Ohessa pieni katsaus syksyiseen pyhäpäivään mikkelinpäivään, sen historiaan, sisältöön ja perinteisiin. Useimpina vuosina sitä voi viettää jopa kahdesti! Tällä kertaa keskitymme suomalaisiin kansanperinteisiin.
Enkeliruhtinaan päivä
 |
| Italialaisen Guido Renin maalauksessa n. v. 1636 ei Mikael ole mikään hempeä pikku kerubi, vaan pistää pahuuden ruhtinaan ojennukseen. Maalauksen nimi onkin "Pyhä Mikael kukistaa Saatanan". Wikimedia Commons: File:Guido Reni 031.jpg – Wikimedia Commons |
Mikkelinpäivä on arkkienkeli Mikaelin muistopäivä, ja varhaisimmat tiedot sen vietosta ovat 400-luvun Fryygiasta, nykyisen Turkin alueelta. Jo tuohon aikaan sen ajankohta oli 29. syyskuuta, kuten esimerkiksi katolinen kirkko edelleen sitä viettää. Ja vaikka se luterilaisessa kalenterissa on nykyään tuona päivänä vain sen osuessa sunnuntaiksi ja muussa tapauksessa sitä seuraavana sunnuntaina, niin 29.9. on yhä Mikaelin ja sen johdannaisten kuten Mikon ja Mikaelin nimipäivä.
Varhaisimmat tiedot juhlasta ovat 400-luvun Fryygiasta nykyisen Turkin alueelta. Jo tuolloin sitä juhlittiin 29. syyskuuta, kuten esimerkiksi katolinen kirkko edelleen tekee. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa sitä vietetään tuona päivänä vain, jos se osuu sunnuntaihin. Tämä on, kuten monen muunkin pyhäpäivän kohtalo, 1770-luvun kalenteriuudistuksen seurausta. Varsinaisesta päivästä kuitenkin muodostui Arki-Mikkeli nimipäivineen.
Mikael on yksi arkkienkeleistä, tai kuten Mikael Agricola kirjoitti, "esienkeli". Keskiaikaisissa saarnoissa hänen mainitaan olevan "praepositus paradisi et princeps animarum" eli paratiisin päämies ja henkien ruhtinas. Raamatussa Danielin kirjassa hänet mainitaan yhdeksi suurimmista enkeliruhtinaista, joka puolustaa Jumalan kansaa, ja Ilmestyskirjassa hän johtaa enkelien sotajoukkoja taistelussa Ilmestyskirjan lohikäärmettä vastaan. Tässä kuvastossa hieman huvittaa, että mikkelinpäivä nykyään typistyy monesti lasten pyhäpäiväksi, jossa puhutaan varsin herttaisesti enkeleistä. Siinä jää usein enkeliruhtinas unohduksiin.
Mikaelin on muuten nähty osassa kristillistä traditiota pelastavan sieluja paholaiselta kuoleman hetkellä. Tämän taustalla lienee Uuden testamentin Juudaksen kirje (eri Juudas kuin tunnettu Jeesuksen kavaltaja), jossa on viittaus Mikaelin ja paholaisen välisestä väittelystä koskien Mooseksen ruumista:
"Mutta ei ylienkeli Miikaelkaan, kun riiteli ja väitteli perkeleen kanssa Mooseksen ruumiista, rohjennut lausua herjaavaa tuomiota, vaan sanoi: "Rangaiskoon sinua Herra!" (Jud. 1:9)
Todettakoon muuten vielä, että Mikaelin persoonasta on mielenkiintoisia väitteitä eräissä kristillisperäisissä liikkeissä. Jehovan todistajien mukaan Mikael ja Jeesus ovat sama henkilö Mikaelin ollessa Jeesus taivaallisena henkiolentona, kun taas mormonien mukaan Mikael on Aadam tämän kuolevaisuutta edeltäneessä olomuodossa. Tämä kertonee osaltaan siitä, miten vähäiset, mutta kiehtovat viittaukset Mikaeliin Raamatussa ovat synnyttäneet tarpeen kytkeä hänet laajempaan kokonaisuuteen.
Suomalaisia mikkelinpäivän perinteitä
 | ||
|
Ei kansa Suomessa toki aina ennenkään erityisesti häntä muistanut, vaikka päivä olikin tärkeä. Mikkeli näet muodosti vuotuisen sadonkorjuun päätepisteen. Oli aika naisten siirtyä sisätöihin ja viimeinenkin sato saada korjattua: "mikkelistä ämmät pirttiin, nauriit kuoppaan", "mikkelistä akat tupaan, perunat kellariin", "Mikosta päre pihtiin, tutti rukkiin, kaali kuppiin, akat pirttiin ja nauriit kuoppaan" (näistä viimeinen on itselleni tutuin Mauri Kunnaksen kirjasta "Koiramäen talvi" ruotiukko Hiski Piskisen sanomana).
Karjakin vietiin laitumelta sisälle Mikkelin aattona. Karjaan liittyi myös se perinne, joka tunnetaan Inkerinmaalta Kainuuseen asti eli mikkelinpässi, usein jo keväällä valittu keritsemätön eläin, joka teurastettiin ja syötiin Mikkelinä. Paikoin on tietoja sisälmysten ja veren viennistä uhripuun juurelle, mikä kertoo ainakin joillain seuduilla tavan kytkeytyvän esikristillisiin uhrimenoihin. Mikkeli on siis ilmeisesti osunut vanhan esikristillisen syysjuhlan kohdalle ja sen tapoja on siirtynyt siihen. Paikoin eläimen teurastuksesta on jopa puhuttu uhrina. Lännempänä tavasta ei ole juuri mainintoja, mutta ruotsinkielisellä Pohjanmaallakin on tunnettu 'Mikkelmässbässen'. Siellä nuoriso keräsi rahaa, jolla ostettiin lammas teuraaksi ja syötiin se mikkelin jälkeisenä maanantaina.
 |
| Mikael on peittoamassa lohikäärmettä myös Lohjan kirkon 1500-luvun alusta peräisin olevissa seinämaalauksissa. Kuva itse otettu. |
Mikkeli oli myöskin vanhastaan palvelijain vuosipäivä, josta alkoi vapaa- eli runtuviikko, jonka jälkeen mahdollisesti muutettiin uuteen palveluspaikkaan. Tämän alkuperää ei tarkkaan tiedetä, mutta tapa lienee vanha. Kun orjuus poistui lopullisesti Ruotsin valtakunnasta kuningas Maunu Eerikinpojan julistuksen myötä v. 1335 yleistyivät palvelusväen vuosisopimukset ja satovuoden loppu oli tietysti luontevin taitekohta. V. 1664 annettu asetus vahvisti vuosipäivän sekä sen, että palkollinen sai vapaata "seitsemän yötä palvelusvuoden välissä, ei enempää". Tämä luultavasti lähinnä vahvisti jo aiemmin yleisen käytännön. Tuo runtuviikko oli ilonpidon aikaa, ja palveluspaikan vaihdosta puhuttiin mikonmuuttona. Köyhempi kansanosa myös vietti tuolloin häitään. V. 1816 muuttopäivä vaihdettiin Mikkelistä marraskuun 1. päivään, ja loma venyi tuolloin kaksiviikkoiseksi.
Säätäkin on Mikkelinä tarkkailtu: "Mitä ilma mikkelinä, sitä sitten köyriin" taikka pyhäinmiestenpäivään. Jos lehdet ovat lähteneet Mikkelinä on siitä arvailtu aikaisempaa jäitten lähtöä ja kesän tuloa sitten aikanaan. Mikkeliä on pidetty myös talven alkuna: "Mikon päivä talven portti, Vapun päivä kesän portti", "Talvi on tarkka liitolleen, se tulee mikkelinä".
Viilenevien säiden myötä hevoset otettiin mikkelin aattona ulkolaitumilta tallille. Aattona siksi, että mikkelinä niillä ratsastettiin kirkkoon. Mikkelin ratsastus tunnettiin ympäri Suomen, Savossa hevosilla oli selässä valkeat loimet, Keski-Pohjanmaalla ratsastajat istuivat satulan asemesta vastojen päällä.
Myös paimennuskausi päättyi, minkä myötä karjavahditkin pääsivät kirkkoon. Mikkelinpäivä olikin paimenten juhla, ja Kaakkois-Hämeessä heidän mainitaan polttaneen päivän kunniaksi kokkoja.
Mikael Suomen kirkollisessa ja muussakin maantieteessä
Todettakoon vielä lopuksi, että kyllä arkkienkeli Mikaelia on sentään Suomessa muistettu ainakin kirkkojen kautta. Mikaelille omistetut luterilaiset kirkot löytyvät ainakin keskiaikaisina Keminmaalta, Kirkkonummelta, Laitilasta ja Pälkäneeltä (tämä tosin raunioitunut, mutta nyt taas katon saanut) ja luterilaisena kautena valmistuneina Honkilahdelta, Kiukaisista, Mikkelistä, Paimiosta, Pälkäneeltä ja Turusta. Mikkeli, ruotsiksi S:t Michel, on saanut nimensäkin Mikaelilta, ja sieltä löytyy hänelle omistettuna luterilaisen kirkon lisäksi ortodoksinen Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkko. Äänekosken Suolahdelta löytyy puolestaan Ylienkeli Mikaelin tšasouna, ja Pietarsaaresta puolestaan löytyy katolilainen Pyhän Mikaelin kappeli.
Sen sijaan Mikon markkinoita on nykyään vähemmän, vaikka aikanaan ne ovat olleet suosittuja syksyisiä kokoontumisia. Merkittävin perinteen jatkaja lienee, ymmärrettävästi, arkkienkelin nimikkokaupungin Mikkelin Mikkomarkkinat, vaikka ne pidetäänkin nykyään lokakuun puolivälissä.
Mutta tässäpä oli liuta kansanperinnettä mikkelinpäivään, arki- tai sunnuntai-mikkelin tarpeiksi. Ja sunnuntaina voi tietysti mennä kirkkoon kuulostelemaan puhutaanko enkeliruhtinaasta vai suojelusenkeleistä yleensä, ja millä tavoin teemaa lähestytään.
 |
| Torsten Wasastjernan maalaus "Arkkienkeli Mikael lohikäärmeen voittaneena" (1906) kuvaa enkeliruhtinaan voittoisana ja lohikäärmeen mitä värikkäimmin. Voi olla, että teos ammentaa kristillisen perinteen lisäksi esoteriasta. Laitoin sen kuitenkin tähän teeman uudempana tulkitsijana. Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo: Arkkienkeli Mikael lohikäärmeen voittaneena | Kansallisgalleria / Ateneumin taidemuseo | Finna.fi |
Lähteenä mm:
Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto (1985)
