lähti liikkeelle jo 1911, mutta vuosien varrella käytiin kiistaa esimerkiksi siitä, tuleeko rukoushuoneesta yksityinen vai Evankeliumiyhdistyksen oma. 1915 Mandellöf ryhtyi vastustamaan stä, että siitä tulisi Evankeliumiyhdistyksen rukoushuone ja asia kävi Porvoon tuomiokapitulissakin. Kiista velloi voimakkaana vielä Mandellöfin kuollessakin. Mandellöf oli itsekin yhdistyksen jäsen, miksi hän siis vastusti? Ehkä hän vieroksui ajatusta, että seurakunnan sisälle muodostuisi siitä vahvasti irrallisia ryhmiä, olihan hän nähnyt, miten Amerikassa lestadiolaiset eristäytyivät muista luterilaisista. Tosin niinhän teki Kansalliskirkkokin suhteessa Suomi-synodiin, mutta Mandellöf ainakin pyrki yhteyteen. Vaikea sanoa, kun kuolema tosiaan päätti kiistan Mandellöfin osalta.
Kuolema ja jälkimaine: "kiitä Jumalaa puolestani kaikesta"
Wilhelm Adrian Mandellöf kuoli Helsingin Diakonissalaitoksessa 13. tammikuuta 1916. Hänen vaimonsa Maria, joka itse kuoli vasta 1932 Kuopiossa 84-vuotiaana, on kirjoittanut miehensä viime hetkistä: "Herra on sanansa jälkeen laskenut palvelijansa rauhaan, sillä vainajan silmät olivat nähneet ja hän uskoi sen pelastuksen, jonka Jumala on valmistanut kaikille kansoille... Paljon sairas puhui loppuun asti varottaen ja rukoillen kaikkien edestä. Itse rukoili ja pyysi muiden rukoilla Jeesusta pian tulemaan. Tauti oli ankara, ei lepoa päivällä eikä yöllä. Viimeisenä aamuna sairas sanoi: 'Nyt minä olen hyvin väsynyt'. Aivan viimeiset sanat olivat minulle: 'Laske nyt polvillesi juuri tähän ja kiitä Jumalaa puolestani kaikesta'. Sitten seurasi viimeinen kova, raskas huokaus ja kuolematon henki pääsi vapauteen. Hyvä uskon kilvoitus oli kilvoiteltu ja elämän kruunu saavutettu."
 |
| Mandellöfin kuolinilmoitus. Etelä-Suomen Sanomat nro 7/1916. |
Mandellöfin kuoltua näkyi, että mies, joka äkkiseltään näyttää polttaneen siltoja eri suuntiin oli pikemmin monessa mukana. Lestadiolaisuuden erään haaran, uusheränneiden, Kolkuttaja-lehdessä oli J.F. Hellmanin kirjoittama muistokirjoitus. Ainakin uusheränneet lukivat hänet edelleen omiensa joukkoon. Hellmanin mukaan Mandellöf oli tyystin vapaa puoluehengestä. Ehkä hän tosiaan ei enää halunnut olla mitenkään ehdoitta mukana missään herätysliikkeessä, vaan niiden kanssa toimiessaankin halusi pitää itsenäisen linjansa.
Suomen lähetyssanomia jakoi erään papin muistelun Mandellöfin työuran varrelta, lieneekö Säkylän ajalta vai vasta Asikkalasta: "Nuorena pappina sain määräyksen toimia rov. M[andellöfi]:in naapuriseurakunnassa. Niinkuin nuoret ainakin olin itsetietoinen ja kopea. Eräänä päivänä ilmestyi hevosmies portillemme, sitoi hevosensa kiinni ja tuli pastoria kyselemään. Astuin edellä kansliaan jossa kysäsin vieraan asiaa. Vastaukseksi esitti hän itsensä ja sanoi tulleensa nuorta virkaveljeä tervehtimään. Pääni painui alas. Häpesin. Olisin tahtonut painua siihen paikkaan. - Se oli minulle saarna nöyryydestä, jota en unohda. Isällisiä ja ystävällisiä neuvoja annettuaan sanoi hän jäähyväiset, muistaen samalla vasta-alkavaa tuntuvalla avustuksella. Usein kävi hän sitte luonamme eikä milloinkaan tuomisitta. Rohkaistakseen vastaanottajaa lausui hän isällisesti: vasta-alkava tarvitsee."
 |
| Ohion osavaltion Ashtabulan kirkon alttari. Mandellöf oli tekemässä osaltaan työtä sen eteen, että tältä ja monelta muulta alttarilta kaikui suomeksi armon sanoma kaukana isiensä mailta eläville suomalaisille. Kirjasta "Evankelis-Luterilainen Kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta." |
Mandellöfin elämä oli melkoista vuoristorataa. Työ vei häntä ympäri Suomen ja sen rajojen ulkopuolellekin, ja hengellisesti hän oli vuoroin kotonaan, vuoroin kiistoissa parinkin herätysliikkeen kanssa. Hän oli vakaumuksen mies, eikä siksi aina sopinut minkään liikkeen muotteihin. Kuitenkin hänen merkityksensä varsinkin Kansalliskirkon vaiheissa oli kiistaton. Kyseinen kirkkokunta jatkoi elämäänsä vuoteen 1963 asti, jolloin se jäsenistön kielen muututtua pitkälti englanniksi yhdistyi Missouri-synodin kanssa, jonka se koki hengellisesti läheisimmäksi. Tähän vaikutti osaltaan se oppiperusta, jota Mandellöfkin oli ollut pönkittämässä.
Lähteet:
G. A. Aho: Evankelis-luterilainen kansalliskirkko. Ensimmäiset 50 vuotta. 1949.
Asikkala. Heinolan Sanomat nro 71/1907. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/624740?page=3
Asikkalan kirkkoherra Wilhelm Adrian Mandellöf. Alempi kansanopetus nro 1/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/938269?page=4
J.F. Hellman: Muistosanoja Vilhelm Adrian Mandellöfista. Kolkuttaja nro 2/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/985323?page=10
Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1870-1895. 1967.
Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1896-1916. 1984.
Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys. Lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870-1899. 1997.
Seppo Lohi: Lestadiolaisuuden suuri hajaannus ja sen taustat. 2007.
MANDELLÖF Wilhelm Adrian. Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/henkilo.php?id=18718
Rovasti Mandellöf'in muistolle. Suomen lähetyssanomia nro 2/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/845547?page=30
