Toholammin evankelinen nälkäisten ystävä Heikki Tikkanen (1853-1929)

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

HEIKKI TIKKANEN (1853-1929)

Tällä viikolla viettää evankelinen herätysliike kesäjuhlaansa, Valtakunnallista Evankeliumijuhlaa, Keski-Pohjanmaan Toholammilla. Tänä vuonna viettää myös evankelisen herätysliikkeen keskusjärjestö, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys eli Sley 150-vuotisjuhlaansa. Itse en valitettavasti pääse tuohon kesäjuhlaan osallistumaan, mutta annanpa sille oman panokseni ja lahjani kertomalla teille toholampilaisen evankelisen maallikkosaarnaajan, Heikki Tikkasen (1853-1929) elämäntarinan. Itse asiassa uskon, että siinä on kiinnostavaa tarinaa myös muille kuin keskipohjalaisille ja evankelisille, ainakin Kainuun korpimaiden eläjille. Näillä oli näet oma paikkansa Tikkasen sydämessä.

Heikki Tikkanen vanhoilla päivillään. Kotimatkalla 
-vuosikirjasta 1932.

Saarijärven Heikki

Heikki Tikkanen, 1900-luvun alkupuolelle asti asti Tikkander tai Tikander, syntyi Keski-Suomen Saarijärvellä, Pyhäjärven Tellikassa 1. toukokuuta 1853, vapunpäivänä. Kirkonkirjoissa nimi on kirjoitettu muodossa Henrik, vanhemmat olivat torppari Anders Tikander ja tämän vaimo Maria Matintytär. Kotia vaivasi köyhyys, joka väritti haikeudella Tikkasen lapsuusmuistoja. Hän tunsi senkin vuoksi ymmärrystä ja myötätuntoa vähävaraisia kohtaan. Jo lapsesta asti hänellä oli kuitenkin hyvä terveys, joka säilyi vanhuuteen asti, sekä hyvä muisti ja selkeä puheenlahja, nekin elinikäisiä kumppaneita.

Vanhempiensa uskonelämästä ja vakaumuksesta ei Tikkanen juuri kertonut, mutta hänellä itsellään oli jo varhaisesta lapsuudesta kokemuksia, jotka hän koki Jumalan viittauksina Taivaasta ja pelastuksesta. Kuusivuotiaana hän suri äitinsä sairastamista, jonka hän pelkäsi koituvan kuolemaksi. Silloin hänelle avautui kirkkaus niin monivärisenä ja ihmeellisenä, ettei hän kyennyt sitä sanoin kuvailemaan. Vuotta myöhemmin taas kävi niin, että hän putosi syvään veteen, mutta kykeni kulkemaan pohjaa myöten rantaan ja ylös vedestä ilman mitään vahinkoa. Näiden kokemusten vahvuutta kuvaa sekin, että Tikkanen on niitä vielä aikuisena muistellut.

Saarijärven v. 1849 valmistunut kirkko oli aivan uusi Tikkasen 
syntyessä v. 1853. Kuva Wikimedia Commons.

Nälkävuosien aikaan joutui Tikkanen noin 13-vuotiaana kodistaan vieraan palvelukseen elannon perässä. Myöhemmin hän pohdiskeli: "Olisi luullut, että kurituksessa olisi kansa kääntynyt Jumalan puoleen, mutta niin ei monissakaan tapahtunut". Hän siis huomasi käytännössä, ettei usein esitetty ajatus kovien aikojen tuomasta hengellisestä herätyksestä ollut mikään automaatio. Ei hän itsekään ollut poikkeus, sillä vaikka hän rippikoulussa oppikin muistinsa avulla tietopuolisesti uskonasioista ei niistä tullut hänelle henkilökohtaisella tasolla tärkeitä.

Nuoruuden vallattomuudet vetivät näet Heikinkin mukaansa. Osa hullutuksista jätti jälkensä kirkonkirjoihinkin, mutta Tikkanen tunnusti myöhemmin auliisti nekin tempaukset, jotka eivät kirjoihin päätyneet. Naimisiin mentyään hän ryhtyi tukkityöläiseksi ja eli noin seitsemän vuotta täysin välinpitämättömänä uskonasioista.

"Kiittäkää Jumalaa kaikki kivet, kannot ja puut!"

Tukinuittajia Saarijärveltä 1900-luvun alusta. Näissä hommissa Tikkanenkin 
ahersi useamman vuoden ajan. Keski-Suomen museon valokuvakokoelmasta, 
Tukinuittajia Saarijärvellä | Keski-Suomen museo | Finna.fi .

Sitten tuli kuitenkin käänne. Itse asiassa jo ennen tukkilaiseksi ryhtymistä oli häneltä kuollut lapsi alle vuoden vanhana, ja jo tuolloin hän oli aikonut tehdä parannuksen, mutta se oli sitten jäänyt. 1880-luvulla tuli kuitenkin uusi isku, kun Emma-tytär menehtyi 7-vuotiaana.

Isä oli katsellut kuolleena makaavaa tytärtään, jonka kasvoilta erottui onnellinen sävy, ja ajatteli: "Sinä olet taivaassa, mutta minä olen helvetissä". Ankara synnintunto ja pelastuksen kaipuu iskivät. Hän rukoili toistuvasti: "Jos, Jumala, muita olet auttanut, niin auta nyt minua". Tätä kaipaamaansa apua hän lähti etsimään Raamatusta, lukien sekä sananjulistusta kuunnellen.

Näin aukeni evankeliumin ihmeellinen armo ja ahdistus muuttui suureksi riemuksi. Hän huudahti: "Kiittäkää Jumalaa kaikki kivet, kannot ja puut! En kaipaa parempaa taivasta, tässä on hyvä olla". Pian tämä suurin into, kristillisessä kielenkäytössä "ensimmäisen rakkauden (ensirakkauden) aika", meni toki ohi, mutta usko säilyi tasaisempana, eikä Tikkanen siitä enää koskaan luopunut. 

Myöhemminkin hän saattoi Jumalan armosta puhuessaan liikuttua niin, ettei kyennyt saamaan puhettaan loppuun. Tämä heikkous tosin liittyi myös hänen vahvuuteensa, sillä hänen kerrotaan puhuneen niin tunteikkaasti, ettei paatuneinkaan kyennyt sitä kuivin silmin kuuntelemaan.

Tässä vaiheessa Tikkanen asui Konginkankaalla, jonne hän oli vuonna 1875 Saarijärveltä Naarajärven Nääsilään kuuluneesta torpasta. Ulkoiset elinolot eivät juuri muuttuneet, perhe kylläkin kasvoi. Elossa oli yksi tytär ja neljä poikaa. Vuonna 1892 perhe muutti Veteliin, missä Tikkanen alkoi harjoittaa pientä kulkukauppaa kierrellen myymässä tavaroitaan lähipitäjissä.

Toholammille ja kolportööriksi

Näillä matkoilla hän osui Toholammille, missä tuolloin oli kirkkoherrana evankeliseen herätysliikkeeseen kuulunut Anton Aimonen. Aimonen kiinnostui Tikkasesta ja he tutustuivat paremmin. Lopulta Aimonen esitti Tikkasta evankelisen herätysliikkeen keskusjärjestön, Suomen Luterilaisen Evankeliumi-Yhdistyksen kolportööriksi, saarnaavaksi kirjakauppiaaksi. Tikkanen otettiin saarnaajakurssille ja nimitettiin yhdistyksen kolportööriksi 7. marraskuuta 1900.

Anton Aimonen (1857-1927) oli Toholammin kirkkoherra 
v. 1893 vuoteen 1910, jolloin siirtyi Pöytyälle. Hänen 
ansiotaan oli Tikkasen astuminen Evankeliumiyhdistyksen 
palvelukseen. Kuva Kotimatkalla 1907.

Myöhemmin Aimonen hankki vielä Tikkaselle asunnon pienellä maa-alalla Toholammin pappilan mailta noin puolen kilometrin päästä pappilasta. Näin Tikkanen muutti vuonna 1903 Toholammille, missä hän ja Aimonen yhdessä saivat julistaa ja synnyttää hengellistä herätystä paikkakunnalla. Tikkasella olikin sekä taitoa että intoa hartauspuheiden pitoon. Innossaan hän kertoi luulleensa, että hän kykenisi saamaan kaikki kääntymään ja armoa omistamaan. Monia kyllä kääntyikin, ja hartaustilaisuuksissa olivat tuvat tungokseen asti täydet. Noita herätyksen aikoja Tikkanen mielellään muisteli.

Eniten Tikkanen toimi kuitenkin julistajana Toholammin ulkopuolella, Pohjois-Suomessa. Hän halusi julistaa myös siellä, missä evankelisuutta oli vähän tai ei lainkaan ja siten sen sanoma vieras. Noin 20 vuoden ajan hän kulki saarnamatkoilla esimerkiksi Tornion, Kittilän ja Sodankylän tienoilla. Suomussalmen hän mainitsi erikseen kuin koskemattomana peltoalana, johon hän sai toivossa kylvää hyvää siementä, Jumalan sanaa.

Paljon hän kertoi näistä matkoistaan, niin vaikeuksista kuin saavutuksistakin. Varsinkin muitten herätysliikkeitten edustajat pitivät häntä tunkeutujana, vaikka ilmeisesti hän saavutti luottamusta ainakin yksittäisten lestadiolaisten parissa.

Sen sijaan heränneiden kanssa Tikkasella oli yhteentörmäyksiä, sillä vuonna 1901 oli eräs herännäispappi sanonut hänelle Evankeliumiyhdistyksen olevan Suomen vaarallisin lahko ja seuraavana vuonna oli väitetty sen saarnaavan "löysää oppia". Erään kerran hänen puhettaan vastustettiin ja tähdennettiin katuvaisena ikävöimistä, rukousta ja odotusta, mitä Tikkanen piti tekopyhyytenä. Vuoden 1904 vuosikerrassa oli Tikkasen kokemus pohjoisen matkoiltaan: "Evankeliumiyhdistys on sellainen seura, jota vastaan joka paikassa sanotaan". Vaikea sanoa, missä määrin kyse oli siitä, että Tikkasen ajateltiin kalastavan toisten liikkeiden mailla, missä määrin Tikkasen omasta jyrkkyydestä.

Hengellistä ja aineellista apua Kainuun köyhille

Kiehtovin on Tikkasen vuosien 1902-1903 julistus- ja avustusmatka nälänhätää kärsineille Hyrynsalmelle, Ristijärvelle ja Suomussalmelle, millä matkalla hän myös kävi Paltamossa, Sotkamossa sekä Kuhmossa. Evankeliumiyhdistys oli lähettänyt hänet viemään viljaraha- sekä kirjalahjoja hätää kärsiville. Tikkasen mukaan "siellä kelpasi sana ja leipä". Pyhäpäivisin hän sai puhua kirkkojen tienoilla suurillekin kansanjoukoille, ja taloon astuttuaan ja asiansa ilmoitettuaan saattoi koko talon väki polvistua rukoukseen itkien ilosta saatuaan edes pientä apua ahdinkoonsa.

Kuvan kirkko tervehti myös Tikkasta hänen käydessään 
Suomussalmella. Se kuitenkin tuhoutui talvisodassa 
v. 1939. Kuva Finlandia 1934.

Itsekin puutteellisissa oloissa eläneenä Tikkasta järkyttivät ja koskettivat rajaseudun surkeat olot. Tästä todistaa myös hänen kirjoituksensa, joka julkaistiin vuonna 1904 ainakin Uusi Suometar -lehdessä ja jonka hän toivoi leviävän muihinkin lehtiin. Siinä hän kertoi olleensa viime talven 'nälkämailla' Evankeliumiyhdistyksen toimesta ja haluavansa kertoa sikäläisistä oloista, sillä kurjuus ja nälänhätä eivät olleet loppuneet, vaikka alueelle suunnattu avustus olikin loppunut. Tikkanen pelkäsikin nälkäkuoleman uhkaavan suurimpia ja köyhimpiä perheitä.

Tikkanen kertoi tavanneensa naisen, jonka kahdeksanhenkinen perhe oli ollut syömättä jouluaamusta tapaninpäivän iltaan, erään miehen saaneen hankittua vain kaksi kappaa ruista petäjän ohelle sekä siitä, kuinka irtolaiset valittivat, etteivät saaneet työtä ja talolliset puolestaan, ettei työtä kannattanut teettää. Tikkanen kertoi jakaneensa alueella 165 markkaa, mutta se oli riittänyt vain kaikkein kurjimmassa asemassa olleille monien tarvitsevien jäädessä ilman.

Erityisesti Suomussalmen olojen surkeutta Tikkanen korosti mainiten, ettei alueella ollut edes maanteitä. Hän kehottikin lukijoita muistamaan Suomussalmen hätääkärsiviä ja pyysi lähettämään rahalahjoja Suomussalmen kappalaiselle, pastori Paavo Hamuselle eteenpäin jaettavaksi. 

Hiipuvia voimia ja kirkkoherran ystävyys

Pidemmät saarnamatkat alkoivat vuodesta 1920 alkaen jäädä vaimon sairastelun ja kuoleman ja lopulta oman terveyden heikkenemisen vuoksi. Tosin lyhyempiä saarnamatkoja hän teki edelleen, ja Toholammilla hän saarnasi elämänsä loppuun asti aina samalla innolla ja hartaudella, jota kyynelten kerrotaan usein säestäneen.

Aimonen siirtyi Pöytyän seurakuntaan vuonna 1913, mutta ainakin vuonna 1923 kirkkoherraksi tulleeseen A. V. Kyröön Tikkaselle syntyi läheinen suhde, sillä Kyrö kirjoitti Tikkasen muistokirjoituksenkin Kotimatkalla -vuosikirjaan. Tosin Kyrö mainitsi Tikkasen olleen tuohon aikaan ulkoasultaan miltei liioitellun yksinkertainen niin, että Kyrö vierasti häntä, mutta pian Tikkasesta tuli Kyrön ja hänen vaimonsa paras ystävä Toholammilla.

Adolf Werner Kyrö (1876-1944) tuli v. 1923 
Toholammin kirkkoherraksi. Hänen ja Tikkasen 
suhde muodostui alkukankeuden jälkeen oikein 
lämpimäksi. Myös Kyrö kuului evankeliseen 
herätysliikkeeseen. Kuva Suomen Kuvalehti nro 29/1936.

Kyrön mukaan hänen vieraillessaan Tikkasen luona hän löysi usein isäntänsä Uuden testamentin ääreltä. Kyrö kuvaili Tikkasta raitishenkiseksi evankeliseksi sydämen kristityksi, joka eli "Jeesuksen Kristuksen sovintoveren turvissa Jumalan lapsena". Hän oli niin kiintynyt Evankeliumiyhdistyksen toimintaan, että miltei vapisi innosta, kun paikkakunnalla järjestettiin evankeliumijuhla, tuolloin yleinen evankelisten kokoontumisen muoto. Hänen mielestään Evankeliumiyhdistyksen julistus oli "selvintä ja puhtainta evankeliumin julistusta".

Kirkollista linjanvetoa Keski-Pohjanmaalla

1920-luvulla osa evankelisista erosi uskonnonvapauslain tultua voimaan Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta ja perusti omia seurakuntia, jotka sittemmin järjestäytyivät Suomen ev.lut. seurakuntaliitoksi ja Suomen tunnustukselliseksi luterilaiseksi kirkoksi. Kyrön mukaan Tikkanen ei hetkeäkään kallistunut harkitsemaan eroamista, sillä kirkosta ja Evankeliumiyhdistyksestä eroaminen olisi ollut hänelle "samaa kuin lapsen eroaminen äidistään ja liittyminen vieraaseen".

Tämä on varmaan kuvannutkin Tikkasen suhtautumista. Kyröllä on kuitenkin voinut olla erityinen syy nostaa asia esille. Toholampi sijaitsee Keski-Pohjanmaalla, ja siellä oli omien seurakuntien perustaminen puhututtanut paljonkin evankelista liikettä. Kaustisilla monet olivat aikoneet erota Kaustisten evankelisen kirkkoherran Yrjö Keijolan oltua siihen suuntaan kallellaan, mutta hänen mielenmuutoksensa ja päätöksensä pysyä kirkossa olivat siellä pysäyttäneet suurimmat erohalut.

Sen sijaan Vetelissä maallikkosaarnaaja Matti Kujala oli ottanut omiin seurakuntiin vahvan myönteisen kannan ja Veteliin oli syntynyt vuonna 1924 seurakunta, johon oli samana vuonna liittynyt 73 henkeä. Kyseinen seurakunta toimii edelleen osana Suomen ev.lut. seurakuntaliittoa. Ehkä juuri tämän vuoksi kirkkoherra Kyrö piti tarpeellisena muistuttaa Tikkasen ajatuksista seudun evankelisia.

Matti Kujala (1862-1943) Vetelistä oli 
Tikkasen tavoin Evankeliumiyhdistyksen 
kolportööri. Kirkkopoliittisesti miehet 
valitsivat kuitenkin eri tien. Kuva Kokkola 
nro 120/1928.

"Sanokaa, että autuaana minä täältä eriän"

Tikkasen vanhuudenpäiviä varjosti yhden pojista vieraantuminen uskosta ja ilmeisesti samalla isästäänkin. Myöskin osan lastenlapsista sekä monen muun tutun ja tuntemattomankin luopuminen uskosta ja syntinen elämä tuottivat tuskaa. Samalla hän muisteli entisiä toiveitaan ja työtään joutuen toteamaan, apostoli Paavalia mukaillen, "ettei istuttaja ole mitään eikä kastelijakaan, vaan Jumala joka kasvun antaa". Nämä haikeat pohdinnat päättyivät kuitenkin yleensä Jumalan kiittämiseen.

Ja saihan hän toisaalta kiittää myös saadusta sadosta. Monille kerrottiin autuuden kirkastuneen Tikkasen julistuksen kautta. Hän itse iloitsi tavatessaan sellaisia nuoria ja lapsia, joille "Jeesus oli rakas". Näitä hän onnitteli ja lausui tämäntapaisia sanoja: "Elämänne, Jeesuksen Paimen-sylissä varjeltuu paljosta pahasta, synnin tulesta ja helvetin liekistä" sekä "Antakaa Paimenen itseänne, verensä kalliina hintana taivaaseen kantaa".

Toholammin kirkon seutua vuonna 1910 Toivo Ojalan kuvaamana. 
Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma,
 Toholammin kirkko | Museovirasto | Finna.fi .

Loppusyksyllä 1929 Tikkanen joutui kuolinvuoteelleen. Kyrö kertoo käyneensä viidesti sen äärellä, ja joka kerta Tikkanen osoitti kiitollisuuttaan Jumalalle. Viimeisen kerran näiden kahden herran tavatessa laulettiinkin "Kiitos sulle Jumalani, armostasi kaikesta...". Kyrö oli ilmeisesti se 'sielunpaimen', jonka kautta Tikkanen lähetti myös viimeiset terveisensä Evankeliumiyhdistykselle: "Sanokaa, että autuaana minä täältä eriän".

Tapaninpäivänä 26. joulukuuta 1929 tuli tieto Tikkasen kuolemasta. Hänet haudattiin kauniina ja aurinkoisena päivänä runsaan saattoväen saattelemana. Kyrön vaimo laski haudalle Evankeliumiyhdistyksen seppeleen, jolla se tahtoi muistaa uskollista työntekijäänsä. Tikkasta kohtaan osoitettua arvonantoa kuvaa sekin, että jo seuraavana vuonna julkaistiin kirja He vielä kuoltuaankin puhuvat, jonka mainostettiin sisältävän lyhyen todistuksen sekä Tikkaselta että kolmelta muulta kuolleelta saarnaajalta, Tikkasen lisäksi H. J. Jauhiaisen, Abr. Ahosen ja J. Kasarin. Yhdistyksen Nuorison ystävä -lehdessä kehotettiin: "Varmaan riennetään tutustumaan, kuulemaan heidän ääntään vielä haudan takaa".

Vapiseeko Tikkanen haudassaan?

En tiedä, muistetaanko Toholammilla vielä Tikkasta, enkä sitä löytyykö sieltä enää hänen hautamuistomerkkiään. Jos löytyy niin kertokaa. Joka tapauksessa Tikkasta on syytä muistaa useammastakin syystä. Ensinnäkin hänen elämäntarinansa kantaa kaikuja menneiltä herätysten ajoilta.

Evankelisuutta on joskus kutsuttu 'aivouskoksi' siksi, että se on halunnut kiinnittyä kirjoitettuun Raamatun sanaan ja kirkon sakramentteihin kasteeseen ja ehtoolliseen varoittaen panemasta liikaa painoa kokemuksille ja tunteille. Kuitenkin Tikkasen tarinasta näkee, kuinka tunteilla oli hänen uskonelämässään myös oma tärkeä roolinsa, eivätkä näytkään olleet hänelle vieraita. Kuitenkin lapsuuden näky ei riittänyt, vaan ratkaisevaksi koitui lopulta luettu ja kuultu Raamatun sana.

Tikkanen voisi toimia innoittajana parissa muussakin asiassa. Hän ei tyytynyt sananjulistukseen ainoastaan kotinurkilla ja siellä, missä vastaanotto oli arvattavissa lämpimäksi, vaan hän levitti hyväksi katsomaansa sanomaa myös sinne, missä se oli vielä vierasta ynseän kohtelun uhallakin. Eikä hän vastannut ihmisten hätään vain Raamatun sanan lohdutuksella, vaan pyrki antamaan myös aineellista apua vedoten laajemminkin ihmisten omaantuntoon kainuulaisten nälänhädän lievittämiseksi. Tikkanen jakoi sekä sanaa että leipää, ja kumpikin kelpasi. Itse en muuten edes tiennyt, että Evankeliumiyhdistyksellä on joskus ollut tällainen avustusprojekti kotimaassa.

 Tikkasen mainitaan suorastaan vapisseen innosta, kun Toholammilla pidettiin paikallisia evankeliumijuhlia. Vuonna 1997 siellä pidettiin ensi kertaa Valtakunnallinen Evankeliumijuhla, mutta tuskin sentään havaittiin kirkkomaan vapisemista. Tänä vuonna siihen voi kuitenkin olla jälleen mahdollisuus, kun Valtakunnallinen Evankeliumijuhla on toisen kerran historiassa Toholammilla. Käykää siis katsomassa täriseekö kirkkomaa. Ja vaikka ei tärisisikään, niin ottakaa pieni hetki muistaaksenne tuota ammoista sananjulistajaa.

Toholammin kirkkomaalta sai Tikkasen tomumaja 
viimeisen leposijansa. Kertokaa kirjoittajalle vaikka kuvan kera,
jos hänen hautansa löytyy vielä sieltä. Kuva Wikimedia Commons.

Lähteet:

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1896-1916. SLEY-Kirjat, Helsinki 1984.

A. V. Kyrö: Heikki Tikkanen. Kotimatkalla. Suomen Luth. Ev. Yhdistyksen vuosijulkaisu 1932. Toim. A. V. J., Suomen Lutherilainen Evankeliumi-Yhdistys: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/992292?page=55

Saarijärven seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelo vuosilta 1840-1854: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/Kirkonkirjat/saarijarvi/syntyneet_1840-1854_uk627-628/129.htm

Elias Sarkia: Heikki Tikkanen. Sanansaattaja nro 5/1930, 1.3.1930: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/828085?page=6

T. T.: Toimituksen osasto. Sanansaattaja nro 2/1930, 15.1.1930: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/828081?page=12

Heikki Tikkander: Nälkämailta. Uusi Suometar nro 42/1904, 20.2.1904: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/798869?page=7

A. Aijal Uppala: Tunnustukselliset Seurakunnat syntyvät. Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko, Lahti 1976: http://www.luterilainen.com-i.serv.kotisivut.com/files/kirjasia/AAU_Tunnustuks.pdf

Uusi kirja. "He vielä kuoltuaankin puhuvat. Nuorison ystävä nro 12/1930, 1.7.1930: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/874275?page=16

Johan Wegelius Nuorempi (1693-1764), postillansa kautta koko Suomelle saarnannut

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

JOHAN WEGELIUS NUOREMPI (1693-1764)

Tällä kertaa esiteltävänä on edellisen esitellyn poika, Johan Wegelius Nuorempi. Kun hänen isänsä oli tunnettu pietistisen kristillisyyden pioneerina Suomessa, on poika puolestaan tunnettu erityisesti kirjallisesta tuotannostaan, jonka kautta hän on toiminut useiden sukupolvien opettajana. Siitä lisää myöhemmin.

Johan Nuorempi näki päivänvalon Tukholmassa, missä isä-Wegelius oli vaatimassa kuninkaalta oikeutta jouduttuaan harhaoppisyytteiden vuoksi erotetuksi virasta. Valittaminen kannatti ainakin silloin, ja isä saikin jo samana vuonna kappalaisen viran Paimiosta, jonne koko perhe muutti, samoin 1697 Tyrväälle isän tultua sinne kirkkoherraksi. Alkeisopetuksen nuorempi Johan sai kotonaan, missä hän luultavasti ammensi kiintymyksen pietistiseen uskonkäsitykseen. Opiskeluaikana se näet tuskin ainakaan kehittyi, sillä hänen käydessään katedraalikoulua tuomittiin kaksi näkyvää pietistiä, Petter Schäfer sekä Isaacus Laurbecchius, ja alettuaan yliopisto-opinnot Turun akatemiassa 1709 hän saattoi huomata, että opettajakunta oli hyvin pietistivastainen ja piti varoittavia luentoja "uusista opeista". Nämä eivät ilmeisesti horjuttaneet sympatiaa pietismiä kohtaan, mutta ilmeisesti hän tuona aikana ammensi itselleen ne laajat opilliset tiedot, jotka näkyivät myöhemmin hänen tuotannossaan.

Wegeliuksen aikana Enontekiön
kirkko sijaitsi Markkinan kylässä.
Siitä on tämä muistomerkki yhä
kertomassa. Wikimedia Commons.

1713 Wegeliuksen yliopisto-opinnot keskeytyivät, kun hän pakeni muun perheensä kanssa pohjoiseen pakoon Ison vihan väkivallantekoja. Wegeliukset elivät sitten vuosia Lapin erämaissa Enontekiön tunturiseuduilla. Isä-Wegelius harjoitti alueella saarnatointa, mutta hänelle Lapin erämaat edustivat joka tapauksessa elämän ehtoopuolen koettelemuksia, kun taas nuoremmalle Wegeliukselle se oli hänen omien sanojensa mukaan "ristin korkeakoulu", jossa hänellä olivat opettajina nälkä ja sairaus. Hän kävi myös Norjan puolella, missä häneen teki syvän vaikutuksen Thomas von Westenin saamelaisten parissa tekemä lähetystyö. Näillä kokemuksilla oli merkittävä rooli hänen myöhemmällä urallaan.

1719 Wegeliuksen onnistui siirtyä Upsalaan suorittamaan loppuun Turussa alkamansa opinnot. 1720 hän sai pappisvihkimyksen ja nimityksen Enontekiön kappalaiseksi. Luultavasti hän ajatteli nyt voivansa seurata von Westenin esimerkkiä, ja olihan hänellä kokemustakin seudusta. Hänen terveytensä oli kuitenkin ilmeisesti mennyt piloille, sillä hän ei enää kestänyt pohjoisen ankaria oloja ja joutui luopumaan tehtävästä jo 4 vuoden kuluttua. Hän yritti Tyrväälle isänsä seuraajaksi, mutta epäonnistui. Sitten Härnosandin tuomiokapituli nimitti hänet Tornion koulun rehtoriksi, mihin vaikutti hänen Lapin-tuntemuksensa.

Tornio 1600 - 1700-lukujen taitteessa. Wikimedia Commons.

Tornio ei ollut mikään merkittävä keskus, eikä uusi virka erityisen loistelias. Wegeliuksen elämää varjostivat koko hänen elämänsä ajan jos ei köyhyys niin ajoittainen niukkuus, sairaus ja kuolema. Hän sai vaimonsa Margareta Törnerin kanssa 10 lasta. Kaikki Torniossa syntyneet 8 lasta kuolivat alle vuoden ikäisinä ja kahdesta vanhemmasta lapsesta 15-vuotias Johannes kuoli 1740 ollessaan matkalla aloittamaan opintoja Turun akatemiassa. Ainoastaan lapsista vanhin, tytär Kristiina eli aikuiseksi. Torniossa Wegelius kuitenkin toimi yli 30 vuotta. Toisaalta kaupunki oli 1700-luvun alkupuolella tärkeä erilaisten uskonnollisten liikkeiden etappina, minkä lisäksi koulutyö pakotti Wegeliuksen seuraamaan ajan kirkollista elämää ja teologiaa. Älyllistä vireyttä kehitti myös ranskalaisen retkikunnan vierailu näiden suorittaessa Tornionlaaksossa maapallon muotoa koskevia astemittauksia. Latinantaitoisena Wegelius kykeni seurustelemaan näiden oppineiden ulkomaalaisten kanssa ja osallistui myös heihin työhönsä, esimerkiksi hänen paikallistuntemuksensa auttoi löytämään hyvät mittauspaikat. Vierailu sai hänessä aikaan pysyvän kiinnostuksen luonnontieteisiin ja hän alkoi tehdä säännöllisiä meteorologisia havaintoja, joista hän raportoi vuosittain Kuninkaalliselle tiedeakatemialle. Oma sairaus sai aikaan myös kiinnostuksen lääketieteeseen ja hän kokosi aiheeseen liittyvää tietämystä 200-sivuiseen käsinkirjoitettuun lääkärikirjaansa. Tämä kaikki tuki hänen elämäntyönsä tärkeintä osaa eli kirjallista työtä.

Wegeliuksen elämän varsinainen suurtyö oli hänen postillansa eli saarnakirjansa Se pyhä ewangeliumillinen walkeus taiwallisesa opisa ja pyhäsä elämäsä. Se oli kaksiosainen ja sisälsi 79 saarnaa ja 2 300 sivua. Kirja oli ajateltu erityisesti suomenkielisille ja saamenkielisille syrjäseutujen asukkaille, jotta näiden olisi ollut mahdollista harjoittaa paremmin kotihartautta kirkkomatkojen ollessa pitkiä. Saamelaiskielille oli yritetty kääntää suoraankin hengellistä kirjallisuutta, mutta eteläisiin kielimuotoihin perustuvana se ei miellyttänyt Tornionjokilaakson saamelaisia, joista ainakin osa sanoi lukevansa mieluummin suomeksi kuin tuolla kielimuodolla kirjoitettuja kirjoja. Enontekiön saamelaisten nimissä lähetetty tätä koskeva  anomus Uumajan maaherralle 1736 kumpusi varmasti osin siitäkin, että entistä kappalaista arvostettiin seudulla edelleen. Kirja valmistui jo syksyllä 1737, mutta sen painatus vaati varoja sekä painoluvan. Matkan varrella oli monia mutkia, kirjaa pidettiin muun muassa tarpeettoman laajana. 1. osa painettiin lopulta 1747 ja 2. osa 1749, esipuhe oli päivätty jo 10.4.1742, mikä kertoo osaltaan prosessin pituudesta. Keskeisin esikuva postillan saarnoissa on tutkimuksen mukaan saksalainen pietismin isä Spener, joka oli jo Wegeliuksen isän esikuva ja kirjeenvaihtotoveri. Se siis oli osaltaan levittämässä speneriläistä pietismiä Suomeen.

Kirjan levikki oli aluksi vaatimaton, mikä aiheutti taloudellista murhetta, mutta ajan kuluessa siitä tuli suoranainen menestys. 1700-luvun lopulla siitä oli tullut Tornionjokilaakson levinnein hartauskirja, muiden jäädessä levikissä kauas taakse. Tämä on huomionarvoista siinäkin mielessä, että se oli myös tällaisista kirjoista suurin ja kallein. Ainakin parissasadassa taloudessa oli tuohon aikaan kyseinen teos, minkä lisäksi vaikutusta laajensi se, että tiedetään ihmisten kokoontuneen hartauskokouksiin kuulemaan siitä ääneen luettuja saarnoja isollakin joukolla. Vaikutus ei ulottunut ainoastaan Tornionjokilaaksoon, vaan kirja levisi myös Pohjanmaalle ja Savoon sekä muuallekin. Herännäisjohtaja Paavo Ruotsalainen omisti teoksen ja suhtautui siihen suurella kunnioituksella. Anekdootti keskustelusta koskien Lutherin postillan suomentamisesta kertoo Ruotsalaisen melkoisesta kunnioituksesta Wegeliuksen postillaa kohtaan: "Niinpä niin Lutheruskin oli sotamies,mutta hänen poikansa Wegelius rakensi minulle temppelin." Tämä siitä huolimatta, ettei Ruotsalainen ollut opillisesti mitenkään orjallinen Wegeliuksen seuraaja. 1836-1838 ilmestyi postillan 2. painos, jonka kielellisestä uudistuksesta Ruotsalainen ei pitänyt, sillä Ruotsalainen mainitsi tätä kirjaa paljon lukeneensa ja pitävänsä sitä selvänä suomena, mikä vahvistaa kirjan merkitystä hänelle. 1848 toimitti herännäispappi Niilo Kustaa Malmberg postillan 3. painoksen ja 1895-1896 Raumalla rukoilevaiset ottivat 4. painoksen. Kustantajien esipuhe kertoo, millä rakkaudella myös Lounais-Suomen rukoilevaisseuduilla suhtauduttiin postillaan: "Postilla on johdattanut tuhansia sieluja totuuden tuntoon sekä herättänyt ja edistänyt kristillistä elämää Suomen kansassa. Suurten herätysten aikana tämän vuosisadan keskipaikkeilla tätä kirjaa ahkerasti ja hartaasti luettiin." Rukoilevaisjohtaja Kustaa Ilvanin kuolinvuoteellaan lausumat sanat sopivat alleviivaamaan postillan merkitystä ainakin osalle suomalaista herätyskristillisyyttä: "Wegeliuksen postilla on kristinuskon tuki Suomessa." Myös Elias Lönnrotin tiedetään käyttäneen lyhennellen Wegeliuksen postillaa saarnatessaan joskus maallikkona Sammatin kirkossa.

Postillan keskeinen merkitys pakotti viipymään tovin sen vaikutushistoriassa. On kuitenkin vielä katsottava, miten Wegeliuksen elämä kulki päätökseensä. Hän halusi saatuaan postillan päästä seurakuntavirkaan, mutta useista hauista huolimatta häntä ei onnistanut. Lopulta 1756 hänet valittiin Oulun kirkkoherraksi. Tosin huonoa lupaili se, että hänen piti ennen Ouluun muuttoa käydä Tukholmassa hakemassa lievitystä yhä pahemmaksi tulleeseen sairauteensa. Niinpä hänen Oulun vuotensa, 7 vuotta, eivät olleet seurakunnan hoidon kannalta niin tehokkaita kuin hän olisi toivonut.  Parhaansa hän koetti, ja hänen ystävänsä Mattthias Pazelius, joka oli Limingan kirkkoherra kertoo hänen olleen loppuun asti mieleltään tasainen ja tyytyväinen, ystävällinen keskustelija sekä nauravainen. Työn suhteen arvio oli kuitenkin karu: "Vireydellä virkansa toimituksessa ei ollut muuta rajaa kuin voimien täydellinen puuttuminen."

Silti tuona aikana syntyi vielä yksi merkittävä teos, rippikirja seurakunnan jäsenten valmistamiseksi ehtoolliselle ja hengellisen elämän tehostamiseksi. Siinä vaikutti se esikuva, jonka Wegelius oli nuoruudessaan saanut Norjan von Westeniltä, minkä lisäksi Spenerin katekismus oli myös mallina. Yxi Tarpellinen Coetus ja Tutkiskelemus Rippi-Wäen canssa ilmestyi 1762, ja se sai suuren levikin, minkä vuoksi siitä otettiin uusi painos vuosina 1765 ja 1777. Senkin pitkää arvostusta kuvaa se, että rukoilevaisjohtaja Daniel Dahlberg kustansi siitä Porissa vielä vuonna 1884 uuden painoksen.

Rippikirjan ilmestymisen jälkeen olikin Wegeliuksen elämä jo ehtoossa. Kevättalvella Oulun tienoilla liikkunut kuumesairaus tarttui häneenkin eikä hän sitä enää kestänyt. Pazeliuksen mukaan tämä oli aavistanut pian kuolevansa ja kirjoitti vapisevalla kädellä ystävälleen: "Aica ongin jo lähteä, Jesuxen Nimeen, hyvin tulduas." Kuolema koitti 13.5.1764. Lounais-Suomen Nousiaisissa vaikuttanut pietistihenkinen pappi Abraham Achrenius laati hänestä muistorunon, joka julkaistiin. Achrenius oli tehnyt runonsa Wegeliuksen postillan innoittamana, mikä osaltaan kertoo laajasta arvostuksesta ja vaikutuksesta.

Wegelius mitä ilmeisimmin tunsi vetoa julistustyöhön, mutta hänen uransa seurakuntapappina jäi kahdeksi lyhyeksi pätkäksi eikä terveysongelmien vuoksi ollut menestyksekäs. Kuitenkin kirjoistaan hän rakensi sellaisen saarnatuolin, josta hänen sanomansa kaikui ympäri  Suomen vielä yli sadan vuoden jälkeenkin.

LÄHTEET

Erkki Kansanaho: Wegeliuksen postillan lähteet ja teologia. 1950.

Erkki Kansanaho:  Wegelius, Johan nuorempi (noin 1693 - 1764) (Kansallisbiografia)