Paddaisten kartanon evankelinen jyvärenki Johan Henrik Kuustonen (1844-1910)

 Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Kuten lukijat ovat saattaneet havaita on blogistilla sydämessään erityisen lämmin kohta Sauvoa koskeville aiheille. Tämä siitä huolimatta, että ainakaan herätysliikehistorian osalta Sauvo ei näytä olleen mitään vahvimpia valtamaita, monen liikkeen osalta ei edes reunamaita. Välillä on joku papeista edustanut jotain herätysliikettä ja saanut aikaan paikallista aktiivisuutta, mutta paikkakunnalla ei vaikuta vaikuttaneen juuri paikallisia maallikkosaarnaajia, jotka olisivat pitäneet liekkiä yllä silloinkin kun pastorit ovat vaihtuneet.

Siksipä innostuin kun satuin törmäämään Johan Henrik  Kuustosen (1844-1910) muistokirjoitukseen evankelisen herätysliikkeen Sanansaattaja -lehdessä. Kuustonen oli Ypäjällä syntynyt ja Somerolta muuttanut Paddaisten kartanon jyvärenki eli muonarenki, jolla tarkoitettiin tilatonta, omillaan asunutta henkilöä, joka teki maanomistajalle päivätöitä. Samalla hän näyttää kuitenkin olleen paikkakunnalla ainakin osan väestöä arvostama uskonnollinen toimija, jonka muistoksi perustettiin jopa sananjulistusta tukeva rahasto. Tehkäämme siis lyhyt katsaus hänen elämänvaiheisiinsa.

Nimi Ypäjän kirkonkirjoissa

Johan Henrik syntyi kirkonkirjojen mukaan 8. toukokuuta 1844 Ypäjän Perttulan kylän Papalin talossa. Tuohon aikaan koko paikkakuntaa kutsuttiin Perttulaksi, joka sai nimen Ypäjä rautatieaseman tultua rakennetuksi Ypäjän kylään. Hänen vanhempansa olivat Papalin isäntä Matts Mattsson (eli luultavimmin Matti Matinpoika sekä tämän vaimo Brita. Johan Henrik oli kuopus perheessä, johon kuului myös isoveli ja kolme isosiskoa. Perheen isä kuoli v. 1849, ja äiti meni uusiin naimisiin Johan Henricssonin kanssa.

Kuustonen ei välttämättä ole koskaan itse tätä kastettaan koskevaa merkintää Ypäjän, 
silloisen Perttulan kirkonkirjoissa katsellut, niin myöhemmin tekstissä ilmenee, että 
juuri tällä merkinnällä oli hänelle suuri henkilökohtainen merkitys. Ypäjän syntyneiden kirja 
1838-1862.

20.4.1871 Johan Henrik avioitui Amanda Gustafsdotterin (s. 10.8.1855), kanssa, joka oli kotoisin Kosken Sorvaston kylästä. Sitten kadotan hänet pariksi vuodeksi, löytääkseni hänet Someron Kimalan kartanon Härkojan torpasta kartanon renkinä. Hänen mainitaan muuttaneen sinne Tammelasta, ilmeisesti vuonna 1873. Vaimoa hänellä ei enää ole, joten Amanda on ilmeisesti kuollut. Vuonna 1874 hän muutti saman kartanon Niinisaaren torppaan ja v. 1875 Someron Ollilan Sippuun, jolloin hänellä on vaimokin, Koskella 25. helmikuuta 1855 syntynyt Justina Wilhelmsdotter. 3. tammikuuta 1876 syntyi parin ensimmäinen lapsi, Olga Karolina. 

Pieni perhe oli pian taas muuttopuuhissa, sillä 1877 he muuttivat Someron Jurvalaan. Siellä syntyivät Sigrid Maria v. 1878 ja Axel Wilhelm v. 1880, mutta Olga menehtyi jo 1879. Vuonna 1882 Kuustoset muuttivat Härkölän tai Härkälän kartanoon palvelusväeksi. Perhekin kasvoi, Edla syntyi 1882 ja Ida Helena 1885. Jälkimmäisen syntymävuonna muutettiin Saarentakaan Anttilan torpan Nissilään, josta jo 1887 palattiin Härkölään. Siellä syntyivät v. 1891 Martti Maurits, v. 1895 Juho Henrik sekä v. 1897 Aarne William.

Kartanonisännän ja rengin uskonveljeys

Härkölän kartanon isännän, kollegireistraattori Emil Reinhold Gammalin mainitaan olleen hurskas mies. Hänen määräyksestään vouti piti joka aamu tilan väelle rukoukset, joissa Gammal itsekin oli usein mukana. Vilpilliseksi osoittautuneen työntekijän hän saattoi ripeästi erottaa. Gammal oli usein mukana hengellisissä juhlissa eikä sietänyt tällaisissa juhlapaikoissa mitään "markkinamyyntiä", vaan saattoi sellaista havaitessaan kaataa myyntipöydät.

Härkälän kartanon nykyinen päärakennus on Emil Reinhold Gammalin rakennuttama 
v. 1882. Kuustosen tullessa taloon rengiksi se oli siis aivan uudenkarhea. Wikimedia 
Commons: File:Härkälän kartano. Somero. 1.jpg - Wikimedia Commons

Isännän ja hänen renkinsä hengellinen katsantokanta näyttää käyneen yksiin, ja ehkä sekin vaikutti siihen, että kun Gammal vuonna 1896 osti Sauvosta Paddaisten kartanon muutti sinne myös renki Kuustonen, tosin hieman viiveellä, sillä Kuustonen muutti Sauvoon Someron Härkölästä vasta 9. marraskuuta 1898. Gammalille Sauvoon muutossa oli kyse paluusta, sillä hän oli syntynyt siellä vuonna 1840. Hänen isänsä oli Sauvon entinen kirkkoherra Karl Reinhold Danielsson ja Gammalin muuttaessa takaisin paikkakunnalle oli siellä kirkkoherrana hänen siskonsa Fanny Alexandran mies Arvid Utter, josta olen kirjoittanut oman blogikirjoituksensa. Utter oli evankelisen herätysliikkeen miehiä, ja ilmeisesti tätä hengellisyyttä edusti myös ainakin osa hänen vaimonsa suvusta.

Johan Henrikin (tai Sauvon rippikirjassa Juha Heikin) mukana Sauvoon muuttivat vaimo Justiina sekä pojat Martti Maurits, Juho Henrik sekä Aarne William. Vuonna 1899 Paddaisten isännyys siirtyi Gammalin kuoltua tämän leskelle Ida Gammalille. Kartanon mainitaan kovasti rappeutuneen ja köyhtyneen Gammalien isännyyden alla, mitä varmasti selittää osaltaan isännän menehtyminen. Kuustonen jatkoi kuitenkin talon palveluksessa.

Emil Reinhold Gammalin sammaloitunut hautamuistomerkki seisoo 
Sauvon kirkon hautausmaan pohjoispuolella lähellä kiviaitaa. Vieressä 
hänen siskonsa Fannyn ja lankonsa Arvid Utterin hauta. Kuva itse
otettu.

Sauvossa sananjulistajana

Tältä ajalta viimeistään löytyvät varmat merkit Kuustosen uskonnollisesta harrastuneisuudesta. Hänestä muistokirjoituksen Turussa laatinut Hilma Holmberg on näet viimeistään tällöin oppinut tuntemaan hänet. Kuvauksessa ei ole juurikaan ajallisia kiinnekohtia, ja esimerkiksi Holmbergin kuvaillessa, miten Kuustonen oli havainnut oman vanhurskautensa kelvottomaksi ja kurjaksi rääsypuvuksi, mutta Jumalan sanasta havainnut Golgatalla hänelle valmistetun sellaisen puvun, joka kelpaa Karitsan iankaikkisiin häihin jää epäselväksi ovatko nämä Kuustosen vai Holmbergin sanoja.

Kuitenkin autenttinenkin lausahdus löytyy, nimittäin Holmbergin kysyttyä Kuustoselta hänen autuutensa perustusta hän vastasi tavalla, joka sopii hyvin juuri evankelisen liikkeen katsantokantaan:

"Perttulan kirkonkirjat sen todistaa, että olen autuas Jumalan lapsi Kristuksen kuoleman perustuksella, koska olen kastettu ja vieläpä kasteen kautta oikein haudattu tähän Kristuksen kuoleman ja ylösnousemisen ihanaan voittoon." 

Vakuudeksi Holmberg mainitsee Kuustosen vielä siteeranneen apostoli Paavalia: "Laupeutensa kautta hän meidät autuaiksi teki, uuden syntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta." (Tiit. 3:5).

Vaurautta ei Kuustosen osalle ollut elämässä osunut, ja Holmberg toteaakin, ettei tämän maallinen elämä "juuri kehuttavaa ollut, köyhä kun oli ja suuri oli perhe elätettävänä". Kuitenkin seuraavasta ilmenee, että hän viimeistään Sauvossa on saanut jonkinlaisen aseman hengellisenä puhujana.

Syyskuussa 1907 Suomen kristillisen työväen liiton Tähti -lehdessä näet kirjoitettiin Sauvon kristillisen työväenyhdistyksen kuukausikokouksesta, johon oli osallistunut sateesta huolimatta yli sata henkeä. Sauvon kirkkoherra J. V. Vartiainen oli puhunut kristillisestä työväenaatteesta, mutta hengellisen puheen oli pitänyt "renki Kuustonen", mitä ilmeisimmin juuri tämän kirjoituksen päähenkilö.

Tähän nähden on kiinnostavaa, kuinka Holmberg sanoo Kuustosen saaneen "kokea mitä kristittynä eläminen merkitsee". Holmbergin mukaan tämä oli saanut osakseen paljon vastustusta niin oppineilta kuin oppimattomilta, sekä papeilta että maallikoilta. Tämä viittaisi toisaalta siihen, että Kuustosen julkinen esiintyminen hengellisten asioitten saralla on ollut tuota yksittäistä tilaisuutta laajempaa, toisaalta siihen, että se on herättänyt kielteistä huomiota. Itse asiassa edellä mainitusta Vartiaisesta tiedetään, että hänelle oli Loimaalla pappina ollessaan kehittynyt vahva antipatia evankelisuutta kohtaan. Voi siis olettaa, että hän on saattanut olla Kuustosen kanssa napit vastakkain. Silti he näköjään saattoivat myös sopia samaan tilaisuuteen puhumaan, vaikka mielenkiintoisesti kirkkoherralle tuossa edellä mainitussa tapauksessa jäi esitelmöinti, Kuustoselle julistus.

Kuoleman rajan takaakin sananjulistusta tukemassa

Kuollessaan oli Kuustonen palvellut isäntäväkeään 27 vuotta. Hän kuoli 8. tammikuuta 1910. Uusi Aura -lehdessä todettiin vainajan olleen Sauvossa yleisesti tunnettu raamatullisesta tiedostaan ja uskonnollisesta mielestään. Holmbergin mukaan Kuustonen nukkui kuolonuneen "autuaallinen hymy huulilla, herätäksensä vanhurskasten ylösnousemisen ihanana aamuna."

Kun Rosenlewien suku v. 1912 osti Paddaisten kartanon sanotaan sen päärakennuksen olleen 
masentavassa kunnossa päärakennuksen hirsikehikkoa peittävän laudoituksen ollessa monesta kohtaa rikki tai puuttuessa kokonaan, pärekaton ollessa huonokuntoinen ja seinäpintojen maalinkin ollessa rapistunut. Tässä Signe Branderin v. 1911 ottamassa kuvassa tilanne ei näytä aivan niin pahalta. 
Signe Brander 1911, Museoviraston Historian kuvakokoelma: Paddaisten kartano Sauvossa | Museovirasto | Finna.fi

Johan Henrik Kuustosen hautajaisia vietettiin 23. tammikuuta 1910. Hautaan siunauksen toimitti kirkkoherra Vartiainen. Samassa yhteydessä piti haudalla puheen viilari Evankeliumiyhdistyksen kolportööri Iivari Eskola, joka puhui Roomalaiskirjeen 6. luvun 23 jakeen pohjalta: "Sillä kuolema on synnin palkka, mutta ijankaikkinen elämä on Jumalan lahja Jesuksessa Kristuksessa meidän Herrassamme." Lehtikirjoituksen mukaan hän puhui sen perusteella "mieltäylentäviä sanoja kalmiston rauhaan lasketun muistoksi". Holmbergin mukaan Eskola oli lausunut "mieleen painuvia sanoja syntiinlankeemuksen hirveistä seurauksista", mutta oli myös lohduttanut läsnäolleita "sillä ihanalla totuudella, että ne, jotka täältä lähtevät kuten vainaja, Karitsa turvanaan eivät ole kuolleet, vaan ovat menneet kuolemasta elämään ja niin saavat ijankaikkisesti elää."

Hautajaisissa pidettiin useita puheita, ja tällaisten puheiden jatkuvuuskin päätettiin varmistaa. Hautajaisissa näet perustettiin J. H. Kuustosen rahasto, josta oli tarkoitus kustantaa Evankeliumiyhdistyksen puhujien matkarahat. En tiedä, kuinka pitkäikäinen rahastosta tuli, varsinkin kun evankelisuus osittain kirkkoherra Vartiaisen myötävaikutuksella pikku hiljaa hiipui Sauvossa, mutta ainakin 3. heinäkuuta 1910 Evankeliumiyhdistyksen pastori Werneri Niinivaara vieraili puhumassa Sauvossa ja juurikin Paddaisissa.

"Vanhurskaan muisto pysyy iäti"

Näin usein sanotaan, mutta pitääkö se paikkansa? Kuustosen edustama evankelisuus sekä kristillinen työväenliike hiipuivat Sauvosta, eikä hänen muistorahastostaankaan tainnut jäädä edes muistoa. Kuka jyvärenki Kuustosta muistaa?

Kristillisen katsantokannan mukaan hänet muistaa tietysti Jumala, mutta näkisin hänen muistamisellaan olevan syytä muillekin. Hän on eräs esimerkki heistä, jotka ilman koulutusta ja vaatimattomasta yhteiskunnallisesta asemasta käsin toimivat sananjulistajina ja levittivät oikeaksi kokemaansa sanomaa eteenpäin. 

Itse asiassa Kuustonen on tässä evankelisen liikkeen osalta paikallisesti osa kiehtovaa ketjua, jonka juuri oivalsin. Sauvossa toimi ensin kappalaisena 1869-1879 ja sitten kirkkoherrana 1885-1888 omana aikanaan arvostettu evankelinen sananjulistaja Hegesippus Hippolytus Hjerpe (jonka olen esitellyt täällä: Kirkkohistorian kahinaa: Hegesippus Hippolytus Hjerpe, Perttelin profeetta, joka sai kuolla Sauvossa ), sitten vuodet 1890-1898 jo aiemmin mainitsemani evankelinen kirkkoherra Utter. Tämän jälkeen Sauvoon tuli evankelisuuteen nurjasti suhtautunut kirkkoherra Vartiainen.

Kuitenkin juuri Utterin kuolinvuonna Kuustonen muutti paikkakunnalle, ikään kuin ottamaan vastaan soihdun eteenpäin kannettavaksi. Itse asiassa Utter kuoli lokakuussa, Kuustonen muutti Sauvoon marraskuussa 1898. Ja kun Kuustonen kuoli 1910, niin saman vuoden lopussa valittiin Sauvoon kiertokoulunopettajaksi evankelinen Saara Patjas (jonka olen esitellyt täällä: Kirkkohistorian kahinaa: Sauvon ja Perniön evankelinen opettajatar Saara Patjas ), joka toimi aktiivisesti paikkakunnan hengellisessä elämässä ja tuli näkemyseroista huolimatta kohtuullisesti toimeen kirkkoherra Vartiaisenkin kanssa. Hänen muutettuaan Perniöön 1920 en tiedä, tuliko soihdulle uutta kantajaa, ehkä sellainen vielä löytyy.

Edellä kuvattu joka tapauksessa osoittaa, että hengellisten liikkeittemme historia ei aina tai useinkaan ole suurmies tai -naishistoriaa, vaan monesti vähässä uskollisten työskentelyä omalla paikallaan. Tämän vuoksi halusin kertoa teille sen vähän, mitä Johan Henrik Kuustosesta löysin. Hänenkin tarinansa ansaitsee tulla muistetuksi.

Lähteet

Evankeliumi-, Jaappanilähetys- ja Nuorisoliitto-juhlia. Sanansaattaja 9/1910, 2.5.1910. Verkkoversio: 02.05.1910 Sanansaattaja no 9 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Haudan lepoon. Uusi Aura 21 A/1910, 27.1.1910. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/803448?page=5

Hilma Holmberg: Muistosanoja. Sanansaattaja 5/1910, 1.3.1910. Verkkoversio: 01.03.1910 Sanansaattaja no 5 - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Härkölän Gammalista. Forssan Lehti 94 C/1921, 6.12.1921. Verkkoversio: 06.12.1921 Forssan Lehti no 94 C - Digitaaliset aineistot - Kansalliskirjasto

Lauri Koskenniemi: Maallikkosaarna - Evankelisen liikkeen voima.2008.

Hannu Kujanen: Sauvon historia II. 1996.

Kuukausikokoustaan piti Sauwon yhdistys wiime sunnuntaina. Tähti 36/1907, 6.9.1907. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/721091?page=2

Sauvo, rippikirja 1891-1901. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=21285&pnum=320

Sauvo, rippikirja 1901-1910. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=21286&pnum=377

Somero, muuttaneet 1892-1910. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=17568&pnum=49

Somero, rippikirja 1871-1880. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=45429&pnum=306 ja muita sivuja samasta kirjasta.

Somero, rippikirja 1881-1890. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=45432&pnum=145 ja muita sivuja samasta kirjasta.

Somero, rippikirja 1890-1899. Verkkoversio: SSHY - Kuvatietokanta - Somero

Ypäjä, rippikirja 1841-1848. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=43218&pnum=9

Ypäjä, rippikirja 1849-1855. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=43452&pnum=10

Ypäjä, rippikirja 1870-1879. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=43455&pnum=9

Ypäjä, syntyneet 1838-1862. Verkkoversio: https://www.sukuhistoria.fi/sshy/sivut/jasenille/paikat.php?bid=43464&pnum=31

Vaivattu työväen rukoilevaissaarnaaja Lars Viktor Strandstén

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

LARS VIKTOR STRANDSTÉN (1852-1928)

"Herran armo rauha ja Siunaus! Isältä Jumalalta! ja Rauha rauhan Ruhtinaaltamme Herralta Jesukselta Kristukselta!!! Olkoon sinun ja minun ja kaikkein armo-lasten kanssa: jotka totuudessa Herran nimeä avuksensa huutavat. Idäs: Lännes: Eteläs: Pohjoises."

- kirjeestä Oskar Rajakalliolle 22.3.1924.

Jo vuosi sitten olisin halunnut kirjoittaa teille Lars Viktor Strandsténista, Noormarkussa syntyneestä ja Karkussa kuolleesta satakuntalaisen rukoilevaisuuden edustajasta. Rukoilevaisten parissa on esiintynyt yhteiskunnalliselta statukseltaan monenlaisia saarnaajia, ja Strandstén edusti heidän joukossaan vähäväkistä kansaa, joka Mestarinsa tavoin oli "kipujen mies ja sairauden tuttava". 

Silti tai ehkä siksi hän oli aikoinaan arvostettu sananjulistaja, ja vaikuttipa hän politiikassakin, kristillisessä työväenliikkeessä. Luettuani pari hänen joulukirjettään päätin, että hänet on syytä esitellä juuri jouluna, ja liitin otteet hänen joulukirjeistään tämän kirjoituksen loppuun.

Lukemalla uskoon

Lars Viktor Strandstén syntyi Satakunnan Noormarkussa Söörmarkun kylässä 17. tammikuuta 1852. Hänen isänsä oli rautaseppä, ja vanhemmat kasvattivat poikansa kunnioittamaan Jumalaa. Kylillä ei sopinut hillua, ja ehkä siksikin pojalla oli aikaa oppia lukemisen taitoa niin, että Raamattu tuli luettua läpi jo 12-vuotiaana. Ensimmäinen synti, joka jäi tietoisena tekona omaatuntoa painamaan oli kiroilu lehmiä laitumelle viedessä. Tämä kertonee osaltaan herkästä omastatunnosta. Myöhemmin hän koki erityiseksi helmasynnikseen ylpeyden, muut kun kehuivat häntä hyväksi lukijaksi, ja sekös tuntui rautasepän pojasta hyvältä.

Kuvassa Noormarkun kirkko 1890-luvulla. Tämä oli Strandsténin lapsuus- ja nuoruusaikojen kotikirkko. Se tuhoutui kellotornia lukuun ottamatta sisällissodan pommituksissa, mikä varmasti osaltaan voimisti Strandsténin kammoksuntaa punaisten kapinaa kohtaan. Kuva Satakunnan museon kokoelmista, https://www.finna.fi/Record/satakunnanmuseo.5C9C7DC9-97D5-42F1-B963-F6D8CFDF6A9A

Nälkävuonna 1867 poikaa kohtasi 15-vuotiaana tragedia, kun äiti menehtyi kuumetautiin. 20 vuoden iässä hänen elämässään tapahtui hengellinen murros. Hän kertoi itse jälkikäteen, että siihen aikaan oli Söörmarkussa jonkun verran "rukoilevaisiksi" kutsuttuja ihmisiä. Heitä pitivät muut hourupäinä ja omanvanhurskauden rakentajina, onnettomina ja surullisen näköisinä ihmisinä.

Strandsténin näkemys ei hänen mukaansa poikennut yleisestä mielipiteestä. Nämä rukoilevaiset pitivät yhteisiä seuroja rukoillen ja veisaten. Kerran Larsin sisko Josefiina ehdotti, että mennään katsomaan heidän seurojaan, ja niin sisarukset menivät. Nuori mies selvästi tiedettiin lukumieheksi, sillä heidän astuessaan sisään kehotettiin häntä lukemaan Retziuksen postillasta saarna seuraväelle. Oli 16. sunnuntai Kolminaisuudenpäivästä, ja raamatuntekstinä saarnalle Nainin kaupungissa eläneen lesken pojan hautajaissaatosta, jossa Jeesus herätti pojan eloon. 

Saarna oli Strandsténin mukaan varsinkin loppupuoleltaan niin voimakkaasti nuorille puhuttu, että se iski lukiessa luihin ja ytimiin. Sana tuomitsi nuorukaisen syvimpään helvettiin, ja omatunto toisti tuomion oikeaksi. Tuossa hetkessä Strandsténin sielussa aukesi uusi maailma, eivätkä silmätkään pysyneet enää kuivina. Hänen sydämessään tuntema ylpeys nöyrtyi ja hän tunsi itsensä suureksi syntiseksi. Aika ovelia olivat paikalliset rukoilevaiset, käännyttivät nuorukaisen niin, että tämä itse saarnasi itselleen. Tilanteen dramaattisuudesta kertoo sekin, että Strandstén osasi myöhemmin sanoa tarkkaan, minkä ikäisenä tuo murros tapahtui, 20 vuoden, 7 kuukauden ja 9 päivän iässä.

Sananjulistajaksi kasvamassa

Jonkun aikaa Strandstén eli omasta mielestään tuomitussa tilassa, kunnes sai kokea armon riemun, tai omien sanojensa mukaan "Kaanaan viinimarjat tulivat suuhuni". Joka tapauksessa elämään tuli uskon ilo. Koko Söörmarkun kylässä oli tuolloin hengellinen herätys. Silloin siellä alkoivat käydä myös 'vanhat isäkristityt', pitkän linjan saarnaajat ottamaan herätyksen hoiviinsa, kuten Daniel Dahlberg Kiukaisten Paneliasta. Ehkä tällöin alkoi myös Strandsténin oma kouliintuminen saarnaajaksi, hyvänä lukijana kun osasi ammentaa niin Raamatusta kuin rukoilevaisten arvostamilta kirjoittajilta.

Strandsténin kehittymisestä sananjulistajaksi kertoo sekin, että hän toimi myös laulunsanoittajana. Kokoelmassa Halullisten sielujen hengelliset laulut on ainakin laulu nro 167, joka mainitaan Strandsténin v. 1874 sanoittamaksi. Laulussa näkyy kilvoituksen tärkeyden korostus alkaen näin: "Ah, Jesu, kiinnitä minua lujemmin sinuhun sillä sydämeni paha on, kuin vie mun kuolohon".

Nuorena Strandstén työskenteli isänsä pajassa. V. 1876 isä kuitenkin kuoli ja perheen torppa meni vanhemmalle pojalle. Lars joutui etsimään omaa paikkaansa: "Ei ollut tietoa mihin mentäisiin. Taivas oli kattona ja maa lattiana." Hän pääsi kuitenkin lampuodiksi A. Ahlströmin tilalle, missä hän olikin sitten 14 vuotta. 1878 hän avioitui Kaisa Liisa Isakintytär Fagerroosin kanssa ja heille syntyi viisi lasta. Myöhemmin hän osti velaksi talon Siikaisista, mutta joutui sitten myymään sen pois. Lopulta hän päätyi Karkkuun eläen siellä loppuikänsä torpparina. Mitä lapsiin tulee, niin kuolinilmoituksessa häntä muisteli enää yksi tytär, mikä kertonee karua kieltään perheen vaiheista.

Karkun 1913 rakennettu kirkko toimi sisällissodassa punaisten linnoituksena, missä yhteydessä sen sisustus turmeltui. Kuva Wikimedia Commons: https://commons.m.wikimedia.org/wiki/File:Karkun_kirkko_2012.JPG#mw-jump-to-license

Vaikka maallisissa toimissa menestys ei aina ollut suurta, niin hengellisellä saralla oli toisin. Strandsténin mainitaan olleen 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Noormarkun rukoilevaisten huomattavin johtaja. Hän teki saarnamatkoja myös ainakin Harjavaltaan ja Kankaanpäähän, jonka rukoilevaisiin hänellä oli kirjeenvaihdonkin perusteella lämmin suhde, varsinkin Oskari Rajakallioon ja aiemmin blogissa esiintyneeseen Severiina Santasaloon ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2021/04/kankaanpaan-hurskaasti-herannyt.html ). Rukoilevaisten saatua omat kesäjuhlansa, Länsi-Suomen herännäisjuhlat, kelpasi Strandsténkin sinne monesti puhujien joukkoon ja liikkeen lehteen kirjoittamaan.

Strandsténin julistama kristillisyys oli ainakin hänen säilyneissä kirjeissään armon kerjäläisyyden kyllästämää. Jumalan armo kuului niille, jotka köyhinä, kurjina, alastomina ja omissa silmissän kaikkein huonoimpina ovat vain Herran Jeesuksen varassa. Juuri tälle paikalle Strandstén asetti myös itsensä. Nuorempana hänen mainittiin käyttäneen kovaakin kieltä, ja häneltä on säilynyt muun muassa lausahdukset "Jumala on paljon rakastanut meitä pirun porttoja", mikä tosin lienee tarkoitettu lohduttavaksi puheeksi, sekä "Moni nukkuu synnin raskasta rautaunta. Kyllä helvetissä piisaa kyyneleitä, muttei tule koskaan parannusta."

Myöhemmin Strandsténia on kuitenkin kutsuttu Johannes -luonteeksi rakkauden apostoliin viitaten. Ehkä hän pehmeni vanhemmiten, tai sitten kyse on siitä, että hän sovitti ankarat sanansa myös itseensä. Dogmatiikan professori Osmo Tiililän mukaan Strandsténin kirjeissä korostuu voimakkaasti synnintunto, ja armosta iloitseminen vain välillä välähtää esiin. Tiililän mukaan häntä erottaa Pohjanmaan ja Savon herännäisyydestä lähinnä alituinen puhe rukouksesta sekä sellainen pyhitetty kielenkäyttö, jossa ei ole sitäkään huumorin välkettä, jota heränneiden puheissa saattoi Tiililän mukaan tavata. Tosin Tiililä ei saanutkaan koskaan kuulla Strandsténin puheita, vain lukea tämän kirjeitä. Joka tapauksessa Strandstén lienee ollut vaikuttava puhuja, sillä rovasti O. J. Caseliuksen kerrotaan sanoneen häntä kuultuaan: "Kyllä sillä miehellä on sattuvat sanat."

Kristillisen työväenliikkeen edustaja

Strandstén kuului maallisessakin mielessä yhteiskunnan vähäosaisiin, muutettuaan Karkkuun hän toimi siellä torpparina. Monesti hän kirjeissään kiittää muilta uskovilta saamistaan avustuksista. Hän myös toimi kristillisessä työväenliikkeessä ollen ainakin v. 1907 Suomen Kristillisen Työväenliiton äänenkannattajan Tähden asiamiehenä ja v. 1916 Kristillisen työkansan vaaliliiton ehdokkaana. Hän kuului Kokemäen ja Köyliön valitsijayhdistykseen nimeltä "Kristillinen kansa Kristuksen kirkon puolesta epäkohtien poistamiseksi".

Kristillisen työkansan vaaliliiton valitsijayhdistyksillä oli komeita nimiä. 
Näissä riveissä myös Strandstén seisoi. Työkansa nro 26, 30.6.1916.

Ehkä tämä kristillisen työväenliikkeen kautta tapahtunut poliittinen aktiivisuus selittää sitä Tiililän huomioimaa asiaa, ettei Strandstén tuntenut sympatiaa sisällissodassa punaisten riveissä taistelleita kohtaan huolimatta siitä, että itsekin kuului vähäosaisiin. Strandstén kirjoitti useassa säilyneessä kirjeessään sisällissodan kauhuista ja oli erityisen järkyttynyt siitä, että sellaisetkin, jotka olivat olleet rukoilevaisten joukossa, "monta vuotta käyneet Seuroissa, olleet ylimmäisiä Rukoilioita lahjoistas kiittäneet ja jyristäneet ja menneet Punaisten puolelle anttikristusta kumartavat." Punaisten tekemiä veritekoja hän kauhisteli ja näki tässä varoittavan esimerkin siitä, miten luopuminen oli aina vaarana.

Kammoksuntaa tekee ymmärrettäväksi sekin, että sisällissota liittyi suoraan kahteen Strandsténille läheiseen kirkkoon. Noormarkun kirkko tuhoutui pommituksissa, ja Karkun kirkkoa punaiset käyttivät linnoituksenaan tuhoten sen sisustuksen. Voi kuvitella, miten kumpikin tapaus järkytti saarnamiestämme syvästi.

Strandsténin kuolinilmoitus Lalli -lehden nro 108, 12.5.1928.

Ahdistusten kautta haudan lepoon

Strandsténin viime vuodet olivat pahenevaa köyhyyden ja sairauden aikaa. Vielä 1927 hän oli herännäisjuhlien puhujana Eurajoen opistolla. Hänen muistetaan olleen vanha ja kulkeneen kumarassa, mutta sanoneen ainakin näin: "Tämä rukoilevainen kansa mielellään puhuu kaikista näyistä ja ilmestyksistä. Niistä ihmiset kertovat kokemuksiaan. Mutta niissä ei ole mitään perustusta, ja minä en puhu niistä, vaan vain lujasta ja profeetallisesta Jumalan sanasta, sillä sana on kaiken perustus." Sanat näyttävät jääneen kuulijoiden mieleen. Kipujen ja köyhyyden keskellä elänyt saarnamies ehkä aavisteli aikansa vähyyttä ja halusi jättää omilleen kestävän pohjan, jolle rakentaa tulevaisuudessa. Mainittakoon, että Strandstén oli rukoilevaisten tapaan vanhojen kirkollisten kirjojen ystäviä ja suri sitä, että papit käyttivät uusia kirjoja.

Strandstén sai kokea voimallisesti viljelemänsä sanonnan "Ei alkua kruunata vaan loppu". Vuonna 1927 hän oli kirjeessään iloinnut, miten vaikeudet olivat saaneet nöyrryttää hänen ystäväänsä Severiina Santasaloa oman heikkoutensa tuntoon. Viimeisinä aikoinaan Strandstén oli itse samassa koulussa.

19. maaliskuuta 1928 hän kirjoitti yöllä kirjeen, jossa kuvaili valtavia tuskiaan: "Nyt on kellon yhdenaika yöllä, olen niin Hirmuisissa tuskissa ja vaivoissa jota ei kieli voi ulos puhua: Syhytys taudissa: koko ruumiini on niin kuin Helvetissä puolittain sanoa; usiammat yöt olen saanut valvoa; ei saa ollenkaan nukkua. olen jo uhrannu yli 50 markan ulkonaisiin Lääkkeisiin! Kolme kertaa oltu Lääkärissä Ei Mistään ole apua tullu. tälläkin hetkellä Polttaa jalkojani ja on ajetuksissa kuin pölkyt. Nyt on kolmatta kuukautta kuin olen Puhalla astonu jalkaani; en yli Laattian pääse kuin puita Myören; ei saa astoa jalkainsa päälle. olen kuin tulimeressä, ei Piirtämisestä tahro tulla mitään."

Tuskansa keskellä Strandstén murehti, ettei vain luopuisi uskosta niiden tähden. Siksi hän kirjeessään pyysi muita rukoilemaan, kun ei itse enää kyennyt polvistumaan rukoukseen. 6. toukokuuta 1928 tuo patriarkka jätti tämän maailman vaivat taakseen 76-vuotiaana. Kuolinilmoituksessa häntä muistelivat leski sekä tytär ja lastenlapset sekä lastenlastenlapset. Ilmeisesti muiltakin lapsilta oli siis jäänyt jälkikasvua. Ilmoitukseen oli laitettu Halullisten sielujen hengellisistä lauluista nro 183, "Matkamiehen ehtoovirsi", joka alkaa näin: "Jopa loppuu päivän vaiva, ehtoo levon mulle tuo, rasitetun täällä aivan Herra rauhaan mennä suo". Nämä sanat sopivat varmasti hyvin kuvaamaan vainajankin tuntoja.

Strandsténin joulusaarnat

Kuten alussa kirjoitin näin joulun aikaan minua kiehtovat Strandsténin kirjeiden joulutervehdykset. Niinpä laitan ne tähän loppuun esimerkeiksi Strandsténin kirjoitustavasta sekä lukijan niin halutessa jouluhartaudeksi.

Vanhempi on 17. joulukuuta 1908 Oskar Rajakalliolle lähetetystä kirjeestä: 

"---Jos jumala suo ja sen armon lahjoittaa, että elämme, Niin nyt lähestyy Suuri Vapahtajamme, ja veri Ylkämme Syntymä juhla. Oo! Että hän sais uuristavalla armollansa Puhristaa ja Pestä; Sydämme Temppelikses ja asumasiakses! Oo! että minä ja kaikki Syntiin vajonneet aadamin Lapset saisimme Tuntea ja maistaa! Joulu iloa Joulun Rauhan sanomaa! Että Lapsi on meille Syntyny: Poika on meille annettu.

Lopuksi toivotan teille kaikille Onnellista Joulua!

Ja että me löydettäisiin nuhteettomina: valkeuden lapsina, Palavina; ja paistavina Kynttilöinä: Tämän pahan elkisen nurjan Sukukunnan keskellä. Herran tulemisen hetkenä! Ahkeriksi valvomisessa ja Rukouksessa! Pyhissä menoissa ja jumalisuudessa. että me Jumalan väellä Uskon kautta autuuteen Kätketyksi tulisimme! Näillä sanoilla toivotan! tällä Adventti aikana; että se meidänkin Sydämmessämme niin ja amen! olisi! Ja saisimme kerran yhtyä Siihen suureen Hoosianna veisuun! amen! ---"

Joulun sanoma puhutteli Strandsténia myös hänen vanhoilla päivillään. 22. joulukuuta 1924 päivätyssä kirjeessä hän kirjoitti: 

"--- Nyt Wapahtajamme Jesuksen Syntymä muisto juhla, on ovemme edessä Oo! jos hän saisi tulla meille kaikille! parhaaksi Joulu vieraaksi parhaaksi aarteeksi ja tavaraksi. Oo! Ihania armon kerjäläisiä joille on Kirkastunu kristuksen veri ja haavat eikä tarvitse enää synneissänsä hukkua, vaan nyt löyty peso ja puhdistus lähde kaikkea syntiä ja saastaisuutta vastaan siellä Sionin tytärten saastaisuus puhdistetaan joka aika tuomitsevan ja polttavan hengen kautta. Oo! ihanaa Evangeliumia; kaikille murheellisille peljästyneille vapiseville omille tunnoille Jesuksen kristuksen veri puhristaa meitä kaikista synneistä. olen vähän piirtänyt sentähden; ettes Sanan ja koettelemuksen kautta tiedä paremmin kuin minä. en tässä etsi omaa kunniatani: engä tahdokkaan ulkokullailla Jumalan ja ihmisten edessä; se on kauheimpia Syntejä Jumalan edessä; totuuden pitää meidän ymmärtämään; totuus meitä vapahtaa. täytyy murheella sanoa olen juuri alkavainen tämän päiväinen; siinä olen mestari ettän olen paljon Jumalan armoa hukkaan väärin käyttäny. ja vielä hän nytkin meitä kurjia Rakastaa; auta ja armahra! vielä minua! ja kaikkia Lapsias.

--- halpa veljes Strandstén."

Lähteet:

Harri Heino: Rukoilevaisuus tällä vuosisadalla. Hurmoksellisuus Länsi-Suomen rukoilevaisuuden jakajana 1895-1970 (1977).

Osmo Tiililä: Rukoilevaisten kertomaa. Länsi-Suomen herännäisyyden edustajia 1900-luvulla (1966).