Kalannin sokea tietosanakirja - rukoilevainen "Sokki-Herman", Herman Itänen

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

HERMAN ITÄNEN (1842-1921)

Herätysliikkeittemme kehtona pidetään usein Kalannin Santtion kylää ja sieltä 1700-luvun puolivälissä alkanutta herätystä. Sen lipunkantajana on toiminut seudulla myös rukoilevainen herätysliike. Nyt luomme kuitenkin katsauksen mieheen, jota on pidetty yhtenä viimeisistä merkittävistä rukoilevaisista Kalannissa. Hän itse ei voinut kehenkään katsahtaa, sokea kun oli, mutta siihen nähden hänen maineensa, tietonsa ja maailmansa oli suorastaan hämmästyttävän avara. Tietoa etsiessäni iski oikea runsaudenpula. Sukella siis sinäkin kanssani Herman Itäsen, Sokki-Hermanin tarinaan.

Tämän tarinan sankari, Herman Itänen, "Sokki-Herman" 
(1842-1921). Sokeudestaan huolimatta vaiko sen vuoksi 
hän oli muistihirmu, taitava laulaja sekä ihmeteltävän 
hyvä suunnistaja. Kuva suurennos myöhemmin tekstissä esiintyvästä kuvasta.

Saaressa syntynyt sokeutuu

Herman Itänen syntyi vuonna 10. helmikuuta 1842 Uuteenkirkkoon eli Kalantiin kuuluneella Nuhjan saarella. Äidin mainitaan olleen yksinäisnainen Maija Östman, joka sai lopulta kaikkiaan kolme lasta ja luonteeltaan lempeä, mutta tarvittaessa ankara. Hän oli ollut navettatyttönä Sundholmassa mantereen puolella ja oli tullut torpasta raskaana ollen majapaikkaa pyytämään. Hän oli tutustunut torpan väkeen leikkuutalkoissa kartanolla ja isäntäväki totesikin, että kun silloinkin sovussa oltiin, niin eiköhän nytkin pärjätä.

Itäsen synnyinsaari Nuhja kuului Uuteenkirkkoon eli Kalantiin, 
mutta oli hyvin lähellä Uuttakaupunkia. Kartassa näkyy myös Sundholm, 
josta hänen äitinsä tuli saarelle. Senaatin kartastosta, lähde Wikimedia Commons: 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Senate_Atlas,_1870%E2%80%931907._Sheet_XII_12_Uusikirkko.jpg

Helluntaina lähdettiin saarelta kirkolle ja samalla kastattamaan syntyneet lapset. Näin sai pieni Hermankin kasteen, mutta myös jotain muuta. Lapsiparalla ei kai ollut riittävästi vaatetta merimatkallaan, sillä sai hän silmätaudin, joka vähitellen aiheutti elinikäisen sokeuden ja tultiinkin aikuisiällään tuntemaan "Sokki-Herman"in nimellä. Tauti vaivasi häntä 14-vuotiaaksi asti, jolloin sen tovereiksi ilmestyi vielä vilutauti sekä influenssa. Noiden tautien lähdettyä lakkasi silmätautikin vaivaamasta, vaikka näkö ei tietenkään palannut. Siitä pitäen hän eli miltei elämänsä loppuun saakka melko terveenä.

Jo parin vuoden ikäisenä hän muutti perheensä kera Nuhjasta Männäisille, missä elikin loppuikänsä, ensin useat vuodet "Tuulihatun mökissä".  Vuosien varrella hän tuli kuitenkin kehittämään sellaisen kyvyn havainnoida ympäristöään, ettei ollut enää jymäytettävissä. Näön kaikotessa kirkonkellojen soitto toi lohdutusta. Ei tainnut poika arvata, kuinka monet kerrat hän vielä saisi niitä itsekin soittaa. Noin 5-vuotiaana näkö kaikkosi kokonaan kirkontornin ollessa viimeisiä näköhavaintoja. Saman ikäisenä tapahtui kinkereillä käyminen, jossa hän oli papin esittäessä kysymyksen luvannut vastata "jos sinä vain olet pappi", sokeana kun ei voinut tietää kuka oikein puhui. Ehkä häntä oli joku aiemmin tämän vuoksi jekuttanutkin. Hyvin hän kuitenkin osasi vastata, ihmetystä herättävän hyvin, sillä jo tuolloin hän osoitti ihmeteltävää muistamisen taitoa.

Kalannin kirkonkellojen soitto toi Itäselle lohtua hänen näkönsä hämärtyessä. 
Aikanaan hän sai lukemattomat kerrat soittaa niitä itse. Kuvan lähde 
Wikimedia Commons: https://commons.wikimedia.org/wiki/Category:Kalanti_Church#/media/File:Kalanti_church_1_AB.jpg

Näön kokonaan lähdettyä tauti alkoi helpottaa häviten lopulta kokonaan, tai no, näkö ei tietenkään palautunut. Itänen varttui muiden kylän poikien kanssa. Hän oppi juomaan, pelaamaan korttia ja väitetysti myös viettämään hurjaa elämää. Jo tällöin hänen hyvä muistinsa alkoi kuitenkin ilmetä, sillä hän oli oppinut ulkoa katekismuksen sekä useita virsiä, tosin myös muunlaisia lauluja, joita laulamalla hän hankkikin osin elantoaan, hänellä kun oli hyvä lauluääni.

Rukoilevaisten yhteyteen ja työhön sokeudesta huolimatta

Sitten tapahtui jotain, mikä vaihtoi Hermanin laulut hengellisiin veisuihin. Itäsen mainitaan tulleen herätykseen Wilhelm Anttilan eli "Pela-Villen" seuroissa Santtion kylässä 6. syyskuuta 1862, mitä eräässä muistokirjoituksessa kuvataan runollisesti: "Täällä aukesivat hänen silmänsä näkemään paljon ihanamman maailman kuin mitä monetkaan näkewäiset saawat nähdä. Pimeässä waeltajalle rupesi tällöin koittamaan elämän walkeus." Mies alkoi käydä ahkerasti seuroissa ja innostui lähetystyöstä tilaten Suomen Lähetyssanomia -lehden ollen loppuikänsä innokas lähetystyön ystävä.

Edellä mainittu Anttila oli ennen pelimannina soittanut viuluaan monissa juhlissa, mutta tultuaan herätykseen hajottanut viulunsa. Tällöin oli rukoilevaissaarnaaja ja laulujen sepittäjä Efraim Jaakola nuhdellut tätä ja kertonut, että Ville voisi viulullaan säestää seurojen veisuuta. Niinpä Ville hankki uuden viulun. Myös Kalannin kirkon suntiona toiminut Antti Wilen oli rukoilevaisia ja laulumies, jonka laulamat sävelmät ovat päässeet painettuihin kokoelmiin tallettamaan rukoilevaista veisuuperinnettä. Kalannin rukoilevaiset ovat siis selvästi olleet musikaalista väkeä.

Niin myös Itänen, jonka äänelle tulikin käyttöä. Kalannin kirkon ensimmäiset urut olivat näet niin heikkoääniset, että veisuulle tarvittiin esilaulajaa, joksi urkuri H. P. Springert Hermanin otti. Itänen toimi myös kellonsoittajana vuodesta 1858 eli jo ennen herätystään, 16-vuotiaana, ja vuodesta 1888 urkujenpolkijana sekä pilkkoi koulun ja kirkon puut tehden monta muutakin askaretta. Hän saattoi aloittaa joskus puiden teon kolmelta aamulla lopettaen iltamyöhällä. Aikalaiset muistavat kauhistelleensa Itäsen halkojen pilkkomista, tämä kun piti halosta kiinni niin, että hän iski kirveen sormiensa väliin jäävälle alueelle, mutta katsojat rauhoittuivat ja tottuivat, kun kirves ei koskaan osunut harhaan.

Männäisten koulu oli kirkon ohella Itäsen työpaikkana. 
Uusi Aura nro 237/1924. 

Hän myös opetti laulua Männäisten kansakoulun oppilaille vuosina 1877-1885, sillä vaikka koulun opettajan Fredrik Aallon mainitaan olleen muuten monitaitoinen ei hän osannut juurikaan laulaa. Itänen oli innoissaan tehtävästään ja kävi sitä varten opissa Uudessakaupungissa opettaja Vahlmannilla. Entinen oppilas muisteli vuosikymmeniä myöhemmin Hermanin hyräilyä laulua alkaessa sekä sitä, miten Lapin kirkkoherra oli koulun tarkastettuaan kehunut Itästä sanomalehdessäkin. Koulu tuli Itäselle muutenkin tutuksi, sillä hän oli koulun vahtimestari vuodesta 1876 vanhoille päivilleen saakka. Lisäksi hän kaupitteli erilaisia pieniä koulutarpeita kuten kyniä ja mustetta. Monesta oli leipä koottava.

Sokea lukumies

Itäsen kerrotaan olleen oppivainen ja kaikesta kiinnostunut. Näkökyvyn puutekaan ei oppimista haitannut, sillä hän luetutti muilla itselleen kaikki saatavissa olleet sanomalehdet sekä runsaasti kirjallisuutta muistaen tarkasti niiden sisällön. Hän saattoi myös itse lukea, sillä tuomiorovasti Dahlberg opetti hänelle pistekirjoituksen ja hänelle hankittiin siten kirjoitetut Markuksen ja Johanneksen evankeliumit sekä Paavalin Filippiläis- ja Galatalaiskirjeet. Virsikirjan hän opetteli ulkoa ja kun virsikirja uusittiin opetteli hän pian senkin. Muistiin mahtui myös muita lauluja, saarnoja, tarinoita, lehtikirjoituksia sekä tietoja Suomen papeista ja näiden virkapaikoista ynnä muuta.

Kalannin ensimmäiset urut eivät olleet äänenvoimakkuudeltaan 
kummoiset, mutta se tarjosikin Hermanille työtä esilaulajana. 
Turun Sanomat nro 35/1929.

Perhesuhteista mainittakoon, että vuonna 1868 kuoli Itäsen äiti. Pian tämän jälkeen Itänen avioitui Kaivolan Isotalon leskiemännän lesken Eva Juhantyttären kanssa ja he muuttivat asumaan Itäsen loppuelämän kotiin, torppaan Männäisten kartanon kirkkohaan varrelle. Avioelämä kesti 33 vuotta vuoteen 1907, jolloin Eva kuoli. Tämän jälkeen Itästä auttoi ensin veljenpojan leski ja lopuksi emännöitsijä Manta Honkanen.

Itäsen muisti ja tietomäärä hänelle valmiudet pitää niin seurapuheita kuin antaa neuvoja maallisissakin asioissa. Hän myös kirjoitutti kannanottojaan useisiin lehtiin, kuten Hengelliseen Kuukauslehteen, Turun Sanomiin ja Uuteen Auraan käsitellen uskonnollisten asioiden lisäksi esimerkiksi lainamakasiini- ja kouluasioita. Hän sepitti jopa laulun kansakoulun perustamisen tärkeydestä ennen kuin koko kunnassa oli niitä yhtäkään. Laulu julkaistiin myös Sanomia Turusta -lehdessä 1873.

Avara usko

Saarnaajana häntä pidettiin lämminhenkisenä ja sovinnollisena, vaikka laulusta hänet erityisesti tunnettiin. Sovinnollisuudesta kertonee osaltaan sekin, että hän rukoilevaisalueen kasvattina haki yhteyttä myös herännäisyyteen. Hän oli saanut kuulla heränneitten eli körttien Hengellisessä Kuukauslehdessä käsitellyn Porin seudun rukoilijoita, siis rukoilevaisia. Niinpä hän lähetytti sinne keväällä 1896 kirjeen Heränneet ja rukoilijat,  jossa arveli, että Pohjanmaan heränneet ja Porin rukoilijat työskentelevät samaan suuntaan. Hän sanoi olleensa paljon rukoilijain eli rukoilevaisten seurassa ja koki siellä käytävien keskustelujen ja opetusten olevan linjassa sen kanssa, mitä Hengellinen Kuukauslehtikin hänen mielestään sisälsi. Niinpä hän kysyikin lehden toimitukselta onko jotain eroa todella olemassa. Lehden vastaus oli diplomaattinen, sillä vastaaja kertoo tuntevansa lähinnä heränneiden tavat, selostaa ne ja pyytää rukoilevaisia itse esittelemään omansa ja vertaamaan kirjoitettuun.

Itänen vastasikin käyden lehden vastauksen läpi ja kommentoiden sitä ja löytäen yhteyttä kohta kohdalta ja toivottaen kaikille lukijoille Jumalan armoa saatesanoilla "kaikkein halwin weljenne Kristuksessa". Ehkä Itäsen avointa mieltä toiseen liikkeeseen vaikutti sekin, että rukoilevaisuus oli Kalannissa kuihtuva liike hänen omienkin sanojensa mukaan. Siihen hän oli juurtunut, mutta hän oli myös aktiivinen Lähetysseuran mies sekä iloitsi, kun Hengellinen Kuukauslehti levisi paikkakunnalla.

Tämä kuva Itäsestä julkaistiin Männäisten koulun 50-vuotisartikkelin 
yhteydessä. Kuvatekstissä häntä kutsuttiin laulunopettajaksi.
Uusi Aura nro 237/1924.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi mainita senkin, että häntä pidettiin yhtenä paikkakunnan parhaista rukin käyttäjistä, joka sai kehruutuotteillaan palkintojakin. Ainakin hän sai jaetun toisen palkinnon, arvo 4 silloista markkaa, Männäisten kansakoulussa 1901 pidetyssä käsityönäyttelyssä. Tosin hän sai sen naisten käsitöiden sarjassa ilmeisesti ainoana miehenä tekemällään iholangalla, neuletuotteet kun oli kaikki sijoitettu naisten sarjaan. Hänen mainitaan myös kehränneen monet vuosikymmenet koko Männäisten kylän pellavat langaksi apunaan vain huuliensa herkällä tunnolla ja tarmollaan.

Muistihirmu suunnistaja

Edellä on puhuttu jo Itäsen muistista. Vuonna 1907 seurakunnan vt. urkuriksi tullut Aug. Vidgren kertoi tästä useita pari esimerkkiä omalta ajaltaan. Urkuri soitti kerran erästä harvinaisempaa kappaletta uudesta koraalikirjasta, jolloin Itänen, urkujenpolkija kun oli, huusi urkujen takaa: "Onkos heränneitten laulukin otettu koraalikirjaan?" ja alkoi laulaa. Eräänä jouluaamuna urkuri oli myöhässä ja Itänen tuurasi esilaulajana. Virsiohjelmaan oli etukäteen valittu hyvin harvoin käytetty jouluvirsi, mutta Itänen oli laulanut sen aivan virheettömästi, minkä ihmeissään todistivat urkurille laulua virsikirjasta tarkkaan seuranneet papit.

Itäsen kerrotaan ryydittäneen yleisiä kokouksiakin sattuvilla ja humoristisilla huomautuksillaan. Näin esimerkiksi kuntakokouksessa alkuvuodesta 1917. Kun vallankumous oli puhjennut Venäjällä oli läänin kuvernööri lähtenyt Turusta. Tämäkin uutinen oli jäänyt Itäsen tarkkaan muistiin, sillä kun kokouksen puheenjohtaja luki tavan mukaan valitusoikeuden, jossa kehotettiin tyytymättömiä säädetyn ajan puitteissa kääntymään kuvernöörin puoleen kysäisi Itänen: "Mistäs mee se löyretä?"

Tämä piirros julkaistiin Turun Sanomissa osana artikkelia siitä, 
kuinka Itänen oli täyttänyt 70 vuotta. Siinä hänen sanotaan olevan lukijalle hyvintunnettu 
uusikirkkolainen. Turun Sanomat nro 2151/1912.

Vaikka näkökyvyn puute vaikeutti matkustamista ei se sitä estänyt. Hän kehitti itselleen niin hyvän paikallistuntemuksen ja käytti sauvaansa niin taitavasti, ettei usein tarvinnut saattajaa. Matka Uuteenkaupunkiin ja siellä johonkin puotiin onnistui, mutta kävipä hän Raumalla, Porissa, Turussa ja peräti viisi kertaa Helsingissä asti osallistuen Suomen Lähetysseuran vuosikokouksiin! Hänen taitonsa synnytti monia tarinoita. Kerran hän Uudenkaupungin Alisellakadulla törmäsi erääseen lyhtypylvääseen, joka oli siihen hiljattain asennettu. Ukko oli alkanut tutkia pylvästä ja ihmetellyt, mistä se oli tullut, koska "ei sitä ennen ole siinä ollut". Hän myös pysähtyi usein samassa kaupungissa hautausmaan keskikohdalle, missä hän paljasti päänsä ja luki Isä meidän -rukouksen.

Vanhoilla päivillään Itänen oli kalantilaisten elävä muistikirja, joka kutsuttiin usein yleisön eteen muistelemaan vanhoja ja jo monen unohtamia tapahtumia. Sanotaan toistakymmentä tutkijaa käyneen tallettamassa häneltä sananlaskuja, runoja, tarinoita, tapahtumia, tapoja sekä sävelmiä. Hänen lempinimensä olikin "Uudenkirkon tietosanakirja".

Suuri murhe Itäselle oli se, kun häneltä vuonna 1917, 75 vuotta täytettyään kiellettiin kirkonkellojen soitto turvallisuussyistä, pelättiin hänen näet putoavan tornin rappusilta. Tästä masentuneena Itänen lausui: "Voi jospa jo kuolisin, kun en enää kellojakaan saa soittaa".

Itäsen veljen Juho Tähtisen 
Uudenkaupungin Sanomissa 
julkaisema kuolinilmoitus. "2 poikaa" 
viittaa Tähtisen omiin poikiin. Ilmeisesti 
asia aiheutti sekaannusta, sillä yhdessä 
muistokirjoituksessa katsottiin tarpeelliseksi 
huomauttaa, ettei Itäsellä ollut omia poikia. 
Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1921.

Suuret hautajaiset

Sokki-Herman kuoli 79-vuotiaana sunnuntaina 30. tammikuuta 1921 iltakymmeneltä sairastettuaan keuhkokuumetta kolme päivää. Tätä ennen hän lausui: "Jeesus on minun turvani ja apuni tuskissani, Hänen nimeensä luottaen toivon lepoon pääseväni." Vain vähää aikaisemmin hän oli ollut puhumassa eräässä tilaisuudessa, joten kuolema yllätti monet korkeasta iästä huolimatta.

Itäsen hautajaiset olivat merkkitapaus, josta selostettiin Uudenkaupungin Sanomissa tarkasti. Sunnuntain tekstinä sattui olemaan kertomus siitä, miten Jeesus antoi sokealle miehelle näön, mikä varmasti laittoi saattoväen ajatukset liikkeelle. Haudalla esiintyi suojeluskunnan mieskuoro sekä sekakuoro.

Vainajan veljen Juho Tähtisen laskettua seppeleen luettiin hänen poikiensa Väinön ja Kostin, jotka eivät päässeet paikalle runollinen tervehdys, jossa muisteltiin sedän puheita ja laulua. Kapteeni Isaksson muisteli myöskin vainajaa korostaen, että tämä oli aiemmin palvellut myös hänen kotikaupunkinsa Uudenkaupungin kirkossa. Niinpä Isaksson muisteli häntä ja menneitä herätyksen aikoja.

Lukuisia muitakin seppeleitä tuli, myös Männäisten koulun entisiltä oppilailta. Maisteri J. Ahtinen lausui myös pätkän laulusta, jonka erikoisesta syntytaustasta olen kirjoittanut Pomarkun kappalaisen Johan Pomlinin elämäntarinan yhteydessä ( https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/10/pomarkun-pasuuna-ja-nakija-johan-pomlin.html ): "Nyt lopetin minä veisuni. Menestyi hyvin reisuni. Jeesuksen veren haavoissa iäti lepään rauhassa." Lopuksi oli vielä Männäisten koululla muistotilaisuus puheineen ja veisuineen. Maisteri Ahtinen puhui myös rukoilevaisuudesta ja sen viimeisistä merkkimiehistä paikkakunnalla, joista Itästä pidettiin viimeisenä.

Itäsen veljenpojat eivät päässeet hautajaisiin, 
mutta muistivat setää oheisella runolla, joka päätyi 
myös Uudenkaupungin Sanomiin nro/15/1921.

Kuoltuaankin muistettu

Itäsen merkityksestä seudulla kertoo se, ettei hänen muistonsa suinkaan unohtunut hautajaisten jälkeen. Kaksi vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1923, nimittäin paljastettiin Vakka-Suomen maakuntajuhlan yhteydessä Itäsen hautamuistomerkki. Sen oli lahjoittanut Uudestakaupungista kotoisin oleva kapteeni Isaksson. Paljastus oli ilmeisen juhlava tilaisuus: torvisoittokunta soitti suruhymnin, Isaksson kertoi Itäsen elämästä, laulettiin yhdessä Mun kanteleeni kauniimmin, kirkkoherra kiitti Isakssonia ja puhui tekstistä "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen", joka oli kaiverrettuna myös muistomerkkiin ja lopuksi veisattiin torvien säestyksellä Sun haltuus rakas isäni.

Kaksi vuotta myöhemmin, nyt siis jo neljä vuotta kuoleman jälkeen kirjoitti kirjailija ja kotiseutumies F. M. Karrakoski Uudenkaupungin Sanomiin. Siinä hän kertoi olleensa kesällä 1916 yhdessä kotiseutututkija Jalo Nummisen kanssa haastattelemassa Itästä samalla, kun tämä pilkkoi halkoja. Numminen oli pyytänyt Karrakosken mukaan piirtämään kuvan Itäsestä suunnittelemaansa kirjaa varten. 

Itäsen hautajaisiinsa tarkoittama kiitosvirsi 
F. M. Karrakosken tallettamana. Uudenkaupungin 
Sanomat nro 122/1925.

Itänen totesi siinä työskennellessään sepittäneensä kiitosvirren, joka pitäisi lukea hänen hautajaisissaan. Numminen kirjoitti sanat muistiin, mutta Itänen sanoi, että "kyll tee saatte sen molemmakki muistiin kirjotttaa!" Niinpä Karrakoskikin kirjoitti sen ylös.

Vuonna 1918 Numminen joutui sisällissodassa punaisten surmaamaksi ja hänen muistiinpanonsa joutuivat tuhon omiksi. Itäsen kuoltua Karrakoski ei löytänyt omia muistiinpanojaan, ne kun olivat toisaalla. Nyt hän oli yhyttänyt ne ja päätti suorittaa velvollisuutensa jälkikäteen julkaisemalla sen lehdessä. Liitän virren sanat kuvana tuosta jutusta.

Itäsen muisto nousi esiin myös vuoden 1938 kirkkoherranvaalissa. Turunmaa -lehdessä näet eräs vetosi paikkakunnalta syntyjään olleen J.L. Heinisen puolesta ja totesi tämän olleen Herman Itäsen oppilaita, jonka vuoksi hän "parhaiten tietää ja tuntee meidän polkumme ja tiemme, taistelumme ja voittomme." Mielenkiintoista on, että vaikka Itäsen tässäkin sanotaan olleen Kalannin rukoilevaisuuden viimeisiä johtajia nähdään liikkeen kuitenkin jollain tapaa edustaneen jollain tavalla pitäjää edelleen. Mainittakoon, että Heininen tuli valituksi, tiedä sitten oliko tämän ansiosta.

Miksi Sokki-Herman on syytä muistaa?

En tiedä, muistetaanko Itästä enää Kalannissa. Jälkeläisiä hänellä ei ollut, ja rukoilevaisena hän oli ainakin tuolloin viimeisiä kotipaikkakunnallaan. Naapurikunnassa Laitilassa rukoilevaisuus on ollut elinvoimaisempi, mutta siellä on ollut omat "pylväänsä", joita muistella. Itäsen kirjoituksia en tähän hätään juuri ehtinyt lukea, joten en tiedä, kuinka kuolemattomia ajatuksia sieltä löytyi.

Silti ajattelen, että hänet on syytä muistaa edelleen. Olen vaikuttunut siitä, miten monipuoliset hengen- ja ruumiinlahjat oli tällä miehellä, joka olisi saattanut päätyä sokeutensa vuoksi vain hiljaiseksi syytinkiläiseksi jonkin talon nurkkaan. Hänen tarinansa on inspiroiva esimerkki siitä, miten jotkut onnistuvat muuttamaan rajoitteensa vahvuuksiksi. Samalla hän kertoo siitä jo usein havaitsemastamme todellisuudesta, ettei maamme herätysliikkeissä suuruus ole läheskään aina yhdistynyt ulkoiseen suuruuteen tai maalliseen vaikutusvaltaan. Seuraavan kerran kun osun Kalannin seudulle haluan vierailla Sokki-Hermanin haudalla.

Lähteet:

Alifrosti, Kari & Nallinmaa-Luoto, Terhi: Kalannin historia. Uusikaupunki 1999.

J.H.A.: Muistelmia Uudenkirkon Männäisten kansakoulun alkuajoilta. Uusi Aura nro 104/1924. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1504566?page=5

Herman Itänen. Turun Sanomat nro2151/1912. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1180030?page=14

Herman Itänen. Vakka-Suomi nro 12/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1510411?page=2

Herman Itänen. Vakka-Suomi nro 71/1923. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1510735?page=3

Herman Itänen kuollut. Länsi-Suomi nro 14A/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1430880?page=3

Herman Itänen kuollut. Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498002?page=2

Herman Itäsen hautaustilaisuus. Uudenkaupungin Sanomat nro 15/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1497989?page=2

Itänen, Herman: Heränneet ja rukoilijat. Hengellinen Kuukauslehti nro 4-5/1896, 1.4.1896. Verkkoversio: digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979836?page=15

Itänen, Herman: Wieläkin muudan sana heränneistä ja rukoilijoista. Hengellinen Kuukauslehti nro 8/1896. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979838?page=17

Itänen, Herman: Lounais-Suomesta. Hengellinen Kuukauslehti nro 9/1899. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/979884?page=15

Karrakoski, F. M.: Sokea kellonsoittaja. Uudenkaupungin Sanomat nro 71A/1923. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498218?page=2

F. M. K[arrakoski].: Herman Itäsen kiitosvirsi, mikä piti hänen hautajaistilaisuudessaan luettaman. Uudenkaupungin Sanomat nro 122/1925. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1498630?page=2

Käsityönäyttely. Uudenkaupungin Sanomat nro 12/1901, 29.1.1901. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/733584?page=1

Monitaitoinen sokea. Suupohjan Kaiku nro 19/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1303114?page=3

Numminen, Jalo: Herman Itänen 75-vuotias kansanrunouden kertoja. Uudenkaupungin Sanomat nro 15/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1329973?page=2

Seurakuntalainen: J. L. Heininen Kalannin kirkkoherraksi. Turunmaa nro 172/1938. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2117753?page=6

Sokea seurakunnanpalvelijavanhus. Suomen Aistivialliskoulujen Lehti nro 8/1917. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/924211?page=15

Uudeltakirkolta. Sanomia Turusta nro 27/1873. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482210?page=2

Vidgren, Aug.: Muistelmia Herman Itäsestä. Uudenkaupungin Sanomat nro 14/1921. Verkkoversio: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1497992?page=4

Kun Karunan kirkko muutti Helsinkiin

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, miten Karunan vanha puukirkko sai syntynsä (voit lukea siitä ja muuta mielenkiintoista kirkon varhaisvaiheista täältä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/09/naimakauppoja-ja-kiistaa-papin.html ). Mutta miten tuo pyhäkkö päätyi nykyiselle paikalleen Helsingin Seurasaareen? Siihen tarinaan tahdomme nyt katseemme kohdistaa, varsinkin kun tänä vuonna tulee täyteen 110 vuotta kirkon muutosta. Laitoin tähän juttuun tekstin pituuteen nähden runsaasti kuvia, älkää antako sen häiritä. Tällä kertaa ei valitettavasti Karunan nykyinen kaunis kivikirkko mahtunut mukaan kuviin.

Karunan kirkko valokuvattuna joskus ennen vuotta 1912. Oikealla puiden 
katveessa erottuu Olivecreutzin hautarakennus, joka on edelleen paikallaan 
ja auttaa hahmottamaan kirkon sijaintia. Sen ja kirkon välistä löytyy muuten 
blogissa aiemmin esitellyn kappalainen Henrik Vilhelm Possénin hauta: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/04/kirkkohistorian-henkilokuvia-karunan.html . Kuva on Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta ja vapaassa käytössä. https://www.finna.fi/Record/museovirasto.0AD01C504A9B7A5732B136BABBEF4A1B

Professori etsii kirkkoa

Seurasaaren ulkomuseon perusti vuonna 1909 professori Axel Olai Heikel. Hän halusi saarelle myös kirkon ja alkuperäisenä ajatuksena oli, että Keuruun vanha kirkko olisi siirretty sinne. Asiasta käytiin neuvotteluita, mutta keuruulaisten jyrkkä vastustus kaasi hankkeen.

Axel Olai Heikel (1851-1924) oli Seurasaaren ulkomuseon 
isä ja tärkeässä roolissa myös Karunan kirkon hankkimisessa sinne. 
Kuvannut Th. Nyblin, kuvan lähde Wikimedia Commons, 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Axel-Olai-Heikel.jpg

Pian katse kohdistui kuitenkin sisämaasta rannikolle, Varsinais-Suomen Karunaan. Siellä 1680-luvulla rakennettu ja 1770-luvulla uudistettu puukirkko oli jo 1800-luvun lopulla käynyt turhan pieneksi seurakunnan tarpeisiin. Erinäisiä korjaussuunnitelmia oli tehty, ja 1902 senaatti vahvistikin erään korjaussuunnitelman, mutta kappalainen Anton Wilhelm Sederströmin (jonka vaiheisiin Marttilassa kirjoittaja on tutustunut gradunsa kautta: https://www.utupub.fi/handle/10024/125656 ) johdolla kirkkoraati totesi, että uuden kirkon rakentaminen olisi viisainta. Sederströmin aikaan 1893-1905 sijoittuivat muuten myös kappeliseurakunnan irtaantumisen Sauvon seurakunnasta edistäminen sekä suomen kielen vahvistuminen jumalanpalvelus- ja hallintokielenä.

Asiaa palloteltiin sitten vuosia kirkkoraadin kannattaessa sekä uutta kirkkoa että itsenäistä seurakuntaa, kun taas kirkonkokous piti kumpaakin liian kalliina ajatuksena. 1906 tehtiin kuitenkin päätös uuden kirkon rakentamisesta, ja arkkitehdiksi tuli Josef Stenbäck. Tontin lahjoitti Karunan kartanon omistaja Eliel Blomqvist. Rakennustyöt alkoivat 1908 ja uusi kansallisromanttinen kivikirkko valmistui 1910. Uusi kirkko vihittiin käyttöön 9. lokakuuta 1910, mitä juhlistettiin suureellisin menoin. Tuomiorovasti Juuso Hedberg vihki kirkon käyttöön kahdella kielellä, ja molemmissa kirkoissa pidettiin jumalanpalvelukset suomeksi ja ruotsiksi.

Karunan kirkkoa Olivecreutzin haudan suunnalta Heikelin 1912 kuvaamana. 
Tässä ollaan jo muuttopuuhissa, mikä ilmenee vasemmalla erottuvista laatikoista.
Kuva Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta 
ja on vapaassa käytössä. 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.55B148D7FE626DD2954206B6087B5FAA?imgid=1

Nyt sitten professori Heikelille tuli tieto, että Karunan suunnalla voisi olla joutilas kirkko. Uusi Suomi -lehden mukaan vanha kirkko olisi jäänyt Karunan kartanon omistajan vastentahtoisesti hoidettavaksi. Turussa Heikel sai vielä kuulla, että Karunan silloinen kappalainen Arttu Akseli Albin Ahonen oli käynyt seurakuntalaistensa puolesta Turun museon intendentin luona tarjoamassa ostettavaksi vanhassa kirkossa säilytettyjä öljyvärimaalauksia. Hinnaksi oli esitetty 5000 markkaa.

Karunan kirkossa oli edustava kokoelma vanhoja taideteoksia. 
Tässä on sakastin oven yllä olevan krusifiksin, josta tulee enemmän asiaa myöhemmin,
ympärillä "Ristiinnaulitseminen", jonka on hankkinut 1680-luvulla Karunan kartanon 
isäntä ja kirkon rakennuttaja Arvid Horn vaimonsa Maria Krusen kanssa, 
"Paavalin kääntymys", joka on 1600-luvun jäljennös Rubensin maalaamasta 
teoksesta sekä "Kristuksen kaste" 1600-luvulta. Kuva Museoviraston Kansatieteen 
kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta ja on vapaassa käytössä.
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.952CA0513C007E145516DCA618AEAF75?imgid=1

Heikel kävi sitten Karunassa ja totesi, että vanhoja taide-esineitä uhkasi heitteille jäämisen vaara nyt käytöstä poistuneessa kirkossa ja ehdotti karunalaisille, että he antaisivat Antellin kokoelmien, Ateneumin taidemuseon perustan, lunastettavaksi paitsi kyseiset 15 taulua myöskin vanhan kirkon kellotapuleineen, ellei niitä sitten haluta Turkuun.

Kansallismuseokin katsoi aiheeksi puuttua asiaan ja totesi, että Karunan taideaarteiden paikan pitää olla Helsingissä. 5. maaliskuuta 1911 pidettiin sitten Karunan kappeliseurakunnan kirkonkokous, jossa seurakunta teki päätöksen antaa Antellin kokoelmien lunastaa edellä mainitut taulut, kirkon ja muun taidehistoriallisesti arvokkaan irtaimiston. Mikäli ostaja näin haluaisi sisältyisi myös kellotapuli tähän kauppaan.

Myös Heikelin tässä kuvaama Karunan kellotapuli siirtyi Seurasaareen. Kuten
myöhemmin tulee ilmi yritti eräs yksityishenkilö ostaa sen, jotta kirkosta jäisi 
edes jokin muistomerkki Karunaan. Kuva Museoviraston Kansatieteen 
kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta ja on vapaassa 
käytössä. https://www.finna.fi/Record/museovirasto.028B6888217470C975E148B3E796633C?imgid=1

Yksityiskohtia hiotaan

Ehtojakin  toki oli. Ostajan tuli sitoutua vastaanottamaan ja kunnossa pitämään rakennus joko sen entisellä paikalla tai muualle siirrettynä, oikeudella siirtää tämä velvoite toiselle taholle. Kirkossa ollut Mariaa ja Jeesus-lasta yhdessä Johannes Kastajan äidin Elisabetin sekä Katariina Aleksandrialaisen kanssa esittävä taulu, niin sanottu Santa conversatione eli Pyhä keskustelu tulisi jäljentää ja jäljennös toimittaa Karunan uuden kirkon käyttöön, hautausmaa tulisi kunnostaa siltä kohtaa, mistä vanha kirkko poistettaisiin ja uudet kellot tulisi hankkia vanhojen tilalle. Jäljennettävän taulun valinnasta tekee ymmärrettävän sekin, että Arvid Horn oli nimennyt kirkon vaimonsa mukaan Maria Elisabethin kirkoksi, erään lähteen mukaan kansan parissa "Maija-Liisa", joten taulu, joka sisälsi Raamatun Marian ja Elisabethin oli hyvin osuva muisto kirkosta.

Albert Edelfelt teki tämän piirroksen Karunan 'Santa conversatione' -taulusta 
vuonna 1871 ollessaan osa Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallista 
retkikuntaa. Hän ei ollut ainoa, johon taulu teki vaikutuksen, ja siksi alkuperäisestä 
haluttiin jäävän kopio myös Karunaan kirkon ja taulujen muuttaessa. Kuva kuuluu 
Museoviraston Historian kuvakokoelmaan ja on vapaassa käytössä. 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.D7B203D160CEE2ED47761F0873178F8E

Kauppahinnaksi tuli 8000 markkaa. Pöytäkirjassa todettiin, että "oltiin tietoisia myydyn omaisuuden arvosta, jossa varsinkin eräillä tauluista oli suuri raha- ja taidearvo, mutta katsottiin seurakunnan arvoa alentavan, jos se rupeaisi hyödykseen tekemään kauppaa pyhillä esineillä, vaan pidettiin riittävänä, että seurakunnan käytännöllinen tarve tuli tyydytetyksi."

Antellin kokoelmien valtuuskunta sai tiedon päätöksestä huhtikuussa, ja valitusaika oli mennyt siihen mennessä jo umpeen. Valtuuskuntaa arvelutti kirkon vastaanottaminen, mutta Heikel sai asian järjestymään. Kesällä kävivät polyteknikko V. Kyander ja arkkitehti Stenbäck mittaamassa ja piirtämässä kirkon sekä laativat kustannusarvion kirkon siirtämisestä. He arvelivat sen olevan  17 000 markkaa. 19. lokakuuta 1911 valtuuskunta osti taulut sillä ehdolla, että vasta perustettava osakeyhtiö Aktiebolaget Fölisöns Friluftsmuseum, Osakeyhtiö ottaisi vastuulleen kirkon. Yhtiö sai senaatin vahvistuksen 30. marraskuuta 1911 ja siinä oli osakkaina 100 helsinkiläistä ja 2 kuopiolaista. Tämä yhtiö luovutti myöhemmin kirkon valtion muinaismuistoviranomaisille.

Muuttohommat alkavat

Yhtiö rekisteröitiin 28. maaliskuuta 1912 ja heti samana päivänä valtionarkeologi lähetti Turun tuomiokapituliin kirjelmän, jossa anottiin lupaa kirkon ja sen esineistön siirtämiseksi Helsinkiin. Kun lupa oli saatu lähti Heikel kansallismuseon kirvesmies O. Kivistön kanssa 28. toukokuuta Karunaan, jossa allekirjoitettiin kauppakirja ja maksettiin puolet kauppahinnasta eli 4000 markkaa. Kivistö sitten kuljetti kirkossa vielä olleet taulut pumpuliin pakattuina laivalla Helsinkiin Kansallismuseoon. Näin tehtiin siksi, että taulujen halkeilleen maalin pelättiin irtoavan kankaista tärisevässä junassa.

A.O. Heikelin ottamassa kuvassa näkyy, kuinka seiniltä on jo viety taulut 
ja niiden paikat erottuvat vaaleina laikkuina. Virsitaulun numero kiinnittää 
huomioni. Ilmeisesti kirkossa on pidetty jonkinlainen kirkon lähtöön liittyvä 
hartaushetki, ainakin tuo virsi sopisi siihen hyvin. Kyseessä on v. 1886 virsikirjan 
virsi 296, joka alkaa näin: "Miks suret, sielun', maailmaa, Miks ajallista tavaraa? Miks
pyydät katoovaa? Ah toivo, turvaa Herraan vaan, Ain' armolliseen auttajaan!"
Kuva Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmasta ja Seurasaaren kuvakokoelmasta ja 
on vapaassa käytössä. 
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.C2DCD6A1EB5A36C43235970A05E7E5D4?imgid=1

12. kesäkuuta 1912 olivat Heikel ja Kivistö jälleen Karunassa odottamassa arkkitehti A. Tavastjernaa, joka oli laatinut suunnitelman kirkon siirtämiseksi. Helsingistä ei oltu saatu työhön rakennusmestaria, joten Kivistö sai homman 75 pennin tuntipalkalla sekä 1,50 markan päivärahalla koko siltä ajalta, joka kuluisi kirkon purkamiseen, kuljetukseen ja jälleenrakennukseen. Heikelin mukaan tämä päätös oli varsin edullinen.

Työhön osallistui pari helsinkiläistä sekä karunalaisia apumiehiä. Turusta vuokrattiin hinaajahöyry sekä suuri rautaproomu kuljetusta varten. Kirkkorannan laituria piti vahvistaa ja pienemmällä proomulla kuljetettiin rakennushirret syvemmällä uivaan ja ulapalle ankkuroituun proomuun.

Työmaa herätti luonnollisesti paikallisten huomiota, eikä suurilta tunteiltakaan vältytty. Monet karunalaiset tulivat katsomaan purkua haikeina ja hartaina. Eräs rouva näki ristiinnaulitun kuvan asetetun seinustalle vinoasennossa ja vaati, että se oli asetettava pystyyn. Sen jälkeen hän sanoi, ettei ollut koskaan ennen rohjennut koskea siihen, mutta nyt kosketti sitä kädellään, ikään kuin jäähyväisiksi.

Tämä krusifiksi on ilmeisesti v. 1500 tienoilta ja siten kirkkoa vanhempi, 
miten lie sinne päätynyt. Ainakin v.1804 asti se on ollut sakastin oven 
yllä. Sen näkeminen alas laskettuna sai ainakin yhden karunalaisnaisen 
liikutuksen valtaan. Kuva kuuluu Suomen 
kansallismuseon Seurasaaren ulkomuseon kokoelmiin ja on vapaassa käytössä.
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.A9753AA32731B7F09754E9F6244E5E6B

Eräs toinen karunalaisrouva oli puolestaan halukas maksamaan 700 markkaa siitä hyvästä, että kellotapuli jäisi paikalleen ja karunalaisilla olisi edes jokin muisto vanhasta kirkostaan. Ulkopuolisille purkajille välittyi kuva, että kirkko oli karunalaisille rakas, ja se löi eräänlaisen pyhän leiman koko purkutyöhönkin. Monet karunalaiset muistelivat kirkon esineitä ja tauluja sekä morsiusryijyä, joihin liittyi suuria ja kalliita muistoja. Taideteoksista erityisellä kaipauksella muisteltiin Pyhän Ehtoollisen asettamista, Verorahaa, Kaitaa ja laviata tietä sekä Pyhää Yrjänää ja lohikäärmettä.

Yksi karunalaisten muistelemista taide-esineistä oli tämä ilmeisesti 
1600-luvulla (siis luterilaisena aikana) valmistettu pyhä Yrjänä ja lohikäärme. 
Yrjänän tai Yrjön miekkakäsi on katkennut, mistä johtuen taistelun asetelma 
näyttää veistoksen nykymuodossa varsin epätoivoiselta. Kuva kuuluu Suomen 
kansallismuseon Seurasaaren ulkomuseon kokoelmiin ja on vapaassa käytössä.
https://www.finna.fi/Record/museovirasto.1926A8889A653A7E6DB0411182B09030?imgid=1

Purkamis- ja lastaustyössä meni noin 4-5 viikkoa mukaan lukien hautausmaalla suoritetut työt. Kirkon lattian alla olleet luut kerättiin yhteen hautaan ja kirkkoa ympäröinyt kiviaitaus piti kuljettaa pois, mikä kustansi 300 markkaa. Kuljetus päästiin suorittamaan ihanassa heinäkuun helteessä, mistä laivamiehet olivat mielissään, heitä kun huoletti proomun korkea kansilasti. 20. heinäkuuta 1912 hinaajahöyry saapui Seurasaaren rantakalliolle matkattuaan 24 tuntia Karunan kirkkorannasta.

Karunan kirkkorannasta otettu kuva aluksesta, jonka lastina on osiin 
purettu Karunan kirkko. Kuva julkaistu Uusi Suomi -lehden numerossa 
212/1936.

Rakennustyötä viivästytti hieman samaan ajankohtaan osunut rakennustyöläisten lakko. Arkkitehti kävi kuitenkin selittämässä lakkokomitealle, että tämä urakka kuuluu yleisten töiden joukkoon, jolloin se saatiin lakosta vapaaksi ja työ saatiin päätökseen 9. marraskuuta 1912.

Kirkon muisto elää myös synnyinsijoillaan

Uudessa paikassaan kirkko sijaitsi korkeammalla kuin vanhassa ja kellotapuli oli nyt lähempänä kirkkoa kuin aiemmin. Karunalaisten mainitaankin lohduttaneen itseään sillä, ettei vanha kirkko joutunut häviöön ja häpeään, vaan nostettiin uudella paikallaan kunniaan.

Kirkko nykyisessä paikassaan Seurasaaressa. Kuvan  
lähde Wikimedia Commons, 
https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Karuna_museum_church_Seurasaari-Helsinki1.jpg

Kirkon sisustuksena on tosiaan paljon alkuperäistä sisustusta, joista seinillä olevat käden muotoiset kynttilänpidikkeet ovat olleet inspiraationa Karunan vaakunallekin pitäen näin vanhan kirkon muistoa yllä Karunassakin. Elimäen seurakunnalta saatiin 130 markalla 6000 kattopaanua katon toisen puolen päällystämiseksi, kirkonkello saatiin Liljendalista, urut puolestaan Vanajasta, jonne ne olivat tulleet Tuusulasta. Kaikkinensa kirkon kuljetus tuli Heikelin mukaan kustantaneeksi 11969 markkaa 12 penniä. Halukkaat voivat nähdä tässä jotain enteellisyyttä, päättyihän Karunan kunnan ja seurakunnan itsenäinen taival vuonna 1969. Heikel itse sai viimeisen leposijansa Seurasaareen siirtämänsä kirkon vierestä vuonna 1924 ja samaan hautaan on laskettu myös hänen vaimonsa.

Nämä kynttilänjalat, tai oikeammin kynttilänkädet, ovat innoittaneet 
myös Karunan nykyistä vaakunaa. Tavallaan sääli, ettei yhtään niistä 
jätetty Karunaan. Pitäisikö jonkun teetättää edes yksi kopio? Kuva kuuluu Suomen 
kansallismuseon Seurasaaren ulkomuseon kokoelmiin ja on vapaassa käytössä. https://www.finna.fi/Record/museovirasto.2339073BD98308700949EDDA50DC774F

Karunalaiset eivät enää haikaile kirkkoaan takaisin, mutta ylpeitä siitä edelleen ollaan, niin kuin ollaan myös nykyisestä kivikirkosta. Muistomerkki osoittaa sen alkuperäistä paikkaa, edellä mainittu vaakuna kantaa kirkon muistoa liehuessaan varsinkin kesäisin useiden karunalaisten lipputankojen viireissä, samoin kyläyhdistyksen lehti Karunan kynttilä kantaa nimessään kirkon muistoa. Ja onpa kirkossa esimerkiksi jokunen kynttelikkö ja muu esine vanhasta kirkosta, ja Pyhän keskustelun kopiokin on nykyään seurakuntatalossa.

Helsingin Seurasaaressa vieraillessa montaa karunalaista lie ilahduttanut kyltti, jossa kirkon alkuperäiseksi sijaintipaikaksi ilmoitetaan juuri Karuna. Vaikka Karuna on kuntakartalta kadonnutkin, on se Seurasaaressa yhä olemassa, kuten myös sen vanha puupyhättö.

Tähän loppuun vielä Karunan vaakuna. Yhteys noihin vanhan 
kirkon kynttilänpidikkeisiin on ilmeinen. Kuvan lähde Wikimedia 
Commons, https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Karuna.vaakuna.svg

Lähteet:

Ilmonen, K.R.: Kun Karunan kirkkoa kuljetettiin. Uusi Suomi -lehdessä nro 212/1936, 9.8.1936. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1802923?page=19

Kujanen, Hannu: Sauvon historia II. 1997.

Riska, Tove: Suomen kirkot. Turun arkkihiippakunta III osa. Turun tuomiorovastikunta I.1964.

Vuoden 1886 virsikirjan virsi 296. http://koraali.fi/1886/296.html

Kirkot kahdelle kielelle - esimerkkeinä Kemiö ja Sauvo

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Mikäli kuljette joskus itäisellä Uudellamaalla ja piipahdatte Lapinjärven kunnassa saatatte kirkkomaalla kohdata erikoisen näyn. Kaksi kirkkoa seisoo vastapäätä toisiaan, ovelta ovelle ei pitkäjalkaisen tarvitse montaa harppausta tehdä. Erikoiselle ratkaisulle löytyy selityksensä historiasta. Suurempi, 1746 valmistunut on tehty alkujaan seurakunnan ruotsinkielisten ja pienempi 1744 valmistunut suomenkielisten kirkoksi. Järjestelmä oli ollut olemassa jo 1600-luvulta asti, mutta 1742 salaman aiheuttama tulipalo tuhosi molempien kirkkojen edeltäjät. Nykyään kirkkoja käytetään eri aikoina vuodesta eikä kielellinen jako enää mene rakennuksittain.

Puut peittävät ikävästi, mutta kuten näkyy on vasemmalla pieni 
Lapinjärven suomalainen kirkko ja oikealla ruotsalainen kirkko.
Kellotapuli on yhteinen. Kuva Wikimedia Commons.

Kyse ei kuitenkaan ollut alkujaan vain lapinjärveläisestä erikoisuudesta. Monilla nykyisen Suomen alueen paikkakunnilla asui jo ammoin sekä suomen- että ruotsinkielistä väestöä. Luterilaisuuden korvattua valtakunnassa katolilaisuuden tuli muutoksia myös jumalanpalvelukseen. Vaikka osa jumalanpalveluksesta oli ollut kansankielellä jo aiemmin, saarna mukaan lukien, muuttui nyt liturgia kokonaisuudessaan kansankieliseksi ja saarnasta tuli keskeisempi ja siten isompi osa jumalanpalvelusta.

Haasteen tämä muodosti niillä seuduilla, joissa oli kahdenkielistä kansaa. Näin oli varsinkin Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rannikkoseuduilla. Ruotsinkielisenemmistöisilläkin paikkakunnilla saattoi asua huomattava määrä suomenkielisiä, ja toisinpäin. Erilaisia ratkaisuja asian suhteen tehtiin varmaan jo aiemmin, mutta viimeistään Pietari Brahen kenraalikuvernöörikausina (1637-1641 ja 1648-1654) annettiin määräys järjestää suomenkielisiä jumalanpalveluksia myös ruotsinkielisissä seurakunnissa, jos seurakunnan alueella suomenkielisiä asui.

Helppo ratkaisuhan oli viettää erikielisiä jumalanpalveluksia peräkkäin samassa kirkossa. Maalaisyhteisöissä tämä muodosti kuitenkin ongelman. Monien kirkkomatka oli pitkä, ja esimerkiksi kartanoista saattoi ruotsinkielinen isäntäväki tehdä kirkkomatkan yhdessä suomenkielisen palvelusväen kanssa. Siinä sitten odotettiin puolin ja toisin ennen kuin päästiin kotimatkalle. Ehkä piipahdettiin kirkonkylän krouvissa ja kirkkomatka muuttuikin ryyppyreissuksi. Niinpä ei ole ihme, että etsittiin ratkaisuja, joilla jumalanpalvelukset voitaisiin pitää yhtä aikaa, ja siihen tarvittiin erilliset kirkkotilat.

Christer Kuvaja on artikkelissaan luetteloinut niitä paikkakuntia, joille rakennettiin suomenkielinen kirkko ruotsinkielisen rinnalle. Monet näistä kohosivat 1600-luvulla, jotkut 1700-luvulla, mutta osalla on voinut olla vanhempia edeltäjiä. Uudellamaalla tällaiset löytyivät Pyhtäältä, Pernajalta, Lapinjärveltä, Porvoosta, Sipoosta, Helsingin pitäjästä eli nykyiseltä Vantaalta, Espoolta, Kirkkonummelta ja Siuntiosta. Varsinais-Suomesta Kuvaja mainitsee Paraisen ja Kemiön sekä Keski-Pohjanmaalta Kaarlelan. Näistä Lapinjärvellä, Porvoossa ja Paraisilla nuo kirkkotilat ovat yhä olemassa. Lisäksi hän alaviitteessä mainitsee Uudenmaan Tenholan sakastissa pidetyn suomenkielisiä jumalanpalveluksia ja että Varsinais-Suomen Sauvossa oli puukirkko, jossa pidettiin palveluksia molemmilla kielillä.

Nyt ajattelin luoda pikaisen silmäyksen kahteen esimerkkitapaukseen Varsinais-Suomessa. Nostan esille sekä Kemiön että sen naapurista Kuvajan sivuuttaman Sauvon.

Kemiö

Kemiön suomenkielinen väestö oli ollut keskiajalla ja pitkän aikaa uudellakin ajalla niin vähälukuinen, ettei edellytyksiä omalle kirkolle ollut. 1600-luvun alkupuolella monet täkäläiset miehet joutuivat kuitenkin väenotoissa tappelemaan 30-vuotiseen sotaan Saksanmaalle ja alueella koettiin paikoin työvoimapulaa. Niinpä seudulle alkoi muuttaa työn perässä suomenkielistä väestöä sisämaasta muodostaen merkittävän vähemmistön.

Ei ole tiedossa, milloin suomenkieliset saivat oman kirkon, mutta viimeistään 1651 sellainen oli olemassa. Se oli kuitenkin ilmeisesti huonokuntoinen tai muuten sopimaton tarkoitukseensa, sillä 1664 rakennettiin hirsistä uusi suomalainen kirkko, joka kohosi kirkkotarhan luoteiskulmaan lähelle Kemiön 1400-luvulla valmistunutta kivikirkkoa. Kustannuksissa oli mukana koko pitäjä. Kirkko rakennettiin ajan yleisen tavan mukaan suoraan maan päälle ilman kivijalkaa, mistä seurasi myöhemmin ongelmia. 1700-luvun alussa rakennus sai paanukaton ja 1733 takorautaisen tuuliviirin.

Tämä 1400-luvulla rakennettu Kemiön kirkko sai 1600-luvulla 
naapurikseen puukirkon. Kuva Wikimedia Commons.

Rakennustavan vuosi alimmat hirsikerrat painuivat vähitellen maahan ja mätänivät. 1700-luvun puolivälissä harkittiin kyllä kirkon nostamista ja alimpien hirsikertojen vaihtoa, jopa kivijalan rakentamista mietittiin, mutta toimeksi ei vain saatu.

Myös uuden kirkon pykäämisestä oli juttua, ja 1760 turkulaisen rakennusmestari Isak Olinin kanssa tehtiinkin asiasta sopimus. Tarkoitus oli, että Olin tekisi samanlaisen kirkon kuin millaisen oli juuri rakentanut Västanfjärdiin, mutta jostain syystä sopimus purettiin jo ennen töiden aloittamista.

1775 oli tuolloin jo yli satavuotias kirkko niin kehnossa kunnossa, ettei sitä kannattanut alkaa korjaamaan. Jokin ratkaisu oli kuitenkin löydettävä. Ilmoille nousi ehdotus, että rakennus kokonaan hylättäisiin ja kivikirkon asehuone sisustettaisiin suomalaisten jumalanpalveluskäyttöön. Tähän suhtauduttiin kuitenkin nihkeästi, sillä tila oli pimeä ja tarpeen varastona. Uudella kirkollakin vielä palloteltiin, mutta se sai pahan vastaiskun piispan kerrottua piispantarkastuksessa 1777, että kuninkaallinen asetus oli hiljan kieltänyt puukirkkojen rakennuksen.

Huonokuntoinen puukirkko myytiin sitten huutokaupalla ja sen ostivat luutnantti Bernt Aminoff ja kirkkoherra C.G. Weman. Se jäi kuitenkin seisomaan paikalleen aina siihen heinäkuun 1781 iltapäivään asti, jolloin Kaisa Matssdotterin mökissä syttynyt tulipalo laittoi sen tarulle lopullisen pisteen. Tuli levisi mökin olkikatolle, mistä tuuli vei sen kohti kirkkoja. Suomalainen kirkko roihahti ensimmäisenä liekkeihin ja sen jälkeen tuli levisi myös kivikirkkoon.

Kivikirkko kärsi isoa vahinkoa, sillä sen puiset kattorakenteet tuhoutuivat kokonaan, iso osa sisäseinien ja holvien rappauksista lojui murskana lattialla ja kiinteä sisustus oli palanut poroksi lukuun ottamatta pelastettua irtaimistoa. Seinät ja holvit kuitenkin olivat kestäneet kuumuuden sortumatta. Tilanteen ollessa tämä ja pääkirkon vaatiessa pikaista kunnostusta ei ole ihme, ettei sisustuksineen päivineen palanutta suomalaista kirkkoa alettu jälleenrakentaa.

Sen sijaan päätettiin nyt kunnostaa se asehuone kirkoksi, kuten oli joskus tuumittu. Se tosin oli laajennuksenkin jälkeen pieni, joten sisustuskin vaati kekseliäisyyttä. Alttari sijoitettiin pohjoisseinälle ja tiilestä muurattu saarnatuoli sen yläpuoliselle seinälle. Sinne johtavat portaat hakattiin runkohuoneen kiviseinään. Koillisnurkasta saatiin kaiteilla osa sakastiksi ja kirkkokansaa varten saatiin miesten puolelle mahtumaan viisi ja naisten puolelle kuusi penkkiä, lisäpaikkoja toi takaseinälle pykätty lehteri. Gesterbyn omistanut turkulaiskauppias Matts Augustin lahjoitti 1787 kirkkotilaan alttaritaulun.

Matts Augustin 1787 lahjoittama taulu 
muistuttaa ajasta, jolloin kirkon asehuoneessa 
toimi suomalainen kirkko. Kuva Wikimedia Commons.

Tilassa pidettiin suomenkielisiä jumalanpalveluksia vuoteen 1881 asti, jolloin tilan puute oli muuttunut ylitsekäymättömäksi. Suomenkieliset palvelukset siirrettiin varsinaisen kirkon puolelle ja asehuoneen kirkkotilaa käytettiin jatkossa rippikirkkona.

Sauvo

Naapuristaan Kemiöstä poiketen Sauvossa oli suomenkielinen enemmistö. Tosin myös ruotsinkielinen väestö oli huomattavan kokoinen, sillä kun 1650-luvulla Turun akatemiassa mietittiin professorien palkkaseurakuntia halusi Nicolaus Nycopensis itselleen juuri Sauvon perustellen asiaa heikolla suomen kielen taidollaan. Kirkkoherra saattoi siis ajatella pärjäävänsä Sauvossa pelkällä ruotsilla alemman papiston hoitaessa suomenkieliset tehtävät.

Tännekin kohosi jossain vaiheessa suomalaiseksi kirkoksi kutsuttu puurakennus. Sen tarkka valmistumisaika ei ole tiedossa, mutta ilmeisesti se oli rakennettu jo 1500-luvun puolella päätellen siitä, että se oli 1650-luvulla jo huonokuntoinen. 1654 teki näet Sauvon pitäjänkokous päätöksen rakentaa uusi puukirkko.

Myös Sauvon 1472 valmistunut kirkko sai viimeistään 
1600-luvulla puisen naapurin. Sen sijaintia ei tiedetä.
Ainakin kuvassa näkyvä hautausmaan portti valmistui vasta
1700-luvun lopulla. Kuva Wikimedia Commons.

Työhön päästiin keväällä 1656 heti maan paljastuttua. Työtä johti Johan Lindelöf ja rakennusmestarina toimi nikkari Jören, jolla oli apunaan jokaisesta seurakunnan yökunnasta kutsutut taitavat kirvesmiehet. Jokainen talo pitäjässä oli velvoitettu antamaan viisi syltä pitkän tukin, kolme lautaa sekä 15 naulaa manttaalia kohden. Samana kesänä kirkko nousi salvokseensa ja katettiin seuraavana vuonna.

Kemiöön verrattuna erilaisista kielisuhteista kertoo, että puukirkko oli alusta alkaen liian pieni suomalaiselle seurakunnalle. Kirkkoon pitikin heti valmistumisen jälkeen tehdä lehteri, jonka ainekset kerättiin jälleen pitkin pitäjää. Tilanahtaus johti siihen, että puukirkossa pidettiin vuoroviikoin jumalanpalvelus jommallakummalla kielellä, ruotsiksi tai suomeksi. Kivikirkko oli kuitenkin ainakin aluksi ensi sijaisesti ruotsinkielisten päätellen jo siitäkin, että 1600-luvun sisustuksessa esiintyvät tekstit ovat kauttaaltaan ruotsinkielisiä, minkä jokainen kirkossa vieraileva voi omin silmin havainnoida.

Aivan sovulla vuorojen jako ei sujunut. Kivikirkko suurempana ja komeampana veti puoleensa varsinkin suurina kirkollisina juhlapyhinä. Niinpä piispa Isak Rothovius oli säätänyt jo edellisen puukirkon aikaan 1652, että kirkollisina juhlapäivinä pidetään kivikirkossa kaksi jumalanpalvelusta, ensin suomeksi niin aikaisin aamulla, että tilaisuus päättyisi ennen yhdeksää, jolloin alkaisi ruotsinkielinen palvelus. Jos suomenkieliset eivät pysyisi aikataulussa pitäisi piispan mukaan palata vanhaan käytäntöön eli ilmeisesti vuorotteluun. Näin sitten taisi käydäkin, sillä ainakin 1698 tiedetään suomenkielisen joulukirkon olleen puukirkossa.

1600-luvulla valmistuneen saarnatuolin tekstit 
kertovat osaltaan siitä, että kivikirkko oli Sauvossa 
ensi sijassa ruotsinkielisten. (Tosin teksti Kristus-hahmon yläpuolella 
latinaa ja merkitsee 'Maailman Vapahtajaa' .Kuva itse otettu.

Ehtoollisjumalanpalvelukset toivat omat haasteensa. jo 1658 pitäjänkokous tosin oli jo toivonut, että suomalainen seurakunta voisi viettää aina ehtoollista kivikirkossa, sillä heidän määränsä oli ruotsinkielisiä suurempi ja siten ehtoolliseen kuuluva tutkinta olisi sujuvampaa siellä kuin ahtaassa puukirkossa.

Ehtoollistarpeiden kuljetuksestakin saatiin ongelmia aikaan. Seurakunnan vanhimpien mielestä oli sopimatonta, jos pappi kulkisi ulkona ehtoollismalja kädessä avoimen taivaan alla tuulessa ja sateessa. Niinpä 1661 säädettiin, että lukkari kuljettaa messukasukan, viinillä täytetyn ehtoolliskalkin eli maljan sekä öylättiastian sakastista puukirkkoon. Pappi puki kasukan päälleen puukirkon alttarilla ja jakoi ehtoollisen ja jumalanpalveluksen jälkeen lukkari vei varusteet taas kivikirkon sakastiin. Pelättiinköhän katolisen kulkueen vaikutelmaa, jos pappi itse olisi kulkenut messupuvussaan? Olipa ainakin lukkarilla puuhaa.

Aivan kiveen hakattua ei näytä olleen kummassa jumalanpalveluksessa tuli kunkin käydä, vaikka talojen penkkipaikoilla pyrittiinkin valvomaan kaikkien säännöllistä jumalanpalveluselämää. Muuten vuonna 1698 olisi kolmen upseerin, kapteeniluutnantti Arvid Fågelhuvudin, luutnantti Henrik Johan Rosenlewin ja vänrikki Johan Winterin puolustus ollut outo ja kaukaa haettu. 

He olivat näet jättäneet väliin pitkän joulupäivän jumalanpalveluksen ja sen sijaan hummailleet Kirkonkylässä. Fågelhuvud ja Rosenlew yrittivät puolustautua sanomalla olleensa puukirkon suomenkielisessä jumalanpalveluksessa, mutta silminnäkijät kertoivat heidän saapuneen vasta saarnan puolivälissä, juttelivat lehterin portailla koko saarnana ajan ja häipyivät heti saarnan jälkeen. Winter taas sanoi, että hevonen oli aiheuttanut hänelle haavan päähän eikä hän siksi voinut tulla kirkkoon. Oikeuden mukaan haava, joka mahdollistaa ryyppäämisen ei estäne saarnan kuuntelua, joten Rosenlew ja Fågelhuvud saivat 25 hopeatalarin sakot ja Winter 8 päivää vesileipävankeutta.

Nykyään Helsingin Seurasaaressa oleva Karunan vanha kirkko 
vähensi osaltaan Sauvon kirkon ruotsinkielisten jumalanpalvelusten 
tarvetta. Wikimedia Commons.

Pitäjän kielisuhteet muuttuivat vähitellen yhä enemmän suomenkielisten eduksi, minkä lisäksi Karunan 1685 valmistunut puukirkko vähensi Kirkonkylän ruotsinkielisten palvelusten tarvetta pitäjän ruotsinkielisten keskittyessä yhä enemmän Karunan suunnalle, missä sielläkin suomenkieliset olivat enemmistö jo 1730-luvulla. Niinpä puukirkko Kirkonkylässä jäi pikkuhiljaa tarpeettomaksi ja se purettiin 1700-luvun lopussa. 

Molempien kieliryhmien jumalanpalvelukset pidettiin siitä pitäen Sauvossa kivikirkossa ja ruotsinkielisten palvelusten määrä hiipumistaan hiipui, vaikka ne jatkuivatkin Sauvon kirkossa vielä pitkään. Vuoden 1892 kirkonkokouksessa vuotuiset ruotsinkieliset palvelukset vähennettiin kahdeksaan,  1910-luvulla niitä oli enää muutama vuodessa ja 1930-luvun alussa ne loppuivat kokonaan. 1936 yritettiin vielä järjestää ruotsinkielinen rippi ja ehtoollinen, mutta kun ketään ei tullut paikalle luovuttiin niistä kokonaan. Karunassa pidettiin säännöllisiä ruotsinkielisiä palveluksia tämän jälkeen vielä muutama vuosikymmen. Isoäitini isä oli yksi heistä, jotka näihin palveluksiin osallistuivat.

Karunan nykyinen, 1910 valmistunut kirkko on tuttu 
kirjoittajan esivanhemmille kielestä riippumatta, mutta 
täällä kirjoittajan isoäidin isä osallistui vielä sotien jälkeen 
ruotsinkielisiin jumalanpalveluksiin. Kuva Wikimedia Commons.

Kadonneet kirkot, kadonnut maailma

Mitä tästä jäi käteen? Kumpikin tässä tarinassa mainituista puukirkoista on kadonnut, eikä ole ainakaan tiedossani säilyikö niiden sisustusta. Mitään Lapinjärven kirkkojen tapaista muistomerkkiä aikakaudesta ei siis ole jäljellä. Miksi kerroin juuri näistä kahdesta kirkosta?

Yksi syy on se, että nämä paikkakunnat ja niiden kivikirkot ovat itselleni tuttuja. Samalla ja osin tähän tuttuuteen kietoutuen minua kiehtoo se mennyt maailma, josta näiden kirkkojen olemassaolo kertoo. Ne kertovat ajasta, jolloin koko väestön säännöllinen kirkossa käynti oli osa yhteiskunnan järjestystä, jolloin kansankielinen julistus nousi yhä keskeisemmälle sijalle ja jona eri kieliryhmien keskinäiset suhteet vaihtelivat voimakkaasti. Sauvon osalta voi myös nähdä, että vaikka alue oli silloin Ruotsin hallussa saattoi ruotsinkielisyys joillain seuduilla hiipua suomen eduksi.

Jos siis tosiaan piipahdat joskus Lapinjärvellä voit nähdä muistomerkin menneeltä ajalta, jolloin kansa virtasi maalaispitäjissä kahteen kirkkoon kuulemaan Herran sanaa kukin omalla äidinkielellään. Monin paikoin tuo tarina pitää sisällään kateutta ja kiistelyä, mutta tavoitetta voi pitää silti ihailtavana.

Lähteet:

Alifrosti, Kari & Luoto, Jukka: Sauvon historia I. 1990.

Asplund, Henrik & Suistoranta, Kari: Kemiön suurpitäjän historia I. 1997.

Kuvaja, Christer: Finska kyrkor i svenska församlingar – den finskspråkiga minoriteten i Nyland och Egentliga Finland ca 1721–1850. Historiska Samfundet i Åbo 2012. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/118629/Finska%20kyrkor%20i%20svenska%20f%C3%B6rsamlingar.pdf?sequence=2&isAllowed=y

"Piikkiön puujumala"

 Piikkiön kirkko ei kuulu maamme vanhimpiin, tosin ei nuorimpiinkaan, sillä se on valmistunut vuonna 1755. Kirkkopitäjänä Piikkiön juuret ulottuvat kuitenkin keskiajalle asti ja näin Piikkiön kirkollakin on monta edeltäjää. Yksi tämän varhaisemman kirkollisen historian muistomerkeistä ei sijaitse enää Piikkiössä, mutta sen maine on ollut aikoinaan melkoinen ja jossain määrin yhä tunnettu. Niinpä on ehkä aiheellista tämänkin blogin kautta esitellä "Piikkiön puujumala".

Salaperäinen piispankuva

Tämä Turun linnasta nykyään löytyvä tamminen puuveistos on ainakin sen suhteen selkeä, että se esittää piispaa. Tutkijoiden mukaan se on valmistettu 1400-luvun puolivälin tienoilla ja on tyyliltään lyypekkiläinen. Piispa istuu yksinkertaisella istuimella yllään alba, dalmatika, kasukka sekä hiippa. (Jos et tiedä, mitä nämä kirkolliset asusteet ovat, niin ei hätää, netistä löydät näppärästi selitykset. Tässä ne pidentäisivät turhan paljon tekstiä.) Hiukset ovat lyhyinä kiharoina ja leuka on sileäksi ajeltu. Taitava kuvanveistäjä on työstänyt pehmeästi kasukan laskokset, jotka muodostavat polvien päällä poikittaisia poimuja riippuen polvista alas molemmilla sivuilla tötterölaskoksina. Alban reunan alta näkyvät kengälliset jalkaterät. Pituus ei päätä huimaa, 104 senttiä.

"Piikkiön puujumala" itse nykyisessä kotipaikassaan
Turun linnassa. Wikimedia Commons.

Ajan hammas on koetellut veistosta jonkunkin verran. Käsivarsien asennosta päätellen toinen käsi on ollut kohotettuna siunaukseen ja toisessa on ollut kyseisen pyhimyksen tunnusesine. Molemmat kädet ovat kuitenkin irronneet. Veistos on ollut aiemmin värillinen, minkä jätteinä erottuu liitupohjustusta, hiuksissa mustaa väriä sekä hiipan vuorissa punaista.

Mutta kuka tämä herra oikein on? Erään tiedon mukaan katolisista pyhäinkuvista valtaosa olisi hävitetty ennen vuotta 1707. Koska tämä veistos on säilytetty on sen arveltu esittäneen kirkon suojeluspyhimystä ja saaneen siksi jäädä kirkkoon. Tosin tämän lisäksi on säilynyt ainakin pyhäksi Martinukseksi oletettu veistos. Piispaveistos on oletettu pyhäksi Nikolaukseksi ja tämä siis kirkon suojeluspyhäksi, vaikka Nikolauksella on taiteessa yleensä kuvattu parta, ei kuitenkaan aina. Nykyisen kirkon länsipäädyssä olevien kirjainten "S:N:." on ajateltu viittaavan pyhään Nikolaukseen ('Sanctus Nicolaus').

S:N: -kirjaimet Piikkiön kirkon päädyssä.
Wikimedia Commons.

Nikolaus puolestaan oli 300-luvulla elänyt Myran piispa nykyisen Turkin alueelta, nykymuotoisen joulupukinkin esikuva. Olen kirjoittanut hänestä täällä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/12/nikolaos-myralainen-itsenaisyyspaivan.html ja täällä: https://www.facebook.com/Kirkkohistoriankahinaa/posts/436725418017676 Näistä linkeistä voi käydä lukemassa perustiedot hänen elämästään sekä vaikutuksestaan. Piikkiön kirkon suojeluspyhäksi hän lienee päätynyt siksi, että häntä on pidetty merenkulkijoiden suojelijana, ja Piikkiöhän on rannikkopitäjä.

Puupysti puheenparsissa ja pahantekijöitä piinaamassa

Veistos tosiaan oli kirkossa esillä vielä luterilaisenakin aikana, ilmeisesti säilyttäen muiston siitä, että sillä oli kirkolle erityinen merkitys. Pyhän nimi taisi kuitenkin jäädä vähitellen mielestä, sillä veistos sai lempinimen "Piikkiön puujumala", mikä nimi sitten levisikin laajalle. Perniöstä on talletettu sananparsi "totinen kuin Piikkiön puujumala". Sananparsi esiintyy useissa vanhoissa lehtiartikkeleissa ja kaunokirjallisuudessakin, tunnetuimpana Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, missä sitä käyttivät Pentinkulman tytöt luonnehtiessaan Akseli Koskelaa: "Pyh... Toi ny mikään erikonen ole. Seisoo niin kuin puujumala Piikkiön kirkossa. Naamakin on aina niin kun olis yhden syöny ja toista meinais".

Onpa sanontaa käytetty tosiaan muissakin yhteyksissä. Kun vuonna 1920 Piikkiön sos.- dem. kunnallisjärjestö teki SDP:n puoluetoimikunnalle kysymyksiä kansanedustaja Anton Kotosesta, luonnehti Aamulehti niitä näin: "kaksi jykevää kysymystä, varmaan yhtä jykeviä kuin ne kuuluisat puujumalat Piikkiön kirkossa." Tässä toimittaja vain oli erehtynyt luulemaan niitä olevan monta. Yleensä sanonnalla näytetäänkin ymmärtävän vakavaa ja vakaata, jopa tönkköä olemusta.

Jotain erityistä pyhyyttä tuossa veistoksessa on nähtävästi ajateltu olleen. Se näet kerrotaan tuodun vielä 1800-luvun puolivälissä tai jopa sen lopulla asehuoneesta sisälle kirkkoon silloin, kun siellä kuulusteltiin rikollisia. Pyhänkuvan läsnäololla nämä yritettiin saada tunnustamaan rikoksensa. Mainitaan myös, että se tuotiin toljottamaan jalkapuussa istuvia puhutellakseen näiden omaatuntoa. Lienivätkö ne mainitut kuulusteltavatkin oikeastaan jalkapuussa istuvia, tiedä häntä.

Piikkiön kirkko talvisessa asussaan. Wikimedia Commons.

1800-luvun luvulla veistoksen saattoi nähdä muutenkin, sillä sitä säilytettiin kirkon asehuoneen kattotuolin hirren päällä. Myöhemmin asehuoneeseen tehtiin välikatto, joka peitti kyseisen hirren näkyvistä.Vuonna 1908 Piikkiön seurakunta lahjoitti Turun historialliselle museolle joukon muinaisesineitä, jotka oli poistettu kirkosta korjauksen yhteydessä. Yksi näistä esineistä oli juurikin "Piikkiön puujumala", joka on nykyäänkin nähtävillä Turun linnan Sturen kirkossa.

Mitä sitten ajatella tästä tapauksesta? Historiantutkimus on kiinnittänyt huomiota siihen, miten monet katolisen ajan perinteet ja tavat elivät vielä pitkään reformaation jälkeen. Ajan kuluessa nämä tavat kuitenkin muokkautuivat uudenlaisiksi vanhojen muistojen haalistuessa. Niinpä tämänkin veistoksen nimihahmo on vuosisatojen varrella päässyt kansan mielistä unohtumaan, mutta sen tärkeys on jäänyt epämääräisenä muistiin. Niin siitä on sitten tullut "puujumala". Sinänsä koomista on, että vaikka luterilaisuudessa on kritisoitu katolilaisuutta pyhimysten palvonnasta (mihin debattiin en tässä mene, tosin todettakoon, että katolilaiset taitavat puhua mieluummin kunnioittamisesta), niin juuri luterilaisena aikana tuo pysti korotettiin vallan jumalaksi! Tosin voi olla, että nimessä on tietty huumorin pilke mukana.

Nikolaus vai Fredrik?

Kuitenkin kaikitenkin on tuo veistos kiehtova muistomerkki Piikkiön keskiaikaisesta kirkosta ja sen kunniaksi kirkko saikin 250-vuotisjuhliensa yhteydessä nimen Pyhän Nikolauksen kirkko oletetun ammoisen nimikkopyhänsä mukaan. Hupaisaa sinänsä, että toinenkin nimitarjokas on ollut, sillä 18. heinäkuuta 1905 vietettiin Piikkiössä Fredrikin nimipäivää ja samalla Piikkiön kirkon 150-vuotisjuhlaa, kyseessä oli näet kirkon vihkimisen vuosipäivä. 

Kirkko tunnettiin siis silloin Fredrikinä. Juhlakansaa mainitaan olleen sankoin joukoin, päivänsankari oli koristettu tammen, sireenin ja katajan oksista tehdyin köynnöksin ja olivatpa tuon juhlallisen tiistaipäivän kunniaksi kauppiaat sulkeneet liikkeensä, Harvaluodon sahalla keskeytetty työnteko ja suurimmissa kartanoissa oli työnteko keskeytetty juhlajumalanpalveluksen ajaksi, pikkutilallisten pitäessä koko päivän rokulia.

Kumpi kirkko nyt sitten on, Fredrik vai Nikolaus? Muinainen kirkko lienee ollut Nikolaus, mutta koska Fredrikin nimellä nykyistä kirkkoa on juhlittukin ehdottaa kirjoittaja kompromissia, vaikkei mitään riitaa lienekään päällänsä. Fredrik Nikolaus kuulostaa yhtä aikaa juhlalliselta ja tuttavalliselta nimeltä Piikkiön pyhätölle.

Lähteet:

Hanhijärvi, Eero: Opas Piikkiön keskustan kulttuuriympäristöön. 2006. https://www.piikkioseura.fi/files/Opas.pdf

Havia, Timo & Luoto, Jukka: Piikkiön historia 1. Esihistoria ja Ruotsinvallan aika. Piikkiön kunta. 1989.

Manninen Tapio: Piikkiön historia 2. 1808-2000. Piikkiön kunta. 2004.

Riska, Tove: Suomen kirkot. Turun arkkihiippakunta. III osa. Turun tuomiorovastikunta I. 1964

Tuomarila, Sinikka: Alttarilla: Piikkiön kirkko. 2018. https://aarreaitta.net/hetki%C3%A4/alttarilla-piikkion-kirkko/#lue

Tönönen, Tahvo: Piikkiössä lämmitetään saunaa. Aamulehti nro 98/1920. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1157159?page=5