Vuonna 1933 nähtiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon
kirkolliskokouksessa nykyajan näkövinkkelistä erikoinen tapahtumainkulku, kun
kirkolliskokous teki päätöksen pyytää eduskuntaa kieltämään itsensä
ulkopuolella toimivien luterilaisten uskonnollisten yhdyskuntien perustaminen,
mikä päätös olisi samalla tarkoittanut ainakin kahden jo olemassa olevan
yhdyskunnan lakkauttamista. Miten tähän oli päädytty, mitä kirkolliskokouksessa
oikein keskusteltiin ja mitä eduskunta asiasta ajatteli?
Vuoden 1922
uskonnonvapauslaki ja luterilaisten vapaakirkkojen lyhyt historia
Vuonna 1922 Suomessa hyväksyttiin uskonnonvapauslaki, joka
tuli voimaan vuoden 1923 alussa. Se mahdollisti ihmisten eroamisen siihen asti
hyväksytyistä uskonnollisista yhdyskunnista sekä antoi mahdollisuuden liittyä
haluamaansa yhteisöön, perustaa uuden tai olla liittymättä mihinkään. Tässä
yhteydessä erosi myös joukko sellaisia henkilöitä, mukana myös pappeja, jotka
olivat pettyneitä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäiseen sekavuuteen ja
heidän mielestään liialliseen opilliseen väljyyteen.
Suuri osa näistä kuului
kirkon sisällä toimineeseen evankeliseen herätysliikkeeseen. He perustivat omia
itsenäisiä ja tunnustukseltaan luterilaisia seurakuntia. Niitten syntyyn
liittyneet yksityiskohdat on parempi jättää toiseen kertaan. Osa näistä hankkeista jäi lyhytikäisiksi ja
osa jakaantui väen ollessa erimielisiä siitä, kuinka laajaa opillista
yksimielisyyttä tarvitaan, mutta nämä jakaantumisen seurauksena syntyneet kaksi
kirkkoa osoittautuivat kumpikin elinkelpoiseksi, vaikkakaan eivät suuria
massoja vetäviksi. Tähän varmasti vaikutti osaltaan se, että evankelisen
liikkeen johto otti liikehdintään tiukan kielteisen kannan. Pastori Heino
Pätiälän johtamaan Suomen vapaaseen evankelisluterilaiseen seurakuntaliittoon
(nyk. Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto) liittyivät suurimmat
eronneitten seurakunnat, mutta pastori A. Aijal Uppalan (s. Wegelius, itse
asiassa ensimmäisen blogikirjoitukseni aiheen, Johan Wegelius vanhemman
jälkeläinen, tämän kirjoituksen kuvaamana aikana itse asiassa edelleen Wegelius, joten käytetään sitä nimeä) yhdessä muiden pastoreiden kanssa johtama Suomen vapaa
evankelis-luterilainen kirkko (nyk. Suomen tunnustuksellinen luterilainen
kirkko) kokosi sekin riveihinsä vuonna 1929 sentään 419 jäsentä. Osan seurakunnista
toiminta oli siis vuonna 1933 ollut käynnissä jo 10 vuotta, vaikka muodollisesti
kirkot rekisteröityivät vasta 1928. Ne olivat satojen ihmisten hengellinen
koti, ja osa oli jo ehtinyt syntyä ja elää koko lapsuutensa niiden piirissä.
Imperiumin
vastaisku
Kirkoista ei ollut siis tullut Suomen
evankelis-luterilaiselle kirkolle merkittävää kilpailijaa kuin ehkä
yksittäisillä paikkakunnilla, mutta ne olivat kuitenkin osoittautuneet
elinvoimaisiksi eivätkä ainakaan välittömästi olleet hiipumassa. Silti vuonna
1933 hallintoneuvos Hjalmar Kahelinin kirkolliskokoukselle tekemä aloite uskonnonvapauslain
muuttamisesta tuntuu kovin ylimitoitetulta. Siinä ehdotettiin kirkosta
erillisten evankelis-luterilaisten yhdyskuntien perustamisen kieltämistä, mikä
luonnollisesti olisi tehnyt jo olemassa olevistakin yhdyskunnista laittomia.
Hänen mukaansa evankelis-luterilaisella kirkolla oli historiallisten syiden
vuoksi erikoisasema Suomessa muihin verrattuna, mikä oli tunnustettu myös
laissa. Kirkkolain edellyttäessä kirkon yhtenäisyyttä jakaessaan maan kirkon
toimialueiksi, siis hiippakunniksi ja seurakunniksi esti uskonnonvapauslaki
tämän yhtenäisyyden toteutumisen salliessaan muiden luterilaisten yhteisöjen
olemassaolon. Siksi nämä siis tuli kieltää, jotta kirkon erityisasema olisi
turvattu.
Kahelin tosin myönsi, että uskonnonvapauteen kuului yksilön
oikeus vapaasti noudattaa uskonnollista vakaumustaan, mutta hänen mielestään
sen ei tarvinnut tarkoittaa sitä, että yksilöiden tulisi voida yhdyskuntana
toteuttaa vakaumustaan. Lisäksi kellään ei voisi olla vakaumuksellista syytä
perustaa erillistä luterilaista yhdyskuntaa, kun kerran kirkko oli
luterilainen. Eli oikeastaan kellään ei hänen mielestään voinut olla mitään
pätevää syytä perustaa omia luterilaisia yhdyskuntia.
Myös kirkolliskokouksen siviilivaliokunta kannatti Kahelinin
esitystä, mutta sieltä tarttui mukaan myös tuomiokapitulinsihteeri ja varatuomari Leonard Nordlingin eriävä mielipide, sillä hänen mielestään niillä, joiden mielestä kirkon
kirkkokuri ei ole oikealla tolalla tai joiden mielestä papiston sitoutumista
oppiin ei voida valvoa riittävästi on oikeus muodostaa omat yhteisönsä. Hän
piti vääränä sitä, että kirkko olisi ajamassa rajoituksia uskonnonvapauteen.
Nordling oli myös ruotsinkielisen evankelisen liikkeen järjestön Svenska
Lutherska Evangeliföreningenin varapuheenjohtaja, mikä jo antoi osviittaa
siitä, että vaikka liikkeen valtaosa ei ollutkaan lähtenyt vapaakirkolliselle linjalle,
löytyi sen riveistä silti ymmärrystä tuon ratkaisun tehneiden perusteluille.
Muuten siviilivaliokunnan kanta oli, että oli turvattava kirkon kasvattava
tehtävä mahdollisimman monien osalta. Nordling puolestaan korosti kirkon opin
merkitystä ja piti siksi mahdollisena, että joku sen vuoksi eroaisi.
Lujanen pelkäsi vallattomuutta. Wikimedia Commons. |
Varsinaisessa kokouskäsittelyssä ehdotus sai useita
puoltavia lausuntoja. Rovasti Feliks
Lujanen oli sitä mieltä, että opillisista syistä eroaminen johtaisi
vallattomuuteen eikä katsonut sellaisen, että luterilainen eroaa luterilaisesta
kirkosta perustaen oman luterilaisen yhdyskuntansa voivan kuulua
uskonnonvapauslain piiriin. Opilliset erilaisuudet kirkon sisällä olivat hänen
mielestään sellaisia heikkouksia, joita kaikissa muissakin yhdyskunnissa on.
Edustaja J. Jussila, opettaja Iin rovastikunnasta piti riittävänä, että kukin
voi oman suuntauksensa seuroissa harjoittaa uskoaan miten tahtoi. Tohtori Paavo
Virkkunen piti oikeutta muodostaa tällaisia yhdyskuntia "yltiöpäisenä
liberalismina". Myös herännäisrovasti Väinö Malmivaara ja
lestadiolaisrovasti L. P. Tapaninen kannattivat ehdotusta, osin ilmeisesti
siihen Lujasen esittämään kantaan liittyen, että herätysliikkeet vaikuttavat
positiivisesti kirkkoon sen sisällä eikä niiden siksi ole syytä siitä lähteä,
eikä näköjään voi antaa lähteäkään.
Kareksen kunniaksi on sanottava, ettei hän ainakaan kaunistellut näkemyksiään. Wikimedia Commons. |
Jyrkintä linjaa edusti Kaarlo Rietrikki Kares, joka noihin
aikoihin tunnettiin Lapuan liikkeen tukijana ja IKL:n kärkimiehiin kuuluvana.
Hän itse asiassa vastusti ehdotusta, mutta syy oli erikoinen. Hänen mielestään
se näet rajoitti uskonnonvapauslakia liian vähän ja liian epäjohdonmukaisesti,
jolloin sitä olisi ollut mahdollista kiertää. Hän kyllä kannatti
uskonnonvapauslain rajua muutosta, sillä hänen mukaansa evankelisluterilaiselle
uskolle piti antaa "täysi arvo
kansan kasvattajana ja sen kaikkia oloja määräävänä." Myöhemmin hän
vielä sanoi, miten sitä sitten pitäisi muuttaa: "Jos olisi kysymyksessä aloite, jolla tahdottaisiin estää kirkosta
eroamista, niin minä puolestani olisin kaikkein jyrkimpienkin toimenpiteitten
kannalla. Ei minussa siinä kohden mitään estettä ole." Kares otti
kantaa myös jo olemassa oleviin luterilaisiin vapaakirkkoihin toteamalla, että
tässä keskustelussa kuurnitaan eli seulotaan pientä hyttystä, jonka toiminnan
kieltäminen ei merkitse käytännössä mitään. Tästä saattoivat näiden kirkkojen
sadat jäsenet ymmärrettävästi olla toista mieltä.
Uskonnonvapauden
puolustajat
Gummerukselta löytyi ymmärrystä myös vanhoille vastustajilleen. Wikimedia Commons. |
Kareksen vastustus oli perusteiltaan aivan omaa luokkaansa, mutta vastustajista kuului myös luterilaisten vapaakirkkojen olemassaolon oikeutta puolustavien lausuntoja. Professori G. O. Rosenqvist oli sitä mieltä, että luterilaisilla kristityillä oli sama oikeus uskonnonvapauteen kuin kaikilla muillakin ja erillisten yhdyskuntien perustamiseen voi olla vakavia syitä. Kirkon puolestaan pitäisi vaalia toimintaansa hengellisin asein eikä käyttää maallista voimaa muitten kieltämiseen. Professori S. R. Björksten totesi ehdotuksen loukkaavan uskonnonvapautta. Piispa Jaakko Gummerus taas totesi, että jo syntyneet luterilaiset vapaakirkot olivat syntyneet sellaisista syistä, että niiden estäminen "merkitsisi omantunnon sortoa". Lisäksi hän sanoi, ettei siinä ollut kyseessä vallattomuus, vaan "kunnioitettavimmat omantunnon syyt." Tämä oli huomionarvoinen kanta siksi, että näiden vapaakirkkojen syntyessä Gummerus vastusti niitä aktiivisesti kirjallisesti, kävipä heidän tilaisuuksissaan kuuntelemassakin osatakseen oikein vastata näiden väitteisiin. Mutta siksi hän myös ymmärsi näiden syitä, vaikka itse piti hyvänä kansankirkon sisäistä vaihtelevuutta, eikä tahtonut käytettävän pakkoa.
Merkittävä oli myös rovasti Kauko Veikko Tammisen lausunto.
Hän oli Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen johtaja, ja hänen
liikkeestään hänen juuri johtajaksi tultuaan oli suurin osa näistä eronneista
lähtenyt ja hän oli näitä aktiivisesti vastustanut. Silti hän puolusti nyt
näiden oikeutta olemassaoloon. Tamminen iloitsi siitä, että kirkon papit
pappisvalassa sitoutuvat kirkon tunnustuspykälään. Hän kuitenkin kertoi siitä,
kuinka moni kirkon pappi ei ole aivan oleellisissa asioissa opetukseltaan luterilainen.
Esimerkiksi hän nosti erään yliopiston professorin, joka kielsi Kristuksen
ylösnousemuksen todellisuuden. Niinpä Tamminen lausui: "Kun tällaiset henkilöt saavat olla kirkon
opetusistuimilla ja vieläpä papiston kasvattajina, ja tällainen olotila saa
jatkua ja kehittyä, ei luterilainen kirkko enää todellisuudessa ole sitä, mitä
sen virallinen tunnustus on. Silloin täytyy ehdottomasti evankelisluterilaisilla
kristityillä olla oikeus erota sellaisesta kirkosta ja muodostaa toinen
evankelisluterilainen kirkko, joka seisoo aivan samalla pohjalla kuin sen
kirkon virallinen tunnustus on, josta hänen on ollut pakko erota." Hän
ei itse nähnyt syytä erota, ainakaan tässä tilanteessa, mutta se mahdollisuus
oli syytä olla olemassa. Tamminen myös sanoi, että jos tämä ehdotus
hyväksyttäisiin, niin "todellisen
tarpeen vaatiessa tällainen kirkon turvaksi rakennettu paperimuuri särkyy".
Päätös ja mitä
siitä seurasi, ja mitä ei seurannut
Kirkolliskokouksen äänestyksessä Kahelinin ehdotus voitti
äänin 61 - 34. Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen Sanansaattaja
-lehdessä Lauri Takala arvosteli päätöstä jyrkästi ja ihmetteli, miten
kaikenlaiset lahkot saavat perustaa vapaasti yhdyskuntiaan, mutta
vakaumuksellisilla luterilaisilla ei haluta olevan sitä oikeutta. Takalan
mielestä kirkon pitäisi nyt valvoa, ettei sen piirissä poikettaisi
tunnustuskirjoista missään yhteydessä, jos haluttiin päätöksellä olevan "siveellistä oikeutta". Lehdessä
myös julkaistiin Tammisen puheenvuoro.
Luterilaisissa vapaakirkoissa päätös ei luonnollisesti
ilahduttanut, ja Wegelius julkaisi 60-sivuisen kirjasen, jossa hän argumentoi
kirkolliskokouksessa esitettyjä näkemyksiä vastaan. Toisaalta sekä hän että
Seurakuntaliiton Pätiälä ilmaisivat ilonsa Tammisen lausunnosta ja Pätiälä
julkaisi oman kirkkonsa Seurakunta -lehdessä sekä Tammisen että Takalan
kirjoitukset. Niinpä erikoisesti tämä tilanne johti osin siihen, että kirkossa
pysyneet ja kirkosta lähteneet evankeliset saattoivat haudata sotakirveitään ja
osoittaa arvostusta ja kunnioitusta toisiaan kohtaan.
Mutta niin, mites sen päätöksen kävi? Poliittinen ilmapiiri
ei ollut suotuisa uskonnonvapauden rajoittamiselle, eikä valtioneuvosto
saattanut ehdotusta lainkaan eduskuntakäsittelyyn, vaikka se vielä 1938 oli
lainsäädäntöelimissä avoimena, minkä vuoksi Wegelius tuolloin julkaisi aiemmin
mainitun kirjasensa. Niinpä kirkolliskokouksen ehdotuksella ei lopulta ollut
mitään lainsäädännöllisiä seurauksia.
Lopuksi
Miksi siis kaivella tätä vanhaa asiaa? Ei henkilökohtaisista syistä, sillä olen itsekin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsen vaan siksi, ettei Suomen
evankelis-luterilainen kirkko itse ole tätä asiaa näköjään halunnut käsitellä,
lähinnä sen ovat noteeranneet asianosaiset vapaakirkot sekä Evankeliumiyhdistys
historiankirjoituksessaan. Mikko Juvan kirkolliskokousten historiikissa kyllä
käsitellään tätä kokousta, mutta siinä ei sanallakaan mainita tätä ehdotusta,
jonka siis kirkolliskokous hyväksyi. On toki totta, että tuolloin päätettiin
monia isoja asioita, kuten hyväksyttiin uusi Vanhan testamentin käännös sekä
hyväksyttiin naiset kirkolliskokousedustajiksi, mutta silti tämän asian
poisjättäminen tuntuu kaunistelulta.
Nämä vapaakirkot ovat yhä olemassa, ja kun ne harvoin mainitaan todetaan
yleensä niiden pienuuden osoittavan, kuinka epäuskottava vaihtoehto on
tunnustusluterilainen vapaakirkollisuus. On siksi kohtuullista tuoda esille se,
että kerran niitä pidettiin niin suurena vaarana, että oltiin valmis pyytämään
eduskunta avuksi niitä kukistamaan.
Lähteet:
Arkkila, Reijo: Kansankirkko
vai tunnustuskirkko? Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen suhde Suomen
evankelis-luterilaiseen kirkkoon 1917-1939. 1975.
Juva, Mikko: Kirkon
parlamentti. Suomen kirkolliskokousten historia 1876-1976. 1976.
Koskenniemi, Lauri: Avara
ja tinkimätön. K.V. Tammisen elämä 1882-1946. 1994.
Wegelius, A. Aijal: Kansankirkko
ja uskonnonvapaus. 1938.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti