Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nurmes. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nurmes. Näytä kaikki tekstit

maanantai 2. marraskuuta 2020

Luterilaisen vapaakirkollisuuden aamusarastus - Nurmeksen vanhaluterilaiset 1890-luvulla

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Tässä blogissa on jo aiemmin kerrottu pariin otteeseen luterilaisista vapaakirkoista, joita on ollut maassamme 1920-luvulta lähtien. Ne ovat mielenkiintoinen osoitus siitä, että luterilaista kristillisyyttä on mahdollista harjoittaa ja on harjoitettukin ainakin pienimuotoisesti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolella jo liki sadan vuoden ajan, vaikka monelle nämä vaihtoehtoiset seurakunnat ovatkin varmasti vieraita. Mutta vielä useammalle on vierasta se, että ensimmäistä kertaa luterilaista vapaaseurakuntaa puuhattiin jo monta vuotta aiemmin, nimittäin vuonna 1894, eikä suinkaan missään isossa keskuksessa vaan Pohjois-Karjalan Nurmeksessa. Mistä tämä hanke johtui ja mitä sille tapahtui, se on tämän kirjoituksen keskeisenä aiheena.

Tämän tekstin päänäyttämö on Nurmes. 
Valtimon kunta on jälleen osa Nurmesta, 
kuten se oli myös blogissa nyt kuvattuna 
aikana. Wikimedia Commons.

Uusi virsikirja syntyy pitkän odotuksen jälkeen

Kaikki alkoi kirjoista. 1886 hyväksyttiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa uusi virsikirja. Sitä olikin odoteltu, sillä edellinen virsikirja oli ollut käytössä jo vuodesta 1701 asti. Voisi siis olettaa, että kirja olisi nyt otettu vastaan suurella innolla, mutta näin ei ollut asian laita.

Uuden virsikirjan pitkä syntytaival johtui näet siitä, että jopa vuosikymmenten uurastuksen aikana oli ollut hyvin monenlaisia ajatuksia siitä, mihin suuntaan virsikirjaa tulisi kehittää. Osa halusi poistaa paljon vanhoja virsiä, osa ei juuri mitään. Myös uusille virsille ja teemoille nähtiin tarvetta, mutta niistäkin oli erimielisyyttä. Lopulta uusi kirja hyväksyttiin siitä huolimatta, ettei siihen vieläkään oltu tyytyväisiä, sillä oltiin yksinkertaisesti sitä mieltä, ettei uutta kirjaa voitu enää odottaa.

Tuloksena oli kompromissi, jonka hyväksymisen moni näki virheenä. Monen mielestä vanhassa virsikirjassa ollut voima oli kadonnut. Herätysliikeväki ei pitänyt uudesta virsikirjasta senkään vuoksi, ettei heidän käyttämiään lauluja ollut juurikaan hyväksytty mukaan. Myönteisiäkin puolia oli, sillä kieltä oli nyt nykyaikaistettu ja kehitetty, uusia suomalaisia virsiä oli saatu mukaan ja teema-valikoima laajeni esimerkiksi lähetysvirsillä.

Virsikirja herättää vastustusta aina Satakunnasta Pohjois-Karjalaan asti

Paikoin uusi virsikirja herätti hyvin voimakasta vastustusta. Kirkolliskokous oli antanut takarajaksi uuden virsikirjan käyttöönottoon vuoden 1897 adventin, eli siirtymäaika oli noin kymmenen vuotta. Monin paikoin äänestettiin kuitenkin kirjan käyttöönotosta jo aiemmin. Tällainen vaali käytiin esimerkiksi Raumalla 1888, mutta siellä uusi virsikirja tuli torjutuksi äänin 667-338. Rauman kaupunkiseurakunnassa uutta kirjaa kannatti 338 ja vanhaa 253, mutta maaseurakunnan puolella kaikki 414 äänestäjää torjuivat uuden kirjan. Tähän vaikutti ennen kaikkea seudun voimakas herätysliike rukoilevaisuus. Uusi äänestys toteutettiin 1891, mutta silloin vaali suoritettiin veroäyrin mukaan, jolloin varakkaampien äänillä oli suurempi painoarvo ja uusi kirja tuli hyväksytyksi 1303 markalla  50 pennillä vanhan kirjan kannattajien äänisaaliin ollessa 571 markkaa 50 penniä.

 Osa oli toki voinut muuttaa näkemystään kolmen vuoden aikana ja uusiakin äänioikeutettuja varmaan oli, mutta silti varsinkin rukoilevaisilla jäi vaalista paha maku suuhun. Heidän maallikkosaarnaajansa, kuten aiemmin blogissa esitelty laitilalainen Kustaa Heinikkala ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/06/kirkkohistorian-henkilokuvia-kustaa.html ), olivat tuominneet uuden virsikirjan, ja kyseinen herätysliike käyttää yhä tänä päivänäkin vuoden 1701 virsikirjaa muiden laulukirjojensa ohella.

Vastustusta oli kuitenkin myös muualla kuin länsirannikolla. Pohjois-Karjalan salomailla Nurmeksessa vastustus sai suorastaan radikaaleja piirteitä. Heinäkuussa 1894  Nurmeksen pappilassa oli kokous, jossa oli mukana tässä blogissa jo useampaan otteeseen piipahtanut silloinen Kuopion piispa Gustaf Johansson. Seurakunnassa oli ollut voimakasta uuden kirkkokäsikirjan ja virsikirjan vastustusta. Uusia kirjoja pidettiin suorastaan kirottuina ja "perkeleen hengellä" tehtyinä, minkä johdonmukaisena seurauksena niitten mukaan suoritettuja toimituksiakin pidettiin väärinä. Kirkkokäsikirjan osalta luottamusta ei varmasti lisännyt se, että painoksessa oli useita epäselvyyksiä, joita jouduttiin myöhemmin lehdissäkin korjailemaan. Samoin tuomittiin myös hiljan käyttöön otettu uusi katekismus ja pidettiin parempana 'Vipiliusta' eli vanhaa niin sanottua Svebiliuksen katekismusta, jota on perinteisesti arvostettu varsinkin herätysliikkeiden parissa ja josta on otettu uusia painoksia ainakin vielä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Myös seurakunnan silloisia pappeja kohtaan oli tyytymättömyyttä.

Yksi kiistanalainen kirja oli katekismus. Nurmeslaiset eivät 
innostuneet uudesta katekismuksesta, vaan luottivat mieluummin 
ammoisen Uppsalan arkkipiispan Olaus Svebiliuksen (1624-1700) 
ikivihreään. Wikimedia Commons.

Pohjois-Karjalassa kovat piipussa: uudet kirjat pois tai oma seurakunta!

Niinpä joukko nurmeslaisia oli valmiita perustamaan aivan uuden seurakunnan, jossa käytettäisiin vanhoja virsikirjoja ja johon voitaisiin valita uudet papit. Tämän hankkeen vuoksi oli nyt piispa Johansson tullut nurmeslaisia kuulemaan. Kokoontunut joukko vakuutti uusien kirjojen kelvottomuutta miltei yksimielisesti, mutta heidän yllätyksekseen ja pettymyksekseen ei piispa tukenut heitä vaan sanoi heidän olevan väärässä. Johanssonin mukaan ne vanhan virsikirjan virret, joita ei oltu otettu uuteen ja joita nurmeslaiset kaipasivat olivat tarpeettomia, koska ne olivat katolisen ajan jäänteitä. Muutenkin piispa perusteli uudistuksia ja totesi, että toki jokainen saa käyttää vanhaa virsikirjaa kodissaan ja kirkossakin jos halusi. Tosin käytännössä tuo olisi ollut haastavaa, sillä jumalanpalvelukset piti toteuttaa uutta kirjaa käyttäen, eli vanhasta olisi hyötyä  vain, jos halusi laulaa jonkun säilytetyn virren vanhoilla sanoilla. Sikäli kyse ei ollut mistään myönnytyksestä, eihän kukaan voi estää ihmistä laulamasta kotonaan mitä huvittaa.

Gustaf Johansson (1844-1930) on tämän blogin 
historiassa ehtinyt jo käydä jututtamassa horrossaarnaajaa 
Kuhmossa ja kovistelemassa evankelisia maallikkosaarnaajia 
Tarvasjoella. Nyt tapaamme hänet kiistelemässä nurmeslaisten 
omaa seurakuntaa puuhaavien kanssa. Ei hänen piispanuraansa 
ainakaan tylsäksi voi väittää, tosin hän ehtikin toimia sekä Kuopion 
piispana että arkkipiispana. Wikimedia Commons.

Nurmeslaisten vastarinta ei tästä vähentynyt. Heistä monet ilmoittivat, etteivät laita enää lapsiaan rippikouluun, koska siellä opetetaan veisaamaan uusista, kirotuista virsikirjoista. Lisäksi jo kymmenkunta nurmeslaista oli lähettänyt senaattiin anomuksen oman seurakunnan perustamisesta, jonka nimeksi olisi tullut "Wanhat Luterilaiset". Vuoden 1889 eriuskolaislaki näet salli perustaa maahan protestanttisia uskonnollisia yhdyskuntia, mitä olivatkin jo hyödyntäneet sekä baptistit että metodistit. Vanhoja kirjoja oli vastustettu muuallakin Pohjois-Karjalassa, ainakin Juuassa ja Rääkkylässä, mutta nurmeslaiset olivat valmiita menemään poikkeuksellisen pitkälle.

Tapaus herätti jonkun verran huomiota ja siitä uutisoitiin eri lehdissä. Uusi Suometar -lehdessä oli parikin tekstiä aiheeseen liittyen, toisessa valiteltiin kansan koneellista lukutaitoa, jonka vuoksi heillä ei ole syvempää ymmärrystä asioista, ja nähtiin nurmeslaisten kiintymyksen vanhoihin kirjoihin olevan merkki siitä. Toinen kirjoitus mainitsee, että Pohjanmaalla on runsaasti väkeä, varsinkin heränneitä ja lestadiolaisia, jotka eivät hyväksy uutta virsikirjaa ja että seudulla odotetaan uteliaisuudella päätöstä "Nurmekselaisten kirkkojutusta". Kirjoittaja arveli monien olevan halukkaita myös Pohjanmaalla perustamaan ""wanhoja luterilaisia" seurakuntia", mikäli tämä sallittaisiin. Nurmeslaisten hanke olisi siis voinut saada aikaan valtakunnallisia seurauksia.

Laintulkinta nurmeslaisten tavoitteiden esteeksi

Nurmeslaisille uusi laki ei kuitenkaan ollut suopea. Lokakuussa 1894 uutisoitiin, että senaatti oli päättänyt hylätä anomuksen, jonka takana sanottiin olevan talollinen Paavo Turunen ynnä muita nurmeslaisia, muualla on mainittu myös Tahvo Turusen olleen aktiivina hankkeessa. Näiden mainittiin halunneen perustaa ""wanhoillis-luterilaisten" eriuskolais-seurakunnan", koska eivät voineet hyväksyä uutta katekismusta. Senaatti oli kuitenkin tarttunut siihen, etteivät anomuksen tehneet olleet esittäneet mitään erityistä, Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta poikkeavaa uskontunnustusta, vaan sanoivat sen hyväksyvänsä ja ainoastaan torjuvansa uudet kirkolliset kirjat. Niinpä heidän ei katsottu kuuluvan eriuskolaislain piiriin, eikä heillä näin ollut lupaa oman yhdyskuntansa perustamiseen. Ja koska kuuluminen muuhun kuin sallittuihin uskonnollisiin yhdyskuntiin oli kiellettyä oli heidän myös jäätävä Nurmeksen seurakunnan jäseniksi.

Tämä uutinen ilmestyi useissa lehdissä hieman eri 
sanamuodoin, mutta viesti oli sama: nurmeslaisten 
seurakuntahanke oli tyrmätty. Tampereen Uutiset 
23.10.1894, nro 163.


Aivan tähän ei nurmeslaisten vastarinta lopahtanut, sillä vuoden 1895 alussa uudenvuodenpäivänä pidettiin kirkonkokous, jossa keskusteltiin uuden katekismuksen käyttöönotosta. Tosin Karjalatar -lehden toimittaja kutsui keskustelua pikemmin rähinäksi, jossa eivät auttaneet "järkewät puheet, ei hywät neuwot." Kokouksen osanottajien suuri enemmistö näet vastusti yhä innokkaasti uutta katekismusta, joten kirjoittaja arveli sen käyttöönoton olevan vain kaukainen tulevaisuuden toive. Hän lopettaakin kirjoituksensa sarkastisesti: "Ei siis tarwitse isänmaan peljätä, että Nurmeksessa noin tuostaan eksyttäisiin wanhalta, mukawalta tieltä."

Vielä 22. elokuuta 1895 lähti kaksi seurakuntahankkeen nokkamiestä Pietariin tarkoituksenaan pyytää itseltään keisarilta lupaa seurakunnan perustamiseen. Ilmeisesti reissu ei tuottanut tulosta, sillä seurakuntaa ei syntynyt. Reissusta uutisoinut toimittaja ei peittele puolueellisuuttaan kysyessään juttunsa lopuksi "Woisiko sokeus ja tietämättömyys enää mennä pitemmälle".

Miksi juuri Nurmeksessa?

 Pielisen Karjalan, johon Nurmeskin kuuluu mainitaan olleen tuohon aikaan Pohjois-Karjalan luterilais-kirkollisinta aluetta, ja tämän on nähty selittävän myös sitä, miksi juuri siellä kehittyi luterilaispohjaista separatismia. Etelämpänä oli enemmän ortodokseja ja siellä lisäksi vaikuttivat esimerkiksi baptistit ja muut eriuskolaisliikkeet, mutta nämä eivät näytä olleen ainakaan tuolloin nurmeslaisille vaihtoehto. Paikkakunnalla vaikuttivat herätysliikkeistä sekä herännäisyys että evankelisuus. Heränneitten Wilhelmi Malmivaara oli liikkeen lehdessä arvostellut uutta virsikirjaa ja evankelisuus puolestaan on perinteisesti pitänyt luterilaista oppia arvossa, joten kummastakin löytyi pohjaa uudistusten vastustamiseen.

Luultavasti seurakunnan omaksuttua uudet kirjat moni mukautui ajan myötä käyttäen mahdollisesti vanhoja kirjoja kotonaan kuka kauemmin, kuka vähemmän aikaa, ehkä jossain yli sukupolvien. Läntisen rukoilevaisuuden kaltaista laajempaa liikettä, joka olisi omissa tilaisuuksissaan säilyttänyt vanhojen kirjojen käytön ei ilmeisesti syntynyt. 'Vanhoja luterilaisia' arvellaan kuitenkin olleen myöhemminkin Nurmeksessa, ainakin naapurikunta Valtimolla sillä nimellä kutsuttu ryhmä oli sanasodassa piispan kanssa vuonna 1920. Valtimo muuten kuului vielä 1890-luvulla Nurmekseen, joten osa virsikirjan vastustajista tuli ilmeisesti sieltä jo silloin.

Huomiota kiinnittää monen lehtiuutisen avoin iva ja halveksunta hanketta kohtaan. Hankkeen voi näet kuitata uppiniskaisena vanhoillisuutena, mutta sen voi nähdä myös periaatteellisena kysymyksenä uskonnonvapaudesta. Monen nurmeslaisen kokemus oli, että uusien kirjojen myötä myös oppisisällöt olivat niissä muuttuneet ja siksi he torjuivat ne ja halusivat perustaa seurakunnan, jossa voisi edelleen käyttää heidän mielestään oikeita kirjoja. Tämä heiltä kuitenkin evättiin, ja perustelu on erikoinen, sillä kun senaatin mielestä ero pelkissä kirjoissa ei riitä, kun kerran nurmeslaiset halusivat sitoutua luterilaiseen oppiin, niin nurmeslaisten näkökulmasta kirkko oli luopunut tästä opista väärillä kirjoillaan. Ehkä asetelma oli senaatille liian vieras, ja toisaalta saatettiin pelätä mahdollisesti seuraavaa laajempaa hajaannusta. Vielä piti vieriä vuosia, ennen kuin ihmiset saattoivat itse arvioida, oliko tarvetta omalle seurakunnalle vai ei ilman, että valtio arvioi sen tarpeellisuuden.

Mitä väliä tälläkin taas oli ja saako tarina vielä jatkoa?

Tapausta voisi pitää vain kirkkohistorian alaviitteenä ja erikoisena kuriositeettina. Kuitenkin mikäli seurakuntahanke olisi toteutunut olisi se voinut vaikuttaa laajemminkin, sillä ainakin Pohjanmaalla ja Satakunnassa oli samalla tavalla uusiin kirjoihin suhtautuvia. Epäonnistuneenakin hanke oli ensimmäinen tuntemani esimerkki Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta irrallisen luterilaisen seurakunnan perustamishankkeesta. Ensimmäiset tällaiset seurakunnat syntyivät lopulta 1920-luvulla, silloin ei tietääkseni ollut mukana nurmeslaisia. Tosin nurmeslainen evankelinen maallikkosaarnaaja, opettaja Oskari Ahola oli yhteyksissä näitä seurakuntia perustaneisiin, muttei kuitenkaan lähtenyt heidän kelkkaansa. Kiinnostaisi tietää, missä määrin hän oli tietoinen aiemmasta paikallisesta hankkeesta.

1999 syntyi Suomen vanhaluterilainen seurakuntajärjestelmä, jolla oli seurakunnat Pohjanmaalla ja Pohjois-Karjalassa. Hanke oli syntynyt viidennen herätysliikkeen eli viidesläisyyden pohjalta ja on luultavasti ainoa kirkkokunta maailmassa, jonka hengellisiksi isiksi ja opillisiksi suunnannäyttäjiksi oli nimetty erikseen viidesläishenkiset suomalaisteologit Uuras Saarnivaara, Urho Muroma ja Osmo Tiililä. Hanke kuivui kasaan ja yhdistysmuotoinen seurakunta lakkautettiin jo vuonna 2004. Mahtoivatko pohjoiskarjalaiset jäsenet tietää, että heidän nimellään oli pohjaa maakunnan alueella jo yli sadan vuoden takaa?

Nykyään Nurmeksessa on säännöllisesti paikallisen Suomen ev.lut. kirkon seurakunnan ja muitten yhteisöjen ohella järjestänyt jumalanpalveluksia Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta, joka tunnettiin aiemmin nimellä Luther-säätiö ja joka edustaa luterilaisista vapaakirkoistamme nykyään suurinta. Ottamatta asiaan muuten kantaa on minun todettava, että pidänpuhtaan historiallisista syistä kiehtovana sitä, että tällainen yhteisö on kehittynyt, toki monen muun paikkakunnan ohella, juuri Nurmekseen. Vaikka sen syntysyyt ovat osin erilaiset kuin Nurmeksen vanhaluterilaisilla voi silti ajatella, että mikäli sikäläinen Lähetyshiippakunnan joukko järjestäytyy seurakunnaksi toteuttaa se hankkeen, joka alkoi yli sata vuotta sitten. Samalla luterilainen vapaakirkollisuus, jonka eräänlaisena airuena Nurmes sai aikoinaan toimia, olisi palannut syntysijoilleen.

Lähteet:

Harri Heino: Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä.1976.

Keisarin puheille. Kansan Lehti -lehdessä 6.9.1895, nro 36. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/502268?page=7

Kirkoneroasia Nurmeksessa. Karjalatar -lehdessä 4.8.1894, nro 83. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/539397?page=3

Tuomas Kortelainen: Ukko-Paavon jäljillä Pielisen Karjalassa.Pohjois-Karjalan herännäisyyttä 1800- ja 1900-luvuilla.1992.

Pentti Laasonen: Vanhan kirkollisuuden hajoaminen Pohjois-Karjalassa. 1971. https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1925269?page=1

Muutamia muutoksia kirkonmenoihin. Karjalatar -lehdessä 23.10.1894, nro 117. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/541607?page=3

Muutos aikaansaatawa kansan lukemis-tawassa. Uusi Suometar -lehdessä 29.8.1894, nro 200.  https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/595174?page=3

Nurmeksen "wanhoillisluterilaiset". Karjalatar -lehdessä 20.10.1894, nro 116. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/541350?page=2

Nurmeksen "wanhoillisluterilaiset. Tampereen Uutiset -lehdessä 23.10.1894, nro 163. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/578093?page=3

Nurmeksessa. Karjalatar -lehdessä 5.1.1895, nro 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/541861?page=2

Nurmes. Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta. https://www.lhpk.fi/nurmes/

Siljaliisa Parviainen: Pohjois-Karjalan kirkollinen elämä sanomalehti Karjalattaren kuvaamana 1894-1897. 2017. https://epublications.uef.fi/pub/urn_nbn_fi_uef-20180047/urn_nbn_fi_uef-20180047.pdf

Suomen vanhaluterilaisen seurakunnan toiminta on päättynyt. http://netti.nic.fi/~uuspiet./

A. Aijal Uppala: Tunnustukselliset seurakunnat syntyvät. 1976. http://www.luterilainen.com/files/kirjasia/AAU_Tunnustuks.pdf

Wanhat luterilaiset. Wiipurin Sanomat -lehdessä 18.10.1894, nro 242. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/604521?page=2

Hannu Vapaavuori: Suomalaiset virsikirjat. https://evl.fi/documents/1327140/40400830/suomalaiset_virsikirjat.pdf/1bd2119f-c04a-f6f6-1dc6-ec6b7e052e77?t=1535629707000

Wieläkin uusista kirkollisista kirjoista. Uusi Suometar -lehdessä 29.8.1894, nro 200. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/595174?page=3

perjantai 9. lokakuuta 2020

Mystinen aamuyö nuotiolla Pohjois-Karjalan herännäisyyden aamunkoittona - Paavo Kuosmasen näky

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

 Monen suomalaisenkin herätyksen alkuvaiheisiin kuuluu erilaisia ihmeellisiä ilmiöitä sekä kertomuksia niistä.  Osa niistä on tunnetumpia, osa tuntemattomampia. Vaihtelevaa on myös se, miten eri liikkeet suhtautuvat näihin varhaisvaiheittensa tapahtumiin ja niistä esitettyihin väitteisiin. Yksi tällainen merkittävä, mutta samalla monelle ristiriitaisia ajatuksia herättänyt kertomus on Pohjois-Karjalan herännäisyyden alkusoitto, rautavaaralaisen Paavo Kuosmasen (1761-1837) näky. Nyt tutustumme siis siihen.

Ala-Keyrityn velho ja metsämies Kuosmanen

Nykyisen Rautavaaran itäosat olivat Kuosmasen näyn 
aikoihin osa laajaa Pielisjärven, nykyisen Lieksan, pitäjää.
Tarkemmin se oli kuitenkin osa Nurmeksen kappeliseurakuntaa, 
joka itsenäistyi omaksi pitäjäkseen 1810. Tässä kartassa näkyy Nurmes 
suurimmillaan. Myös Kuosmasen kirkkomatka kulki pitkään Nurmekseen, 
kunnes 1820-luvulla Rautavaara sai oman kirkon. Wikimedia Commons.

Paavo Kuosmanen syntyi vuonna 1761 ja asui nykyisen Rautavaaran alueella, Ala-Keyrityn kylän Rasimäen talossa ja sen isäntänä. Emäntänä hänellä oli Dorotea Moilanen (1762-1830). Kuosmanen ei ollut mies, josta olisi olettanut kristillisen liikehdinnän johtajaa, sillä kansanperinne tunsi hänet unennäkijänä ja velhona. Hänen kerrotaan omanneen parantajan lahjoja, ja läheltä sekä kaukaa saapui ihmisiä häneltä neuvoa kysymään. Lisäksi hänestä kerrottiin monenlaisia muitakin juttuja, kuten että hän olisi voinut usuttaa metsänpetoja vihamiestensä kimppuun. Näistä tarinoista voi päätellä ainakin sen, että Kuosmanen on ollut jonkinlainen kansanparantaja, joka hyödynsi parantamiskeinoissaan myös ei-kristillistä kansanperinnettä, muun todentaminen lienee historiantutkimuksen ulottumattomissa.

Kuosmasen mainitaan olleen myös ahkera metsästäjä ja kalastaja. Kalastuksesta oli kyse myös sinä helatorstaina, johon liittyvä tarina jätti hänen nimensä historiankirjoihin. Tosin perimätieto ei ole tapahtuma-ajan osalta täysin yhteneväinen, sillä toisissa versioissa puhutaan kahdesta peräkkäisinä vuosina olleista helatorstain päivistä, toisessa helluntaipäivän aamusta ja iltapäivästä. Muitakin vaihteluita kansanperinteessä esiintyy. Kirjallisuudessa näyttäisi helatorstaihin liittyvä versio vakiintuneen. Tapahtuman arvellaan sijoittuvan vuosien 1802-1805 väliseen aikaan.

Kaksi pyhäistä kalareissua

Kuosmasen siis kerrotaan eräänä helatorstaina olleen kalareissulla Matalajärvellä (eräässä versiossa Keyritynjärvellä). Hän oli vuoleskellut ruuheensa uutta melaa, jolloin hänelle oli juolahtanut mieleen vanha kansanuskomus, että Jumala polttaisi pyhäpäivänä veistetyt lastut veistäjän kämmenellä. Silloin näet olisi pitänyt olla kirkossa jos vain pystyi, ja ainakin jättää ei-välttämättömät työt toiseen päivään. Niinpä hän ikään kuin varmuuden vuoksi heitti lastut järveen.

Seuraavan vuoden helatorstain aattona hän oli jälleen kalastamassa samalla järvellä ja saikin kelpo kalansaaliin,  pyydyksiin oli kulkeutunut noin kymmenen kappaa (vanha mittayksikkö, yksi kappa on noin 4,58 litraa) kaloja. Illalla hän vei kalat kotiinsa, mutta nälkä kasvaa syödessä, ja mieli veti yhä kalalle, kun kerran saaliit olivat noin hyviä. Niinpä hän lähti myös yöksi järvelle, antaen samalla pojalleen Pekalle ohjeen tulla varhain helatorstai-aamuna noutamaan kaloja Hautajärven länsipuolelta tien vieressä olevan kuusen juurelta, jonne Kuosmanen kalat Matalajärveltä toisi.

Mystinen aamuyö nuotiolla

Keyritynjärvi on toinen niistä järvistä, joihin Kuosmasen 
näky on liitetty. Vaikka todennäköisempi paikka onkin Matalajärvi,
on tätä maisemaa katsellessa helppo kuvitella sumuinen aamuyö 
ja yksinäinen kalastaja nuotionsa ääreen. Wikimedia Commons.

Saavuttuaan Matalajärvelle sytytti Kuosmanen nuotion viettääkseen sen äärellä yönsä odotellen aamukalastuksen hetkeä. Ainakin vuonna 1944 mainitaan Matalajärven rannalla paikassa, jossa Kuosmalasta johtava polku tavoitti rannan olleen iso kivi, jota kutsuttiin Lepuukiveksi ja jonka sanottiin sijaitsevan Kuosmasen nuotiopaikalla. Siinä sitten mies kökötti ajatuksiinsa vaipuneena kevätyössä. Aamuauringon jo purppuroidessa itäistä taivasta Kuosmanen kohotti päätään silmäten ympärilleen, jolloin hän huomasi jonkin liikkuvan järven rannalla. Väsyneillä silmillään hän tirkisteli mikähän siellä liikuskelee, mutta silloin tämä olento tulikin nuotiota kohti. Sen tultua aivan lähelle Kuosmanen huomasi, että se oli vain punertava koira, joka ääneti juoksi hänen ohitsensa ja katosi metsään. Niin Kuosmanen taas vajosi mietteisiinsä.

Jonkun ajan päästä hän taas kohotti päänsä ja huomasi, ettei ollut enää yksin. Nuotion vieressä seisoi mustiin puettu mies, lastuja kädessään. Kuosmanen valahti kalpeaksi ja vapisi, sillä hän arvasi, mihin tämä liittyi. Outo mies toivotti Kuosmaselle hyvät huomenet ja ojensi sitten tälle sen kätensä, jossa lastut olivat, sanoen: "Tässä ovat nyt ne lastut, jotka sinä viime helatorstaina veistelit melastasi, syydit järveen ja ajattelit, etteivät ne palaisi, kun ne kastuvat." Ahdistunut Kuosmanen ojensi koneellisesti kätensä, johon mies laski lastut. Vaikka ne olivat litimärkiä leimahtivat ne heti liekkeihin. Kauhuissaan Kuosmanen aikoi laittaa kätensä veteen, jolloin mies sanoi: "Jos panet veteen, niin polttaa yhä enemmän." Niin paloivat lastut poroksi Kuosmasen kämmenellä, eikä hän saanut mitään palohaavaa, mutta hänen kelsiturkkinsa hihansuu kärventyi.

Tulen sammuttua tuntematon mies jatkoi puhettaan: "Saithan eilen siksi paljon kaloja, että olisit tullut juhlan ajan toimeen. Älä koskaan enää lähde pyhäpäivinä tällaisille retkille! Jos sinulla on tosi tarvis, niin sittenkuin kirkkojen ovet ovat suljetut, saat käydä juhlinakin elatustasi hankkimassa. Mene nyt kotiisi, kulje kylällä ja näytä kyläläisillesi tämän turkkisi hihaa ja kerro heille tästä tapahtumasta, etteivät he eläisi niinkuin sinä olet elänyt! Ja jos poikasi ehtii tulla sen puun juureen, johon sinä hänet kutsuit, niin hän palaa siinä." Tämän jälkeen Kuosmanen alkoi miehen saattamana kulkea kohti kotiaan. Silloin Kuosmanen muisti, että hän oli ottanut järvelle mukaan suolasäkin, joka oli nyt jäänyt aukealle paikalle ja kastuisi, jos sattuisi satamaan. Vaikkei Kuosmanen sanonut ajatustaan ääneen tuo vieras mies lausahti: "Käy ja nosta säkkisi puuhun!" Kuosmasen kääntyessä säkkiä hakemaan hävisi saattomies hänen näkyvistään.

Kuosmanen kävi kuitenkin nostamassa säkkinsä ja juoksi sen jälkeen melkoista kyytiä  kotiaan kohti. Juostuaan Hautajärven rantaan hän otti veneensä ja souti yli. Saavuttuaan sille kuuselle, johon oli käskenyt poikaansa tulemaan ei hän nähnyt mitään erikoista, mutta juoksi varmuuden vuoksi niin lujaa kuin jaksoi, kunnes saapui uupuneena kotiinsa. Ilokseen hän löysi koko perheensä vielä nukkumasta.

Aamu nuotiolla historioitsijoiden ja heränneiden päänvaivana

Tämä tarina on herättänyt sen tallentaneissa historiankirjoittajissa ristiriitaisia ajatuksia, varsinkin, kun he ovat usein itse olleet herännäisyyteen lukeutuvia tai siihen sympatialla suhtautuvia. Kuvauksista huomaa, että kertomuksen ihmeenomaisia piirteitä vieroksutaan ja sitä on siksi mielellään lyhennetty, esimerkiksi maininnat koirasta ja pojan palamista koskeva varoitus on usein jätetty toisinnoista pois. Vieroksumiseen on voinut vaikuttaa sekin, että myöhemmässä herännäisyydessä ihmeet ja karismaattiset ilmiöt eivät ole olleet niin tyypillisiä kuin sen alkuvaiheissa ja näitä ilmiöitä on voitu siksi kummastella ja pitää kiusallisinakin. Silti kertomuksen ja ennen kaikkea Kuosmasen rooli herännäisyyden leviämisessä Rautavaaraan ja koko Pohjois-Karjalaan on nähty niin suurena, ettei sitä ole voitu jättää pois.

Useampi on tapauksesta kirjoittaessaan tullut siihen johtopäätökseen, että Kuosmanen olisi yksinkertaisesti nukahtanut nuotionsa ääreen ja nähnyt huonon omatuntonsa vaivaamana unta ja että siinä tulen ääressä nuokkuessa tuli olisi tarttunut hihansuuhun ja kärventänyt sitä, mikä selittäisi käden palamattomuuden. Tällöin yleensä on epäperäiseksi oletettuna jätetty huomiotta monta kertomuksen yksityiskohtaa. Lisäksi, mikäli aikaa tosiaan olisi kulunut vuosi kahden eri helatorstain välillä, olisi kummallista mikäli lastujen heittely olisi ollut niin elävästi mielessä.

 Kuitenkin esimerkiksi Juhani Kuurne kirjoittamassaan Pohjois-Karjalan Pielisen alueen herännäisyyttä käsittelevässä historiikissaan on kirjoittanut: "Mutta päätellessämme näin Kuosmasen näyn unennäöksi korostamme samalla sitä, että Jumala puhui sen kautta hänelle." Vaikka siis kertomuksen yliluonnollisia elementtejä vierastettiin, on silti haluttu ajatella siinä olevan kyse jonkinlaisesta Jumalan toiminnasta. Oli kyse oikeasta ihmeestä tai unesta on tapahtumien todellinen kulku historiantutkimuksen selvittämättömissä.

Liekki leviää hihasta leveämmälle

Tapahtuman seuraukset sen sijaan ovat selvitettävissä, ja juuri siksi tuo aamuyö on jäänyt historiaan. Kuosmaselta oli turha tämän jälkeen pyytää mitään taikoja. Sen sijaan hän alkoi julistaa alueen väelle kristillistä uskoa ja sai vuosi vuodelta yhä enemmän kuulijoita pitämiinsä seuroihin. Hän kävi myös oman herätyksensä alkuvaiheista asti useasti kysymässä herännäisyyden maallikkojohtajaksi nousua tehneeltä Paavo Ruotsalaiselta Nilsiässä neuvoja, mikä kytki tuon Rautavaaran sekä siitä juontaneen muun liikehdinnän Pohjois-Karjalassa osaksi laajempaa herännäisyyttä.

Kuosmasen yhteydenpito Paavo 
Ruotsalaiseen (1777-1852) kytki 
hänen toiminnastaan alkaneen 
herätyksen osaksi laajempaa 
liikettä. Wikimedia Commons.

Tuohon aikaan Ala-Keyrityn kylä, kuten nykyisen Rautavaaran muutkin itäosat oli osa Nurmesta. Sinne tehtyjen kirkko- ja seuramatkojen myötä herännäisyys levisi muualle Nurmekseen ja koko Pielisen seudulle. Ala-Keyrityn heränneitten kulkiessa suurena joukkona pitkin vaaroja oli liikkeen ulkopuolisten tapana sanoa "Tuossa tullee keyrittyläisten jono." Tuosta ovat jotkut olettaneet saaneen alkunsa nimityksen 'körttiläinen' heränneitten lempinimenä, mutta todennäköisemmin nimi on tullut heränneitten käyttämästä körttipuvusta.

Kuosmanen toimi siis paikallisena heränneitten johtohahmona ainakin jonkin aikaa. Talon isännyys häneltä jossain kohtaa meni, sillä hänet vaimoineen mainitaan vuodesta 1812 lähtien kirkonkirjoissa mäkitupalaisina. Kuosmasen vaimo Dorotea Moilanen käytti koko ikänsä tyttönimeään muodossa Moilatar ja oli itsekin näkyvä hahmo heränneitten joukossa. Dorotea kuoli ensin, vuonna 1830, ja Paavo Kuosmanen itse 1837. Kansanperinne kertoo, että hän olisi aina helatorstaisin kävellyt pitkin talonsa lattiaa ja laskeskellut mielessään, kuinka monta vuotta oli kulunut siitä helatorstai-aamusta, joka muutti hänen elämänsä.

Se, mitä tarkalleen tapahtui Rautavaaran korpimailla eräänä pyhäaamuna 1800-luvun alussa jää historiantutkimuksen ulottumattomiin ja kunkin lukijan omien pohdiskelujen varaan. Kuitenkin se tuli, joka kärvensi Kuosmasen hihansuun kasvoi roihuksi, joka levitti herätyksen tulen ympäri Pohjois-Karjalan korpimaiden.

Lähteet

O. K. [Olli Koistinen]: Paavo Kuosmasen näky. I. Karjalatar-lehdessä 18.4.1912, nro 45. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1247461?page=2

O. K. [Olli Koistinen]: Paavo Kuosmasen näky. II. Karjalatar-lehdessä 20.4.1912, nro 46. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1247447?page=2

Tuomas Kortelainen: Ukko-Paavon jäljillä Pielisen Karjalassa. Pohjois-Karjalan herännäisyyttä 1800- ja 1900-luvuilla. 1992.

Juhani Kuurne: Hengen tuulta Karjalassa. Pielisen seudun herännäisyys 1800-luvulla. 1944.

Viljo Remes: Herännäisyyden nousu ja hajoaminen. 1995.