Sauvon ja Perniön evankelinen opettajatar Saara Patjas

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

SAARA PATJAS (1888-1955)

Tällä kertaa esiteltävä henkilö ei ole kuuluisuus. Hän oli opettajatar, joka oli syntyisin Karjalan Antreasta ja teki elämäntyönsä Varsinais-Suomen Sauvossa ja Perniössä. Ellen olisi törmännyt hänen muistokirjoitukseensa vanhassa vuosikirjassa en olisi itsekään koskaan kuullut hänestä. Kuitenkin sen luettuani ajattelin, että haluan kertoa hänen tarinansa, osin siksi, että se koskettaa  myös seutuja, jotka kiinnostavat minua henkilökohtaisesti, siksi, että se tarjoaa kiinnostavan ajankuvan, että myös siksi, että se tarjoaa esimerkin siitä, millä tavalla eri herätysliikkeet, tässä tapauksessa evankelinen herätysliike, levisivät eri alueilla ja millaiset persoonat tekivät tämän mahdolliseksi. Siksi toivon, että luet tämän Saara Patjaksen tarinan.

Tämän kirjoituksen päähenkilö Saara Patjas 
(1888-1955). Kotimatkalla 1957.

Lapsuus Karjalassa sekä hengellinen herääminen - "hulluksihan sinua luullaan!"

Saara Patjas syntyi 26. huhtikuuta 1888 Antrean pitäjän Sokkalan kylässä Karjalankannaksella. Hänen vanhempansa olivat talollinen Juho Tuomaanpoika Patjas sekä tämän vaimo Helena Juonaantytär Raami. Perheeseen kuului lisäksi viisi siskoa ja kaksi veljeä. Patjaksen mukaan hänen äitinsä oli hiljainen, kun taas isä oli puheliaampi ja kertoi lapsilleenkin uskonasioista. Jouluaamuina Patjas muisteli heränneensä aina siihen, kuinka hänen isänsä lauloi aikaisin ennen kirkkoon lähtöä virren: "Jo lakkaa sielu murheestas, iloiten vastaan riennä, jo tullut on Vapahtaja, Hän lasna syntyi piennä..." Isä toimi myös pyhäkoulussa opettajana.

Patjaksen synnyinpitäjä Antrea sijaitsi 
Karjalankannaksella, lähellä Viipuria.
Wikimedia Commons.

Antrea oli tuohon aikaan yhdessä Muolaan kanssa vahvimpia evankelisen herätysliikkeen kannatusalueita Karjalankannaksen maaseudulla. Myös Patjaksen perhe näyttää olleen mukana liikkeessä tai ainakin suhtautui siihen myönteisesti, sillä vähän yli kymmenvuotiaana Patjas pääsi ensi kertaa isänsä kanssa Viipurissa pidetyille evankeliumijuhlille, jolla nimellä kutsuttiin evankelisten isompia alueellisia juhlia. Ensimmäiseltä juhlareissultaan Patjas ei kuitenkaan paljoa muistanut, paitsi sen, että eräs rouva oli ihastunut nähdessään Patjaksen laulavan sydämensä pohjasta evankelisten laulukirjan Siionin kanteleen lauluja ja ilmoitti haluavansa tytön kasvatikseen ja lupasi järjestää koulutuksenkin. Isä oli kuitenkin vastannut: "Emme me Saarasta luovu."

Aikanaan Patjas kävi myös rippikoulun Antrean kirkkoherran Petter Alfred Erikssonin johdolla. Patjas muisteli myöhemminkin hänen opetuksiaan, jotka olivat tehneet ilmeisen vaikutuksen. Kuitenkin hän itse koki, että uskon ydin, autuus Jeesuksessa Kristuksessa, kirkastui omakohtaisesti vasta 16-vuotiaana, kun Antrean kirkonmäellä vietettiin evankeliumijuhlaa. Siellä puhuivat pastorit Verneri Niinivaara ja Heino Pätiälä, kummatkin evankelisia pappeja, joista Pätiälä tuli parikymmentä vuotta myöhemmin tunnetuksi oman luterilaisen kirkon perustamisesta (Siitä olen kirjoittanut esimerkiksi täällä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/08/esperanton-yllattava-aikaansaannos.html ). Tästä ei kuitenkaan ollut vielä kellään aavistustakaan, kun Pätiälä saarnasi käyttäen puheensa pohjana tätä Heprealaiskirjeen tekstiä: "Kristus meni ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkein pyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen." Tämän puheen myötä Patjas kertoi autuuden kirkastuneen hänelle, mikä teki hänet niin iloiseksi, että hän vielä kotimatkalla hevoskyydillä kulkien lauloi ja puheli onnestaan niin, että siskotkin jo toppuuttelivat sanoen, että hulluksihan sinua luullaan.

Pastori Heino Pätiälän (1880-1950)
saarna oli käänteentekevä Patjaksen 
elämässä. Kotimatkalla 1913.

Tuosta päivästä alkaen Patjakselle oli kuitenkin selvillä paitsi uskon sisältö myös se, että sitä piti julistaa muilekin. Hän seurasi isänsä jälkiä pyhäkoulun opettajaksi, osallistuipa hän 1908 järjestettyyn Suomen ev. lut. Pyhäkouluyhdistyksen vuosikokoukseenkin. Antreasta kokoukseen osallistui 13, yhteensä osanottajia oli 258. Kokous oli toki hyvin lähellä Antreaa, mutta sieltä tulleiden määrä kertoo myös melkoisesta aktiivisuudesta pyhäkoulutyössä.

Kauas läksit karjalainen - Karjalan kunnailta Varsinais-Suomen rantamille Sauvoon

Patjas harkitsi lähtöä lähetystyöhön, mutta hän haki samalla tuolloin Kotkassa toimineeseen seminaariin, jonne hänet hyväksyttiin syksyllä 1909. Sieltä hän myös valmistui ja jäi sitten opettajan työhön Suomeen. Ensimmäinen työpaikka vei hänet kauas länteen kotikonnuiltaan, sillä hänet valittiin vuoden 1910 lopussa yhdeksän hakijan joukosta kiertokoulunopettajattareksi Varsinais-Suomen Sauvoon.

Patjaksen ensimmäinen työpaikka 
vei hänet kauas Karjalasta Varsinais-
Suomen Sauvoon, tosin tuolloin Sauvo oli
kartassa kuvattua pienempi, sillä sen
länsiosa Karuna oli vielä itsenäinen kunta.
 Wikimedia Commons.

Sauvossa oli tuolloin jo perustettu kansakouluja, vuonna 1915 niitä oli silloisen Sauvon kunnan alueella (johon ei tuolloin kuulunut Karuna) viisi (Kirkonkylä, Alsböle, Ruona, Kouttu ja Korpela). Kansakoulujen rinnalla toimi kuitenkin edelleen seurakunnan ylläpitämä kiertokoulu. Vuoden 1915 tilastojen mukaan Sauvossa, jossa asui tuolloin 3214 asukasta, toimi 3 kiertokoulua, joissa oli kolme opettajaa, kaikki naisia. Oppilaita näissä oli yhteensä 279, kun kansakoulujen oppilaiden lukumäärä oli yhteensä 174. Kiertokoulunopettajan palkka oli Sauvossa noin 1350 markkaa, joka oli pienempi kuin Paimion 2000 markkaa, mutta suurempi kuin Karunan 960 markkaa. Opettajia oli edelleen kolme vuonna 1920, jolloin opettajina oli Saara Patjaksen lisäksi Erika Irene Charlotta Sinivuokko sekä Erika Vilhelmiina Ylenius. Kiertokoulussa opetettiin lukemista, raamatunhistoriaa, katekismusta, laulua, kirjoitusta, laskentoa ja maantietoa.

Evankelisuutta papille puolustamassa

Kiertokoulu oli siis seurakunnan ylläpitämä, ja siksi Patjaksen esimiehenä toimi seurakunnan kirkkoherra Johan Wilhelm Wartiainen (1849-1935, kirkkoherrana 1901-1935). Hänen edeltäjänsä virassa, Hegesippus Hippolytus Hjerpe (kirkkoherrana 1885-1888, jota ennen kappalaisena 1869-1879, hänestä olen kirjoittanut täällä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/05/kirkkohistorian-henkilokuvia-hegesippus.html ) sekä Arvid Utter (kirkkoherrana 1890-1898) olivat olleet evankelisen herätysliikkeen kannattajia kuten Patjaskin, mutta Wartiainen ei kyseisestä liikkeestä perustanut, vaan oli jo vuodesta 1887 Loimaan kappalaisena toimiessaan ottanut kielteisen kannan tuohon liikkeeseen, joka ei Vartiaisen mielestä synnyttänyt riittävästi siveellisesti korkeaa elämää, sillä hänen mielestään evankelisten elintavat eivät eronneet riittävästi 'maailman' tavoista.

Wartiainen itse kannatti niin sanottua raamatullista suuntaa eli beckiläisyyttä silloisen arkkipiispa Johanssonin tavoin. Lisäksi hän sai vaikutteita Lounais-Suomessa 1900-luvun alussa vaikuttaneesta Suomen Lähetysseuraan kytköksissä olevasta Hannulan herätyksestä. Wartiainen oli ilmeisen menestyksekäs evankelisuutta seurakunnasta juuriessaan, sillä vajaa parikymmentä vuotta kirkkoherrana oltuaan hän kirjoitti, miten vanhemmissa kristityissä oli vielä jälkiä evankelisuudesta Hjerpen ja Utterin ajoilta, mutta nuoremmat edustivat toisenlaista, Wartiaiselle mieleisempää kristillisyyttä.

Sauvon kirkkoherra Johan Wilhelm Wartiainen 
(1849-1935) suhtautui kielteisesti evankeliseen 
liikkeeseen, mutta tuli ilmeisesti kuitenkin Patjaksen
kanssa hyvin toimeen. Suomen Kuvalehti nro 47/1924.

Kaikki tämä huomioon ottaen on kiinnostavaa, että Patjaksen elämäkerturi kirjoittaa tämän ja Wartiaisen olleen hyviä ystäviä siitä huolimatta, ettei uskonasioista aina ollut yksimielisyyttä. Wartiainen kuulemma piti Patjasta taitavana opettajana varoittaen kuitenkin liittyen uskonasioihin: "Ei saa olla niin yksipuolinen." Patjas oli tähän ilmeisen sanavalmiina vastannut: "Ei ole yksipuolista kun uskon yleiseen vanhurskauttamiseen Golgatan sovintotyössä, jossa maailma autuaaksi tehtiin. Uskon kasteen armoon, jossa vihan lapsi uudestisyntyi ja puettiin Kristuksen vanhurskaudella omakohtaisesti. Kun tämän armon uskossa omistamme, voimme iloita autuudestamme ja lapsenoikeudestamme kalliin lunastusveren turvissa. Jumala varjelkoon, etten tältä tieltä poikkeaisi ja olkoon kerskauksenani Kristus ja hänkin ristiinnaulittuna." Wartiainen vastasi tähän vain: "Niin se on, niin se on."

Toinen esimerkki Wartiaisen suhteesta Patjakseen liittyi siihen, kun Wartiainen tuli tarkastamaan koulua ja meneillään oli laulutunti. Patjas oli juuri opettanut lapsille evankelisten laulukirjan Siionin kanteleen silloisen laulun numero 327. Sen kuudennen säkeistön loppu kuului tuolloin näin: "Vaan jos sä autuuden hylkäät tään, et helvettiä sä vältäkään." Eräs pikkutyttö, jolla oli hyvä lauluääni lauloi tuon kohdan voimakkaasti silmät kirkkaina Wartiaista katsellen. Tämä oli sen jälkeen silmät kyynelissä mennyt ja taputtanut tyttöä päähän sanomatta mitään.

Miten tämä sopii yhteen sen kanssa, että Wartiainen tunnettiin kielteisestä kannasta evankelisuuteen? Kertomukset voivat olla Patjaksen välittäminä vääristyneet hänelle edullisiksi, mutta toisaalta näissä esimerkeissä korostuu uskon vakavasti ottaminen. Wartiainenhan syytti evankelisia siitä, ettei heidän uskonsa hänen mielestään synnyttänyt oikeanlaista kristillistä elämää. Syytöksen oikeudenmukaisuudesta on mahdoton sanoa mitään, mutta mitä ilmeisimmin Patjas erottui tässä Wartiaisen silmissä edukseen. Asenne liikkeeseen yleisemmin ei ilmeisesti muuttunut, mutta Patjaksen hän hyväksyi.

Patjas olikin aktiivinen paikkakunnan kristillisessä elämässä alusta asti. Ainakin vuonna 1911 toimi Sauvon kristillinen nuorisoliitto, joka piti kuukausittaisia kokoontumisia. Lokakuussa 1911 uutisoitiin yhdestä näistä, jossa mainitaan opettajatar Saara Patjaksen lukeneen kertomuksen "Wuorille kiipeäminen ja kainalosauwat", minkä lisäksi neiti Aina Laaksonen esitti soololaulua ja kauppias William Järwinen luki heidän käsinkirjoitettua lehteään ääneen. Väkeäkin mainittiin olleen kohtalaisesti.

Vaikka Patjas ja Wartiainen olivat hyvissä väleissä oli Patjas niin hengellisesti kuin kouluasioissa itsenäinen. Vuonna 1913 päätettiin muodostaa komitea kehittämään kunnallista pientenlastenkoulua, ja asiaa pohtivaan komiteaan valittiin myös Patjas. Vaikka Wartiainen suositteli nykyisten kiertokoulujen säilymistä alkuopetuksen suorittajina asettui Patjas yhdessä muiden komitean jäsenten, kuten opettaja Selim Koskisen kanssa tukemaan periaatteellisista ja käytännöllisistä syistä kunnallista koulua. Asia ei tosin edennyt nopeasti, sillä Patjaksen lähtiessä seitsemän vuoden päästä paikkakunnalta hän oli yhä kiertokoulunopettaja.

Uuteen työpaikkaan, eli pysyvästi Perniöön

Vuonna 1920 Patjas tosiaan lähti Sauvosta Perniöön Wartiaisen erinomaisten suositusten siivittämänä. Perniössä hän ehti olla seurakunnallisen kiertokoulun opettaja vain kaksi vuotta, kun Perniöön tuli kunnallinen alakoulu. Tämä ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä Patjas hankki pätevyyden sen opettajanvirkaan käymällä kahtena vuotena Jyväskylän seminaarin kesäkursseja. Sen jälkeen hän toimi Perniön Ylönkylässä opettajana kuolemaansa saakka, tosin hänen viimeisen sairautensa kestäessä yli vuoden teki hän opettajan töitä  vuoden 1954 syksyyn asti. Mainittakoon, että Sauvossakin kiertokoulu lakkasi, tosin vasta vuonna 1929, kun viimeinen kiertokoulunopettaja sai eläkkeen.

Nykyään Saloon kuuluva 
Perniö sijaitsee hieman 
itään Sauvosta. Täällä 
Patjas suoritti suurimman osan 
työurastaan. Wikimedia Commons.

Patjaksen kerrotaan olleen opettajana sydämellinen ja nauttineen lasten arvonantoa. Mikäli joku lapsista oli kuriton jäi tämä tunnin jälkeen opettajan kanssa luokkaan ja polvillaan rukoillen tunnustettiin rikkomus Taivaan Isälle ja sitten myös opettajalle. Kuulostaa varmasti monen mielestä erikoiselta, mutta toisaalta opettaja antoi mielihyvin tämän jälkeen anteeksi eikä sen jälkeen enää muistuttanut anteeksiannetusta rikkeestä. Uskonnontunneilla Patjas oli luonnollisesti elementissään, oppilaat opettelivat runsaasti niin virsiä kuin Siionin kanteleen lauluja. Kerran hänen kysyessään oppilailtaan kuka heistä on Jumalan lapsi ja taivaan perillinen nousivat koko luokan kädet. Koulun joulujuhlat ja päätösjuhla olivat kuin evankelisten evankeliumijuhlia, runoja lausuttiin, evankelisten lastenlehdestä luettiin kertomuksia ja Patjas piti puheen.

Patjas otti muutenkin aktiivisen roolin seudun hengellisessä elämässä. Jo maaliskuussa 1921 oli lehdessä ilmoitus pyhäkoulun aloittamisesta Perniön Lemun lastenkodissa, ja Saara Patjas ilmoitettiin toiseksi vetäjäksi yhdessä Selma Kanniston kanssa. Ylönkylään Patjaksen perustama pyhäkoulu, Perniön ensimmäinen, toimi ympäri vuoden. Lisäksi hän piti puheita häissä, hautajaisissa ja kastetilaisuuksissa pitäen aina jotakin raamatunlausetta puheensa lähtökohtana. Hänellä oli taito puhua sujuvasti ja havainnollisesti ja hänen äänensä oli kirkas ja esitystapansa selkeä. Nämäkin tilaisuudet hän piti evankelisessa hengessä Siionin kannelta laulattaen.

Kuva Perniöstä 1950-luvun paikkeilta. Kuvan oikeassa 
laidassa olevan kivikirkon hautuumaalla on myös 
Patjaksen viimeinen leposija. Wikimedia Commons.

Patjas olikin monella tavalla aktiivisesti mukana evankelisessa liikkeessä, sillä hän oli mukana myös Evankelisten Opettajien Liitossa. Ainakin vuosina 1922 ja 1923 hän toimi myös puhujana Liiton vuosijuhlilla, vuonna 1922 otsikolla "Tarvitsen sua, Jeesus".  Evankeliumiyhdistyksen vuosijuhliin hän osallistui miltei joka vuosi saaden muitakin matkalle mukaan. Hän alkoi järjestämään yhdistyksen tilaisuuksia kutsuen niihin puhujia Evankeliumiyhdistyksestä. Hän perusti myös Japanin-lähetysompeluseuran, jota hän johti ja jossa hän piti puheita 33 vuoden ajan. Hän myös levitti ahkerasti Evankeliumiyhdistyksen julkaisemia kirjoja ja lehtiä niin, että hänen oppilaansa tilasivat yhdistyksen Lasten Lehteä ja hän itse tilasi yhdistyksen lehtiä koko suvulleen sekä naapurilleen. Hartauskirjojakin hän lahjoitti moniin perheisiin, muun muassa Lutherin "Mannaa Jumalan lapsille".

Taas evankelisuuden puolustajana

Vaikka hänen toimintansa sekä virkisti jo vanhastaan evankelisia että toi myös aivan uutta väkeä mukaan sai hän osakseen myös vastustusta ja lahkolaissyytteitä. Eräs irvaili Japanin-lähetysinnolle suosittua Siionin kanteleen lähetyslaulua "Jaappaniin oi Jaappaniin" mukaillen: "Nyt lauletaan vaan Jaappaniin oi Jaappaniin, eikö muualla nyt enää pakanoita olekaan." Muunkinlaista vastustusta tuli Patjaksen ja hänen toimintansa osalle, ja tämä sanoi usein: "Kuka nyt taas mahtaa tulla uskoon, kun on niin vaikeata." Toisaalta tämä kertoo siitäkin, että hän uskoi juuri vastoinkäymisten ennakoivan voittoja hengellisellä rintamalla.

Hengellisten laulujen tärkeys sekä muistot lapsuuden Karjalasta näkyvät siinä, mitä hän sanoi voivottelujensa jatkoksi: "Muolaan ukko lauloi: 'Kun tästä elosta erkanen, uusi päivä valkenee ja kuuluu uuden virren humu, unohtuu pois ajan sumu'. Sekä 'Jumalan sydämessä on armo ennallaan.'" Ensimmäistä laulua en tunnista, mutta ainakin jälkimmäinen on edelleen Siionin kanteleessa, nimellä "On Isän sydämessä nyt armo ikuinen" (nro 282). Vuoden 1910 laitoksessa sen 1. säkeistö kuuluu seuraavasti: "Jumalan sydämessä On armo ijäinen. Se auennut on meille haawoissa Jeesuksen. Nyt siihen armoon aina Autuuten' perustan Ja elän turwallisna Kiusaksi saatanan." Hilpeällä melodiallaan höystettynä se kertoo jotain niin evankelisuudesta kuin myös Patjaksesta.

Iso voitto Patjakselle oli Turun tuomiorovasti Einar Candolinin pitämä piispantarkastus, jossa seurakunnan tilasta keskusteltaessa sai esittää kysymyksiä. Patjas kysyi: "Missä kohdassa eroavat evankeliumiyhdistys ja ev.luth. kirkko, kun yhdistystä pidetään täällä lahkona?" Tähän Candolin vastasi: "Ei missään kohdassa, vielä minä sanon, ei missään kohdassa. Ev. yhdistys tekee siunausrikasta työtä Suomen Siionissa." Tällainen korkean tason tunnustus oli varmasti Patjakselle suuri voitto.

Patjas ja evankeliset saivat osakseen myös 
saivat osakseen myös arvostelua, mutta 
tuomiorovasti Einar Candolinista (1869-1957) 
Patjas sai arvovaltaisen puolustajan.
Suomen Kuvalehti nro 1/1929.

Sairaita auttamassa ja itse autettuna

Patjas kävi ahkerasti katsomassa sairaita ja häntä myös pyydettiin sairaiden luo käymään. Näillä käyneillä hän lohdutti näitä Raamatun sanalla ja lauluilla. Myös hän itse sairasteli aina välillä, ja lopulta hänen viimeinen sairautensa koetteli häntä lähes vuoden ajan. Tuona aikana hänen sisarensa tytär Saara Mansikka hoiti hänen työtehtäviään, kuten myös aikaisempien sairauksien aikana. Patjas kuoli 13. heinäkuuta 1955. Hänet haudattiin Perniön kirkon viereen 23. heinäkuuta ja siunauksen toimitti pastori R. Rytilä, jolta Patjas oli pyytänyt tätä palvelusta jo 7 vuotta aiemmin. Saattoväki oli runsaslukuinen ja hänen oppilaansa heittivät hautaan oman ruiskaunokkivihkonsa sekä lauloivat laulun "Onpa taivaassa tallella lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat". Ylönkylän rukoushuoneella raikuivat Siionin kanteleen laulut sekä pidettiin suuri määrä puheita.

Patjaksen hautamuistomerkki seisoo Perniön kirkkomaalla.
Sitä sopii käydä tervehtimässä, jos siellä päin liikkuu.
https://fi.billiongraves.international/grave/Saara-Patjas/31385885

Lukiessa Patjaksen vaiheista huomaa, että elettiin kovin toisenlaisessa maailmassa kuin tänä päivänä. Patjakselle suorastaan julistuksellinen uskonnonopetus oli aivan luonnollinen asia, eikä hänen tavoillaan olisi mahdollista toimia opettajana nykypäivän Suomessa. Hänelle itselleen kyse oli lasten johdattamisesta iankaikkisen elämän tielle. Lisäksi on huomattava, että huolimatta uskonnollisen opetuksen tärkeyden korostuksestaan hänellä oli myös laajempaa koulutuksellista ymmärrystä, minkä osoittaa se, että hän jo Sauvossa ollessaan kannatti kunnallista koulua alkeisopetuksen suorittajaksi huolimatta siitä, että voisi kuvitella seurakunta-johtoisen kiertokoulun olevan parempi työkalu uskonnonopetuksen suhteen. Hän siis osasi ajatella myös muita puolia.

Karjalan tyttö teki siis elämäntyönsä kahdessa Varsinais-Suomen rannikkopitäjässä, ja tähän maakuntaan hän jäikin. Kuitenkin hän kantoi koko ikänsä mukanaan sitä hengellistä perintöä, jonka hän oli saanut jo kotoa Antreasta ja teki parhaansa sen levittämiseksi. Tuloksia on luonnollisesti vaikea mitata, ja jos jollain on niistä muistitietoa niin kuulen mielelläni. Patjas on joka tapauksessa osa sitä suurta herätysliikkeitten aktiivisten maallikkojen, naisten ja miesten, ketjua, joka mahdollisti kukin oman liikkeensä leviämisen ja voimistumisen kotiseuduillaan tavalla, johon yksikään kiertävä pappi tai maallikkosaarnaaja ei olisi pystynyt.

Lähteet:

Antrean syntyneiden ja kastettujen luettelot 1882-1889. http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=3309840

Saara Erjala: Saara Patjas. Kirjasta Kotimatkalla 1957. Suomen Lut. Ev. Yhdistyksen vuosijulkaisu. Toim. Toivo Rapeli, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1956.

Evankelisten Opettajien kokous. Paimen -lehdessä nro 8-9/1923.  https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/850036?page=14

Evankelisten Opettajien Liiton vuosijuhla. Paimen -lehdessä nro 7-8/1922. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/850023?page=28

Kiertokoulunopettajattareksi Sauwoon. Kotimaa lehdessä nro 129/1910. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/659438?page=3

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1870-1895. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1967.

Kotkan seminaariin. Etelä-Suomi -lehdessä nro 99/1909. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/625348?page=2

Hannu Kujanen: Sauvon historia II. 1996.

Oikaisu. Uusi Aura -lehdessä nro 24/1914. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1192396?page=3

Osanottajat Suomen ew. luth. Pyhäkouluyhdistyksen wuosikokoukseen Wiipurissa elokuun 14-17 päivinä 1908. Pyhäkoululehti -lehdessä nro 9/1908. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/855165?page=15

Perniön kirkollisia tietoja. Salon Seudun Kunnallislehti nro 21/1921. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1223777?page=3

Sauwon kansakoulujohtokuntien yhteinen kokous. Uusi Aura -lehdessä nro 267/1913. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1192242?page=4

Sauvon krist. nuorisoliitto. Uusi Aura -lehdessä nro 238/1911. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1191076?page=4

Seurakunnallisten alkukoulujen opettajat v. 1920 alussa. Alkuopetus -lehdessä nro 11-12/1920. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/938342?page=7&ocr=true

Suomen kansanopetuksen tilasto. Tilastollinen yleiskatsaus Suomen kansakoulutoimeen lukuvuonna 1914-1915. Helsinki 1916. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/94086/xkansak_1914-1915_1916_dig.pdf?

Kirkonsiirto, aseellista vahtia ja oman seurakunnan perustaminen - Vuokselan erikoinen kirkkoriita

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Jokin aika sitten kirjoitin tässä blogissa Vuoksenlaakson metodistiseurakunnan erikoisen syntytarinan: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/10/kirkonpaikkakiistasta-suomen.html . Liikumme tässäkin kirjoituksessa aivan lähiseudulla, samalla vuosikymmenellä ja jopa samassa aihepiirissäkin, mutta silti tämänkertainen tapauksemme on hyvin erilainen. Siihen kuuluu Vuoksenrannan tavoin oman evankelis-luterilaisesta kirkosta erillisen seurakunnan perustaminen, mutta myös kokonaisen kirkon siirtäminen ja aseellista rukoushuoneen oven vartiointia. Olemme taas Vuoksen rantamilla, mutta suuntaamme nyt Vuoksenrannan sijasta Vuokselaan.

Vuokselan sijainti Luovutetun Karjalan kartalla.
Kannakselle oli 1900-luvun alkupuolella työlästä 
perustaa uutta seurakuntaa ilman riitaa, kuten 
tämäkin esimerkki osoittaa. Wikimedia Commons.

Kirkonsiirto-operaatio aloittaa kamppailun seurakunnan keskuksesta

Vuonna 1905 perustettiin Valkjärven alaisuuteen Vuokselan rukoushuonekunta. Sellaista oli toivottu alueelle jo pitemmän aikaa ja edeltävänä vuonna 1904 olivat innokkaimmat asian puuhamiehet ostaneet itselleen huutokaupasta Antrean vanhan puukirkon. Tällä myynnillä oli rahoitettu Antrean uuden kirkon rakentamista. Kun sitten seuraavana vuonna tuli tuomiokapitulin päätös rukoushuonekunnasta tuli kirkon ostaneille Uudenkylän miehille hoppu kuljettaa se omaan kyläänsä varmistaakseen sen kirkon sijaintipaikaksi. Hankkeen keskeisenä puuhamiehenä oli maanviljelijä Daniel Fabian Jääskeläinen ja työhön osallistui 40-50 kyläläistä hevosineen. Kuljetus suoritettiin ensin hevosilla ja sitten proomuilla Vuoksea pitkin.

Uuteenkylään perustettiin rukoushuoneyhdistys ja kirkko pystytettiin kylän korkeimmalle paikalle. Tosin ensin rakennuksesta myytiin ne osat, joita tässä uudessa rukoushuoneessa ei tarvittu. Niitten myymisellä saatiin itse asiassa peitettyä koko kauppahinta, mutta samalla rakennus ei enää muistuttanut alkuperäistä ulkomuodoltaan eikä tekotavaltaan. Kokoa sillä kuitenkin oli, sillä siihen kuului peräti 850 istumapaikkaa, eli tätä puolta oli selvästi pidetty olennaisena. Jumalanpalvelusten suhteen ei turhia aikailtu, vaan niitä alettiin pitää jo ennen kuin rakennus oli kunnolla kasassakaan. Sitä käyttivät niin Valkjärven seurakunnan papit kuin myös Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen puhujat, sillä seudulla oli evankelisen herätysliikkeen kannatusta. Pytinkiä ei koskaan vihitty varsinaiseksi kirkoksi, minkä vuoksi puhutaan Uudenkylän rukoushuoneesta.

Entisestä Antrean kirkosta tuli komea rukoushuone 
Uuteenkylään, vaikka ulkomuoto matkan varrella 
hieman kärsikin. Museoviraston Historian kuvakokoelma, 
Karjalan Liiton  kokoelma.  https://www.finna.fi/Record/museovirasto.4423650DF2F6A5D0DE9D7183DEC7572F

Vuokselan seurakunta syntyy, taistelu yltyy

Siitä ei näet koskaan tullut Vuokselan kirkkoa. Kun 1912 perustettiin Vuokselan seurakunta, johon liitettiin sekä Valkjärven, Sakkolan että myös Muolaan kyliä alkoi kiistely kirkon sijainnista toden teolla. Merkittävä osa seurakuntalaisista halusi seurakunnan kirkon Päiväkiven alueelle. Päiväkivi on sikäli merkittävä paikka, että se mainitaan jo vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa ja osoitti siis, missä raja tuolloin kulki. Kiista miltei kaatoi koko seurakunnan ja kunnan perustamishankkeen, mutta tuomiokapituli ei luovuttanut, kehotti luopumaan erimielisyyksistä. Hieman kiistelyä helpotti, kun Vuosalmen kylän väki päättikin liittyä Äyräpäähän Vuokselan sijasta, mutta väkimäärä toki siitä laski. Seurakunnan toiminta aloitettiin 1913, vaikkei varsinaista kirkkoa vielä ollutkaan. 25.11.1916 kirkonpaikasta äänestettiin, jolloin Lammasniemi sai 3097, Uusikylä 1643 ja Liuhaniemi 28 ääntä.

Vuoteen 1920 asti käytettiin kuitenkin Uudenkylän rukoushuonetta, olihan se kuitenkin jo pystyssä. Tämän jälkeen jumalanpalvelukset olivat kunnantalolle Virkkilään, joka sijaitsi aivan Päiväkiven vieressä. Tämä luonnollisesti suututti Uudenkylän väen, mistä kahinoista kertoo purevasti Käkisalmen Sanomissa joulukuussa 1920 ilmestynyt pakina Riitelevä seurakunta. Siinä nimimerkki 'Timoteus' kirjoittaa "Ei Ahvenanmaan kysymys, Balkanin kuuluisat levottomuudet eikä Meksikon veriset kansalaissodat ole olleet niin sitkeitä ja vaikeasti ratkaistavia, kuin Vuokselan seurakunnan kirkon paikka. Maailman sota käytiin loppuun viidessä vuodessa, mutta riita Vuokselan kirkosta jatkuu yhä edelleen, vaikka se sai alkuunsa vuosia ennen maailmansotaa."

Vaikka kirjoitus on laadittu humoristisella tyylillä on siinä myös kerrottu kiinnostavia yksityiskohtia kirkonpaikkakiistasta Virkkilän ja Uudenkylän välillä. Siinä kerrataan vaiheet, jotka johtivat jumalanpalvelusten siirtymiseen kunnantalolle, minkä jälkeen kerrotaan uuskyläläisten aktivoitumisesta sekä kunnan että seurakunnan luottamuselimissä. Lisäksi kerrotaan, miten urkujen siirrosta Uudestakylästä Virkkilään tuli melkoinen operaatio, sillä uuskyläläisten kerrotaan yhdessä vuosalmelaisten ja muitten lähikyläläisten kanssa estäneen asein varustautuneina virkkiläläisiä siirtämästä urkuja. Virkkilän väki päätti pyytää maaherralta virka-apua, ja uuskyläläiset puolestaan aikoivat luottamuselimissä siirtää päätöksen kirkon rakentamisesta hamaan tulevaisuuteen.

Uudenkylän rukoushuoneessa oli 
ainakin komeasti tilaa. Museoviraston Historian kuvakokoelma, 
Karjalan Liiton kokoelma. 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.8935249673F66C640390A56C3639CB30

Kirkkovaltuuston kokouksessa tämä asian siirtämishanke ei kuitenkaan toteutunut, sillä seurakunnan v.t. kirkkoherra piti virkkiläläisten puolta eikä ottanut uuskyläläisten asiaa lainkaan käsittelyyn. Niinpä paukut päätettiin keskittää kunnanvaltuuston kokoukseen. Siellä sitten uuskyläläiset olivat ankarasti vaatineet kaikkien kirkollisten välineiden poistamista kunnantalolta eikä urkuja nyt ainakaan saanut sinne tuoda. Eivätpä uuskyläläiset aavistaneet, että heidän ollessaan joukolla kunnanvaltuustossa kamppailemassa olivat virkkiläläiset uudella urkujenhakureissulla, mikä nyt onnistuikin, kun ei ollut estäjiä. Eikä kunnanvaltuustossakaan saavutettu voittoa, sillä puheenjohtaja ei suostunut ottamaan asiaa edes esityslistalle.

Vielä 1923 heinäkuussa järjestettiin kirkkoneuvoston vaatimuksesta seurakunnan kokous, jossa haluttiin äänestää kirkon paikasta vielä kerran. Vastapuoli totesi kuitenkin, että asia on jo aikoja sitten päätetty, minkä lisäksi uuden äänestyksen pito olisi hätiköity siinä mielessä, ettei Vuosalmen kylän eronpyyntöä Vuokselasta oltu vielä ratkaistu. Lisäksi odotettiin kirkollis- ja opetusministeriön luvattua vierailua. Niinpä äänestettiin, jolloin asian lykkäämisen puolesta annettiin 580 ääntä ja asian päättämiseksi heti 740 ääntä. Niinpä päätettiin äänestää siitä, ketkä kannattavat Uudenkylän rukoushuoneen tonttia. Tosin äänestyksen arvoa heikensi se, että kaikki lykkäystä kannattaneet poistuivat. Jäljelle jääneet äänestivät ja tulokseksi tuli Uudenkylän puolesta 721 ääntä, joista Uudestakylästä tuli 622 ja Vuosalmesta, joka oli siis siirtymässä osaksi toista kuntaa ja seurakuntaa, tuli 99. Kokouksessa mainitaan käytetyn paljon valtakirjoja, joista monet hylättiin ja kokouksen kerrotaan kestäneen iltamyöhään saakka.

Uuskyläläisten vastarinta osoittautui lopulta turhaksi, ja jumalanpalvelukset pidettiin edelleen kunnantalolla Virkkilässä, kunnes kirkko aikanaan vuonna 1929 valmistui Lammasniemeen Virkkilän kylään. Siihen mahtui 600 henkeä.

Virkkilän kylään v. 1929 
kohonnut Vuokselan kirkko. 
Wikimedia Commons.

Hävinneitten uusi suunnitelma: aivan oma seurakunta

Kun Uudenkylän väki oli jo ennen uuden kirkon valmistumista huomannut jääneensä tappiolle syntyi heidän joukossaan uusi, rohkeakin ajatus: perustetaan sitten oma seurakunta. Vuonna 1923 voimaan tullut uskonnonvapauslaki antoi näet siihen mahdollisuuden, ja jo edellä mainittu Vuoksenlaakson metodistiseurakunta näytti esimerkin siitä, että silläkin tavalla voi toimia. Uudenkylän asukkaista varsinkin evankeliset olivat kuitenkin tietoisen luterilaisia, eikä heitä viehättänyt ajatus metodisteiksi kääntymisestä.

Kylälle oli tullut kuitenkin jonkin verran evankelista Paimen-lehteä, jonka kautta oltiin saatu tietoa siitä, miten muualla Suomessa oltiin perustettu tunnustukseltaan luterilaisia vapaaseurakuntia ja että näitä oli perustettu jo syksyllä 1923. Tämän myötä syntyneistä kirkoista on tässäkin blogissa ollut puhetta jo aiemmin ainakin seuraavissa kirjoituksissa: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/05/kun-kirkolliskokous-uhkasi.html ja https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/08/esperanton-yllattava-aikaansaannos.html . Näitten tietojen johdosta lähetti maanviljelijä Viktor Sihvo 27.7.1925 kirjeen näitä seurakuntia perustaneista papeista ehkä tunnetuimmalle, Heino Pätiälälle ja kertoi tälle omaa seurakuntaa kannattavan hankkeen takana olevan peräti 1000 kyläläistä. Samalla tiedusteltiin luterilaisten vapaaseurakuntien oppitunnustusta, sillä hankkeen takana olleet halusivat pysyä luterilaisessa opissa eivätkä halunneet naapuriensa tapaan metodisteiksi.

Ei seurakuntaa saa kevein mielin perustaa

Tuntemattomasta syystä Pätiälä ei vastannut kirjeeseen, jolloin postinhoitaja Edvard Pulkki lähetti vastaavan kirjeen Paimenen toimitukselle 13.10.1925, jossa hän toivoi jonkun pastorin tulevan selvittämään asioita paikkakunnalle. Sieltä pastori A. Aijal Uppala vastasi heti ja kehotti kääntymään pastori Kauko Valven puoleen, mikä kirjeenvaihto johti Valven saapumiseen Uuteenkylään 20.12.1925, jolloin järjestettiin kokous.  Siellä Valve yllätti paikalliset. Sen sijaan, että hän olisi avosylin toivottanut kaikki liittymään osaksi sitä seurakuntien joukkoa, jossa hänkin toimi pastorina, pisti hän kyläläiset pohdinnan paikalle. Hän  sanoi, että mikäli heillä oli riitaa seurakunnan ulkonaisista asioista, joihin myös kirkon sijainti kuului, oli heidän kristittyinä kyettävä sopimaan sellainen erimielisyys. Jos taas kyseessä olivat oikeasti opilliset ja sielun asiat, oli hän valmis Jumalan sanan mukaisesti auttamaan. Eli jos jonkun mielestä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa oli heidän mielestään opillisia ongelmia oli syytä jatkaa eteenpäin, muussa tapauksessa, hoitakaa itse omat riitanne.

Tämä sai kokousväen jakautumaan kahtia. Osan ilmeet synkkenivät, sillä heille kyse oli puhtaasti ulkonaisen järjestäytymisen muodosta ja he olivat kiinnostuneita siitä, montako isäntää tulee mukaan ja minkä kokoiseksi tulee veroperuste. Toiset sen sijaan innostuivat ajatuksesta, että saataisiin uskossa ja opissa yksimielinen seurakunta. Jotkut totesivat: "Nyt ollaan oikealla tiellä." Mitään päätöksiä kokous ei tehnyt, vaan asia jäi mietintään.

Kuva Suomen Vapaan Evankelis-Luterilaisen Kirkon perustamiskokouksesta 
28.5.1928. Eturivin pukumiehet ovat vasemmalta lukien kirkon pastorit 
Kauko Valve, V.I. Salonen ja A. Aijal Uppala (tuolloin vielä Wegelius). 
Kuten Vuokselassa saatiin nähdä, he olivat kaikki kolme tiukkoja periaatteen 
miehiä, mikä oli saanut heidät myös hylkäämään pappeuden Suomen evankelis-
luterilaisessa kirkossa. Luterilainen 5/1928.

28.12.1925 ne, jotka olivat innostuneet Valven puheista pitivät neuvottelun. He olivat päätyneet ajatukseen perustaa oma luterilainen seurakunta, vaikka kysymys pastorin saamisesta huolestuttikin. Kuitenkin päätettiin edetä. Selvisi, että mukaan halusi liittyä 78 aikuista, joilla oli 68 lasta, yhteensä siis 146 henkeä. Heti seuraavana päivänä Vuokselan seurakunnasta erosi 12 henkeä, sitä seuraavana päivänä 10 perhettä ja muitten oli tarkoitus seurata pian perässä. Edvard Pulkki kirjoittikin tämän johdosta 30.12.1925: "Nyt olemme siis turvattomia. Emme kuulu mihinkään paikallisseurakuntaan eikä meillä ole paimenta. Meillä on myös kaiken järjestyksen puute ja etukädessä pastorin puute. Tämmöisessä olotilassa oleminen on aivan tukalaa. Pyydämme, että uskonveljet siellä ryhtyvät meitä auttamaan ja toivomme, että Herramme Jeesus taas johdattaisi lampaansa kokoon ja antaisi meille hoitajan. Pyydämme teiltä ohjausta asian eteenpäin viemisessä..."

Seurakunta syntyy tarkan selvittelyn seurauksena

Kolme viikkoa myöhemmin kylään saapuivat pastorit Kauko Valve ja V.I. Salonen. He suorittivat tehtävänsä 17.-20.1.1926. Vieläkään he eivät halunneet päästää kyläläisiä helpolla ja ottivat sen sijaan riskin väen vielä suuremmasta vähenemisestä. Ensin he opettivat, miten oikealla tavalla pitäisi kokoontua tunnustuksellisena luterilaisena paikallisseurakuntana. Tätä opetettiin sekä saarnatilaisuuksin että lapsia opettamalla. Sitten kaikki aikuiset, jotka halusivat liittyä seurakuntaan tutkittiin henkilökohtaisesti. Siinä haluttiin sekä selvittää heidän vakaumuksensa luonne että vahvistaa sitä. Hommassa kului kaksi päivää, sillä halukkaita tulijoita oli tässä kohtaa 69 aikuista. Moni oli siis jättäytynyt tässäkin kohtaa pois, ehkä pastoreiden menettelyn vuoksi, ja näistä 69:stä ilmeisesti myöskin osa karsiutui pois, sillä vuoden 1926 lopun jäsentietojen mukaan tähän uuteen seurakuntaan kuului 35 aikuista ja 44 lasta, yhteensä 79 henkeä.

Tiistaina 19.1.1926 pidettiin Vuokselan Vapaan Evankelis-Luterilaisen Seurakunnan perustamistilaisuus Juho Sihvon talossa klo 4 iltapäivällä. Lyhyen saarnan jälkeen kysyttiin kaikilta liittyviltä joukko kysymyksiä, jotka laitan tähän mukaan osoittamaan, että mukaan tulijoiden sitoutumisesta haluttiin varmistua:

1. Olivatko kaikki ilmoittautuneet tyytyväisiä suoritettuun tutkimukseen vai olisiko sitä vielä jatkettava?

2. Onko joku tulossa tähän seurakuntaan vastenmielisesti tai muusta syystä kuin nauttiakseen Jumalan armon lohdutusta sanan ja sakramenttien kautta?

3. Onko yhdelläkään seurakuntaan haluavalla mitään selvittämätöntä joko opin tai vaelluksen asioissa?

4. Olivatko tutkitut valmiit vapaalla ja turvallisella omallatunnolla tulemaan oman luterilaisen paikallisseurakunnan jäseniksi?

Kun näihin kysymyksiin oli vastattu, lausui Valve: "Koska siis nyt olette kaikki näkevän Jumalan kasvojen edessä omalla suullanne sekä toimitetussa ilmoittautumisessa että tässä julkisesti vastanneet olevanne valmiit astumaan vapaan ev.-lut. seurakunnan jäseniksi, niin toteamme, että Jumalan armosta on nyt vihdoin tullut se toivottu ja kauan odotettu hetki, jolloin tekin tahdotte jälleen tunnustaa sekä ruumiinne että sielunne Herran, teidän Jumalanne, kokonaiseksi omaisuudeksi, sen yhteisellä kalliilla valalla vahvistaa ja vihdoinkin kokoontua murheellisesta ja kauan kestäneestä hajaannuksesta kristilliseksi ja ev.lut. seurakunnaksi tällä paikkakunnalla."

Tämän jälkeen seurasivat vielä konfirmaatiokysymykset, ja myönteisten vastausten jälkeen Valve totesi: "--- niin toteamme ja juhlallisesti julistamme Kristuksen sananpalvelijoina sen Hänen sanansa perustuksella ,jonka Hän on sanonut Matt. 18:20: 'Missä kaksi tai kolme on kokoontunut Minun nimeeni, siinä Minä olen heidän keskellään', että te nyt olette koossa kristillisenä evankelis-luterilaisena seurakuntana tällä paikkakunnalla täällä Vuokselassa. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Amen." Tätä seurasi vielä yhteinen synnintunnustus, synninpäästö, apostolinen uskontunnustus, Isä meidän sekä Herran siunaus. Lopuksi veisattiin "Jumala ompi linnamme". Sen jälkeen pidettiin seurakuntakokous, jossa päätettiin seurakunnan saarnaviran hoidosta.

Tähän Uudenkylän rukoushuoneen 
saarnastuoliin saivat niin Valve kuin 
muutkin hänen kirkkonsa papit kavuta, 
vaikka kirkko säilyikin yhä rukoushuone-
yhdistyksen omistuksessa. Museoviraston Historian kuvakokoelma, 
Karjalan Liiton kokoelma. 
 https://www.finna.fi/Record/museovirasto.66FDA8F23C8D8D618A8867363B39F755

Seurakunnan lyhyt tarina

Seurakunta ei siis ollut suuren suuri, mutta kohtuullisen kokoinen siihen nähden, että kaikki olivat samalta kylältä. Tila ei tällä erää riitä käsittelemään sen vaiheita lähemmin. He saivat käyttää Uudenkylän rukoushuonetta, vaikka eivät omistaneet sitä, sillä se kuului yhä rukoushuoneyhdistykselle. Seurakunnan maallikkoesimiehinä toimivat vuosien varrella esimerkiksi Edvard Pulkki, Atanasius Sihvo, Ville Voutilainen, Jooseppi Juvonen ja Jooseppi Thusberg. Muut vastaavat seurakunnat Kannaksella olivat Viipurissa ja Kuolemajärvellä, mutta ne olivat edellä mainitun Pätiälän johtamia ja siis eri kirkkoa. Tiedä sitten, harmittiko Pätiälää tässä kohtaa se, ettei ollut ehtinyt tai muistanut vastata vuokselalaisten kirjeeseen.

Pastorina toimi ensin Valve Lahdesta käsin, sitten Pölläkkälässä asunut R.G. Wegelius ja lopuksi A. Aijal Uppala. Sota sitten lopulta hajotti tämän seurakunnan ainakin osan jäsenistöstä ilmeisesti hakeuduttua muihin vastaaviin seurakuntiin uusilla kotiseuduillaan. Vuokselan väestöä näkyy sijoitetun ainakin Hämeenlinnan seudulle, missä Uppala itse toimi pastorina. Niinpä sulautuminen tähän seurakuntaan oli varmasti luonnollista.

Uudenkylän rukoushuone tuhoutui 
sodan kuohuissa, mutta ei tämä 
Virkkilään rakennettu kirkkokaan tämän 
vuonna 2013 otetun kuvan perusteella 
mitenkään hehkeimmillään ole. Wikimedia Commons.

Syyllistyikö Valve tilaisuuden tärväämiseen vai selviytyikö tulikokeesta?

Vuokselan kirkkokiistassa on monenlaisia kiinnostavia ulottuvuuksia. Kylien välisenä kamppailuna kirkon sijainnista se muistuttaa vastaavaa kiistaa Vuoksenrannassa. Myös siihen haetussa ratkaisussa on jotain samankaltaista. Lopputulos oli kuitenkin kovin toisenlainen, ja massaliike kutistui alkuasetelmaan verraten pieneksi joukoksi. Tässä keskeisenä tekijänä oli Kauko Valven ja kollegoidensa tiukka linja. He eivät olleet halukkaita hyödyntämään tilaisuutta suin päin, vaan halusivat pitää kiinni niistä periaatteista, joiden mukaisesti heidän aiemmatkin seurakuntansa olivat syntyneet siitä huolimatta, että he menettivät siinä yhteydessä potentiaalisia jäseniä.

Ratkaisua voi pitää siinä mielessä kehnona, että kirkko, joka Valven ja Uppalan sekä kumppaneiden johtamista seurakunnista syntyi, Suomen Vapaa Evankelis-Luterilainen Kirkko (nykyään Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko) jäi lopulta varsin pieneksi. Vuoden 1926 lopussa heidän 11 seurakunnassaan oli 415 jäsentä, joitten joukossa Vuoksela oli 79 jäsenellään suurin, tosin aikuisjäsenissä se jäi neljänneksi. Joka tapauksessa voi miettiä, millainen voimanlisäys olisi ollut, mikäli mukaan olisikin tullut sellaisia kansanjoukkoja, kuin mitä oli ollut ajamassa tuota oman kirkon asiaa. Vuoksenrannan esimerkki naapurista osoittaa, että se olisi ollut aivan mahdollista. Vuokselassa olisi voinut olla yhtä paljon jäseniä kuin mitä oli nyt koko kirkolla, ehkä enemmänkin, ja se olisi tehnyt kirkkoa tunnetummaksi.

Toisaalta nuo tunnustukselliset seurakunnat olivat syntyneet juuri siksi, että ne kritisoivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon liian löyhää sitoutumista luterilaiseen tunnustukseen ja ettei heidän mielestään siihen sitoutumista valvottu kylliksi papiston tai jäsenistön keskuudessa. Pikavoiton nostaminen Vuokselasta olisi voinut muuttaa alkuunsa koko uuden kirkon luonteen ja rapauttanut sen uskottavuutta niin ulkopuolisten silmissä kuin sisäisesti. Naapurikunnan metodistien esimerkki oli tässä myös varoittava, sillä metodistit olivat saaneet ulkoisen kritiikin lisäksi myös sisäistä arvostelua kyseisen seurakuntahankkeen vuoksi. Itse asiassa Uppalan ja Valven porukka oli jo erkaantunut Pätiälästä ja tämän johtamista seurakunnista siksi, että heidän mielestään Pätiälä ei sitoutunut riittävästi tunnustukseen. Niinpä heiltä olisi ollut melko epäjohdonmukaista nyt katsoa läpi sormien ilmeisen epäopillisia liittymissyitä. Mielenkiintoinen kysymys olisi sekin, mikä kaikki olisi mennyt toisin, jos Pätiälä olisi vastannut ja Vuokselaan olisikin tullut hänen johtamansa Suomen vapaan evankelis-luterilaisen seurakuntaliiton seurakunta. Ehkei hänkään olisi innostunut näin maallisesta erosyystä.

Vaikka jäikin pieneksi antoi tuo seurakunta tuossa vaiheessa ja myöhemminkin evakkojen myötä tuolle tuoreelle kirkolle suhteellisesti merkittävän voimanlisäyksen ja antoi osalle kyläläisistä ratkaisun heidän kaipuuseensa omasta seurakunnasta. Samalla se oli kirkon pastoreille testi siitä, olivatko he valmiita pitämään kiinni periaatteistaan. Vaikkei noita periaatteita jakaisi voi mielestäni suhtautua tuohon johdonmukaisuuteen arvostuksella. Lisäksi ne, jotka tulivat seurakuntaan mukaan saivat tälle hankkeelleen ja halulleen syvempää sisältöä kuin vain sen, ettei kirkko saa olla Virkkilässä. Yksi uuden seurakunnan jäsenistä, Ester Pulkki, totesi myöhemmin: "Me saimme enemmän kuin osasimme toivoa." Se on paljon sanottu.

Lähteet

Erkki Kansanaho: Kirkko Karjalassa. 1985.

Tietoja tapahtumista Kesäkuun 1. p:stä Heinäkuun 1 p:ään 1916. Keis. Senaatin Kirkollisasiain toimituskunnasta. Suomen Kirkon Julkisia Sanomia nro 6/1916. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/838024?page=3

Timoteus: Riitelevä seurakunta. Käkisalmen Sanomat -lehdessä 30.12.1920, nro 148. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1232720?page=3

A. Aijal Uppala: Tunnustukselliset seurakunnat syntyvät. 1976. Teoksen verkkoversio: http://www.luterilainen.com/files/kirjasia/AAU_Tunnustuks.pdf

Vuokselan kirkkoriita. Karjala -lehdessä 6.7.1923, nro, 151. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1413261?page=2

Kirkonpaikkakiistasta Suomen suurimmaksi metodistiseurakunnaksi - Vuoksenlaakson metodistiseurakunnan tarina

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Suomessa vaikuttaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi useita muitakin kristillisiä kirkkokuntia, joilla on seurakuntia ympäri maata. Näiden seurakuntien syntyhistoriat ovat hyvin moninaisia, osan kehittyessä pikkuhiljaa, osan käynnistyessä voimakkaan herätyksen siivittäminä. Yksi omalaatuisemmasta päästä olevista tarinoista on kuitenkin Vuoksenlaakson metodistiseurakunnalla, joka syntyi hyvin paikallisten kahinoitten tuloksena, mutta onnistui kuitenkin osoittamaan elinvoimaisuutensa jopa juuriltaan temmattuna.

Seurakuntarajat muuttuvat, kylät toisillensa suuttuvat

Vuoksenrannan seurakunnan sijainti Luovutetun
Karjalan alueella. Länsipuolella Antrea, josta kunta irtautui.
 Wikimedia Commons.

Vuonna 1913 Suomen senaatti antoi päätöksen uuden Vuoksenrannan seurakunnan perustamisesta ja irrottamisesta Antrean kunnasta ja seurakunnasta Karjalan Kannaksella. Asiaa oli ajanut muun muassa eduskunnassa aiemmin ollut Pietari Kuisma, kun taas istuva kansanedustaja Erkki Pullinen vastusti asiaa. Ihmekös toisaalta tuo, Kuisma näet asui tulevan Vuoksenrannan alueella, Pullinen varsinaisessa Antreassa. Niinpä päätöksen tultua ei se herättänyt silkkaa riemua, vaan heti alkuunsa syntyi valitus, joka johti suunnitellun rajan muuttamiseen alkuunsa. Sen jälkeen alkoi tulevan Vuoksenrannan alueella ankara kiista sekä tulevan kirkon paikasta että myös siitä, millainen se tulisi olemaan. Siinä sivussa muutettiin rajaa vielä uudemmankin kerran. Näin asian täytäntöönpano vain viivästyi.

Antrealainen kansanedustaja Erkki Pullinen 
(1871-1934) vastusti koko Vuoksenrannan perustamista, 
mutta kuten jatkosta ilmenee, olivat vuoksenrantalaiset 
sen verran lujatahtoista porukkaa, että turha niitä oli
yrittää vastustella. Wikimedia Commons.

Vähemmistön vastarinta oli ankaraa, mutta kirkon paikkaa koskevassa kiistassa Kankaalan kylä voitti Kaskiselän kylän. Tehtiin myös päätös rakentaa kirkko tiilestä arkkitehti Väinö Keinäsen laatimien piirustusten mukaan. Tosin jossain vaiheessa ehdotettiin myös sitä, että Antrean entinen puukirkko, joka oli 1904 ostettu Vuokselan Uuteenkylään ja rakennettu uudelleen sinne, pitäisikin nyt siirtää Vuoksenrantaan. Ilmeisen haluttu pytinki siihen nähden, että antrealaiset olivat siitä luopuneet. Kyseiseen rakennukseen liittyy aivan oma ja erittäin kiehtova seurakunnallinen kuvionsa, mutta palaamme siihen toivottavasti toiste.

Hautajaiset uuden seurakunnan synnyttäjinä, sekä sananen metodisteista

Kaskiselän väki ei kuitenkaan ollut halukasta luovuttamaan. Vuonna 1920 tapasi vuoksenrantalainen kauppias Yrjö Kuisma, lieniköhän edellä mainitun Pietarin sukulaismiehiä, tunnetun raittiusmiehen Matti Helenius-Seppälän hautajaisissa Helsingissä ollessaan metodistikirkon johtohahmoja. Nämä kertoivat metodistikirkon olevan todellinen "raittiuskirkko". Erikoinen mainoslause kirkkokunnalle, mutta on muistettava, että Kuisma tosiaan tapasi kirkon edustajat raittiustyöstään tunnetun miehen hautajaisissa, joten mitä ilmeisimmin tällainen vetosi häneen. Siitä Kuismalle syntyi ajatus perustaa Vuoksenrantaan metodistiseurakunta, johon kirkollinen oppositioryhmä voisi liittyä ja Kaskiselkään voitaisiin rakentaa oma kirkko. Villi ja rohkea suunnitelma alkoi kehkeytyä.

Lukija saattaa viimeistään tässä kohtaa kysellä keitä olivatkaan metodistit, eikä kysymys niin erikoinen olekaan, sillä kyseinen kirkkokunta ei ole koskaan ole ollut maassamme erityisen suuri. Esitellään se siis lyhyesti. Sen oppi-isä oli englantilainen John Wesley (1703-1791), joka oli kuolemaansa asti Englannin kirkon pappi. Hänen ympärilleen syntyi kuitenkin liike, jonka sanomaa sävytti voimakas pyhitysjulistus. Pyhitys eli Wesleyn kielenkäytössä 'toinen siunaus' tarkoitti ehdotonta rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, minkä rakkauden Jumala lahjoitti vanhurskauttamalleen ihmiselle.

John Wesleyn (1703-1791) julistuksen 
ja ajatusten pohjalta syntynyt metodismi 
ei saanut Suomessa juurikaan massoja 
puolelleen, mutta Vuoksenrannassa siitä 
tuli menestystarina. Wikimedia Commons.

Yhdysvalloissa metodistit järjestäytyivät jo 1784 omaksi kirkkokunnakseen ja heistä tulikin merkittävä osa Yhdysvaltain hengellistä maisemaa. Metodistien toimintaan kuului myös selkeään uskonnolliseen ratkaisuntekoon tähtäävä evankelioimistyö sekä seurakuntakuri ja pienryhmätoiminta. Toisaalta piispallinen järjestys ja lapsikastekäytäntö tekivät siitä luterilais-enemmistöistä Suomea ajatellen vähemmän vieraan kuin monet muut uudemmat kristilliset suuntaukset.

Suomeen metodismi saapui  1860-luvun lopulla New Yorkissa kääntyneiden suomenruotsalaisten palattua Suomeen ja levittäessä sanaa ruotsinkielisten parissa. Ruotsin puolelta tuli saarnaajia, ja 1885 mennessä menestystä oli tullut sen verran, että suomenruotsalainen metodismi järjestyi erityiseksi Ruotsin alaiseksi piirikseen. Jo 1881 oli perustettu ensimmäinen seurakunta Vaasaan. Vähitellen toiminta laajeni myös suomenkielisten pariin,  mutta hitaasti, sillä 1880-luvun lopussa seitsemästä metodistiseurakunnasta vain yksi, Pori, oli suomenkielinen.

Järjestäytyneet seurakunnat eivät kuitenkaan kerro koko totuutta, sillä myös Viipurissa metodistien kokoustoiminta alkoi jo 1889 ja paikallinen toiminta järjestäytyi seurakunnaksi 1892. Jo 1893 seurakunnassa oli 80 täysjäsentä ja 34 koejäsentä.  Seurakunnan jäsenmäärä jatkoi kasvuaan ollen I maailmansodan aikoihin noin 400.  Viipuri oli siis heidän vahva paikkakuntansa, mutta muuten se ei juuri Kannaksella levinnyt, yksittäisiä kannattajia tosin oli siellä täällä ja Koivistolle syntyi 1910-luvulla pieni seurakunta.

Uusi seurakunta syntyy, kasvaa ja kukoistaa

Nyt kuitenkin kauppias Kuisman kohtaaminen Helsingissä laittoi pyörät pyörimään niin vuoksenrantalaisilla kuin myös metodisteilla. Vuoksenrannasta lähti lähetystö Viipuriin tutustumaan pastori Johannes Virtasen siellä johtamaan metodistiseurakuntaan ja Virtanen itse vieraili Vuoksenrannassa järjestäen siellä hengellisiä kokouksia. Virtasen mainitaan olleen erinomainen puhuja ja hän sai Vuoksenrannassa suuret joukot liikkeelle. Tämä kaikki luonnollisesti myötävaikutti seurakuntahankkeeseen, ja Marianpäivänä 1921 herastuomari Antti Jantusen kodissa perustettiin Vuoksenlaakson metodistiseurakunta, johon liittyi heti 300 jäsentä. Metodistikirkon piirikuntakokous oli antanut hankkeelle suostumuksensa ja näin seurakunta saattoi tulla sen osaksi.

Koska kiista kirkosta oli seurakunnan 
synnyn kannalta olennainen, kohosi jo 
vuonna 1922 Kaskiselän kylässä komea 
puukirkko. Lasten Ystävä nro 28/1923.

Koska kiista kirkonpaikasta oli ollut keskeisenä liikkeellepanevana voimana koko hankkeessa  oli se luonnollisesti myös ensimmäisenä uuden seurakunnan tarvelistalla. Heti seuraavana vuonna eli 1922 rakennettiin Kaskiselkään puukirkko, johon mahtui 500 henkeä. Tilalle olikin tarvetta, sillä kyseisen vuoden aikana seurakunta oli noussut maan suurimmaksi metodistiseurakunnaksi lähes 450 täysjäsenellään ja yli 180 koejäsenellään. Myös oma hautausmaa saatiin. Oma pappila valmistui 1927. Talkoohenkeä varmasti löytyi, mutta rahoitusta saatiin myös uskonveljiltä ja -sisarilta rapakon takaa Amerikasta. Huvittavaa sinänsä, Vuoksenrannan evankelis-luterilaisen seurakunnan kirkko valmistui vasta vuonna 1935 ja oli metodistien kirkkoa pienempi, sinne mahtui 350 henkeä. Sitä ennen luterilaisten jumalanpalvelukset toimitettiin seurakuntatalossa.

Seurakunnasta voi siis sanoa tulleen melkoinen menestys, sillä sen jäsenmäärä jatkoi kasvua vielä useamman vuoden perustamisen jälkeen ollen korkeimmillaan vuonna 1933, jolloin jäseniä oli 808. Koko Vuoksenrannassa asui vuonna 1929 runsas 3700 henkeä, mikä antaa jonkinlaista kuvaa metodistiseurakunnan merkittävästä osuudesta. Sen jälkeen jäsenmäärä alkoi laskea, mutta oli vielä talvisodan alkaessa noin 700. Jäsenistön selkeä enemmistö asui Vuoksenrannassa, mutta jo seurakunnan nimessä esiintyvä Vuoksenlaakso kertoo, että seurakunta oli tarkoitettu myös lähiseudun väestön tavoittamiseen. 

Seurakunta oli jatkuvasti jäsenmäärältään Suomen suurin metodistiseurakunta, ja siellä järjestettiin vuosina 1923 ja 1929 Suomen metodistikirkon konferenssit. Se toimi myös jonkinlaisena esikuvana, sillä vuonna 1926 Säkkijärvelle syntyi hieman vastaavista syistä metodistiseurakunta, vaikkei siellä päästykään aivan Vuoksenrannan mittasuhteisiin. Lisäksi Vuokselassa perustetun luterilaisen vapaaseurakunnankin tapauksessa Vuoksenranta voidaan nähdä esikuvana. Kumpikin tapaus ansaitsee kuitenkin aivan omat esittelynsä, jotka toivottavasti saan aikanaan laadittua.

Kuntapolitiikkaa ja ruumiinsiirtoaikeita

Aivan kitkatta eivät asiat suinkaan sujuneet. Kun kunnallinen jako astui lopullisesti voimaan vasta 1924 yrittivät metodistiseurakunnan jäsenet saada seurakunnalleen vuonna 1921 myös kunnallista itsenäisyyttä, mitä Antrean kunnanvaltuustossa kannatti vain 4 edustajaa, esimerkiksi 4 vuoksenrantalaisen valtuutetun äänestäessä vastaan. Sitä tosin ei mainita, missä kannattajat asuivat. Ison jäsenmääränsä vuoksi metodistit olivat myös poliittinen voimatekijä, ja vuonna 1922 kunnallisvaaleissa Antreassa oli yhdeksän vaalilistaa, joista yksi oli Vuoksenrannan metodistien oma lista, jonka jäsenten mainittiin olevan edistyspuoluelaisia sekä kokoomuslaisia.

Myös edellä mainittu seurakunnan oma hautausmaa aiheutti ongelmia, tai oikeammin siitä tehtiin ongelma. Vuonna 1921 kirjoitettiin Karjala -lehdessä siitä, miten luterilaisen seurakunnan puolella oltiin äreissään siitä, että luterilaisen seurakunnan jäsenistä pari oli haudattu metodistien hautausmaahan. Suunniteltiin jopa näiden vainajien kaivamista ylös haudasta. Tähän sitten vastasi kirjoituksellaan kesäkuussa 1921 Viipurin metodistiseurakunnan pastori Johannes Virtanen, joka huomautti vainajien erikseen pyytäneen päästä haudattavaksi juuri tuolle hautausmaalle, mikä käy sikäli järkeen, että se oli sen kulmakunnan ainoa ja oma hautausmaa. Virtanen suhtautui erittäin kielteisesti koko ajatukseen ruumiiden siirtämisestä ja huomautti, että aikanaan kaikki kuolleet kyllä herätetään hautausmaahan katsomatta. Hän myös kirjoitti, hieman purevaan tyyliin: "Ja luulen, että meillä papeilla ja seurakuntalaisilla on parempiakin tehtäviä, kun ruumiita lajitella. Moni metodistivainaja lepää luteerilaisessa hautuumaassa ja lausun itse puolestani "Levätkööt rauhassa".

Vuoksenlaakson metodistikirkko oli komea rakennus, 
johon mahtui 500 henkeä. Tämä kuva on otettu Suomen 
Metodistikirkon yhteisen konferenssin yhteydessä vuonna 1923.
Lasten Ystävä nro 26/1923.

Sen  lisäksi, että metodistien oman hautausmaan käyttöön puututtiin, laitettiin heitä vielä kustantamaan luterilaisen seurakunnankin hankkeita. Nimittäin vuonna 1924 kirjoitettiin Maakansa - lehdessä siitä, kuinka metodistiseurakunnan jäseniä velvoitettiin, heidän valituksistaan huolimatta, osallistumaan luterilaisen seurakunnan pappilan rakennuskustannuksiin. Tämä varmaan oli omiaan katkeroittamaan mieliä.

Seurakunnan perustaa epäiltiin, mutta se säilyi jopa sodan jaloissa

Ylipäätään seurakunnan perustamisen vaikuttimia pidettiin ulkopuolisten silmissä omaneduntavoitteluna, isien uskosta luopumisena ja kevytmielisenä. Metodistien kannaltakaan se ei ollut ongelmaton tapaus. Vaikka se oli tuonut paljon uusia jäseniä ei se ollut metodistien yleisen jäsenhankintakäytännön mukainen. Tämä poikkeuksellinen kuvio altisti myös Metodistikirkon kokonaisuudessaan arvostelun alaiseksi. Moni varmasti ajatteli koko seurakunnan olevan varsin kevyellä pohjalla, samoin kuin jäsenten metodistisen identiteetin.

Joulukuussa 1939 seurakunnan kestävyydelle tuli ankarin mahdollinen koetinkivi, kun talvisota syttyi ja vuoksenrantalaiset joutuivat evakkotielle Pohjanmaalle ja Savoon. Seurakunnan pastori Toivo Rajamaa kiersi ahkerasti näiden hajallaan olevien seurakuntalaistensa luona pitäen ahkerasti seuroja, jotka pitivät laumaa kasassa ja yhteydessä toisiinsa. Myös luterilaisten mainitaan osallistuneen tilaisuuksiin, ainakin evakoille ne olivat varmasti myös hyvä tapa nähdä oman kotikulman väkeä.

Jatkosodan aikana elo- syyskuussa 1941 seurakunnan kirkko toimi kenttäsairaalana. Syksystä 1941 lähtien vuoksenrantalaiset saattoivat palata kotikonnuilleen ja keväällä 1942 metodistiseurakunnan väkeä oli palannut jo noin 600. Sota oli vienyt kirkosta penkit ja kirkonkellon, minkä lisäksi uunit oli purettu ja ikkunoita särkynyt. 10.5.1942, äitienpäivänä, kirkko oli taas kuitenkin käyttökunnossa. Vielä keväällä 1944 kirkkoa uusittiin punaisilla asbestilevyillä luottaen hyvään sotamenestykseen. Kesäkuussa 1944 kirkonkellot soivat kuitenkin viimeistä kertaa ja 15. heinäkuuta venäläisten tykistön osuma tuhosi kirkon.

Seurakuntalaiset olivat taas evakkotaipaleella, ja heidät sijoitettiin Päijät-Hämeeseen. Monen sijoituspaikka oli Asikkala, jonne Vesivehmaan kylään  edelleen vanhaa nimeään käyttävä Vuoksenlaakson metodistiseurakunta aloitti kirkon rakentamisen syksyllä 1949, ja valmista oli jo 1950. Seurakuntalaisten talkoohenki oli näyttänyt voimansa.

Vuoksenlaakson metodistiseurakunta elää yhä uuteen maaperään juurtuneena

Vuoksenlaakson metodistiseurakunta toimii siis nykyään kaukana Vuoksenlaaksosta, mutta toimii kuitenkin, ja vuonna 2017 sen jäsenmäärä oli 125. Se on siis ihmismäärältään kuin varjo seurakunnan suuruuden ajoista, tosin elinvoimainen varjo. Toisaalta voi kuitenkin havaita, että vaikka seurakunnan synty oli poikkeuksellinen ja hyvin paikallisiin kiistoihin perustuva kesti sen jäsenten metodistinen identiteetti jopa sen, että seurakunta revittiin juuri niiltä juurilta ja konnuilta, joita varten se perustettiin. Kertooko se siitä, että väelle vahvistui selkeä metodistinen identiteetti vai siitä, että seurakunta koettiin tärkeänä yhteyttä luovana tekijänä myös evakossa, tiedä häntä. Joka tapauksessa voi todeta, ettei tämä pian satavuotias seurakunta jäänyt pelkäksi hetken  päähänpistoksi.

Lähteet

Antrean kunnalliswaalit. Karjalan Aamulehti lehdessä 16.4.1922, nro 88. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1415706?page=3

Antti Hartikainen: Sodan koetteleman metodistiseurakunnan taival Karjalasta Vesivehmaalle. Seutuneloset -lehdessä 21.7.2017. https://www.seutuneloset.fi/paikalliset/802285

Hiukan lisää metodistien hommista Wuoksenrannassa. Maakansa -lehdessä 3.3.1921, nro 50. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1434712?page=3

Erkki Kansanaho: Kirkko Karjalassa. 1985.

Juha Seppo: Uskovien yhteisö vai valtionkirkko. Uskonnolliset vähemmistöyhteisöt ja evankelis-luterilaisesta kirkosta eroaminen Suomessa vuosina 1923-1930. 1983.

Johannes Virtanen: Vuoksenrannan metodistit ja luteerilaiset. Karjala -lehdessä 4.6.1921, nro 126. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1408947?page=7

Vuoksenrannan metodistien eristäytymispyrkimykset. Karjala -lehdessä 3.5.1921, nro 100. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1408755?page=3

Wuoksenrannan seurakunnan pappila. Maakansa -lehdessä 19.10.1924, nro 240. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1436041?page=3