perjantai 10. syyskuuta 2021

Papit isonvihan pyörteissä: Sauvo (sekä sissipäällikkö ja rakkaustarina)

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

 Kirjoitin hiljakkoin isostavihasta ja sen vaikutuksista Paimiossa seurakunnallisiin asioihin painottaen. Nyt aion tehdä saman Sauvon osalta, mutta tässä on mausteena mukana hieman enemmän myös muuta, sillä esimerkiksi kuuluisan sissisotilaan Tapani Löfvingin kohtalot risteävät siinä määrin Sauvoa ja jopa sen papistoa. Toivottavasti kestätte tämän ja nautitte tarinasta.

Sodan jyly saavuttaa Sauvon

Suuri Pohjan sota oli vuonna 1713 muuttunut Ruotsin kannalta dramaattisesti. Alku oli ollut kylläkin lupaava, kun sota vuonna 1700 oli alkanut ja Narvassa 20.11.1700 oli saavutettu venäläisistä komea voitto. Tosin sekin oli ollut kohtalokas ainakin yhdelle sauvolaiselle, kun kuninkaan henkivartiostoon kuulunut drabantti Bengt Johan Horn, muun muassa Sauvon Liesniemen haltija, haavoittui kuolettavasti. Sai hän tosin sen kunniaksi komean hautajaisvaakunan Sauvon kirkkoon. Noista hautajaisvaakunoista on Sauvon kirkko nykyäänkin tunnettu, niitä kun on aika liuta yhäkin jäljellä. Nyt oli tuo voittoisa mittelö kuitenkin kuin muisto vain, kun venäläisjoukot lähestyivät länttä.

Venäläiset laskevat Narvassa lippunsa Ruotsin Kaarle XII:sta 
edessä. Narva oli Kaarlen kunnian kenttä, mutta sauvolaiselle 
Bengt Johan Hornille se tiesi matkaa kotikirkon huomaan oman 
vaakunan alle. Wikimedia Commons.

Ei ole tarkkaa tietoa siitä, milloin ensimmäiset venäläisjoukot saapuivat Sauvon kamaralle, mutta koska Turku joutui venäläisten haltuun elokuun lopussa olivat he varmaan pian Sauvossakin ruuanhakumatkoilla. Väkivaltaakin nähtiin, sillä esimerkiksi Kurksalon rälssilampuoti Johan Simonssonin mainitaan tulleen piiskatuksi hengiltä. 

Vähitellen olot Sauvossa kuitenkin rauhoittuivat, oltiinhan lähellä miehityshallinnon päämajaa Turussa. Taakkaa paikallisväestölle toi kuitenkin esimerkiksi läheltä kulkenut kaleerireitti, sillä Sauvon etelärannan kylät oli velvoitettu majoittamaan ja muonittamaan kaleerien miehistöä. Niinpä esimerkiksi yksi harvoista paikkakunnalle jääneistä aatelisista, Strömsbölessä asunut kersantti Petter Branderin leski Margareta Lindelöf köyhtyi rutiköyhäksi tämän velvoitteen vuoksi.

Kirkkoherra karkuun, varamies maallisen vallan käyttäjäksi

Kuten äsken viitattiin oli paikkakunnan säätyläistö pääosin paennut Ruotsiin. Niin oli tehnyt vuonna 1713 myös Sauvon kirkkoherra Johannes Gezelius nuorin (1686-1733). Hän oli astunut virkaaan vuoden 1711 lopussa isänsä Turun piispa Johannes Gezelius nuoremman seuraajaksi, joka oli antanut tämän palkkapitäjänsä pojalleen helpottaakseen tämän mahdollisuuksia raamattuteoksen, joka oli isän, pojan ja isoisän valtava yhteishanke, toimittamisessa. Isä-Gezeliuksella on muuten ollut todella suuri vaikutus Sauvon kirkon nykyiseen sisustukseen, mutta siitä ehkä joskus toiste.

Varsinaisesti Gezelius nuorin oli Turun akatemian ylimääräinen teologian professori. Ehkä hän jonkun kerran ehti Sauvossakin piipahtaa ennen pakoaan, ja aikanaan hänen poikansa oli siellä Karunan kartanon isäntänä, joka jätti jälkensä historiaan vuosia kestäneellä kiistalla Karunan kappalaisen nimitysoikeudesta: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/09/naimakauppoja-ja-kiistaa-papin.html . Hänet itsensä nimitettiin pian sodan jälkeen Porvoon piispaksi, ja niinpä sodanjälkeinen jälleenrakennus jäi hänen seuraajansa huoleksi.

Johannes Gezelius nuorin (1686-1733) ehti 
olla Sauvon kirkkoherrana vain pari vuotta ennen 
kuin lähti sotapakolaiseksi. Sodan jälkeen tie 
vei isän tavoin piispaksi, ei tosin Turkuun vaan Porvooseen.
Wikimedia Commons.

Papeitta ei Sauvo kuitenkaan isonvihan ajaksi jäänyt. Porissa syntynyt Johannes Johannis Bergbom (1677-1632) oli toimittuaan ensin Porissa kirkkoherran apulaisena tullut vaimonsa serkun Johannes Gezelius nuorimman seurakuntaan kirkkoherran apulaiseksi vuonna 1712. Yhteistyö sukulaismiehen kanssa jäi kuitenkin lyhyeen, kun Gezelius poistui seuraavana vuonna meren yli. Niinpä Bergbom toimi virkaatekevänä kirkkoherrana ja yritti yhdessä muun papiston kanssa pitää pakkaa kasassa. Hän joutui papillisen työnsä ohessa toimimaan myös tuomarin tehtävissä, virkamiehistä kun oli pulaa ja Kirkonkylän Tingbergissä asunut nimismies Anders Bergman oli viime tipassa paennut Kaarinan Vaarniemessä olleella ruotsalaisella kaleerilla.1718 Bergbomista tuli Korppoon vt. kirkkoherra ja kappalainen, jolloin hän poistui Sauvosta jättäen seurakunnan hoitamisen kappalainen Levanukselle, Karunan kappalainen Thorwöstille ja pitäjänapulainen Carpaeukselle.

Sauvon Kirkonkylän seutuja 1800-luvulta Senaatin kartastosta. 
Kartalla näkyvät tekstissä mainittu Kirkonkylä (kirkko merkitty ristillä), 
Lautkangar (Lautkankare), Kavaldo (Kavalo),Haarakallio, Hallela, jossa oli niin Löfvingin
kuin kappalainen Levanuksen virkatalo, sekä Härmälä, jossa asui kiinnostava
suomalais-venäläinen pariskunta. Wikimedia Commons.

Oman kylän poika Andreas Levanus ja sissipäällikkö

Kappalainen Andreas Levanus (1689-1727) oli puolestaan syntyperäinen sauvolainen, sillä hänen isänsä Johannes oli hänen edeltäjänsä kappalaisena ja tämän isä oli puolestaan ollut rälssilampuoti Michel Bertilsson Kihtilän (Kittsböle) kylästä. Huvittava yksityiskohta on, että Turun akatemian konsistorin pöytäkirja kertoo Andreas Levanuksen pihistäneen opiskelijatoverinsa piipun 1709. Tupakkamiehen näpistys ei estänyt kuitenkaan paimenvirkaan pääsyä, kaipa se jotenkin selviteltiin, sillä 1710 hänet vihittiin papiksi ja kirkkoherran apulaiseksi Sauvoon, missä hän sitten 1712 seurasi isäänsä kappalaisena.

Pian tämän ylenemisen jälkeen koittikin sitten isonvihan miehitysaika, mutta Levanus jäi Sauvoon. Ehkä hän ei edes voinut lähteä, mutta myös kotiseuturakkaus saattoi vaikuttaa. Kuten edellä todettu papisto joutui työskentelemään myös miehityshallinnon palveluksessa. Osa teki tämän auliisti ilmiantaen Ruotsille lojaaleja sissejä. Nämä sissit tosin saattoivat saada vihamielisyyttä kansankin parissa, sillä miehittäjä kosti kansalle sissien teot. Levanus näyttää kuitenkin rohjenneen veljeillä myös vastarintaa jatkaneiden kanssa, mistä kertoo hänen kohtaamisensa sisseistä ehkä kuuluisimman, Tapani Löfvingin kanssa. Suotakoon siis pieni sekulaari syrjähyppy Löfvingin pariin ja hänen vaiheisiinsa tällä seudulla.

Tapani (Stefan) Löfving) (1689-1777) oli Narvassa suomalaisille vanhemmille syntynyt, Narvassa ja Käkisalmessa lapsuutensa viettänyt ja sieltä kirjuriksi Viipuriin 1703 muuttanut mies, joka erinäisten vaiheiden kautta päätyi 1711 liittymään Ruotsin armeijaan, omaten jo ennestään taistelukokemusta. Isonvihan alettua hän harjoitti aktiivista sissi- ja vakoilutoimintaa Ruotsin hyväksi. Hänen suuri maineensa perustuu osin siihen, että hän piti toimistaan päiväkirjaa, joka on säilynyt. Vaikka hän saattaa paikoin liioitella saavutuksiaan on päiväkirja kuitenkin hyvin kiinnostava lähde tuosta ajasta ja hänen elämästään.

Löfvingillä oli itäisestä taustastaan huolimatta side myös Sauvoon, sillä hänellä oli sotilasarvonsa myötä puustelli eli virkatila Sauvon Hallelassa, joka sijaitsee Sauvonjoen rantamilla lähellä Sauvon Kirkonkylää. Hallelan Alistalo oli katselmuskirjurin puustelli, ja siinä virassa Löfving ensimmäiseksi armeijassa toimi, joten kyse lienee siitä.

Samassa kylässä oleva Ylitalo oli puolestaan Sauvon kappalaisen virkatalo ja siis Andreas Levanuksen koti, jonka jo hänen isänsä ja edeltäjänsä kappalaisena, Johan Levanus, oli saanut virkataloksi. Näin Levanus ja Löfving luultavasti tapasivat toisensa esimerkiksi silloin, kun Löfving vuonna 1713 oleskeli ensin kolme-neljä päivää Hallelassa ja meni sitten Loimaalle hankkimaan eläimiä puustelliinsa saaden muutamia lampaita ja kaksi hevosta vanhoilla satuloilla, minkä lisäksi puustellille vietäväksi tarttui liuta 3-6 paunan kranaatteja.

Tämän jälkeen Löfving teki retken Huittisiin, minkä jälkeen tilanne miehitetyssä maassa alkoi käydä levottomaksi. Sen näki myös Peimarin seudulla, kun Paimiossa talonpojat olivat kokoontuneet vangitakseen Löfvingin ja tämän seuralaiset luovuttaakseen nämä venäläisille. Löfving ei ollut kuitenkaan mikään eilisen teeren poika, vaan sai rohkealla esiintymisellään paimiolaiset luopumaan aikeistaan. Niinpä matka jatkui Sauvoon Hallelan puustellille, sieltä taas Karunan kappelille ja Kråkelan kylään, mikä lienee sama kuin Karunan Kråknäs, myöhemmin Krookana tai Syvälahtena tunnettu. Ruotsalaista sotaväkeä suojelevia uhattiin talojen polttamisella ja Siperiaan viemisellä, mutta Löfving pakeni  Paraisille vain kaksi yötä vanhan jään yli, yhden rahapussin pudotessa matkalla syvyyksiin.

Kråknäs oli yksi Löfvingin etapeista, tässä Senaatin kartaston 
mukaisesti kuvattuna. Wikimedia Commons.

Löfving Levanuksen kestitettävänä

Seuraavan kerran Löfving saapui Sauvoon 28. elokuuta 1715. Päiväkirja mainitsee näet hänen tulleen Knutnäsiin, joka on Sauvon Karunassa sijaitsevan Nuuttiniemen ruotsinkielinen nimi. Hieman epäselvästi päiväkirja sanoo ensin hänen tulleen 30. päivä Koppholmiin eli Karunan Kupiluodon saarelle, mutta sitten hän kirjoittaa lähteneensä 31. päivä illalla veneellä Knutnäsistä Koppholmiin, jonne hän ja toverinsa jäivät yöksi. Kuitenkin puolenyön jälkeen he suuntasivat Sauvoon. Vihollismaaperällä piti ilmeisesti olla alati liikkeessä, ja liikkua silloin kun ei ollut katsojia.

Määränpää oli kuitenkin tuttuakin tutumpi, sillä Löfving kertoo, kuinka "maisteri Anders Levanius meitä niin kovin lämpimästi kestitsi". Oli siis menty tuttuun Hallelaan, kappalainen Levanuksen vieraiksi. Siellä oltiin 2. syyskuuta asti. Levanus otti tässä suuren riskin, sillä vaikka jossain muualla Löfving saattoi esiintyä väärällä nimellä ja valepuvussa tunnisti vanha naapuri tietysti hänet. Levanus vaikuttaakin olleen lojalisti, uskollinen Ruotsin kruunulle, ja ehkä muutenkin hyvissä väleissä Löfvingin kanssa. 2. syyskuuta illalla Löfving sitten marssi Sauvon kirkon ohitse yöpyen kuitenkin kylässä nimeltä Lautkangar, nykyinen Lautkankare, poistuen Sauvosta vasta 4. syyskuuta 1715.

Näillä vesillä toikkaroi myös Tapani Löfving. Kartalla muun 
muassa Koppholmin (Kupiluodon) iso saari, lahden pohjukassa 
oleva Knutnäs (Nuuttiniemi) ja alimman, Sauvon/Karunan ja Kemiön 
välisen vesistön pohjoisrannalla Strömsböle, jonka emännän ohiseilaavat 
venäläiskaleerit veivät vararikkoon. Wikimedia Commons.

Sauvon Karuna tuli vielä myöhemminkin mainituksi Löfvingin päiväkirjassa, sillä toukokuussa 1719 Löfvingin purjehtiessa pitkin Saaristomerta kertoo hän, että hänen luokseen saapui "Karunan kappelista, Hintsholmista" talollisen poika kertomaan, miten venäläiset aikoivat ottaa kaksi miestä joka manttaalista laivastoonsa Ruotsiin hyökkäystä varten. Jo ennen mainitun ohella tämä kertoo siitä, että Löfvingillä oli Sauvossa ja Karunassa luottoväkeä enemmänkin.

Tätä kohtaa on muuten Matti Ruohonen omassa Löfvingin sauvolaisia ja karunalaisia vaiheita koskevassa kirjoituksessaan pitänyt merkkinä siitä, ettei Löfving tuntenut kovin hyvin seudun maantiedettä sijoittaessaan kappelin Hintsholmiin eli nykyiseen Hintsholman saareen, mutta olen tästä eri mieltä. Karuna muodosti 1600-luvun jälkipuoliskolta lähtien Sauvon kappeliseurakunnan, joten vaikka nimi Karuna oli sitä ennen viitannut vain Karunan kartanon maihin tarkoitti Karunan kappelista puhuminen tässä mitä luultavimmin koko Karunan kappeliseurakuntaa, johon Hintsholmakin kuului. Näin oletan nimien käytön sekavuudesta huolimatta.

Mites ne muut papit?

Tuohon aikaan oli Karunan kappalaisena Johannes Hermanni Thorwöst (1676-1721). Hän oli syntyisin Turusta ja oli ollut Jomalassa kirkkoherran apulaisena vuodet 1708-1710 ja tullut sitten 1711 Karunan kappalaisen Jakob Forsteruksen apulaiseksi, jolla jostain syystä on itsepäisen ja hankalan miehen jälkimaine. Forsteruksen kuoltua 1712 Thorwöst tuli hänen seuraajakseen ja pysyi Karunassa ja työssään koko isonvihan ajan. Ehkä hänkin kohtasi Löfvingin tämän Karunan-käynneillä, tosin Löfving ei häntä mainitse, toisin kuin Levanuksen.

Kun nyt karttojen makuun päästiin, niin tässä vielä kartta, jonka 
suurin saari on Karunan kappeliseurakunnan Hindsholm (Hintsholma), 
josta eräs rohkea talollisen poika lähti veneineen viemään tietoja Löfvingille.
Wikimedia Commons.

Pitäjänapulainen Henricus Nicolai Carpaeus (n. 1663-1731) oli kotoisin Turusta ja syyllistyi opiskeluaikanaan konsistorin pöytäkirjojen mukaan toistuvasti vallattomuuksiin. Kuitenkin tämä hulivilimme vihittiin 1695 Piikkiön kirkkoherran apulaiseksi ja toimi vuodesta 1696 siellä pitäjänapulaisena, kunnes 1699 siirtyi Sauvon pitäjänapulaiseksi ja sai virkatalonsa Mäkipäästä. Siellä hän pysyi koko isonvihan ajan. Perhe ainakin nautti luottamusta, tai ainakin Carpaeuksen poika Daniel.

Miehityksen aikana oli näet Abraham Salmberg ryhtynyt hoitamaan nimismiehen tehtäviä yhteistyössä venäläisten kanssa. Sauvolaiset olivat olleet tyytymättömiä tämän omavaltaisuuksiin ja erottivat tämän heti venäläisten poistuttua valiten tilalle Daniel Carpaeuksen, joka alkoi pitää nimismiehentaloa Kavalon rusthollissa.

Miehitys jätti jälkensä ja jälkeensä monella tapaa

Sauvossa oli ollut toisiin alueihin verrattuna kohtuullisen rauhallista, väkivallanteot olivat satunnaisia. Pakko-ottoja Venäjän sotaväkeen kuitenkin tapahtui, ja verot oli peritty kaikella tarkkuudella ja ankaruudella miehitysmaalta, olipa tehty niin, että jos jossain ei kerta kaikkiaan ollut mistä maksaa oli toisista taloista peritty näittenkin verot. Niitten korvaamisesta sitten saatiinkin rauhan tultua tapella talojen kesken. Näistä ei kuitenkaan tällä erää enempää, asiaa kuitenkaan väheksymättä.

Kuitenkaan venäläiset eivät pelkästään vieneet väestöä Sauvosta, vaan myös lisäsivät sitä. Enkä tällä nyt tarkoita pelkästään jälkeen jätettyjä lehtolapsia, kuten kävi Haverkallion (Haarakallio) aatelisneito Anna Catharina Blåfieldille, jonka kihlaama venäläisluutnantti jätti hänet yksin lapsen kanssa. Ei, tämä tapaus on jotensakin sympaattisempi.

Tästä vinkkelistä myös Löfving katseli Sauvon jo tuolloin 
ikivanhaa kirkkoa kävellessään eräänä yönä 1715 kohti 
Lautkankaretta. Myöhemmin erästä venäläistä Timoteusta 
toivottiin kovasti kunnon luterilaiseksi ja siten samalla tässä 
Herran huoneessa kävijäksi. Wikimedia Commons.

Ainakin yksi venäläissotilas oli nimittäin halunnut ja onnistunut jäämään paikkakunnalle. Timoteus Terentejevits oli avioitunut Maria Mattsdotterin kanssa, joka oli ratsumiehen leski Sauvon Härmälästä. Timoteuksella oli kuitenkin sopeutumisvaikeuksia, sillä vielä vuonna 1724 oikeudessa käsiteltiin sitä, kuinka Timoteus ei osannut tehdä työtä "paikkakunnan tavan mukaan". Hänen vaimonsa Maria kuitenkin aneli, ettei hänen Timoteukseensa suhtauduttaisi kuin irtolaiseen, vaan että hänen annettaisiin olla rauhassa, jotta Timoteus ja Maria voisivat yhdessä pitää huolta lapsistaan.

Liekö kyse ollut kieli- vai muista vaikeuksista, mutta lautakunta totesi, ettei Timoteus kykene ollenkaan rengin töihin. Kuitenkin hänen todettiin olevan muuten siivo ja mukava mies, josta ei ollut kenellekään mitään haittaa. Niinpä oikeus katsoi kohtuulliseksi, että Timoteus sai jäädä Mariansa luokse. Marian käskettiin kuitenkin ahkerasti opettamaan miestään lukemaan, minkä lisäksi tälle oli opetettava luterilaista oppia. Näillä ehdoilla sai venäläis-sauvolainen rakkaustarina jatkua.

Summa summarum

Sauvo siis selvisi isostavihasta kohtuullisen helpolla, vaikka se aiheutti myös täällä köyhyyttä ja väen viemistä Venäjälle, kuitenkin vähemmän kuolemia kuin joillain muilla paikkakunnilla. Tämä ei kuitenkaan näytä johtuneen ainakaan mistään erityisen suuresta nöyristelylinjasta miehittäjiä kohtaan, sillä jonkinnäköisestä vastarintahengestä kielii se, että Löfvingillä oli täällä useampi talo, joihin hän uskalsi tulla ja majoittua sekä nauttia kestitystä, ihan kappalaisen taloa myöten.

Jotain ainakin viimeiseksi paikkakunnalla olleiden miehitysjoukkojen tai ainakin yhden heistä siivoudesta kertoo myös Timoteuksen tarina. Tuskin ainakaan hän on voinut ottaa osaa mihinkään väkivaltaisuuksiin tai riistämisiin, muuten on vaikea ajatella miten hän saattoi jäädä paikkakkunnalle ja olla siivon ja mukavan miehen vaiheessa. Mahtoikohan Maria opettaa hänestä lukutaitoisen ja kunnon luterilaisen, ja virtaakohan yhä joidenkin sauvolaisten suonissa tämän Sauvoon, tai ainakin sauvolaiseen Mariaan rakastuneen miehittäjän veri? Eipä sitä tarvitsisi ainakaan hävetä, sillä mielestäni on kiehtovaa, miten Sauvossa, jossa ainakin osa teki koko ajan yhteistyötä ruotsalaismielisen vastarintaliikkeen kanssa osattiin nähdä tuo yksittäinen miehitysjoukkojen entinen jäsen yksilönä, ei vain yhtenä vihollisista.

Lähteet:

Alifrosti, Kari & Luoto, Jukka: Sauvon historia I. 1990.

Juvelius, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat IV. 1680-1721. 1930.

Nyberg, Folke (toim.): Tapani Löfvingin päiväkirja 1689-1720. 2001.

Ruohonen, Matti: Sissipäällikkö Tapani Löfving ja Karuna. Lehdessä Karunan kynttilä 2016. Lehden verkkoversio, kirjoitus sivuilla 7-8: https://www.karuna.fi/uploads/4/9/3/5/49352121/kk2016_small.pdf

Väänänen, Kyösti: Johannes Johannis Bergbom. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 10.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000213

Väänänen, Kyösti: Henricus Nicolai Carpaeus. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 10.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000400

Väänänen, Kyösti: Johannes Johannis Gezelius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 10.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000800

Väänänen, Kyösti: Andreas Johannis Levanus. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 10.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-001439

Väänänen, Kyösti: Johannes Hermanni Thorwöst. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 10.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002520





sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Papit isonvihan pyörteissä: Paimio

Kirjoittanut: Ossi Tammisto

 Suuren Pohjan sodan (1700-1721) päättäneestä Uudenkaupungin rauhasta tuli jokin aika sitten kuluneeksi tasan 300 vuotta, minkä myötä tuolloin nykyisen Suomen aluetta kohdanneen venäläisten miehityskauden, isovihan (1713-1721) vaiheet ja julmuudet ovat jälleen olleet esille. Niinpä ajattelin pistää lusikkani soppaan minäkin. Vaikkei kirkkohistoria olekaan missään nimessä pelkkää pappishistoriaa mieleeni juolahti kirjoitella hieman siitä, miten tämä ajanjakso vaikutti papiston keskuudessa eri alueilla. Monet pakenivat, toiset jäivät, jotkut saivat toimittaa virkaansa suhteellisen rauhassa, toiset joutuivat hirveiden julmuuksien kohteeksi. Jokainen kohtalo kertoo myös jotakin tuosta ajasta yleisemminkin.

Nopeasti huomasin, että näitä eri tavalla kiinnostavia kohtaloita on sellainen määrä, etteivät ne mahdu yhteen kirjoitukseen, tai vaikka mahtuisivat jaksaisi harva sitä lukea. Siksi laatinen liudan kirjoituksia, riippuen vähän siitäkin onko teemalle mielenkiintoa. Aloitetaan Varsinais-Suomen Paimiosta, missä isonvihan kuohut eivät iskeneet kaikkein rajuimpina, mutta jossa se silti sotki asioita aivan riittämiin.

Venäläiset tulevat, kirkkoherra häipyy

Venäläiset valloittivat Etelä-Suomen kesällä 1713 ja elokuussa he lähestyivät Turkua. Vielä Halikossa oli pieni suomalaisjoukko yrittänyt vastarintaa, mutta oli sitten joutunut perääntymään Paimion kautta Hämeeseen. Tie Turkuun oli näin auki, ja valloittaja saapui sinne 28. elokuuta 1713.

Tämä luonnollisesti vaikutti reitillä olleeseen Paimioon mitä suurimmassa määrin, ja paikkakunnalta ryöstettiin niin karjaa kuin ihmisiäkin. Ryöstelyn ja tuhon mittasuhteitten osalta on toki muistettava, että niitä saatettiin myöhemmin korvauksia tai verovapauksia tahdottaessa liioitella, joten aivan varmaa kuvaa niistä on vaikea saada. Rajaus kirkolliseen puoleen helpottaa urakkaa tämän kirjoituksen osalta.

Paimion kirkkoherrana oli tuolloin mynämäkeläissyntyinen Gabriel Juslenius, joka oli ollut Turun akatemian logiikan ja metafysiikan professori vuodesta 1702 ja oli saanut Paimion prebenda- eli palkkaseurakunnakseen vuonna 1708 saatuaan pappisvihkimyksen. Hän ilmeisesti myös vietti jonkin verran aikaa Paimiossa, sillä hän teki sen pappilassa isoja korjauksia. Heti isonvihan alussa hän pakeni perheensä, johon kuului yhdeksän lasta, kanssa Ruotsin puolelle huolehdittuaan ensin kirkon arvoesineiden evakuoinnista. Siellä hänet mainitaan pakolaiskomission luetteloissa 1715 ja 1716 avustuksensaajana, 1717 hänestä tehtiin Södermanlandin Botkyrkan kirkkoherra ja 1720 Turun akatemian 3. teologian professori niin, että Paimio oli yhä prebendana, tosin kun sekä virka että palkkaseurakunta olivat miehitysalueella oli asia ainakin Paimion osalta melko yhdentekevä.

Metsäkirkko ja kirkko tallina

Paimiolaiset olivat jääneet siis miehityksen alle. Sen alkuajoista kerrotaan perimätietona, että metsiin paennut väestö olisi paennut metsiin ja pitänyt Oinilan kylän takamailla sijainneella Alttarvaha -nimisellä kivellä jumalanpalveluksia. Tieto voikin pitää paikkansa miehityksen alkuajan osalta syksyllä 1713.

Täällä Alttarvahalla väittää perimätieto paimiolaisten 
pitäneen miehitysaikana jumalanpalveluksiaan. Ainakin 
kiven ulkomuoto ja nimi sopii hyvin tarkoitukseen. 
Wikimedia Commons.

Perimätiedon kertomaa on sekin, että venäläiset olisivat pitäneet Paimion kirkkoa jonkin aikaa hevostallina ja ryöstelleet sitä mitä sieltä vielä löytyi. Pitääkö tieto paikkansa vai on epäselvää, mutta joka tapauksessa Paimion kirkon hyväksi kannettiin sodan jälkeen kolehti koko Turun hiippakunnassa. Tällainen avustus myönnettiin vain suurta korjausta tarvinneille kirkoille. Mainitaanpa myös, että sodan jälkeen parillakin seuraavalla kirkkoherralla oli työtä kirkon ennalleen ehostamisessa.

Seurakunta ei kirkkoherran lähdöstä huolimatta jäänyt ilman sielunpaimenia, sillä kappalainen, 1660-luvulla Hämeenkyrössä syntynyt Jaakob Rubellius sekä pitäjänapulainen, 1670-luvulla ilmeisesti Paimiossa syntynyt Andreas Oilenius olivat jääneet paikkakunnalle. Heillä oli vastuuta myös lähitienoosta, sillä esimerkiksi Halikossa ei ollut vuonna 1713 lainkaan pappia ja sikäläisten kerrotaan tuoneen lapsensa kastettavaksi Paimioon.

Paimion pappi herätti pahennusta

Rubellius kuoli 1717, eikä hänen toiminnastaan ole juurikaan tietoja. Oilenius puolestaan näyttää hoitaneen ahkerasti niin hengellisiä kuin maallisiakin asioita ja hoiti käytännössä kirkkoherran tehtäviä. Lisäksi hän toimi venäläisten veronkantajana, sillä nämä hoitivat yhteydenpitoa paikallisväestöön papiston kautta. Ainakin kerran homma lähti häneltä ihan kirjaimellisesti laukalle, kun hän oli ratsastanut päihtyneenä venäläismiehitystä johtaneen Gustav Otto Douglasin pihaan aiheuttaen siellä häiriötä ja hälinää.

Puolta vaihtanut venäläisten kenraalikuvernööri 
Gustav Otto Douglas (1687-1771) sai ilmeisesti 
kerran pihalleen päihtyneen paimiolaisen pappismiehen.
Wikimedia Commons.

Tämä on tapahtunut joko 1717 tai sen jälkeen, sillä Douglas, joka oli Tukholmassa syntynyt skotlantilaissyntyisen isän ja ruotsalaisen äidin poika oli ollut kuningas Kaarle XII:n henkivartiokaartissa ja jäätyään vangiksi Pultavan taistelussa 1709 oli siirtynyt Venäjän palvelukseen 1717. Mistä Oileniuksen satulajuopumus ja sen määränpää johtui on minulle tuntematonta, mutta hän joutui hiippakunnan väliaikaisen konsistorin nuhdeltavaksi. Kun ottaa huomioon muualla papistoon kohdistuneet raakuudet voinee olettaa, että miehityksen edettyä pidemmälle oltiin haluttomia käymään ainakaan virkamiesten kimppuun.

Ehkä tämä episodi osaltaan vaikutti siihen, ettei Oilenius seurannut Rubelliusta kappalaisena jäätyään ainoaksi papiksi, sillä 1719 seurakuntaan nimitettiin kappalaiseksi Henrik Sevonius. Paimio oli tosin tällekin ennestään tuttu, sillä hän oli syntynyt noin vuonna 1675 Paimion Vistan kylässä ja isänsä oli paikallinen ratsutilallinen, nimismies ja kirkonisäntä. Yliopistoonkin Henrik oli kirjautunut nimellä Henricus Henrici Wista Poemarensis, eli nimessä oli näkynyt sekä kylä että kotipitäjä. Isä oli ollut Sievolan kylästä, mistä varmaan tuli sukunimi Sevonius. Ilmeisesti pari muutakin väliaikaista pappia asetettiin Paimioon, piispan puutteessa nämä vihki lääninrovasti Jacobus Ritz. Yksi näistä oli Nicolaus Tectonius, joka ei ilmeisesti ollut edes ylioppilas, mutta jatkoi apupappina Paimiossa vielä sodan jälkeenkin.

Rauhan paluu ja miehitysajan jälkipuintia

Aikanaan miehitysaika päättyi Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721, mutta sitä ennen oli Paimiota kohdannut suonenisku 26 miehen pakko-oton Venäjän armeijaan muodossa. Paimion palatessa jälleen Ruotsin hallintaan alkoivat jälkiselvittelyt. Ensinnäkin vahvistettiin Sevoniuksen virka kappalaisena. Juslenius ei enää palannut Paimion kirkkoherraksi, tai jos palasi oli piipahdus Paimiossa pikainen, sillä hänet nimitettiin Turun akatemian 2. teologian professoriksi ja prebendaseurakunniksi tulivat Turun suomalainen seurakunta ja Kaarinan seurakunta vuonna 1722.

Oilenius kuoli vuonna 1722. Vuoden 1723 talvikäräjillä käsiteltiin pariakin häntä koskevaa syytettä, mutta koska hän oli kuolemansa vuoksi estynyt saapumasta paikalle ja vastaamaan puolestaan oli kuultavana hänen leskensä Anna Petreja. Kuten mainittiin oli kirkkoherra Juslenius evakuoinut kirkon arvoesineistön. Lähetin kautta hän yritti ottaa talteen myös kirkolle kuuluneen ja tuolloin pappilassa olleen seinäkellon. Oilenius ei kuitenkaan ollut suostunut antamaan sitä, vaan otti sen omaksi huolehdittavakseen.

Väitetään Paimion kirkon olleen jossain kohtaa miehitystä 
hevostallinakin. Ainakin tuo Herran huone oli sodan jälkeen 
kovan kunnostuksen tarpeessa. Wikimedia Commons.

Nyt sitten leskeltä kyseltiin missä kello mahtoi olla. Annan mukaan hänen miesvainajansa oli toimittanut kellon urkuun korjausta varten eräälle venäläiselle kellosepälle, mutta tämä oli sitten karannut ja kellokin kadonnut. Selitys herätti ilmeisesti epäilyksiä. sillä Annalta kyseltiin voisiko kuitenkin olla niin, että Oilenius olisi myynyt kellon. Tähän leski vastasi kieltävästi, mutta ei ollut kuitenkaan halukas vahvistamaan asiaa valalla. Kihlakunnanoikeus lopulta katsoi, että oli asia miten hyvänsä oli Oilenius kuitenkin myötävaikuttanut tähän kirkon omaisuuden häviämiseen ja niinpä leski määrättiin korvaamaan kello.

Muutakin selvittämistä ilmeni, sillä Oileniuksen sanottiin perineen multarahoja eli hautapaikkamaksuja Jaakobin kirkolle haudatuista vainajista mutta jättäneen tilittämättä rahat seurakunnalle. Oikeus katsoi, että näin oli tosiaan päässyt käymään ainakin joissain tapauksissa ja määräsi lesken maksamaan nämä summat kyseisen kappelikirkon rahastoon.

Sankari vai ketku?

Erityisesti Oileniuksen elämäntarina herättää kysymyksiä. Mikä oli tuon juopuneena ratsastamisen tarkoitus? Oliko asema miehittäjän palkkalistoilla alkanut ahdistaa ja rohkaisua otettuaan pappi päätti mennä antamaan suorat sanat? Vai oliko kyseessä jokin muu toilaus?

Entä sitten kellon tapaus ja multaraha-sotkut? Olisiko kello voinut tosiaan lähteä perollisen kellosepän matkaan, vai oliko Oilenius myynyt sen? Ja oliko multarahoissa kyse huolimattomuudesta, ahneudesta vai papin yrityksestä pitää perhe leivässä miehitysaikana? En tiedä.

Oilenius on hyvinkin saattanut syyllistyä kyseenalaisiin toimiin miehityksen aikana. Toisaalta hän jäi Paimioon kun sodan pilvet saavuttivat sen ja toimitti virkaansa poikkeusolojen keskellä, toki eri kollegoiden avustuksella. Jotain siitä, että Paimiossa homma toimi kertoo se, että Halikostakin tosiaan tuotiin lapset sinne kastettavaksi. Oilenius ei voinut tietää etukäteen, kuinka hänen kävisi venäläisten hallitessa, joten ainakin tältä osin on hänen rohkeutensa hatunnoston arvoinen, vaikka jatko ei aivan puhtaasti olisi mennytkään.

Jotain siitä, ettei Oilenius ollut pelkkä, jos lainkaan, opportunistinen leipäpappi antaa sekin, että virsikirjamme virsi 389, "Jumalan haltuun anna", perustuu vuonna 1734 julkaistuun arkkiveisuun, jonka 12 säkeistön alkukirjaimista muodostuu akrostikon, eli siis säkeitten alkukirjaimet muodostavat sanat "Andreas Oilen". Hän oli siis laatinut sanoituksen hengelliseen lauluun, mutta hänen elinaikanaan sitä ei voitu painaa, sillä miehitysaikana Suomessa eivät kirjapainot toimineet. Joku, ehkä leski, on sen sittemmin painattanut. Sitä ovat sitten uudistaneet niin Carl Gustaf von Essen kuin Elias Lönnrotkin ennen sen pääsyä vuoden 1886 virsikirjaan. Ehkä siitä silti voi vielä vähän yrittää tavoitella isonvihan tunnelmia ja aavistella Oileniuksen hengenmaisemaa.

Lähteet:

Erkola, Toini; von Herzen, Erik & Innamaa, Kerttu: Paimion historia. Paimion kunta ja seurakunta, Hämeenlinna 1973.

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Anders Oilenius. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=3916>. Luettu 4.9.2021.

Päiwiö, Juho: Paimion vaiheita. 1940.

Väinölä, Tauno: Virren tarina. 389 Jumalan haltuun anna. https://virsikirja.fi/virsi-389-jumalan-haltuun-anna/

Väänänen, Kyösti: Andreas Oilenius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 4.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-001842

Väänänen, Kyösti: Gabriel Danielis Juslenius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 4.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-001252

Väänänen, Kyösti: Henricus Henrici Sevonius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 4.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002254

Väänänen, Kyösti: Jacobus Johannis Rubellius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 4.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002141

Väänänen, Kyösti: Nicolaus Nicolai Tectonius. Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721 -verkkojulkaisu. Studia Biographica 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011– (viitattu 4.9.2021). Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe201101191118; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-002451