"Piikkiön puujumala"

 Piikkiön kirkko ei kuulu maamme vanhimpiin, tosin ei nuorimpiinkaan, sillä se on valmistunut vuonna 1755. Kirkkopitäjänä Piikkiön juuret ulottuvat kuitenkin keskiajalle asti ja näin Piikkiön kirkollakin on monta edeltäjää. Yksi tämän varhaisemman kirkollisen historian muistomerkeistä ei sijaitse enää Piikkiössä, mutta sen maine on ollut aikoinaan melkoinen ja jossain määrin yhä tunnettu. Niinpä on ehkä aiheellista tämänkin blogin kautta esitellä "Piikkiön puujumala".

Salaperäinen piispankuva

Tämä Turun linnasta nykyään löytyvä tamminen puuveistos on ainakin sen suhteen selkeä, että se esittää piispaa. Tutkijoiden mukaan se on valmistettu 1400-luvun puolivälin tienoilla ja on tyyliltään lyypekkiläinen. Piispa istuu yksinkertaisella istuimella yllään alba, dalmatika, kasukka sekä hiippa. (Jos et tiedä, mitä nämä kirkolliset asusteet ovat, niin ei hätää, netistä löydät näppärästi selitykset. Tässä ne pidentäisivät turhan paljon tekstiä.) Hiukset ovat lyhyinä kiharoina ja leuka on sileäksi ajeltu. Taitava kuvanveistäjä on työstänyt pehmeästi kasukan laskokset, jotka muodostavat polvien päällä poikittaisia poimuja riippuen polvista alas molemmilla sivuilla tötterölaskoksina. Alban reunan alta näkyvät kengälliset jalkaterät. Pituus ei päätä huimaa, 104 senttiä.

"Piikkiön puujumala" itse nykyisessä kotipaikassaan
Turun linnassa. Wikimedia Commons.

Ajan hammas on koetellut veistosta jonkunkin verran. Käsivarsien asennosta päätellen toinen käsi on ollut kohotettuna siunaukseen ja toisessa on ollut kyseisen pyhimyksen tunnusesine. Molemmat kädet ovat kuitenkin irronneet. Veistos on ollut aiemmin värillinen, minkä jätteinä erottuu liitupohjustusta, hiuksissa mustaa väriä sekä hiipan vuorissa punaista.

Mutta kuka tämä herra oikein on? Erään tiedon mukaan katolisista pyhäinkuvista valtaosa olisi hävitetty ennen vuotta 1707. Koska tämä veistos on säilytetty on sen arveltu esittäneen kirkon suojeluspyhimystä ja saaneen siksi jäädä kirkkoon. Tosin tämän lisäksi on säilynyt ainakin pyhäksi Martinukseksi oletettu veistos. Piispaveistos on oletettu pyhäksi Nikolaukseksi ja tämä siis kirkon suojeluspyhäksi, vaikka Nikolauksella on taiteessa yleensä kuvattu parta, ei kuitenkaan aina. Nykyisen kirkon länsipäädyssä olevien kirjainten "S:N:." on ajateltu viittaavan pyhään Nikolaukseen ('Sanctus Nicolaus').

S:N: -kirjaimet Piikkiön kirkon päädyssä.
Wikimedia Commons.

Nikolaus puolestaan oli 300-luvulla elänyt Myran piispa nykyisen Turkin alueelta, nykymuotoisen joulupukinkin esikuva. Olen kirjoittanut hänestä täällä: https://kirkkohistoriankahinaa.blogspot.com/2020/12/nikolaos-myralainen-itsenaisyyspaivan.html ja täällä: https://www.facebook.com/Kirkkohistoriankahinaa/posts/436725418017676 Näistä linkeistä voi käydä lukemassa perustiedot hänen elämästään sekä vaikutuksestaan. Piikkiön kirkon suojeluspyhäksi hän lienee päätynyt siksi, että häntä on pidetty merenkulkijoiden suojelijana, ja Piikkiöhän on rannikkopitäjä.

Puupysti puheenparsissa ja pahantekijöitä piinaamassa

Veistos tosiaan oli kirkossa esillä vielä luterilaisenakin aikana, ilmeisesti säilyttäen muiston siitä, että sillä oli kirkolle erityinen merkitys. Pyhän nimi taisi kuitenkin jäädä vähitellen mielestä, sillä veistos sai lempinimen "Piikkiön puujumala", mikä nimi sitten levisikin laajalle. Perniöstä on talletettu sananparsi "totinen kuin Piikkiön puujumala". Sananparsi esiintyy useissa vanhoissa lehtiartikkeleissa ja kaunokirjallisuudessakin, tunnetuimpana Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, missä sitä käyttivät Pentinkulman tytöt luonnehtiessaan Akseli Koskelaa: "Pyh... Toi ny mikään erikonen ole. Seisoo niin kuin puujumala Piikkiön kirkossa. Naamakin on aina niin kun olis yhden syöny ja toista meinais".

Onpa sanontaa käytetty tosiaan muissakin yhteyksissä. Kun vuonna 1920 Piikkiön sos.- dem. kunnallisjärjestö teki SDP:n puoluetoimikunnalle kysymyksiä kansanedustaja Anton Kotosesta, luonnehti Aamulehti niitä näin: "kaksi jykevää kysymystä, varmaan yhtä jykeviä kuin ne kuuluisat puujumalat Piikkiön kirkossa." Tässä toimittaja vain oli erehtynyt luulemaan niitä olevan monta. Yleensä sanonnalla näytetäänkin ymmärtävän vakavaa ja vakaata, jopa tönkköä olemusta.

Jotain erityistä pyhyyttä tuossa veistoksessa on nähtävästi ajateltu olleen. Se näet kerrotaan tuodun vielä 1800-luvun puolivälissä tai jopa sen lopulla asehuoneesta sisälle kirkkoon silloin, kun siellä kuulusteltiin rikollisia. Pyhänkuvan läsnäololla nämä yritettiin saada tunnustamaan rikoksensa. Mainitaan myös, että se tuotiin toljottamaan jalkapuussa istuvia puhutellakseen näiden omaatuntoa. Lienivätkö ne mainitut kuulusteltavatkin oikeastaan jalkapuussa istuvia, tiedä häntä.

Piikkiön kirkko talvisessa asussaan. Wikimedia Commons.

1800-luvun luvulla veistoksen saattoi nähdä muutenkin, sillä sitä säilytettiin kirkon asehuoneen kattotuolin hirren päällä. Myöhemmin asehuoneeseen tehtiin välikatto, joka peitti kyseisen hirren näkyvistä.Vuonna 1908 Piikkiön seurakunta lahjoitti Turun historialliselle museolle joukon muinaisesineitä, jotka oli poistettu kirkosta korjauksen yhteydessä. Yksi näistä esineistä oli juurikin "Piikkiön puujumala", joka on nykyäänkin nähtävillä Turun linnan Sturen kirkossa.

Mitä sitten ajatella tästä tapauksesta? Historiantutkimus on kiinnittänyt huomiota siihen, miten monet katolisen ajan perinteet ja tavat elivät vielä pitkään reformaation jälkeen. Ajan kuluessa nämä tavat kuitenkin muokkautuivat uudenlaisiksi vanhojen muistojen haalistuessa. Niinpä tämänkin veistoksen nimihahmo on vuosisatojen varrella päässyt kansan mielistä unohtumaan, mutta sen tärkeys on jäänyt epämääräisenä muistiin. Niin siitä on sitten tullut "puujumala". Sinänsä koomista on, että vaikka luterilaisuudessa on kritisoitu katolilaisuutta pyhimysten palvonnasta (mihin debattiin en tässä mene, tosin todettakoon, että katolilaiset taitavat puhua mieluummin kunnioittamisesta), niin juuri luterilaisena aikana tuo pysti korotettiin vallan jumalaksi! Tosin voi olla, että nimessä on tietty huumorin pilke mukana.

Nikolaus vai Fredrik?

Kuitenkin kaikitenkin on tuo veistos kiehtova muistomerkki Piikkiön keskiaikaisesta kirkosta ja sen kunniaksi kirkko saikin 250-vuotisjuhliensa yhteydessä nimen Pyhän Nikolauksen kirkko oletetun ammoisen nimikkopyhänsä mukaan. Hupaisaa sinänsä, että toinenkin nimitarjokas on ollut, sillä 18. heinäkuuta 1905 vietettiin Piikkiössä Fredrikin nimipäivää ja samalla Piikkiön kirkon 150-vuotisjuhlaa, kyseessä oli näet kirkon vihkimisen vuosipäivä. 

Kirkko tunnettiin siis silloin Fredrikinä. Juhlakansaa mainitaan olleen sankoin joukoin, päivänsankari oli koristettu tammen, sireenin ja katajan oksista tehdyin köynnöksin ja olivatpa tuon juhlallisen tiistaipäivän kunniaksi kauppiaat sulkeneet liikkeensä, Harvaluodon sahalla keskeytetty työnteko ja suurimmissa kartanoissa oli työnteko keskeytetty juhlajumalanpalveluksen ajaksi, pikkutilallisten pitäessä koko päivän rokulia.

Kumpi kirkko nyt sitten on, Fredrik vai Nikolaus? Muinainen kirkko lienee ollut Nikolaus, mutta koska Fredrikin nimellä nykyistä kirkkoa on juhlittukin ehdottaa kirjoittaja kompromissia, vaikkei mitään riitaa lienekään päällänsä. Fredrik Nikolaus kuulostaa yhtä aikaa juhlalliselta ja tuttavalliselta nimeltä Piikkiön pyhätölle.

Lähteet:

Hanhijärvi, Eero: Opas Piikkiön keskustan kulttuuriympäristöön. 2006. https://www.piikkioseura.fi/files/Opas.pdf

Havia, Timo & Luoto, Jukka: Piikkiön historia 1. Esihistoria ja Ruotsinvallan aika. Piikkiön kunta. 1989.

Manninen Tapio: Piikkiön historia 2. 1808-2000. Piikkiön kunta. 2004.

Riska, Tove: Suomen kirkot. Turun arkkihiippakunta. III osa. Turun tuomiorovastikunta I. 1964

Tuomarila, Sinikka: Alttarilla: Piikkiön kirkko. 2018. https://aarreaitta.net/hetki%C3%A4/alttarilla-piikkion-kirkko/#lue

Tönönen, Tahvo: Piikkiössä lämmitetään saunaa. Aamulehti nro 98/1920. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1157159?page=5