Sokio-Aapa: Abraham Tuominiemi, Keski-Pohjanmaan herättäjä

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

ABRAHAM TUOMINIEMI (1845-1891)

Suomen herätysliikkeissä on ollut runsaasti merkittäviä maallikkojulistajia. Näin myös evankelisessa herätysliikkeessä, jonka parista haluan nyt nostaa esille erään aikansa merkittävimmistä. Abraham Tuominiemen ansiota on näet osaltaan se, että evankelisella herätysliikkeellä on yhä, yli 130 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin suhteellisen vahva asema Keski-Pohjanmaalla. Sitäkin kiehtovampaa tämä on siksi, ettei Tuominiemi ulkoisesti vastaa stereotyyppistä mielikuvaa siitä, millainen olisi massoja viehättävä julistaja.

Halsuan pojan harvinainen silmäsairaus ja elämän valon löytäminen

Tuominiemi oli kotoisin Keski-Pohjanmaan Halsualta, joka oli tuolloin Vetelin kappeliseurakunta. Hän syntyi 5. toukokuuta 1845 pienelle Tuominiemen tilalle. Hänen äitinsä mainitaan olleen kristillismielinen ja kehotti lapsiaan ahkeraan Raamatun tutkimiseen. Isä puolestaan oli uskonnollisesti välinpitämätön. Pikku Aabrahamin tai Aapramin mainitaan olleen iloinen ja "hilpeä-luontoinen poika", joka oli taipuvainen kuuntelemaan Jumalan sanan opetusta.

Tuominiemi muutti 15-vuotiaana kotoaan hankkiakseen elantonsa vieraan palveluksessa. Hänen kerrotaan eläneen muiden nuorten tavoin aina 18-vuotiaaksi, tai kuten hänen elämäkertansa Kotimatkalla -vuosikirjaan kirjoittanut Juho Torppa asian ilmaisee, "tämän maailman juoksun jälkeen". 18-vuotiaana hän sairastui pitkälliseen tautiin, jonka seurauksena hän sai silmiinsä pysyvän vian. Moni luuli häntä sokeaksi, mutta oikeastaan  kyse oli silmäluomien halvaantumisesta. Niinpä Tuominiemen oli nähdäkseen vaikkapa lukemista varten käsin nostettava silmäluomensa ylös. Tämän vuoksi hän tarvitsi itselleen taluttajan pitkille matkoille. Usein näillä matkoilla saattajana toimi Tuominiemen sisarenpoika.

Abraham Tuominiemi Kuva on piirretty valokuvan pohjalta ja hän on siinä jo habitukseltaan selvästi arvokas saarnamies. Silmät eivät sairauden vuoksi pysyneet auki ilman, että hän nosti käsin luomiaan. Kotimatkalla 1892.

Sairaus luonnollisesti esti häntä tekemästä normaalia työtä, minkä vuoksi hän päätti ryhtyä hierojaksi. 22-vuotiaana hänen elämässään tapahtui kuitenkin jälleen suuri käänne. Halsuan pitkäaikainen kappalainen Frans August Hällberg (1824-1889) oli muuttanut perheineen v. 1867 Himangan kappalaiseksi. Tuominiemi oli kuulunut Hällbergin rippikoululaisiin. Ehkä Tuominiemi oli jäänyt jotenkin mieleen, tai sitten kappalaisenpappilassa kaivattiin hierojaa, mutta joka tapauksessa Tuominiemi kutsuttiin Himangalle, missä erityisesti rouva Serafia Hällberg (1826-1890) otti hänet hoiviinsa. Tämä vei häntä myös evankelisen liikkeen tilaisuuksiin, joita pieni joukko järjesti Himangalla.

Näissä tilaisuuksissa sana puhutteli Tuominiemeäkin. Hän havaitsi oman Jumala-suhteensa puutteellisuuden siitä huolimatta, että oli tautivuoteelta asti tuntenut halua parannuksen tekoon. Oman syntisyyden painaessa Tuominiemi joutui painiskelemaan myös kahden eri herätysliikkeen uskonkäsitysten välillä. Evankelisten lisäksi alueella vaikutti näet lestadiolaisia, jonka edustajat myöskin olisivat halunneet nuoren miehen riveihinsä. Lutherin sekä evankelisen liikkeen oppi-isän Fredrik Gabriel Hedbergin kirjojen lukeminen saivat hänet kuitenkin omaksumaan evankelisen kannan, jossa hän pitäytyikin kuolemaansa saakka.

Himangan kirkon alttaritaulu julistaa sitä Jeesuksen täytetyn työn sanomaa, 
josta Tuominiemikin löysi elämänsä valon silmien valon heikennyttyä. 
Wikimedia Commons:
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Himanka_nya_altartavlan.JPG

Lähes sokeasta valoa jakamaan

Vuoden 1870 aikoihin Tuominiemi matkasi Lappajärvelle, jossa toimi apulaispappina nuori, myöhemmin evankelisen liikkeen johtohahmoksi nouseva Johannes Bäck (1850-1901). Hän oli omaksunut evankelisen uskonkäsityksen aivan vastikään. Tuominiemi aloitti Lappajärvellä hengellisten puheitten pitämisen. Ensimmäisen raamatunselityksen tekstikin tiedetään, se oli Johanneksen evankeliumin 8. luvusta. 

Ulkonäöltään tämä ainakin myöhemmin lihava ja parrakas mies ei ollut ehkä miellyttävimmän näköisiä sananjulistajia, mutta hänen erinomainen muistinsa auttoi tässä tehtävässä, josta tuli hänen elämäntyönsä. Hänellä oli myös monia kiehtovia kielikuvia, jotka jäivät kuulijoiden mieleen. Esimerkiksi tähdentäessään sitä, ettei parannuksen tekoa kannata jättää vasta kuoleman hetkelle hän sanoi: "Se ei ole niin otettavissa kuin vesitanko porstuvan nurkasta". Seuraillessaan kirvesvartta veistävän isännän puuhastelua hän totesi: "Itsevanhurskas on kuin pilalle veistetty pölkky, siitä on vaikea tehdä kirvesvartta. Helpompi se on tehdä veistämättömästä pölkystä".

Johannes Bäck (1850-1901) oli itse merkittävä evankelinen vaikuttaja, joka sai hetken toimia yhdessä Tuominiemen kanssa. Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Johannes_B%C3%A4ck_pastor.jpg 

Tämän jälkeen hän asui noin kymmenen vuotta Himangalla toimien yksityisesti maallikkosaarnaajana kiertäen naapuriseurakunnissa Kälviällä, Lohtajalla ja Kannuksessa sekä matkaten myös pidemmälle Lestijokilaaksoon Toholammille ja Lestijärvelle. Tuominiemi kulki kylästä kylään niin, että saattoi viipyä samalla paikkakunnalla useita viikkoja.

Vainottuna ja valtuutettuna julistajana

Tosin Himangalla nuorta sananjulistajaa kohtasivat jo alkuunsa vaikeudet. Evankelista julistusta vastustaneet saivat näet Tuominiemen karkotettua Halsualle sillä perusteella, ettei tällä ollut lainmukaisia matkapapereita. Pian hän kuitenkin palasi tarvittavat paperit mukanaan. Silloin hänen vastustajansa hävittivät nuo paperit, joita säilytettiin erään isännän luona ja vaativat miestä jälleen poistumaan. Silloin muutamat säätyläiset selittivät tilanteen nimismiehelle, joka rauetti asian. Tuominiemi toimi Himangalla noin kymmenen vuotta.

Tuominiemen muutettua takaisin kotiseudulleen Halsualle hän aloitti Vetelinjokilaaksossa seurojen pidon. Tästä paisui vähitellen huomattava hengellinen liikehdintä. Vetelissä Räyringin ja Finnilän kylien väki sisusti Finnilään erityisen saarnahuoneen Tuominiemen seuroja varten niin, että kukin talo hankki huoneeseen oman penkkinsä. Tuominiemi oli kolmen vuoden ajan tuon huoneen vakinainen opettaja kiertäen pyynnöstä myös muualla. Seudulla kutsuttiin Tuominiemeä nimellä "Suuri vältti" tai "Isofältti" eli aura, mikä kuvasi hänen vaikutustaan hengellisen maaperän muokkaajana. Muita hänestä käytettyjä nimiä olivat "Aapa-pappi" ja "Sokio-Aapa".

Vetelin kirkko tuli Tuominiemelle varmasti tutuksi hänen vaikuttaessaan siellä monta vuotta. 
Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Veteli_Church_20180525.jpg

Vuoden 1883 lopulla evankelisen herätysliikkeen kattojärjestö Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys kutsui Tuominiemen kolportöörikseen eli maallikkotyöntekijäkseen. Pöytäkirjassa mainittiin valinnan perusteluna Tuominiemen erinomainen lahja "saarnata puhtaasti ja selvästi Jumalan sanaa". Tämän myötä hän matkasi entistä laajemmalla alueella saarnaten nyt myös Alajärvellä, Lappajärvellä sekä Evijärvellä. Liikkumishaasteistaan huolimatta hän toimi kolportöörinä ainakin 21 seurakunnassa. Häntä onkin pidetty Keski-Pohjanmaan evankelisen herätyksen isänä.

Pappien herjausten kohteena

Menestys toi mukanaan huomiota, eikä ainoastaan myönteistä. Paikallinen papisto alkoi arvostella Tuominiemeä. Niissä seurakunnissa, joissa papisto suhtautui Tuominiemen työhön kielteisesti alkoivat evankeliset ollakin pian oppositiohengessä seurakuntaa kohtaan, kun taas myönteisten pappien seurakunnissa evankeliset olivat kirkollisia.

Kaustisten kirkkoherrana toimi vuosina 1887-1889 vt. kirkkoherrana J. R. Forsman (1859-1936), joka toimi myöhemmin sukunimellä Koskimies Oulun piispana. Hän kohtasi silloin tällöin Tuominiemen seuroissa. Hän ei hyväksynyt Tuominiemeä ja ilmaisi arvostelunsa tavalla, joka ei tee suinkaan kunniaa arvostelun antajalle. Hänen mukaansa Tuominiemi oli "inhottava katsella, puoli silmitön, lihava mäskisäkki", joka puhui "pitkään ja sakeasti", mutta siitä huolimatta tämän puhe oli "herkkua" kuulijoille. Ulkomuodon haukkuminen tuntuu ala-arvoiselta, varsinkin kun Tuominiemi ei voinut sairaudelleen mitään. Puheen arvostelussa voi aavistella kateuttakin, kun tämä "sakeasti" puhuva mies sai ilmeisesti kirkkoherraa suurempaa suosiota.

Juho Rudolf Forsman (1859-1936) ei sanottavammin tämän kirjoituksen sankaria arvostanut. Wikimedia Commons: 
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Juho_Rudolf_Forsman.jpg

Kuolinvuotenaan 1891 Sokio-Aapa ehti päätyä Vartija-lehden väittelyn kohteeksi. Kaustisilla vuodet 1889-1891 pappina toiminut Johan Adolf Snellman (1861-1901) antoi ankaraa arvostelua Evankeliumiyhdistyksen maallikkosaarnaajia vastaan syyttäen sen kolportöörejä omahyväisiksi ja itsepäisiksi sekä miehiksi, joita hallitsi väärä täydellisyydentunto. Snellmanin mukaan nämä eivät käyneet kirkossa eivätkä sallineet ojentaa itseään. Snellman ei mainitse Tuominiemen nimeä, mutta on pidetty selvänä tämän puhuneen hänestä.

Snellmanin kirjoitusta seurasi vilkas kirjoittelu kolportöörien oikeuksista ja velvollisuuksista, missä yhteydessä Tuominiemeä ja tämän mainetta myös puolusteltiin. Paikallisen perimätiedon mukaan poikamieheksi jäänyt Tuominiemi olikin elämänvaellukseltaan nuhteeton. Usein tällainen kiistely johtui siitä, että papisto edusti toisenlaista teologista kantaa kuin kolportööri. Tuominiemi ja Snellman olivat ilmeisesti päätyneet opilliseen väittelyyn, mikä selittää vihamielisen kirjoittelun.

Saarnamiehenä liki viimeiseen asti

Viimeiset vuotensa Tuominiemi eli Vetelissä Tunkkarin talossa. Helmikuun alussa 1891 Tuominiemi noudettiin Halsualle Meriläisen taloon puhumaan. Tuominiemen terveys ei ollut tuolloin kovin hyvä, mutta kun kerran Halsualla oli sanan nälkää oli sinne mentävä. Oltuaan Halsualla viikon hän sai oikeaan olkapäähän kivuliaan veripaisuman. Siitä huolimatta hän opetti sunnuntaisin ja kerran arkenakin. 

Keskiviikkona 11. helmikuuta hän piti viimeisen julkisen puheensa. Tilaisuus oli tavallisuudesta poikkeava, sillä puheensa lopetettuaan Tuominiemi ehdotti lopuksi keskustelua ja esitti itse kysymyksiä keskustelun pohjaksi, kun hän yleensä oli antanut tämän muiden tehtäväksi. Hänen esittämänsä kysymykset koskettelivat hyvin keskeisiä asioita, kuten uskovan lankeemuksia, syntien anteeksiantamista, syntien anteeksi antajaa jne. Aivan kuin hän olisi aavistanut, että aika oli hänen osaltaan kulumassa loppuun.

Seuraavana sunnuntaina hänen oli vielä tarkoitus pitää raamatunselitys, mutta voimat murtuivat ennen sitä. Maanantaina 16. helmikuuta hänen vointinsa paheni rajusti ja hän sai kouristuksia. Hän kuitenkin oli iloisella mielellä sanoen ilonsa ja lohdutuksensa olevan siinä, että sai olla Jeesuksen morsian. Illalla hän ei enää jaksanut puhua, vaan lepäsi kuin nukkuen seuraavan päivän 17. helmikuuta aamuun kello 9 asti, jolloin hiljaa nukkui pois. Hän oli kuollessaan 45-vuotias. Kuolinsyyksi kirjattiin "kolme pahkaa selässä".

En tiedä, oliko Vetelin kirkkoherra Julius Bergroth (1849-1914) evankelisia, mutta jonkinlaista 
hengenheimolaisuutta voi kuvastaa se, että hän piti ruumissaarnan vainajalle henkilökohtaisesti tärkeästä tekstistä. Museoviraston Historian kuvakokoelma, Collianderin kokoelma: https://www.finna.fi/Record/museovirasto.E4D97795B2CC301084C8849B2C4599A6

Tuominiemen siunasi Halsuan kirkkomaahan 8. maaliskuuta 1891 Vetelin kirkkoherra Julius Bergroth (1849-1914) suuren saattojoukon läsnä ollessa. Ruumissaarnan hän piti samasta Johanneksen evankeliumin 8. luvusta, josta vainajakin oli ensimmäisen raamatunselityksensä pitänyt. Haudalla laulettiin laulu, joka käsittääkseni on sama kuin nykyinen Siionin kanteleen numero 487 (Meillä on koti taivaallinen), tässä näytteeksi 1. säkeistö Tuominiemelle lauletusta versiosta:

Meill' on koto autuas juur',

Kun me pääsemme Luojamme luo,

Jossa hurskasten joukkio suur

Ylistystänsä Herralle tuo,

Luojan luo, Luojan luo, Luojan luo,

Me riennämme Hän kodin suo.

Lopuksi seitsemästä seurakunnasta saapunut saattoväki piti vielä hengellisen kokouksen, jossa kerättiin rahalahja lähetystyölle. Tähän vaikutti sekin, että vainaja oli itse testamentissaan halunnut muistaa lähetystyötä.

Tuominiemen vaikutus ja muisto elää

Tuominiemen vaikutuksen voi katsoa jatkuvan Keski-Pohjanmaan evankelisuudessa. Luonnollisesti liike on siellä yli sadan vuoden aikana kokenut nousuja sekä laskuja, ja monet muutkin julistajat ovat tehneet oman osansa liikkeen eteen. Mutta kaikki he ovat viljelleet sille maaperälle, jonka "Suuri vältti" on ensin muokannut. Vuonna 1939 Kotimaa-lehdessä kirjoitettiinkin Vetelin evankelisuudesta, että siellä "Jumalan tulen sytyttäjänä" oli 1880-luvulla ollut "sokea saarnamies Aaprami Tuominiemi". Vetelin seurakunnan hengellisen elämän sanottiin siitä asti kantaneen miltei pelkästään evankelisen liikkeen leimaa, kuten oli asian laita myös naapureissa Kaustisilla ja Halsualla. Vuonna 1971 kirjoitti toimittaja Annikki Wiirilinna Keskipohjanmaa-lehdessä, miten vielä silloin evankelisen liikkeen pohjoisraja meni juuri niiden pitäjien mukaan, joissa Tuominiemi oli aikoinaan saarnannut.

Kotiseudun mullissa Halsuan kirkkomaalla on Tuominiemen maallisten jäännösten
viimeinen leposija. Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Halsua_Church_2017.jpg

Tuominiemen muistoa nostettiin viime vuonna esille tavallista isommalle joukolle. Keski-Pohjanmaan Toholammilla vietettiin Evankeliumiyhdistyksen kesäjuhlaa eli valtakunnallista Evankeliumijuhlaa 30.6.-2.7.2023. Siellä pastori Pasi Palmu kertoi puheessaan tapauksen yli sadan vuoden takaa Toholammin Kaattarin kylästä, jonne Tuominiemi oli tullut saarnaamaan. Palmun sanoin Toholammin isännät olivat jo tuolloin vakaata väkeä, ja he olivat kuulleet epäilyttäviä juttuja Tuominiemestä. Tämä kuului olevan villikko, uskonnollinen kiihkoilija. Isäntien aikomuksena oli antaa mokomalle selkäsauna ja ajaa pois paikkakunnalta.

Isännät päättivät kuitenkin ennen höykytyksen antamista kuunnella Tuominiemen puheen. Se oli tietyssä mielessä kohtalokasta. Sokio-Aapa piti puheen, katsoi sitten hiirenhiljaa istuvaa kuulijakuntaansa ja lausui "Silloin seppäkin takoo, kun rauta on kuumaa" ja alkoi pitää uutta puhetta. Pahoinpitelyä suunnitelleet miehet alkoivat vähitellen kyynelehtiä. Sokio-Aapa ei joutunut karkotetuksi, vaan hän viipyi Toholammilla kokonaisen viikon jättäen syvän jäljen monien paikkakuntalaisten elämään.

Palmu nosti kyllä esille senkin, etteivät kaikki ihastuneet Sokio-Aapan puheisiin ja mainitsi edellä mainitut Forsmanin puheet puolisilmittömästä lihavasta mäskisäkistä naurahtaen, että nykyään voisi sanoa menneen vähän henkilökohtaisuuksiin. Laitan puheen linkit lähteisiin, josta voitte halutessanne sen kuunnella.

Tuominiemessä näkyy se monen muunkin maallikkovaikuttajan kohdalla pätevä asia, ettei merkittävän julistajan tarvinnut olla ulkoisesti vaikuttava tai yhteiskunnallisesti merkittävä, vaan hyvin yllättävätkin persoonat saattoivat vaikuttaa syvästi lukuisiin ihmisiin. Tätä nostaa esille myös Tuominiemen elämänkuvauksen laatinut Juho Torppa kuvauksensa alun lainauksella: "Ei monta lihallista wiisasta eikä monta suurasta suwusta, waan ne kuin maailman edessä owat tyhmät, on Jumala walinnut, että hän wiisaat häpiään saattaisi". Torpan silmissä Sokio-Aapa oli Jumalan valitsema työkalu hänen palveluksessaan. Suuren Auran työ näkyy yhä Keski-Pohjanmaan elopelloilla.

Lähteet:

Lauri Koskenniemi: Sanansaattajia. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys kolportööritoimensa valossa 1873-1900. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1964.

A. V. L.: Voimakas evankelinen herätys Vetelin hengellisen elämän pohjana. Seurakunta 300-vuotias. Kotimaa 53/1939, 28.7.1939. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2027597?page=3

Pasi Palmu: Sormus sormeen - Mikä on Pyhän Hengen sinetti? Puhe Toholammin evankeliumijuhlassa 1.7.2023. Äänite: https://mediakirjasto.sley.fi/2023/07/sormus-sormeen-mika-on-pyhan-hengen-sinetti ja video: https://www.youtube.com/watch?v=BZAAtCOytd8

Juho Torppa: Abraham Tuominiemi. Kotimatkalla 1892. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1009761?page=130

Annikki Wiirilinna: Fredrik Gabriel Hedberg ja evankelisen liikkeen tulo Keski-Pohjanmaalle. Keskipohjanmaa 1.7.1971. Verkkoversio: https://www.porstuakirjastot.fi/files/original/a28aaf0a0592c1179efe1c927977eb61.pdf

Toholammin evankelinen nälkäisten ystävä Heikki Tikkanen (1853-1929)

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

HEIKKI TIKKANEN (1853-1929)

Tällä viikolla viettää evankelinen herätysliike kesäjuhlaansa, Valtakunnallista Evankeliumijuhlaa, Keski-Pohjanmaan Toholammilla. Tänä vuonna viettää myös evankelisen herätysliikkeen keskusjärjestö, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys eli Sley 150-vuotisjuhlaansa. Itse en valitettavasti pääse tuohon kesäjuhlaan osallistumaan, mutta annanpa sille oman panokseni ja lahjani kertomalla teille toholampilaisen evankelisen maallikkosaarnaajan, Heikki Tikkasen (1853-1929) elämäntarinan. Itse asiassa uskon, että siinä on kiinnostavaa tarinaa myös muille kuin keskipohjalaisille ja evankelisille, ainakin Kainuun korpimaiden eläjille. Näillä oli näet oma paikkansa Tikkasen sydämessä.

Heikki Tikkanen vanhoilla päivillään. Kotimatkalla 
-vuosikirjasta 1932.

Saarijärven Heikki

Heikki Tikkanen, 1900-luvun alkupuolelle asti asti Tikkander tai Tikander, syntyi Keski-Suomen Saarijärvellä, Pyhäjärven Tellikassa 1. toukokuuta 1853, vapunpäivänä. Kirkonkirjoissa nimi on kirjoitettu muodossa Henrik, vanhemmat olivat torppari Anders Tikander ja tämän vaimo Maria Matintytär. Kotia vaivasi köyhyys, joka väritti haikeudella Tikkasen lapsuusmuistoja. Hän tunsi senkin vuoksi ymmärrystä ja myötätuntoa vähävaraisia kohtaan. Jo lapsesta asti hänellä oli kuitenkin hyvä terveys, joka säilyi vanhuuteen asti, sekä hyvä muisti ja selkeä puheenlahja, nekin elinikäisiä kumppaneita.

Vanhempiensa uskonelämästä ja vakaumuksesta ei Tikkanen juuri kertonut, mutta hänellä itsellään oli jo varhaisesta lapsuudesta kokemuksia, jotka hän koki Jumalan viittauksina Taivaasta ja pelastuksesta. Kuusivuotiaana hän suri äitinsä sairastamista, jonka hän pelkäsi koituvan kuolemaksi. Silloin hänelle avautui kirkkaus niin monivärisenä ja ihmeellisenä, ettei hän kyennyt sitä sanoin kuvailemaan. Vuotta myöhemmin taas kävi niin, että hän putosi syvään veteen, mutta kykeni kulkemaan pohjaa myöten rantaan ja ylös vedestä ilman mitään vahinkoa. Näiden kokemusten vahvuutta kuvaa sekin, että Tikkanen on niitä vielä aikuisena muistellut.

Saarijärven v. 1849 valmistunut kirkko oli aivan uusi Tikkasen 
syntyessä v. 1853. Kuva Wikimedia Commons.

Nälkävuosien aikaan joutui Tikkanen noin 13-vuotiaana kodistaan vieraan palvelukseen elannon perässä. Myöhemmin hän pohdiskeli: "Olisi luullut, että kurituksessa olisi kansa kääntynyt Jumalan puoleen, mutta niin ei monissakaan tapahtunut". Hän siis huomasi käytännössä, ettei usein esitetty ajatus kovien aikojen tuomasta hengellisestä herätyksestä ollut mikään automaatio. Ei hän itsekään ollut poikkeus, sillä vaikka hän rippikoulussa oppikin muistinsa avulla tietopuolisesti uskonasioista ei niistä tullut hänelle henkilökohtaisella tasolla tärkeitä.

Nuoruuden vallattomuudet vetivät näet Heikinkin mukaansa. Osa hullutuksista jätti jälkensä kirkonkirjoihinkin, mutta Tikkanen tunnusti myöhemmin auliisti nekin tempaukset, jotka eivät kirjoihin päätyneet. Naimisiin mentyään hän ryhtyi tukkityöläiseksi ja eli noin seitsemän vuotta täysin välinpitämättömänä uskonasioista.

"Kiittäkää Jumalaa kaikki kivet, kannot ja puut!"

Tukinuittajia Saarijärveltä 1900-luvun alusta. Näissä hommissa Tikkanenkin 
ahersi useamman vuoden ajan. Keski-Suomen museon valokuvakokoelmasta, 
Tukinuittajia Saarijärvellä | Keski-Suomen museo | Finna.fi .

Sitten tuli kuitenkin käänne. Itse asiassa jo ennen tukkilaiseksi ryhtymistä oli häneltä kuollut lapsi alle vuoden vanhana, ja jo tuolloin hän oli aikonut tehdä parannuksen, mutta se oli sitten jäänyt. 1880-luvulla tuli kuitenkin uusi isku, kun Emma-tytär menehtyi 7-vuotiaana.

Isä oli katsellut kuolleena makaavaa tytärtään, jonka kasvoilta erottui onnellinen sävy, ja ajatteli: "Sinä olet taivaassa, mutta minä olen helvetissä". Ankara synnintunto ja pelastuksen kaipuu iskivät. Hän rukoili toistuvasti: "Jos, Jumala, muita olet auttanut, niin auta nyt minua". Tätä kaipaamaansa apua hän lähti etsimään Raamatusta, lukien sekä sananjulistusta kuunnellen.

Näin aukeni evankeliumin ihmeellinen armo ja ahdistus muuttui suureksi riemuksi. Hän huudahti: "Kiittäkää Jumalaa kaikki kivet, kannot ja puut! En kaipaa parempaa taivasta, tässä on hyvä olla". Pian tämä suurin into, kristillisessä kielenkäytössä "ensimmäisen rakkauden (ensirakkauden) aika", meni toki ohi, mutta usko säilyi tasaisempana, eikä Tikkanen siitä enää koskaan luopunut. 

Myöhemminkin hän saattoi Jumalan armosta puhuessaan liikuttua niin, ettei kyennyt saamaan puhettaan loppuun. Tämä heikkous tosin liittyi myös hänen vahvuuteensa, sillä hänen kerrotaan puhuneen niin tunteikkaasti, ettei paatuneinkaan kyennyt sitä kuivin silmin kuuntelemaan.

Tässä vaiheessa Tikkanen asui Konginkankaalla, jonne hän oli vuonna 1875 Saarijärveltä Naarajärven Nääsilään kuuluneesta torpasta. Ulkoiset elinolot eivät juuri muuttuneet, perhe kylläkin kasvoi. Elossa oli yksi tytär ja neljä poikaa. Vuonna 1892 perhe muutti Veteliin, missä Tikkanen alkoi harjoittaa pientä kulkukauppaa kierrellen myymässä tavaroitaan lähipitäjissä.

Toholammille ja kolportööriksi

Näillä matkoilla hän osui Toholammille, missä tuolloin oli kirkkoherrana evankeliseen herätysliikkeeseen kuulunut Anton Aimonen. Aimonen kiinnostui Tikkasesta ja he tutustuivat paremmin. Lopulta Aimonen esitti Tikkasta evankelisen herätysliikkeen keskusjärjestön, Suomen Luterilaisen Evankeliumi-Yhdistyksen kolportööriksi, saarnaavaksi kirjakauppiaaksi. Tikkanen otettiin saarnaajakurssille ja nimitettiin yhdistyksen kolportööriksi 7. marraskuuta 1900.

Anton Aimonen (1857-1927) oli Toholammin kirkkoherra 
v. 1893 vuoteen 1910, jolloin siirtyi Pöytyälle. Hänen 
ansiotaan oli Tikkasen astuminen Evankeliumiyhdistyksen 
palvelukseen. Kuva Kotimatkalla 1907.

Myöhemmin Aimonen hankki vielä Tikkaselle asunnon pienellä maa-alalla Toholammin pappilan mailta noin puolen kilometrin päästä pappilasta. Näin Tikkanen muutti vuonna 1903 Toholammille, missä hän ja Aimonen yhdessä saivat julistaa ja synnyttää hengellistä herätystä paikkakunnalla. Tikkasella olikin sekä taitoa että intoa hartauspuheiden pitoon. Innossaan hän kertoi luulleensa, että hän kykenisi saamaan kaikki kääntymään ja armoa omistamaan. Monia kyllä kääntyikin, ja hartaustilaisuuksissa olivat tuvat tungokseen asti täydet. Noita herätyksen aikoja Tikkanen mielellään muisteli.

Eniten Tikkanen toimi kuitenkin julistajana Toholammin ulkopuolella, Pohjois-Suomessa. Hän halusi julistaa myös siellä, missä evankelisuutta oli vähän tai ei lainkaan ja siten sen sanoma vieras. Noin 20 vuoden ajan hän kulki saarnamatkoilla esimerkiksi Tornion, Kittilän ja Sodankylän tienoilla. Suomussalmen hän mainitsi erikseen kuin koskemattomana peltoalana, johon hän sai toivossa kylvää hyvää siementä, Jumalan sanaa.

Paljon hän kertoi näistä matkoistaan, niin vaikeuksista kuin saavutuksistakin. Varsinkin muitten herätysliikkeitten edustajat pitivät häntä tunkeutujana, vaikka ilmeisesti hän saavutti luottamusta ainakin yksittäisten lestadiolaisten parissa.

Sen sijaan heränneiden kanssa Tikkasella oli yhteentörmäyksiä, sillä vuonna 1901 oli eräs herännäispappi sanonut hänelle Evankeliumiyhdistyksen olevan Suomen vaarallisin lahko ja seuraavana vuonna oli väitetty sen saarnaavan "löysää oppia". Erään kerran hänen puhettaan vastustettiin ja tähdennettiin katuvaisena ikävöimistä, rukousta ja odotusta, mitä Tikkanen piti tekopyhyytenä. Vuoden 1904 vuosikerrassa oli Tikkasen kokemus pohjoisen matkoiltaan: "Evankeliumiyhdistys on sellainen seura, jota vastaan joka paikassa sanotaan". Vaikea sanoa, missä määrin kyse oli siitä, että Tikkasen ajateltiin kalastavan toisten liikkeiden mailla, missä määrin Tikkasen omasta jyrkkyydestä.

Hengellistä ja aineellista apua Kainuun köyhille

Kiehtovin on Tikkasen vuosien 1902-1903 julistus- ja avustusmatka nälänhätää kärsineille Hyrynsalmelle, Ristijärvelle ja Suomussalmelle, millä matkalla hän myös kävi Paltamossa, Sotkamossa sekä Kuhmossa. Evankeliumiyhdistys oli lähettänyt hänet viemään viljaraha- sekä kirjalahjoja hätää kärsiville. Tikkasen mukaan "siellä kelpasi sana ja leipä". Pyhäpäivisin hän sai puhua kirkkojen tienoilla suurillekin kansanjoukoille, ja taloon astuttuaan ja asiansa ilmoitettuaan saattoi koko talon väki polvistua rukoukseen itkien ilosta saatuaan edes pientä apua ahdinkoonsa.

Kuvan kirkko tervehti myös Tikkasta hänen käydessään 
Suomussalmella. Se kuitenkin tuhoutui talvisodassa 
v. 1939. Kuva Finlandia 1934.

Itsekin puutteellisissa oloissa eläneenä Tikkasta järkyttivät ja koskettivat rajaseudun surkeat olot. Tästä todistaa myös hänen kirjoituksensa, joka julkaistiin vuonna 1904 ainakin Uusi Suometar -lehdessä ja jonka hän toivoi leviävän muihinkin lehtiin. Siinä hän kertoi olleensa viime talven 'nälkämailla' Evankeliumiyhdistyksen toimesta ja haluavansa kertoa sikäläisistä oloista, sillä kurjuus ja nälänhätä eivät olleet loppuneet, vaikka alueelle suunnattu avustus olikin loppunut. Tikkanen pelkäsikin nälkäkuoleman uhkaavan suurimpia ja köyhimpiä perheitä.

Tikkanen kertoi tavanneensa naisen, jonka kahdeksanhenkinen perhe oli ollut syömättä jouluaamusta tapaninpäivän iltaan, erään miehen saaneen hankittua vain kaksi kappaa ruista petäjän ohelle sekä siitä, kuinka irtolaiset valittivat, etteivät saaneet työtä ja talolliset puolestaan, ettei työtä kannattanut teettää. Tikkanen kertoi jakaneensa alueella 165 markkaa, mutta se oli riittänyt vain kaikkein kurjimmassa asemassa olleille monien tarvitsevien jäädessä ilman.

Erityisesti Suomussalmen olojen surkeutta Tikkanen korosti mainiten, ettei alueella ollut edes maanteitä. Hän kehottikin lukijoita muistamaan Suomussalmen hätääkärsiviä ja pyysi lähettämään rahalahjoja Suomussalmen kappalaiselle, pastori Paavo Hamuselle eteenpäin jaettavaksi. 

Hiipuvia voimia ja kirkkoherran ystävyys

Pidemmät saarnamatkat alkoivat vuodesta 1920 alkaen jäädä vaimon sairastelun ja kuoleman ja lopulta oman terveyden heikkenemisen vuoksi. Tosin lyhyempiä saarnamatkoja hän teki edelleen, ja Toholammilla hän saarnasi elämänsä loppuun asti aina samalla innolla ja hartaudella, jota kyynelten kerrotaan usein säestäneen.

Aimonen siirtyi Pöytyän seurakuntaan vuonna 1913, mutta ainakin vuonna 1923 kirkkoherraksi tulleeseen A. V. Kyröön Tikkaselle syntyi läheinen suhde, sillä Kyrö kirjoitti Tikkasen muistokirjoituksenkin Kotimatkalla -vuosikirjaan. Tosin Kyrö mainitsi Tikkasen olleen tuohon aikaan ulkoasultaan miltei liioitellun yksinkertainen niin, että Kyrö vierasti häntä, mutta pian Tikkasesta tuli Kyrön ja hänen vaimonsa paras ystävä Toholammilla.

Adolf Werner Kyrö (1876-1944) tuli v. 1923 
Toholammin kirkkoherraksi. Hänen ja Tikkasen 
suhde muodostui alkukankeuden jälkeen oikein 
lämpimäksi. Myös Kyrö kuului evankeliseen 
herätysliikkeeseen. Kuva Suomen Kuvalehti nro 29/1936.

Kyrön mukaan hänen vieraillessaan Tikkasen luona hän löysi usein isäntänsä Uuden testamentin ääreltä. Kyrö kuvaili Tikkasta raitishenkiseksi evankeliseksi sydämen kristityksi, joka eli "Jeesuksen Kristuksen sovintoveren turvissa Jumalan lapsena". Hän oli niin kiintynyt Evankeliumiyhdistyksen toimintaan, että miltei vapisi innosta, kun paikkakunnalla järjestettiin evankeliumijuhla, tuolloin yleinen evankelisten kokoontumisen muoto. Hänen mielestään Evankeliumiyhdistyksen julistus oli "selvintä ja puhtainta evankeliumin julistusta".

Kirkollista linjanvetoa Keski-Pohjanmaalla

1920-luvulla osa evankelisista erosi uskonnonvapauslain tultua voimaan Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta ja perusti omia seurakuntia, jotka sittemmin järjestäytyivät Suomen ev.lut. seurakuntaliitoksi ja Suomen tunnustukselliseksi luterilaiseksi kirkoksi. Kyrön mukaan Tikkanen ei hetkeäkään kallistunut harkitsemaan eroamista, sillä kirkosta ja Evankeliumiyhdistyksestä eroaminen olisi ollut hänelle "samaa kuin lapsen eroaminen äidistään ja liittyminen vieraaseen".

Tämä on varmaan kuvannutkin Tikkasen suhtautumista. Kyröllä on kuitenkin voinut olla erityinen syy nostaa asia esille. Toholampi sijaitsee Keski-Pohjanmaalla, ja siellä oli omien seurakuntien perustaminen puhututtanut paljonkin evankelista liikettä. Kaustisilla monet olivat aikoneet erota Kaustisten evankelisen kirkkoherran Yrjö Keijolan oltua siihen suuntaan kallellaan, mutta hänen mielenmuutoksensa ja päätöksensä pysyä kirkossa olivat siellä pysäyttäneet suurimmat erohalut.

Sen sijaan Vetelissä maallikkosaarnaaja Matti Kujala oli ottanut omiin seurakuntiin vahvan myönteisen kannan ja Veteliin oli syntynyt vuonna 1924 seurakunta, johon oli samana vuonna liittynyt 73 henkeä. Kyseinen seurakunta toimii edelleen osana Suomen ev.lut. seurakuntaliittoa. Ehkä juuri tämän vuoksi kirkkoherra Kyrö piti tarpeellisena muistuttaa Tikkasen ajatuksista seudun evankelisia.

Matti Kujala (1862-1943) Vetelistä oli 
Tikkasen tavoin Evankeliumiyhdistyksen 
kolportööri. Kirkkopoliittisesti miehet 
valitsivat kuitenkin eri tien. Kuva Kokkola 
nro 120/1928.

"Sanokaa, että autuaana minä täältä eriän"

Tikkasen vanhuudenpäiviä varjosti yhden pojista vieraantuminen uskosta ja ilmeisesti samalla isästäänkin. Myöskin osan lastenlapsista sekä monen muun tutun ja tuntemattomankin luopuminen uskosta ja syntinen elämä tuottivat tuskaa. Samalla hän muisteli entisiä toiveitaan ja työtään joutuen toteamaan, apostoli Paavalia mukaillen, "ettei istuttaja ole mitään eikä kastelijakaan, vaan Jumala joka kasvun antaa". Nämä haikeat pohdinnat päättyivät kuitenkin yleensä Jumalan kiittämiseen.

Ja saihan hän toisaalta kiittää myös saadusta sadosta. Monille kerrottiin autuuden kirkastuneen Tikkasen julistuksen kautta. Hän itse iloitsi tavatessaan sellaisia nuoria ja lapsia, joille "Jeesus oli rakas". Näitä hän onnitteli ja lausui tämäntapaisia sanoja: "Elämänne, Jeesuksen Paimen-sylissä varjeltuu paljosta pahasta, synnin tulesta ja helvetin liekistä" sekä "Antakaa Paimenen itseänne, verensä kalliina hintana taivaaseen kantaa".

Toholammin kirkon seutua vuonna 1910 Toivo Ojalan kuvaamana. 
Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma,
 Toholammin kirkko | Museovirasto | Finna.fi .

Loppusyksyllä 1929 Tikkanen joutui kuolinvuoteelleen. Kyrö kertoo käyneensä viidesti sen äärellä, ja joka kerta Tikkanen osoitti kiitollisuuttaan Jumalalle. Viimeisen kerran näiden kahden herran tavatessa laulettiinkin "Kiitos sulle Jumalani, armostasi kaikesta...". Kyrö oli ilmeisesti se 'sielunpaimen', jonka kautta Tikkanen lähetti myös viimeiset terveisensä Evankeliumiyhdistykselle: "Sanokaa, että autuaana minä täältä eriän".

Tapaninpäivänä 26. joulukuuta 1929 tuli tieto Tikkasen kuolemasta. Hänet haudattiin kauniina ja aurinkoisena päivänä runsaan saattoväen saattelemana. Kyrön vaimo laski haudalle Evankeliumiyhdistyksen seppeleen, jolla se tahtoi muistaa uskollista työntekijäänsä. Tikkasta kohtaan osoitettua arvonantoa kuvaa sekin, että jo seuraavana vuonna julkaistiin kirja He vielä kuoltuaankin puhuvat, jonka mainostettiin sisältävän lyhyen todistuksen sekä Tikkaselta että kolmelta muulta kuolleelta saarnaajalta, Tikkasen lisäksi H. J. Jauhiaisen, Abr. Ahosen ja J. Kasarin. Yhdistyksen Nuorison ystävä -lehdessä kehotettiin: "Varmaan riennetään tutustumaan, kuulemaan heidän ääntään vielä haudan takaa".

Vapiseeko Tikkanen haudassaan?

En tiedä, muistetaanko Toholammilla vielä Tikkasta, enkä sitä löytyykö sieltä enää hänen hautamuistomerkkiään. Jos löytyy niin kertokaa. Joka tapauksessa Tikkasta on syytä muistaa useammastakin syystä. Ensinnäkin hänen elämäntarinansa kantaa kaikuja menneiltä herätysten ajoilta.

Evankelisuutta on joskus kutsuttu 'aivouskoksi' siksi, että se on halunnut kiinnittyä kirjoitettuun Raamatun sanaan ja kirkon sakramentteihin kasteeseen ja ehtoolliseen varoittaen panemasta liikaa painoa kokemuksille ja tunteille. Kuitenkin Tikkasen tarinasta näkee, kuinka tunteilla oli hänen uskonelämässään myös oma tärkeä roolinsa, eivätkä näytkään olleet hänelle vieraita. Kuitenkin lapsuuden näky ei riittänyt, vaan ratkaisevaksi koitui lopulta luettu ja kuultu Raamatun sana.

Tikkanen voisi toimia innoittajana parissa muussakin asiassa. Hän ei tyytynyt sananjulistukseen ainoastaan kotinurkilla ja siellä, missä vastaanotto oli arvattavissa lämpimäksi, vaan hän levitti hyväksi katsomaansa sanomaa myös sinne, missä se oli vielä vierasta ynseän kohtelun uhallakin. Eikä hän vastannut ihmisten hätään vain Raamatun sanan lohdutuksella, vaan pyrki antamaan myös aineellista apua vedoten laajemminkin ihmisten omaantuntoon kainuulaisten nälänhädän lievittämiseksi. Tikkanen jakoi sekä sanaa että leipää, ja kumpikin kelpasi. Itse en muuten edes tiennyt, että Evankeliumiyhdistyksellä on joskus ollut tällainen avustusprojekti kotimaassa.

 Tikkasen mainitaan suorastaan vapisseen innosta, kun Toholammilla pidettiin paikallisia evankeliumijuhlia. Vuonna 1997 siellä pidettiin ensi kertaa Valtakunnallinen Evankeliumijuhla, mutta tuskin sentään havaittiin kirkkomaan vapisemista. Tänä vuonna siihen voi kuitenkin olla jälleen mahdollisuus, kun Valtakunnallinen Evankeliumijuhla on toisen kerran historiassa Toholammilla. Käykää siis katsomassa täriseekö kirkkomaa. Ja vaikka ei tärisisikään, niin ottakaa pieni hetki muistaaksenne tuota ammoista sananjulistajaa.

Toholammin kirkkomaalta sai Tikkasen tomumaja 
viimeisen leposijansa. Kertokaa kirjoittajalle vaikka kuvan kera,
jos hänen hautansa löytyy vielä sieltä. Kuva Wikimedia Commons.

Lähteet:

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1896-1916. SLEY-Kirjat, Helsinki 1984.

A. V. Kyrö: Heikki Tikkanen. Kotimatkalla. Suomen Luth. Ev. Yhdistyksen vuosijulkaisu 1932. Toim. A. V. J., Suomen Lutherilainen Evankeliumi-Yhdistys: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/992292?page=55

Saarijärven seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelo vuosilta 1840-1854: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/saarijarvi/syntyneet_1840-1854_uk627-628/129.htm

Elias Sarkia: Heikki Tikkanen. Sanansaattaja nro 5/1930, 1.3.1930: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/828085?page=6

T. T.: Toimituksen osasto. Sanansaattaja nro 2/1930, 15.1.1930: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/828081?page=12

Heikki Tikkander: Nälkämailta. Uusi Suometar nro 42/1904, 20.2.1904: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/798869?page=7

A. Aijal Uppala: Tunnustukselliset Seurakunnat syntyvät. Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko, Lahti 1976: http://www.luterilainen.com-i.serv.kotisivut.com/files/kirjasia/AAU_Tunnustuks.pdf

Uusi kirja. "He vielä kuoltuaankin puhuvat. Nuorison ystävä nro 12/1930, 1.7.1930: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/874275?page=16