Esperanton yllättävä aikaansaannos Suomessa: ensimmäiset luterilaiset vapaakirkot

Kirjoittaja: Ossi Tammisto

Vuosien varrella ovat useat tahot ja henkilöt yrittäneet luoda omia ehdotuksiaan uusiksi maailmankieliksi, jotka tarjoaisivat puolueettoman välineen eri kielistä ja kulttuureista tulevien ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Suurin osa näistä on jäänyt hyvin marginaalisiksi. Esperanto puolestaan on tässä joukossa pitkäikäisemmästä ja levinneemmästä päästä, mutta sekin on jäänyt kauaksi alkuperäisistä tavoitteistaan. Suomessa se oli kuitenkin mielenkiintoisella tavalla välikappaleena sille, että täällä syntyi 1920-luvulla joukko Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolella toimivia luterilaisia seurakuntia. Mistä siinä oikein oli kyse, selviää tässä kirjoituksessa.

Tämän kirjoituksen päähenkilö Heino Pätiälä 
(1880-1950) nuorena miehenä. Esperanto 
mullisti välillisesti sekä hänen että satojen muiden elämän.
Kotimatkalla 1913.

Esperanton synty ja saapuminen Suomeen

Esperanton itsensä synty ajoittuu heinäkuuhun 1887, jolloin puolanjuutalainen silmälääkäri Lazar Ludwik Zamenhof julkaisi Varsovassa ensimmäisen esperanton oppikirjan. Hänen tavoitteenaan oli luoda kieli, joka ei korvaisi kenenkään äidinkieltä vaan joka toimisi kansainvälisen viestinnän kielenä olemalla jokaiselle toinen kieli. Näin se ei antaisi kellekään etuoikeutta puhua toisten kansojen edustajille omalla äidinkielellään eli se olisi puolueeton. Kielestä hän pyrki kehittämään sellaisen, että se olisi mahdollisimman helppo oppia. Tässä tavoitteessaan se ei ollut ensimmäinen, ja esimerkiksi aiemmin kehitetty volapük oli saanut runsaasti kannattajia, mutta nopeasti esperanto ohitti sen suosiossa juurikin helppoutensa vuoksi. 1905 suosio oli noussut jo sen verran suureksi, että Ranskassa järjestettiin ensimmäinen maailmankongressi, jossa oli osanottajia kahdestakymmenestä maasta, myös kielen luoja.

L. L. Zamenhofin keksimä esperanto 
innosti monia ihmisiä ympäri maailmaa, 
ja hänen elämäntyönsä elää yhä monien 
aktiivisten esperantistien ylläpitämänä.
Wikimedia Commons.

Esperanton ilosanoma levisi myös Suomeen, ja maamme ensimmäinen esperantoyhdistys perustettiin Jyväskylässä 1904. Pian tämän jälkeen, vuonna 1906, tietoisuus kielestä osui myös nuoren teologian opiskelijan Heino Pätiälän (1880-1950) tietoisuuteen. Pätiälä on monella tapaa kiinnostava henkilö, josta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta yritän keskittyä siihen, mikä on tämän kirjoituksen kannalta olennaista. Hän oli evankelisen herätysliikkeen miehiä ja innokas kristillisen uskon ja Raamatun puolustaja. Käydessään Luopioisissa siskonsa Hanna Raudan, joka oli omana aikanaan tunnettu kristillinen kirjailija, luona tämä ilmoitti aikovansa erään toisen kanssa tilata esperanton oppikirjat. Tähän Pätiälä oli todennut: "Tilaa nyt minullekin sellainen." Tällä ohimennen tokaistulla pyynnöllä oli kauaskantoiset seuraukset.

Pätiälän mukaan hän ei aiemmin tiennyt kielestä muuta kuin sen olemassaolon, mutta ihastui heti oppikirjan käsiinsä saatuaan esperanton helppouteen, yksinkertaisuuteen ja kauneuteen. Hän luki oppikirjan nopeasti läpi ja tilasi jo viikko sen  jälkeen erään ranskalaisen esperantolehden näytenumeron. Vaikka hän itse sanoi ehtineensä tutustua kieleen syvemmin vasta tultuaan 1911 Bergön kirkkoherraksi oli hän jo Asikkalassa, josta hän muutti pois 1907, pienen esperantoseuran jäsen, jolla oli oma käsinkirjoitettu lehtensä La Brileto, organo de asikkalaj esperantistoj (Säde, Asikkalan esperantistien äänenkannattaja).

Esperanto evankeliumin palvelukseen

Bergössä Pätiälä luki työnsä ohessa esperantonkielisiä kirjoja sekä eri maissa ilmestyviä sanomalehtiä. Hän myös kävi vilkasta kirjeenvaihtoa eri maiden esperantistien kanssa. Pätiälä oli innokas evankeliumin julistaja, ja sitä hän harjoitti myös esperantopiireissä, mikä sai osakseen vaihtelevaa vastakaikua. Erikseen hän mainitsee erään sveitsiläisen katolilaisen, jonka myönteinen vastaus jäi hänen mieleensä, sillä muuten katolilaiset eivät hänen sanomastaan juuri välittäneet.

1914 Pätiälä matkusti Pariisiin osallistuakseen siellä pidettävään kymmenenteen yleiseen esperantokongressiin. Myös hänen veljensä Väinö lähti mukaan ja matkaan lähdettiin innokkaissa tunnelmissa, vaikka poliittinen taivas näytti synkältä. Jo Tukholmassa samaan junaan osui herrasmies, joka tunnisti veljesten laukuissa olleet esperantomerkit ja tervehti iloisesti: "Kion mi vidos, samideanoj!" ja josta tuli heille juttukaveri koko junamatkaksi. He osallistuivat myös ruotsalaisten esperantistien kokoukseen, jossa Pätiälä piti myös puheen. Saksaan asti päästyä poliittinen ilmapiiri synkkeni entisestään, ja sikäläisten esperantistien kokouksessa ilmeni, ettei Pariisiin matkustamisesta tule enää mitään. Pian tulikin virallinen sodanjulistus, ja silloin veljeksille tulikin kiire Suomeen. Tämän reissun jälkeen Väinö menetti täydellisesti kiinnostuksensa esperantoon. Hän oli alusta asti inhonnut esperantistien toisistaan käyttämää sanaa samideano, aatetoveri, kieliaatteen ollessa osalle kuin uskonto. Ehkä myös maailmansota vei uskon kielen kykyyn yhdistää kansoja. Heino Pätiälä kuitenkin piti kieltä hyvänä välikappaleena evankeliumin levitykseen ja vieraskielisten ymmärtämiseen ja hän jatkoi kielen parissa askaroimista. Hän oli myös selvästi muutenkin viehtynyt kieleen.

1920 Pätiälä perusti oman esperantonkielisen lehden, Kristana Espero (Kristityn Toivo). Samana vuonna hän myös osallistui Haagissa pidettyyn maailmankongressiin, jossa hän sai hankittua lehdelleen tilaajia useista maista. Kaksikielisen ensimmäisen artikkelin mukaan lehden tehtävä on herättää kristittyjen harrastusta Esperantoon ja esperantistien harrastusta kristinuskoon (estas interesigi kristanojn al Esperanto kaj esperantistojn al kristana religio). Näin siinä yhdistyivät Pätiälän kaksi intohimoa, esperanto ja kristinuskon julistaminen. Hänen siskonsa Hanna Rauta oli mukana lehden toimituksessa. Sen yhteydessä alkoi ilmestyä myös Saksassa tehty Dia Regno (Jumalan valtakunta). Pätiälä itse tosin jälkikäteen ajatteli, että se sekä joittenkin avustajien tekstit tekivät lehdestä lopulta sisällöltään opillisesti sekavan. Kristana Espero ilmestyikin lopulta vain vuodet 1920-1925. Pätiälä iloitsi kuitenkin siitä, että sen kautta oli pystynyt levittämään evankeliumia useisiin maihin.

Kristana Espero:ssa yhdistyivät Pätiälän kaksi intohimoa,
esperanto ja evankeliumin julistus. Lehden ensimmäisen 
numeron nimiöosa.

Yllättävä uusi yhteys rapakon takaa

Lehdellä oli myös eräs kauaskantoisempi seuraus. Esperanton harrastus oli tosiaan kansainvälistä, ja yksi Yhdysvaltain esperantisteista oli voimakkaasti luterilaista tunnustusta korostavan kirkkokunnan Missouri-synodin pastori Theo. Hanssen (1867-1948). Hän tiedusteli syksyllä 1920 saksalaiselta kirjetoveriltaan, löytyisikö Euroopasta luterilaista aikakauslehteä esperantoksi. Tämä kertoi Hanssenille tiedon Kristana Espero:sta, ja Hanssen hankki pian lehden käsiinsä. Hän ei ainoastaan lukenut lehteä, vaan tahtoi saada tarkan selon siitä, minkä sortin luterilainen lehden tekijä oikein oli. Näin alkoi Hanssenin ja Pätiälän välinen kirjeenvaihto, kirjeenvaihto, joka mullistaisi Pätiälän elämän.

Pätiälä oli jo vuosia ollut huolissaan Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta. Sen jäsenistöön ei sovellettu kirkkokuria, vaan ihmiset elivät miten tahtoivat, papistosta monet eivät luottaneet Raamattuun sillä tavalla kuin Pätiälän vakaumuksen mukaan olisi pitänyt ja opettivat vääriä oppeja ja yliopiston teologian opetus oli Pätiälän mielestä aivan hakoteillä. Hanssen olikin huomannut, että vaikka Pätiälän lehden kirjoituksista puuttui hänen kirkkokunnalleen tyypillinen opillinen selkeys ja varmuus vaikutti kuitenkin siltä, että sen kirjoittajan vilpitön halu oli olla luterilainen.  Niinpä miehet keskustelivat kirjeenvaihdossaan myös teologisista aiheista.

Pätiälä tuli nyt Hanssenin kautta vahvasti tietoiseksi siitä, että oli olemassa sellaisia luterilaisia kirkkoja, jotka eivät olleet valtiokirkkoja ja joiden identiteetti, oppi ja käytänteet olivat tietoisesti ja häpeilemättä luterilaisia. Tämä teki häneen syvän vaikutuksen. Eräs Pätiälän hengenheimolaisista, pastori Kauko Valve (1896-1954), oli Pätiälän luona joululomalla 1920-1921, jolloin Pätiälä näytti hänelle Hanssenin kirjeitä. Valven mieleen jäi erityisesti Hanssenin kirjeestä tämän kysymys, ollaanko Suomessa ikäänkuin luterilaisia (kirjeessä esperantoksi quassau luteranoi) vai jotakin muuta. Valven mielestä tämä osoitti, että kysyjä itse oli oikea luterilainen.

Luterilaista vapaakirkollisuutta ja edelleen esperantoa

Tämä sitten käynnisti tapahtumien vyöryn. Hanssen lähetti Pätiälälle kirjasia, joista yksi suomennettiin heti ja julkaistiin 1921 tuolloin evankelisten piirissä laajalle levinneessä Paimen -lehdessä. Pätiälästä tuli nopeasti innokas luterilaisen vapaakirkollisuuden kannattaja, ja hän käytti kaikkia käytössään olevia kanavia tämän ajatuksen levittämiseen. Valtionkirkosta irralliset, opiltaan tietoisen luterilaiset seurakunnat olivat hänen löytämänsä ratkaisu kirkolliseen tilanteeseen.  Tätä vakaumusta vahvisti myös se, että hän vieraillessaan 1921 Prahassa esperantokongressissa kävi samalla tutustumassa Missouri-synodin saksalaisen sisarseurakunnan väkeen. Näin esperanto oli jälleen yhdistävänä tekijänä.

Kuva esperantistien maailmankongressista Prahassa 1921.
Myös Heino Pätiälä oli joukossa mukana. Wikimedia Commons.

Tilanne kärjistyi nopeasti niin, että 1923 Pätiälä ja joukko muita pappeja erosi Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta yhdessä satojen maallikoiden kanssa ja ympäri Suomen syntyi itsenäisiä luterilaisia seurakuntia. Ehkä osin tapahtumien nopean kehityksen vuoksi ilmeni kuitenkin pian, että perustajilla oli keskenään joitain opillisia erimielisyyksiä, joita ei oltu selvitelty etukäteen. Koska juuri sekaoppisuutta oltiin lähdetty pakoon jakautuivat seurakunnat kahteen leiriin muodostaen kaksi erillistä luterilaista vapaakirkkoa, jotka toimivat edelleen, nykyään nimillä Suomen evankelis-luterilainen seurakuntaliitto (tässä tekstissä jatkossa muodossa Seurakuntaliitto) ja Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko. Niitten synty ja edellä mainittu jakaantuminenkin vaatisi aivan oman kirjoituksensa.

Pätiälästä itsestään tuli Seurakuntaliiton johtaja. Hän jatkoi aktiivisesti julistustyötään ja häntä kävivät kuuntelemassa myös ne, jotka eivät liittyneet hänen seurakuntiinsa. Myös esperanton harrastaminen pysyi matkassa mukana. Hän oli jo 1920 valmistanut yhdessä siskonsa Hanna Raudan, joka myös liittyi Seurakuntaliittoon, kanssa tehnyt laulukirjan Kristana Kantareto (Kristillinen laulukirja). 1930- ja 1940-luvuilla puolestaan julkaistiin kuusi esperantonkielistä lähetysvihkosta nimeltä La Eterna Evangelio (Iankaikkinen evankeliumi). Kaikissa edellä mainituissa oli mukana myös iso liuta Hanna Raudan esperantoksi kääntämiä lauluja. Nämä kaikki myös levisivät jonkun verran ulkomaille. Pätiälä oli siis edelleen vakuuttunut esperanton kyvyistä edistää evankeliumin levittämistä.

Hanna Rauta (1877-1956) oli 
Pätiälän sisko ja toveri niin uskossa
kuin esperantossakin.
Werner Söderströmin joulukirjallisuus 1915.

Mitä kaikesta on jäljellä tänä päivänä?

Seurakuntaliitto on yhä olemassa ja sen seurakunnat toiminnassa, mutta esperantolla ei tietääkseni enää ole sen piirissä mitään roolia, vaikka sitä edelleen maailmalla ja Suomessakin harrastetaan. Sen verran sen merkitys osana kirkon historiaa on huomioitu, että kun vuonna 2007 julkaistiin laulukokoelma Rautakannel Hanna Raudan lauluista esiteltiin siinä myös 25 hänen esperantoksi kääntämäänsä laulua ja otettiinpa yksi niistä myös osaksi tätä muuten suomenkielistä kokoelmaa, Tempo la nova nun (Aika nyt uusi on) (Rautakannel 25).

 Voi pitää jotenkin surkuhupaisana sitä, että keskinäistä yhteyttä ajava esperanto myötävaikutti satojen ihmisten irtautumiseen Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta. Tämä jako olisi toki voinut tapahtua ilman esperantoakin, mutta se tarjosi kuitenkin sen väylän, jonka kautta idea tuli Suomeen. Toisaalta voi ajatella, että siinähän kieli toteutti tehtäväänsä yhdistämällä toisistaan tietämättömät hengenheimolaiset eri maissa ja mantereilla. Joka tapauksessa tällä saralla esperanton aikaansaannokset olivat varsin pitkäaikaisia ja merkittäviäkin, sillä vaikka nämä vapaakirkot ovat ainakin toistaiseksi jääneet pienehköiksi, muutamien satojen henkien yhteisöiksi ovat ne pysyneet toiminnassa jo lähes sata vuotta, tarjonneet esimerkin muutamille myöhemmin syntyneille vastaaville ja hengellisen kodin omille jäsenilleen, joista osa on liittynyt niihin myös perustamisen jälkeen. Lisäksi ne jo pelkällä olemassaolollaan muistuttavat samasta, mistä Hanssenin esperantonkieliset kirjeet kertoivat Pätiälälle: on olemassa vaihtoehto, on olemassa toisenkinlainen tie kuin se, mitä suurin osa kulkee.

Lähteet:

Esperanto. Suomen Esperantoliitto ry. http://www.esperanto.fi/esperanto/

Historiaa. Jyväskylän Esperantokerho. http://www.esperanto.fi/jyvaskyla/Historiaa.html

Heino Pätiälä: Kunnioitettavalle lukijalle. Kristana Espero -lehdessä 1.1.1920, nro 1. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/985735?page=1

Heino Pätiälä: Matkan varrelta. 1977.

Seppo Savola: Hanna Raudan laulutuotanto. Kirjassa Rautakannel. Evankelinen laulukirja ja bibliografinen julkaisu Hanna Raudan laulutuotannosta. 2007.

A. A. Uppala: Tunnustukselliset seurakunnat syntyvät. 1976. http://www.luterilainen.com/files/kirjasia/AAU_Tunnustuks.pdf

Zamenhofin suppea elämäkerta. Zamenhof.info. https://zamenhof.info/fi/biografio