"Miksi erosimme Suomen ev.lut. kirkosta?" - Kolmen luterilaisen pastorin julkilausuma vuodelta 1923

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Olen ajatellut, että voisin julkaista täällä blogissa erilaisia mielenkiintoisia historiallisia tekstejä, erityisesti sellaisia, jotka ovat tässä formaatissa sopivan mittaisia luettavaksi ja joilla voisi olla jotain annettavaa nykyisiin keskusteluihin. Alla siis pienin taustatiedoin höystettynä eräs dokumentti noin sadan vuoden takaa, jonka viimeaikaiset keskustelut sekä Suomen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon pitkäaikaisen johtajan Markku Särelän hiljakkoin tapahtunut poisnukkuminen nostivat mieleeni. Ehkä se voi antaa virikkeitä ja taustaa nykyisille vastaaville keskusteluille, tai olla vain ajan merkki ajoiltaan.

Kolme pastoria julkisesti tiliä erostaan tekemässä

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on viime aikoina ollut monenlaisia tiukkojakin ristiriitoja läpi sen historian, ja niin tänäkin päivänä. Välillä on ollut keskustelua myös siitä, eroaako osa kirkon herätysliikkeistä kirkosta perustaen oman kirkkonsa.

Tällaista keskustelua käytiin myös 1920-luvulla, jolloin osa evankelisen herätysliikkeen jäsenistä erosi kirkosta perustaen omat seurakuntansa. Nämä toimivat edelleen Suomen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon sekä Suomen evankelis-luterilaisen seurakuntaliiton alla. Kolme vuoden 1923 lopulla eronnutta pastoria, A. Aijal Wegelius (myöh. Uppala), Kauko Valve ja B. A. Uusitalo päätyivät julkaisemaan yhteisen selityksen erolleen. Tälle oli syynä paitsi heidän erojensa saama mediahuomio myös tarve ilmaista itsenäisesti heidän eroamisensa syy. 

Pastori Heino Pätiälä (jonka esperanto -harrastuksen vaikutuksesta koko luterilaisen vapaakirkkoaatteen kehitykselle Suomessa olen kirjoittanut täällä) oli aiemmin ilmoittanut eroaikeistaan Porvoon vuoden 1922 synodaalikokouksessa sekä julkaisemassaan kirjasessa Ulos leiristä (joka ansaitsisi jossain yhteydessä kunnollisen esittelyn), mutta nämä kolme pastoria halusivat osoittaa oman päätöksensä olleen itsenäinen suhteessa Pätiälän päätökseen.

Oheinen kuva on otettu Suomen Vapaan Evankelis-Luterilaisen Kirkon 
(nyk. Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko) perustamiskokouksesta 
v. 1928. Eturivin kolme oikeanpuolimmaista ovat vasemmalta lukien pastorit 
Kauko Valve, V. I. Salonen sekä A. A. Wegelius. Luterilainen 5/1928.

Niinpä Valve ja Wegelius laativat yhteisen selityksen 29.11.1923 Radansuun kansanopistolla, jonka johtajana Valve tuolloin toimi. Myöhemmin myös Uusitalo antoi tekstille hyväksyntänsä. Sen jälkeen teksti postitettiin 30 sanomalehdelle.

"Miksi erosimme Suomen ev.lut. kirkosta?

 Koska julkisuudessa on mainittu allekirjoittaneiden ero papinvirasta sekä myös kirjoitettu siitä, pyydämme väärinkäsitysten välttämiseksi saattaa julkisuuteen eromme syitä ja sen yhteydessä ilmeneviä asioita. Asianomaisille tuomiokapituleille lähettämissämme kirjelmissä, jotka asiallisesti, jopa suurimmaksi osaksi sanatarkastikin liittyvät kahden allekirjoittaneen laatimaan luonnokseen, on eromme perustelu tämän luonnoksen mukaan seuraava: 

"Tähän luopumiseen velvoittaa minut Jumalan sana sekä osaltaan myös Jumalan sanan mukaisilta kohdiltaan pappisvirkaan tullessani tekemäni vala (K.L. 117 §). — Suomen ev.lut. kirkossa sallitaan tosiasiallisesti jatkuvasti ja julkisesti opetettavan vastoin Jumalan sanaa ja luterilaisen kirkon tunnustuskirjain oppia. Sen seurakunnissa sallitaan tunnustettavan ilmeisiä harhaoppeja; seurakunnissa sallitaan myös jatkuvasti julkisyntiä ja törkeintäkin paheellista elämää; seurakunnilla ei ole Jumalan asetusten mukaisia niille kuuluvia oikeuksia eikä velvollisuuksia eikä niitä myöskään hallitse Jumalan sana, vaan ihmiset. Kun Suomen ev.lut. kirkko ei siis alistu Jumalan sanan selviin määräyksiin eikä se sellaisenaan saata sitä tehdäkään, on se selvästi Jumalan sanan vastainen ja ei-luterilainen kirkko.

Samalla ilmoitan, että olen tänään _ _ _ :n seurakunnan pastorinvirastossa ilmoittanut eroni sanotusta seurakunnasta ja sen kautta Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta."

Tuomiokapituleille lähettämämme perustelu on lyhyt — kuten viralliseen asiakirjaan nähden on luonnollista —, mutta siitä käy selville pääasialliset syyt eroomme.

Eromme on johtunut siitä, että Suomen ev. lut. kirkko on tosiasiallisesti luopunut Jumalan sanan ja ev. lut. kirkon tunnustuskirjan opin kuuliaisuudesta, — Sanotusta kirkosta erotessamme emme siis suinkaan ole eronneet tosiluterilaisesta opista, vaan väärästä kirkollisesta yhteydestä. Ja tahdomme pitäytyä — hyljäten kaiken lahkolaisuuden yksinomaan tosiluterilaiseen seurakunnalliseen yhteyteen.

Emme haaveile mitään synnittömien yhdyskuntaa, kuten jo on väärin väitetty, vaan haluamme toisten yksimielisten kanssa liittyä tosiluterilaisiksi seurakunniksi, joissa on käytännössä raamatullinen kuri sekä oppiin että elämään nähden (eihän synnittömien kesken tarvittaisi mitään kurinpitotoimia). 

Emme ole eronneet Suomen ev. lut. kirkosta uhmamielin emmekä muita tuomiten. Yhdymme Tunnustuskirjan sanoihin: "Raskasta on erota niin monesta maasta ja kansasta ja tunnustaa eri oppia. Mutta tässä on Jumalan käsky, että jokaisen on kartettava eikä pidettävä yhteyttä niiden kanssa, jotka väärää oppia opettavat tai jotka sitä väkivalloin pyytävät voimassa pitää" (M. 337). 

Vaikka olemmekin eronneet Suomen ev. lut, kirkosta, niin emme suinkaan ole jättäneet isänmaatamme emmekä kansaamme, vaan tahdomme entistäkin tarmokkaammin tehdä sen keskuudessa Jumalan valtakunnan työtä. Olemme valmiit mahdollisuuden mukaan palvelemaan jokaista, joka apuamme tai neuvojamme pyytää. 

Luterilaisina ja kristittyinä haluamme myös kunnioittaa ja palvella esivaltaa, joka on Jumalan asettama ja on lainkuuliaisina kansalaisina silmämääränämme isänmaamme onni ja menestys. 

Emme katso voivamme tässä yhteydessä pitemmälti tästä asiasta kirjoittaa. Toivomme saavamme tilaisuuden myöhemmin erikseen julkisuudessa palata asiaan. 

3.12.1923. 

Kauko Valve 

Aijal Wegelius 

B. A. Uusitalo"

B. A. Uusitalo liittyi Valven ja  Wegeliuksen laatimaan tekstiin. Näiden katkaistua 
välinsä Heino Pätiälään seurasi Uusitalo Pätiälää ja tuli tämän kanssa toiseksi 
Suomen vapaan evankelis-luterilaisen seurakuntaliiton (nyk. Suomen
evankelis-luterilainen seurakuntaliitto) pastoriksi ja Pätiälän jälkeen johtajaksi. 
Uusitalon sisko oli yksi Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen merkittävimpiä
Japanin-lähettejä, Siiri Uusitalo. Autuus Pakanoille 10/1920.

Ivalta ei vältytty

Tekstin levikistä voisi vielä lyhyesti mainita. Moni lehti julkaisi sen, eivät toki kaikki, ja esimerkiksi Kotimaa julkaisi siitä vain noin viidesosan. Herättäjä puolestaan viitattiin pastorien kirjoitukseen Helsingin Sanomien pohjalta. Herättäjässä ollutta Tien ohesta tempomia -palstaa kirjoittanut nimimerkki Waeltaja kommentoi pastorien kirjoitusta hyvin purevaan, ilmeisesti palstalle tyypilliseen tyyliin:

"Minun puolestani he saavat erota ja selittää eroansa. Mutta heidän kirjoituksensa sävy itsetehtyine marttyyriuksineen paljastaa heistä sellaisia ominaisuuksia, että he minun mielestäni olisivat sopineet erittäin hyvin tähän turmeltuneeseen kirkkoon. Pelkään näet, että he pilaavat sen hyvän kirkon, johon he nyt siirtyvät."

Ainakin Wegelius huomioi Herättäjän piikittelyn, sillä laatiessaan 1970-luvulla kirkkonsa historiikkia hän lainasi tuota kirjoitusta todeten: "Näin arvottomasti kirkollinen lehti kirjoitti vakavasta asiasta". Samalla hän totesi, etteivät ne päivälehdet, jotka kirjoituksen julkaisivat liittäneet siihen lainkaan huomautuksia. Suomen Sosialidemokraatissa hän tosin mainitsi pastorien kirjoitusta käytetyn kannustamassa kirkosta eroamiseen, mutta siinä oli silti huomautettu, että nyt eronneet pastorit lienivät niitä "mustimpia", minkä Wegelius ymmärsi merkitsevän taantumuksellisia.

Muuten kirjoitus levisi ympäri Suomea lehdistön kautta. Nopealla haulla löysin sen ainakin Turunmaan, Laatokan, Hämeen Maan sekä Ilkan sivuilta. Vuoden 1924 alkupuolella se julkaistiin myös Paimen -lehdessä, joka oli tunnustusluterilaisena lehtenä tärkeä vaikutuskanava näille pastoreille.

Kirjoituksen merkityksestä

Kirjoituksen julkaiseminen eri lehdissä toi pastorien näkemyksiä tunnetuksi ja kertoi heidän ratkaisunsa ja sen perustelut laajalle yleisölle. Siten se saattoi olla osaltaan vaikuttamassa useiden ihmisten ratkaisuihin ja luterilaisten vapaaseurakuntien syntyyn eri puolilla maata. Elokuuhun 1924 mennessä oli muodostunut 10 seurakuntaa, joilla oli yhteensä 434 jäsentä. Yhden hieman myöhemmin Karjalan Kannakselle syntyneen seurakunnan varsin erikoisia vaiheita olen esitellyt täällä.

Mitään suurten massojen liikettä ei siis syntynyt, vaikka liittyjiä oli vielä tuon jälkeenkin. Kuitenkin tästä eteenpäin Suomen ev.lut. kirkon monopoli luterilaisuuden edustajana Suomessa oli saanut särön. Pastoreille oli tärkeää korjata se ajatus, että he olisivat pyrkineet jäsenistöltään täysin puhtaaseen kirkkoon. Niinpä heidän kirjoituksessaan tätä erikseen painotetaan. He halusivat kuitenkin opin ja seurakunnan opetuksen puhtautta ja yhdenmukaisuutta, sekä mahdollisuuden tarvittaessa käyttää kirkkokuria jäsenistön tai julistajien oikaisemiseksi. Herättäjän ivallisista kommenteista päätellen tämä viesti ei tosin näytä kunnolla välittyneen ulospäin.

Joka tapauksessa kyseinen teksti on mielenkiintoinen valaistessaan kahden luterilaisen vapaakirkon syntyvaiheita sekä kuvatessaan sitä intentiota, mikä sekä heillä että monilla muilla vastaavilla hankkeilla on myöhemminkin ollut.

Lähteet

Miksi erosimme Suomen ev.lut. kirkosta? Paimen 3/1924, 1.2.1924. Verkkoversio: 01.02.1924 Paimen no 3 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

A. Aijal Uppala: Tunnustukselliset seurakunnat syntyvät. Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko (1976). Verkkoversio: Microsoft Word - AAU_Tunnustukselliset seurakunnat.doc

Waeltaja: Tien ohesta tempomia. Herättäjä 49/1923, 7.12.1923. Verkkoversio: 07.12.1923 Herättäjä no 49 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Kirkonsiirto, aseellista vahtia ja oman seurakunnan perustaminen - Vuokselan erikoinen kirkkoriita

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Jokin aika sitten kirjoitin tässä blogissa Vuoksenlaakson metodistiseurakunnan erikoisen syntytarinan: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/10/kirkonpaikkakiistasta-suomen.html . Liikumme tässäkin kirjoituksessa aivan lähiseudulla, samalla vuosikymmenellä ja jopa samassa aihepiirissäkin, mutta silti tämänkertainen tapauksemme on hyvin erilainen. Siihen kuuluu Vuoksenrannan tavoin oman evankelis-luterilaisesta kirkosta erillisen seurakunnan perustaminen, mutta myös kokonaisen kirkon siirtäminen ja aseellista rukoushuoneen oven vartiointia. Olemme taas Vuoksen rantamilla, mutta suuntaamme nyt Vuoksenrannan sijasta Vuokselaan.

Vuokselan sijainti Luovutetun Karjalan kartalla.
Kannakselle oli 1900-luvun alkupuolella työlästä 
perustaa uutta seurakuntaa ilman riitaa, kuten 
tämäkin esimerkki osoittaa. Wikimedia Commons.

Kirkonsiirto-operaatio aloittaa kamppailun seurakunnan keskuksesta

Vuonna 1905 perustettiin Valkjärven alaisuuteen Vuokselan rukoushuonekunta. Sellaista oli toivottu alueelle jo pitemmän aikaa ja edeltävänä vuonna 1904 olivat innokkaimmat asian puuhamiehet ostaneet itselleen huutokaupasta Antrean vanhan puukirkon. Tällä myynnillä oli rahoitettu Antrean uuden kirkon rakentamista. Kun sitten seuraavana vuonna tuli tuomiokapitulin päätös rukoushuonekunnasta tuli kirkon ostaneille Uudenkylän miehille hoppu kuljettaa se omaan kyläänsä varmistaakseen sen kirkon sijaintipaikaksi. Hankkeen keskeisenä puuhamiehenä oli maanviljelijä Daniel Fabian Jääskeläinen ja työhön osallistui 40-50 kyläläistä hevosineen. Kuljetus suoritettiin ensin hevosilla ja sitten proomuilla Vuoksea pitkin.

Uuteenkylään perustettiin rukoushuoneyhdistys ja kirkko pystytettiin kylän korkeimmalle paikalle. Tosin ensin rakennuksesta myytiin ne osat, joita tässä uudessa rukoushuoneessa ei tarvittu. Niitten myymisellä saatiin itse asiassa peitettyä koko kauppahinta, mutta samalla rakennus ei enää muistuttanut alkuperäistä ulkomuodoltaan eikä tekotavaltaan. Kokoa sillä kuitenkin oli, sillä siihen kuului peräti 850 istumapaikkaa, eli tätä puolta oli selvästi pidetty olennaisena. Jumalanpalvelusten suhteen ei turhia aikailtu, vaan niitä alettiin pitää jo ennen kuin rakennus oli kunnolla kasassakaan. Sitä käyttivät niin Valkjärven seurakunnan papit kuin myös Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen puhujat, sillä seudulla oli evankelisen herätysliikkeen kannatusta. Pytinkiä ei koskaan vihitty varsinaiseksi kirkoksi, minkä vuoksi puhutaan Uudenkylän rukoushuoneesta.

Entisestä Antrean kirkosta tuli komea rukoushuone 
Uuteenkylään, vaikka ulkomuoto matkan varrella 
hieman kärsikin. Museoviraston Historian kuvakokoelma, 
Karjalan Liiton  kokoelma.  https://www.finna.fi/Record/museovirasto.4423650DF2F6A5D0DE9D7183DEC7572F

Vuokselan seurakunta syntyy, taistelu yltyy

Siitä ei näet koskaan tullut Vuokselan kirkkoa. Kun 1912 perustettiin Vuokselan seurakunta, johon liitettiin sekä Valkjärven, Sakkolan että myös Muolaan kyliä alkoi kiistely kirkon sijainnista toden teolla. Merkittävä osa seurakuntalaisista halusi seurakunnan kirkon Päiväkiven alueelle. Päiväkivi on sikäli merkittävä paikka, että se mainitaan jo vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa ja osoitti siis, missä raja tuolloin kulki. Kiista miltei kaatoi koko seurakunnan ja kunnan perustamishankkeen, mutta tuomiokapituli ei luovuttanut, kehotti luopumaan erimielisyyksistä. Hieman kiistelyä helpotti, kun Vuosalmen kylän väki päättikin liittyä Äyräpäähän Vuokselan sijasta, mutta väkimäärä toki siitä laski. Seurakunnan toiminta aloitettiin 1913, vaikkei varsinaista kirkkoa vielä ollutkaan. 25.11.1916 kirkonpaikasta äänestettiin, jolloin Lammasniemi sai 3097, Uusikylä 1643 ja Liuhaniemi 28 ääntä.

Vuoteen 1920 asti käytettiin kuitenkin Uudenkylän rukoushuonetta, olihan se kuitenkin jo pystyssä. Tämän jälkeen jumalanpalvelukset olivat kunnantalolle Virkkilään, joka sijaitsi aivan Päiväkiven vieressä. Tämä luonnollisesti suututti Uudenkylän väen, mistä kahinoista kertoo purevasti Käkisalmen Sanomissa joulukuussa 1920 ilmestynyt pakina Riitelevä seurakunta. Siinä nimimerkki 'Timoteus' kirjoittaa "Ei Ahvenanmaan kysymys, Balkanin kuuluisat levottomuudet eikä Meksikon veriset kansalaissodat ole olleet niin sitkeitä ja vaikeasti ratkaistavia, kuin Vuokselan seurakunnan kirkon paikka. Maailman sota käytiin loppuun viidessä vuodessa, mutta riita Vuokselan kirkosta jatkuu yhä edelleen, vaikka se sai alkuunsa vuosia ennen maailmansotaa."

Vaikka kirjoitus on laadittu humoristisella tyylillä on siinä myös kerrottu kiinnostavia yksityiskohtia kirkonpaikkakiistasta Virkkilän ja Uudenkylän välillä. Siinä kerrataan vaiheet, jotka johtivat jumalanpalvelusten siirtymiseen kunnantalolle, minkä jälkeen kerrotaan uuskyläläisten aktivoitumisesta sekä kunnan että seurakunnan luottamuselimissä. Lisäksi kerrotaan, miten urkujen siirrosta Uudestakylästä Virkkilään tuli melkoinen operaatio, sillä uuskyläläisten kerrotaan yhdessä vuosalmelaisten ja muitten lähikyläläisten kanssa estäneen asein varustautuneina virkkiläläisiä siirtämästä urkuja. Virkkilän väki päätti pyytää maaherralta virka-apua, ja uuskyläläiset puolestaan aikoivat luottamuselimissä siirtää päätöksen kirkon rakentamisesta hamaan tulevaisuuteen.

Uudenkylän rukoushuoneessa oli 
ainakin komeasti tilaa. Museoviraston Historian kuvakokoelma, 
Karjalan Liiton kokoelma. 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.8935249673F66C640390A56C3639CB30

Kirkkovaltuuston kokouksessa tämä asian siirtämishanke ei kuitenkaan toteutunut, sillä seurakunnan v.t. kirkkoherra piti virkkiläläisten puolta eikä ottanut uuskyläläisten asiaa lainkaan käsittelyyn. Niinpä paukut päätettiin keskittää kunnanvaltuuston kokoukseen. Siellä sitten uuskyläläiset olivat ankarasti vaatineet kaikkien kirkollisten välineiden poistamista kunnantalolta eikä urkuja nyt ainakaan saanut sinne tuoda. Eivätpä uuskyläläiset aavistaneet, että heidän ollessaan joukolla kunnanvaltuustossa kamppailemassa olivat virkkiläläiset uudella urkujenhakureissulla, mikä nyt onnistuikin, kun ei ollut estäjiä. Eikä kunnanvaltuustossakaan saavutettu voittoa, sillä puheenjohtaja ei suostunut ottamaan asiaa edes esityslistalle.

Vielä 1923 heinäkuussa järjestettiin kirkkoneuvoston vaatimuksesta seurakunnan kokous, jossa haluttiin äänestää kirkon paikasta vielä kerran. Vastapuoli totesi kuitenkin, että asia on jo aikoja sitten päätetty, minkä lisäksi uuden äänestyksen pito olisi hätiköity siinä mielessä, ettei Vuosalmen kylän eronpyyntöä Vuokselasta oltu vielä ratkaistu. Lisäksi odotettiin kirkollis- ja opetusministeriön luvattua vierailua. Niinpä äänestettiin, jolloin asian lykkäämisen puolesta annettiin 580 ääntä ja asian päättämiseksi heti 740 ääntä. Niinpä päätettiin äänestää siitä, ketkä kannattavat Uudenkylän rukoushuoneen tonttia. Tosin äänestyksen arvoa heikensi se, että kaikki lykkäystä kannattaneet poistuivat. Jäljelle jääneet äänestivät ja tulokseksi tuli Uudenkylän puolesta 721 ääntä, joista Uudestakylästä tuli 622 ja Vuosalmesta, joka oli siis siirtymässä osaksi toista kuntaa ja seurakuntaa, tuli 99. Kokouksessa mainitaan käytetyn paljon valtakirjoja, joista monet hylättiin ja kokouksen kerrotaan kestäneen iltamyöhään saakka.

Uuskyläläisten vastarinta osoittautui lopulta turhaksi, ja jumalanpalvelukset pidettiin edelleen kunnantalolla Virkkilässä, kunnes kirkko aikanaan vuonna 1929 valmistui Lammasniemeen Virkkilän kylään. Siihen mahtui 600 henkeä.

Virkkilän kylään v. 1929 
kohonnut Vuokselan kirkko. 
Wikimedia Commons.

Hävinneitten uusi suunnitelma: aivan oma seurakunta

Kun Uudenkylän väki oli jo ennen uuden kirkon valmistumista huomannut jääneensä tappiolle syntyi heidän joukossaan uusi, rohkeakin ajatus: perustetaan sitten oma seurakunta. Vuonna 1923 voimaan tullut uskonnonvapauslaki antoi näet siihen mahdollisuuden, ja jo edellä mainittu Vuoksenlaakson metodistiseurakunta näytti esimerkin siitä, että silläkin tavalla voi toimia. Uudenkylän asukkaista varsinkin evankeliset olivat kuitenkin tietoisen luterilaisia, eikä heitä viehättänyt ajatus metodisteiksi kääntymisestä.

Kylälle oli tullut kuitenkin jonkin verran evankelista Paimen-lehteä, jonka kautta oltiin saatu tietoa siitä, miten muualla Suomessa oltiin perustettu tunnustukseltaan luterilaisia vapaaseurakuntia ja että näitä oli perustettu jo syksyllä 1923. Tämän myötä syntyneistä kirkoista on tässäkin blogissa ollut puhetta jo aiemmin ainakin seuraavissa kirjoituksissa: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/05/kun-kirkolliskokous-uhkasi.html ja https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/08/esperanton-yllattava-aikaansaannos.html . Näitten tietojen johdosta lähetti maanviljelijä Viktor Sihvo 27.7.1925 kirjeen näitä seurakuntia perustaneista papeista ehkä tunnetuimmalle, Heino Pätiälälle ja kertoi tälle omaa seurakuntaa kannattavan hankkeen takana olevan peräti 1000 kyläläistä. Samalla tiedusteltiin luterilaisten vapaaseurakuntien oppitunnustusta, sillä hankkeen takana olleet halusivat pysyä luterilaisessa opissa eivätkä halunneet naapuriensa tapaan metodisteiksi.

Ei seurakuntaa saa kevein mielin perustaa

Tuntemattomasta syystä Pätiälä ei vastannut kirjeeseen, jolloin postinhoitaja Edvard Pulkki lähetti vastaavan kirjeen Paimenen toimitukselle 13.10.1925, jossa hän toivoi jonkun pastorin tulevan selvittämään asioita paikkakunnalle. Sieltä pastori A. Aijal Uppala vastasi heti ja kehotti kääntymään pastori Kauko Valven puoleen, mikä kirjeenvaihto johti Valven saapumiseen Uuteenkylään 20.12.1925, jolloin järjestettiin kokous.  Siellä Valve yllätti paikalliset. Sen sijaan, että hän olisi avosylin toivottanut kaikki liittymään osaksi sitä seurakuntien joukkoa, jossa hänkin toimi pastorina, pisti hän kyläläiset pohdinnan paikalle. Hän  sanoi, että mikäli heillä oli riitaa seurakunnan ulkonaisista asioista, joihin myös kirkon sijainti kuului, oli heidän kristittyinä kyettävä sopimaan sellainen erimielisyys. Jos taas kyseessä olivat oikeasti opilliset ja sielun asiat, oli hän valmis Jumalan sanan mukaisesti auttamaan. Eli jos jonkun mielestä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa oli heidän mielestään opillisia ongelmia oli syytä jatkaa eteenpäin, muussa tapauksessa, hoitakaa itse omat riitanne.

Tämä sai kokousväen jakautumaan kahtia. Osan ilmeet synkkenivät, sillä heille kyse oli puhtaasti ulkonaisen järjestäytymisen muodosta ja he olivat kiinnostuneita siitä, montako isäntää tulee mukaan ja minkä kokoiseksi tulee veroperuste. Toiset sen sijaan innostuivat ajatuksesta, että saataisiin uskossa ja opissa yksimielinen seurakunta. Jotkut totesivat: "Nyt ollaan oikealla tiellä." Mitään päätöksiä kokous ei tehnyt, vaan asia jäi mietintään.

Kuva Suomen Vapaan Evankelis-Luterilaisen Kirkon perustamiskokouksesta 
28.5.1928. Eturivin pukumiehet ovat vasemmalta lukien kirkon pastorit 
Kauko Valve, V.I. Salonen ja A. Aijal Uppala (tuolloin vielä Wegelius). 
Kuten Vuokselassa saatiin nähdä, he olivat kaikki kolme tiukkoja periaatteen 
miehiä, mikä oli saanut heidät myös hylkäämään pappeuden Suomen evankelis-
luterilaisessa kirkossa. Luterilainen 5/1928.

28.12.1925 ne, jotka olivat innostuneet Valven puheista pitivät neuvottelun. He olivat päätyneet ajatukseen perustaa oma luterilainen seurakunta, vaikka kysymys pastorin saamisesta huolestuttikin. Kuitenkin päätettiin edetä. Selvisi, että mukaan halusi liittyä 78 aikuista, joilla oli 68 lasta, yhteensä siis 146 henkeä. Heti seuraavana päivänä Vuokselan seurakunnasta erosi 12 henkeä, sitä seuraavana päivänä 10 perhettä ja muitten oli tarkoitus seurata pian perässä. Edvard Pulkki kirjoittikin tämän johdosta 30.12.1925: "Nyt olemme siis turvattomia. Emme kuulu mihinkään paikallisseurakuntaan eikä meillä ole paimenta. Meillä on myös kaiken järjestyksen puute ja etukädessä pastorin puute. Tämmöisessä olotilassa oleminen on aivan tukalaa. Pyydämme, että uskonveljet siellä ryhtyvät meitä auttamaan ja toivomme, että Herramme Jeesus taas johdattaisi lampaansa kokoon ja antaisi meille hoitajan. Pyydämme teiltä ohjausta asian eteenpäin viemisessä..."

Seurakunta syntyy tarkan selvittelyn seurauksena

Kolme viikkoa myöhemmin kylään saapuivat pastorit Kauko Valve ja V.I. Salonen. He suorittivat tehtävänsä 17.-20.1.1926. Vieläkään he eivät halunneet päästää kyläläisiä helpolla ja ottivat sen sijaan riskin väen vielä suuremmasta vähenemisestä. Ensin he opettivat, miten oikealla tavalla pitäisi kokoontua tunnustuksellisena luterilaisena paikallisseurakuntana. Tätä opetettiin sekä saarnatilaisuuksin että lapsia opettamalla. Sitten kaikki aikuiset, jotka halusivat liittyä seurakuntaan tutkittiin henkilökohtaisesti. Siinä haluttiin sekä selvittää heidän vakaumuksensa luonne että vahvistaa sitä. Hommassa kului kaksi päivää, sillä halukkaita tulijoita oli tässä kohtaa 69 aikuista. Moni oli siis jättäytynyt tässäkin kohtaa pois, ehkä pastoreiden menettelyn vuoksi, ja näistä 69:stä ilmeisesti myöskin osa karsiutui pois, sillä vuoden 1926 lopun jäsentietojen mukaan tähän uuteen seurakuntaan kuului 35 aikuista ja 44 lasta, yhteensä 79 henkeä.

Tiistaina 19.1.1926 pidettiin Vuokselan Vapaan Evankelis-Luterilaisen Seurakunnan perustamistilaisuus Juho Sihvon talossa klo 4 iltapäivällä. Lyhyen saarnan jälkeen kysyttiin kaikilta liittyviltä joukko kysymyksiä, jotka laitan tähän mukaan osoittamaan, että mukaan tulijoiden sitoutumisesta haluttiin varmistua:

1. Olivatko kaikki ilmoittautuneet tyytyväisiä suoritettuun tutkimukseen vai olisiko sitä vielä jatkettava?

2. Onko joku tulossa tähän seurakuntaan vastenmielisesti tai muusta syystä kuin nauttiakseen Jumalan armon lohdutusta sanan ja sakramenttien kautta?

3. Onko yhdelläkään seurakuntaan haluavalla mitään selvittämätöntä joko opin tai vaelluksen asioissa?

4. Olivatko tutkitut valmiit vapaalla ja turvallisella omallatunnolla tulemaan oman luterilaisen paikallisseurakunnan jäseniksi?

Kun näihin kysymyksiin oli vastattu, lausui Valve: "Koska siis nyt olette kaikki näkevän Jumalan kasvojen edessä omalla suullanne sekä toimitetussa ilmoittautumisessa että tässä julkisesti vastanneet olevanne valmiit astumaan vapaan ev.-lut. seurakunnan jäseniksi, niin toteamme, että Jumalan armosta on nyt vihdoin tullut se toivottu ja kauan odotettu hetki, jolloin tekin tahdotte jälleen tunnustaa sekä ruumiinne että sielunne Herran, teidän Jumalanne, kokonaiseksi omaisuudeksi, sen yhteisellä kalliilla valalla vahvistaa ja vihdoinkin kokoontua murheellisesta ja kauan kestäneestä hajaannuksesta kristilliseksi ja ev.lut. seurakunnaksi tällä paikkakunnalla."

Tämän jälkeen seurasivat vielä konfirmaatiokysymykset, ja myönteisten vastausten jälkeen Valve totesi: "--- niin toteamme ja juhlallisesti julistamme Kristuksen sananpalvelijoina sen Hänen sanansa perustuksella ,jonka Hän on sanonut Matt. 18:20: 'Missä kaksi tai kolme on kokoontunut Minun nimeeni, siinä Minä olen heidän keskellään', että te nyt olette koossa kristillisenä evankelis-luterilaisena seurakuntana tällä paikkakunnalla täällä Vuokselassa. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Amen." Tätä seurasi vielä yhteinen synnintunnustus, synninpäästö, apostolinen uskontunnustus, Isä meidän sekä Herran siunaus. Lopuksi veisattiin "Jumala ompi linnamme". Sen jälkeen pidettiin seurakuntakokous, jossa päätettiin seurakunnan saarnaviran hoidosta.

Tähän Uudenkylän rukoushuoneen 
saarnastuoliin saivat niin Valve kuin 
muutkin hänen kirkkonsa papit kavuta, 
vaikka kirkko säilyikin yhä rukoushuone-
yhdistyksen omistuksessa. Museoviraston Historian kuvakokoelma, 
Karjalan Liiton kokoelma. 
 https://www.finna.fi/Record/museovirasto.66FDA8F23C8D8D618A8867363B39F755

Seurakunnan lyhyt tarina

Seurakunta ei siis ollut suuren suuri, mutta kohtuullisen kokoinen siihen nähden, että kaikki olivat samalta kylältä. Tila ei tällä erää riitä käsittelemään sen vaiheita lähemmin. He saivat käyttää Uudenkylän rukoushuonetta, vaikka eivät omistaneet sitä, sillä se kuului yhä rukoushuoneyhdistykselle. Seurakunnan maallikkoesimiehinä toimivat vuosien varrella esimerkiksi Edvard Pulkki, Atanasius Sihvo, Ville Voutilainen, Jooseppi Juvonen ja Jooseppi Thusberg. Muut vastaavat seurakunnat Kannaksella olivat Viipurissa ja Kuolemajärvellä, mutta ne olivat edellä mainitun Pätiälän johtamia ja siis eri kirkkoa. Tiedä sitten, harmittiko Pätiälää tässä kohtaa se, ettei ollut ehtinyt tai muistanut vastata vuokselalaisten kirjeeseen.

Pastorina toimi ensin Valve Lahdesta käsin, sitten Pölläkkälässä asunut R.G. Wegelius ja lopuksi A. Aijal Uppala. Sota sitten lopulta hajotti tämän seurakunnan ainakin osan jäsenistöstä ilmeisesti hakeuduttua muihin vastaaviin seurakuntiin uusilla kotiseuduillaan. Vuokselan väestöä näkyy sijoitetun ainakin Hämeenlinnan seudulle, missä Uppala itse toimi pastorina. Niinpä sulautuminen tähän seurakuntaan oli varmasti luonnollista.

Uudenkylän rukoushuone tuhoutui 
sodan kuohuissa, mutta ei tämä 
Virkkilään rakennettu kirkkokaan tämän 
vuonna 2013 otetun kuvan perusteella 
mitenkään hehkeimmillään ole. Wikimedia Commons.

Syyllistyikö Valve tilaisuuden tärväämiseen vai selviytyikö tulikokeesta?

Vuokselan kirkkokiistassa on monenlaisia kiinnostavia ulottuvuuksia. Kylien välisenä kamppailuna kirkon sijainnista se muistuttaa vastaavaa kiistaa Vuoksenrannassa. Myös siihen haetussa ratkaisussa on jotain samankaltaista. Lopputulos oli kuitenkin kovin toisenlainen, ja massaliike kutistui alkuasetelmaan verraten pieneksi joukoksi. Tässä keskeisenä tekijänä oli Kauko Valven ja kollegoidensa tiukka linja. He eivät olleet halukkaita hyödyntämään tilaisuutta suin päin, vaan halusivat pitää kiinni niistä periaatteista, joiden mukaisesti heidän aiemmatkin seurakuntansa olivat syntyneet siitä huolimatta, että he menettivät siinä yhteydessä potentiaalisia jäseniä.

Ratkaisua voi pitää siinä mielessä kehnona, että kirkko, joka Valven ja Uppalan sekä kumppaneiden johtamista seurakunnista syntyi, Suomen Vapaa Evankelis-Luterilainen Kirkko (nykyään Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko) jäi lopulta varsin pieneksi. Vuoden 1926 lopussa heidän 11 seurakunnassaan oli 415 jäsentä, joitten joukossa Vuoksela oli 79 jäsenellään suurin, tosin aikuisjäsenissä se jäi neljänneksi. Joka tapauksessa voi miettiä, millainen voimanlisäys olisi ollut, mikäli mukaan olisikin tullut sellaisia kansanjoukkoja, kuin mitä oli ollut ajamassa tuota oman kirkon asiaa. Vuoksenrannan esimerkki naapurista osoittaa, että se olisi ollut aivan mahdollista. Vuokselassa olisi voinut olla yhtä paljon jäseniä kuin mitä oli nyt koko kirkolla, ehkä enemmänkin, ja se olisi tehnyt kirkkoa tunnetummaksi.

Toisaalta nuo tunnustukselliset seurakunnat olivat syntyneet juuri siksi, että ne kritisoivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon liian löyhää sitoutumista luterilaiseen tunnustukseen ja ettei heidän mielestään siihen sitoutumista valvottu kylliksi papiston tai jäsenistön keskuudessa. Pikavoiton nostaminen Vuokselasta olisi voinut muuttaa alkuunsa koko uuden kirkon luonteen ja rapauttanut sen uskottavuutta niin ulkopuolisten silmissä kuin sisäisesti. Naapurikunnan metodistien esimerkki oli tässä myös varoittava, sillä metodistit olivat saaneet ulkoisen kritiikin lisäksi myös sisäistä arvostelua kyseisen seurakuntahankkeen vuoksi. Itse asiassa Uppalan ja Valven porukka oli jo erkaantunut Pätiälästä ja tämän johtamista seurakunnista siksi, että heidän mielestään Pätiälä ei sitoutunut riittävästi tunnustukseen. Niinpä heiltä olisi ollut melko epäjohdonmukaista nyt katsoa läpi sormien ilmeisen epäopillisia liittymissyitä. Mielenkiintoinen kysymys olisi sekin, mikä kaikki olisi mennyt toisin, jos Pätiälä olisi vastannut ja Vuokselaan olisikin tullut hänen johtamansa Suomen vapaan evankelis-luterilaisen seurakuntaliiton seurakunta. Ehkei hänkään olisi innostunut näin maallisesta erosyystä.

Vaikka jäikin pieneksi antoi tuo seurakunta tuossa vaiheessa ja myöhemminkin evakkojen myötä tuolle tuoreelle kirkolle suhteellisesti merkittävän voimanlisäyksen ja antoi osalle kyläläisistä ratkaisun heidän kaipuuseensa omasta seurakunnasta. Samalla se oli kirkon pastoreille testi siitä, olivatko he valmiita pitämään kiinni periaatteistaan. Vaikkei noita periaatteita jakaisi voi mielestäni suhtautua tuohon johdonmukaisuuteen arvostuksella. Lisäksi ne, jotka tulivat seurakuntaan mukaan saivat tälle hankkeelleen ja halulleen syvempää sisältöä kuin vain sen, ettei kirkko saa olla Virkkilässä. Yksi uuden seurakunnan jäsenistä, Ester Pulkki, totesi myöhemmin: "Me saimme enemmän kuin osasimme toivoa." Se on paljon sanottu.

Lähteet

Erkki Kansanaho: Kirkko Karjalassa. 1985.

Tietoja tapahtumista Kesäkuun 1. p:stä Heinäkuun 1 p:ään 1916. Keis. Senaatin Kirkollisasiain toimituskunnasta. Suomen Kirkon Julkisia Sanomia nro 6/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/838024?page=3

Timoteus: Riitelevä seurakunta. Käkisalmen Sanomat -lehdessä 30.12.1920, nro 148. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1232720?page=3

A. Aijal Uppala: Tunnustukselliset seurakunnat syntyvät. 1976. Teoksen verkkoversio: http://www.luterilainen.com/files/kirjasia/AAU_Tunnustuks.pdf

Vuokselan kirkkoriita. Karjala -lehdessä 6.7.1923, nro, 151. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1413261?page=2

Esperanton yllättävä aikaansaannos Suomessa: ensimmäiset luterilaiset vapaakirkot

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Vuosien varrella ovat useat tahot ja henkilöt yrittäneet luoda omia ehdotuksiaan uusiksi maailmankieliksi, jotka tarjoaisivat puolueettoman välineen eri kielistä ja kulttuureista tulevien ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Suurin osa näistä on jäänyt hyvin marginaalisiksi. Esperanto puolestaan on tässä joukossa pitkäikäisemmästä ja levinneemmästä päästä, mutta sekin on jäänyt kauaksi alkuperäisistä tavoitteistaan. Suomessa se oli kuitenkin mielenkiintoisella tavalla välikappaleena sille, että täällä syntyi 1920-luvulla joukko Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolella toimivia luterilaisia seurakuntia. Mistä siinä oikein oli kyse, selviää tässä kirjoituksessa.

Tämän kirjoituksen päähenkilö Heino Pätiälä 
(1880-1950) nuorena miehenä. Esperanto 
mullisti välillisesti sekä hänen että satojen muiden elämän.
Kotimatkalla 1913.

Esperanton synty ja saapuminen Suomeen

Esperanton itsensä synty ajoittuu heinäkuuhun 1887, jolloin puolanjuutalainen silmälääkäri Lazar Ludwik Zamenhof julkaisi Varsovassa ensimmäisen esperanton oppikirjan. Hänen tavoitteenaan oli luoda kieli, joka ei korvaisi kenenkään äidinkieltä vaan joka toimisi kansainvälisen viestinnän kielenä olemalla jokaiselle toinen kieli. Näin se ei antaisi kellekään etuoikeutta puhua toisten kansojen edustajille omalla äidinkielellään eli se olisi puolueeton. Kielestä hän pyrki kehittämään sellaisen, että se olisi mahdollisimman helppo oppia. Tässä tavoitteessaan se ei ollut ensimmäinen, ja esimerkiksi aiemmin kehitetty volapük oli saanut runsaasti kannattajia, mutta nopeasti esperanto ohitti sen suosiossa juurikin helppoutensa vuoksi. 1905 suosio oli noussut jo sen verran suureksi, että Ranskassa järjestettiin ensimmäinen maailmankongressi, jossa oli osanottajia kahdestakymmenestä maasta, myös kielen luoja.

L. L. Zamenhofin keksimä esperanto 
innosti monia ihmisiä ympäri maailmaa, 
ja hänen elämäntyönsä elää yhä monien 
aktiivisten esperantistien ylläpitämänä.
Wikimedia Commons.

Esperanton ilosanoma levisi myös Suomeen, ja maamme ensimmäinen esperantoyhdistys perustettiin Jyväskylässä 1904. Pian tämän jälkeen, vuonna 1906, tietoisuus kielestä osui myös nuoren teologian opiskelijan Heino Pätiälän (1880-1950) tietoisuuteen. Pätiälä on monella tapaa kiinnostava henkilö, josta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta yritän keskittyä siihen, mikä on tämän kirjoituksen kannalta olennaista. Hän oli evankelisen herätysliikkeen miehiä ja innokas kristillisen uskon ja Raamatun puolustaja. Käydessään Luopioisissa siskonsa Hanna Raudan, joka oli omana aikanaan tunnettu kristillinen kirjailija, luona tämä ilmoitti aikovansa erään toisen kanssa tilata esperanton oppikirjat. Tähän Pätiälä oli todennut: "Tilaa nyt minullekin sellainen." Tällä ohimennen tokaistulla pyynnöllä oli kauaskantoiset seuraukset.

Pätiälän mukaan hän ei aiemmin tiennyt kielestä muuta kuin sen olemassaolon, mutta ihastui heti oppikirjan käsiinsä saatuaan esperanton helppouteen, yksinkertaisuuteen ja kauneuteen. Hän luki oppikirjan nopeasti läpi ja tilasi jo viikko sen  jälkeen erään ranskalaisen esperantolehden näytenumeron. Vaikka hän itse sanoi ehtineensä tutustua kieleen syvemmin vasta tultuaan 1911 Bergön kirkkoherraksi oli hän jo Asikkalassa, josta hän muutti pois 1907, pienen esperantoseuran jäsen, jolla oli oma käsinkirjoitettu lehtensä La Brileto, organo de asikkalaj esperantistoj (Säde, Asikkalan esperantistien äänenkannattaja).

Esperanto evankeliumin palvelukseen

Bergössä Pätiälä luki työnsä ohessa esperantonkielisiä kirjoja sekä eri maissa ilmestyviä sanomalehtiä. Hän myös kävi vilkasta kirjeenvaihtoa eri maiden esperantistien kanssa. Pätiälä oli innokas evankeliumin julistaja, ja sitä hän harjoitti myös esperantopiireissä, mikä sai osakseen vaihtelevaa vastakaikua. Erikseen hän mainitsee erään sveitsiläisen katolilaisen, jonka myönteinen vastaus jäi hänen mieleensä, sillä muuten katolilaiset eivät hänen sanomastaan juuri välittäneet.

1914 Pätiälä matkusti Pariisiin osallistuakseen siellä pidettävään kymmenenteen yleiseen esperantokongressiin. Myös hänen veljensä Väinö lähti mukaan ja matkaan lähdettiin innokkaissa tunnelmissa, vaikka poliittinen taivas näytti synkältä. Jo Tukholmassa samaan junaan osui herrasmies, joka tunnisti veljesten laukuissa olleet esperantomerkit ja tervehti iloisesti: "Kion mi vidos, samideanoj!" ja josta tuli heille juttukaveri koko junamatkaksi. He osallistuivat myös ruotsalaisten esperantistien kokoukseen, jossa Pätiälä piti myös puheen. Saksaan asti päästyä poliittinen ilmapiiri synkkeni entisestään, ja sikäläisten esperantistien kokouksessa ilmeni, ettei Pariisiin matkustamisesta tule enää mitään. Pian tulikin virallinen sodanjulistus, ja silloin veljeksille tulikin kiire Suomeen. Tämän reissun jälkeen Väinö menetti täydellisesti kiinnostuksensa esperantoon. Hän oli alusta asti inhonnut esperantistien toisistaan käyttämää sanaa samideano, aatetoveri, kieliaatteen ollessa osalle kuin uskonto. Ehkä myös maailmansota vei uskon kielen kykyyn yhdistää kansoja. Heino Pätiälä kuitenkin piti kieltä hyvänä välikappaleena evankeliumin levitykseen ja vieraskielisten ymmärtämiseen ja hän jatkoi kielen parissa askaroimista. Hän oli myös selvästi muutenkin viehtynyt kieleen.

1920 Pätiälä perusti oman esperantonkielisen lehden, Kristana Espero (Kristityn Toivo). Samana vuonna hän myös osallistui Haagissa pidettyyn maailmankongressiin, jossa hän sai hankittua lehdelleen tilaajia useista maista. Kaksikielisen ensimmäisen artikkelin mukaan lehden tehtävä on herättää kristittyjen harrastusta Esperantoon ja esperantistien harrastusta kristinuskoon (estas interesigi kristanojn al Esperanto kaj esperantistojn al kristana religio). Näin siinä yhdistyivät Pätiälän kaksi intohimoa, esperanto ja kristinuskon julistaminen. Hänen siskonsa Hanna Rauta oli mukana lehden toimituksessa. Sen yhteydessä alkoi ilmestyä myös Saksassa tehty Dia Regno (Jumalan valtakunta). Pätiälä itse tosin jälkikäteen ajatteli, että se sekä joittenkin avustajien tekstit tekivät lehdestä lopulta sisällöltään opillisesti sekavan. Kristana Espero ilmestyikin lopulta vain vuodet 1920-1925. Pätiälä iloitsi kuitenkin siitä, että sen kautta oli pystynyt levittämään evankeliumia useisiin maihin.

Kristana Espero:ssa yhdistyivät Pätiälän kaksi intohimoa,
esperanto ja evankeliumin julistus. Lehden ensimmäisen 
numeron nimiöosa.

Yllättävä uusi yhteys rapakon takaa

Lehdellä oli myös eräs kauaskantoisempi seuraus. Esperanton harrastus oli tosiaan kansainvälistä, ja yksi Yhdysvaltain esperantisteista oli voimakkaasti luterilaista tunnustusta korostavan kirkkokunnan Missouri-synodin pastori Theo. Hanssen (1867-1948). Hän tiedusteli syksyllä 1920 saksalaiselta kirjetoveriltaan, löytyisikö Euroopasta luterilaista aikakauslehteä esperantoksi. Tämä kertoi Hanssenille tiedon Kristana Espero:sta, ja Hanssen hankki pian lehden käsiinsä. Hän ei ainoastaan lukenut lehteä, vaan tahtoi saada tarkan selon siitä, minkä sortin luterilainen lehden tekijä oikein oli. Näin alkoi Hanssenin ja Pätiälän välinen kirjeenvaihto, kirjeenvaihto, joka mullistaisi Pätiälän elämän.

Pätiälä oli jo vuosia ollut huolissaan Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta. Sen jäsenistöön ei sovellettu kirkkokuria, vaan ihmiset elivät miten tahtoivat, papistosta monet eivät luottaneet Raamattuun sillä tavalla kuin Pätiälän vakaumuksen mukaan olisi pitänyt ja opettivat vääriä oppeja ja yliopiston teologian opetus oli Pätiälän mielestä aivan hakoteillä. Hanssen olikin huomannut, että vaikka Pätiälän lehden kirjoituksista puuttui hänen kirkkokunnalleen tyypillinen opillinen selkeys ja varmuus vaikutti kuitenkin siltä, että sen kirjoittajan vilpitön halu oli olla luterilainen.  Niinpä miehet keskustelivat kirjeenvaihdossaan myös teologisista aiheista.

Pätiälä tuli nyt Hanssenin kautta vahvasti tietoiseksi siitä, että oli olemassa sellaisia luterilaisia kirkkoja, jotka eivät olleet valtiokirkkoja ja joiden identiteetti, oppi ja käytänteet olivat tietoisesti ja häpeilemättä luterilaisia. Tämä teki häneen syvän vaikutuksen. Eräs Pätiälän hengenheimolaisista, pastori Kauko Valve (1896-1954), oli Pätiälän luona joululomalla 1920-1921, jolloin Pätiälä näytti hänelle Hanssenin kirjeitä. Valven mieleen jäi erityisesti Hanssenin kirjeestä tämän kysymys, ollaanko Suomessa ikäänkuin luterilaisia (kirjeessä esperantoksi quassau luteranoi) vai jotakin muuta. Valven mielestä tämä osoitti, että kysyjä itse oli oikea luterilainen.

Luterilaista vapaakirkollisuutta ja edelleen esperantoa

Tämä sitten käynnisti tapahtumien vyöryn. Hanssen lähetti Pätiälälle kirjasia, joista yksi suomennettiin heti ja julkaistiin 1921 tuolloin evankelisten piirissä laajalle levinneessä Paimen -lehdessä. Pätiälästä tuli nopeasti innokas luterilaisen vapaakirkollisuuden kannattaja, ja hän käytti kaikkia käytössään olevia kanavia tämän ajatuksen levittämiseen. Valtionkirkosta irralliset, opiltaan tietoisen luterilaiset seurakunnat olivat hänen löytämänsä ratkaisu kirkolliseen tilanteeseen.  Tätä vakaumusta vahvisti myös se, että hän vieraillessaan 1921 Prahassa esperantokongressissa kävi samalla tutustumassa Missouri-synodin saksalaisen sisarseurakunnan väkeen. Näin esperanto oli jälleen yhdistävänä tekijänä.

Kuva esperantistien maailmankongressista Prahassa 1921.
Myös Heino Pätiälä oli joukossa mukana. Wikimedia Commons.

Tilanne kärjistyi nopeasti niin, että 1923 Pätiälä ja joukko muita pappeja erosi Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta yhdessä satojen maallikoiden kanssa ja ympäri Suomen syntyi itsenäisiä luterilaisia seurakuntia. Ehkä osin tapahtumien nopean kehityksen vuoksi ilmeni kuitenkin pian, että perustajilla oli keskenään joitain opillisia erimielisyyksiä, joita ei oltu selvitelty etukäteen. Koska juuri sekaoppisuutta oltiin lähdetty pakoon jakautuivat seurakunnat kahteen leiriin muodostaen kaksi erillistä luterilaista vapaakirkkoa, jotka toimivat edelleen, nykyään nimillä Suomen evankelis-luterilainen seurakuntaliitto (tässä tekstissä jatkossa muodossa Seurakuntaliitto) ja Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko. Niitten synty ja edellä mainittu jakaantuminenkin vaatisi aivan oman kirjoituksensa.

Pätiälästä itsestään tuli Seurakuntaliiton johtaja. Hän jatkoi aktiivisesti julistustyötään ja häntä kävivät kuuntelemassa myös ne, jotka eivät liittyneet hänen seurakuntiinsa. Myös esperanton harrastaminen pysyi matkassa mukana. Hän oli jo 1920 valmistanut yhdessä siskonsa Hanna Raudan, joka myös liittyi Seurakuntaliittoon, kanssa tehnyt laulukirjan Kristana Kantareto (Kristillinen laulukirja). 1930- ja 1940-luvuilla puolestaan julkaistiin kuusi esperantonkielistä lähetysvihkosta nimeltä La Eterna Evangelio (Iankaikkinen evankeliumi). Kaikissa edellä mainituissa oli mukana myös iso liuta Hanna Raudan esperantoksi kääntämiä lauluja. Nämä kaikki myös levisivät jonkun verran ulkomaille. Pätiälä oli siis edelleen vakuuttunut esperanton kyvyistä edistää evankeliumin levittämistä.

Hanna Rauta (1877-1956) oli 
Pätiälän sisko ja toveri niin uskossa
kuin esperantossakin.
Werner Söderströmin joulukirjallisuus 1915.

Mitä kaikesta on jäljellä tänä päivänä?

Seurakuntaliitto on yhä olemassa ja sen seurakunnat toiminnassa, mutta esperantolla ei tietääkseni enää ole sen piirissä mitään roolia, vaikka sitä edelleen maailmalla ja Suomessakin harrastetaan. Sen verran sen merkitys osana kirkon historiaa on huomioitu, että kun vuonna 2007 julkaistiin laulukokoelma Rautakannel Hanna Raudan lauluista esiteltiin siinä myös 25 hänen esperantoksi kääntämäänsä laulua ja otettiinpa yksi niistä myös osaksi tätä muuten suomenkielistä kokoelmaa, Tempo la nova nun (Aika nyt uusi on) (Rautakannel 25).

 Voi pitää jotenkin surkuhupaisana sitä, että keskinäistä yhteyttä ajava esperanto myötävaikutti satojen ihmisten irtautumiseen Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta. Tämä jako olisi toki voinut tapahtua ilman esperantoakin, mutta se tarjosi kuitenkin sen väylän, jonka kautta idea tuli Suomeen. Toisaalta voi ajatella, että siinähän kieli toteutti tehtäväänsä yhdistämällä toisistaan tietämättömät hengenheimolaiset eri maissa ja mantereilla. Joka tapauksessa tällä saralla esperanton aikaansaannokset olivat varsin pitkäaikaisia ja merkittäviäkin, sillä vaikka nämä vapaakirkot ovat ainakin toistaiseksi jääneet pienehköiksi, muutamien satojen henkien yhteisöiksi ovat ne pysyneet toiminnassa jo lähes sata vuotta, tarjonneet esimerkin muutamille myöhemmin syntyneille vastaaville ja hengellisen kodin omille jäsenilleen, joista osa on liittynyt niihin myös perustamisen jälkeen. Lisäksi ne jo pelkällä olemassaolollaan muistuttavat samasta, mistä Hanssenin esperantonkieliset kirjeet kertoivat Pätiälälle: on olemassa vaihtoehto, on olemassa toisenkinlainen tie kuin se, mitä suurin osa kulkee.

Lähteet:

Esperanto. Suomen Esperantoliitto ry. http://www.esperanto.fi/esperanto/

Historiaa. Jyväskylän Esperantokerho. http://www.esperanto.fi/jyvaskyla/Historiaa.html

Heino Pätiälä: Kunnioitettavalle lukijalle. Kristana Espero -lehdessä 1.1.1920, nro 1. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/985735?page=1

Heino Pätiälä: Matkan varrelta. 1977.

Seppo Savola: Hanna Raudan laulutuotanto. Kirjassa Rautakannel. Evankelinen laulukirja ja bibliografinen julkaisu Hanna Raudan laulutuotannosta. 2007.

A. A. Uppala: Tunnustukselliset seurakunnat syntyvät. 1976. http://www.luterilainen.com/files/kirjasia/AAU_Tunnustuks.pdf

Zamenhofin suppea elämäkerta. Zamenhof.info. https://zamenhof.info/fi/biografio

Kun kirkolliskokous uhkasi uskonnonvapautta: Vuoden 1933 kirkolliskokous ja luterilaiset vapaakirkot

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Vuonna 1933 nähtiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa nykyajan näkövinkkelistä erikoinen tapahtumainkulku, kun kirkolliskokous teki päätöksen pyytää eduskuntaa kieltämään itsensä ulkopuolella toimivien luterilaisten uskonnollisten yhdyskuntien perustaminen, mikä päätös olisi samalla tarkoittanut ainakin kahden jo olemassa olevan yhdyskunnan lakkauttamista. Miten tähän oli päädytty, mitä kirkolliskokouksessa oikein keskusteltiin ja mitä eduskunta asiasta ajatteli?

Vuoden 1922 uskonnonvapauslaki ja luterilaisten vapaakirkkojen lyhyt historia

Vuonna 1922 Suomessa hyväksyttiin uskonnonvapauslaki, joka tuli voimaan vuoden 1923 alussa. Se mahdollisti ihmisten eroamisen siihen asti hyväksytyistä uskonnollisista yhdyskunnista sekä antoi mahdollisuuden liittyä haluamaansa yhteisöön, perustaa uuden tai olla liittymättä mihinkään. Tässä yhteydessä erosi myös joukko sellaisia henkilöitä, mukana myös pappeja, jotka olivat pettyneitä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäiseen sekavuuteen ja heidän mielestään liialliseen opilliseen väljyyteen. 

Suuri osa näistä kuului kirkon sisällä toimineeseen evankeliseen herätysliikkeeseen. He perustivat omia itsenäisiä ja tunnustukseltaan luterilaisia seurakuntia. Niitten syntyyn liittyneet yksityiskohdat on parempi jättää toiseen kertaan.  Osa näistä hankkeista jäi lyhytikäisiksi ja osa jakaantui väen ollessa erimielisiä siitä, kuinka laajaa opillista yksimielisyyttä tarvitaan, mutta nämä jakaantumisen seurauksena syntyneet kaksi kirkkoa osoittautuivat kumpikin elinkelpoiseksi, vaikkakaan eivät suuria massoja vetäviksi. Tähän varmasti vaikutti osaltaan se, että evankelisen liikkeen johto otti liikehdintään tiukan kielteisen kannan. Pastori Heino Pätiälän johtamaan Suomen vapaaseen evankelisluterilaiseen seurakuntaliittoon (nyk. Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto) liittyivät suurimmat eronneitten seurakunnat, mutta pastori A. Aijal Uppalan (s. Wegelius, itse asiassa ensimmäisen blogikirjoitukseni aiheen, Johan Wegelius vanhemman jälkeläinen, tämän kirjoituksen kuvaamana aikana itse asiassa edelleen Wegelius, joten käytetään sitä nimeä) yhdessä muiden pastoreiden kanssa johtama Suomen vapaa evankelis-luterilainen kirkko (nyk. Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko) kokosi sekin riveihinsä vuonna 1929 sentään 419 jäsentä. Osan seurakunnista toiminta oli siis vuonna 1933 ollut käynnissä jo 10 vuotta, vaikka muodollisesti kirkot rekisteröityivät vasta 1928. Ne olivat satojen ihmisten hengellinen koti, ja osa oli jo ehtinyt syntyä ja elää koko lapsuutensa niiden piirissä.

Imperiumin vastaisku

Kirkoista ei ollut siis tullut Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle merkittävää kilpailijaa kuin ehkä yksittäisillä paikkakunnilla, mutta ne olivat kuitenkin osoittautuneet elinvoimaisiksi eivätkä ainakaan välittömästi olleet hiipumassa. Silti vuonna 1933 hallintoneuvos Hjalmar Kahelinin kirkolliskokoukselle tekemä aloite uskonnonvapauslain muuttamisesta tuntuu kovin ylimitoitetulta. Siinä ehdotettiin kirkosta erillisten evankelis-luterilaisten yhdyskuntien perustamisen kieltämistä, mikä luonnollisesti olisi tehnyt jo olemassa olevistakin yhdyskunnista laittomia. Hänen mukaansa evankelis-luterilaisella kirkolla oli historiallisten syiden vuoksi erikoisasema Suomessa muihin verrattuna, mikä oli tunnustettu myös laissa. Kirkkolain edellyttäessä kirkon yhtenäisyyttä jakaessaan maan kirkon toimialueiksi, siis hiippakunniksi ja seurakunniksi esti uskonnonvapauslaki tämän yhtenäisyyden toteutumisen salliessaan muiden luterilaisten yhteisöjen olemassaolon. Siksi nämä siis tuli kieltää, jotta kirkon erityisasema olisi turvattu.

Kahelin tosin myönsi, että uskonnonvapauteen kuului yksilön oikeus vapaasti noudattaa uskonnollista vakaumustaan, mutta hänen mielestään sen ei tarvinnut tarkoittaa sitä, että yksilöiden tulisi voida yhdyskuntana toteuttaa vakaumustaan. Lisäksi kellään ei voisi olla vakaumuksellista syytä perustaa erillistä luterilaista yhdyskuntaa, kun kerran kirkko oli luterilainen. Eli oikeastaan kellään ei hänen mielestään voinut olla mitään pätevää syytä perustaa omia luterilaisia yhdyskuntia.

Myös kirkolliskokouksen siviilivaliokunta kannatti Kahelinin esitystä, mutta sieltä tarttui mukaan myös tuomiokapitulinsihteeri ja varatuomari Leonard Nordlingin eriävä mielipide, sillä hänen mielestään niillä, joiden mielestä kirkon kirkkokuri ei ole oikealla tolalla tai joiden mielestä papiston sitoutumista oppiin ei voida valvoa riittävästi on oikeus muodostaa omat yhteisönsä. Hän piti vääränä sitä, että kirkko olisi ajamassa rajoituksia uskonnonvapauteen. Nordling oli myös ruotsinkielisen evankelisen liikkeen järjestön Svenska Lutherska Evangeliföreningenin varapuheenjohtaja, mikä jo antoi osviittaa siitä, että vaikka liikkeen valtaosa ei ollutkaan lähtenyt vapaakirkolliselle linjalle, löytyi sen riveistä silti ymmärrystä tuon ratkaisun tehneiden perusteluille. Muuten siviilivaliokunnan kanta oli, että oli turvattava kirkon kasvattava tehtävä mahdollisimman monien osalta. Nordling puolestaan korosti kirkon opin merkitystä ja piti siksi mahdollisena, että joku sen vuoksi eroaisi.

Lujanen pelkäsi vallattomuutta.
Wikimedia Commons.

Varsinaisessa kokouskäsittelyssä ehdotus sai useita puoltavia lausuntoja. Rovasti Feliks Lujanen oli sitä mieltä, että opillisista syistä eroaminen johtaisi vallattomuuteen eikä katsonut sellaisen, että luterilainen eroaa luterilaisesta kirkosta perustaen oman luterilaisen yhdyskuntansa voivan kuulua uskonnonvapauslain piiriin. Opilliset erilaisuudet kirkon sisällä olivat hänen mielestään sellaisia heikkouksia, joita kaikissa muissakin yhdyskunnissa on. Edustaja J. Jussila, opettaja Iin rovastikunnasta piti riittävänä, että kukin voi oman suuntauksensa seuroissa harjoittaa uskoaan miten tahtoi. Tohtori Paavo Virkkunen piti oikeutta muodostaa tällaisia yhdyskuntia "yltiöpäisenä liberalismina". Myös herännäisrovasti Väinö Malmivaara ja lestadiolaisrovasti L. P. Tapaninen kannattivat ehdotusta, osin ilmeisesti siihen Lujasen esittämään kantaan liittyen, että herätysliikkeet vaikuttavat positiivisesti kirkkoon sen sisällä eikä niiden siksi ole syytä siitä lähteä, eikä näköjään voi antaa lähteäkään.

Kareksen kunniaksi on sanottava,
ettei hän ainakaan kaunistellut
näkemyksiään. Wikimedia Commons.

Jyrkintä linjaa edusti Kaarlo Rietrikki Kares, joka noihin aikoihin tunnettiin Lapuan liikkeen tukijana ja IKL:n kärkimiehiin kuuluvana. Hän itse asiassa vastusti ehdotusta, mutta syy oli erikoinen. Hänen mielestään se näet rajoitti uskonnonvapauslakia liian vähän ja liian epäjohdonmukaisesti, jolloin sitä olisi ollut mahdollista kiertää. Hän kyllä kannatti uskonnonvapauslain rajua muutosta, sillä hänen mukaansa evankelisluterilaiselle uskolle piti antaa "täysi arvo kansan kasvattajana ja sen kaikkia oloja määräävänä." Myöhemmin hän vielä sanoi, miten sitä sitten pitäisi muuttaa: "Jos olisi kysymyksessä aloite, jolla tahdottaisiin estää kirkosta eroamista, niin minä puolestani olisin kaikkein jyrkimpienkin toimenpiteitten kannalla. Ei minussa siinä kohden mitään estettä ole." Kares otti kantaa myös jo olemassa oleviin luterilaisiin vapaakirkkoihin toteamalla, että tässä keskustelussa kuurnitaan eli seulotaan pientä hyttystä, jonka toiminnan kieltäminen ei merkitse käytännössä mitään. Tästä saattoivat näiden kirkkojen sadat jäsenet ymmärrettävästi olla toista mieltä.

Uskonnonvapauden puolustajat

Gummerukselta löytyi ymmärrystä
myös vanhoille vastustajilleen.
Wikimedia Commons.

Kareksen vastustus oli perusteiltaan aivan omaa luokkaansa, mutta vastustajista kuului myös luterilaisten vapaakirkkojen olemassaolon oikeutta puolustavien lausuntoja. Professori G. O. Rosenqvist oli sitä mieltä, että luterilaisilla kristityillä oli sama oikeus uskonnonvapauteen kuin kaikilla muillakin ja erillisten yhdyskuntien perustamiseen voi olla vakavia syitä. Kirkon puolestaan pitäisi vaalia toimintaansa hengellisin asein eikä käyttää maallista voimaa muitten kieltämiseen. Professori S. R. Björksten totesi ehdotuksen loukkaavan uskonnonvapautta. Piispa Jaakko Gummerus taas totesi, että jo syntyneet luterilaiset vapaakirkot olivat syntyneet sellaisista syistä, että niiden estäminen "merkitsisi omantunnon sortoa". Lisäksi hän sanoi, ettei siinä ollut kyseessä vallattomuus, vaan "kunnioitettavimmat omantunnon syyt." Tämä oli huomionarvoinen kanta siksi, että näiden vapaakirkkojen syntyessä Gummerus vastusti niitä aktiivisesti kirjallisesti, kävipä heidän tilaisuuksissaan kuuntelemassakin osatakseen oikein vastata näiden väitteisiin. Mutta siksi hän myös ymmärsi näiden syitä, vaikka itse piti hyvänä kansankirkon sisäistä vaihtelevuutta, eikä tahtonut käytettävän pakkoa.

Merkittävä oli myös rovasti Kauko Veikko Tammisen lausunto. Hän oli Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen johtaja, ja hänen liikkeestään hänen juuri johtajaksi tultuaan oli suurin osa näistä eronneista lähtenyt ja hän oli näitä aktiivisesti vastustanut. Silti hän puolusti nyt näiden oikeutta olemassaoloon. Tamminen iloitsi siitä, että kirkon papit pappisvalassa sitoutuvat kirkon tunnustuspykälään. Hän kuitenkin kertoi siitä, kuinka moni kirkon pappi ei ole aivan oleellisissa asioissa opetukseltaan luterilainen. Esimerkiksi hän nosti erään yliopiston professorin, joka kielsi Kristuksen ylösnousemuksen todellisuuden. Niinpä Tamminen lausui: "Kun tällaiset henkilöt saavat olla kirkon opetusistuimilla ja vieläpä papiston kasvattajina, ja tällainen olotila saa jatkua ja kehittyä, ei luterilainen kirkko enää todellisuudessa ole sitä, mitä sen virallinen tunnustus on. Silloin täytyy ehdottomasti evankelisluterilaisilla kristityillä olla oikeus erota sellaisesta kirkosta ja muodostaa toinen evankelisluterilainen kirkko, joka seisoo aivan samalla pohjalla kuin sen kirkon virallinen tunnustus on, josta hänen on ollut pakko erota." Hän ei itse nähnyt syytä erota, ainakaan tässä tilanteessa, mutta se mahdollisuus oli syytä olla olemassa. Tamminen myös sanoi, että jos tämä ehdotus hyväksyttäisiin, niin "todellisen tarpeen vaatiessa tällainen kirkon turvaksi rakennettu paperimuuri särkyy".

Päätös ja mitä siitä seurasi, ja mitä ei seurannut

Kirkolliskokouksen äänestyksessä Kahelinin ehdotus voitti äänin 61 - 34. Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen Sanansaattaja -lehdessä Lauri Takala arvosteli päätöstä jyrkästi ja ihmetteli, miten kaikenlaiset lahkot saavat perustaa vapaasti yhdyskuntiaan, mutta vakaumuksellisilla luterilaisilla ei haluta olevan sitä oikeutta. Takalan mielestä kirkon pitäisi nyt valvoa, ettei sen piirissä poikettaisi tunnustuskirjoista missään yhteydessä, jos haluttiin päätöksellä olevan "siveellistä oikeutta". Lehdessä myös julkaistiin Tammisen puheenvuoro.

Luterilaisissa vapaakirkoissa päätös ei luonnollisesti ilahduttanut, ja Wegelius julkaisi 60-sivuisen kirjasen, jossa hän argumentoi kirkolliskokouksessa esitettyjä näkemyksiä vastaan. Toisaalta sekä hän että Seurakuntaliiton Pätiälä ilmaisivat ilonsa Tammisen lausunnosta ja Pätiälä julkaisi oman kirkkonsa Seurakunta -lehdessä sekä Tammisen että Takalan kirjoitukset. Niinpä erikoisesti tämä tilanne johti osin siihen, että kirkossa pysyneet ja kirkosta lähteneet evankeliset saattoivat haudata sotakirveitään ja osoittaa arvostusta ja kunnioitusta toisiaan kohtaan.

Mutta niin, mites sen päätöksen kävi? Poliittinen ilmapiiri ei ollut suotuisa uskonnonvapauden rajoittamiselle, eikä valtioneuvosto saattanut ehdotusta lainkaan eduskuntakäsittelyyn, vaikka se vielä 1938 oli lainsäädäntöelimissä avoimena, minkä vuoksi Wegelius tuolloin julkaisi aiemmin mainitun kirjasensa. Niinpä kirkolliskokouksen ehdotuksella ei lopulta ollut mitään lainsäädännöllisiä seurauksia.

Lopuksi

Miksi siis kaivella tätä vanhaa asiaa? Ei henkilökohtaisista syistä, sillä olen itsekin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsen vaan siksi, ettei Suomen evankelis-luterilainen kirkko itse ole tätä asiaa näköjään halunnut käsitellä, lähinnä sen ovat noteeranneet asianosaiset vapaakirkot sekä Evankeliumiyhdistys historiankirjoituksessaan. Mikko Juvan kirkolliskokousten historiikissa kyllä käsitellään tätä kokousta, mutta siinä ei sanallakaan mainita tätä ehdotusta, jonka siis kirkolliskokous hyväksyi. On toki totta, että tuolloin päätettiin monia isoja asioita, kuten hyväksyttiin uusi Vanhan testamentin käännös sekä hyväksyttiin naiset kirkolliskokousedustajiksi, mutta silti tämän asian poisjättäminen tuntuu kaunistelulta.  Nämä vapaakirkot ovat yhä olemassa, ja kun ne harvoin mainitaan todetaan yleensä niiden pienuuden osoittavan, kuinka epäuskottava vaihtoehto on tunnustusluterilainen vapaakirkollisuus. On siksi kohtuullista tuoda esille se, että kerran niitä pidettiin niin suurena vaarana, että oltiin valmis pyytämään eduskunta avuksi niitä kukistamaan.

Lähteet:

Arkkila, Reijo: Kansankirkko vai tunnustuskirkko? Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen suhde Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon 1917-1939. 1975.

Juva, Mikko: Kirkon parlamentti. Suomen kirkolliskokousten historia 1876-1976. 1976.

Koskenniemi, Lauri: Avara ja tinkimätön. K.V. Tammisen elämä 1882-1946. 1994.

Wegelius, A. Aijal: Kansankirkko ja uskonnonvapaus. 1938.